VERKOSTOMAISEN YHTEISTYÖN JÄLJILLÄ. Diskurssianalyyttinen tutkimus organisaatioiden välisestä kehittämisverkostosta

Transkriptio

1 VERKOSTOMAISEN YHTEISTYÖN JÄLJILLÄ Diskurssianalyyttinen tutkimus organisaatioiden välisestä kehittämisverkostosta KIMMO SUOMINEN Pro gradu -tutkielma Aikuiskasvatustiede Kasvatustieteen laitos Helsingin yliopisto Tammikuu 2004

2 SISÄLLYSLUETTELO 1 JOHDANTO ORGANISAATIOVERKOSTOT Verkostokäsitteestä Organisaatioverkoston muotoja Organisaatioverkosto kehittämisareenana Organisaatioverkostot tutkimuskohteina VERKOSTOMAISEN YHTEISTYÖN TEOREETTISILLA JÄLJILLÄ Verkostomaisen yhteistyön luonne Verkostomaisen yhteistyön tutkiminen TUTKIMUSASETELMA Tutkimuskysymykset STRADA-verkostohanke TUTKIMUKSEN METODOLOGINEN VIITEKEHYS Henkilökohtainen kiinnostukseni diskurssianalyysistä Diskurssianalyysi Diskurssianalyysin suuntauksia Diskurssianalyysin tutkimukselliset painopisteet TUTKIMUKSEN TOTEUTTAMINEN Aineiston tuottaminen Aineiston analyysi Analyysin kaksi tasoa: tulkintarepertuaarit ja verkostonideaalidiskurssi 37 7 TULOKSET: VERKOSTOMAISEN YHTEISTYÖN JÄLJILLÄ AINEISTOSSA Tulkintarepertuaarit Verkostomainen yhteistyö hukattuna ja orastavana mahdollisuutena Verkostomainen yhteistyö odotusten ja suunnitelmien mukaisena...46

3 7.1.3 Verkostomainen yhteistyö keskinäisenä kilpailuna Verkostomainen yhteistyö keskinäisenä luottamuksena ja avoimuutena Yhteenveto tulkintarepertuaareista Ideaaliverkoston diskurssi Ideaaliverkoston yhteistyö itseohjautuvana ja spontaanina Ideaaliverkoston yhteistyö perustuu luottamukseen Ideaaliverkoston yhteistyö tasa-arvoisena jakamisena Ideaaliverkoston yhteistyö vaatii johtamista Yhteenveto ideaaliverkoston diskurssista Itseohjautuvan ja spontaanin verkostomaisen yhteistyön edellytykset YHTEENVETO Tutkimuksen keskeiset tulokset Johtopäätökset Verkostomaisen yhteistyön monet piirteet Diskurssianalyysi Pohdintaa tutkimuksen luotettavuudesta Jatkotutkimuksen aiheita LÄHTEET LIITTEET Haastatteluteemat...107

4 1 JOHDANTO Kun historian tutkijat tarkastelevat tulevaisuudessa omaa aikaamme, ei olisi lainkaan tavatonta, että he nostaisivat erilaiset verkostot ja verkostomaisen toimintatavan kolmannen vuosituhannen alun muoti-ilmiöiksi. Verkostoituminen ja verkostomaisessa ympäristössä toimiminen kuvailevat epäilemättä hyvin niitä organisoitumisen muotoja, joita tämänhetkinen elämänmuotomme korostaa. Nykyistä yhteiskuntaamme nimitetäänkin osuvasti globaaliksi verkostoyhteiskunnaksi, jonka toiminnot ja prosessit ovat usein tavalla tai toisella kytköksissä toisiinsa (Castells 2000). Toimivista yhteistyösuhteista, sekä taidosta solmia ja ylläpitää niitä, on tullut postmodernin yhteiskunnan ydinkompetensseja. Verkostomaisesti toimivat organisaatiot ja organisaatioverkostot edustavat uudenlaisia järjestäytymisen muotoja, joita pidetään vastakohtana perinteiselle hierarkkiselle tavalle toimia (ks. esim. Jones ym. 1997). Pirstaleisessa toimintaympäristössä juuri verkostojen etuna pidetään niissä toimivien organisaatioiden mahdollisuuksia oppia toisiltaan tarkkailemalla ja seuraamalla toistensa toimintaa ja prosesseja (Dyer & Nobeoka 2000), ja nimenomaan korkeatasoisen osaamisen ja uusien ideoiden katsotaan syntyvän yhteistyön kautta (Hakkarainen 2000). Tämän taas katsotaan parantavan organisaatioiden kilpailukykyä ja edistävän eri toimijoiden välistä yhteistyötä (Kauppinen 1996). Tämän tutkimuksen kontekstina oleva STRADA-verkosto edustaa yhtä verkostomaisen toiminnan muotoa, kehittämisverkostoa. Erityisesti julkisrahoitteiset työelämän laatua ja tuottavuutta tukevat ohjelmat ovat viime aikoina keskittyneet tämänkaltaisten verkostomaisesti toimivien kehittämishankkeiden rahoittamiseen. Kehittämisverkostoissa useampi organisaatio kokoontuu yhteen analysoimaan ja kehittämään jotain tiettyä toimintansa aluetta. STRADA-verkostossa tavoitteena oli parantaa siihen osallistuneiden organisaatioiden strategian toimeenpanoa. Vaikka verkostoja on tutkittu monista eri näkökulmista (ks. esim. Grandori & Soda 1995; Olivier & Ebers 1998), on tarkastelu niiden kohdalla jäänyt usein makrotasolle, jolloin useita verkostoja on tarkasteltu samanaikaisesti yhdessä (ks. esim. Koivisto & Ahmaniemi 2001). Toisaalta verkostotutkimuksessa on erityisesti kehittämisverkosto- 1

