TIETEESSÄ TAPAHTUU

Transkriptio

1 TIETEESSÄ TAPAHTUU Tietokirjallisuuden tutkimus Sosiaalisen kysymyksen ratkaiseminen tulevaisuudessa Nykypäivän orjuus ja ihmiskauppa Afrikassa Yksinäisen miehen talvisota Raha Rooman valtakunnassa TIETEESSÄ TAPAHTUU 1/2015 1

2 TIETEESSÄ TAPAHTUU TIETEESSÄ TAPAHTUU -lehti kokoaa yhteen eri tieteenalat. Se on foorumi ajankohtaisille ja yleistajuisille tiedeartikkeleille sekä keskustelulle tieteestä ja tiedepolitiikasta. Päätoimittaja: Ilari Hetemäki Toimitussihteeri: Tiina Kaarela Ulkoasu: Heikki Kalliomaa Snellmaninkatu 13, Helsinki Puh. (09) Fax (09) Sähköposti: tieteessatapahtuu@tsv.fi Toimitusneuvosto: professori (emeritus) Leif C. Andersson, päätoimittaja Ilari Hetemäki, professori Timo Honkela, tiedetoimittaja Markus Hotakainen, pääsihteeri Reetta Kettunen, professori Tuija Laine, professori Markku Löytönen (pj.), tutkijatohtori Nelli Piattoeva ja toiminnanjohtaja Lea Ryynänen-Karjalainen. Tilaukset ja osoitteenmuutokset: Puh. (09) Sähköposti: tilaukset@tsv.fi Julkaisija: Tieteellisten seurain valtuuskunta Painos kpl Ilmestyy 6 kertaa vuodessa 32. vuosikerta Lehdestä ilmestyy myös verkkoversio: Vanhat numerot luettavissa verkossa numerosta 7/1996 alkaen. Seuraava numero ilmestyy maaliskuun lopulla. Julkaisemme siinä tapahtumatietoja, jotka on lähetetty viimeistään osoitteeseen: toimitussihteeri@tieteessatapahtuu.fi ILMOITUKSET 1/1 takakansi 550 (4-v.) Takakannen sisäsivu 480 (4-v.) Sisäsivut (4-v.) 540 1/1 (mv) 480 1/2 sivu (mv) 280 Myynti: puh tai ilmoitukset@tieteessatapahtuu.fi PÄÄKIRJOITUS: Tietokirjallisuus, kirjaa suurempi elämä Pirjo Hiidenmaa 1 ARTIKKELIT Sosiaalisen kysymyksen ratkaiseminen tulevaisuudessa Briitta Koskiaho 3 Nykypäivän orjuus ja ihmiskauppa Afrikassa Kalle Kananoja 12 Yksinäisen miehen talvisota Juhani Suomi 17 Pronssiharkoista keskiajan dollariin raha Rooman valtakunnassa Pekka T. Heikura 25 TUTKIMUSTA SUOMESSA Laser mallintaa maailmaa Markus Hotakainen 33 TIETEEN KOHTAAMISIA Tieteen mittaamista humboldtilaisessa hengessä Arto Mustajoki 37 LYHYESTI Ilari Hetemäki 39 KATSAUKSIA Kokemuksia tutkijalähtöisestä verkkokeskustelusta Mikko Salo ja Elina Venesmäki 43 Puuttuva tieto ja vilppi Juha Karvanen 46 Julkaisufoorumin tasovaatimuksia on kiristetty Janne Pölönen ja Anna-Sofia Ruth 49 KESKUSTELUA Jumalattomat markkinageenit Hannu V. Virtanen 52 TIEDEKIRJASTO TÄNÄÄN Finska Läkaresällskapetin Antiikki-kirjasto Ulf Göran Ahlfors, Ralph Gräsbeck, Olof Lindfors, Eric Ivar Wallgren 55 KIRJALLISUUS Metsäkonduktööristä akateemikoksi Juhani Päivänen 57 Kokemuksia muuttuvasta kutsumusammatista Pauliina Raento 60 Kirjan nykyisyys ja tulevaisuus Tuija Laine 62 Hallinto uudessa tulokulmassa Vesa Huotari 63 Filosofista tieteenhistoriaa Topi Heikkerö 66 Kirkas tähti Turusta Tapio Markkanen 69 Maupertuis sta kiehtovasti ranskaksi Johan Stén 72 HAKEMISTOT ISSN (painettu) ISSN TIETEESSÄ (verkkolehti) TAPAHTUU 1/2015 Vammalan kirjapaino, Sastamala 2015

3 PÄÄKIRJOITUS Tietokirjallisuus, kirjaa suurempi elämä Pirjo Hiidenmaa 1960-luvulla alkoi ilmestyä pamflettisarja Huutomerkki. Pamflettikirjasia ilmestyi tässä sarjassa kahdeksan vuoden ajan kaikkiaan yli 90. Samaan aikaan Suomessa ilmestyi yli 20 muutakin pamflettisarjaa. Parikymmentä vuotta myöhemmin mielipidekirjat sarjoineen hiipuivat olemattomiin. Tällä vuosituhannella on alkanut taas ilmestyä kantaa ottavia kirjoja. Uusia pamflet tisarjoja on aloitettu lukuisa joukko, ja ilmeisesti lisää on tulossa. Pamfletteja, kantaa ottavia kirjoja perinteisin ilmauksin kiistakirjoituksia julkaisevat perinteisten kustantamojen ohella myös erilaiset ajatuspajat ja muut organisaatiot. En ole niinkään ihmeissäni tai ihastuksissani siitä, että pamflettien valtakaudet tulevat ja menevät tai että ne muuttavat muotoaan. Huomiotani kiinnittää se, miten kirjallisuus ja tässä yhteydessä erityisesti tietokirjallisuus on aikansa lapsi ja oman aikansa ilmentäjä ja luoja. Sen lisäksi tietokirjallisuus on yhteiskunnallinen väline hoitaa tehtäviä, olipa kyseessä koulutus, yhteiskunnallinen keskustelu, tiedon dokumentointi, vallitsevien käsitysten kyseenalaistaminen tai muuttaminen unohtamatta lukijoiden viihdyttämistä ja valistamista. Hyvän kuvan tietokirjallisuuden yhteiskunnallisesta merkityksestä antavat Joel Kuortin ja Jukka- Pekka Pietiäisen kokoamat kirja ja näyttely Sata merkittävää suomalaista tietokirjaa. Suomessa ilmestyvien kirjojen ylivoimaisesti yleisin aihepiiri ovat historia ja elämäkerrat. Näistä aiheista kirjoja ilmestyy 2 3 jokaista vuoden päivää kohti ja vuodessa on noin 800. Harrastuskirjojen määrä on viime vuosina lisääntynyt tasaisesti, mutta harrastuksen ala on vaihdellut. Vielä viime vuosikymmenellä keittokirjat pitivät kärkipaikkaa; nyt kärjessä ovat käsityö- ja puutarhakirjat. Nykymaailma mahdollistaa kirjan tekemisen myös e-muotoon, mikä helpottaa kuljettamista ja varastoimista sekä luo uusia kirjallisuuden muotoja. E-kirjat synnyttävät myös uusia lukemisen muotoja, kun lukijat voivat saattaa kommenttinsa muun lukijakunnan tietoon lukulaitteillaan. Koulujen e-oppimateriaalit ovat nyt kiivaan kehittämisen kohteena. Kiinnostusta on paljon, ja kaikki alan toimijat ovat sitoutuneet kehittämään, testaamaan ja laatimaan sähköisiä oppimateriaaleja. Toistaiseksi ei vielä ole tarpeeksi yhteistä ymmärrystä siitä, mitä kaikkea e-materiaaleilla tarkoitetaan. Jotkut odottavat, että oppimateriaalikulut pienenisivät. Toiset haaveilevat opetuksen muutoksista, jossa automaattinen palaute ohjaa oppilasta. Haaveet ovat kaukana sekä toisistaan että todellisuudesta, mikä on tyypillistä alkuvaiheelle. Théophile Gautier ilmaisi huolensa kirjan kuolemasta jo kauan ennen digitaalista aikaamme. Romaanissaan Mademoiselle de Maupin (1835) Gautier maalaili kauhukuvaa siitä, että sanomalehti tappaa kirjan luvun alussa radion uskottiin tappavan kirjan. Seuraavaksi uhkana oli televisio, joka tappaa sekä sanomalehden, radion, elokuvan että kirjan. Viime aikojen puheissa netti näyttäisi hoitavan sen, mikä jäi aiemmilta välineiltä tekemättä. Ilmeisestikin kirja on ollut uhanalainen jo vuosikymmeniä, ellei -satoja. Kirjan kuolemalla spekuloivia kirjoja on julkaistu lukuisia viime vuosikymmeninä. On osoittautunut, että uusien tiedonvälitysmuotojen tullessa välineiden työnjako järjestyy uudelleen eivätkä aikaisemmat suinkaan häviä uusien tieltä. Kirjoja e tai p julkaistaan ja TIETEESSÄ TAPAHTUU 1/2015 1

4 luetaan mutta niiden kirjoittaminen, julkaiseminen, lukeminen, omistaminen, elinkaari, talous ja monet muut seikat muuttuvat. Kirja on hidas ja sen esitystapa on pitkä ja monologimainen, mutta yhä useammat kirjoittajat hyödyntävät kirjoittamisessaan ja teostensa tunnetuksi tekemisessä nopeamman ja lyhyemmän viestinnän välineitä. Monet työstävät aiheitaan blogeissaan lukijakuntansa kanssa ja muokkaavat aikanaan kokonaisuuden kirjaksi. Kirjan esinemuoto on muuttumassa, eikä esimerkiksi moniosaisia ensyklopedioita ole tehty enää pitkään aikaan; vielä viime vuosisadan loppupuolella Suomessa jokaisella kustantamolla oli moniosainen sarja A:sta Ö:hön. Tässä ilman muuta netti on korvannut nopean tiedonhaun välineenä raskaat hakuteokset. Vertailtaessa Wikipedian ja vakiintuneiden hakuteosten luotettavuutta virheiden määrää on todettu, ettei teosten välillä ole olennaista eroa. Siitä en ole nähnyt pohdintaa, mitä tekijöiden anonyymiys, tiedon prosessiluonne ja alttius manipulointiin vaikuttavat. Vaikka paperimuotoisia kirjoja ei tehtäisikään enää samaan malliin, tietoa esitetään pitkinä kokonaisuuksina. Kirjoitettu sana saa rinnalleen kenties entistä voimallisemmin liikkuvan kuvan ja puheen, kuten verkko-opetusaineistoissa, vaikkapa uusissa MOOCeissa (avoimissa verkkokursseissa, ks. esim. coursera.org). Rekisterien, esitystapojen ja tyylien kirjo on jo nyt räjähdysmäisessä murroksessa. Tietokirjallisuus sinänsä tuntuisi elävän hyvää ja monimuotoista elämää. Tämä kehitys tarvitsee tutkimuksensa ja opetuksensa. Olipa kirja digitaalinen tai painettu, se tarvitsee tekijänsä. Tieto, sen jäsentäminen ja jalostaminen taustoituksineen ja argumentteineen tarvitsee myös tilaa enemmän kuin yhteen blogiin tai Twitter-viestiin mahtuu. Mutta ilman Twitter-näkyvyyttä kirja ei ehkä löydä lukijaansa. Kiinnostavaa onkin katsoa, millaisen kokonaisuuden ja työnjaon hitaat ja nopeat, monologiset ja dia- tai polylogiset, pitkät ja lyhyet viestintävälineet muodostavat tietoympäristössämme. Tähän on lisättävä vielä yksi jakolinja: maksullinen maksuton. Nettimaailma on totuttanut kuluttajat uskomaan, että sisällöt voivat olla maksuttomia, mutta kyllä maksullistenkin sisältöjen tekemiselle ja jakelulle on vielä paikkansa. Vain harvat tietokirjalajit ovat yhden tekijän tuotoksia. Tietoteosten tekijäjoukossa voi olla kirjoittajien ohella sisällön asiantuntijoita, kielenhuoltajia, terminologeja, teknisiä kirjoittajia, toimittajia, toimituskuntia jne. Kirjoittajien koulutus ei voi tähdätä vain luovaan oman tekstin laadintaan vaan tarvitaan harjaannusta monialaiseen ammattilaisten yhteistyöhön. Kaikesta edellä sanotusta on pääteltävissä, että tieto- ja oppikirjallisuuden alalla on paljon tutkittavaa. Norjassa (jossa tietokirjallisuudella on ollut oma yliopistollinen oppituoli jo vuosia) ja Ruotsissa on tietokirjallisuuden historia ja kehitys kuvattu monipuolisesti. Suomessa tekstilajien ja tyylien kehitystä on vasta sivuttu muutamissa hankkeissa. Lukijoiden valinnat ja lukutottumukset ovat muuttumassa eikä suinkaan pelkästään painetusta digitaaliseen vaan ne jakautuvat lukijakunnittain, aihepiireittäin ja funktioittain. Kirjoittajien työtavat, kielikäsitykset ja monikielisyys tuovat lisänäkökulmia sekä luovat alalle tarvetta taitaville ammattilaisille, jotka osaavat toimia tiedon maailmassa monipuolisina tietokirjallisuuden ammattilaisina. Helsingin yliopistoon on perustettu tietokirjallisuuden tutkimuksen ja tietokirjoittamisen opetuksen professuuri tammikuussa Tämä on iso askel niin yksilölle kuin yhteisöllekin. 375 vuotta suomalainen yliopistolaitos piti tietokirjallisuutta itsestäänselvyytenä omassa toiminnassaan niin tutkimuksen, opetuksen kuin yhteiskunnallisen vaikuttamisen tehtävissään. Nyt uusi oppituoli tekee alan näkyväksi. Kirjoittaja on Helsingin yliopiston tietokirjallisuuden ja -kirjoittamisen professori. 2 TIETEESSÄ TAPAHTUU 1/2015

