Kouvolan Seudun Eläinsuojeluyhdistyksen jäsenjulkaisu 2010

Transkriptio

1 K U L K U R I T Kouvolan Seudun Eläinsuojeluyhdistyksen jäsenjulkaisu 2010

2 Mikäli vastaanottajaa ei tavoiteta, palautetaan lähettäjälle: Puistolantie 9, KORIA 2

3 Anitta Vertainen Minna Mustosen hoitokissa KULKURIT Kouvolan Seudun Eläinsuojeluyhdistyksen jäsenjulkaisu 2010 Kouvolan Seudun Eläinsuojeluyhdistys ry julkaisee vuosittain jäsenlehteä nimeltä Kulkurit. Tämä lehti on 14. perättäinen vuosijulkaisu. ma-pe :8-21, la:8-21, su: 9-18 Yhteystiedot: Kouvolan Seudun Eläinsuojeluyhdistys ry Osoite: Puistolantie 9, Koria (kulku eläintalolle Tanssilavantien kautta) Puhelin eläintaloon , ark. klo 9-15, talteenottoasiat klo 8-22 Talteenoton päivystyspuhelin vkl klo 8-22 Internet: Sähköposti: Pankkitilin numero: KSOP Julkaisija: Kouvolan Seudun Eläinsuojeluyhdistys ry Taittanut: Henna Sakkara Toimittanut: Kirsi Nurminen Painatus: Kopijyvä, Kouvola Paperi: Galerie art silk 90g/m2 ja 170g/m2 Painos: 1500 kappaletta 2

4 Hallitus esittäytyy Hallituksen jäsenet 2010: Annika Malino (pj), Kirsi Nurminen (vpj), Seija Jokela (siht.), Heidi Saarikko (tal.hoit.) Muut varsinaiset jäsenet: Sirpa Hartonen, Pirjo Hölttä, Tanja Joronen, Airi Korpela, Tanja Nurminen, Katja Tyrväinen. Varajäsenet: Maija Henttonen, Elisa Lampinen ja Auli Sandberg. Uudet hallituksen jäsenet esittäytyvät: Olen Elisa Lampinen Kouvolasta, 28- vuotias metsätalousinsinööri. Tällä hetkellä kuitenkin työskentelen muissa kuin oman alani töissä. Perheeseeni kuuluu mies ja kaksi kissaa, jotka ovat tulleet meille eläinsuojeluyhdistyksen kautta. Olen toiminut kolme vuotta eläinsuojeluyhdistyksen kotihoitajana ja sen lisäksi nyt ensimmäistä kautta hallituksen varajäsenenä. Vapaaehtoistyön lisäksi harrastan liikuntaa, keramiikkatöiden tekoa ja kesäisin palstaviljelyä. Kuva: Toni Laari Kuvassa: Edessä vas. Tanja Nurminen, Elisa Lampinen ja Annika Malino, keskirivissä Auli Sandberg, Sirpa Hartonen, Tanja Joronen ja Maija Henttonen, takana Pirjo Hölttä, Airi Korpela ja Katja Tyrväinen.Kuvasta puuttuvat Seija Jokela, Kirsi Nurminen ja Heidi Saarikko. Olen Nurmisen Tanja, pahasti tassun alle jäänyt kolmekymppinen puutarhuri Elimäeltä. Pari vuotta pidin taukoa puutarhurin työstä ja tein eläintenhoitajan hommia Korian Eläintalolla. Nykyään pyrin käymään vapaaehtoisena hoitovuoroissa. Kotoa löytyy kaksi koiraa, Iita ja Unto sekä kolme kissaa, Lyyli, Tyyne ja Sisuli. Uusimpina tulokkaina eläinlaumaamme on liittynyt kaksi räpylöillä varustettua kaveria, eli kaksi kiinankellosammakkoa. Lisää räpylöitä on tulossa kesällä, nimittäin ankkoja. Hallitus esittäytyy...3 Pääkirjoitus: Lemikin kannalta...4 Hugo lähettää terveiset...5 Vorninkaisten valtakunta Pärren tarina s. 9 Pärren tarina...9 Ongelmakoirasta avalliseksi Terveisiä eläintalolta Neran ja Minskun tarinoita Neran ja Minskun tarinoitas Aktiivi jäsenen esittely Siili Angerkoksi...18 Tietoja vuodelta Siili Angerkoski s. 18 3

5 Pääkirjoitus Kuva: Toni Laari Lemmikin kannalta Ihmiset joutuvat luopumaan lemmikistään monista eri syistä. Lähes jokainen niistä herättää ajatuksen, että ehkä luopuminen olisi voitu välttää, jos olisi otettu asia huomioon aiemmin ja eri tavalla. Tärkeintä jo lemmikkiä otettaessa on arvioida omat voimavaransa oikein. Aikooko sitoutua eläimen ehkä pitkäksikin iäksi pitämään siitä huolta. Jos ei ole aivan varma, ei pidä ottaa eläintä lainkaan. Seuraavaksi olisi mietittävä, onko eläin suuren osan ajastaan yksin tai lajitoveriensa seurassa, kun itse on töissä tai opiskelee. Silloin myös lajitoverien keskinäisillä suhteilla on paljon merkitystä. Ei saa altistaa eläimiä jatkuvalle stressille sopimattomilla yksilövalinnoilla tai haalimalla liikaa eläimiä niiden asuintilan kokoon ja tarjolla oleviin virikkeisiin nähden. Sellainen johtaa väistämättä käyttäytymishäiriöihin ja vaatii paljon työtä ratkaista tilanne parhain päin. Koiranpentu ei itsekseen omaksu talon tapoja ja mm. opi sisäsiistiksi. On varattava aikaa sen kouluttamiseen ja mieluiten käytävä pentukurssilla saamassa lisäoppia. Jos tapoja ei opeteta, on jälleen käyttäytymisongelmia edessä - eikä koira ole syypää. Lemmikkiä ei myöskään pidä ottaa vääristä syistä. Liian usein otetaan eläin vain siksi, että se jotenkin kuuluu asiaan tai jokin määrätty rotu kiinnostaa, vaikka sen omistajalla on oltava erityistä osaamista. Lapset saavat aikansa kinuttuaan tahtonsa läpi tai jokin säälittävä olento tarvitsee kodin. Entä kun perheen mielenkiinto ei riitäkään eläimen perustarpeiden täyttämiseen? Joko aletaan etsiä uutta kotia lemmikille tai päädytään viemään se aivan aiheetta viimeiselle matkalleen. Molemmat voidaan välttää. Eläimen omistajan on minusta oltava epäitsekäs ja ajateltava nimenomaan eläimen parasta joka tilanteessa. Jos jokin muu menee sen edelle, ei pidä ottaa lemmikkiä. Lemmikillä voi olla suuri merkitys yksinäiselle seuranpitäjänä. On silti muistettava, että sillä on eläimen tarpeet ja ne on otettava huomioon. On väärin laittaa koira ulkotarhaan asumaan ja unohtaa se sinne. Yhtä väärin on kuvitella, että kanin elämän tarkoitus on vajaan neliömetrin kokoisessa häkissä kyhjöttäminen. Kissa voi vaikuttaa vähään tyytyväiseltä, mutta sekin vaatii seuraa ja puuhastelua. Pitää olla valmis panostamaan lemmikin hyvinvointiin. Siihen kuuluu myös lajinmukaisen käyttäytymisen huomiointi. Pitää siis tarjota lemmikille sellaista toimintaa, josta se todennäköisimmin nauttii ja joka pitää sen mielen virkeänä. Liikunnallisia tarpeita unohtamatta. Eläin pysyy terveempänä, kun se saa liikuntaa sopivasti. Eläimen terveyden ylläpito ja mahdollinen sairastaminen nielevät myös rahaa. On syytä varautua myös äkillisiin käynteihin eläinlääkärin luona. Etenkin eläimen ikääntyessä saattavat käynnit lisääntyä. Hoitoa on mietittävä ensisijaisesti eläimen elämänlaadun kannalta eikä itsekkäästi. Omankin terveyden menetys tulee useimmiten yllättäen. Olisi tietysti hyvä, jos sen varaltakin olisi suunnitelma, miten lemmikin käy silloin. Kannattaa tarkistaa ystäväpiiristä hoitaja tai sopiva lemmikkihoitola myös lomailun ajaksi jo etukäteen, ennen kuin lemmikkiä ottaa. Lemmikinomistajan vastuu alkaa jo ennen päätöksen tekoa selvittämällä, mitä juuri se eläin tarvitsee ja onko omistajaehdokkaalla tietoa ja taitoa riittävästi täyttääkseen sen tarpeet. Näin on varauduttu lähes kaikkeen ja lemmikki saa elää hyvän elämän rakastettuna perheenjäsenenä. Puheenjohtaja 4