5 jen kohdalla havaittavissa selvä tilastollisen tutkimuksen hegemonia. Verkoston onnistumista tai epäonnistumista on suosittua arvioida kvantitatiivisten kyselytutkimusten avulla. (Ks. esim. Vesalainen & Kempas 2002.) Tässä työssä otan tietoisesti etäisyyttä edellä kuvailtuihin verkostotutkimuksen tapoihin. Olen kiinnostunut yhden organisaatioverkoston, STRADA-verkoston, yhteistyöstä, ja tavoitteenani on jäljittää niitä tapoja, joilla tämän verkoston osallistujaryhmät puhuvat siitä. Sosiaalisen konstruktionismin mukaan tällä puheella ei ainoastaan kuvata todellisuutta sellaisena kuin se esiintyy, vaan pikemminkin tuotetaan ja merkityksellistetään sitä. Työni metodologinen viitekehys on diskurssianalyysi, ja sen suunnasta katsottuna verkostot ovat ylipäätään vielä suhteellisen tutkimaton alue (ks. Hardy ym. 1998). Tutkimuksen tuloksissa verkostomaista yhteistyötä tuotetaan kahdella tasolla. Ensinnäkin siinä merkityksellistetään STRADA-verkoston aikaista yhteistyötä. Toiseksi siinä puhutaan verkostomaisesta yhteistyöstä yleisellä tasolla, sellaisena, mitä se voisi olla parhaimmillaan. STRADA-verkoston yhteistyöstä tuotettujen tulkintarepertuaarien analysointi edustaa hyvin tekstikeskeistä diskurssianalyysin tapaa, jonka kiinnostus on ennen kaikkea niissä retorisissa keinoissa, joilla argumentointia rakennetaan. Yleisemmän ja normatiivisemman ideaaliverkoston diskurssin tarkastelemisessa olen pelkän tekstianalyysin ohella kiinnostunut myös siitä, miten se liittyy tematiikaltaan laajempaan verkostoista käytävään keskusteluun. Tulokset osoittavat, että verkostomainen yhteistyö on moniselitteinen ilmiö, jota voidaan tuottaa hyvin erilaisilla retorisilla tavoilla. Niiden perusteella voidaan myös päätellä, että yhteistyö on luonteeltaan dynaaminen prosessi, joka perustuu jatkuvaan osallistujien väliseen vuorovaikutukseen (vrt. Lawrence 1999a). Tätä vuorovaikutusprosessia voidaan pitää myös merkittävänä oppimisen edellytyksenä ja synnyttäjänä (ks. esim. Hakkarainen 2000). Näin ollen verkostomaisen yhteistyön tutkiminen tarjoaa myös kiinnostavan väylän verkostoissa tapahtuvan oppimisen ymmärtämiselle. 2

