Pro gradu -tutkielma Suunnittelumaantiede. KOTI KESKELLÄ KAUPUNKIA Keskusta lapsiperheen asuinalueena, esimerkkeinä Tukholma ja Helsinki

Transkriptio

1 Pro gradu -tutkielma Suunnittelumaantiede KOTI KESKELLÄ KAUPUNKIA Keskusta lapsiperheen asuinalueena, esimerkkeinä Tukholma ja Helsinki Johanna Lilius 2008 Ohjaajat: Mauno Kosonen Mari Vaattovaara HELSINGIN YLIOPISTO MAANTIETEEN LAITOS PL 64 (Gustaf Hällströmin katu 2) Helsingin yliopisto

2 HELSINGIN YLIOPISTO HELSINGFORS UNIVERSITET UNIVERSITY OF HELSINKI Tiedekunta/Osasto Fakultet/Sektion ) Faculty Laitos Institution ) Department Matemaattis-luonnontieteellinen tiedekunta Maantieteen laitos Tekijä Författare ) Author Johanna Lilius Työn nimi Arbetets title ) Title KOTI KESKELLÄ KAUPUNKIA Keskusta lapsiperheen asuinalueena, esimerkkeinä Tukholma ja Helsinki Oppiaine Läroämne ) Subject Suunnittelumaantiede Työn laji Arbetets art ) Level Pro gradu Tiivistelmä Referat ) Abstract Aika Datum Month and Year Maaliskuu 2008 Sivumäärä Sidoantal Number of Pages liitesivua Lapsiperheiden asuminen on perinteisesti suuntautunut esikaupunkeihin luvun loppupuolelta lähtien useassa Euroopan kaupungissa on kuitenkin nähty myös vastaliikettä, jossa perheet asettautuvat kaupunkien keskustaan. Tämä tutkielma tarkastelee ilmiötä Tukholman ja Helsingin keskustan esimerkkien kautta. Tukholmassa ilmiö on jo tunnistettu ja sopii siten hyväksi lähtökohdaksi ja vertailukohdaksi Helsingin keskustalle. Tukholmassa on myös 2000-luvulla rakennettu laaja asuinalue keskustaan ja uusia alueita on suunnitteilla. Helsingin keskustaan suunnitellaan parhaillaan uusia asuntoja asukkaalle. Tutkielman ensimmäisenä tavoitteena on siis sekundäärilähteiden, tilastojen ja asiantuntijahaastattelujen avulla tarkastella mitä Tukholmassa tosiasiassa on tapahtunut. Millaisia perheitä Tukholman keskustassa asuu? Miksi he haluavat asua keskustassa? Miten lapsiperheet on huomioitu kaupungin suunnittelussa? Päätavoitteena on tarkastella Helsingin keskustan tilannetta. Onko Helsingin keskustan suosio lapsiperheiden kesken kasvanut? Miksi lapsiperhe valitsee Helsingin keskustan asuinalueekseen? Miltä keskustassa asuvan perheen arki näyttää? Miten lapsiperheet on huomioitu Helsingin suunnittelussa? Näitä asioista on tarkasteltu asiantuntijahaastattelujen, tilastojen sekä Helsingin keskustan Kruununhaan kaupunginosaan tehtyjen asukashaastattelujen avulla. Tukholmassa syntyvyys on noussut 2000-luvulla ja keskustassa se on kaupungin korkein. Osa perheistä muuttaa edelleen muualle, mutta Tukholman keskustaan jää entistä useampi perhe. Keskustan suosiota näyttää selittävän ennen kaikkea vanhempien työpaikkojen läheisyys, mikä helpottaa perheen ja työn yhteensovittamisen ja lisää yhteistä aikaa lasten kanssa. Lisäksi keskustassa asuvat perheet arvostavat palveluiden ja viihteiden läheisyyttä. Keskustan suosio lapsiperheiden keskuudessa on yllättänyt kaupungin poliitikot ja suunnittelijat. Helsingissä syntyvyys ei ole lähtenyt samankaltaiseen nousuun kuin Tukholmassa. Keskustassa muutokset syntyvyydessä eivät ole olleet yhtä suuria kuin esikaupungeissa. Monet perheet kuitenkin muuttavat keskustasta lasten kasvaessa. Keskustassa perheet asuvat ennen kaikkea siksi, että kaikki on lähellä. Hyviä liikenneyhteyksiä ja riippumattomuutta autosta arvostetaan. Kaunis, turvallinen ja kylämäinen asuinympäristö muodostaa kokonaisuuden, jossa perheet viihtyvät. Kylämäisyys korostuu alueen tiiviydessä ja alueen yhteisöllisyydessä. Ympäristö koetan suvaitsevaisena ja tätä pidetään tärkeänä erityisesti lasten tulevaisuutta ajatellen. Perheiden käsitykset kaupungin tarjoamista palveluista ja liikenneturvallisuudesta ovat osittain ristiriitaiset kaupungin suunnittelijoiden kanssa. Helsingin keskustan uusien asuinalueiden suunnittelussa on Jätkäsaaressa keskitytty erityisesti lapsiperheisiin panostamalla liikenneturvallisuuteen. Tavoitteena on houkutella lapsiperheitä pysymään Helsingin keskustassa. Kalasatama on suunniteltu kaikkien asukasryhmien tarpeita silmällä pitäen. Avainsanat Nyckelord ) Keywords lapsiperhe, kaupunkikeskusta, asuinympäristö, asumispreferenssit, kaupunkisuunnittelu Säilytyspaikka Förvaringställe Where deposited Helsingin yliopiston Kumpulan tiedekirjasto