6 Sain teiltä kotiini ihanan Hugo-kissan viime vuoden lokakuussa. Haluan tässä kertoa mitä hänelle nyt kuuluu. Kuvitus: Henna Sakkara Hugo lähettää kiitoksen Hugo on tosi ponteva poika ja erittäin älykäs. Hän osaa avata ovia, ottaa muistitikun tietokoneesta ja piilottaa sen. Hugon erikoisuus on meikit. Varsinkin meikkikynät ja erilaiset voiteet kiinnostavat kovasti. Hän kantaa niitä mielellään suussaan ja yllättää emäntänsä tuomalla niitä omista piilopaikoistaan aamulla sänkyyn. Vessapaperia on mukava survoa pieninä palasina erilaisiin reikiin, ja vessaharja saa kyytiä. Viimeisin Hugon tempaus on tiskaus. Tiskialtaassa oli likoamassa marjapiirakkavuoka. Huomattuaan sen poika työnsi molemmat etukäpälät paljuun ja hankasi armottomasti. Tästä on olemassa hauska videopätkä. Vanhempi Josè-kissa otti Hugon hyvin vastaan, ja heistä on tullut oikein hyviä kavereita. Hugo pesee Josén kasvot ja korvat joka päivä ja puskee kaveriaan niin rajusti, että isopoika melkein kaatuu. Myös kunnon hiljaista kissapainia nähdään joka päivä. José ottaa nuoren pojan painiyrityksen vastaa hellästi, ja pitää kynnet tupessa. Vielä ei Hugo ole onnistunut isoa poikaa voittamaan. Hugo rakastaa ulkoilua yli kaiken. Mökillä poika juoksee monta tuntia rakennuksen ympäri eikä tunnu väsyvän ollenkaan. Pakko se on houkutella välillä syömään. Sitten taas ulos. Pakkasista Hugo ei pidä, mutta heti kun on inhimillinen lämpötila, sitten taas mennään. Hugo halaa, puskee, nuolee ja nipistää hellästi korvasta. Kun istun sohvalla illalla, hellyys iskee päälle. Poika tulee määrätietoisesti kohti silmät sirrillään, nousee takajaloilleen, kiertää etukäpälät kaulan ympärille ja alkaa hellyysrituaalin. Hugo varmaan lähettäisi mielellään kiitoksen saamastaan kodista, mutta lähetän sen hänen puolestaan. On tosi hienoa, että teitä vapaaehtoisia löytyy. Kissa on mukava lemmikki ja tuo paljon iloa omistajilleen. Hugo on meille kovin rakas. Terveisiä teille kaikille ja hyvää kevättä! 5

7 Vorninkaisten valtakunta Teksti: Pauliina Klemola Oli kesä Olin vuosikaudet haaveillut perheen perustamisesta, mutta unelmieni toteutumisen esteenä oli allergia. En siis voinut adoptoida kissalasta, en koiravekaraa, en pienen pientä hamsterivauvaakaan. Olinkin alkanut harkita kilpikonnamuksua, mutta epäröin. Sitten kuulin, että Ksey tarvitsi kiireellisesti hoitopaikkaa konnalle, ja niin, erinäisten vaiheiden jälkeen, puolivahingossa, minusta tuli punakorvakilpikonnatytön ylpeä äiti. Jos se ei ollutkaan rakkautta ensisilmäyksellä, niin viimeistään toisella tai kolmannella äkäisellä mulkaisullaan Ursula (silloin vielä Artturi) vei sydämeni peruuttamattomasti. Olin löytänyt sielunsisaren, yhtä juron ja ihmiskammoisen otuksen kuin itsekin olen. Tiesin, että tulisimme loistavasti toimeen. Jos siis onnistuisin pitämään tuon hyvin erilaisen olennon hengissä. Vastuu toisesta, ainutkertaisesta elämästä tuntui aluksi musertavalta, mutta vähitellen opin tuntemaan lapseni tavat ja myös luottamaan omaan kykyyni huolehtia sen tarpeista. Viime joulukuussa Ursula Kultapilkku Vorninkainen alias prinsessa Nöpönenä saikin pikkusiskon, Olivia Rautaleuka Vorninkaisen. 6

8 Polvistu pienemmän eteen silmin kuunnellen. Siinä on kätketty sana kirkas ja hiljainen. - Helvi Juvonen Korvaamattomaksi avuksi tielläni kilpikonnaäidiksi on osoittautunut matelijaharrastajien foorumi net, jonka keskusteluista on suurin osa alla olevista tiedoista. Loput ovat useista Internet-lähteistä ja Herpetomanialehdestä haalittuja tiedonmurusia sekä omia havaintojani ja päätelmiäni. Kukaan ei varmaankaan tiedä, kuinka paljon Suomessa on punakorvakilpikonnia. Niitä on varmasti vähemmän nyt kuin 1990-luvun vaihteessa, jolloin niitä ilmaantui eläinkauppoihin hellyttävinä, muutaman sentin mittaisina vauvoina, joita myytiin halvalla sinne ja tänne. Niiden asuinpaikaksi riitti pieni akvaario, jossa kellui korkinpalanen, tai vaikka muovilaatikko pöydän kulmalle. Myyjillä oli tuskin sen enempää tietoa lajin tarpeista kuin ostajillakaan. Yllätys saattoikin olla melkoinen, kun kilpikonnavauva kasvoi muutamassa vuodessa parinkymmenen sentin mittaan. Enää sille ei riittänyt pikkuakvaario, enää se ei ollut hellyttävä. Seuraukset tiedetään eläinsuojeluyhdistyksissä, ja ne näkyvät myös lehtien ja Internetin myydään-palstoilla, paitsi että punakorvia harvemmin myydään, yleensä niitä annetaan. Luontoon hylättyjä punakorvakilpikonnia tuskin viime talven jäljiltä on enää hengissä, mutta konnia tarjotaan jatkuvasti eläinsuojeluyhdistyksiin pitovaikeuksien vuoksi. Kun monet yhdistyksetkin kieltäytyvät ottamasta eläimiä vastaan, mihin ne joutuvat? Siinä missä perinteisempien lemmikkieläinten kanssa eläminen on jatkuvaa vuorovaikutusta, punakorvakilpikonnan (kuten muidenkin matelijoiden) hoito on luonteeltaan teknistä. Se on oikeanlaisten olosuhteiden luomista ja tulosten tarkkailua välimatkan päästä. Punakorva ei ole mikään lasten lemmikki, jonka kanssa voi leikkiä. Kilpikonnissa on luonne-eroja, mutta kaikki ne kokevat käsittelyn enemmän tai vähemmän ahdistavaksi, joten rakkautta kannattaa osoittaa konnalle turhaa lääppimistä välttämällä. Punakorvan hoidosta saattaakin tehdä raskasta se, ettei konnalta saa huolenpidon vastineeksi kiintymystä, jonka kissan tai koiran omistaja kokee palkitsevaksi. Kilpikonna ei ole laumaeläin, se ei muodosta parisidettä eikä huolehdi poikasistaan. Siksi sille ei ole kehittynyt kykyä tuntea kiintymystä. Sen elämässä ei ole funktiota sille. Vaikka punakorvakilpikonna ei kykene tuntemaan rakkautta, sen kyky vastaanottaa rakkautta on tietenkin yhtä suuri kuin millä tahansa elävällä olennolla. Punakorvakin oppii tuntemaan hoitajansa, mutta jos se ui altaan viereen tulleen höpöttäjän luokse ja kurkottaa ylös vedestä, se on todennäköisemmin nälkäinen kuin seurankipeä. Ja kun konna rimpuilee käsissä ja yrittää purra ruokkivaa kättä, pitää vain myhäillä tyytyväisenä: ainakin se on terve! Punakorva, joka antaa käsitellä ja käännellä itseään apaattisena, on parasta kiikuttaa kiireen vilkkaa lääkäriin. Koska punis ei ole laumaeläin, useamman yksilön pitäminen samassa altaassa on tikittävä aikapommi: konnat voivat tulla näennäisesti hyvin toimeen jopa vuosikausia, mutta sitten alkaa nahistelu tai heikomman sortaminen, ja konnat on saatava äkkiä eroon toisistaan, ennen kuin mitään ikävämpää sattuu. Juuri tällaisten ongelmien takia Olivia päätyi minulle. Tytöt ovat nähneet toisensa lasin läpi ja olleet yhtä aikaa lattialla jaloittelemassa, mutta muuten pidän ne visusti erossa toisistaan. Jos punakorvakilpikonnan ottaa lattialle jaloittelemaan, pitää muistaa, että se on pieni eläin, joka tihrustelee maailmaa muutaman senttimetrin korkeudelta maanpinnasta. Me ihmiset olemme sen silmissä käsittämättömän suuria jättiläisiä, jotka tömistelemme pelottavasti ympäriinsä valtavilla jaloillamme. Sen on siis parasta vetäytyä kilven sisään ja suunnata heti tilaisuuden tullen suojaan, kunnes vaara menee ohi. Jos kilpikonna painuu rauhallisessakin huoneessa nurkkaan mököttämään, se ei selvästikään nauti jaloittelusta, ja se kannattaa nostaa takaisin altaaseen, jossa se tuntee olonsa turvalliseksi. Punakorvakilpikonna on vesieläin, joten parhaiten sen liikunnantarve tuleekin tyydytettyä tarpeeksi isossa altaassa, jossa se pääsee kunnolla uimaan. Minimisuositus altaan vesimääräksi on vähintään sata litraa (yhtä konnaa kohden). Se on kuitenkin aikuiselle punakorvalle aivan liian vähän. Ursulalla ja Olivialla on kummallakin oma, lähes piripintaan täynnä oleva 540-litrainen allas, jossa niiden ketteryys pääsee hyvin oikeuksiinsa. Halvalla näin isoa akvaariota ei saa, mutta konnan hyvinvoinnin takia sijoitus kannattaa. Kun konnalla on tarpeeksi iso allas ja siinä tehokas suodatin, hoitajankin työ helpottuu, sillä vettä tarvitsee vaihtaa harvemmin. On tärkeää, että suokilpikonnan vesi, sen pääasiallinen elinympäristö, on puhdasta. Sehän juo samaa vettä, johon pissaa ja kakkaa! Kilpikonnat eivät ole yhtä herkkiä kuin kalat veden 7