6 2 ORGANISAATIOVERKOSTOT Lähden liikkeelle esittelemällä organisaatioverkostoista käytävää teoreettista keskustelua. Aloitan tämän luvun verkostokäsitteen määrittelystä, jonka jälkeen tuon esille erilaisia organisaatioverkostoista esitettyjä näkemyksiä ja malleja. Luvun loppupuolella keskityn niihin tutkimuksiin, joita organisaatioverkostoista on tehty. 2.1 Verkostokäsitteestä Käsitettä verkosto, joka juontaa juurensa sanasta verkko, käytetään metaforana, vertasukuvana, kuvaamaan monimutkaisia ja hajautettuja sosiaalisia järjestelmiä (Johanson ym. 1995). Verkostolla tarkoitetaan joukkoa toimijoita ja niitä yhdistäviä siteitä. Nämä toimijat voivat olla sekä yksilöitä että organisaatioita ja niiden väliset siteet hyvin erilaisia. (Mattila & Uusikylä 1999, 11.) Vaikka verkostokäsite sai alkunsa jo 1930-luvun antropologiasta ja sosiologiasta, varsinainen megatrendi siitä tuli luvulla. Sosiologi Manuel Castells esittääkin kirjassaan The Rise of The Network Society (2000) 1 näkemyksen siitä, että viime vuosikymmenten dramaattiset muutokset niin taloudessa, tekniikassa kuin sosiaalisissa olosuhteissa ovat tehneet yhteiskunnistamme enenevässä määrin verkostomaisia ja verkostomaisesti toimivia. Informaatioaikakauden keskeiset toiminnot ja prosessit ovat organisoituneet verkostojen ympärille, ja näiden verkostojen logiikka säätelee tuotannon, kokemusten, vallan ja kulttuurin toimintaa ja tuloksia. Yksinkertaisemmin ilmaistuna kaikki liittyy kaikkeen. Vaikkakin Castellsin esittämät näkemykset verkostoista ovat pääasiassa hyvin yhteiskunnallisia, nostaa hän myös yhtenä esimerkkinä kasvavasta verkostoitumisesta esille organisaatiot, jotka verkottuvat ja liittoutuvat niin paikallisesti pienyrittäjien kesken kuin maailmanlaajuisesti suuryritysten välillä. On mielenkiintoista, että verkostoihin ja verkostomaiseen toimintaan suhtaudutaan pääasiassa hyvin myönteisesti. Monissa esityksissä verkostojen hyötyjä ja mahdollisuuksia kehutaan estoitta, mutta huomattavasti harvemmin otetaan kantaa siihen, liittyykö verkostomaisen toimintaan mahdollisia haittoja. Koska verkostokäsitettä käyte- 1 Alunperin Manuel Castellsin kirja ilmestyi vuonna Lähteenä käytetään kirjan toista, uusittua painosta, joka ilmestyi vuonna

7 tään runsaasti, on olemassa se vaara, että käsite joka yrittää selittää kaikkea, ei todellisuudessa selitäkään enää yhtään mitään. Verkosto on käsitteenä kokenut tämänkaltaisen inflaation (Johanson ym. 1995, 4). 2.2 Organisaatioverkoston muotoja Verkostoista puhuminen organisaatioiden yhteydessä on saanut pontta viimeaikaisista yhteiskunnallisista muutoksista. Verkostoja pidetään uusina organisoitumisen muotoina, jotka pystyvät vastaamaan jälkiteollistuneen yhteiskunnan mukanaan tuomiin haasteisiin (Koza & Lewin 1999). Nykyajan organisaatiot nähdäänkin avoimina järjestelminä, jotka toimivat aktiivisessa vuorovaikutuksessa toistensa kanssa. Saadakseen tärkeitä resursseja sekä saavuttaakseen strategista etua kilpailijoihinsa nähden, ne joutuvat toimimaan yhteistyössä muiden kanssa. (Johanson ym. 1995, 13-15; Sydow & Windeler 1998.) Tämä avoimuuden ja keskinäisen riippuvuuden vaatimus on vauhdittanut yritysten välistä kanssakäymistä ja luonut pohjaa verkostomaiselle yhteistyölle. Organisaatioverkostoista puhutaan sekä toimijoiden välisinä että sisäisinä, ja toisaalla myös itse organisaatiosta voidaan puhua verkostona. Organisaatioiden sisäisillä verkostoilla tarkoitetaan niitä epävirallisia verkostoja ja organisaatioita, eri toimijoiden välisiä riippuvuus- ja valtasuhteita, joita jokaisessa organisaatioissa väistämättä esiintyy. (Johanson ym. 1995, ) Jos koko organisaatiosta puhutaan verkostona, viitataan organisaatiomuotoon, jolla on selvät erilliset rakenteelliset ominaisuudet, mutta jonka toiminnassa halutaan korostaa sisäistä epähierarkkisuutta ja luovuutta. Organisaatioiden väliset verkostot ovat järjestelyjä, joissa erilliset organisaatiot ovat keskenään erityisessä yhteistyösuhteessa, joka perustuu refleksiivisyydelle ja vaihdon logiikalle, mutta eivät toimi kuitenkaan täysin markkinoiden ja hierarkian ohjaamana. (Sydow & Windeler 1998.) Organisaatioverkosto on kuitenkin käsitteenä kaikkea muuta kuin selvärajainen ilmaus, sillä siitä on esitetty hyvin erilaisia tulkintoja (ks. esim. Jones ym. 1997; Osborn & Hagedoorn 1997; Gulati, Nohria & Zaheer 2000; Heracleous 2003, ; Toiviainen 2003, 81-83). Erilaisten organisaatioverkostojen sisäinen luonne ja toiminta vaihtelevat kuitenkin sen mukaan, kuinka riippuvaisia niissä toimivat organisaatiot ovat toisistaan, ja kuinka pitkäikäisiä verkostot ovat. Toisessa ääripäässä ovat satunnaisesti toimivat atomis- 4