3 HELSINGIN YLIOPISTO HELSINGFORS UNIVERSITET UNIVERSITY OF HELSINKI Tiedekunta/Osasto Fakultet/Sektion ) Faculty Laitos Institution ) Department Faculty of Science Department of Geography Tekijä Författare ) Author Johanna Lilius Työn nimi Arbetets title ) Title LIVING IN THE CENTRE OF THE CITY The City Centres of Stockholm and Helsinki as Residential Areas for Families with Children Oppiaine Läroämne ) Subject Planning Geography Työn laji Arbetets art ) Level Master s thesis Aika Datum Month and Year March 2008 Sivumäärä Sidoantal Number of Pages pp. appendices Tiivistelmä Referat ) Abstract Families with children have traditionally moved to suburbs. In the last 20 years a modest counter process has however been recognized. Families with an urban lifestyle stay in the city centres. This study looks at the phenomenon through two cases, Stockholm and Helsinki. In the first case it has already been observed that the city centre has grown in popularity among families with children. Therefore it serves as a basis for the study and as well as a point of comparison. Stockholm s city centre is expanding as new neighbourhoods have been built and are being planned. In the city centre of Helsinki the building of two large neighbourhoods for inhabitants will start in a few years. The first aim of the study is to look closer at what has really happened in the city centre of Stockholm, why families choose to live there with their children and how the City of Stockholm has reacted to the change. The main sources of information are secondary sources, statistics and interviews with planners, politicians and experts in the field. The main object is to look at the situation in the city centre of Helsinki. Can a preference for urban residential environments be observed in Helsinki? What are the reasons for a family to choose the city centre as a living place? How does the everyday life of a family in the city centre appear? How are these families taken into account in the planning of the city? The main sources of information here are statistics, interviews with dwellers in the neighbourhood Kruununhaka and interviews with planners. In Stockholm the birth rate has grown constantly during the 2000s and is highest in the city centre. Some of the families still move elsewhere, but many of them do not. One of the most important reasons for living in the city centre is short working distances which give working parents more time with their children. Another reason is a preference of an urban, active lifestyle. Families prefer to live close to everything, childcare, schools, shops and entertainments. The popularity of the city centre among families with children has taken politicians and planners by surprise. Helsinki has not experienced a baby boom like Stockholm. However the negative changes in the birth rate have been more modest in the central areas than in the suburbs. Statistics show, that many families move away from the city centre as the children grow. Families who stay in the city centre especially appreciate closeness to public and private services and good public transportation which means that they are not dependent on using the car. Further they find that the city centre has a tolerant climate and is a safe and beautiful place to live in. The families enjoy the social life of the neighbourhood and feel that it makes a good climate to raise children in. However they are concerned with traffic safety and the lack of stimulus in the playgrounds of the neighbourhood parks. Two large neighbourhoods with homes for about inhabitants are now planned in the former Port Districts in the city centre of Helsinki. The other one, Jätkäsaari has been planned to become an attractive alternative for families with children. Traffic safety has been one of the main objects for the planning. The other, Kalasatama, has been planned to attract all groups in society. Avainsanat Nyckelord ) Keywords Families with children, city centres, living environment, living preferences, urban planning Säilytyspaikka Förvaringställe Where deposited Kumpula Science Library, University of Helsinki

4 SISÄLLYS ALUKSI 1 1. JOHDANTO Tutkimuksen tausta ja rakenne Lapsiperheet ja asuminen Helsingin muotoutuminen ja kaupunkisuunnittelun pyrkimykset luoda perheille hyvä asuinympäristö Kaupunkikeskustat ilmiöineen TUTKIMUKSEN ALUEET, KYSYMYKSET JA MENETELMÄT SITUATION STOCKHOLM Mitä Tukholmassa tapahtuu? Miltä tukholmalaisperheet näyttävät tilastojen valossa? Miksi perheet valitsevat Tukholman keskustan asuinalueekseen? Miten uudet tarpeet näkyvät kaupungin suunnittelussa? Ei vastakaupungistumista, mutta erilaistumista näkyvissä HELSINGIN KESKUSTA JA LAPSIPERHEET Onko lasten määrä keskustassa lisääntynyt? Missä keskustan kaupunginosissa lapset asuvat tällä hetkellä? Millaisia erityispiirteitä keskustan perheillä on? 63

5 5. MIKSI HELSINGIN KESKUSTASSA ASUU LAPSIPERHEITÄ? Haastateltujen perheiden taustaa Miten asua lasten kanssa? Kylämäisyyttä kaupunkikeskustassa Elämää keskellä kaupungin keskustaa Millaista kasvuympäristöä vanhemmat tarjoavat lapsilleen? Mitä yhteistä Kruununhaan perheillä on? Jätkäsaaren tai Kalasataman tulevia asukkaita? HELSINGIN KESKUSTA LAPSIPERHEIDEN ASUINYMPÄRISTÖNÄ Perheiden sosiaalipalvelut Viheralueet Liikenne, saasteet ja melu Helsingin keskustan uudet alueet - Jätkäsaari ja Kalasatama JOHTOPÄÄTÖKSET JA POHDINTAA 103 LÄHTEET 114 LIITTEET