9 epäpuhtauksille, muttei veden laadun tarkkailusta varmasti haittaakaan ole. Erityisen tarkkana veden kanssa pitää olla, jos konnalla on terveysongelmia. Likaisessa vedessä pienikin haava tulehtuu nopeasti ja kilven naarmuihin voi pesiytyä hankala kilpimätä. Ihon ja kilven kuntoa tuleekin tarkkailla jatkuvasti. Kilpi on kilpikonnalle elintärkeä. Se ei ole täysin tunnoton sarveiskuori vaan aivan uloimpia, kilven uusiutuessa irtoavia kerroksia lukuun ottamatta elävää kudosta, osa kilpikonnan luustoa. Sen rakentamiseen ja kunnossa pitämiseen tarvitaan paljon kalsiumia ja D-vitamiinia, joita kilpikonna saa ravinnosta (perkaamattomasta kalasta, kuorellisista katkaravuista, kotiloista) ja lisäravinteista (Nutrobalista, liitujauhosta, seepiansuomusta). Aikuisen punakorvakilpikonnan pitäisi syödä myös tai jopa pääasiassa vihanneksia, mutta ainakaan Ursula ei ole moisesta tietääkseenkään vaan söisi pelkästään eläinravintoa. Muutenkin ennakkoluulottomammalle Olivialle sen sijaan maistuvat kasviksetkin. Raa'assa kalassa (etenkin silakassa), katkaravuissa ja simpukoissa on tiaminaasientsyymiä, joka hajottaa B1-vitamiinia elimistössä. Siksi tuota vitamiinia on lisättävä konnan ruokavalioon. Ruokapalan sisään sujautettu vitamiinitabletin murunen menee näppärästi alas. Matelijana, vaihtolämpöisenä, kilpikonna tarvitsee lämpöä, jotta sen ruoansulatus, aineenvaihdunta ja elimistön puolustusjärjestelmä toimivat kunnolla. Punakorvan akvaariossa on siksi oltava kuivan maan alue, jonka yläpuolella on uv-lamppu ja lämpölamppu, joiden alle konna pääsee kunnolla kuivattelemaan ja päivää paistattamaan. Kun elinympäristö ja ruokinta ovat kunnossa, pysyy kilpikonn todennäköisesti terveenä, ellei sille satu tapaturmaa. Vastuuntuntoinen omistaja ei tietenkään altista kilpikonnaansa vaaroille, mutta jos onnettomuus kuitenkin tapahtuu ja vaikkapa kilpeen tulee halkeama, ei kannata heti lähteä kaivamaan hautakuoppaa. Suomen tiettävästi ainoan matelijoihin erikoistuneen eläinlääkärin Johanna Raulion mukaan huolellisella hoidolla kilpikonnat toipuvat ennalleen hyvinkin pahannäköisistä kilpivammoista. Todennäköisempi lääkärissäkäynnin syy ovat naaraskonnien munimisvaikeudet, jotka ovat varsin yleisiä mutta yleensä helposti autettavissa. Punakorvakilpikonna on pitkäikäinen ja sitkeä eläin. Siksi se voi kituuttaa kauan puutteellisissa oloissa näennäisen hyvinvoivana. Se, että eläin ei pysty näyttämään voivansa huonosti, ei ole syy hoitaa sitä huonosti. Punakorvakilpikonnan hoito edellyttääkin paljon tietoa ja sitoutumista, sillä eräiden arvioiden mukaan se voi elää jopa 70 vuotta - on siis mahdollista, että nyt vasta 20-vuotias Ursula elämämme ehtoopuolella vielä voittaa minut juoksukilpailussa! Minun Vorninkaisteni kiertolaiselämä on - toivottavasti - päättynyt, mutta Suomessa on vähintäänkin kymmeniä punakorvakilpikonnia vailla pysyvää kotia. Myös Kseyllä on kolme konnatyttöä, jotka vain odottavat tilaisuutta päästä sulostuttamaan jonkun onnellisen elämää. Riittäisikö sinulla rakkautta yhdelle niistä? Ennen kuin hankit punakorvakilpikonnan, sinulla pitäisi olla vähintään nämä: akvaterraario (usean sadan litran allas, lämmittelytaso, ramppi) suodatin tai pari tykötarpeineen (tehot vesimäärän mukaan) uv-lamppu, lämpölamppu ja ajastin lamppuihin letkua altaan täyttöön ja tyhjentämiseen pyyhe ja keittiövaaka ruokintavati ja ruokaa ämpäri tai pari ja altaanpuhdistusvälineet (HUOM! Ei pesuaineita.) ruokinta-atulat Betadine-haavanpuhdistusaine Nutrobal (kalkki-vitamiinivalmiste, eläinkaupasta) B-vitamiinivalmiste (esim. Neurobion Forte) Jatkojohtoakin luultavasti tarvitaan, ja myös näitä kannattaa harkita: akvaarion sisustus (luola, juurakoita, kiviä, kasveja ) seepiansuomu (eläinkaupasta) liitujauhoa (apteekista) vihko tai muistikirja 8

10 Pärren tarina Teksti ja kuvat:tanja nurminen Eräänä sunnuntaiaamuna tuotiin eläintalolle pieni orava. Se oli löytynyt puun juurelta hieman tokkuraisena. Oravan silmät olivat jo auki ja häntä muistutti harvaksi kulunutta pulloharjaa. Pikku orava lipitteli maidonvastiketta koko päivän, ja maanantaiaamuna se jo kiipeili häkissään pirteänä. Maanantaina maito ei sille enää kelvannut, joten tarvitsimme uusia ohjeita sen hoitoon. Kotkan eläinsuojeluyhdistykseltä saimme neuvoja ja ohjeita. Kesästä huolimatta ulkona tuuli ja satoi, joten orava asuisi ainakin niin kauan eläintalolla, että ilmat lämpenisivät. Ruokavalio vaihdettiin hieman isommalle oravalle sopivaksi, ja kaveri saisi hieman isomman häkin, jotta sillä olisi enemmän tilaa kiipeillä. Lisäksi se tarvitsi nimen. Kesätyöntekijämme Kaisa keksi sille nimen Pär-Erik, tuttavallisemmin Pärre. Pärrestä tuli äkkiä varsinainen hurmuri omine hassuine tapoineen. Lasten hedelmäpiltti oli sen suurta herkkua, ja pilttinälän yllättäessä se kiipesi häkin yläreunaan ja piti hassua hohottavaa ääntä. Se nuoli puhtaaksi lusikallisen pilttiä ja sen jälkeen pissasi kaltereiden välistä häkin ulkopuolelle. Tästä ikävästä tavasta johtuen jouduimme laittamaan varoituslappuja häkin viereen, etteivät hoitajat saaneet vaatteilleen tai kasvoilleen pissoja. Pari viikkoa vierähti, ja sadesää vaihtui auringon paisteeseen. Pärre oli pirteä, hieman pullea ja kävytkin pyörivät jo tottuneesti sen otteessa. Oli siis aika vapauttaa Pärre. Päätin vapauttaa Pärren omalle pihalleni. Sijainti olisi tarpeeksi kaukana isoista teistä, ja tontin reunalla näkyi aina silloin tällöin muitakin oravia. Talvisin olin laittanut pähkinöitä oravia varten tarjolle, mutta eivät ne koskaan tulleet niitä syömään, joten ruokaa taisi riittää metsässäkin. Vein Pärren häkkeineen kotipihalle ja avasin häkin ovet. Asettelin tuuheasta kuusesta yhden alaoksista häkkiin sisälle niin, että Pärre pääsisi kiipeämään oksaa pitkin suoraan kuuseen turvaan. Yritin tarjota vielä pilttiä sille, mutta Pärre oli hyvin loukkaantunut automatkasta ja paikanvaihdosta ja päästeli kiukkuisia murahduksia torjuen piltin. Huolestutti ja harmitti. Kului pari päivää, eikä Pärre ollut vielä poistunut tutuksi käyneestä häkistään. Vein edelleen sille herkkuja tarjolle, mutta kiukkuiset murahtelut jatkuivat. Kolmannen päivän aamuna menin katsomaan Pärreä, mutta häkki olikin tyhjä. Pärreä ei näkynyt missään. Pari päivää Pärren vapautumisen jälkeen kuulin pihalla tuttua ääntä. Pikku Pärre kiikkui ammattilaisen ottein terijoensalavassa ja jutteli tuttuun tapaan. Höpöttelin sille hetken aikaa takaisin ja poistuin sisälle hyvillä mielin. Pärre vaikutti tyytyväiseltä ja terveeltä. Seuraavana päivänä näin viisi pientä oravaa leikkimässä tontin reunalla metsikössä. Yksi oli hieman isompi kuin muut, joten mielessäni ajattelin heti, että se oli piltillä lihonnut Pärre. Nyt sillä oli kavereita, ja se näytti nauttivan elämästään vapaudessa. Muutama viikko sitten pihallamme pomppi valtavan iso orava komeassa talviturkissa. En tiedä, oliko se Pärre, mutta toivoisin ainakin niin, jo ihan senkin vuoksi, että se olisi kasvanut todella komeaksi ja isoksi pojaksi. Ihan niin kuin pitikin. Oravanaaras synnyttää 3-6 poikasta. Aluksi poikaset ovat karvattomia ja muistuttavat lähinnä hiiren poikasia. Poikasten silmät avautuvat 30 päivän iässä ja silloin niillä on jo tuuhea turkki päivän iässä poikaset alkavat kömpiä pesästä ulos ja tekevät ensimmäisiä kiipeilyharjoituksia. Tällöin saattaa oravanpoikasia tipahdella puista myös maantasalle. Emo on kuitenkin lähistöllä. Se seurailee tilannetta ja noutaa poikasensa takaisin pesään turvaan, kun tilanne ympärillä rauhoittuu. Älä siis suin päin mene koskemaan kesynoloisiin poikasiin, vaan seuraa tilannetta kauempaa. Orava tekee useampia pesiä. Jos koko pesä sattuu jostain syystä tipahtamaan tai muuten vaurioitumaan, siirtää emo poikaset toiseen pesään turvaan. Emo saattaa myös siirtää poikaset, jos tuntee pesärauhan olevan muuten häiritty. Puusta tippunutta oravanpesää ei siis pidä mennä siirtelemään, vaan odotetaan ja seurataan tilannetta kauempaa jotta emo saa rauhassa hakea poikasensa turvaan. 9

