TUTKIVA SUOMEN KIELEN OPISKELIJA OHJEITA SEMINAARITYÖSKENTELYYN JA TUTKIELMANTEKOON

Transkriptio

1 TUTKIVA SUOMEN KIELEN OPISKELIJA OHJEITA SEMINAARITYÖSKENTELYYN JA TUTKIELMANTEKOON Helsingin yliopiston suomen kielen ja kotimaisen kirjallisuuden laitos 2008

2 SISÄLLYS 1 Johdanto Seminaarityöskentely Kokoukset ja osallistujat Vertaispalaute Ohjaajan panos Arvosanan määräytyminen Tutkielman ulkoasu Sivun asetukset ja kappalejako Typografia Kansi ja sisällysluettelo Paperinen vai sähköinen tutkielma? Tutkielman osat ja tekstin jäsentely Tutkielman rakenne Tutkielman peruselementit Johdantoluku Teoriatausta ja metodi Käsittelyjaksot Päätelmiä, pohdintaa, yhteenvetoa Otsikoiden muotoilu Esimerkit Graafiset havainnollistukset Alaviitteet ja liitteet Levikkikartat Tiivistelmä Lähdeviittaustekniikka Lähdeviitteet Oman ja vieraan ajatuksen raja Tiedon tarkkuus ja luotettavuus Lähdeviitteen sisältö Lähdeviitteen täyteläisyys Lähdeviitteen funktio...36

3 5.2 Lähdeluettelo Monografia Kokoomateos Artikkeli Painamattomat lähteet Lähdeluettelon typografia kootusti Tietolähteet ja aineskokoelmat Kirjastot Painamattomat opinnäytetyöt Sähköiset tutkimuskirjallisuustietokannat Arkistojen aineskokoelmat Muoto-opin arkisto Keskusteluntutkimuksen arkisto Nykysuomen sanakokoelmat Laitoksen muut aineistot Suomen murteiden sana-arkisto Vanhan kirjasuomen arkisto Nimiarkisto Suomen kielen nauhoitearkisto Muut Kotuksen aineistot sekä Lauseopin arkisto Verkkoaineistot Digitaalinen muoto-opin arkisto (DMA) Kotuksen sähköiset aineistot Kielipankki Yleisen kielitieteen laitoksen sähköiset aineistot Muita hyödyllisiä tiedonlähteitä Suomalaisen Kirjallisuuden Seura Tekniikan Sanastokeskus...54 Lähteet...54 Liite 1: Kandidaatintutkielman kansilehti Liite 2: Gradun kansilehti Liite 3: Gradun tiivistelmä Liite 4: Litteroinnista

4 1 Johdanto Tämä ohjeisto on tarkoitettu Helsingin yliopiston opiskelijoille, jotka käyvät suomen kielen tai Suomen kielen ja kulttuurin oppiaineissa (Ssu, Skk) proseminaaria tai syventävien opintojen seminaaria. He tekevät siis kandidaatintutkielmaa eli proseminaarityötä, pro gradu -työtä (eli gradua) tai sitä edeltäviä seminaaritöitä. Ohjeita annetaan sekä seminaarityöskentelyyn että kyseisten tekstien tekoon. Kandidaatintyö, seminaariesitelmä ja gradu ovat tieteelliseen tutkimukseen harjaannuttavia opinnäytteitä, ja niiden laatija kohtaa samanlaisia ongelmia kuin tutkija ylipäätään. Kaikelle tieteelliselle työskentelylle yhteisiä ongelmia käsitellään tieteellisen kirjoittamisen kurssilla (YY11), joka käydään samaan aikaan proseminaarin kanssa. Tutkivan tekstintekijän ongelmiin saa neuvoja myös oppaista, esimerkiksi Kniivilän, Lindblom-Ylänteen ja Mäntysen teoksesta Tiede ja teksti (2007), Hirsjärven, Remeksen ja Sajavaaran teoksesta Tutki ja kirjoita (2005) sekä Hakalan Uudesta graduoppaasta (2008). Kirjoitusprosessiin saa valaisua Longan, Longan, Karvosen ja Leinon teoksesta Taitava kirjoittaja opiskelijan opas (1996) sekä Svinhufvudin oppaasta Kokonaisvaltainen kirjoittaminen (2007). Verkko-oppaista mainittakoon Kielijelppi ( ja Kirjoittajan ABC-kortti ( gi.oulu.fi/oykk/abc/). 1 Tämä käsillä oleva ohjeisto ohittaa kirjoitusprosessiin liittyvät ja yleiset tutkijan ongelmat ja selostaa vain suomen kielen oppiaineessa noudatettavia konventioita (ja niitäkin vain osin; eri opettajat noudattavat jossain määrin eri käytänteitä). Luvussa 2 opastetaan seminaarityöskentelyyn, ja luvussa 3 annetaan yksityiskohtaiset ohjeet tutkielman ulkoasusta. Luku 4 esittelee tutkielman osat ja käsittelee tarkemmin niistä joitakin. Siinä annetaan myös ohjeita kielitieteellisen analyysin esitystekniikasta: tyypillisistä jäsennystavoista, otsikoinnista sekä esimerkkien ja graafisten havainnollistusten käytöstä. Luvussa 5 esitellään alalla käytetty lähdeviittaustekniikka. Luku 6 antaa yleisiä ohjeita tiedonlähteistä: kirjastoista, arkistoista ja tietopankeista. Kysymykset aineiston laadusta ja määrästä ja siitä, käytetäänkö aineistoa ylipää- 1 Tässä tekstissä on kahdenlaisia linkkejä: 1) Sisällysluettelon kohdat vievät numeroituihin pää- ja alalukuihin (joista pääsee takaisin alkuun ctrl + home -näppäyksellä). 2) Nettilinkit vievät ulos tästä tekstistä (niistä palataan sulkemalla asianomainen sivu).