5 ARTIKKELIT Sosiaalisen kysymyksen ratkaiseminen tulevaisuudessa Briitta Koskiaho Sosiaalinen kysymys on käsite, jota alettiin käyttää 1800-luvun lopun Saksassa. Sosiaalisen kysymyksen ratkaisemisella alettiin tarkoittaa sosiaalipolitiikkaa. Sosiaalisen kysymyksen hoitaminen hyvinvointivaltiollisin keinoin on perua saksalaisesta filosofiasta ja Hegelin valtiokeskeisestä ajattelusta. Vähitellen siitä muotoutui valtiollinen sosiaalipolitiikka-ajattelu ja bismarckilaisen sosiaalivaltion rakentaminen lainsäädäntöineen. Saksaan perustettiin myös asiantuntijoiden ja tutkijoiden uusi sosiaalipoliittinen yhdistys, Verein für Sozialpolitik, 1870-luvulla. Sosiaalista kysymystä haluttiin tarkastella omasta näkökulmasta eikä enää osana taloustiedettä, kuten siihen asti. Valtiollisen sosiaalipolitiikka-ajattelun jälkeen olemme Pohjoismaissa siirtymässä sosiaalipolitiikassa monituottajuus- ja monitoimijuusvaiheeseen. Kuitenkin esimerkiksi rahoitusrakenteet ja professioiden perusta on luotu valtiollisen sosiaalipolitiikkaidean pohjalta. Tarkastelen tässä sitä, miten olemme tulleet nykytilanteeseen ja mitä ratkaisukeinoja sosiaalisen kysymyksen hoitamiseksi on tarjolla lähitulevaisuutta varten keski- ja pohjoiseurooppalaisessa todellisuudessa. Koska Britannia on ottanut viime vuosina aimo askeleen kohti kansalaisyhteiskuntakeskeistä sosiaalisen kysymyksen hoitamista poispäin valtiollisesta hyvinvointiyhteiskunnasta, tarkastelen näitä ratkaisuja tarkemmin. Olen tutkinut tätä prosessia Britannian ja Pohjoismaiden kannalta yli kymmenen vuoden ajan (Koskiaho 2008 ja 2014). Hyvinvointivaltiosta uusliberalistiseen eurooppalaiseen sosiaalipolitiikkaan Käytännön valtiollinen sosiaalipolitiikkaidea yhdistyi sulavasti sosiaalidemokraattiseen ideologiaan, jossa sosiaalisen kysymyksen hoitamisen paikaksi ymmärrettiin valtio. Se takasi mahdollisuudet tasa-arvoiseen ja oikeudenmukaiseen yhteiskuntaan. Toisen maailmansodan jälkeen alettiin puhua hyvinvointivaltiosta. Valtiokeskeisen sosiaalipolitiikan kiivainta kehittämisaikaa Keski- ja Pohjois-Euroopassa ovat olleet sodan jälkeiset vuosikymmenet. Kun viime aikoina hyvinvointivaltiota on alettu supistaa, myös eurooppalaisen sosiaalidemokratian voittokulku on laantunut samaan aikaan. Eurooppalaisen sosiaalidemokratian tämänhetkistä tilaa ja tulevaisuutta on arvioitu varsin kriittisesti sen omassakin piirissä (Hillebrand ja Maaß 2011; Meyer ja Spiegel 2010). Arvioijat ovat joutuneet pohtimaan myös hyvinvointivaltion muutosta, koska hyvinvointivaltio on ollut toisen maailmansodan jälkeisen sosiaalidemokratian toiminnan menestyksen mitta. Viime vuosikymmeninä konservatiivinen poliittinen liike on kasvattanut merkitystään näissä maissa. Sen vaikutusta on ollut painon asettaminen uusliberalistiselle talouspolitiikalle myös Euroopan unionissa. Sosiaalipolitiikassa halutaan antaa tilaa entistä enemmän muille toimijoille kuin valtiolle ja julkiselle sektorille. Hyvinvointivaltioajattelun painottaessa yhteistä hyvää ja oikeudenmukaista tulonjakoa konservatiivinen sosiaalipolitiikka on kiinnostunut enemmän yksilön omasta vastuusta itsestään. Valtion nähdään tulevan apuun vasta sitten, kun tarvitaan auktorista taustavoimaa. Käytännössä joudutaan kuitenkin usein tekemään kompromisseja, ja nämä kaksi puoluetyyppiä ovat muodostaneet hallituksia vuoronperään muiden puolueiden kanssa ja jatkaneet sosiaalipolitiikan kannalta samankaltaista politiikka aina omine lisäpainotuksineen. Sosiaali- TIETEESSÄ TAPAHTUU 1/2015 3

6 politiikan tutkijat eivät ole kovin myötämielisesti seuranneet esimerkiksi Britanniassa konservatiivisen sosiaalipolitiikan ajattelua, päinvastoin. Asenne on ollut kriittinen. Tutkijat ovat pitäytyneet perinteisiin hyvinvointivaltiollisiin arvoihin tasa-arvosta oikeudenmukaisuuteen ja kannattaneet varsin pitkään valtiokeskeistä (julkisyhteisökeskeistä) sosiaalipolitiikkaa. Sen sijaan uudet kansainväliset sosiaalidemokraattisen ajattelun eurooppalaiset tuulet sisältävät itsekritiikkiä siitä, että politiikassa on pitäydytty liiankin tiiviisti julkisyhteisökeskeisyyteen ja huomiota kohdistetaan valtion ulkopuolisiin toimijoihin sosiaalisen kysymyksen ratkaisemisessa. Britannian Labour puolueen 2010-luvulla kehittelemässä hyvän yhteiskunnan ohjelmassa tämä näkyy selvästi. Se syntyi vastapainoksi konservatiivien vastaavalle suuren yhteiskunnan ohjelmalle (Miliband 2010; Cameron 2009). Keski- ja Pohjois-Euroopassa on vallalla kaksi perussuuntautumista sosiaalisen kysymyksen hoitamiseen sosiaaliturvapoliittisin keinoin: sosiaalivakuutusperusteinen ja budjettiperusteinen etuus- ja rahoitusmalli. Käytännössä nämä menevät lomittain. Sosiaalivakuutusmallin tyypillinen edustaja on Saksa ja budjettiperusteisen Britannia. Saksassa valtio on luovuttanut sosiaaliturvapolitiikan kolmannen sektorin suurille toimijoille. Tällainen malli ei ole niin altis nopeille talouden heilahteluille kuin budjettiperusteinen sosiaalipolitiikka, joka on brittien ja pohjoismaisten järjestelmien suosiossa sosiaalija terveyspalveluissa. Euroopan viimeaikaiset taloudelliset kriisit ovatkin heiluttaneet nimenomaan budjettiperusteisia järjestelmiä aiheuttaen kansalaisten sosiaaliturvan välitöntä heikentymistä. Britannian ratkaisuista otetaan oppia Pohjoismaissa. Sekä Saksassa että Britanniassa niin sosiaalidemokraattiset kuin konservatiiviset puolueetkin noudattavat sosiaalivakuutusperusteista tai budjettiperusteista perusmallia myös hallitusten vaihtuessa, vaikka ne tekevät aina malliin omia muutoksiaan. Saksalainen Herbert Obinger ja britti Peter Starke (2014) näkevät koko Euroopassa tapahtuvan yhdentymistä sosiaalipolitiikassa vedoten lähinnä kahteen kriteeriin, sosiaalipalveluidean leviämiseen maasta toiseen ja EU:n yhdentävän politiikan vaikutuksiin jäsenmaiden ajatteluun. Osittain yhdentymistä voi nähdä tapahtuvankin, mutta maiden omat traditiot sekä niistä johtuvat poliittiset painotukset muuntavat kuitenkin käytäntöjä aina uusiksi maasta toiseen siirryttäessä. Suomi on siitä mielenkiintoinen maa, että se on ottanut ilman ennakolta käytäviä periaatteellisia keskusteluja brittien viime vuosien monet uudistukset suoraan omaan sosiaalipolitiikkaansa (Koskiaho 2008 ja 2014). Britannian poliittinen kehitys on ollut 1980-luvun alusta lähtien konservatiivisten ajatusten voittokulkua, johon välillä hallinnut työväenpuolue Labourkin joutui vuosina sopeutumaan Kolmannen tien -ohjelmineen. Siinä hallitus yritti kulkea keskitietä. Sosiaalipoliittisissa ratkaisuissa se kuitenkin myötäili uusliberalistista talouspolitiikkaa, jonka konservatiivit olivat tuoneet Amerikan mantereelta Eurooppaan. Brittitalouden arvioitiin olevan niin alamaissa, että markkinoita oli vauhditettava (new Labour because Britain deserves better, 1997). Sosiaalivakuutusperusteisessa Hollannissa on tehty viime vuosina taloudellisista syistä merkittävä periaatteellinen uudistus, sosiaalipalvelut on siirretty budjettiperusteisiksi (Mot 2010). Sosiaalivakuutuksen avulla rahoitetut ikääntyneiden sosiaalipalvelut on siirretty kuntabudjetoinnin piiriin. Perusteluiden mukaan vakuutuksien rahoittamisen kustannukset ovat kohonneet ikääntyvän väestön sosiaalipalvelutarpeen lisääntyessä. Niinpä poliitikot uskovat pääsevänsä pälkähästä tämän siirron avulla. Ideana on siirtää vastuuta edelleen kansalaisille itselleen ja käyttää palveluissa hyödyksi pieniä yksityisiä palveluyrityksiä, erityisesti yhteiskunnallisia yrityksiä, jotka paneutuvat asiakkaitten ongelmiin paremmin kuin suuret organisaatiot. Toisena perusteluna on palveluiden laadun paraneminen korvaamalla suuret hoivakodit kotihoidolla ja omaishoidolla. Suuret hoivakodit aiotaan purkaa. Tuntuu tutulta, Suomessahan laitoshoitoa puretaan koko ajan samoin perustein, vaikka kysymys Suomessa on budjet- 4 TIETEESSÄ TAPAHTUU 1/2015