11 Ongelmakoirasta tavalliseksi Teksti: Anni Korpela Vuoden ikäinen pieni, sekarotuinen Mörkö saapui meille. Se oli menossa piikille ongelmakäyttäytymisensä takia, mutta pelastin sen meille ja aloitin ns. ongelmakoirakoulutuksen. Ensiksi aioin vain katsoa mitä sen kanssa voi tehdä, mutta koira jäi minulle koska ihastuin siihen heti alkumetreillä. Koiran ottaminen oli siis tunnejuttu. Pidin siitä, mutta järkeni sanoi että osaan poistaa sen elämää hankaloittavia ahdistuksesta kumpuavia käytöstapoja. Nyt Mörkö on mitä viehättäväkäytöksisin kaunis vilkas koira, jonka kuva komeileekirjani Toko ja temput kannessa. Onneksi Mörköllä oli paljon vahvuuksia: se ei ylireagoinut ääniin, katseeseen eikä äkkinäisiin liikkeisiin. Ja oli niin hitsin suloinen. Heti alusta lähtien ajattelin että perusluonne sillä on rohkea. Se on vain peittynyt siihen ettei ole saanut tarpeeksi ihmiskontaktia ja hyviä kokemuksia ihmisen kosketuksesta. 24 tuntia vuorokaudessa tarkkailua - vain onnistumista Kun koira tuli meille, sen päivän makasin lattialla lukien kirjaa, välillä käväistiin ulkona. Koira oli kytkettynä tuvassa, ettei se pääse piiloon jonnekin alle. Se sai tutustua minuun, nuuskia minua ilman että minä olisin tungetteleva sen persoonaa kohtaan. Se tottui sen päivän aikana läsnäolooni. Jatkossa tarkkailin koko ajan miten Mörkö suhtautui mihinkin asiaan. Näin osasin kohdistaa opettamista ongelmakohtiin. Ohjaustoiminta oli kokopäivätoimeni. Ongelmiin on puututtava ennen kuin koira ehtii harrastaa ongelmakäyttäytymistä uudessa kodissa. Nyt oltiin uudessa paikassa, jossa sen piti kehittää tavat toimia. Uusissa olosuhteissa epävarmana henkiinjäämisestään koira vasta hakee käyttäytymismalleja tähän paikkaan. Tarkkailin joka tilannetta sillä silmällä josko asia on koiralle vaikea. Pyrin kaikin järkevin keinoin siihen, että koira onnistuu joka tilanteessa toimimaan ainoastaan toivotulla tavalla, jonka se voisi sitten omaksua uuden kodin käyttäytymistavakseen. En suurin surminkaan päästänyt Mörköä ei-toivottuun käyttäytymistapaan, sillä tapojen muuttaminen on niin paljon vaikeampaa kuin niiden omaksuminen heti oikein. Jo yksikin kerta on kerta, josta muodostuu malli käyttäytyä. Näitä järkeviä keinoja olivat mm. etukäteisvalmistelut. Kun tiesin herkeämättömän tarkkailun takia mitä koira tekee missäkin tilanteessa, varauduin niin että lievensin tilannetta sen verran että koiran ei tarvinnut menetellä väärin tai estin ongelmakäyttäytymisen syntymisen viemällä koiran pois. Keinoihini ei kuulunut kieltäminen eikä mikään muukaan negatiivisuus, sillä pyrin rakentamaan sen luottamusta itseeni. Olisi halunnut haukkua ihmisiä Mörkö oli kuin villieläin ihmisten suhteen. Mörkö esimerkiksi haukkui ihmisiä kun niitä tuli tupaan. Se ei haukkunut enää kun ihminen oli päässyt istumaan keittiön pöydän ääreen, jonne ohjasin vieraat ensimmäiseksi. Siispä en päästänyt koiraa tilanteeseen, että se näkee ihmisen tulemisen. Vein sen pieneen vessaan, missä se tunsi aivan ilmiselvästi olonsa turvallisemmaksi kuin isossa olohuoneessa. Se ei nähnyt nyt vieraan tulemista, joten se ei haukkunutkaan asiaa. Sitten kun henkilö istui pöydän ääressä, päästin koiran vaivihkaa irti. Vieras joko jutteli minun kanssani tai silitteli paria muuta koiraa mitkä siinä olivat jo ennestään. Näin hän ei huomannut Mörköä, joka tuli varovasti takaapäin haistelemaan. Kun hän huomasi koiran, oli helppo sanoa että älä katso tuota mustaa koiraa äläkä koske siihen, sillä on koulutusvaihe menossa. Ihmiset kun tahtovat loukkaantua kun heitä kieltää silittämästä koiraa. Koiran vessaan sulkeminen vieraitten tullessa -vaihe kesti tasan niin kauan että se ei enää reagoinut vieraitten tuloon. Se aika oli hämmästyksekseni todella lyhyt, parisen viikkoa. Vieraat ihmiset ulkona Toinen tilanne missä Mörkö pelkäsi ihmisiä ja haukkui heille, oli tilanne kun henkilö tuli vastaan. Sitten se ei haukkunut ihmisiä kun heitä oli riittävän paljon kerrallaan. Siispä menin totuttamaan koiraa ihmisiin kaupan ovelle (maalla kun joskus on vaikea löytää ihmispaljoutta). Siinä väkeä virtasi edestakaisin eikä koira haukkunut heille, koska heitä oli liian paljon eikä kukaan kiinnostunut siitä. Jos joku ystävällinen henkilö halusi tehdä koiran kanssa tuttavuutta, sanoin että älä koske siihen, anna tulla sen haistamaan jos haluaa, koiralla on pelonpoisto-opetus meneillään. Mörkö kun pelkäsi ja näin ollen haukkui ihmistä joka kiinnitti siihen huomionsa. Toinen paikka missä ihmisiä tuli ja meni eivätkä he olleet moksiskaan söpöstä pikkukoirasta oli yläastelaisten ruokatunnin aika kirkonkylän raitilla. Sen ikäiset eivät ala leperrellä kenenkään koirille. Siinä heidän seassa koira sai oppia että ei nuo ihmiset nyt niin vaarallisia olekaan, kun eivät huomioi minua, eivät tule kädet pitkällä kohti. En siis päästänyt koiraa tekemään väärin eli haukkumaan ihmisiä. Se sai harjoitella oikein tekemistä, ei ollenkaan väärintekemistä. Autoonmenopelko väistettiin sillä, että vain nostin koiran syliin ja kannoin autolle, jossa sillä oli turvapaikkana pieni boksi. Ajeluun koira tottui nopeasti ja hyppäsi kaupungin vilinästä mielellään omaan paikkaansa. 10