6 ALUKSI "Kerrostalokaupungin asukkaana koen eläneeni nuoruuteni virikkeisessä helsinkiläisessä asfalttipihamiljöössä. Sieltä juontaa kiinnostukseni urbaaniin kaupunkitilaan, sen elämän havainnointiin - ja ajatukseen siitä, millainen on hyvä asuinympäristö". Kaupunkitutkimuksessa näyttää olevan vallalla perinne aloittaa työ sitaatilla ja näin olen itsekin päätynyt aloittamaa pro gradu tutkielmani. Yhdyn Timo Kopomaan (1997:5) ajatukseen, jolla hän aloittaa Tori marginaali haastava kaupunki-teoksensa. Tämän pro gradu-tutkielman tutkimuskohteena on oma lapsuudenympäristöni, kaupunkikeskusta, enkä voi kieltää, etteikö se olisi vaikuttanut työn sisältöön ja muotoutumiseen. Suhteeni tutkimusalueeseeni ei siis ole objektiivinen, mutta pidän sitä tässä tapauksessa vahvuutena, sillä uskon sen lisäävän ymmärrystäni tutkimuskohdetta kohtaan. Toisaalta pidän myös ehdottoman tärkeänä, että keskustaa kehitetään tulevaisuudessa myös lapset huomioiden. Haluan tässä yhteydessä kiittää kaikkia, joihin olen gradun tiimoilta ollut yhteydessä. Suurkiitoksen ansaitsevat kaikki entiset ja nykyiset kruununhakalaisäidit ja -isät, jotka ystävällisesti järjestivät aikaa haastattelua varten. Kiitän myös FM Andreas Lindéniä, joka on auttanut tilastollisessa analyysissa, FM Katariina Pahkasaloa, joka on antanut vinkkejä asukashaastattelukysymysten muotoilemiseen sekä FM Petra Pelkosta, joka on auttanut karttojen laadinnassa. Prof. Mauno Kososta sekä Matemaattis-luonnontieteellistä tiedekuntaa haluan kiittää myötämielisestä tuesta matka-apurahan haussa. Työn toista ohjaaja, prof. Mari Vaattovaaraa haluan kiittää innostuneesta asenteesta työtäni kohtaan. Lopuksi haluan kiittää vanhempiani ja appivanhempiani, jotka ovat tarjonneet lastenhoidollista apua tarvittaessa. 1

7 1. JOHDANTO 1.1 Tutkimuksen tausta ja rakenne Tämän pro gradu tutkielman aiheena ovat lapsiperheet kaupunkikeskustassa. Lapsiperheiden muuttoliike kaupungissa on perinteisesti suuntautunut kaupungin reunoille. Tähän kehitykseen ovat vaikuttaneet monet eri tekijät, muun muassa huoli lasten hyvinvoinnista (esim. Nyström 2001:32; Karsten 2003:2573). Monien tutkimusten valossa keskusta ei näytä lapsiperheen näkökulmasta houkuttelevalta asuinympäristöltä (esim. Kyttä 2002). On kuitenkin huomattu, että kaupunkien keskustat ovat viime vuosikymmenen aikana alkaneet vetään puoleensa tietyn tyyppisiä lapsiperheitä (esim. Karsten 2003; Hallemar 2003; Nordström 2005:29). Pro gradu-tutkielman aihe on syntynyt vähitellen, mutta tietyt asiat ovat vaikuttaneet sen muotoutumiseen. Kysymyksenasettelu, onko kaupungin keskusta sopiva lapsen kasvuympäristö, on ollut opintojeni aikana välillisesti esillä useammalla Helsingin yliopiston ja Teknillisen korkeakoulun luennolla ja vastaus on ollut yksiselitteisesti negatiivinen. Lapsiperheiden asumistoiveena taas on nähty lähes yksinomaan omakotitalovaltainen alue, tai ainakin keskustan ulkopuolella sijaitseva alue. Toisaalta olen ollut lähes viisi vuotta (opiskelevana) kotiäitinä, joten olen viettänyt lukuisia päiviä keskustassa ja myös keskustan ulkopuolella sijaitsevissa leikkipuistoissa kahden tyttäreni kanssa. Siellä vanhempien keskeiset keskustelut kääntyvät enemmin tai myöhemmin asumiseen ja siihen liittyviin kysymyksiin. Näin olen kuullut lukuisten äitien ja isien perusteluja asunnon- tai asuinympäristön valinnalle tai heidän toiveitaan asuinympäristönsä suhteen. Lapsiperheiden asumispreferensseihin ja toisaalta keskustan asukkaisiin on Suomessa perehdytty monissa tutkimuksissa, mutta keskustan lapsiperheisiin niukemmin. Tämä synnytti vähitellen ajatuksen siitä, että tällaiselle tutkimukselle voisi olla tarvetta. Käytyjen "hiekkalaatikkokeskustelujen" yhtenä tärkeänä teemana on myös ollut päivähoitopaikkojen tilanne eli pula niistä, ja tämä on herättänyt kysymyksen tapahtuuko Helsingissä tällä hetkellä jotain uutta lapsiperheiden sijoittumisessa. Omalla asuinalueellani, Kruununhaassa, vanhemmat ovat ilmaisseet tyytymättömyytensä mm. puistojen varustelutasoon ja liikenteen vaarallisuuteen ja tämä on puolestaan tuonut esiin kysymyksen miten keskustan lapsiperheet on huomioitu kaupungin suunnittelussa. Vietin paljon aikaa Tukholmassa syksyllä Siellä pisti silmääni perheiden suuri määrä keskustassa ja se palveluiden kirjo, mikä oli 2