7 tiperusteisesta vanhustenhuollosta. Molemmissa on takana julkisten kustannusten vähentäminen. Syyskuussa 2013 eurooppalaisessa lehdistössä herätti kohua Hollannin uuden kuninkaan Willem-Alexanderin pitämä valtiopäivien budjettipuhe, joka oli liberaalipääministeri Mark Rutten käsialaa (Steinglass 2013). Kysyttiinkin, onko Hollanti nyt tekemässä historiaa ja ensimmäisenä lopun sosiaalisesta Euroopasta, kun kuningas julisti, että hyvinvointivaltio on nyt kuollut (Torreblanca 2013). Näyttää siltä, että uusi aika on koittamassa Euroopassa, kommenteissa todetaan. Kuninkaan mukaan klassinen hyvinvointivaltio on hitaasti mutta varmasti muuttumassa osallistuvaksi yhteiskunnaksi. Kansalaisten odotetaan pitävän huolta itsestään ja luovan kansalaisyhteiskunnallisia ratkaisuja ongelmiin, kuten eläkeläisten hyvinvointiratkaisuja, hän jatkoi. Puhetta on tulkittu konservatiiviseksi, yksilön vastuun korostamiseksi. Se voidaan nähdä myös valtion ja yksilön välillä olevien kansalaisyhteiskunnasta päin tulevien yhteenliittymien merkityksen korostamiseksi. Hollannissa ollaan lähellä sitä linjaa, jonka mukaan sosiaalipolitiikkaa on kehitetty uuteen suuntaan 2010-luvun Britanniassa. Kansalaisreaktiot ovat näihin muutoksiin yhdensuuntaiset niin Hollannissa kuin Britanniassakin. Länsieurooppalaiset haluavat edelleen pitää kiinni entisestä hyvinvointivaltiostaan. Vedotaan verojen maksamiseen ja tämän vastineeksi saatavaan turvaan. Pelätään, että sosiaalista vastuuta sysätään jos ei vapaaehtoisesti, niin pakolla kansalaisille ja heidän lähipiireilleen. Hollannin kuningas ja pääministeri eivät kuitenkaan olleet ensimmäisiä, jotka ovat tehneet viime vuosien ja vuosikymmenten kehityksestä johtopäätöksen siitä, että vahvaan valtioon tukeutuva hyvinvointivaltio ei enää vastaa vanhoilla keinoilla riittävän hyvin niihin haasteisiin, joita varten se aikoinaan pala palalta rakennettiin. Vauhtia tälle ajattelulle antaa kansainvälisen talouden muuttuminen ja yhdentyminen kohti uusliberalistista talouskäsitystä. Se on tunkeutunut myös julkisen talouden ytimiin ja vaikuttaa siihen, miten julkisessa taloudessa ja hallinnossa nähdään sosiaalisen kysymyksen hoitaminen nyky-yhteiskunnassa. Muutoksen vastarinta kumpuaa ennusteesta, jonka mukaan nimenomaan heikoimmat ryhmät kärsivät julkisen talouden kiristämisestä (Skelenburg ja Klandermans 2013). Tuloerot ovatkin kasvaneet vastoin hyvinvointivaltion perusoletusta tasaisen tulonjaon saavuttamisesta vähittäisten uudistusten avulla. Muutos näkyy samantapaisesti kaikissa vauraimmissa länsieurooppalaisissa maissa. Myös tutkijat Hollannin kuninkaan tapaan puhuvat jopa hyvinvointivaltion kuolemasta (Hall ja Lamont 2013). Toisaalta tutkijat näkevät, että kysymys on väistämättömästä prosessista. Maailma, tässä Eurooppa, on matkalla johonkin uuteen. Julkishallinnon periaatteiden muuttumisen vaikutukset sosiaalipolitiikkaan Brittiyhteiskunnassa alettiin muovata julkishallinnolle uusia periaatteita perinteisen byrokratiamallin sijaan jo 1980-luvulla, kun yhdysvaltalaisperäiset uusliberalistiset talousajatukset vyöryivät julkistaloudelliseen ajatteluun. Uuden julkisjohtamisen oppi (NPM) seurasi perusajatuksia yksilön vastuusta ja markkinoiden hallitsevuudesta sekä julkisen talouden alisteisuudesta muuhun taloudelliseen toimintaan nähden. Taloudesta tuli tärkein momentti, jolle sosiaalinen on vain toissijainen näkökulma. Näin kävi julkisessa hallinnossa, jossa sosiaalipolitiikkaa alettiin tarkastella prosessien ja tulosten avulla (Koskiaho 2008). Alkoi näyttää siltä, että sosiaalipolitiikankin toteuttaminen on vain väline hallinnon uusliberalistisille talouspyrkimyksille. Valtion toiminnallinen asema muuntui näennäismarkkinoita ylläpitäväksi ja myöhemmin valmentajavaltioksi eli muiden toimijoiden rohkaisijaksi ja kannustajaksi. Näennäismarkkinoilla ostettiin julkisen hallinnon tarvitsemia ja sen aiemmin itse tuottamia palveluita markkinayrityksiltä. Säännöt ja byrokratia vain rajoittivat uusia innovaatioita, tarvittiin vapautta (Mauri ja Muccio 2012). Hallinnon sijaan alettiin puhua hallinnasta, joka on verkottumista ja laaja-alais- TIETEESSÄ TAPAHTUU 1/2015 5

8 ta asioiden hallintaa sektorikohtaisen hallinnon sijasta. Tämä hallinnan vaihe (engl. governance) ajoittui Euroopassa ja luvulle ja 2000-luvun vaihteessa alettiin puhua uudesta hallinnasta (new governance), taloudellisista ja sisällöllisistä kumppanuuksista. Uusi hallinta tapahtuu suhteissa julkinen yksityinen, yksityinen yksityinen, kolmas sektori yksityinen sekä kolmas sektori julkinen. Uuden hallinnan ominaispiirteitä ovat kimmoisuus (resilience) ja keskittyminen erittäin vaikeiden ongelmien (wicked problems) hallintaan sekä suhteiden luominen eri toimintatasojen välille ja erilaisten yhteistoimintasuhteiden kehittäminen. Uusimpana tulokkaana on metahallinta, jolla tarkoitetaan sitä, miten julkinen hallinto pyrkii ottamaan erilaiset kumppanuudet, yhteistyösuhteet, entistä paremmin uudelleen hallintaansa. Tähän voidaan käyttää rohkaisua, suostuttelua tai pakkoa. Se on 2010-luvun uusi tulokas. Kun uusi hallinta -ajattelu jätti uudet kumppanuudet levälleen, havaittiin, että taas on koordinaation ja julkisen hallinnon ohjailun aika. Todellisuudessa eri hallinnan vaiheita toteutetaan yhtä aikaa byrokratiasta metahallintaan asti. Digitaalisen yhteydenpidon välineiden entistä parempi käyttäminen toisi arvioiden mukaan uusia ulottuvuuksia hallintaan (Dunleavy ym. 2005). Kumppanuudessa yhteistyötä tekevillä on käsitys yhteisistä arvoista ja tavoitteista, toistensa hyväksymät toimintatavat ja yksimielisyys myös tulosten tulkinnasta. Kumppanuuksien hallinta onkin työläs prosessi. Kumppanuus vaatii aivan uudenlaista sitoutumista eri osapuolilta, kun julkinen hallinto on aiemmin sanellut muiden toimijoiden toiminnan ehdot. Kumppanuuksien pitäisi toimia myös epävirallisen kansalaisyhteiskunnan ja julkisen hallinnon suhteissa. Perinteisesti kansalainen on ollut palvelujen objekti ja kansalaisyhteiskunnalliset organisaatiot enemmänkin julkishallinnon alamaisia, jotka anovat rahoitusta toiminnalleen joko vuosittain tai projektikohtaisesti. Palvelujen myyjinä nämä organisaatiot on viime vuosina pakotettu näennäismarkkinoille, kun ne tuottavat palveluita julkiselle hallinnolle. Tasaveroisissa kumppanuussuhteissa kansalaiset ja kansalaisyhteiskunnan organisaatiot ovat neuvottelevia osapuolia julkisen hallinnon kanssa ja solmivat kumppanuussopimuksia, eivät objekteja tai alamaisia. Metahallinnassa turvaudutaan kansalaisyhteiskuntaan, paikallisuuteen ja yhteisöihin toisella tavoin kuin aiemmissa hallinnon ajattelutavoissa. Jo uudessa hallinnassa alettiin painottaa kansalaisten ja kansalaisryhmien sekä kolmannen sektorin omaa aloitteellisuutta ja panostusta mutta ennen kaikkea vastuuta sosiaalisen kysymyksen ja yleensä yhteiskunnallisten asioiden hoidossa. Vanha byrokratia voi tuntua myös tutulta ja turvalliselta. Saatuaan tuntumaa uuteen julkisjohtamiseen suomalaiset järjestöjohtajat ovatkin kokeneet, että aiempi byrokraattinen kanssakäyminen kunnan virkamiesten kanssa oli tuntunut kumppanuudelta. Uusi julkisjohtaminen muutti suhteita virallisiksi ja kylmiksi (Peltosalmi ym. 2009). Metahallintavaiheen kumppanuudesta ei Suomessa vielä oikein ole kokemuksia, sen sijaan brittien kokemuksista on jo opittavaa. Mitä opimme kumppanuuden toteuttamisesta Britanniassa? Britannia on toiminut sekä teoreettisena kehittelijänä että soveltavana tiennäyttäjänä muulle Euroopalle julkisen hallinnon uudistamisessa. Byrokraattinen julkinen järjestelmä osoitti Britanniassa 1980-luvulla jauhavan monin paikoin tyhjää taloudellisena toimijana mutta myös sosiaalisen perustehtävänsä toteuttajana. Vuoteen 1997 keskityttiin NPM:n perusvaiheen kehittämiseen. Sitten siirryttiin Labourin hallituskauteen ja alettiin soveltaa uutta hallintaa. Konservatiivien ja liberaalidemokraattien yhteishallituksen aloitettua toimintansa vuonna 2010 siirryttiin metahallinnan korostamiseen (Koskiaho 2008 ja 2014). Uuden hallinnan ja varsinkin metahallinnan ajatukset ovat osaltaan synnyttämässä nyt uudenlaista kumppanuuden yhteiskuntapolitiikkaa ja tämän osana kumppanuuden sosiaalipolitiikkaa. Yhteiskuntapolitiikka on traditionaalisesti määritelty yhteisten asioitten hoitamisena, jossa julkinen sektori on primus motor ja toi- 6 TIETEESSÄ TAPAHTUU 1/2015