12 Koiran pieni turvapaikka ja säilö Mörkö oli mukanani pari viikkoa koko ajan, siis kotona ja autossa. Jos en voinut olla koko ajan tarkkailemassa sitä, jos kotona menin pihahommiin, panin koiran talon toiseen käyttämättömään vessaan turvaan. Se ei voinut sinä aikana ahdistua isossa talossa eikä mennä sohville, ei ulostaa, ei tehdä mitään väärää. Kun lähdin kotoa, koira matkusti mukana boksissa. Se oli toinen turvapaikka sille. Pieni pesäluola on koiralle turvallisempi paikka kuin iso talo tai koko auton takaosa josta se näkee pihalle. Automatkustamisen kannalta boksi on siinäkin tapauksessa hyvä, että koira ei näe pihalle, se ei voi siis haukkua koiria ja ihmisiä, ei pyöriä ja ryskätä autossa. Se oppii matkustamaan rauhallisesti maaten, koska pikku boksissa ei oikein muuta voi tehdä. Joskus otin koiran autosta hihnaan, useimmiten jätin odottelemaan radion päästellessä häiriöääniä. Näin se ei oppinut, että pääsee aina jonnekin kivaan paikkaan kun mennään autolla. Eli ennaltaehkäisin, ettei koira ala odotuksesta vikisemään. Yksinoloa muuallakin kuin turvapaikassa Yksinoloa opetin toki muutenkin kuin että panin vessaan turvaan kun lähdin ulos töihin (omakotitalossa on paljon pihahommiakin enkä halunnut ottaa koiraa siihen, sillä halusin keskittyä opetusaikana pelkästään koiraan, se ei oikein onnistu kun tekee olan takaa töitä). Yksinoloa opetin niin, että puin ulkovaatteet, en huomioinut koiraa millään tavalla kun olin lähdössä. Palasin takaisin aluksi todella pian, myöhemmin aika piteni. Yksinoloa harjoittelimme myös niin, että menin toiseen huoneeseen ja panin oven takanani kiinni. Kun palasin ulkoa tai toisesta huoneesta, siitäkään en tehnyt numeroa. Ettei koira oppisi hössöttämään kovaa kun on jälleennäkeminen ovella. Sitten vasta kun Mörkö oli hetken aikaa rauhassa, tervehdin sitä hillitysti. Se oppi että saa huomioni olemalla hillitysti. Ei ole liikaa perään, vaan rauhoittuu paikoilleen Siihen, että koira on sisätiloissa omissa oloissaan eikä jatkuvasti kulje perässäni, kiinnitin erityistä huomiota, koska minulla on ollut hyvin kontaktia pitäviä koiria. On rasittavaa jos koira poukkaa aina ylös kun minäkin ja siirtyy välittömästi samaan paikkaan kuin minä. Tätä koulutin niin, että nousin todella usein rauhallisesti ylös paikallani, istuin takaisin jne. Sitten aloin hiukan ottaa askeleita, palasin takaisin. Aina niin vähän että koira ei nouse ylös. Myöhemmin käväisin toisessa huoneessa ja palasin niin heti ettei koira ehtinyt nousta. Sitten kun halusin koiran ääreeni, sanoin sen nimen, juttelin kutsuvasti sille ja näin aloimme yhdessä tekemään jotakin koiralle merkityksellistä. Elämä pyörii 100-prosenttisesti uuden perheenjäsenen ympärillä Tuntuuko sinusta, että elämähän pyörii vain koiran ympärillä? Kenenkäs ympärillä ellei uuden perheenjäsenen. Sitä se oli, sitä minusta sen täytyy olla silloin kun uusi koira tulee taloon. Oli eläin sitten ongelmainen tai tavallisen käytöksinen. Haluan tarkkailla sitä millainen se on ja haluan sen ottavan käyttöön hyvät tavat, haluan että se saa tarkkailla minua. Jokainen aikuinen koira kun on minulle tullut, on ollut koko ajan tarkkailussani ensimmäiset ajat. Koska tapoja opitaan joka hetki, tapakoulutus on ympärivuorokautista. Mutta vain kaksi viikkoa Tapa syntyy parissa kolmessa viikossa. Sitten kun koira on kehittänyt itselleen tavan, hyvän tavan, mahdollisimman moneen asiaan mitä sen elämässä tapahtuu, se on koulutettu. Sitten ei enää tarvitse kokoaikaisesti katsoa koiran perään. Pidän paljon helpompana tapojen opetuskeinona kahden kolmen viikon täyspäiväistä opetusta kuin että joutuisin opettamaan koiraa silloin tällöin vaikkapa puoli vuotta. Joutuisin oikomaan sen ei-toivottuja tapoja vaikka kuinka kauan, ehkä koira koko loppuelämänsä käyttäytyisi ongelmaisesti. Mörkön kohdalla täyspäiväistä opettamista oli kaksi viikkoa. Kun ottaa töistä loman silloin kun koira tulee ja mielellään eri aikana kun muulla perheellä on loma, ehtii perehtymään uuteen perheenjäseneen. Eihän vauvaakaan tai ottolasta oteta niin että jatketaan töissä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ainakin näitä ongelmia Mörköllä oli minulle tullessaan: Ihmisten pelko ilmeni haukkumisena. Räksytti, pakeni ja puri jos ei päässyt perääntymään. Sohvalle hyppääminen (meillä on koirilla oma sohvansa, muille ei saa mennä). Pysäköityjen autojen pelko, ohimeneviä ei pelännyt. Yleensäkin tämän koiran pelko näkyi aina pakona. Se ei hakenut turvaa ihmisestä. Edellisestä johtuen autoon meneminen. Taluttimessa käyttäytyminen. Ei ilmeisesti ollut koskaan talutettu, vaan ollut kiinni pihassa. Silmälläpitokontaktin puute. Sitä ei voinut päästää irti, sillä se olisi kadonnut. Sisäsiisteyden puute. Ei antanut kosketella itseään. Hoitotoimenpiteitä ei antanut tehdä. Puri.Ruuasta muriseminen. Ilmeni kuppinsa puolustamisena puremiseen asti. 11

13 Terveisiä eläintalolta: eläinten hoitajat kertovat ylhäällä: Ensio-kisssa elementissään keskellä: Emmi ja kesytetty koira, alhaalla: Kisu hyvin kotiutuneena kissa-kuvat: Emmi Helenius, kuva keskellä: Nina Ledentsa Tassunjälkiä sydämessä Opiskelen eläintenhoitajaksi Koulutuskeskus Salpauksen Asikkalan toimipisteessä. Pieneläin-työharjoittelu lähestyi ja mietin kuumeisesti minne menisin työssäoppimaan. KSEY oli minulle jo entuudestaan tuttu siinä määrin, että olin vieraillut avoimissa ja matkaan sieltä oli lähtenyt vuorollaan yhteensä kolme kissaa (Lime, Maija ja Kiitu). Maija muutti kanssamme Asikkalaan Nekun ja Misun kera ja pojat jäivät vanhemmilleni Pötti-kissan seuraksi. Sainpa sitten ajatuksen, että KSEY voisi olla mielenkiintoinen harjoittelupaikka, ja niinpä kyselin Ninalta asiasta, ja sehän sopi mainiosti. Niinpä aloitin harjoittelun talolla klo Ensimmäinen päivä meni opetellessa kaikkia uusia asioita, mutta onneksi Nina mielellään neuvoi ja osasi kyllä aivan mainiosti perehdyttää, vaikka itse muuta väittikin. Se on jäänyt elävästi mieleeni ensimmäiseltä päivältä, kun aloitin erkan puolelta kolmosboksin siivouksen. Sitä asutti sillä hetkellä Ensio. Poika oli kovin energinen, ja siivouksestahan ei meinannut tulla mitään, kun Enska roikkui milloin rätissä ja milloin minun kädessäni. Ja siivouksen jälkeen 5 minuutin kuluttua boksi näytti kun sitä ei olisi siivottu ollenkaan. Se oli rakkautta ensi silmäyksellä, ja viikon kuluttua Ensio muuttikin vanhempieni luo, missä minäkin asuin työharjoitteluni ajan. Nopeasti pääsin talon rutiineihin kiinni ja hommat alkoivat luistaa omalla painollaan. Pian myös huomasin, että todella nautin työstäni. En ole mikään aamuvirkku, mutta kuudelta herääminen ei tuntunut missään, kun tiesi, että vastassa on kissan kehräystä. No ainahan asiat eivät olleet niin ruusuisia, kun vastaan tuli milloin mitäkin eritteitä ja matoja. Siitä huolimatta nautin työstäni suunnattomasti! Koiria ei kahden kuukauden harjoitteluni aikana hirveästi ollutkaan talolla, pysyvämpiä asukkeja oli kolme. Kilttejä ja ihania koiria kaikki, joten sillä puolella ei ollut mitään ongelmia. Mitä nyt Villen kanssa mentiin lenkillä välillä ojia myöten, kun Villen mielestä taisin olla vain paino narun päässä. Ainut hankala koira oli harmaa noutaja jolta leikattiin Ninan kanssa kynnet kuonokopan kera. Oikeasti tämä oli pehmokoira, mutta olihan talolla joku koira oltava, kun kaikki oikeat koirulit olivat päässeet kotiin! Kissoista löytyi kyllä mitä erilaisimpia persoonia, joihin sai tutustua. Se olikin työssä mielenkiintoisinta, kun aina sai tutustua uusiin persooniin. Oli iloisia kohtaloita, ja sitten vähän surullisempia. Se on jäänyt hyvin mieleeni, kun talolle tuotiin Voikkaalta harmaavalkoinen kisu, jota aloimmekin kutsua Voikkaan kissaksi. Voikkaan kissa oli hyvin laiha ja joi todella paljon. Aluksi ruokahalu oli hyvä, mutta madotuksen jälkeen parin päivän ajan yritin tarjoilla mitä erilaisimpia herkkuruokia, mutta mikään ei tuntunut enää maistuvan. Niinpä kisun oli aika siirtyä paremmille metsästysmaille, ja tämä kisu nukahtikin jo nukutuspiikillä ikiuneen. Toinen surullinen tarina, joka painui mieleeni, oli Hurmuri-kissan kohtalo. Pitkän hoidon ja lääkityksen jälkeen Hurmurin sydän väsyi leikkauksen jälkeen, ja niin meni Hurmuri pois luotamme. Aina niin positiivinen kissa, vaikka oli kipeä, niin jaksoi vaan kehrätä. Hurmurista jäi lämmin muisto sydämiimme. Eräs kissa joka jätti tassunjälkensä heti sydämeeni, oli Iitistä loukutettu pitkäkarvainen takkuturkki korvapuoli. Kissa oli kovin pelokas, mutta ei kuitenkaan aggressiivinen, joten vietin paljon aikaa voittaakseni sen luottamuksen. Ja työhän kannatti, lopulta sain silitellä Jöröä, kun se oli syömässä, ja jopa söi kädestäni herkkuja. Mutta joululoman jälkeen tilanne oli muuttunut yllättäen, ja Jörö oli 12