8 tiset verkostot, joissa toimivien organisaatioiden keskinäinen riippuvuus on pientä ja verkoston elinaika lyhyt. Toisen ääripään muodostaa taas syviin sosiaalisiin rakenteisiin juurtunut pitkäaikainen verkostoyhteistyö, jonka jäsenet ovat hyvin riippuvaisia toisistaan. Merkille pantavaa on kuitenkin se, että verkostojen luonne usein muuttuu ja kehittyy ajan myötä. (Heracleous 2003, ) Niin Castells (2000, ) kuin muutkin verkostoista kirjoittaneet (ks. esim. Tikkanen 1997, 11; Koza & Lewin 1999; Heracleous 2003, ) korostavat verkostojen mittakaavasta riippumatta niille yhteistä joustavaa toimintatapaa, joka eroaa perinteisestä byrokraattisesta organisoitumisesta. Verkostomaisen toiminnan katsotaan muutenkin olevan vastakohta byrokraattisille ja hierarkkisille järjestelmille (Jones ym. 1997), jotka eivät pysty vastaamaan markkinoiden muutoksiin yhtä nopeasti ja joustavasti kuin verkostot tai verkostomaisesti toimivat organisaatiot (Carney 1998). Kun webermäisten byrokraattisten organisaatioiden tavoitteena oli luoda tehokkuutta, tähtää verkostomainen toimintatapa pikemminkin innovaatioiden synnyttämiseen, uusien markkinoiden valtaamiseen tai epävarmuuden hallintaan (Heracleous 2003, 184). Verkostokirjallisuudesta onkin löydettävissä monia erilaisia organisaatioiden välisiä verkostomalleja. Ehkä loogisin tapa lähestyä organisaatioverkostoja on puhua niistä alueellisina verkostoina. Nämä verkostot ovat tietylle maantieteelliselle alueelle syntyneitä osaamiskeskittymiä, jotka toimivat toisiinsa liittyvillä toimialoilla. (Paija 2000, ) Tämän kaltaisesta alueellisesta verkostomaisesta tuotantoyhteistyöstä nostetaan usein esimerkeiksi muun muassa Piilaakson teknologia-, Hollywoodin viihdeteollisuus- sekä Pohjois-Italian ja Etelä-Saksan pienteollisuuskeskittymät (Carney 1998). Yhteistä näille kaikille on se, että ne muodostavat oman alueellisen klusterin, jossa saman alan organisaatiot toimivat yhteistyössä keskenään. Ydinkeskeinen verkosto on taas jonkin keskeisen ydintoimijan ympärille rakentunut. Keskeinen toimija voi olla siinä esimerkiksi koulutus- tai tutkimuslaitos. (Paija 2000, ) Vertikaalinen verkosto koostuu saman tuotantoprosessin eri vaiheisiin erikoistuneista yrityksistä. Usein tämänkaltainen verkosto koostuu esimerkiksi päähankkijasta sekä useammasta alihankkijasta - tästä esimerkkinä matkapuhelinteollisuus useine eri komponenttivalmistajineen. (emt.) Vertikaalisia verkostoja voidaan myös kutsua tietyillä edellytyksillä strategisiksi verkostoiksi tai alliansseiksi (esim. Doz ym. 2000; 5

9 Gulati ym. 2000), joille on tyypillistä hyvin tiivis tuotannollinen yhteistoiminta (Knight 2002). Horisontaalinen verkosto taas toimii joko kilpailevien yritysten ja tutkimus- tai koulutuslaitoksen välillä yhteistyössä tietyssä arvoketjun osassa. Yhteistyöllä pyritään samanlaisten resurssien yhdistämiseen suuremman volyymin saamiseksi, vaikkakin jossain toisessa arvoketjun osassa saatetaan olla kilpailijoita. Horisontaalinen verkosto toimii nimensä mukaisesti vaakasuunnassa; samalla tasolla olevat osastot tai yksiköt tekevät keskenään yhteistyötä. (Paija 2000, ) Tuoteverkosto muodostuu toisiaan tukevia tai täydentäviä tuotteita valmistavista yrityksistä, jotka toimivat eri toimialoilla. Verkoston tavoitteena on uusien tuotekombinaatioiden synnyttäminen, johon pyritään osaamisresursseja jakamalla ja hyödyntämällä. (Paija 2000, ) Tuoteverkosto muistuttaa läheisesti innovaatioverkostoa (Miettinen ym. 1999), joka keskittyy jonkun innovaation suunnittelemiseen ja tuottamiseen, jonka jälkeen se usein hajoaa. Teknologinen verkosto koostuu eri toimialoja edustavista yrityksistä, jotka hyödyntävät samaa teknologiaa (Paija 2000, 44-45). 2.3 Organisaatioverkosto kehittämisareenana Verkostomaista toimintatapaa on alettu korostaa myös yhä enemmän kehittämismielessä. Eräs verkostomaisen toiminnan erityismuoto onkin niin sanotut kehittämisverkostot, joita tämän tutkimuksen taustalla oleva STRADA-verkostokin edustaa. Näissä verkostoissa joukko organisaatioita työskentelee yhdessä jonkin ongelman tai haasteen parissa, joka on kaikkien mukana olevien organisaatioiden intressien mukaista. STRADA-verkostossa yhteinen teema oli strategian toimeenpano. Viimeaikaisessa verkostokeskustelussa tämänkaltaisten yhteiseen oppimiseen ja kehittymiseen tähtäävien verkostojen ansioita on korostettu paljon (ks. Alasoini 2003). Pääosin tuotannollisten verkostojen toiminnan kuvaamiseen ja analysoimiseen keskittynyt verkostokirjallisuus on jättänyt kehittämisverkostojen analysoimisen selvästi vähemmälle. Sovellettuna edellisessä luvussa esiteltyihin verkostomalleihin voidaan kuitenkin myös kehittämisverkostojen muodoille antaa tietty suuntaviivoja. Esimerkiksi vertikaaliset kehittämisverkostot ovat uusia toimintamahdollisuuksia kartoittavia ja tutkivia hankkeita. Verkostotoiminnan perusta on esimerkiksi jonkin keskusyrityk- 6