5 2 tään jäävät ohjeiden ulkopuolelle, koska ne on ratkaistava tutkielmakohtaisesti, yleensä ohjaajan kanssa. Tutkimuksen tasoa eivät takaa ohjeet yksinään. Ei runoa tai romaaniakaan opita kirjoittamaan vain lukemalla runousoppia tai romaanin teoriaa. Aivan kuten kirjailijaksi valmentaa runsas lukeminen, myös tutkijaksi tullaan paljolti lukemalla tutkielmia ja tieteellisiä artikkeleita. Tärkeintä on kuitenkin tutkijan henkilökohtainen paneutuminen. Hänestä itsestään riippuu, onko tutkimus perinpohjainen ja vakuuttava vai kiireellä tehty ja luonnosmainen, ja tarvitaan hänen luovuutensa ja oppineisuutensa, että tutkimus tuottaa hedelmää: uusia näkökulmia ja uusia ajatuksia. 2 Seminaarityöskentely Proseminaari käydään yleensä kolmannen opiskeluvuoden keväällä, kun edeltävänä syksynä on käyty erikoisalan johdanto- ja metodikurssi. Syventävien opintojen seminaariin voi mennä vasta kun HuK-tutkinto on suoritettuna. Proseminaari kestää yhden lukukauden, graduseminaari kaksi. Seuraavassa annetut ohjeet perustuvat oppiaineessa noudatettuihin käytänteisiin, mutta on hyvä tietää, että ohjaajilla saattaa olla muunkinlaisia käytänteitä. Osallistujat tuottavat kukin vuorollaan sivuisen tekstin, jonka käsittelyyn varataan aikaa yhden istunnon verran. Muiden on tutustuttava tutkielmaan huolellisesti ja annettava siitä perusteltua palautetta. Varsinaisen tutkielman lisäksi voidaan tehdä lyhyempiä tekstejä, esimerkiksi työ- ja tutkimussuunnitelmia tai ideapapereita, joita käsitellään tekstin laajuuden ja ryhmän koon mukaan joko yksittäin tai useampi kerrallaan. Seminaarityöskentely vaatii keskittymistä ja työkuria: kaikki tehdään proseminaarin tai seminaarin alussa sovittavan aikataulun mukaisesti. Tekstien tuottaminen on monivaiheinen prosessi. On mietittävä tutkimuksen aihetta ja tutkimustehtävän rajausta ja tutustuttava lähdekirjallisuuteen; useimmiten on myös kerättävä aineistoa, jonka analysoiminen puolestaan vie aikaa. Lisäksi tekstin kirjoittaminen jäsentelyineen, muokkauksineen, viimeistelyineen ja tarkisteluineen saattaa kestää pitkäänkin. Työn on valmistuttava ajoissa, jotta muut seminaarilaiset ehtivät perehtyä siihen ennen istuntoa. Näin vaiheikkaaseen prosessiin kuluu väistämättä viikkoja. Seminaareihin kannattaa siis osallistua vasta sitten, kun siihen voi käyttää riittävästi aikaa.

6 3 2.1 Kokoukset ja osallistujat Seminaarissa on läsnäolopakko, joten työ- ja opiskeluelämä on järjestettävä niin, etteivät muut velvollisuudet verota seminaariin osallistumista. 2 Proseminaarissa käsitellään (alustava) kandidaatintutkielma ja graduseminaarissa tavallisesti työ- tai tutkimussuunnitelma (1. lukukausi) sekä sovitun muotoiseksi kirjoitteeksi työstetty gradun luku taikka jonkin osaongelman analyysi (2. lukukausi). Teksti toimitetaan muille osallistujille joko paperiversiona tai sähköpostin liitteenä; käytäntö vaihtelee (ks. luku 3.4). Yleensä sovitaan, että jokaisen on otettava istuntoon mukaan paperituloste käsiteltävästä työstä. Kokoontumisten tarkoituksena on tukea kunkin osallistujan itsenäistä työskentelyä kandidaatintutkielman tai gradun saattamiseksi lopulliseen muotoonsa. Tähän tarvitaan ohjaajan neuvojen lisäksi muiden seminaarilaisten kommentteja: vertaispalautetta. Jokaisella on siis velvollisuus lukea käsiteltävä työ tarkasti. Vertaispalautteen antaja hyötyy myös itse: hän harjaantuu tieteellisen tekstin eritteleväksi lukijaksi ja rakentavan palautteen antajaksi, mikä puolestaan kehittää häntä itseään tutkijana ja lukijan huomioon ottavana kirjoittajana. Palautetta voidaan antaa suullisesti tai kirjallisesti. Voidaan esimerkiksi sopia, että jokainen lähettää työn tekijälle ja ohjaajalle sovittuun päivään mennessä kulloinkin käsiteltävästä työstä sivun verran kirjallisia kommentteja sähköpostilla. Lisäksi työstä on aina syytä keskustella istunnossa niin, että kaikki käyttävät puheenvuoroja. Kaikilta tulevan kommentoinnin asemesta voidaan myös sopia, että kullakin seminaarilaisella vuorollaan on päävastuu kommenttien esittämisestä: hän on valmistautunut istuntoon erityisen huolellisesti ja laatinut etukäteen ehdotuksia, kritiikkiä ja kysymyksiä, joihin työn kirjoittaja sitten vastaa. Yhden kommentoijan käytänne opettaa syventymään toisen tekemään tutkielman joka osilta, mutta passivoi helposti muut seminaarilaiset. Niinpä käytänteet joskus yhdistetään: kirjoittaja saa kaikilta kirjallista palautetta ja sen lisäksi pääkommentoija perehtyy erityisen tarkasti hänen työhönsä. Ohjaajan rooli on seminaarityöskentelyssä keskeinen. Hän toimii paitsi seminaarin puheenjohtajana myös eräänlaisena erotuomarina silloin, kun työn tekijän ja 2 Tästä lähin termillä "seminaari" tarkoitetaan sekä proseminaaria että syventävien opintojen seminaaria, ellei tekstiyhteydessä toisin ilmaista.

7 4 sen kriitikoiden näkemykset vaikkapa jonkin käytänteen tai käsitteen soveltuvuudesta eroavat. Asiantuntijana hän ohjaa seminaarissa tutkielman tekijää niin, että myös muut seminaarilaiset hyötyvät neuvoista. Ohjaaja opastaa tutkielman tekijää kaikissa käytännön kysymyksissä. Jos jonkun, niin hänen on oltava tietojen etsinnän ja vaikkapa lähdetekniikan erikoistuntija. Käytännön ongelmissa toki myös seminaarilaiset voivat antaa toisilleen arvokasta apua. Yhden (pää)kommentoijan järjestelmässä noudatetaan väitöstilaisuuden mallia, ja sen mukaisesti keskustelusta päävastuun kantavien rooleja on vanhastaan kuvattu termeillä opponentti ('vastaväittäjä') ja respondentti ('vastaaja, puolustaja'). Koska termit "opponentti" ja "respondentti" saattavat luoda kuvaa kiistelystä tai jopa hyökkäämisestä, on opponentista nykyään alettu käyttää myös nimeä tukihenkilö. Se kuvaa seminaari-istuntojen perimmäistä tarkoitusta: käsiteltävän työn saattamista valmiiksi tutkielmaksi yhteisen ajattelun voimalla. Tarkoitus ei siis ole kilpailla siitä, kuka on oikeassa, eikä esittää kritiikkiä kritiikin vuoksi. Yhtä tärkeää kuin mahdollisten puutteiden löytäminen on se, että huomaa toisen työn ansiot ja antaa niistä perustelevaa tunnustusta. Työn kirjoittajan taas tulee ottaa kaikenlaiset kommentit vastaan: hänen ei kannata loukkaantua kriittisestäkään palautteesta vaan ajatella, että se on tarkoitettu hänen työnsä rakennukseksi. Hänen tulee kuunnella kommentteja, punnita niiden osuvuutta ja hyödyllisyyttä ja keskustella avoimesti niiden pohjalta. Kun ohjaaja vielä on apuna, ei yleensä jää epäselväksi, mikä palautteesta todella on otettava huomioon tutkielman lopullista versiota muokattaessa. Kaikki tärkeä ei kuitenkaan tule aina seminaarissa puheeksi. Siksi tekijän on syytä muistaa, että viime kädessä hän vastaa tutkimuksensa ratkaisuista itse: hän ei voi vedota ohjaajan eikä kenenkään muun auktoriteettiin, vaan hänen on työtä viimeistellessään lopulta itse ratkaistava, millaiseksi lopullinen tulos muodostuu. 2.2 Vertaispalaute Tutkielmasta annettava vertaispalaute ei saa jäädä ylimalkaiseksi oman lukuelämyksen kuvailuksi tyyliin "hyvä työ", "mielenkiintoinen aihe" tai "pidin kirjoitustyylistä", ei myöskään "jatka samaan malliin" -tyyppiseksi erittelemättömäksi kannusteluksi. Seuraavassa on ohjeita siitä, millaisiin seikkoihin tutkielman lukijan kannattaa