14 majoittautunut kannelliseen pottaansa, minne muilla ei ollutkaan asiaa tai tuli töppänää hyvin äkkiä. Eräänä aamuna olin pyyhkimässä potan kynnystä, kun tassu viuhahti ja rätit olivatkin potassa. No sitten Nina tuli kokeilemaan hanska varren päässä, ja pian hanskakin oli potassa. Tilanne ei parantunut ajan kanssa, vaikka kuinka yritin lepytellä Jöröä, vaan sähinä ja murina vaan jatkui. Aikani tuskailtuani Jörön kanssa päätin, että tämä kissa lähtee meille kotihoitoon, kun ei siitä talolla näytä enää kissaa tulevan. Tarkoitus oli palauttaa kun harjoitteluni loppuu, mutta toisin kävi. Vanhempani ihastuivat Jöröön heti ensimmäisenä iltana ja päättivät pitää sen itsellään. Eipä yksi kissa enää tuntunut missään, kun oli jo neljä valmiiksi. Jörö oli heti ensimmäisestä illasta alken kun eri kissa. Yhtään sähinää ei kuulunut enää, ja toisista kissoista pitää aivan valtavasti. Nyt Jörö on ollut reilun kuukauden ja puskee kättä ja kehrääkin. Ainoastaan kun Nina kävi meillä vierailulla, tuli vanha Jörö hetkeksi esiin. Jörö ei oikein pidä Ninasta. ;)Viimeisellä viikolla talolle tuotiin löytäjän mukaan ujo kissa, joka osoittautuikin aivan valtavan hellyydenkipeäksi. Puri mm. Ninaa ranteeseen niin, että ranne turposi - ja antibiootti kuuri päälle. Tätä erikoista persoonallisuutta alettiinkin kutsua Rajuksi rakastajaksi. Moneen kissaan ihastuin matkan varrella, vaikkei saisikaan. Esimerkkeinä mainittakoon Ernesti, Irma, Milja, Misuli ja Ninja. Onnekseni minulla on Maija, joka ei kovin helposti sulata uusia kissoja taloon. Muutoin mukaani olisi varmasti lähtenyt yksi jos toinenkin. Toinen rajoittava tekijä on tietysti tuo saman katon alla asuva mies. ;) Harjoittelun aikana opin paljonkin asioita, vaikka Nina aina pelkäsi, etten oppisi mitään. Eläinlääkärikäynnit olivat mielenkiintoisia, ja joka päivä oppi jotain uutta. Opin myös, että tämä todella on unelma-ammattini. Kärsin usein migreenistä, mutta harjoitteluaikanani kohtaukset vähenivät huomattavasti - kiitos kissojen kehräyksen ja mahtavien työkavereiden. Monesti töistä kotiin ajellessani alkoi vielä hymyilyttää jutut, joita päivän aikana oli puheltu. Haluankin kiittää Ninaa (suurta johtajaa) opetuksesta ja kärsivällisyydestä (joka ei aina meinannut riittää esim. lääkekaappia siivotessa) ;). Marikaa (kakkosjohtajaa) opastuksesta ja työprojektien onnistumisesta. Ja harjoittelijoita Reettaa ja Hennaa mukavasta työseurasta. :) Työharjoitteluni loppui , ja haikein mielin poistuin takaisin koulunpenkille. Onneksi talolle pääsee aina käymään vapaaehtoisena, kun tulee Kouvolan suunnille, joten eihän tämä ole niin lopullista. Ikävä on silti kissoja ja työporukkaa ja tietenkin töitä! Eläintalon iloja ja suruja Kuvitus: Henna Sakkara Ensi kosketukseni Kouvolan Seudun Eläinsuojeluyhdistykseen oli vuosia sitten, kun menin äitini mukaan hoitamaan Valkealan koiria. Olen aina ollut eläinrakas ihminen, ja se tapaus todella järkytti minua. Aikani pitkin Suomea haahuiltuani päädyin muuttamaan Kouvolaan, koska äitini ja veljenikin olivat tulleet tänne. Työkkärissä mietitytti, mikä työ olisi tarpeeksi kevyttä ja liikkuvaa vinkuralle selälleni. Kyselin voisinko päästä työhön, jossa pääsisi eläinten kanssa tekemisiin, vaikkei minulla alalta kokemusta ollutkaan, ja kuin ihmeen kaupalla eläinsuojeluyhdistyksellä oli harjoittelijan paikka vapautumassa! Harjoitteluun pääsinkin, ja parin kuukauden jälkeen Nina ehdotti, jatkaisinko hommia Tanjan (Nurminen) seuraajana, koska hän ei voinut jatkaa pidempään (kiitos Kelan/työkkärin tyhmien säädöksien). No voe tokkiisa, kylhän mie mielelläni jatkan! Tanja ahkerasti miuta yritti valmistella tulevaa työsarkaa varten kuukauden jatkoharjoitteluajalla, mutta niin kuin arvata saattaa, tuli Tanjaa ikävä kun piti itsekseen alkaa pärjätä. Muutaman kerran olen Tanjaan turvautunutkin tiukan paikan tullen, ja ihanasti on Tanja jaksanut neuvoa. Pari kuukautta olen nyt Ninan aisaparina hommia hoidellut ja onpas mukavaa! Tänne on sattunut aivan ihania ihmisiä harkoiksi, ja Nina on johtajista paras! Suunnilleen joka päivä oppii jotain uutta, ja jokainen tapaus on omanlaisensa. Riittämättömyyden tunne on tullut useampanakin päivänä, kun ei pysty tai osaa tehdä niin paljoa kuin haluaisi. Ja joka päivä joidenkin ihmisten piittaamattomuus eläimiään kohtaan ihmetyttää, miksi sitten ottavat eläimiä, jos tarkoituksena ei alun perinkään ole pitää niistä huolta! Fyysisesti tämä työ ei ehkä ole niin raskasta, mutta henkisesti ottaa voimille! Onneksi täällä talolla näkee noita pelastettuja kisuja, voi ajatella että kyllä sitä jotain saa aikaiseksi. Parasta varsinkin on nähdä kun joku reppana kisu saa hoitoa ja parantuu sairaudesta, tai arka ja säikky kisu rohkaistuu ja uskaltaa tulla ihmisten paijattavaksi. Usva-kisu on jo kodin minulta saanut, ja saattaapa eräs toinenkin saada pitäähän Usvalla nyt kaveri olla! Eikä Netta-koirakaan pistänyt pahakseen vaikka semmoinen pikku viipottaja taloon tulikin, kisun kiinnostus mattojen hapsuja kohtaan ihmetyttää kyllä vähän, mutta muuten jees-tyyppi kuulemma on. Kesää odotellen 13

15 Neran ja Miskun tarinoita Misku-kolli aloitti sisilialaisen Nera-kissan opettamisen kissamaiseen elämään ja tietenkin talon tavoille. Kun Nera oli joutunut kasvamaan ilman emoaan, jäi Miskulle valtava urakka. Ensimmäiseksi piti opetella naukumaan. Nera osasi vain viheltää ja piipittää. Sisiliassa Nera oli tottunut kuulemaan enimmäkseen vain lintujen viserryksiä eikä varmastikaan ymmärtänyt, että kissa, joka viheltelee on perin koominen. Teksti ja kuvat: Päivi Lukkarinen Monena päivänä kissat istuivat kiipeilypuun vierekkäisillä tasoilla ja Misku päästi valloilleen kollimaisen mouraisun ja Nera yritti saada aikaiseksi edes jonkinlaista kissamaista naukaisua. Kovalla harjoittelulla Nera oppi pikkuhiljaa, tosin naukaisussa on vieläkin hieman italiankielinen korostus. Ja herkkänä hetkenään Nera päästää ilmoille edelleen kauniin lintumaisen vihellyksen. Seuraava opeteltava asia oli hyppääminen. Nera oli vain kiipeillyt sitruunapuissa, joten nyt oli aika oppia, että hyppäämällä pääsee sellaisiinkin paikkoihin, kuten vaatekaapin hyllyille tai saunan lauteille. Ja mikä tärkeintä, hyppäämällä pääsee myös pöydille. Misku varmasti kertoi Neralle: vaikka emäntä on sen oloinen, ettei pidä pöydän päällä olevista kissoista niin ei se sitä kuitenkaan tarkoita. Hyppäät vaan ihan reilusti. Ja toisaalta emäntähän saa olla onnellinen, ettet enää käytä hänen jalkojaan kiipeilypuina. Eli anna mennä vaan. Misku näytti mallia ensin tuolin päälle hypyllään ja odotti, kunnes Nera uskaltautui ponnistamaan. Riemu oli valtaisa, kun ensimmäinen hyppy onnistui. Misku korotti panoksia etsimällä aina vain korkeampia kohteita ja Nera harjoitteli koko nuoruutensa innolla. Onhan se nyt huomattavasti parempi 14