10 sen arvoketjussa tai toimittajasuhteissa. Kehittäminen taas liittyy kyseisiin prosesseihin sekä strategisten yhteenliittymien yhteistoiminnan parantamiseen. Horisontaaliset oppimis- ja kehittämisverkostot tukevat ja palvelevat verkostossa toimivien yritysten omia yrityskohtaisia kehittämispyrkimyksiä. Hankkeiden tavoitteena voi olla esimerkiksi uuden johtamiskäytännön tai työn organisointimuodon läpivienti. Verkostoa voidaan kuvata luonteeltaan olemassa olevaa kokemusta hyväksikäyttäväksi ja jakavaksi. (Koivisto & Ahmaniemi 2001, ) 2.4 Organisaatioverkostot tutkimuskohteina Organisaatioverkostoista tehty tutkimus heijastaa kirjavaa verkostokeskustelua. (ks. esim. Heracleous 2003, ). Kun tutkimuskentän toisessa äärilaidassa on puhdas taloustieteellinen lähestymistapa, jonka kiinnostus on ennen kaikkea verkostojen tehokkuuteen ja tuottavuuteen liittyvissä tekijöissä, voidaan sen toisessa päässä taas nähdä radikaali marxilainen tutkimusparadigma, joka näkee verkostot alistamisen ja vallankäytön areenoina. Näiden kahden vastakohdan väliin mahtuu koko joukko muitakin tutkimusotteita. (Grandori & Soda 1995.) Verkostoanalyysi on esimerkiksi menetelmä, jolla voidaan kvantitatiivisesti mitaten tutkia muutoin näkymättömiä sosiaalisia rakenteita ja riippuvuussuhteita (ks. Johanson ym. 1995). Ylipäätään verkostotutkimuksen kentässä on havaittavissa selvä kvantitatiivisen, tilastollisen tutkimusotteen korostuminen. Näissä tutkimuksissa suhteellisen paljon huomiota on muun muassa kiinnitetty myös niihin tekijöihin, jotka ovat vaikuttaneet verkoston syntyyn, kuten keskinäiseen riippuvuuteen ja luottamukseen sekä verkoston tavoitteisiin. (Olivier & Ebers 1998.) Yksi perustavanlaatuinen jako voidaan tehdä myös sosiologisten ja taloustieteellisten verkostomaisen toiminnan selitysmallien välillä. Kun sosiologiset mallit painottavat muun muassa luottamuksen merkitystä verkostomaisen toiminnan kannalta, keskittyvät taloustieteelliset mallit verkostomaisesta toiminatatavasta saatujen hyötyjen tarkkaan mittaamiseen ja tutkimiseen. (Carney 1998.) Hieman kärjistäen voisi siis todeta, että kun sosiaalitieteilijät ovat kiinnostuneita verkostomaisesta toiminnasta ilmiönä, ovat taloustieteilijät kiinnostuneita sen potentiaalista taloudellisen lisäarvon tuottajana. 7