9 minnan arvot ovat yhteisen hyvän mukaisia. Kumppanuuden yhteiskuntapolitiikassa korostetaan sitä, että valtio ei olekaan enää keskeinen toimija. Julkinen sektori toimii yhteistoiminnassa muiden yhteiskunnallisten toimijoiden kanssa, markkinoiden, kolmannen sektorin palvelujen tuottajien, kansalaisyhteiskunnan erilaisten toimijoiden sekä kansalaisryhmien kanssa. Yhteiskuntapolitiikan tulee tällöin olla, ei vain taloudellisia arvoja kunnioittavaa, johon NPM tahtoi johtaa, vaan myös sosiaalisia, kulttuurisia ja ympäristöarvoja kunnioittavaa. Metahallintavaiheessa valtio siirtyy valmentajaksi, joka ohjaa ja rohkaisee kumppanuuksia sekä rahoittaa niitä alkuvaiheessa. Britannian nykyinen koalitiohallitus on ohjelmassaan siirtynyt metahallintapolitiikkaan. Muualla Euroopassa tullaan perässä. Tätä paradigmaattista siirtymää halutaan korostaa, kun brittien poliittinen ohjelma nimettiin suuren yhteiskunnan ohjelmaksi. Uusi hallitus pani heti toimeen lainsäädännön uudistamisen, uudistamishankkeiden rahoituksen muuttamisen ja paikallisiin hankkeisiin kannustamisen. Kumppanuus ei ole individualismin lisäämistä vaan sosiaalisen pääoman kasvattamista siinä arkielämän yhteisössä, jossa ihmiset elävät, näin hallitus haluaa asian ymmärrettävän. Sosiaalisen pääoman voimavaraa käytetään yhteiseksi ja yksityiseksi parhaaksi, jolloin toimintataso on paikallinen ja yhteisötaso (community). Brittihallitus korostaa kansalaisryhmien, kolmannen sektorin ja sosiaalitalouden toimijoiden, kuten yhteiskunnallisten yritysten ja osuustoiminnallisten yksiköiden, merkitystä. Kumppanuuden tärkeä metodi on deliberatiivisuus eli neuvotteleva toimintakulttuuri. Julkinen sektori koordinoi lakien, rahoituksen sekä omien virkamiestoimijoidensa avulla sitä, mitä kentällä tapahtuu. Kansalaisia on myös koulutettava kumppanuusajatteluun ja -toimintaan. Yhteydenpito tapahtuu oman nettiverkoston avulla. Ajatuspajat toimivat tärkeinä ideoijina. Kumppanuustoiminnan kokeilu on nyt kestänyt yli neljä vuotta. Näin nopeasti ei maailmaa muuteta kovin syvällisesti rauhan oloissa. Tielle onkin jo kasautunut ideologisia ja käytännöllisiä esteitä. Kun samaan aikaan on eletty taloudellista kriisiä, julkisten palveluiden purkaminen ja sirottelu kansalaisyhteiskunnallisten toimijoiden varaan on näyttänyt fragmentaariselta ja taloudellisista syistä tapahtuvalta olemassa olevien rakenteiden purkamiselta. Tämä ei kuitenkaan ollut hallituksen tarkoitus lähtötilanteessa. Tarkoitus oli rakentaa uutta yhteiskuntamallia suhteessa julkiseen sektoriin (Cameron 2009). Suuryritykset ovat pystyneet pitämään pintansa näennäismarkkinoinnissa. Ne tuottavat edelleen suurten määrien julkisia palveluja. Kansalaisyhteiskunnalliset uudet organisaatiot eivät ole tähän tehtävään pystyneet kilpailutustilanteessa. Tässä kohdin toteutetaan alkuperäistä NPM-mallia. Vallan jako suuryritysten ja sosiaali taloudellisten yritysten välillä ei ole toiminut odotetulla tavalla, vaan palveluiden tuottamisessa pienemmät toimijat ovat joutuneet suuryritysten alihankkijoiksi. Julkisia palveluja on haluttu siirtää myös entisille virkamiehille, joita ei enää tarvita entisissä tehtävissään, kun hallintoa on voimakkaasti pienennetty. Sekä virkamiesten irtisanominen että julkisen hallinnon pienentäminen ovat kuitenkin aiheuttaneet monia hankaluuksia, epävarmuutta ja koordinointivaikeuksia. Lisäksi julkisen rahoituksen korvaavia palveluiden ja uuden paikallistoiminnan rahoittajia on ollut tähän asti varsin vaikea saada avaamaan kukkaronsa nyörejä tarpeeksi paljon (Koskiaho 2014). Kansalaisyhteiskunnan valmiudet ottaa uusia suuria vastuita eivät ole olleet parhaimmat mahdolliset, eivät Labourin hallituksen eivätkä uuden hallituksen aikana (Osborne 2007 ja 2013). Kulttuuriset tottumukset ja niihin liittyen innovaatioiden hyväksyntä on ollut paikoin ongelmallista. Halukkuus ja voimavarat uusien innovaatioiden tekemiseen ja niiden eteenpäin viemiseen vaihtelevat suuresti asuinyhteisöittäin. Vähävaraisten alueiden on vaikeampi ottaa riskiä ja vastuuta kuin keskiluokkaisten. Kumppanuuden toteuttamisessa keskiluokkaiset alueet ovat voittaneet ja köyhien asuinalueet hävinneet (Connelly ja Hayward 2012). Sosiaalisen kysymyksen vieminen paikallistason ratkaisuksi on myös asennoitumista ongelmien ennakolta ehkäisemisen tärkeyteen. Hal- TIETEESSÄ TAPAHTUU 1/2015 7

10 lituksen suosikkiohjelma on Big Local. Siinä korostetaan asukkaitten omaehtoisuutta ja itsemääräämistä, poliitikot tai viranomaiset eivät saa sanella, mitä tehdään. Tarkoitus ei myöskään ole toteuttaa individualistisia ideoita vaan kollektiivisia yhteisön ideoita pitkällä aikavälillä. Kysymys ei ole lyhytaikaisista projekteista vaan pitkäaikaisesta sitouttamisesta 140 paikallisessa hankkeessa (Walsh ja Golden 2014). Asuinyhteisöjen pitäisi tällaisilla ohjelmilla vastata entistä paremmin asukkaiden tarpeisiin. Yhteistoimintaa elvytetään ja tehdään oma alue entistä paremmaksi paikaksi elää. Taustalta kuuluu siis oletus, että alueen asukkailla on yhteisiä tavoitteita ja näkemystä kehityksen suunnasta. Jos alueella asuisi hyvin erilaisia ihmisiä, se olisi vaikeampaa. Juuri tästä syystä nimenomaan keskiluokkaiset alueet ovat tähän asti menestyneet projekteissaan. Jos katsotaan, mitä brittiesimerkistä voidaan oppia Pohjoismaissa, yksi perusongelma on valtakysymyksen ratkaiseminen. On määritettävä uudelleen, mikä on kansalaisyhteiskunnan ja sosiaalitalouden valta suhteessa julkiseen sektoriin. Britanniassa tätä suhdetta on yritetty määrittää uudella palveluja ja paikallisuutta koskevalla lainsäädännöllä. Sen sijaan Suomessa, missä on seurattu brittien jalanjälkiä, vaikkakaan ei ohjelmallisesti ja tietoisesti, näitä suhteita ei ole säädelty kansalaisyhteiskunnan ja kansalaisten uudenlaiseen vastuuttamiseen ja valtaan liittyvällä lainsäädännöllä. Meiltä puuttuu jopa laki sosiaalitaloudellisista yhteiskunnallisista yrityksistä, jotka korvaisivat markkinayrityksiä palveluiden tuottamisessa. Ennen kuin vastuutetaan ylen määrin yhteiskunnan julkisen hallinnon ulkopuolisia toimijatahoja, on kysyttävä, mikä on julkisen yhteiskunnan tehtävä ja vastuu sosiaalisen kysymyksen ratkaisemisessa (Osborne 2013). Vasta tämän tehtävän ratkaisemisen jälkeen voimme edetä suuntaan tai toiseen. Yksi peruskysymys on rahoitus. Britanniassa pyritään vierittämään kumppanuustoimintaa entistä enemmän yksityisen rahoituksen suuntaan. Suomessa ja muissa Pohjoismaissa (tulo) verotusaste on korkea ja julkisen hallinnon budjettien menoeristä suuri osa suuntautuu sosiaalipolitiikkaan ja terveyspolitiikkaan, kunnissa jopa yli puolet menoista. Jos julkisia tehtäviä jaetaan muille yhteiskunnallisille toimijoille ja kansalaisille itselleen, kuten omaishoidossa, veropolitiikka tulee väistämättä uudelleentarkastelun kohteeksi. Tullaan myös sosiaalipolitiikan peruskysymyksiin: Mikä on sosiaalinen kysymys tänään? Tuetaanko ja autetaanko ihmisiä solidaarisista, oikeudenmukaisuus-, tasa-arvo- vai sosiaa listen oikeuksien vaiko hyväntekeväisyyden tai altruismin syistä? Painotetaanko ennakolta ehkäisemistä vai jo syntyneiden ongelmien paikkaamista? Lähdetäänkö liikkeelle rakenteellisista ongelmista vai ryhmä- tai yksilökohtaisista kysymyksistä? Kaikille kaikkea vaikka vähemmänkin vai täsmäpuuttumista mutta tehokkaasti? Onko oikein, että kansalaisia ei auteta, vaikka nämä itse kokevat olevansa avun tarpeessa? Kumppanuuden käyttäminen julkisen hallinnon metodina ei vielä yksinään ratkaise peruskysymyksiä. Sen sijaan kumppanuuden laventaminen yhteiskunnan eri toimijoiden väliseksi metodiksi on merkittävä avaus. Se vaatii yhteiskunnan toiminnan peruskysymysten uudelleen pohdintaa. Sosiaalipolitiikassa on ollut vanhastaan korporatiivinen perinne, joka nykyään näkyy vielä työmarkkinajärjestöjen toiminnassa. Korporatiivisuus on yksi kumppanuuslajeista. Se on ollut viime aikoina Suomessa jatkuvan kritiikin kohteena. Korporatiivisuus on kansalaisyhteiskunnan osallistumisen yksi metodi, jota pitäisi uudelleen tutkia tarkemmin. Britanniassa se on jo unohtunut, Saksassa sitä on viime vuosikymmeninä käytetty menestyksellisesti sosiaali- ja terveyspalvelujen tuottamisessa sosiaalisten korporaatioiden toimesta. Ammattiyhdistysliikkeen perinne sen sijaan on heikentynyt suhteessa korporatiiviseen toimintaan Saksassa mutta ennen kaikkea Britanniassa. Britanniassa kansalaisyhteiskunta esiintyykin asumisyhteisöinä ja sosiaalitalouden toimijoina. Big Society -ohjelma nostaa yhteiskunnalliseen keskusteluun uusia teemoja monitoimijuudesta ja tähän liittyvästä kumppanuudesta. 8 TIETEESSÄ TAPAHTUU 1/2015