8 5 kiinnittää huomiota, jotta hän voisi antaa rakentavaa vertaispalautetta suullista tai kirjallista. 3 Kun palaute annetaan kirjallisesti, se olisi hyvä kirjoittaa kirjakielisesti, vaikka se yleensä lähetetäänkin sähköpostissa. Myös kielteinen palaute on esitettävä ehdottoman kohteliaasti. Tutkimuksen ydin on sille asetettu tavoite: tutkimusongelma tai -tehtävä, jonka pohtiminen ja valaiseminen eri näkökulmista luo tutkimukselle punaisen langan. Niinpä palautteen antajan on hyvä tarkastella sitä, onko tavoite asetettu mielekkäästi ja perusteltu hyvin. Johtavatko tutkimustehtävän ratkaisuyritykset järkevään ja johdonmukaiseen kokonaisuuteen? Onko tavoitteen saavuttamisesta odotettavissa uutta tietoa? Onko kirjoittaja ylipäätään asettanut tekstilleen tavoitetta, ja ilmeneekö se tutkielman johdannosta yksiselitteisesti? Seuraavaksi palautteenantaja pohtii sitä, onko työssä ehkä sovellettu metodi paras mahdollinen työn tavoitteen saavuttamiseksi. Onko se selostettu työssä niin yksiselitteisesti ja havainnollisesti, että tutkimuksen voisi selostuksen perusteella jopa toistaa? Onko mahdollinen aineisto riittävä ja edustava? Tutkimuksen pääosassa on itse analyysi eli tutkimustehtävän ja aineiston käsittely kaikkineen, ja palautteenantaja pohtii, onko se vakuuttavaa. Onko esimerkiksi tutkimusongelma jaoteltu osaongelmiin järkevästi? Pohditaanko ongelmia pätevästi, perustellaanko ratkaisuja hyvin? Ovatko esimerkkien ja aineiston tulkinnat oikeita, onko ne perusteltu uskottavasti: Onko kirjoittaja ottanut huomioon kaikki tulkintaan vaikuttavat seikat, onko hän huomannut vaihtoehtoiset selitykset? Ovatko selitykset loogisia, ja sopivatko ne yhteen, vai syntyykö niistä työnsisäisiä ristiriitoja? Onko aineisto luokiteltu oikein? Ovatko käytetyt käsitteet ja termit täsmällisiä ja yksiselitteisiä? Jos huomioita, päätelmiä ja yleistyksiä perustellaan laskelmin, ovatko nämä oikein? Perusteleeko tutkija analyysiaan ylipäätään, vai luottaako hän sokeasti omaan intuitioonsa? Onko työssä asiavirheitä? Millaisia lähteitä työssä käytetään? Ovatko lähteet aidosti tieteellisiä ja tieteellisesti päteviä? 4 Onko niitä riittävästi, ja onko niiden käyttö oivaltavaa ja kriittistä vai kopioivaa ja ulkokohtaista? Voisiko tekijälle suositella jotain tutkimusta, josta olisi 3 Palautetta koskevat ohjeet on tässä jäsennetty luvussa 4.1 esiteltävän tutkielman pohjarakenteen mukaan, joten kannattaa lukea tuokin luku saman tien 4 Esimerkiksi tämän ohjeiston lähdeluettelossa mainittu P. Tuhnukaisen Pierusanakirja (2007) ei rinnastu tieteellisiin sanakirjoihin eikä ole tieteellinen lähde. Kirjan kriittinen käyttö on toki mahdollista vaikkapa aineistona, jos jokin tieteellinen tarve sitä vaatii.

9 6 hänelle hyötyä? Onko lähteitä tulkittu oikein? Onko niitä käytetty niin, ettei jää epäselväksi, mikä on tekijän, mikä lähteen ajattelua? Lopuksi tutkielmassa esitetään päätelmät. Ovatko ne vakuuttavia? Osoittavatko ne tutkijan oivaltaneen työnsä merkityksen: mikä tutkielmassa on olennaista? Nousevatko päätelmät analyysin pohjalta, niin että päätelmissä ei enää oteta esiin uusia ongelmia tai työssä aiemmin analysoimattomia tapauksia? Täyttävätkö päätelmät johdannossa asetetut tavoitteet? Kannattaa tarkistaa, että johdanto ja päätelmät ikään kuin muodostavat kysymys vastaus-parin. Kommentoida voi myös työn esitystapaa, mutta palaute ei saa rajoittua vain siihen. Kannattaa aloittaa otsikoista: kertovatko ne täsmällisesti ja ilmaisuvoimaisesti työn sisällöstä, sopivatko ne tyylillisesti tutkimustekstiin ja toisiinsa? Sitten voi tarkastella työn jäsennystä: palveleeko se tutkimustehtävän täyttämistä, onko se looginen ja tasapainoinen? Vastaavatko sisällysluettelon ja tekstin otsikot toisiaan? Onko kieli yksitulkintaista ja korrektia kirjakieltä, ja noudattaako tutkielman ulkoasu annettuja ohjeita? Onko lähdeviittaustekniikka johdonmukaista ja yksitulkintaista, onko lähteiden dokumentointi riittävää ja korrektia? 2.3 Ohjaajan panos Ohjaaja on yleensä seminaarin erikoisalan asiantuntija, ja hän lukee ja arvioi tutkielman. Mutta hän lukee jo sitä edeltäneitä katkelmia, jos niin sovitaan. Ohjaajalla on kokemusta siitä, millaisia kysymyksiä kannattaa tutkia, ja monet ohjaajat jopa ehdottavat osanottajille valmiita tutkimusaiheita ja -metodeja. Heiltä voi myös saada hyödyllisiä lähdevinkkejä ja arvokasta tietoa siitä, millaiset asiat ovat alan yhteistä tietoa, millaiset taas sellaisia, jotka kannattaa dokumentoida yksittäisen lähteen nimiin. Ohjaajalla on yleensä kokemusta monenlaisista tutkimusprosesseista, joten häneltä voi pyytää apua, kun työ tuntuu etenevän hitaasti tai johtavan umpikujaan. Ohjaaja ei kuitenkaan ole sellainen auktoriteetti, jota "totellaan", vaan hänen kanssaan nimenomaan neuvotellaan. Opiskelija on itse vastuussa työstään: sen tavoitteet ovat hänen itse asettamiaan, sen menetelmät osoittavat hänen harjaantuneisuuttaan alalle ja sen lähteidenkäyttö hänen oppineisuuttaan, sen tulokset syntyvät hänen pohdinnastaan, sen tyyli ilmaisee hänen henkilökohtaisia taipumuksiaan. Sen taso riippuu siis opiskelijan omasta suorituksesta.