8 suunnattu näille perheille. Tukholmassa keskustan suosio lapsiperheiden keskuudessa on puhuttanut niin paikallislehtiä kuin valtakunnallisia päivälehtiä. Keskustassa asuvia vanhempia ja heidän elämäänsä kuvataan myös lukuisissa viime vuosina julkaistuissa romaaneissa sekä monissa elokuvissa. Aiheeseen liittyen on myös tehty useita tutkimuksia. Tukholman keskustassa on hieman Helsinkiä aiempaa otettu asuinkäyttöön entisiä satama- ja rautapiha-alueita. Yleinen käsitys Tukholmassa näyttää olevan, ettei lapsiperheitä ole näiden alueiden suunnittelussa huomioitu, vaikka ne ovat muuttaneet alueille suurissa määrin. Tästä näkökulmasta on mielenkiintoista tarkastella Helsingin keskustan tilannetta, jonne tällä hetkellä suunnitellaan kahta laajaa asuinaluetta. Työn rakenne on seuraava. Aluksi tarkastelen kolmessa luvussa (luvut 1.2, 1.3 ja 1.4) tutkimusaiheeseen liittyviä teemoja. Näiden lukujen tarkoituksena on selkeyttää tutkimuksessa käytettäviä käsitteitä sekä taustoittaa tutkimusta. Aluksi (luku 1.2) keskityn lapsiperheisiin ja asumiseen. Lisäksi pohdin, mikä vaikutus asuinalueella on lapseen ja miltä lapsiystävällinen ympäristö näyttää eri tutkimusten valossa. Tämän jälkeen katse kääntyy Helsingin muotoutumiseen (luku 1.3). Pyrin myös kuvaamaan, miten kaupunkisuunnittelun avulla on eri aikakausina vastattu perheiden tarpeisiin. Johdannon viimeisessä luvussa tarkastelen kaupunkikeskustoja ja niiden kehitystä (luku 1.4). Tässä yhteydessä tuon esiin mitä kaupunkikulttuurilla tarkoitetaan. Lopuksi perehdyn siihen, mitä kaupunkikeskustoista ja lapsiperheistä on kirjoitettu. Tämän jälkeen seuraa tutkimusalueen sekä tutkimuskysymysten ja tutkimusmenetelmien esittely (luku 2). Luvussa kolme tarkastelen Tukholman tilannetta tarkemmin. Mitä Tukholmassa on tosiasiassa tapahtunut ja miten siihen on reagoitu? Tukholmasta siirryn tarkastelemaan Helsingin tilannetta. Onko keskustan suosio lapsiperheiden keskuudessa kasvanut? Millaisia erityispiirteitä keskustassa asuvilla perheillä on tilastojen näkökulmasta? (luku 4). Luvussa viisi siirryn kuvaamaan lapsiperheen elämää Helsingin keskustassa sekä sitä, miksi perheet haluavat asua keskustassa. Luvussa kuusi tuon esille, miten lapsiperheet on huomioitu Helsingin keskustan suunnittelussa. Lopuksi seuraa johtopäätösten vetäminen ja pohdintaa (luku 7). 3

9 1.2. Lapsiperheet ja asuminen Tässä luvussa tarkastelen siis lapsiperheitä ja asumista sekä asuinympäristön vaikutuksia lapseen ja tuon esille millaiselta lapsiystävällinen asuinympäristö näyttää tutkimusten valossa. Tilastollisesti määriteltynä lapsiperhe on perhe, johon kuuluu vähintään yksi kotona asuva alle 18-vuotias lapsi (Tilastokeskus 2007). Tässä tutkimuksessa lapsiperhe on rajattu koskemaan perhettä, jossa on alle 18-vuotiaita lapsia, ellei muuta mainita. Perheen perustamista lykätään usein taloudellisen epävarmuuden takia ja ensisynnyttäjien keski-ikä on nykyään 28 vuotta Suomessa. Matala syntyvyys on ongelma monissa Euroopan maissa ja se liittyy ensisynnyttäjien korkeaan ikään, joka lyhentää lastensaantiaikaa ja toisaalta lisää lapsettomuuden riskiä. Lastensaannin lykkäytymisen syiksi on epäilty eurooppalaista arvomaailmaa sekä taloudessa ja työelämässä tapahtuneita muutoksia. Nuoret pariskunnat haluavat edetä ammatillisesti ja he haluavat myös, että ammatillinen menestys näkyy heidän elämäntyylissään. Useat saavat vain yhden lapsen, sillä näin mahdollistuu edelleen muun muassa kouluttautuminen, ammatillinen eteneminen, matkustelu sekä korkeatasoisen asunnon hankkiminen (Kontula 2004:79 80;134;85). Pohjoismaissa työn ja perhe-elämän yhteensovittaminen ei Forssénin & Ritakallion (2005:31;41) mukaan selitä lastensaannin siirtämistä. Syntyvyyden on huomattu parantuneen monessa Euroopan maassa, kun perhepoliittisia tukia on parannettu ja lastenhoitoa on lähdetty tukemaan (Kontula 2004:80 81). Euroopassa enemmistö äideistä on kotiäitejä. Pohjoismaissa tilanne on erilainen ja esim. Ruotsissa enemmistö äideistä käy töissä. Suomalaisista alle 3-vuotiaden lasten äideistä alle puolet on töissä ja 3-6-vuotiaiden lasten äideistä vielä 50 prosenttia on kotona. Kouluikäisten lasten äideistä 70 prosenttia käyvät töissä (Kontula 2004:84;143). Pohjoismainen päivähoitojärjestelmä sekä asenteelliset syyt selittävät pohjoismaiden tilanteen. Harvassa Euroopan maassa yhteiskunta tarjoaa samanlaista kokopäiväistä palvelua kuin pohjoismaissa. Perhebarometri 2004 mukaan työn ja perheen yhteensovittamista helpottavat erityisesti joustavat työajat mutta myös päivähoidon tarjoaminen alle 3-vuotiaille, sekä osa-aikatyö. 4