11 Pohjoismaisesta verkostotutkimuksesta on havaittavissa niin sanottu Upsalan koulukunta, joka näkee verkostot yhteistyön ja kanssakäymisen tuloksena. Vastakohtana tälle näkemykselle on pohjoisamerikkalainen lähestymistapa, jonka kiinnostus on strategisissa verkostoissa ja alliansseissa, joiden taustalta löytyy usein yksi iso aktiivinen toimija. Kun Uppsalan koulukunta siis pitää verkostomaista toimintaa enemmän itseohjautuvana ja tasa-arvoisena eri toimijoiden välillä, näkee amerikkalainen taho verkostomaisen toiminnan strategisena keinona, jota ohjaa ja johtaa yksi hegemoninen organisaatio. (Tikkanen 1997, ) Tämä verkostokeskustelussa ilmenevä vastakkainasettelu lienee osoitus myös laajemmassa mittakaavassa pohjoismaisesta kollektiivisuudesta ja amerikkalaisesta individualismista. Molempien suuntauksien painotus on kuitenkin taloustieteellinen, ja niiden kiinnostuksen kohteena teolliset tuotantoverkostot. Erityisesti pohjoismaisen lähestymistavan juuret johtavat teolliseen markkinointiin (Grandori & Soda 1995). Upsalan koulukunnan verkostoajattelu poikkeaa valtavirrasta silti ontologisilta käsityksiltään. Kun verkostotutkimuksen taustalla vaikuttaa yleensä suhteellisen positivistinen tiedekäsitys, joka haastaa tutkimaan kaikille yhteistä objektiivista todellisuutta, on Uppsalan koulukunnan taustalla pikemminkin konstruktionistinen ajattelutapa. Näkemys painottaa verkostotutkimuksen kontekstuaalisuutta ja subjektiivisuutta, sekä on kiinnostunut niistä dynaamisista prosesseista, joita monimutkaisiin ja pirstaleisiin verkostoympäristöihin liittyy. (Tikkanen 1997, ) Toisin sanoen kun perinteinen verkostotutkimus on pyrkinyt selittämään verkostomaista toimintaa mahdollisimman objektiivisesti, kiinnittää pohjoiseurooppalainen traditio pikemminkin huomiota niihin yksilöllisiin, subjektiivisiin tulkintoihin, joita verkostoista esitetään. Strategian tutkimuksessa verkostoja on lähestytty pääasiassa taloustieteellisestä näkökulmasta. Kiinnostuksen kohteena on ollut erityisesti mahdollinen yritysten strategisten yhteenliittymien ja tulosten välinen kausaalinen suhde. Yleisesti ollaan sitä mieltä, että esimerkiksi yritysten arvoa ja suoritusta arvioitaessa tulisi kiinnittää huomiota niihin strategisiin yhteenliittymiin, joihin yritykset kuuluvat. Useinhan strategisten yhteenliittymien tavoitteena on juuri strategisen kilpailuedun saavuttaminen. Yhteenliittymät eivät ole kuitenkaan aina pelkästään positiivisia, vaan niihin saattaa liittyä myös negatiivisia piirteitä ja vaikutuksia. Strategiset yhteenliittymät, allianssit, voivat olla niin horisontaalisia kuin vertikaalisiakin ja niihin voi kuulua asiakkaita, alihank- 8

12 kijoita, kilpailijoita tai muita yksiköitä. (Ks. esim. Gulati ym ) Tämän tyyppiselle verkostotutkimukselle on tyypillistä tietynlainen input-output -ajattelutapa, joka on kiinnostunut niistä tekijöistä, jotka ajavat yrityksiä verkostoitumaan ja toisaalta niistä tuloksista, joita verkostoituminen niille tuottaa (Smith ym. 1995). Verkostot ja erityisesti niissä tapahtuva oppiminen ovat olleet myös Kehittävän työntutkimuksen kiinnostuksen kohteena. Toiviainen (2003) tutki muun muassa väitöskirjassaan pienten suomalaisten teollisuusyritysten alihankintaverkostoa, ja oli kiinnostunut erityisesti siitä, millä eri tasoilla tässä verkostossa tapahtuu oppimista. Toiviainen tuottaa tutkimuksessaan neljä tasoa, ideologisen, projekti-, tuotannollisen ja työtekijätason, joiden välillä yhteistyötä ja oppimista tapahtuu. Tutkimuksen tulokset kuitenkin osoittavat, että verkostossa oppiminen on kuitenkin hyvin kontekstisidonnaista ja syvään toimintatapaan juurtunutta. Verkosto on taas tutkimuksen valossa monitasoinen kokonaisuus. Verkostomaista toimintaa oppimisnäkökulmasta ovat tarkastelleet myös jotkin muut tutkijat (ks. esim. Powell, Koput & Smith-Doerr 1996; Knight 2000; Knight 2002). Suomalaisista verkostossa toteutetuista kehittämishankkeista on löydettävissä etupäässä arviointitutkimuksia. Esimerkiksi Vesalainen ja Kempas (2002) arvioivat Työelämän kehittämisohjelmassa (TYKE) toteutettuja verkostohankkeita. Tutkimuksessa arvioidaan verkostohankkeiden tavoitteita, odotuksia ja tuloksia niihin osallistuneiden kokemina. Verkostohankkeisiin osallistujat on jaettu neljään ryhmään: hankkeen suunnitelleisiin yrityksen edustajiin, hankkeeseen osallistuneisiin yrityksen edustajiin, hanketta suunnitelleisiin ulkopuolisiin asiantuntijoihin ja hanketta arvioivaan rahoittajan edustajaan. Tutkimuksen tulokset osoittavat, että tavoitteet saavutettiin huomattavasti paremmin koko julkisrahoitteisen ohjelman kuin yksittäisten verkostohankkeiden tasolla. (emt.) Vesalaisen ja Kempaksen tutkimuksen tilastollisesta luonteesta johtuen ei itse verkostohankkeita ja niissä tapahtunutta yhteistyötä kuvata kovinkaan yksityiskohtaisesti. Näin ollen siis rahoitusohjelman tuloksista voidaan vetää johtopäätöksiä, mutta verkostoihin osallistuneiden omia ääniä, sitä miten he merkityksellistävät ja tuottavat verkostomaista yhteistoimintaa, ei kuulla. Toinen esimerkki Työelämän kehittämisohjelman verkostohankkeiden arvioinnista on Koiviston ja Ahmaniemen (2001) laaja tutkimus, jossa käsitellään 13 eri verkostohanketta. Tutkimusraportissa on jokaisesta tutkimuksen kohteena olleesta verkostohank- 9