10 7 Ohjaajilla on kullakin omat tapansa ohjata. Toiset ohjaavat ennen muuta yhteisissä seminaari-istunnoissa, toiset antavat henkilökohtaista ohjausta vastaanotoillaan tai järjestävät jopa ylimääräisiä vastaanottoja. Myös sähköpostia käytetään. Sähköpostitse ei kuitenkaan kysytä kuin aika rajattuja, yksittäisiä kysymyksiä: kirjallinen ohjaaminen vie melkoisesti ohjaajan aikaa ja on silti kasvokkaiskeskustelua tehottomampaa. Ei myöskään ole realistista odottaa ohjaajan ehtivän vastata sähköposteihin saman tien hänellä on yleensä paljon ohjattavia ja muutakin työtä. Samasta syystä ei ole suotavaa luettaa ohjaajalla saman tekstikatkelman aina hieman muokattuja versioita moneen kertaan ainakaan neuvottelematta ensin. Kun ohjaaja saa luettavakseen opiskelijan tekstiä, hän tarvitsee tiedon siitä, miten luettava osuus sijoittuu tulevan tutkielman kokonaisuuteen. Siksi mukaan liitetään myös työn dispositio, samoin kuin saate, jossa kerrotaan työn etenemisestä ja nykyvaiheesta ja eksplikoidaan ne kysymykset, joihin erityisesti kaivataan ohjaajan apua. 2.4 Arvosanan määräytyminen Proseminaarista ja graduseminaarista annetaan arvosana hieman eri perustein, vaikka työmuodot ovatkin pitkälti samat. Proseminaarissa annetaan arvosana yhtäältä tehdystä ja viimeistellystä kandidaatintutkielmasta (6 op) ja toisaalta erikseen itse proseminaarityöskentelystä (4 op). Opettaja toki voi arvostella kummankin osion yhdessä ja jakaa saman arvosanan mainituille opintopistemäärille. Arvosteluasteikko on 1 5. Graduseminaarista taas saadaan yhdistetty arvosana kirjallisten töiden ja muun seminaarityöskentelyn perusteella asteikolla 1 5. Itse gradu valmistuu usein vasta seminaarin jälkeen, ja se arvioidaan omana suorituksenaan (sanallisesti ilmaistuin arvolausein asteikolla approbatur, lubenter approbatur, non sine laude approbatur, cum laude approbatur, magna cum laude approbatur, eximia cum laude approbatur, laudatur). Kannattaa huomata, ettei arvosanaa kandidaatintutkielmastakaan tule, ennen kuin koko proseminaari kaikkine istuntoineen sekä mahdollisine vertaispalautteineen ja tukihenkilövuoroineen on suoritettu. Kandidaatintutkielmasta ja gradusta annetaan arvosana tiedekunnan yhteisten kriteerien perusteella (ks. Alma-intranetin sivua /97). Niiden mukaan huomiota kiinnitetään tutkimuksen tuomaan uuteen tietoon,

11 8 metodin hallintaan, tieteelliseen itsenäisyyteen, perehtyneisyyteen ja oppineisuuteen, asiatietojen virheettömyyteen sekä työn rakenteen ja esitystavan sujuvuuteen. 3 Tutkielman ulkoasu Tutkielman ulkoasua säätelevät käytännön tarpeet: tekstin on oltava helposti luettavaa, ja sivuilla on oltava tilaa myös lukijan mahdollisille merkinnöille. Ulkoasuun toki vaikuttavat myös eri tieteenaloilla ja eri kielialueilla vakiintuneet käytänteet. Nyt käsillä oleva ohjeisto pyrkii edustamaan suomen kielen tutkimuksessa vakiintuneita käytänteitä, mutta koska niissäkin on variaatiota, ohjeisto perustuu harkintaan ja valintoihin. Ohjeiston ulkoasu noudattaa selostamiaan vaatimuksia, joten tästä tekstistä voi ottaa myös mallia. Tekstinkäsittelyohjelmilla on tarjota erilaisia tyylejä ja muotoiluja. Mihinkään niistä ei tässä nyt nojata, koska kokemus on opettanut, että vielä gradutasolla useimpien opiskelijoiden tekstinkäsittelytaidot ovat vaatimattomia. Tässä lähdetäänkin vain siitä, että tärkeimmän tekstinkäsittelyohjelman eli Wordin yksinkertaisin perustekniikka on hallinnassa. (Neuvojen antamista hankaloittaa kyllä se, että Wordin eriikäiset versiot eroavat hieman toisistaan.) 3.1 Sivun asetukset ja kappalejako Sivun asetukset saadaan Wordissa Tiedosto-valikosta. Vasempaan reunaan jätetään marginaalia 4 5 cm, oikealle 1,5 cm; ylös ja alas jätetään 2,5 3 cm tyhjää. Tämä suositus koskee sidottavaksi tarkoitettua gradutekstiä, mutta soveltuu muuhunkin. Jos tähdätään kaksipuoliseen tulostukseen, on Sivun asetuksista valittava Peilikuvareunukset, jotta marginaalit asettuvat oikein. Jotta teksti asettuisi sivulle kauniisti, se on myös sekä tavutettava että tasattava. Leipätekstin (= varsinaisen lauseina juoksevan tekstin) suositeltava riviväli on 1,5. Sivunumerointi (Lisää-valikosta) alkaa ensimmäisestä varsinaisesta tekstisivusta, mutta vasta sivulle 2 laitetaan numero näkyviin (oikeaan reunaan ylös tai alas). Myös lähteet sivunumeroidaan samaan sarjaan tekstisivujen kanssa. Tutkielman kansilehteä ja sisällysluetteloa ei sivunumeroida, vaan ne erotetaan omaksi tiedoston osaksi. Tämä tapahtuu Wordissa seuraavasti:

12 9 1.Valitaan ensin kannen ja sisällysluettelon (jälkimmäisen sivun) kohdalla Lisää > Vaihto > Osanvaihto > Seuraava sivu, ja osan raja siis sijoitetaan kannen ja/tai luettelon perään tekstiosuuden edelle (ja poista rajalta turha sivunvaihto; ks. Näytä > Normaali). Sitten valitaan Näytä > Ylätunniste ja deletoidaan (mahdollisesti) näkyvä sivunumero. 2. Sitten siirrytään toiselle varsinaiselle tekstivulle ja avataan siellä sama Näytä > Ylätunniste. Nyt ylätunnisteesta ensin poistetaan "sama kuin edellä" eli erotetaan osan ylätunnisteet edellisistä. Sitten valitaan ylätunnisteen muotoiluvalikosta oikealta ikoni Lisää sivunmero. Tasataan numero oikealle ja sitten Sulje. Numerointi rupeaa juoksemaan (kakkosesta alkaen) toiselta tekstisivulta. Valitsemalla vastaavastialatunnisteen saa numeron alas ja vaikkapa keskelle. Liitteiden numeroinnissa on käytössä kahdenlaista käytäntöä. Vanhemman ja tässä suositettavan tavan mukaan liitteitä ei sivunumeroida kuin liitteen alusta alkaen, jos liite koostuu useammasta sivusta. Jos liitteitä on useampia, ne erotetaan toisistaan "Liite 1", "Liite 2" jne. -tyyppisesti. Liitteisiin viitataan tekstissä samalla "Liite 1" -merkinnällä. Uudempi tapa on se, että annetaan varsinaisen sivunumeroinnin jatkua liitteisiin (jolloin mitään liitteensisäistä sivunumerointia ei tule). Tällöinkin liitteisiin viitataan leipätekstissä "Liite 1" -tyyppisesti. Kaikissa tapauksissa tutkielman sivumääräksi ilmoitetaan vain liitteitä edeltävä sivuluku ja liitteet ilmaistaan erikseen (esim. "122 sivua + 23 sivua liitteitä"; ks. lukua 4.7, jossa puhutaan tiivistelmästä). Kappalejako osoitetaan sisennyksin, ei ns. vasensuora-asettelulla, joka ei ole kielitieteellisen tutkielman tyyppisessä tekstissä riittävän tarkka ja ilmaisuvoimainen. Jos näet sisennyksiä ei käytetä, lukija ei voi hahmottaa, jatkuuko kappale sisennettyjen esimerkkien jälkeen vai ei. Otsikon jälkeistä ensimmäistä kappaletta ei kuitenkaan ole tapana sisentää. Joka kaipaa ilmavuutta sisentämällä erotettujen kappaleiden väliin, saa sitä lisäämällä vaikkapa kappaleiden välistystä Muotoile-valikosta löytyvillä komennoilla. Sisennykset säädetään Muotoile-valikosta siten, että kohtaan Sarkaimet merkitään oletussarkaimeksi 1 cm, tai seuraavaa tietä: Muotoile > Kappale > Sisennys sekä valitaan 1. rivin sisennys ja 1 cm. Kaikki luvut numeroidaan. Ylimmän portaan lukujen eli päälukujen otsikoiden edelle jätetään kaksi tyhjää riviä 5 ja otsikon jälkeen yksi (esimerkki tämän ohjeiston pääotsikosta: "2 Seminaarityöskentely". Toisen portaan alalukujen otsikoiden edellä ja jäljessä on yksi tyhjä rivi (esimerkki tällaisesta alaotsikosta: "2.1 5 Jos pääluvut ovat pitkiä, ne voidaan myös aloittaa kokonaan uudelta sivulta. Huomautettakoon painokkaasti, että tässä esitetyt otsikoiden ja tekstin yhdistämisperiaatteet ovat vain yksi ohjeellinen vaihtoehto. Kirjoittaja voi aina hyödyntää muitakin malleja, jos ne vaikkapa miellyttävät enemmän omaa silmää.

13 10 Kokoukset ja osallistujat". Kolmannen portaan alaotsikon edellä on tyhjä rivi, mutta teksti seuraa heti jäljessä ilman välistystä (esimerkki: tämän ohjeiston lukujen 4.1, 5.1 ja 5.2 alaluvut). Tekstiä viimeistellessä tarkistetaan, ettei sivun alalaitaan jää yksinäisiä otsikoita; ne siirretään seuraavalle sivulle (esimerkiksi pakollisen sivunvaihdon avulla). Ylimmän portaan otsikko numeroineen erotetaan muista lihavoimalla. Esimerkkilauseet ja analysoitavat aineistokatkelmat yleensä numeroidaan ja sisennetään. Kun tällainen jakso ulottuu useammalle riville, sen riviväli tihennetään. Tarkasteltavasta katkelmasta osoitetaan lisäksi lihavoinnilla se kohta, johon huomio kiinnitetään: 1) Naisena minun ei tarvitse peitellä tunteitani. Minun ei myöskään tarvitse käydä armeijaa enkä siihen kykenisikään, eikä ajaa partaani. (Rahtu 1988: 2) Saan olla individualisti, miehestä riippumaton, vahva yksin tarpeen tullen myös kova ja laskelmoiva. Naisellinen nainen saa pitää Picassosta ja mustavalkoisista valokuvista. Hän saa tietää asioista, väitellä kirjallisuudesta, korjata miehensä autoa. (Mas. 28.) Kuten näistä erään artikkelin aineistosta poimituista esimerkkikatkelmista huomataan, useamman peräkkäisen esimerkin väliin jätetään tyhjä rivi, samoin kuin niiden ja leipätekstin väliin. Jos esimerkistä on jätetty jotain pois (kuten edellä esimerkistä 1), tämä osoitetaan kahdella ajatusviivalla. Kun esimerkkikatkelman jälkeisessä leipätekstissä alkaa uusi kappale, se aloitetaan tietysti sisennyksellä, muussa tapauksessa ei. (Yllä olevien esimerkkien perästä ei siis alkanut uusi kappale.) Alaviite saadaan Lisää-valikosta, kohdan Viite alavalikosta Alaviite. Se sijoitetaan kiinni joko siihen yhteen sanaan, jota se koskee, tai pisteen jälkeen, jos se koskee koko virkettä Typografia Suomen kielen tutkielmat kirjoitetaan yleensä fontilla Times New Roman, pistekoolla 12. Jos kielenaineksia sijoitetaan leipätekstiin, ne kursivoidaan; esimerkiksi "Lauseessa Teppo on poliisi on subjektia ja predikatiivia yhdistävä kopula", "Eksessiivin pääte -nta on syntynyt essiivin päätteestä -na ja partitiivin päätteestä -ta". Jos leipä- 6 Pisteen jälkeen sijoitettu alaviite saattaa koskea myös virkettä laajempaa kokonaisuutta. Jos työssä on vain yksi alaviite, sen merkkinä ei käytetä numeroa vaan asteriskia eli tähtimerkkiä (löytyy Wordin valikosta).