10 Päivähoidon käyttö on yleisempää korkeasti koulutettujen naisten piirissä (Kontula 2004:67-68; ;111;143). Perhebarometri 2004 mukaan aika on lapsiperheissä rahaa tärkeämpi (Kontula 2005:59). Pidentyneet työmatkat, työhön liittyvät matkat sekä lasten harrastuksiin liittyvien matkojen pidentyminen tiukentavat kuitenkin perheiden aikaresursseja aikaisempaa enemmän (Niemi et al. 2006:34). Tänä päivänä on tyypillistä, että tietyissä perheessä on runsaasti aikaa yhdessäoloon, mutta pulaa rahasta ja toisissa taas puutetta ajasta, vaikka perheen taloudellinen tilanne on hyvä (Nordström 2005:62). Kuten sanottua, matkat syövät perheiden aikaresursseja. Alle kouluikäisten lasten vanhemmat liikkuvat harvoin pyörällä tai jalan. Julkisten kulkuneuvojen käyttö yleistyy vasta kun lapset saavuttavat kouluiän. Pääosa matkoista tehdään kuitenkin autolla (Henkilöliikennetutkimus :43;45) Joka kolmannessa kotitaloudessa on tänä päivänä kaksi tai useampi auto. Autottomia kotitalouksia on ainoastaan 17 % (Henkilöliikennetutkimus :35). Tukholman esikaupungeissa lapset ajetaan useimmiten autolla kouluun, kantakaupungissa he puolestaan kävelevät vanhempiensa seurassa kouluun (Björklid 1992, 2002, cit. Nordström 2005:41). Suurin osa suomalaisperheistä asuu omakoti- tai rivitalossa (Penttilä 2005:44). Helsinkiläisissä pientaloissa asuu Laakson ja Loikkasen (1997: ) mukaan paljon hyvätuloisia lapsiperheitä. Uusissa asunnoissa asuu enemmän lapsiperheitä kuin vanhoissa asunnoissa. Parempituloisissa perheissä asutaan yleisemmin omistusasunnossa kuin pienituloisissa perheissä (Reijo 2006:32). Perheet asuvat yleensä ahtaasti kun lapset ovat pieniä, mutta tulojen kasvaessa asunnot suurenevat. Mitä vanhemmiksi lapset kasvavat, sitä tyytyväisempiä perheet ovat asumiseensa. Kahden vanhemman lapsiperheiden on taloudellisesta tilanteesta johtuen helpompi toteuttaa asumistoiveitaan kuin yksinhuoltajien (Penttilä 2005:45-46;48;53). Ruotsalainen ympäristöpsykologi ja Tukholman yliopiston kulttuurimaantieteen laitoksen tutkija Maria Nordströmin (2005:36) mukaan asuinpaikan valinta on nykyään tärkeä osa lasten hyvinvoinnin huolehtimisesta. Tänä päivänä vanhempien mahdollisuudet vaikuttaa lastensa asuinympäristöön ovat hänen mukaansa myös hyvät. Asumispreferenssillä tarkoitetaan niitä osatekijöitä, joita yksilö arvottaa valitessaan itselleen soveltuvaa asuinympäristöä (Kahila 2005:58). Asukasbarometri 2004 mukaan asuinalueiden viihtyisyyteen liittyvistä tekijöistä suomalaisten mielestä tärkeimmät ovat rauhallisuus ja luonnonympäristö. Myös turvallisuus ja palveluiden hyvä saatavuus koetaan tärkeiksi. Yleensä alueella viihdytään sitä paremmin mitä kauemmin alueella on asuttu (Strandell 5