11 Kumppanuus ja tulevaisuuden sosiaalinen kysymys Brittiesimerkissä on esillä erilaisia kumppanuussuhteita. Kumppanuutta harjoitetaan puhtaasti taloudellisin perustein, sisällöllisiä tekijöitä ja arvoja painottaen tai kehittämisen näkökulmasta: 1. Julkinen hallinto markkinat: palvelujen tuottaminen, taloudellinen kumppanuus Julkinen hallinto suuryritykset: palvelujen tuottaminen, taloudellinen kumppanuus Julkinen hallinto pienet yritykset ja yhteiskunnalliset yritykset: palvelujen tuottaminen, siirtyminen entistä enemmän suuryritysten alihankkijoiksi, jolloin syntyy taloudellinen riippuvuussuhde näiden välille 2. Julkinen hallinto kansalaisryhmät: paikalliset kehittämishankkeet, taloudellinen kumppanuus, sisällöllinen kumppanuus, taloudelliset riippuvuussuhteet 3. Julkinen hallinto kansalainen: kansalainen palvelujen saajana, itsevastuullisena ja muista huolen pitäjänä; julkinen hallinto tukijana, rohkaisijana, kontrolloijana tai rahoittajana 4. Paikallisten asukasryhmien väliset hankkeet: sisällöllinen kumppanuus, taloudellinen riippuvuus 5. Paikallinen asukasryhmä tai useita ryhmiä elinkeinoelämä: kehittämishanke, taloudellinen kumppanuus, joka voi olla riippuvuutta 6. Yritys yritys: palvelujen tuottaminen, taloudellinen kumppanuus Kumppanuuden yhteydessä on pohdittava kumppanien tasaveroisuutta ja keskinäistä riippuvuutta. Kumppanuuden kriteereihin kuuluu arvojen kunnioittaminen ja samankaltaiset tavoitteet. Yhteistoimintaan ryhdyttäessä vaaditaan tietoa toimijoiden taustoista. Kumppanuuden avulla toteutettavassa sosiaali politiikassa tulisi olla mukana arvopohja. Perinnäisiä arvoja, tasa-arvoa ja oikeudenmukaisuutta, voidaan kuitenkin tulkita pintapuolisesti, jopa vahingollisesti. Esimerkiksi oikeudenmukaisuuteen vetoamisessa heikoimpien tukeminen on voinut käytännön hyvinvointivaltiossa saada tylyjäkin merkityksiä. Oikeudenmukaisuus yhdistyneenä tasa-arvoon on ymmärretty tasapäisyydeksi ja kaikkien kohteluksi samalla tavalla, vaikka kohtelun objektit eroavat huomattavasti toisistaan. Tämä menettely voi johtaa umpikujaan. Kulttuurisesti homogeenisessa maassa tasapäistäminen on ollut historiallisesti mahdollista, mutta nyky-yhteiskunnassa erilaiset kulttuuriset ryhmät vaatisivat keskenään erilaista kohtelua, sitä asiakaslähtöisyyttä, joka on kirjattu uusimpaan lainsäädäntöönkin. Voidaan puhua vertailevan oikeudenmukaisuuden toteuttamisen välttämättömyydestä kumppanuuden toteuttamisessa (Sen 2009; Koskiaho 2014). Kolmantena seikkana sosiaalipolitiikan perinteessä puhutaan solidaarisuudesta, toisten ihmisten ja ryhmien toiminnan ymmärtämisestä ja hyväksymisestä sekä arvonannosta. Sitä tarvitaan kumppanuudessakin. Pitäisi myös miettiä, onko julkishallinnon ideoiden uudistaminen ja julkisten toimenpidejärjestelmien löyhentäminen tai purkaminen kumppanuuden nimissä vain tie, jolla sosiaalisen kysymyksen ratkaisua vieritetään kansalaisten ja kansalaisyhteiskunnan harteille. Olemmeko matkalla hyvinvointivaltiollisesta eli universalistisesta sosiaalipolitiikasta kohti residuaalista eli tarveharkintaista julkista sosiaalipolitiikkaa vain käyttäen uusia toimijoita ja toimintatapoja? Euroopassa on katsottu hieman yliolkaisesti yhdysvaltalaisten käsityksiä sosiaalisen kysymyksensä hoitamisesta. Siihenkö suuntaan me kuitenkin olemme matkalla vai syntyykö kumppanuusideasta aivan uudenlainen tapa ymmärtää sosiaalisen kysymyksen hoitamista yhteistoimin ja resursseja yhdistäen? Hallin ja Lamontin (2013) toimittamassa eurooppalaista kehitystä arvioivassa teoksessa nostetaan esille tulevaisuuden uhkana eurooppalaisten maiden sisäisen koheesion ja kulttuurisen yhtenäisyyden vähittäinen mureneminen. Hyvinvointivaltion luomisen perusteet olivat aikanaan sisäisesti suhteellisen homogeenisessa väestössä, jolla oli yhtenäinen arvopohja eurooppalaisessa kulttuuriperinnössä sekä kristinuskon etiikassa ja moraalisäännöissä, yhteisessä hyvässä. Arvoyhtenäisyys on ollut kuitenkin jo pitkään koetteella. TIETEESSÄ TAPAHTUU 1/2015 9

12 Kommunitarismin tutkija Will Kymlicka (2013) toteaa monikulttuurisuuden murtavan sisältä päin eurooppalaisten kansallisvaltioiden yhtenäisiä järjestelmiä ja rakenteita. Tämä seikka saattaa osaltaan viedä myös sosiaalipoliittisen kehityksen uusille urille, kohti kumppanuuksia, kansalaisyhteiskuntaa ja monenlaisten ratkaisujen yhdessä elämistä hyvinvointivaltiollisen yhtenäisajattelun sijasta. Ei voi olettaa, että vieraissa kulttuureissa eläneet maahanmuuttajatulokkaat heti ajattelevat ja käyttäytyvät samalla tavalla kuin kantaväestö. Tarvitaan täsmäapua, uudenlaista yhdyskuntatyötä ja uusien asukkaitten elämisen virvoittamista uudessa ympäristössä (Ziegler 2008). Sosiologian klassikot tarkastelivat yhteiskuntaansa omana aikanaan. Niin teki myös Ferdinand Tönnies tarkatessaan yhteiskunnan muuttumista patriarkaalisista suljetuista maaseutumaisista yhteisöistä (saks. Gemeinschaft) moderneihin kaupunkimaisiin yhdyskuntiin ja teolliseen yhteiskuntaan (Gesellschaft) (Tönnies 2005, alk. 1887). Yhteisö edusti aikanaan homogeenista ja pakotetusti yhdenmukaista elämäntapaa, yhteiskunta taas avointa ja vapaata elämää monine uusine mahdollisuuksineen. Moderni yhteiskunta voitti sitten patriarkaalisen. Nyt pelätään, että Euroopassa vaivutaan taas suljettujen yhdenmukaisten yhteisöjen tasolle, kuten saksalaisissa pikku ruhtinaskunnissa ikään ennen Saksan yhdistymistä tasavaltaiseksi valtioksi. Kumppanuuksia voidaan käyttää kumpaankin tarkoitukseen. Yhteisöihin turvautuminen ei ratkaise sosiaalisen eriarvoisuuden ongelmaa, josta sosiaalipolitiikan kehitys tieteenä ja käytäntönä alkoi saksalaisessa mallissaan 1800-luvun loppupuolella bismarckilaisena sosiaalivaltioajatteluna. Yhteisö voi piilottaa syrjäytyneitä, eikä se ole aiemmissa muodoissaan kyennyt nostamaan syrjäytyneitä yhteisön täysivaltaisiksi jäseniksi, johon tehtävään hyvinvointivaltiolla on ollut sosiaalinen tilauksensa. Niinpä johtopäätöksenä onkin, että sosiaalipolitiikassa pitää voida tehdä aivan uudenlaisia avauksia, yhdistää yleiset kaikkia koskevat ratkaisut ja paikallistason tai eri ryhmien erityiskysymysten huomioon ottaminen toisiinsa. Poliittisesti on otettava huomioon kansalaisten halu ja kyky toimia yksin ja yhdessä paikallisten tavoitteiden saavuttamiseksi. Enää punaisen viivan vetäminen ja edustajan lähettäminen tekemään päätöksiä vallan kammareihin ei riitä, kuten eduskuntalaitoksen syntyaikoina. Tampereen kaupungin tulevaisuutta varten on esitetty hallinnon uudistamisen malli, jossa paikallisuuden vahvistaminen, uudet lähidemokratian muodot, palvelujen yhteistuotanto ja uudet palvelutuotannon kumppanuusmuodot on tuotu esille (Hakari 2014). Siitä puuttuu vain se dynamiikka, millä tämä saadaan toimimaan. Mallin sisältämät tarveperusteinen suunnittelujärjestelmä ja tulosperusteinen hankinta eivät vielä riitä keinoina siihen. Tarvitaan siis kaikkia yhdistävää yleistä ja julkista sosiaalipolitiikkaa, jonka tehtävät määritetään hyvin, mutta tarvitaan myös erilaisuuden huomioon ottavaa täsmäsosiaalipolitiikka, jonka aikaansaattamisessa voidaan käyttää hyväksi kumppanuuksia. Kumppanuuden sosiaa li politiikka luontuu hyvin yhdistämään kansalaisyhteiskunnallisten ja sosiaalitaloudellisten toimijoiden tavoitteita sosiaalisten yhteisöjen tasolla. Vähän enemmän vaivaa vaaditaan kuitenkin markkinatoimijoiden yhdistämiseen tähän kumppanuuteen. Kun sosiaalinen on nyt ollut pitkään alisteinen taloudelle julkisessa hallinnossa, sen tulisi päästä taas eturintamaan ja myös yhdistämään uutta monikulttuurista yhteiskuntaa. Kirjallisuus Cameron, David (2009) The Big Society. Hugo Young Lecture ( ) Connelly, James ja Hayward, Jack (toim.) (2012) The Withering of the Welfare State: Regression. Palgrave Macmillan. Basingstoke. Dunleavy, Patrick ym. (2005) New Public Management is Dead Long live Digital-Era Governance. Journal of Public Administration Research and Theory (16) September 8, 2005, Hakari, Kari (2013) Uusi julkinen hallinta kuntien hallinnonuudistusten kolmas aalto? Tutkimus Tampereen toimintamallista. Acta Universitatis Tamperensis Tampere. Hall, Peter A, ja Lamont, Michèle (toim.) (2013) Social Resil- 10 TIETEESSÄ TAPAHTUU 1/2015

13 ience In The Neoliberal Era. Cambridge University Press. Cambridge. Hillebrand, Ernst ja Maaß, Gero (2011) Zehn Kernfragen zur Zukunft der Sozialdemokratie in Europa. Internationale Politikanalyse. Friedrich-Ebert-Stiftung. Berlin. Koskiaho, Briitta (2008) Hyvinvointipalvelujen tavaratalossa. Palvelutalous ja sosiaalipolitiikka Englannissa, Ruotsissa ja Suomessa. Vastapaino. Tampere. Koskiaho, Briitta (2014) Kumppanuuden sosiaalipolitiikkaa etsimässä. Setlementtijulkaisuja 32. United Press Global. Tallinna. Kymlicka, Will (2013) Neoliberal multiculturalism? Hall, Peter A, ja Lamont, Michèle (toim.). Social Resilience In The Neoliberal Era. Cambridge University Press. Cambridge. Mauri, Aurelio G. ja Muccio, Simonetta (2012) The Public Management Reform: from Theory to Practice. The Role of Cultural Factors. International Journal of Advances in Management Science Vol. 1 Iss. 3, November Meyer, Henning ja Spiegel, Karl-Heinz (2010) Die Gute-Gesellschaft-Debatte. Wie weiter mit der Europäischen Sozialdemokratie? Internationale Politikanalyse. Friedrich-Ebert-Stiftung. Berlin Miliband, Ed (2010) Labour leader`s 2010 conference speech in full. 28 September BBC News UK Politics. ( ) Mot, Esther (2010) The Dutch system of long-term care. CPB Document No 204. March new Labour because Britain deserves better (1997) Manifesto. The Labour Party. ( ) Obinger, Herbert ja Starke, Peter (2014) Welfare State Transformation: Convergence and the Rise of the Supply Side Model. TranState Working Papers 180. Universität Bremen. Bremen. Osborne, Stephen (2007). Public Services. The Innovative Capacity of Voluntary and Community Organizations: Full Research Report. ESRC End of Award Report, RES A. Swindon: ESRC. ac.uk/.../35b17d3a-d6a9-497f-a25f-5 ( ) Osborne, Stephen P. (2013) A services-influential approach to public device innovation? Osborne, Stephen P. ja Brown, Louise (toim.) (2013) Handbook of Innovation in Public Services. Edward Elgar. London. Peltosalmi, Juha ym. (2009) Järjestöbarometri Ajankohtaiskuva sosiaali- ja terveysjärjestöistä. Sosiaali- ja terveysturvan keskusliitto. Helsinki. Sen, Amartya (2009) The Idea of Justice. Allen Lane. London. Skelenburg, Jacquellen van ja Klandermans, P.G. (2013). The social psychology of protest. Current Sociology, 61(5 6), Steinglass, Matt (2013) King s speech to parliament heralds end of Dutch welfare state. Financial Times Torreblanca, Jose Igancio (2013) Did The Dutch Start The End Of Social Europe? Social Europe Journal Tönnies, Ferdinand (2005, alk. 1887) Gemeinschaft und Gesellschaft. Grundbegriffe der reinen Soziologie. Wissenschaftliche Buchgesellschaft. Darmstadt. Walsh, Kelly ja Golden, Sarah (2014) Influences on the development of Big Local areas. Final research report. Local Trust. Big Local. Community Development Foundation. full-report1.pdf ( ) Ziegler, Stefanie (2008) Capacity development and partnership. Overwiew and Methodology. Handicap International. Munich. Kirjoittaja on Tampereen yliopiston sosiaalipolitiikan professori (emerita). TIETEESSÄ TAPAHTUU 1/