14 11 tekstiin sijoitetuista, kursivoiduista kielenaineksista tarkastellaan erityisesti jotain kohtaa, tuo kohta lisäksi lihavoidaan: Sen on täytyny ollas simmonen ku sanotaan polkupyöräks, niit sanotaan olevan Turus ja Helsinkis. Lainausmerkit ovat joskus vaihtoehto kursiiville: leipätekstin sisäiset kielenainekset voi esittää myös lainausmerkeissä, kuten tässä ohjeistossa usein tehdään, varsinkin kun on kyse kokonaisista lauseista tai virkkeistä. Sisennettyjä esimerkkejä ei tarvitse kursivoida, koska sisennys yhdessä rivivälin tihennyksen kanssa erottelee kyllin selvästi ne leipätekstistä (ks. luvun 3.1 esimerkkejä 1 ja 2). Mutta silloin kun esimerkkeinä on keskustelukatkelmia, käytetään merkkilajia Courier, jotta päällekkäispuhuntaa osoittava asettelu ei muuttuisi. Esimerkki: [RP /A/2:1] 1 K: Keinäsen puhelimessa Kalle Saaristo, 2 T: No Tiina tässä moi,= 3 K: =Terve [terve.] 4 T: [.hhh ] Eiks Veke oo viel tullu. 5 K: Ei oo näkyny.hh 6 (.) 7 T:.hh [ Ahaa. 8 K: [Mäki tulin ihan #e# ihan hetki sitte vasta 9 vaihdoin vaatteet. Kulloinkin analyysissa tarkasteltava vuoro merkitään rivin alkuun nuolella (kuten edeltävän katkelman rivi 7). Perussääntönä kannattaa muistaa, että samaa typografista keinoa ei käytetä moneen eri tehtävään. Niinpä koska kursiivin tehtäväksi on alalla vakiintunut kielenainesten merkintä, kursiivia ei pidä käyttää tähdentämiseen. Tähdennykset voi lihavoida, mutta muistaen, että typografisia tähdennyksiä ei tule viljellä kovin runsaasti. Joskus voi olla tarpeen lihavoida esimerkiksi termejä, joita esittelee tutkielmassa ensimmäistä kertaa. Kun termit on lainattu muista lähteistä, ne voi ensimaininnan yhteydessä myös kursivoida, koska tällainen ensimaininta on aika lähellä kielenaineksen mainintaa: siinä ikään kuin kiinnitetään lukijan huomio siihen, millaiseen kielelliseen asuun jokin käsite puetaan.

15 12 Typografisesti tärkeää on erottaa toisistaan yhdysmerkki ja ajatusviiva. Yhdysmerkki on lyhyt "tavuviiva", joka saadaan perusnäppäimistöstä: 250-sivuinen, lasi- ja muovi-ikkunat, Pekka-niminen, Anneli Paasikivi-Kekkonen. Yhdyssanoissa, joissa ensimmäinen osa koostuu sanaliitosta ja joissa siksi on jätettävä yhdysmerkin edelle tyhjä lyönti (top down -tyyppinen), täytyy varta vasten muistaa, että Word saattaa muuttaa yhdysmerkin automaattisesti liian pitkäksi. Tällöin pidentynyt viiva on poistettava ja laitettava tilalle oikeanpituinen yhdysmerkki. Toiminnon saa halutessaan pois päältä. Se käy näin: avaa Työkalut > Automaattisen korjauksen asetukset, valitse välilehti Automaattinen muotoilu kirjoitettaessa ja poista ruksi kohdasta Yhdysmerkit (--) viivoilla ( ). Ajatusviiva on pitempi kuin yhdysmerkki, ja jos sitä ei saa suoraan näppäimistöstä, se saadaan Lisää-valikosta, alavalikosta Merkki. Kun ajatusviivaa käytetään välimerkkinä, sen ympärille tulee tyhjät lyönnit: "Aineistosta voi pienin varauksin päätellä monta samansuuntaista seikkaa." Kun ajatusviivaa käytetään luetelmaviivana, sen jälkeen tulee tyhjä lyönti ennen luetelmakohdan tekstiä. Kahta peräkkäistä ajatusviivaa välilyönnein käytetään ilmaisemaan esityksestä pois jätettyä kohtaa (kuten luvusta 3.1 esimerkistä 1 huomattiin). Kun ajatusviivaa käytetään ns. rajakohtailmauksissa osoittamassa ajallisten tai paikallisten ääripäiden välistä etäisyyttä, välilyöntejä ei tule: vuosina , sivuilla Myös lainausmerkkien käytössä on oltava typografisesti tarkka. Suomenkielisissä teksteissä alku- ja loppulainausmerkit ovat samansuuntaiset. Puolilainausmerkkejä ei käytetä varsinaisten lainausmerkkien tehtävissä muulloin kuin sitaatin sisäisen sitaatin merkkinä. Yleisin puolilainausmerkin käyttöyhteys kielitieteellisessä tekstissä ovat merkityksenselitykset: "Termi koheesio 'sidoksisuus' määritellään eri tutkimuksissa hieman eri tavoin." 3.3 Kansi ja sisällysluettelo Kaikille tässä ohjeistossa käsiteltäville tutkielmille tehdään kansilehti. Kannen puolivälin tienoille tai ylemmäksi sijoitetaan selvästi erottuvin, esimerkiksi lihavoiduin tai isoin kirjaimin 7 työn pääotsikko keskitettynä ja vähemmän korostetuin kirjaimin mahdollinen alaotsikko. Oikeaan alanurkkaan, pienen laatikon muotoon, merkitään 7 Myös isoja kirjaimia muistuttavat KAPITEELIT tulevat kyseeseen. Ne saadaan Muotoile > Fontti -valikosta.