11 2004:26-27;132). Kahilan (2005:64) mukaan pääkaupunkiseudulla enemmistö lapsiperheistä haluaisi asua omakotitalossa. Tuomisen ja muiden (2005:37) mukaan keskustassa asuvista lapsiperheistä lähes puolet haluaa asua kerrostalossa, mutta keskustan ulkopuolella asuvista huomattavasti harvempi. Kahilan (2005:73 74) mukaan omakotitaloasuminen on pääkaupunkiseudulla erityisesti hyvin toimeentulevien perheiden toive. Hyvätuloiset helsinkiläisperheet toivovat asuinalueeltaan mm. rauhallisuutta, hyviä kulkuyhteyksiä, arvostusta, luonnonläheisyyttä, palveluiden läheisyyttä, hyviä harrastus- sekä ulkoilumahdollisuuksia ja turvallisuutta. Piha tai asuinalueen väljyys eivät sen sijaan ole erityisen tärkeitä ominaisuuksia. Pientuloisten ja nuorten perheiden toiveet ovat samankaltaisia, mutta heille on myös tärkeää, että ympäristö olisi hyvä lapselle. Tukholmassa lapsiperheiden muutto on perinteisesti suuntautunut kaupungin ulkopuolelle tai kaupungin omakotitalovaltaisille alueille (Nordström 2005:29). Nykyään lapsiperheiden asumispreferensseihin vaikuttaa kuitenkin entistä enemmän myös perheiden elämäntyyli. Osa perheistä valitsee keskustaan jäämisen ja toiset muuttavat pitkälle maaseudulle. Nordströmin (2005:29) mukaan ensimmäisessä tapauksessa on nähtävissä uusi arvostus ja asenne kaupunkia kohtaan asuin- ja elinympäristönä. Toinen muuttokäyttäytyminen taas peilaa liikkuvaa elämäntapaa, jossa autojen ja parempien yhteyksien ansiosta nykyajan ihminen on vähemmän ja vähemmän riippuvainen paikoista. Puhakan (2003:45) mukaan Suomen pääkaupunkiseudun lähikuntien haja-asutusalueille muuttaneiden lapsiperheiden maallemuuton yhtenä syynä on lasten etu. Lapsiperheet muuttavat kaupungista pois, koska kaupunki nähdään uhkaavana paikkana nimenomaan pienille lapsille. Maaseutu on näiden perheiden mielestä lapsimyönteisempi ympäristö. Molemmat elämäntyylit ovat Nordströmin (2005:29) mukaan aktiivisia elämäntyylejä. Kumpikin elämäntyyli vaatii hyvän taloudellisen perustan, sillä asunnot ovat keskustassa kalliita ja kaupungin ulkopuolella asuttaessa matkakustannukset ovat korkeat. Ruotsalaisdemografin Marie Berlinin (2007) mukaan perheiden asumisvalintojen takana on toisaalta se, että halutaan asua lapsiystävällisesti ja toisaalta se, että lasten kanssa halutaan viettää mahdollisimman paljon aikaa. Myöhempi yleensä vaatii, että ainakin toisen vanhemman työpaikka sijaitsee asunnon läheisyydessä. Yleensä koti on äidin työpaikan läheisyydessä ja isä pendelöi. Tukholmassa nykyinen tilanne on kuitenkin se, että asunto pyritään saamaan läheltä kummankin työpaikkaa (Berlin 2005:35). Asumisella voidaan ymmärtää asuntoon (koko, laatu jne.) ja sen sijaintiin (palvelut, ympäristö jne.) liittyviä ominaisuuksia. Kotitalous jakaa tulonsa asumiseen liittyvien 6

12 kustannusten ja muun kulutuksen välillä. Koska kotitalouksien tulot ovat erikokoiset, heidän näkemyksensä optimaalisesta asunnosta eroavat (Laakso 1995:15). Ihminen ryhmittäytyy useimmiten yhteisen kulttuurin, kansallisuuden, rodun, kielen, ammatin, tulotason tai muiden yhteisten intressien mukaan. Näin tapahtuu myös kaupungissa, jossa syntyy vapaaehtoisesti ja pakosta eri ihmistyyppien asuinalueita (Ilmonen 1997a:13 15). Asuinalueella (bostadsområde) viitataan Tallhage-Lönnin (2000:49) mukaan kaupunginosaan, joka on rakennettu yksinomaan asumista varten. Tässä työssä asuinalue-termi käsitetään kuitenkin laajemmin alueena, jossa asutaan, mutta jossa voi myös olla muita toimintoja kuin asumista. Asuinalueet voidaan nähdä yhtenä symbolina, jonka varaan identiteettimme rakentuu ja jonka avulla luokitellemme toisiamme. Asuinympäristöllä on ns. sosialisaation agentti, toisin sanoen se on yksi osa prosessissa, joka muokkaa ihmistä (Ilmonen 1991:4;54). Asumisessa halutaan nykyään toteuttaa itseään ja etsiä vaihtoehtoisia elämäntyylejä (Ilmonen 2001:56). Tavallisesti ihmiset eivät omaksu ainoastaan yhden elämäntyylin piirteitä, vaan elämäntyyliin sekoittuu paljon erilaisia piirteitä (Jallinoja 1997:163). Asuminen on Suomessa kuitenkin niin kallista, että sen perusteella on vaikea erottautua. On helpompi erottautua esimerkiksi trendikahvilassa tai ravintolassa (Juntto 2002: ). Junton (2002:297) mukaan ennen kaikkea demograafiset tekijät eriyttävät asumista 2000-luvulla. Asuinalueita leimaavat joko perheellisten tai sinkkujen elämäntyylit. Fyysinen dimensio familismista Helsingissä on se, että perheelliset muuttavat lähiöihin ja omakotitaloalueille. Mielikuva siitä, että kaupungin syke (paheet) eivät sovi perhe-elämälle istuvat Jallinojan (1997:159) mukaan syvällä ihmisissä. Asunnon vaihdon eli muuton takana on yleensä monta eri tekijää. Elämänvaihe selittää parhaiten paikallisten ja asumistarpeiden aiheuttamia muuttoja. Lähimuutoissa syinä ovat yleensä asumiseen ja perheeseen liittyvät syyt, kaukomuutoissa työ on tärkeämpi syy (Korkiasaari & Söderling 1994:233; ). Pienilapsisissa perheissä muuttoalttius on yleensä korkea, vanhemmat ovat usein nuoria ja työ- ja asumisura on vasta alussa. Kun lapset tulevat kouluikään muutot harvenevat, tällöin vanhempien asema on myös yleensä vakiintuneempi. Muuttotodennäköisyyteen vaikuttaa kotitalouden ominaisuuksien lisäksi asuntojen tarjonta ja niiden hinta toivotulla alueella (Laakso 1995:15;17-18). Asuntojen hintaan vaikuttaa Helsingissä kaikkein eniten asunnon etäisyys keskustasta, palvelutaso sekä asuinympäristö. Pientaloasumista arvostetaan paljon ja siitä ollaan Laakson ja Loikkasen (1997: ) mukaan valmiita maksamaan. Asunnon ja sen sijainnin valintaan vaikuttavat 7