14 Nykypäivän orjuus ja ihmiskauppa Afrikassa Kalle Kananoja Artikkelissa käsitellään nykypäivän orjuuden ja ihmiskaupan ulottuvuuksia Afrikassa. Vaikka huomioni kohdistuu nykypäivään, yritän asettaa il miöt niiden historialliseen ja kulttuuriseen yhteyteen. Tarkastelen aluksi orjuuden erityispiirteitä Afrikassa kiinnittäen huomiota erityisesti orjuudelle alttiimpiin väestöryhmiin eli naisiin ja lapsiin. Tämän jälkeen käsittelen ihmiskaupan syitä ja dynamiikkaa sekä sen maantieteellisiä kerrostumia Afrikan sisällä. Lopuksi kiinnitän huomiota orjuuden ja ihmiskaupan vastaiseen toimintaan. Orjuus ja ihmiskauppa ovat viimeisen kahden vuosikymmenen aikana saaneet runsaasti mediahuomiota ja nousseet YK:n alaisten järjestöjen asialistoilla korkealle. Läpi 1900-luvun jatkunut orjuuden ja pakkotyön eri muotojen vastainen kansainvälinen lainsäädäntö ei aina johtanut toimintaan kansallisella tasolla ja muutokset olivat hitaita (Miers 2003). Afrikassa kansalaisjärjestöt alkoivat kohdistaa huomiota ihmiskaupan kasvuun 1990-luvun puolivälissä. Yhteiskuntatieteellisessä tutkimuksessa orjuus on noteerattu yhtenä kylmän sodan päättymisen jälkeen kiihtyneen globalisaation sivutuotteena. Orjuus ja ihmiskauppa ovat aiheita, jotka nostattavat nykypäivän ihmisten moraaliset tuntosarvet pystyyn. Aiheeseen liittyvä voimakas tunnelataus saattaa kuitenkin ajoittain johtaa yksipuoliseen raportointiin asioiden syvällisen ja objektiivisen tarkastelun sijaan. Nykypäivän orjuus nousi kansainvälisessä yhteiskuntatieteellisessä keskustelussa valokeilaan Kevin Balesin vuonna 1999 julkaiseman teoksen Disposable People: New Slavery in the Global Economy myötä. Nimensä mukaisesti teos luokitteli nykypäivän orjat poisheitettäviksi ihmisiksi. Maailmanlaajuisesti heitä arvioitiin tuolloin olevan 27 miljoonaa, joista suurin osa, miljoonaa, Aasiassa. Bales pyrki kartoittamaan eroja menneisyyden ja nykypäivän orjuuden välillä, mutta historioitsijan näkökulmasta malli oli kyseenalainen, sillä Balesille orjuus menneisyydessä tarkoitti lähinnä Pohjois-Amerikan etelävaltioissa 1800-luvun ensimmäisellä puoliskolla vallinnutta plantaasiorjuutta, vaikka todellisuudessa orjuus on ollut monimuotoista globaalissa historiassa ja sitä on aina syytä tarkastella erityisissä historiallis-maantieteellisissä konteksteissa, kuten Miller (2012) on hiljattain argumentoinut. Siinä missä nykypäivään keskittyvät yhteiskuntatieteilijät käsittelevät nykypäivän orjuutta uutena ilmiönä, historioitsijat voivat osoittaa jatkuvuuksia ja aikakaudelta toiseen muokkautuvia ihmiskaupan käytäntöjä. Vaikka ihmiskaupan voidaan arvioida lisääntyneen viimeisen parin vuosikymmenen aikana, uusi ilmiö se ei ole. Tärkein ero historialliseen orjakauppaan on, että ihmiskauppa on kaikkien kansainvälisten standardien mukaan nykyään laitonta, kun taas orjakauppa oli laillista osassa maailmaa vielä 1900-luvun alkupuolella. Orjuuden erityispiirteet Afrikassa Orjuuden määritteleminen universaalisti on ollut oppineen keskustelun kohde vähintään antiikin ajoista alkaen (Davis 1966). Yksinkertaistaen moneen suuntaan rönsyilevän akateemisen keskustelun orjuuden voidaan määritellä eroavan palkkatyöstä ja muusta epävapaasta työstä siinä, että orja on tavara ja omistajan valta orjaan on periaatteessa täydellinen (Isaksson ja Jokisalo 2005, 70). Nykyajan orjuudessa oleellisena voidaan kuitenkin pitää sitä, että orjien omistus ei ole laillista ja näin ollen olisikin ehkä 12 TIETEESSÄ TAPAHTUU 1/2015

15 osuvampaa puhua orjien isännistä ja emännistä mukaillen englanninkielisiä termejä master ja mistress. Kolmas orjuutta määrittävä piirre on orjien ulkopuolisuus ja erottaminen sukulaisuussuhteista, jonka sosiologi Orlando Patterson (1982, 13) nosti oman orjuuden määritelmänsä keskeiseksi tekijäksi. 1 Orjuuden määritelmä afrikkalaisessa kontekstissa on ollut yhtälailla kiisteltyä luvun lopulta alkaen antropologit ja historioitsijat ovat käyneet keskustelua siitä, onko olemassa afrikkalaista orjuutta ja millä tavoin se eroaa orjuudesta muualla maailmassa. Monet tutkijat ovat halunneet nähdä afrikkalaisen orjuuden lievänä ja suhteellisen lempeänä, jossa orjien asemaa on voitu verrata nuoriin perheenjäseniin (Kopytoff ja Miers, toim. 1977). Keskustelun ongelmana on, että vertailukohdaksi on taas otettu pääasiassa Pohjois-Amerikassa, Brasiliassa ja Karibianmeren saarilla ilmennyt plantaasiorjuus. Toinen huomiotta jäänyt seikka on se, että Afrikan sisällä on eri aikakausina ilmennyt orjuutta eri muodoissa eikä lempeää kotiorjuutta voi pitää vallitsevana käytäntönä yhteiskunnissa, joissa orjat on selvästi valjastettu tuottamaan taloudellista hyötyä, kuten kävi eri puolilla mannerta 1800-luvulla (Lovejoy 1983; Cooper 1979; Salau 2011). Kuten historiallisissa yhteyksissä, myös nyky- Afrikassa orjuus on monimuotoista ja saa alueellisia erityispiirteitä eri maissa. Nykypäivän Afrikassa orjuutus kohdistuu pääasiassa lapsiin ja naisiin, joita voidaan käyttää seksiorjina, kotiapulaisina ja kaupallisen maanviljelyn työvoimana sekä lapsisotilaina (Fitzgibbon 2003). Marginaalisempia ilmiöitä on orjuutus osana perinteistä uskonnollista trokosi-järjestelmää, jota ilmenee edelleen muun muassa Ghanassa, Togossa ja Lounais-Nigeriassa. Trokosi, joka ewen kielessä tarkoittaa sananmukaisesti jumalten vaimoa tai orjaa, on rituaalista orjuutta, jossa 8 15-vuotiaita tyttöjä annetaan fetissipappien temppeleihin hyvitykseksi sukulaisten tai esivanhempien väitetyistä rikkomuksista. (Bales, 1 Pattersonin (1982, 13) mukaan orjuus on pysyvää, perheestään erotettujen ja yleisesti kunniansa menettäneiden henkilöiden väkivaltaista hallitsemista. Tämän määritelmän kritiikistä, ks. Miller 2012, Trodd ja Williamson 2009, 96 97). Laajamittaista orjuutta esiintyy Länsi-Afrikassa kaupallisessa kaakaon tuotannossa, erityisesti Norsunluurannikon plantaaseilla. Monimutkaisella tavalla kuluttamiseen ja suuryritysten yhteiskuntavastuuseen kytkeytyvä suklaaorjuus ylitti uutiskynnyksen Suomessakin muutama vuosi sitten, jolloin orjia väitettiin olevan Norsunluurannikolla ja koko Länsi-Afrikassa jopa 1 miljoona (Yleisradion tv-uutiset ). Suhtaudun kaikkiin esitettyihin lukuihin kuitenkin suurella varauksella, sillä tiedot plantaasiorjuudesta kaakaoviljelmillä perustuvat tutkivaan journalismiin ja kansalaisjärjestöjen tai YK:n toimielinten esittämiin arvioihin, joiden todenperäisyydestä ja metodologisesta luotettavuudesta kuitenkin käydään hyvin vähän keskustelua. Lisäksi luvut ovat poliittisesti latautuneita. Korkeilla ihmiskaupan uhrien lukumäärillä kansalaisjärjestöt ja viranomaistahot voivat perustella resurssien tarvetta, mutta niitä voidaan myös käyttää sisäpoliittisten uhkakuvien luomiseen Euroopassa. Kansainvälisten yritysten intresseissä puolestaan on pitää luvut mahdollisimman alhaisina ja esittää asiasta kysyttäessä tietämätöntä. Orjuutta esiintyy myös Afrikan konfliktipesäkkeissä, jossa lapsisotilaiden ja alaikäisten tyttöjen orjuuttaminen on yleistä (Fegley 2010). Tuoreimpia esimerkkejä laajamittaisesta orjuutuksesta on huhtikuussa 2014 sattunut laajamittainen kouluikäisten tyttöjen orjuuttaminen Pohjois-Nigeriassa ääri-islamilaisen Boko Haram -liikkeen toimesta. Pohjois-Nigeriassa naisten orjuuttaminen jalkavaimoiksi sai valtavat mittasuhteet Sokoton kalifaatissa 1800-luvulla ja se oli yleistä brittien siirtomaaisännyyden alkuvuosikymmeninä aina 1930-luvulle asti ja jatkui Pohjois-Kamerunin muslimiyhteiskunnissa vielä 1960-luvulla (Lovejoy 1990; Lovejoy ja Hogendorn 1993; Sinderud 2013). 2 2 Historiallisten jatkumoiden lisäksi vähemmällä huomiolle on jäänyt se, että Boko Haramin iskut ovat olleet vastaus Nigerian armeijan viime vuosina harjoittamalle taktiikalle vangita Boko Haramin taistelijoiden perheenjäseniä. Joidenkin arvioiden mukaan naisiin ja lapsiin kohdistuva, osittain sukupuolittunut väkivalta, TIETEESSÄ TAPAHTUU 1/