16 hypätä verhoihin kiinni korkealle ja liukua kynsillä kiinnipitäen alas, niin saa mukavammin kaikki langat tulemaan mukaan, opetti Misku. Sitten oli vuorossa ruokailu. Misku neuvoi: milloin tahansa, mitä tahansa emännältä unohtuukaan pöydälle, se pitää käydä heti syömässä pois, tai ainakin siitä pitää maistaa palanen, emäntä on muka tästä vihainen, ehei - hän korottaa ääntään vaan riemuitessaan kuinka fiksuja olemme. Tämä oppi meni perille heti. Eräänä päivänä töistä tullessani päätin ottaa suurimpaan nälkään voileivän. Grillimakkarakin löytyi jääkaapista, siitä siis leivän päälle. Jätin makkaran leikkuulaudalle ja käänsin selkäni sinnepäin. Voitelin leivän valmiiksi ja jätin sen pöydälle. Sitten ajatuksissani oli leikata grillimakkara paloiksi. Niin mikä makkara? Pyörin pöydän vierellä hetken aikaa ihmetellen mihin nyt yksi makkara voi kadota, kunnes näin sen vilahtavan makuuhuoneen oviaukossa. Hiivin makkaran perään ja kas, Nerahan se siellä kiskoi vetäen perässään koko makkaraa. Tempaisin Neran saaliin roskakoriin ja ajattelin, että voinhan syödä sen pelkän leivänkin. Kunnes huomasin Miskun lopettelevan margariini ateriaa leivän päältä. Päätin, että ei minulla sitten oikeastaan niin nälkä ollutkaan. Misku meni kyllä hieman tässä ruokailun opettamisessa omaan lankaansa. Nera käyttää sumeilematta Miskun äijämäisestä itsepäisyydestä yllättävästi pulpahtanutta herkkyyttä hyväkseen. Nera aloittaa kyllä kupistaan oman ruokansa syönnin, mutta pienen vihellyksen ilmoille saatettuaan, siirtyy Miskun ruokakupille. Misku perääntyy kupiltaan ja istuu avuttoman näköisenä katsellen kuinka herkkupalat katoavat tuon pienen hippiäisen suuhun. Hätääntyneenä Misku yrittää viestittää, että tee nyt jotain ihminen tuolle syöpölle. Nykyisin siis ruokailemme ns. koko perhe yhdessä, kissat syövät ja minä pidän vahtia. Ulkoilutarhassa pidettiin milloin tahansa, mitä tahansa emännältä unohtuukaan pöydälle, se pitää käydä heti syömässä pois, tai ainakin siitä pitää maistaa palanen myös oppituntia. Lintu uskaltautui lennähtämään aidan päälle, jolloin Misku tietenkin kissamaiseen tyyliin maastoutui ja aloitti käkättämisen. Nera katseli silmät ymmyrkäisenä mikä tuolle kollille oikein tuli, olikohan se vakavaakin? Nera ei ymmärtänyt, mikä yhteys tuolla käkättämisellä oikein oli. Kiva äänihän siitä lähti. Nera yritti matkia Miskua. Se maastoutui ja varmuuden vuoksi käkätti kaikki kärpäset mitkä eteen sattui. Miskun ilme kertoi kaiken. Et voi olla noin tyhmä, nehän on kärpäsiä! No, jostainhan se on aloitettava, käkätyskin. Neralla on valtaisan vilkas mielikuvitus. Misku sitäkin on kyllä osannut ruokkia taitavasti. Esimerkiksi sänkyjen petaaminen on haastava tehtävä. Vaikka emäntä yrittää uskotella, että ne ovat hänen kätensä mitkä lakanan alla liikkuu, se ei pidä paikkaansa. Siellä on miljoona sänkyhiirtä, jotka pitää pyydystää. Syöksyt vaan rohkeasti kaikki kynnet esillä hiirien kimppuun niin emäntä kiljahtelee riemuissaan saavutuksiasi, näin kai Misku Neralle on asian kertonut. Illan parhaan leikin on Nera kehitellyt ihan itse. Se makaa sohvalla ja näppärän näköisenä tunkee tassuillaan häntänsä sohvatyynyjen väliin, ihan noin puolihuolimattomasti. Kun häntä on kokonaan piilossa, se nostaa hännänpään hiljalleen esiin tyynyjen välistä. Katselee tietenkin ihan muualle ja yhtäkkiä muka huomaa tuon hirvittävän, vaanivan ja oudosti kiemurtelevan hirviön. Naps, hännästä hampailla kiinni ja sitten pyöritään kuin rinkeli pitkin sohvaa. Ja taas sama leikki alusta. Misku seuraa Neran pyörimistä osanottava ilme naamallaan: Ei voi olla totta, sehän on sinun oma häntäsi, mutta Nera tietää paremmin, hirviö mikä hirviö, ei se mikään häntä ole. Näin hiljalleen täällä opiskellaan yhteiselämää. Mitä seuraava vuosi taas tuo tullessaan se jää nähtäväksi, mutta tylsää näiden kahden kaverusten kanssa ei tule olemaan. 15

17 Aktiivijäsen esittäytyy: KSEY:n jäsenenä - Minna Mustonen Myllykoskelta Marraskuussa v tulin mukaan KSEY:n toimintaan vapaaehtoistyöntekijäksi. Silloin aloitin edelleen säännöllisinä jatkuvat hoitovuoroni silloisessa kissojen sijoituspaikassa Marttalassa Kouvolassa, jatkuen nykyisessä eläintalo Villa Fuchsissa Korialla. Eläinrakkaana ihmisenä päätin kysyä, josko KSEY tarvitsisi lisää hoitovuorolaisia, ja tarvetta oli silloin, kuten edelleenkin. Kotihoitajana Vuonna 2001 otin kotiini ensimmäiset KSEY:n hoitokissani, emon ja kaksi pentuaan. Ja kuinkas kävikään, koko pentue jäi minulle. Lunastin kolmikon omiksi kissoikseni. Pennut olivat vähän arkoja ja emonsa itse kiltteys, en voinut heistä luopua. Emonsa muutti sittemmin maalle vanhemmilleni ja vietti siellä onnellisen loppuelämänsä maaseudun rauhasta nauttien. Vuosina minulla oli yhdistyksen kissanpentuja emoineen tai ilman emoa hoidossa, satunnaisesti myös muita aikuisia kissoja. Pienimmät pennut olivat vasta parin päivän ikäisiä saapuessaan. Myös orpopentuja, jotka hoidossani ollut emokissa onneksi hyväksyi hoitoonsa omien pentujensa rinnalle. Pennut olivat luonani, kunnes saivat uuden kodin. Tietysti kotihoitokissoihin kiintyy vaikka tietääkin, että eron heti koittaa. Monet lähtöitkut on itketty ja mietitty, mitenköhän pieni karvapalleroinen pärjää uudessa kodissaan ilman emoaan ja sisaruksiaan. Kaikki hyvin viestit uudesta kodista toivat lohtua. Vuodesta 2003 alkaen on minulla ollut punakorvakilpikonnia jatkuvasti kotihoidossa. Hoidossani on ollut myös maakilpikonna, marsuja, sorsakin. Pentujen kotihoito ei aina ole helpoimmasta päästä. Pennuilla saattaa olla sitkeää ripulia, korvapunkkia, silmätulehdusta, flunssaa, yleensä kun jostain ulkotilasta hoitoon tulevat. Lääkitsemisen kanssa tahtojen taistelua, nielläänkö lääkettä vai syljetäänkö se pois, ravistellaanko korvalääkkeet pitkin seiniä. Verhoissa on kiva kiipeillä pikku naskalikynsillä ja tehdä muutakin pikku askarta hoitajan iloksi. Eläinlääkärit: Esa & Pia Kesti, Deivi Aljaste, Anneli Ekblad, Johanna Mäkitaipale Palomäenkatu 54, Kouvola Puh: (05) Kaupungin eläinlääkäri Veli-Matti Sorvo Elimäki