16 13 tavallisella fontilla tutkielman laji: esimerkiksi "Kandidaatintutkielma", "Seminaariesitelmä" tai "Tutkimussuunnitelma pro gradu -työtä varten". Sitten mainitaan tekijän oma nimi ja hänen opiskelijanumeronsa (suorituksen rekisteröintiä varten), sitten yliopisto ja laitos (koko nykyinen nimi) sekä kuukausi, jona työ käsitellään istunnossa tai on jätetty gradutarkastukseen. Kun on kyseessä valmiin gradun kansilehti, opiskelijanumeroa ei tarvita. Liitteenä 1 on kandidaatintutkielman kansilehden malli ja liitteenä 2 esimerkki gradun kannesta. Kannen jälkeen on sisällysluettelo, jossa luetellaan tutkielman lukujen otsikot ja niiden alkusivun numero (ks. mallia ohjeiston alussa olevasta sisällysluettelosta). Sisällysluettelon asettelun ja typografian avulla on tarkoitus auttaa lukijaa myös hahmottamaan tutkielman kokonaisuus ja lukujen hierarkia: mitkä ovat päälukuja, mitkä ala-, mitkä luvut ovat hierarkiassa samalla tasolla. Sivun yläreunaan laitetaan otsikoksi "Sisällys" tai "Sisällysluettelo", ja kahden tyhjän rivin jälkeen seuraa ensimmäinen pääotsikko. Kukin otsikko sijoitetaan omalle rivilleen, ja rivin loppuun merkitään pistejonon päähän luvun aloitussivun numero, niin että sivunumerot osuvat allekkain. Päälukujen otsikot aloitetaan vasemmasta reunasta; alaotsikot sisennetään niin, että mitä alempana otsikko on hierarkiassa, sitä oikeammalta se luettelossa alkaa. Uutta pääotsikkoa edeltää aina yksi tyhjä rivi. Ylimmän portaan eli päälukujen otsikot kirjoitetaan lihavoiden, jotta ne erottuvat selvästi, ja ne numeroidaan alkaen numerosta 1 (sitten pääluvut 2 ja 3 jne.). Ylimmälle tasolle alisteisten toisen portaan alalukujen otsikot kirjoitetaan korostamattomalla fontilla, ja niiden asema hierarkiassa osoitetaan numeroin 1.1, 1.2, 1.3 jne. ja vastaavasti toisessa pääluvussa 2.1, 2.2, 2.3 sekä kolmannessa 3.1, 3.2, 3.3 jne. Myös toisen portaan alaluvut voivat saada alalukuja, ja tämäkin osoitetaan numeroinnilla, esimerkiksi 1.4.1, 1.4.2, 1.4.3; 2.1.1, 2.1.2, Hierarkiatasojen raja osoitetaan numeroinnissa siis pisteellä, mutta viimeisen numeron jälkeen ei tule pistettä. Työn jäsennys on korjattava, jos syntyy "yksinäisiä ykkösiä": ei siis voi merkitä jotain otsikkoa numerolla 1 (tai vaikka 2.1), jos ei seuraa samalla hierarkian tasolla vähintään lukua 2 (tai vaikka 2.2). Sisällysluettelossa mainitaan myös lähteiden alkusivu (otsikkona "Lähteet" tai "Lähteitä"; vrt. luku 5), samoin kuin liitteet (liitteistä lisää luvussa 4.5). Jos liitteet on sivunumeroitu samaan sarjaan kuin muu teksti (vrt. luku 3.1), niiden alkusivu luonnollisesti ilmoitetaan sisällysluettelossa. Sisällysluettelo laaditaan lopullisesti vasta

17 14 työn valmistuttua, sillä sen ja tekstin otsikoiden on vastattava toisiaan täsmälleen, myös typografisesti. Siistin sisällysluettelosta saa muun muassa niin, että tekee sen 2-sarakkeisena taulukkona (tai kahtena, jos haluaa ns. osanvaihdon väliin). Toiseen, kapeaan sarakkeeseen laitetaan sivunumerot. (Sitten Taulukko > Poista ruudukko sekä Muotoile > Reunat > Ei mitään). Wordin tarjoamia valmiita sisällysluettelotoimintoja voi myös hyödyntää, mutta on muistettava muotoilla lopputulos kielitieteellisen esityksen vaatimusten mukaisiksi (esimerkiksi niin, että kursiivia tulee vain kielenainesten ilmaisemiseen). Kansilehdestä ja sisällysluettelosta kannattaa tehdä omia tiedoston osia (Wordissa Lisää > Vaihto > Osanvaihto), koska niitä itseään ei sivunumeroida (ks. edeltä s. 8 9). Koska sivunumeroinnin poisto vain yhdestä osasta tiedostoa on joskus hankalaa, kannesta ja sisällysluettelosta (kuten liitteistäkin) voi myös tehdä omat sivunumeroimattomat tiedostonsa, mutta ne pitää tulostaa erikseen. 3.4 Paperinen vai sähköinen tutkielma? Kussakin seminaarissa noudatetaan yhdessä sovittavia käytäntöjä: monistaako esitelmäntekijä itse esitelmänsä kaikille, lähettääkö sähköpostitse vai sijoittaako Alman työryhmäalueelle. Paperille se kuitenkin jossain vaiheessa päätyy. Tällöin kannattaa suosia kaksipuolista tulostusta paperinsäästön vuoksi. Pro gradun suhteen on humanistisessa tiedekunnassa toistaiseksi voimassa ohje, että pro gradu tulostetaan yksipuolisesti ja kaksi kappaletta toimitetaan humanistisen tiedekunnan kansliaan tai laitoksen toimistoon. Tarkat ohjeet ovat sivulla Näistä kahdesta paperikappaleesta toinen päätyy Muoto-opin arkiston graduhyllyyn ja toinen Kolmannen kerroksen kirjastoon. Lisäksi nimistögraduista Kotus ottaa itselleen oman kopion, joka tulee Nimiarkistoon. Kun pro gradu -tutkielma on hyväksytty ja jos sen arvosana on cum laude tai korkeampi, on erittäin suositeltavaa toimittaa siitä myös sähköinen versio julkaistavaksi yliopiston e-thesis-sivustolle (ks. Sivustolla on tarkat ohjeet siitä, kuinka tämä tapahtuu. Sähköisessä muodossa gradu on paljon isomman lukijajoukon saavutettavissa kuin kahtena paperikappaleena.

18 15 4 Tutkielman osat ja tekstin jäsentely Kirjoittaminen on kielentutkijalle sekä tutkimusta että tekstintekoa. Jo kirjallisuuden läpikäynti sekä mahdollisen aineiston analysointi ja luokittelu vaativat huomioiden ja tulosten kirjaamista. Osa tästä varsinaisen tutkimusprosessin tuottamasta tekstistä saattaa jäädä sellaisenaan lopulliseen tekstiin, mutta todennäköisemmin sitä on jäsennettävä ja viimeisteltävä paljon, ennen kuin se on valmista. Nyt käsillä oleva luku antaa eväät tekstin monen tason jäsentelyyn. Jäsentelyn eli disposition sisällöllinen ja tekstillinen jäsentyminen on aiheena luvussa 4.1. Jäsentelyn pohjana ovat kaikille tutkielmille yhteiset peruselementit, joiden funktioita valaisee erityisesti luku Tutkielman aiheen ja informaatiorakenteen säätämien yksilöllisten rakenneosien jäsentämistä taas esitellään luvuissa Myös varsinaisen tekstin tuottaminen on jäsentämistä: erilaisten tyypillisten tekstinosien ja ilmaisukeinojen yhdistelemistä tekstikokonaisuudeksi. Näistä osista otetaan erityiseen käsittelyyn otsikot (luvussa 4.2), esimerkit (luvussa 4.3) ja graafiset havainnollistukset (luvussa 4.4). Ohjeita annetaan myös niistä osista, jotka jäsennetään tutkielman leipätekstin ulkopuolelle: alaviitteistä ja liitteistä (luvussa 4.5), levikkikartoista (luvussa 4.6) ja tiivistelmästä (luvussa 4.7). Nyt käsiteltävän tutkielmatekstin lisäksi tutkielman muita osia ovat sitten kansi, sisällysluettelo ja lähdeluettelo. Kannesta ja sisällysluettelosta on jo annettu ohjeet luvussa 3.3, ja lähdeluetteloa käsitellään lähdeviittaustekniikan yhteydessä luvussa 5.2. Myös tekstiin sijoitettavat lähdeviitteet käsitellään lähdeviittaustekniikan yhteydessä, luvussa Tutkielman rakenne Tutkielman kirjoittaminen on sikälikin eräänlaista ongelmanratkaisua, että varsinaisen tutkimusprosessin jälkeen kirjoittajan on ponnisteltava tulosten esittämisen optimaalisen muodon löytämiseksi. Mihin sijoitan tarpeellista taustatietoa? Miten esitän keinot, joilla saavutin uutta tietoa? Miten esitän varsinaiset tulokseni? Mitä tuloksistani seuraa? Sitä varsinaista tutkimusprosessia yritystä ja erehdystä, jota pitkin kirjoittaja on tuloksiinsa päässyt, ei yleensä ole syytä toistaa tai jäljitellä tutkielman