16 Ihmiskaupan syyt ja dynamiikka Kattavassa ihmiskaupan globaalissa synteesissä Louise Shelley on luetellut useita syitä Afrikassa esiintyvälle ihmiskaupalle. Köyhyys, väestönkasvu ja talouskasvun hitaus aiheuttavat sen, että kasvavalle työväestölle ei löydy paikkaa monien yksittäisten maiden tai koko mantereen sisällä. Konfliktit ja ilmastonmuutos sekä AIDSin leviämi nen ovat osasyy lasten heikkoon asemaan ja katulapsien suureen määrään. Pahimmissa tapauk sissa useita vuosikymmeniä jatkunut kehity savun väärinkäyttö ja laajalle levinnyt korruptio puolestaan ovat ihmiskauppaa lisääviä institutionaalisia syitä. (Shelley 2010, ; Agbu 2003). Afrikassa on kylmän sodan päättymisen jälkeen kytenyt monia alueellisia konflikteja, jotka ovat ajaneet ihmisiä liikkeelle pois kodeistaan ja luoneet suuria, ihmiskaupalle alttiita pakolaisjoukkoja (Väyrynen 2003). Monen etelän ihmisen mielissä siintää myös lupaus paremmasta elämästä Euroopassa tai Lähi-idässä, vaikka odotukset ovat yleensä epärealistisia ja puhtaan epätoivon synnyttämiä. Ihmiskauppa kohdistuu pääasiassa naisiin ja lapsiin. Afrikassa jopa lähes 60 % ihmiskaupan kohteeksi joutuneista on arvioitu olevan lapsia (Kangaspunta ym. 2006, 76). Tyypillisesti näille tai näiden perheille luvataan koulutuspaikka tai työtä muualla Afrikassa tai Euroopassa, mutta työ on useimmin jotain muuta kuin on luvattu, useimmiten prostituutiota. Ihmiskaupan uhri tai tämän perhe saatetaan sitouttaa fiktiiviseen, kymmenien tuhansien eurojen suuruiseen lainaan, joka tulee maksaa työllä takaisin. Värväämiseen liittyy usein myös ihmiskaupan kohteeksi joutuvan ihmisen tai tämän perheen uhkailu. Ihmiskauppatapauksia käsitellessään viranomaiset joutuvat kuitenkin usein toteamaan, ettei kaikki ole sitä miltä näyttää. Kuten Peano (2013) on syväluotaavan kenttätyön avulla Nigeriassa osoittanut, moni Eurooppaan tulevista naisista on tietoinen, mihin on ryhtymässä lähtiessään Nigeriasta, eivätkä kaikki Eurooppaan onkin nyt yleistä konfliktin molemmilla puolilla (Zenn ja Pearson 2014). päätyneet naiset välttämättä koe joutuneensa hyväksikäytetyiksi. Näin ollen puhe ihmiskaupan uhreista muuttuu ongelmalliseksi. Ihmiskaupan maantiede Afrikan sisällä on monikerroksinen. Useat maat muun muassa Ghana, Nigeria ja Senegal ovat ihmiskaupan uhrien lähtö-, kauttakulku- ja kohdemaita. Lapsikauppa maaseudulta kaupunkeihin kukoistaa monien Länsi-Afrikan maiden sisällä ja välillä Benin, Ghana, Nigeria, Mali, Burkina Faso, Mauritania ja Togo ovat lapsikaupan lähtömaita, kun taas merkittävimpiä kohdemaita ovat Gabon, Päiväntasaajan Guinea, Norsunluurannikko, Kongon demokraattinen tasavalta, Nigeria ja Niger. Suurin osa lapsista pakotetaan työskentelemään esimerkiksi torikauppiaiden apulaisina epävirallisessa taloudessa tai maataloushyödykkeitä maailmanmarkkinoille tuottavilla plantaaseilla. (Adepoju 2005, 77). Ihmiskauppa on rehottava ongelma myös useassa eteläisen Afrikan maassa. Lesothosta, Mosambikista, Malawista ja Sambiasta ihmiskauppa kohdistuu useimmiten Etelä-Afrikkaan, joka on yksi harvoista Afrikan maista, johon kohdistuu myös mantereen ulkopuolista ihmiskauppaa Thaimaasta, Kiinasta ja itäisestä Euroopasta. Etelä-Afrikkaan suuntautuvan ihmiskaupan uhrit päätyvät monesti seksuaalisen hyväksikäytön kohteiksi. Paikalliset miehet eivät ole ainoita kaupallisen seksin hyödyntäjiä, vaan Etelä-Afrikassa on myös seksiturismia monista Euroopan maista. (Adepoju 2005, 79 80). Afrikasta Eurooppaan suuntautuva ihmiskauppa kohdistuu pääasiassa Länsi-Afrikasta, erityisesti Nigeriasta, Italiaan, Saksaan, Hollantiin, Ranskaan, Espanjaan, Sveitsiin, Ruotsiin ja Isoon-Britanniaan. Lähi-idässä kohdemaita puolestaan ovat Saudi-Arabia, Yhdistyneet arabiemiirikunnat ja Libanon. Ugandalaiset naisprostituoidut ovat merkittäviä toimijoita nuorten itäafrikkalaisten tyttöjen välittäjinä Lähi-itään. Ihmiskauppa Eurooppaan on vahvasti sukupuolittunutta, sillä suuri osa Eurooppaan kaupatuista afrikkalaisista on naisia, jotka pakotetaan työskentelemään prostituution tai pornografian, toisin sanoen kaupallisen seksin parissa. (Adepoju 2005, 78). 14 TIETEESSÄ TAPAHTUU 1/2015

17 Ihmiskauppaverkostoja ylläpitää järjestäytynyt rikollisuus, jolle ihmiskauppa on merkittävin tulonlähde huume- ja asekaupan jälkeen. Afrikka ja Latinalainen Amerikka ovat kuitenkin globaalissa vertailussa vähäpätöisimmät ihmiskaupan markkina-alueet alueiden yleisen köyhyyden vuoksi (Shelley 2010, 7 8). Yksittäisille ihmissalakuljettajille liiketoiminta voi kuitenkin olla erittäin tuottoisaa. The Guardianin kesällä 2014 haastattelema libyalainen ihmissalakuljettaja kertoi veloittavansa dollaria per henki Välimeren ylityksestä. Laivaan voidaan ottaa henkeä, joten kuukausiansiot voivat olla valtavat, sillä kulut ovat pienet. Ihmissalakuljettajat eivät välttämättä edes menetä laivojaan, sillä Italian laivaston aluksen saapuessa pelastamaan ihmiset, aluksen miehistö ajaa kumiveneellä lähistölle odottelemaan ja ottaa ajelehtimaan jätetyn laivan takaisin haltuunsa armeijan poistuttua. (Porsia 2014). Orjuuden ja ihmiskaupan vastainen toiminta Orjuuden ja ihmiskaupan vastainen työ Afrikassa on vaatimatonta ja pääasiassa kansalaisjärjestöjen kontolla. Monissa Afrikan maissa poliittista tahtoa ja taloudellisia resursseja asiaan puuttumiseksi on liian vähän. Valtioilla ei välttämättä ole kykyä eikä uskottavuutta toimia ihmiskauppaa vastaan. Yhdysvaltain ulkoministeriön vuosittain julkaisema ihmiskaupparaportti on Afrikan maiden osalta huolestuttavaa luettavaa. Yksikään Afrikan maa ei saa raportissa puhtaita papereita ihmiskaupan vastaisten toimien suhteen. Ihmiskaupan kannalta ongelmallisimpia maita ovat Zimbabwe, Kongon demokraattinen tasavalta, Keski-Afrikan tasavalta, Eitrea, Libya, Algeria ja Mauritania (U.S. Department of State 2014). Vuonna 2000 perustetun Afrikan unionin toimet ihmiskaupan kitkemiseksi jatkavat Afrikan yhtenäisyysjärjestön työtä hallitustenvälisenä organisaationa. Tärkeimpiä mantereen valtioita sitovia sopimuksia ovat Lasten oikeuksien ja hyvinvoinnin afrikkalainen peruskirja vuodelta 1990 sekä vuoden 2003 protokolla Afrikan naisten oikeuksien peruskirjaan, jotka molemmat mainitsevat ihmiskauppaa ehkäisevän työn tärkeyden. Euroopan unionin ja Afrikan maiden välinen Toimintasuunnitelma ihmiskauppaa vastaan laadittiin marraskuussa Tämä Ouagadougoun suunnitelmana tunnettu sopimus on nähty osana EU:n Afrikkaa kohtaan harjoittamasta sanelupolitiikasta. Sitä seuranneita toimenpiteitä on puolestaan kritisoitu niille myönnettyjen vähäisten resurssien johdosta. (Allain 2012). Ihmiskauppaa vastaan toimivat kansalaisjärjestöt sekä hallitustenväliset organisaatiot ovat merkittäviä toimijoita afrikkalaisissa yhteiskunnissa. Niiden toiminta ei kuitenkaan ole ongelmatonta, sillä organisaatioiden välillä ei useinkaan ole tehokasta toiminnan koordinointia. Järjestöt saattavat painottaa hyvin erilaisia käytännön toimia ihmiskaupan kohteeksi joutuneiden ihmisten suojelemiseksi. Perusasioiden pohtiminen kuten tulisiko orjiksi joutuneiden asemaa parantaa siellä, minne he ovat päätyneet, vai tulisiko heidät palauttaa kotiseudulleen jää usein toimintainnon varjoon (Dottridge 2003, 41). Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa järjestöjen varankeruutyö on kuitenkin onnistunutta, sillä emotionaalisella ja moraalisella retoriikallaan ne pystyvät vetoavat länsimaisiin ihmisiin, vaikka niiden esittämät faktat saattavat yhteiskuntatieteellisestä näkökulmasta olla arveluttavia (Lawrance 2012). Orjuus ja ihmiskauppa nykypäivän Afrikassa ovat haastavia ongelmia paitsi niiden parissa työskenteleville järjestöille ja viranomaisille, myös tutkijoille. Aktivistit ja journalistit voivat käsitellä aihetta tunteita herättävällä lähestymistavalla, mutta tutkijoiden tehtävänä tulisi olla tiedon esiin kaivaminen metodologisesti läpinäkyvillä ja kestävillä tavoilla. Yhteiskuntatieteellistä ja lähihistoriaan keskittyvää tutkimusta tarvitaan huomattavasti enemmän ennen kuin Afrikan osuutta globaalissa ihmiskaupassa ja afrikkalaisen orjuuden merkitystä maailmantaloudessa voidaan arvioida kokonaisvaltaisemmin. TIETEESSÄ TAPAHTUU 1/

18 Kirjallisuus Adepoju, Aderanti Review of Research and Data on Human Trafficking in sub-saharan Africa. International Migration 43: 1/2, Agbu, Osita Corruption and Human Trafficking: The Nigerian Case. West Africa Review 4:1, Allain, Jean Trafficking and Human Exploitation in International Law, with Special Reference to Women and Children in Africa. Teoksessa Benjamin N. Lawrance ja Richard L. Roberts, toim. Trafficking in Slavery s Wake: Law and the Experience of Women and Children in Africa (Athens: Ohio University Press), Bales, Kevin Disposable People: New Slavery in the Global Economy. Berkeley & Los Angeles: University of California Press. Bales, Kevin, Trodd, Zoe ja Williamson, Alex Kent Modern Slavery: The Secret World of 27 Million People. Oxford: Oneworld. Cooper, Frederick The Problem of Slavery in African Studies. Journal of African History 20:1, Davis, David Brion The Problem of Slavery in Western Culture. Ithaca: Cornell University Press. Dottridge, Mike Trafficking in children in West and Central Africa. Gender & Development 10:1, Fegley, Randall Bound to Violence: Uganda s Child Soldiers as Slaves. Teoksessa Jay Spaulding ja Stephanie Beswick, toim. African Systems of Slavery (Trenton: Africa World Press), Fitzgibbon, Kathleen Modern-Day Slavery? The scope of trafficking in persons in Africa. African Security Review 12:1, Isaksson, Pekka ja Jokisalo, Jouko Historian lisälehtiä: Suvaitsevaisuuden ongelma ja vähemmistöt kansallisessa historiassa. Helsinki: Rauhanpuolustajat & Like. Kangaspunta, Kristiina ym Trafficking in Persons: Global Patterns. Wien: United Nations Office on Drugs and Crime (UNODC), < traffickinginpersons_report_ pdf> [viitattu ]. Kopytoff, Igor ja Miers, Suzanne, toim Slavery in Africa: Historical and Anthropological Perspectives. Madison: University of Wisconsin Press. Lawrance, Benjamin N Documenting Child Slavery with Personal Testimony: The Origins of Antitrafficking NGOs and Contemporary Neo-Abolitionism. Teoksessa Benjamin N. Lawrance ja Richard L. Roberts, toim. Trafficking in Slavery s Wake: Law and the Experience of Women and Children in Africa (Athens: Ohio University Press), Lovejoy, Paul E Transformations in Slavery. A History of Slavery in Africa. Cambridge: Cambridge University Press. Lovejoy, Paul E Concubinage in the Sokoto caliphate ( ). Slavery & Abolition 11:2, Lovejoy, Paul E. ja Hogendorn, Jan S Slow Death for Slavery: The Course of Abolition in Northern Nigeria, Cambridge: Cambridge University Press. Miers, Suzanne Slavery in the Twentieth Century: The Evolution of a Global Problem. Walnut Creek: AltaMira Press. Miller, Joseph C The Problem of Slavery as History: A Global Approach. New Haven: Yale University Press. Patterson, Orlando Slavery and Social Death: A Comparative Study. Cambridge, MA & Lontoo: Harvard University Press. Peano, Irene Bondage and Help: Genealogies and Hopes in Trafficking from Nigeria to Italy. Teoksessa Joel Quirk ja Darshan Vigneswaran, toim. Slavery, Migration and Contemporary Bondage in Africa (Trenton: Africa World Press), Porsia, Nancy Libya s most successful people smuggler: I provide a service. The Guardian, verkkolehti , < aug/01/libya-people-smuggle-provide-service> [viitattu ]. Salau, Mohammed Bashir The West African Slave Plantation: A Case Study. Basingstoke: Palgrave Macmillan Shelley, Louise Human Trafficking: A Global Perspective. Cambridge: Cambridge University Press. Sinderud, Marte Bogen Royal Concubinage in Ngaoundere, Northern Cameroon, ca International Journal of African Historical Studies 46:1, U.S. Department of State Trafficking in Person Report. < htm> [viitattu ]. Väyrynen, Raimo Illegal Immigration, Human Trafficking and Organized Crime. WIDER Discussion Paper 2003/72. Helsinki: UNU World Institute for Development Economics Research. Yleisradion tv-uutiset , < tv/ > [viitattu ]. Zenn, Jacob ja Pearson, Elizabeth Women, Gender and the Evolving Tactics of Boko Haram. Journal of Terrorism Research 5:1, Kirjoittaja on tutkijatohtori Helsingin yliopistossa. 16 TIETEESSÄ TAPAHTUU 1/2015