13 edellä mainittujen seikkojen lisäksi vielä asunnon koko, asunnon tyyppiin ja laatuun liittyvät tekijät, sijainti suhteessa työpaikkoihin, liikenneyhteydet, asuinalueen julkiset ja yksityiset palvelut, ympäristön laatu sekä naapuruston sosiaalinen status (Ilmonen 1997a:18). Monien suomalaisten asumisura näyttää tällä hetkellä erilaiselta kuin pari vuosikymmentä sitten. Monet uudet asuntomarkkinoille tulevat sukupolvet perivät asuntoja eivätkä aloitakaan asumisuraansa yksiöstä lähiöstä. Tämä erilaistaa Ilmosen (2001:56) mukaan asumisen. Mikä merkitys asuinympäristön valinnalla on sitten lapsen kannalta? Mikä on asiantuntijoiden käsitys lapsiystävällisestä asuinympäristöstä? Ensimmäinen paikka, johon lapsi tunnetasolla suhteuttaa itsensä, on oma koti (Nordström 2005:38). Kotiseutu onkin osa identiteetin rakentumista (Ilmonen 1991:86; Tallhage-Lönn 2000:69). Asuinympäristö luo puitteet perheiden kaikkien jäsenten arkielämälle ja ajankäytölle (Britschgi et al. 2007:20). Lasten kasvun aikana fyysisen ympäristön luonne ja sen saavutettavuus on riippuvainen vanhempien elintavoista. Lapset suhteuttavat sen tähän elintapaan. Vasta aikuisena ihmisellä on kyky ottaa kantaa asuinympäristöönsä ja arvottaa sen hyviä ja huonoja puolia. Varsinaisesti kasvuympäristön arvottaminen tapahtuu, kun meistä itsestämme tulee vanhempia. Jos kasvuympäristö on koettu positiivisena, lapset usein kasvatetaan samantyyppisessä ympäristössä ja toisaalta, jos se on koettu negatiivisena, omat lapset kasvatetaan ehkä ihan toisenlaisessa ympäristössä. Ympäristön fyysiset ominaisuudet eivät kuitenkaan ole ne ominaisuudet jotka tekevät siitä hyvän kasvuympäristön, vaan sitä ovat vanhempien saatavilla olo sekä sosiaalinen asiayhteys (Nordström 2003:166). Psykologi ja psykoterapeutti Pirkko Lahti (2001:14 15) painottaa myös kasvuympäristön merkitystä lapsen persoonallisuuden muotoutumisessa. Hänen mukaan tänä päivänä ei kuitenkaan keskitytä tarpeeksi lapsen sosiaaliseen kasvuympäristöön joka sekin vaikuttaa fysiologisen, psykologisen ja ekonomisen tekijän ohella kasvuympäristöön. Lahden (2001:17) mukaan lapsen terveen kehityksen kannalta on olennaista, että hän voi olla joko yksin tai seurassa. Toisin sanoen lapsella pitäisi olla riittävän iso koti sekä leikkipuisto tai luonto, jossa lapsi voi tavata muita lapsia ja leikkiä. Lapsen kasvuympäristön monimuotoisuus vaikuttaa lapsen persoonan muotoutumiseen (Lahti 2001:14). Nyströmin (2003:18) mukaan lapsi oppii käsittämään maailmaa pienen alueen kautta. Siksi on tärkeää, että tämä alue on pienimuotoinen ja monimuotoinen. Matka kohti itsenäisyyttä kulkee ensin asunnon lähiympäristön tutustumisen kautta, jossa lapsi vähitellen voi alkaa liikkua itsenäisemmin ja itsenäisemmin. Alle kouluikäisille autottomuus on tärkeä asuinympäristön 8