19 16 rakenteessa, vaan tutkielma kaikkineen palvelee vain lukijaa: lukijan lähtökohtia ja hänen tiedonintressejään. Tutkijan on jäsennettävä tekstinsä juuri hänen tutkimustulostensa esittelyn kannalta mahdollisimman johdonmukaisesti ja selkeästi päälukuihin ja alalukuihin. Tavallisin päälukujen määrä gradussa on 4 6; kandidaatintutkielmassa määrää harvoin ylittää 4:ää. Kaikki teksti jaetaan tietenkin vielä typografisiin kappaleisiin, mutta kappalejaosta ei tässä anneta ohjeita, koska niitä saa kielenkäytön ja tieteellisen kirjoittamisen oppaista. Voi kyllä korostaa, että kappale ei ole vain typografiaa vaan oma tekstin yksikkönsä, jossa on normaalisti vain yksi keskeinen puheenaihe Tutkielman peruselementit Tieteellisen tutkielman minimikoostumuksen ajatellaan ja hyvin usein suositellaankin noudattavan niin sanottua IMRD-kaavaa: johdanto (introduction), metodin esittely (method), tulosten esittely (results) ja päätelmät (discussion). Tämä etenkin luonnontieteellisissä julkaisuissa ja missä tahansa tutkimusraporteissa hyödynnetty kaava kertoo kuitenkin vasta tutkielman sisällöllisen ytimen: se ei missään tapauksessa tarkoita, että vaikkapa jokaisessa suomen kielen tutkielmassa pitäisi olla nämä ja näillä nimillä otsikoidut luvut. Silti noiden peruselementtien tai minimisisällön mielessä pitämisestä on paljonkin hyötyä: olennainen ei pääse unohtuman. Kuten myöhemmin nähdään, erityisen tarpeen kaava on laadittaessa tutkielman tiivistelmää, joka on luonnostaan nimenomaan raportti (ks. luku 4.7). Humanistisissa tutkielmissa ei siis ole syytä olla jäykän uskollinen IMRDkaavalle (paitsi tiivistelmissä). Esimerkiksi kielitieteellisissä graduissa erityisen metodin esittelyn korvaa usein pelkkä taustateorian ja aineiston selostaminen, ja toisaalta tulosten tuottoon ja kehittelyyn tarvitaan oma päälukunsa tai useampi. Humanistisissa tieteissähän tulokset syntyvät ikään kuin tekstissä pohtien ja analysoiden, lukijan silmien alla. Niitä ei tuoda tutkimukseen mistään muualta, ei laboratoriokokeista tai tilastoista. Niinpä tuloksia ei sitten useinkaan esitellä erikseen muuten kuin yhteenvedon tapaisesti loppuluvussa. Lopullinen jäsennys ja lukujen otsikot nousevat tutkielman tavoitteesta ja etenemisestä, näkökulman ja käsittelytavan vaihtelusta, mahdollisen aineiston laadusta ja kirjoittajan omasta tyylistä. Näistä seikoista annetaan ohjeet luvuissa

20 17 Niissä käsitellään tutkielman tyypillistä rakennetta sekä IMRD-kaavan että totuttujen kielitieteellisten tai ylipäätään ns. kvalitatiivisten tutkimusperiaatteiden pohjalta Johdantoluku Jos tutkija vaikkapa suullisesti raportoi tuloksiaan kollegalleen, hänen harvoin tarvitsee erityisesti johdatella kuulijaa aiheeseen. Mutta laajemmalle yleisölle kirjoittavan tutkijan on usein tehtävä aihepiiri eri puolineen lukijalle tutuksi. Kaikissa tapauksissa on kuitenkin pakko kertoa, mikä on tutkimuksen aihe. Tutkielman aloittavalla johdannolla voi sanoa olevan on kaksi päätehtävää: 1) johdattaa lukija tutkittavan ilmiön ja 2) itse tutkielmatekstin ja tutkielmassa kuvatun tutkimustyön pariin. Jälkimmäiseen kuuluu kielitieteellisessä työssä usein aineiston esittely ja tutkimuskysymyksen tai -tehtävän esittely. Myös aiemman sama-aiheisen tutkimustiedon sekä käytetyn teorian ja menetelmien esittely on tarpeen, ellei se tule omana lukunaan. Tutkittavaan ilmiöön johdatetaan kertomalla esimerkiksi jotain sen taustasta, ilmenemismuodoista, -tilanteista ja -paikoista, yleisyydestä sekä tyypillisistä ominaisuuksista. On hyvä kertoa myös ilmiön aiemmasta tutkimuksesta ja oman tutkielman suhteesta siihen: tarjoaako uusi tutkimus uuden näkökulman tai selityksen, täydentääkö se vanhaa tietoa, testaako se aiemman tutkimuksen tuloksia uudella aineistolla? Omia tuloksia ei tässä vaiheessa esitellä, mutta pienet viittaukset sille taholle voivat olla hyödyksi lukijalle, joka yrittää syventyä täysipainoisesti tekstiin. Oman tutkielmatekstin pariin johdatetaan asettamalla tutkimukselle tavoite. Se voi olla vaikka ongelma, joka vaatii ratkaisun, kysymys, johon etsitään vastausta, tai tiedon aukko, jota täytetään uudella tiedolla. Tavoitteen mahdollisimman tarkka esittely on tärkeää tutkijalle itselleenkin: hän tulee tietoiseksi työnsä päämäärästä, mikä puolestaan auttaa häntä jäsentämään tekstinsä tarkoituksenmukaisesti. Lukija taas saa kiinni työn punaisesta langasta: hän tajuaa, miksi tutkimus on tehty ja mitä hänen sen sivuilta odotetaan löytävän. Tutkimusongelman asettamista voisi kutsua tutkielman tärkeimmäksi metatekstiksi (= tekstiä itseään selittäväksi ja kommentoivaksi osaksi tekstiä), koska se on kaikkien tutkijan lukijalle antamien lukuohjeiden ydin. Mutta se ei yksin riitä, vaan lisäksi johdantoon tarvitaan muuta metatekstiä, jolla kerrotaan, miten tutkielma etenee asetettua päämäärää tavoitellessaan. Esimerkiksi tämän ohjeiston johdantolu-