19 Yksinäisen miehen talvisota Juhani Suomi Urho Kekkonen ajoi lähes vimmaisesti sodan jatkamista ja äänesti vielä eduskunnassakin yhtenä harvoista talvisodan rauhantekoa vastaan. Tällaisen vastauksen yleensä saa, jos pyytää historiaa edes joltisesti hallitsevilta luonnehdintaa siitä, miten Kekkonen asennoitui talvisotaan. Kuvaus esitetään yleensä jonkinlaisena todisteena siitä, että hän jos kuka oli takinkääntäjä. Faktoja eivät tuomioita syvällä rintaäänellä pudottelevat ole muistaneet tarkistaa enää vuosiin. Riittämiin toistettuna median luomasta mielikuvasta on tullut niin sanottu historiallinen totuus. Miten mahtoi Kekkonen todellisuudessa asennoitua sodan uhkaan, itse sotaan ja rauhanpyrkimyksiin? Mitä historialliset lähteet siitä kertovat? Sitä mukaa kuin Saksan laajentumispolitiikka alkoi kärjistää kansainvälistä tilannetta 1930-luvun lopulla, myös Urho Kekkonen joutui pohtimaan, miten se heijastuisi Suomeen. Tässä elämänvaiheessa monipolvinen kansainvälinen politiikka sinällään ei häntä vielä kiinnostanut. Tšekkoslovakian paloittelun sinetöinyt Saksan, Italian, Englannin ja Ranskan Münchenissä solmima sopimus kuitenkin pakotti hänetkin puntaroimaan, oliko pienillä valtioilla ylipäätään enää olemassaolon oikeutta. Pienten valtioiden tragiikka Suomen Tukholman-lähettiläs J.K. Paasikivi pohdiskeli samaa kysymystä kuin Kekkonen. Hän lähestyi kysymystä syvällisen historiantuntemuksensa näkökulmasta, kun taas Kekkosen näkemyksiä ohjailivat nuoruusvuosien kansallisvaltiolliset ihanteet ja snellmanilainen ajattelu. Kumpikin päätyi silti samankaltaisiin johtopäätöksiin: kehitys maailmassa oli kulkemassa pienten valtioiden suvereniteettia vastaan. Kansainvälisen politiikan väkivaltatendenssi oli muuttunut Münchenissä lihaksi ja vereksi, eikä suurvaltojen ratkaisu ainakaan vahvistanut luottamusta pienten valtioiden itsenäisyyteen eikä riippumattomuuteen. Maailmassa ollaan palaamassa niihin aikoihin, jolloin aseellinen voima oli oikeuden ainut mitta, Kekkonen järkeili. Miten Suomi kykenisi sellaisissa oloissa turvaamaan koskemattomuutensa? Kansainliitosta ei ollut enää turvatakeeksi. Sen pakotejärjestelmä oli osoittautunut katteettomaksi. Yhtä vähän Kekkonen luotti kansainvälisiin sopimuksiin ja sitoumuksiin. Niiden muodostama järjestelmä oli kaatunut kuin korttitalo. Liittoutuminen saattoi käydä takeesta, mutta siihenkin sisältyi uhkatekijöitä. Liittosuhde jonkin suurvallan kanssa voisi johtaa pienemmän osapuolen riippumattomuuden menettämiseen. Jonkin aikaa Kekkonen näyttää elätelleen toivoa, että ratkaisun voisi tarjota Ruotsin sitominen Suomen rinnalle mahdollisessa konfliktissa. Tällaista suunnitelmaa oli kehitelty neutralisoidun ja demilitarisoidun Ahvenanmaan jälleenvarustamisneuvottelujen kulissin suojassa. Ennen pitkää hän menetti uskonsa tähänkin vaihtoehtoon, koska se vaikutti vain ruotsalaisten uudelta askeleelta kielipoliittisessa kädenväännössä. Muutamia kuukausia myöhemmin tämä vaihtoehto kariutuikin Ruotsin haluttomuuteen luopua siitä liittoutumattomuudesta, jonka se oli valinnut turvallisuuspoliittiseksi linjakseen jo vuonna Kansallishengen merkitys Kun Adolf Hitler rikkoi maaliskuussa 1939 Münchenin sopimuksen ja miehitti koko Tšekkoslovakian, järkyttynyt Kekkonen arvioi, ettei yksikään valtio voinut luottaa enää muuhun kuin omaan voimaansa. Siksi hän peräänkuulutti TIETEESSÄ TAPAHTUU 1/

20 suomalaisilta horjumatonta itsenäisyystahtoa sekä reaalista voimaa puolustaa maan koskemattomuutta. Vieras apu ei Suomen itsenäisyyttä takaisi. Sen tekevät vain kansan oma voima ja uhraukset, Kekkonen korosti. Tältäkin osin hänen ajatuksensa näyttivät kulkevan samaan suuntaan Paasikiven tuumailujen kanssa. Korostihan tämä samoihin aikoihin Tukholmassa, että ei meillä nähdäkseni ole muuta keinoa kuin olla valmiit puolustamaan itseämme niin paljon kuin kykenemme ja myymään henkemme niin kalliisti kuin mahdollista. Me emme ole mitään tshekkejä. Omaan voimaan luottaminen edellytti maanpuolustuksen tehostamista. Mutta pelkkä varustautuminen ei riittänyt, vaan ollakseen tehokasta sillä oli oltava vankka perusta: rikkumaton kansallishenki. Tälle kansakunnan sisäisen voimavaran perustalle aseellista voimaa oli rakennettava. Eivät aseet yksin riitä, ellei kansa ole valmis puolustamaan maataan, Kekkonen painotti. Kansallishengen rakentaminen vaati hänen mielestään vielä paljon työtä. Ensin oli kansakunta eheytettävä. Meidän tulee luoda tähän maahan kansalaissovinto. Se on tämän sukupolven suuri, vastuullinen tehtävä, Kekkonen tähdensi ja muistutti, että kansakunnan sisäinen yhteenkuuluvaisuus oli maanpuolustuksen ehdoton edellytys. Eheyttämistyön hän koki niin tärkeäksi, että kävi vuoden 1939 eduskuntavaalitaistelunsakin sen merkeissä. Punamultayhteistyö, jota Kekkonen oli ollut käynnistämässä, sai nyt hänen kannanotoissaan uutta turvallisuuspoliittista kantavuutta. Minä luotan suomalaisen työmiehen sanaan -hengessä Kekkonen askelsi pitkälle sosiaalidemokraatteja vastaan. Samalla hän pyrki vetämään oman oikeistohenkisen puolueensakin näille linjoille tavalla, josta liberaalina esiintyvä Helsingin Sanomatkin jo huolestui: Ei saisi vetää havulla umpeen sosialismin ja porvarillisuuden välistä ohjelmallista rajaviivaa Kun Kekkosen vaalitaistelun kritiikki samaan aikaan suuntautui valtaosin oikeistoradikaalista Isänmaallista Kansanliikettä (IKL) vastaan, asetelma riitti leimaamaan hänet lopullisesti. Kekkonen oli jo marraskuussa 1938 käynnistänyt toimet IKL:n toiminnan lakkauttamiseksi sillä perusteella, että puolue uhkasi demokratiaa ja ennen muuta hänen tärkeänä pitämäänsä kansakunnan eheyttämistä. Lakkautusyritys oli vienyt hänet avoimeen ristiriitaan lähes kaikkien porvarillisten eduskuntaryhmien ja jopa oman puolueen enemmistön kanssa. Hänen eduskuntavaalikampanjansa hengen katsottiin vain vahvistavan hänestä syntynyttä epäilyttävää kuvaa. Sen jälkeen hänen syrjään siirtämisensä oli enää ajan kysymys. Karjalainen maanviljelijä virolaisia auttamassa Samoihin aikoihin Kekkonen oli ryhtynyt toimiin, joilla tuli olemaan suuri vaikutus hänen suhtautumiseensa syksyn 1939 Moskovanneuvotteluihin sekä talvisotaan ja sen rauhantekoon. Hän oli noudattanut lähiystäviensä neuvoa ja solminut tiiviin siteen omaan vaalipiiriinsä, Viipurin läänin läntiseen vaalipiiriin, sekä sen valtaelinkeinoon. Hän oli ostanut Kannakselta Vahvialasta kaksi tilaa, joiden yhteinen pinta-ala lähenteli 88 hehtaaria. Hänen vakaana tarkoituksenaan oli ryhtyä viljelemään maata. Kesään 1939 mennessä uutta peltoakin oli jo raivattu. Näin Kekkonen kävi kesän vaaleihin karjalaisena maanviljelijänä. Saksan hyökkäys Puolaan laajeni muutamassa päivässä suursodaksi, kun Englanti ja Ranska julistivat sodan Saksalle. Ei kestänyt kauan, kun Neuvostoliitto ryhtyi varmistamaan turvallisuuttaan Baltian suunnalla. Se ehdotti Virolle keskinäisen avunantosopimuksen solmimista sekä eräiden laivasto- ja lentotukikohtien luovuttamista. Niitä koskeva sopimus allekirjoitettiin Latvia ja Liettua solmivat vastaavankaltaiset sopimukset lokakuun alussa. Suomessa Viron kohtaloon suhtauduttiin säälinsekaisen myötätuntoisesti, mutta kukaan ei noussut vaatimaan toimenpiteitä sen puolesta. Harvoihin poikkeuksiin kuului Kekkonen, jolle Suomalais-virolaisen yhdistyksen puheenjohtajuus antoi tavallaan moraalisen oikeuden puuttua asiaan. Hän ryhtyi yhdessä ystävänsä, ulkoministeriön poliittisen osaston päällikön Aaro Pakaslahden kanssa kaavailemaan keinoja veljeskansan auttamiseksi. Kumppanukset päätyi- 18 TIETEESSÄ TAPAHTUU 1/2015