18 Menetys, suru, huoli, avuttomuuden tunne ovat tässä vapaaehtoistyössä läsnä. Kaikesta hoidosta huolimatta eläin menehtyy, pentu tai aikuinen. Jaksamisen äärirajoillakin saatetaan joskus toimia. Hoitovuoroa eläintalolla tehdessä kiintyy siellä oleviin eläimiin. Satoja eläimiä vuodessa kulkee eläintalon kautta, on monenlaista eläinkohtaloa. Eläimiltä löytyy hauleja jaloista, korvia on leikelty, julmuuksia tehty. Vieläkään en ole pystynyt kovettamaan itseäni näille kohtaloille. Omat lemmikit Nykyisin minulla on yhdeksän KSEY:ltä peräisin olevaa maatiaiskissaa sekä kotihoidossa kolme KSEY:n kotia etsivää punakorvakilpikonnaa. Vielä alkuvuonna kissalukuni oli kymmenen, mutta surukseni jouduin luopumaan Lupu-kissasta hänen sairastuttuaan vakavasti. Useimmilla meillä eläinsuojelutyössä aktiivisesti mukana olevilla on enemmän lemmikkejä kuin normaaleilla ihmisillä. Siksi tuo lähempänä kymmentä oleva lemmikkien määrä ei näissä omissa piireissämme hämmästytä. Usein meille vapaaehtoisille hoitajille päätyy omiksi lemmikeiksi eläimiä, joille olisi ehkä muutoin vaikea saada kotia, arkoja tai sairauden hoitoa vaativia, niin minullekin. Ketään kissoistani en ole valitsemalla valinnut, kaikilla on oma tarinansa, miten ovat minulle tulleet ja jääneet. Turvallista ulkoilua Kissoilleni on rakennettu rivitaloasuntoni pihalle reilun 4 x 4 m mittainen kissahäkki. Se antaa kesäisin mukavasti lisätilaa kissojen kirmailla, kiipeillä, kellitellä auringossa, jahdata pikkuhyönteisiä ja nauttia turvallisesti ulkoilmasta. Kevät-kesäaikaan on kissoilla vapaa pääsy asuintiloista häkkiin, lämpimillä kesäsäillä pääsevät häkkiin yötä myöten. Muutoin häkissä ulkoillaan kaksi kertaa päivässä läpi vuoden. Omien aikuisten kissojen lukumäärän lisäännyttyä en ole valitettavasti enää pystynyt auttamaan yhdistystä kissojen kotihoitajana. Kotihoitokissat vaativat usein oman rauhallisen tilan, mieluusti oman huoneensa ja aikaa. Muun vapaaehtoistyöni lisäännyttyä on aikanikin vähissä. Muu vapaaehtoistyö Olen tapahtumissamme mukana lähinnä myyntipöydän takana, lipaskerään, eläinten/lahjoitusten noutoa/kuljetusta tarvittaessa, missä milloinkin pystyn auttamaan. Olen myyntituotteiden valmistuksessa mukana, kierrämme mm. lähialueen markkinoilla/myyjäisissä myymässä kättemme töitä. Markkinapäivät saattavat matkoineen, tavaroiden esille asetteluineen ja purkamisineen venyä yli kymmentuntisiksi. Aikainen aamuherätys, pakkasta, hellettä, tuulta, joskus ukkoskuuroakin, ulkomyynneissä on aina oma haasteensa. Mutta kassaa laskiessa päivän pituus ja mahdolliset vastoinkäymiset unohtuvat, kun on tiimityöllä saatu taas eläimille vähän lisää ruokarahaa. Myyntityöpuoli kaikkine siihen liittyvine töineen työllistää mukavasti, kuluvan vuoden viikonlopun päiviä on jo pitkälle buukattu näitä keikkoja varten. Eläinten, lähinnä kissojen kiinniottoa teen tarvittaessa, nykyisin lähinnä Anjalankosken alueella. Luonnossa ei kissaa juoksemalla kiinni saa ja haavillakaan harvemmin. Kiinniotto tapahtuu yleisimmin tarkoitukseen valmistetulla loukulla. Loukku ei vahingoita kissaa. Asiakkaat saattavat ilmoittaa kissanpennuista varastojensa alla, liikerakennuksissaan, kesämökeillään, mihin vain emo on pentunsa tehnytkään, kissoista autiotaloissa yms. Loukkua käydään tarkistamassa useita kertoja päivässä, tarvittaessa yölläkin. On paikkoja, joissa kissamäärä päässyt syystä tai toisesta suureksi. Silloin saatetaan kutsua eläinsuojeluyhdistystä apuun. KSEY auttaa mahdollisuuksiensa mukaan, kyse on ennaltaehkäisevästä eläinsuojelutyöstä. Kissat otetaan kiinni, leikkautetaan ja joko palautetaan takaisin omistajilleen, jos ei ole laiminlyönnistä kyse, tai kissoille etsitään uutta kotia jos mahdollista. Kissanpentuja pyritään ottamaan vastaan samassa tarkoituksessa, samalla pentujen emot leikkautetaan. Ennaltaehkäisevä eläinsuojelutyö on todella tärkeää ja järkevää. Sitäkin valitettavasti rajoittaa osaltaan tilan- ja kotihoitopaikkojen puute. Muita harrastuksiani Pilates, kesäisin pyöräily. Myös pienimuotoinen toiminta toisen eläinyhdistyksen Pro Animals Finlandin hyväksi. Pidetään yhdessä huolta eläimistä. Jokainen meistä voi tehdä eläinsuojelutyötä tahollaan välittämällä eläinten hyvinvoinnista. Faktaa Minnasta: Palkkatyö Kouvolan kaupungilla palvelusihteerinä. Mukaan toimintaan v Hallituksen jäsen v

19 Eräänä päivänä kesällä 2009 tuli yhdistyksen päivystyspuhelimeen puhelu siilistä, joka kulkee tiellä ympyrää. Soittaja epäili, että se on jollain tavallaloukkaantunut ja toimitti siilin eläintalolle. Sieltä minä otin sen mukaani ja vein kotiini. Teksti ja kuva: Tanja Joronen Samana iltana käytin siilin eläinlääkärillä, joka tutkittuaan totesi että sen naamassa on paise tai ruhje. Lääkäri pisti siilille antibioottipiikin ja antoi mukaan suun kautta annettavaa antibioottia. Siili asusteli kotini kuistilla kanihäkissä. Tein sille pahvilaatikosta pesän ja laitoin häkkiin purua, heinää ja muutaman puun oksan, ruuaksi se sai kissan märkäruokaa. Nimesin sen siili Angerkoskeksi. Angerkoskella oli hurja ruokahalu, joten lääkkeen antamisessa ei ollut ongelmia. Se ei juuri pelännyt kissojani, koiraani eikä myöskään ihmisiä. Kun siivosin sen häkkiä, se hyökkäili lastan kimppuun ja puri sitä. Koskaan en nähnyt sen menevän kerälle, kuten siilit yleensä ihmisen lähestyessä. Noin viikon päästä vein Angerkosken eläinlääkärin kontrolliin, se oli alkanut parantua hyvin. Taas se sai antibioottipiikin ja vielä toisen suun kautta annettavan antibiootin. Lääkäri sanoi, että tämän kuurin jälkeen sen saisi päästää vapauteen. Lääke meni edelleen oikein hyvin ruuan mukana, maiskutus vain kuului kun Angerkoski nautti ruuastaan. Se nukkui yleensä päivät ja alkoi illalla puuhastella. Se kaivoi purua niin, että sitä roiskui ulos häkistä ja peuhasi heinät ja meni niiden alle nukkumaan. Se myös kakki aina häkkiin laittamieni puun oksien päälle, ei tainnut tykätä niistä. Viikon päästä toisesta lääkärikäynnistä koitti se päivä, että Angerkoski piti päästää vapauteen. Se oli haikea, mutta myös iloinen tapahtuma. Päästin Angerkosken takapihallemme, ja siitä se lähti lyllertämään ja tutkimaan paikkoja. Monena päivänä se kävi meitä tervehtimässä, tuli aivan lähelle ja välillä haukkasi kengästä. Sitten käynnit harvenivat, ja lopulta se ei enää tullut, löysi kai itselleen kumppanin. Viimeisimmät havainnot olivat naapurin pihalta tien toiselta puolelta, sillä puolella on metsää, ja siili kai viihtyi siellä paremmin. Minusta oli oikein mukavaa hoitaa tätä pientä ja hassua siiliä, ja oli palkitsevaa saada se kuntoon ja päästää vapauteen. Voisin tehdä saman uudestaankin! Välillä luonnon eläimetkin tarvitsevat meidän apuamme, ei pidä epäröidä auttaa! KAIVU-URAKOINTI R-SYRJÄNEN Savistontie 837, Voikkaa Nupputie 12 puh: Eskolanmäki Tasankotie City Kauppamiehenkatu DINITROL 18

20 Tietoja vuodelta 2009 Teksti: Heidi Saarikko TILASTO VUOSINA TEHDYISTÄ LUOVUTUSSOPIMUKSKSISTA YHTEENSÄ LEIKATTU NAARAS LEIKATTU UROS PENTU NAARAS PENTU UROS Pennut ilman sterilisointisopimusta KISSAT YHTEENSÄ KOIRAT ) KANI TAI MUU PIENELÄIN LOPETUKSET *) 37 46*) 41 ) *) Kissaruttoa esiintyi epidemiaksi asti alueellamme. Nuoret kissat ovat herkimpiä sairastumaan tautiin. **) Valkealan koiria luovutettiin 98. LOPETUKSET: yhdistys lopettaa vain parantumattomasti sairaat eläimet. Vuonna 2009 lopetuksia vähän: kissaruttoa ei juuri esiintynyt alueellamme. Vuonna 2009 talteenotettiin 305 kissaa, joista 39 löysi takaisin omaan vanhaan kotiinsa. Rokottamattomille kissoille kissarutto aiheuttaa vakavan taudin, joka johtaa usein kuolemaan hoidoista riippumatta. Tautiin menehtyi 23 kissanpentua syksyn 2002 aikana ja syksyn 2004 aikana 28 kissanpentua. Vuonna 2005 kissaruttoon menehtyi 21 kissanpentua. Jälleen vuonna 2007 Kouvolan seudulla esiintyi laajalti kissaruttoa, johon menehtyi lähes 30 kissaa. Vuonna 2009 alueellamme ei esiintynyt kissaruttoa. LUOVUTUSSOPIMUS tehdään jokaisen eläimen ottajan kanssa noin kahden viikon kuluttua eläimen luovutuksesta Luovutussopimuksessa eläimen omistaja sitoutuu pitämään hyvää huolta lemmikistään; käyttämään eläintä lääkärissä, jos se sairastuu, pitämään voimassa rokotukset jne. Kissanpentujen sterilointisopimukset otettu käyttöön Lähes kaikki vuosien sterilointisopimukset on käytetty. Vuosina on lähtenyt 103 kissanpentua luovutussopimuksin Helsingin alueelle, jossa sterilisointi tapahtuu paikallisen yhdistyksen toimesta. 19