13 keesta pieni tapauskuvaus, jossa kerrotaan hankkeesta ja sen toiminnasta. Tutkimuksen taustalla on toiminnallisesti suuntautunut ajattelutapa, jonka tavoitteena on tukea innovaatiopoliittista keskustelua ja päätöksentekoa (emt. 4). Koiviston ja Ahmaniemen tutkimuksen yhtenä tehtävänä on konstruoida uusi malli uutta tietämystä tuottavasta kehittämisverkosta. Tämä toteutetaan jakamalla tutkimuksen kohteena olleet verkostohankkeet löyhästi viiteen eri luokkaan: horisontaalisiin kehittämisprojekteihin, vertikaalisiin kehittämisprojekteihin, tuottajien ja käyttäjien välisiin verkostoitumisprojekteihin, infrastruktuuriprojekteihin ja löyhäsidonnaisiin kehittämisohjelmiin. Tutkimusraportissa kuvataan lyhyesti jokaisen verkostomallin toimintaa. (emt ) Pankakoski (1996) arvioi myös lisensiaattitutkimuksessaan yhtä yritysverkostoa, joka tähtäsi Teknillisessä korkeakoulussa tuotetun innovaation, Simulaatiopelin, levittämiseen. Hän selvittää tutkimuksessaan verkoston ansioita ja puutteita, sekä seuraa peliosaamisen leviämistä ja pelin itsenäistä käyttöä verkostoon osallistuneissa organisaatioissa hankkeen päätyttyä. Kyseessä on siis myös eräänlainen verkostohankkeen vaikuttavuuden arviointi. Pankakosken tutkimuksen Simulaatiopelin verkostomalli muistuttaa hyvin läheisesti tämänkin tutkimuksen kohteena olevaa verkostohanketta. Pankakosken tutkimus antaa käytännöllistä tietoa verkostosta ja sen toimivuudesta levitysmallina. Tutkimuksen tulosten pääpaino on kuitenkin selkeästi siinä, miten simulaatiopelin menetelmäosaamista on hyödynnetty ja edelleen levitetty verkostohankkeen jälkeen. 10

14 3 VERKOSTOMAISEN YHTEISTYÖN TEOREETTISILLA JÄLJILLÄ Edellisessä luvussa tarkasteltiin organisaatioverkostoja, seuraavaksi kohdistan huomiota niissä tapahtuvaan yhteistyöhön. Ymmärrän, että tämä jaottelu saattaa tuntua teennäiseltä, mutta se kuvaa silti mielestäni hyvin sitä eroa, jonka teen niiden välillä tässä työssä. Kiinnitän tässä luvussa ensin huomiota verkostomaisesta yhteistyöstä käytävään teoreettiseen keskusteluun, jonka jälkeen tarkastelen siihen liittyvää tutkimusta. 3.1 Verkostomaisen yhteistyön luonne Perinteisesti yhteistyö on määritelty prosessiksi, jossa yksilöt, ryhmät tai organisaatiot tulevat yhteen, ovat toistensa kanssa tekemisissä ja muodostavat yhteistyösuhteen molemminpuolisen hyödyn saamiseksi. Viimeaikoina on ryhdytty korostamaan kuitenkin yhä enemmän myös yhteistyön dynaamista luonnetta; sitä kuinka yksilöiden halukkuus toimia yhteistyösuhteissa on merkittävä tekijä sen onnistumisessa. Yhteistyöstä voidaan puhua myös sekä muodollisena että epämuodollisena prosessina. Kun muodollisessa yhteistyössä korostetaan sääntöjä ja normeja, on epämuodollisen yhteistyön kantavana voimana pikemminkin vapaaehtoisuus ja spontaanius, jotka perustuvat osapuolten omaan haluun ja tarpeeseen olla yhteistyössä toisten osapuolten kanssa. (Smith ym ) Koska yhteistyöstä katsotaan saatavan molemminpuolista hyötyä, sitä ylläpidetään sekä jatketaan vapaaehtoisesti ja itseohjautuvasti. Verkostomaiseen yhteistyöhön liitetään usein juuri edellä mainittuja epämuodollisen yhteistyön piirteitä, sillä verkostometaforan käyttöön liittyy vahva normatiivinen ulottuvuus, joka painottaa vapaaehtoisuutta, joustavuutta ja satunnaisuutta sen yhteistyösuhteissa (Mattila & Uusikylä 1999, 10). Samanaikaisesti kun tämänkaltaiset yhteistyösuhteet tarjoavat laajat viestintäkanavat ja vaativat luottamusta, lojaalisuutta ja vastavuoroisuutta, niistä puhutaan luonteeltaan löyhempinä ja epävirallisempina (Sydow & Windeler 1998). Verkostomaisen yhteistoiminnan edellytykseksi tarjotaan myös usein keskinäistä luottamusta muiden osallistujien hyvään aikomukseen, sekä siihen, että kaikki yhteistyön osapuolet työskentelevät yhteisten tavoitteiden eteen (Smith ym. 1995). Verkoston 11

15 jäsenten täytyy voida luottaa toisiinsa, jotta yhteistyö olisi hedelmällistä. Luottamus ei synny kuitenkaan hetkessä, vaan vaatii aikaa ja työtä muodostuakseen. Tässä yhteydessä verkostokirjallisuudessa puhutaan usein vahvoista, vastavuoroisuuteen perustuvista verkostositeistä. (Niemelä 2002, ) Verkostomaiseen yhteistyöhön katsotaankin kuuluvaksi vahva vastavuoroisuuden periaate (Sydow & Windeler 1998). Sen mukaan kaikilla verkostoon osallistuvilla tulisi olla motiivi ja halu jakaa tietoa ja kokemuksiaan toistensa kanssa (Dyer & Nobeoka 2000). Tämän taas tulisi saada aikaan, että kaikki verkoston jäsenet menestyvät ja kehittyvät (Niemelä 2002, 84). Menestyvä yhteistyö näin ollen vaatii, että sen osapuolilla on molemminpuolinen ymmärrys siitä, miten koordinoida resurssejaan yhteiseen työskentelyn hyväksi, sekä ennen kaikkea halu sitoutua siihen (Blankenburg, Eriksson & Johanson 1996). Verkostomaiseen yhteistyöhön liitetään yleisessä keskustelussa myös sellaisia piirteitä kuin oppiminen ja tiedon jakaminen. Verkostot onkin nostettu yksilöiden, tiimien ja organisaatioiden ohella uudeksi oppimisen areenaksi (Knight 2002). Kun verkostomaisesta työskentelytavasta puhuttaessa korostetaan oppimista, on taustalla ajatus siitä, että organisaatiot voisivat oppia toisiltaan ja toistensa kokemuksista nopeammin ja tehokkaammin kuin yksinään toimien. Verkostojen nimittäin katsotaan olevan ympäristöjä, joissa erilaiset näkemykset ja ajatukset kohtaavat menestyksellisesti toisensa, synnyttäen uutta tietoa siihen osallistuvien käyttöön. Parhaimmillaan tämä tieto on sekä implisiittistä että eksplisiittistä tietoa. (Dyer & Nobeoka 2000.) Aivan uusin verkostoissa oppimista käsittelevä tutkimuksen on omaksumassa kantaa siitä, että verkosto itsessään on monitasoinen kokonaisuus, jonka oppiminen on seurausta näiden eri tasojen välisestä yhteistyöstä (Toiviainen 2003, ). Verkostossa tapahtuvan yhteistyön on katsottu olevan myös yksi merkittävä tekijä innovaatioiden syntymisen ja hyödyntämisen kannalta. Verkostotoimintakaan ei ole näin ollen enää pelkkää tiedon mekanistista siirtoa, vaan pikemminkin yhteisen merkitysperspektiivin, ajattelutavan luomista. Uudet innovaatiot syntyvät ja leviävät, kun ihmisiä saatetaan yhteen keskustelemaan ja pohtimaan yhteisiä ongelmia. (Swan ym ) Innovaatioverkon on katsottu koostuvan uuden tuotteen tai palvelun kehittämiseen osallistuvista toimijoista, joiden resurssit ovat komplementaarisia, toisiaan täydentäviä. Toimijoiden tarve osallistua verkostoon perustuu niiden aiempaan toimin- 12