14 kriteeri, jotta lapset voisivat esimerkiksi pyöräillä itsenäisesti lähialueella. Myös vähän vanhemmille lapsille liikenteellisesti turvallinen ympäristö on tärkeä. Katkeamattomat kevyenliikenteen väylät mahdollistavat turvallisen liikkumisen eri paikkojen välillä. Teiniiässä lapsi yleensä kiinnostuu kaupungista ja haluaa tutustua asuinympäristöään laajempaan kokonaisuuteen. Nuorisolle myös julkinen tila on tärkeä, sillä se mahdollistaa ystävien tapaamisen (Nordström 2005:39 40, Tallhage-Lönn 2000:69 70). Ympäristöpsykologit Liisa Horelli ja Marketta Kyttä (2001:28) painottavat, että erilaiset ympäristöt antavat lapsille erilaisia mahdollisuuksia toiminnalle. Sellainen ympäristö, jossa on paljon toimintamahdollisuuksia eli tarjoumia, on heidän mukaansa lapsiystävällinen ympäristö. Ympäristön tulisi houkutella lasta omaehtoiseen löytöretkeilyyn. Luonnonympäristössä on rajattomasti mahdollisuuksia tällaiseen, kun taas kaupungissa mahdollisuudet ovat rajatumpia. Lasten tulisi voida liikkua ympäristössä yksin sosiaalisten taitojen kehittymisen vuoksi (Horelli & Kyttä 2001:29 30). Leikin paikkana piha on avain asemassa. Tärkeää lapsen kehityksen kannalta on, että asuinympäristö muodostuu tapahtumapaikoista, kuten päiväkodista, kirjastosta, leikkipuistosta tai tutun aikuisen työpaikasta, jotka muodostavat verkoston jossa lapsi voi liikkua turvallisesti (Allas et al. 1992:11;16). Horellin ja Kytän (2001:30) mukaan jo 5-vuotiaan lapsen tulisi voida liikkua yksin. Lapsen liikkumista rajoittavat paitsi vanhempien pelot ja kiellot myös lapsen omat pelot, todelliset vaarat ja lapsen oma tietämys (Allas et al. 1992:18). Ympäristön pysyvyys on tärkeää pienen lapsen ympäristösuhteen rakentumiselle ja siksi perheiden ei mielellään tulisi muuttaa toiselle asuinalueelle asuntotarpeen muuttuessa (Horelli & Kyttä 2001:31). Kouluikäisen lapsen kehitykselle kavereista ja aikuisista muodostuva yhteisöllisyys on tärkeä (Allas et al. 1992:18). Jokaisessa asuinympäristössä on tutkijoiden mukaan hyvät ja huonot puolensa. Kytän (2004:196) mukaan lapsiystävällinen ympäristö on sellainen, jossa lapsi voi liikkua vapaasti ja jossa on paljon ympäristön suomia mahdollisuuksia. Tällainen ympäristö löytyy usein maaseudulta (Kyttä 2002:122). Kaupunkikeskusta edustaa Kytän (2004:195) mukaan "akvaariota" eli ympäristöä, jossa on tarjoumia, mutta jossa lapsi ei voi liikkua vapaasti. Kaupungissa on myös heikosti sosiaalisia tarjoumia. Keskustassa asuvat lapset kokevat, että suuri osa "tarjoumista" sijaitsee heidän asuinympäristönsä ulkopuolella esim. kesämökillä (Kyttä 2002: ). Lasten vapaan liikkumisen lisäksi muina kaupungin ja kaupunkikeskustan ongelmina on nähty luonnon ja viheralueiden puuttuminen. 9

15 Lärarhögskolan i Stockholmin kasvatustieteen professorin Pia Björklidin (2003:24-25) mukaan Pohjoismaissa kaupungissa ei niinkään pelätä rikollisuutta, vaan suurimpana vaarana lapsille pidetään liikennettä. Kaupunkilasten liikkumisvapaudet ovat viime vuosikymmeninä kaventuneet selvästi lisääntyneen liikenteen takia (Horelli & Kyttä 2001:29). Toisaalta Ojasen (2001:21) mukaan lasten elintavat ovat muuttuneet liikenteen aiheuttaman turvattomuuden seurauksena, mutta vielä enemmän videon ja tietokoneen vaikutuksesta. Kuitenkin liikenteen vaaroista kertonee jotain se, että ainoastaan puolet Tukholman keskustaalueella asuvista 7-12-vuotiasta lapsista saa kulkea koulumatkat ilman vanhempiaan (Björklid 2003:24). Katu on pientä lasta rajoittava tila, mutta vanhemmalle lapselle kadusta muodostuu mielenkiintoinen. Sen kautta lapsi pääsee yhä pidemmälle tutkimaan tuntemattomia paikkoja. Kadun kautta hän oppii tuntemaan oman alueensa arkielämää ja käsittelemään erityyppisiä tilanteita (Nordström 2005:40). Tiheästi rakennettu kaupunki antaa mahdollisuuksia tavata kavereita ja tällöin myös perinteisellä lapsikulttuurilla on paremmat mahdollisuudet säilyä hengissä. Lapsi voi liikkua vapaasti, sillä matkat ovat lyhyemmät ja tästä johtuen autoriippuvuus vähenee (Nyström 2003:19). Maaseudulla asumisen negatiivinen puoli on se, että lapset viettävät paljon aikaa autossa ja ovat riippuvaisia vanhemmistaan saadakseen kyydin eri paikkoihin (Nordström 2005:33). Nyströmin (2003:15 16) mukaan omakotialueet eivät ole kehittyneet lapsiystävällisempään suuntaan, vaan leikkipaikkoja on yleensä harvassa ja syntyvyyden laskiessa leikkikaveritkin ovat harvassa. Tämä on johtanut siihen, että vanhemmat joutuvat viettämään entistä enemmän aikaa lasten autonkuljettajina. Yleensä äidit vievät ja tuovat lapset. Vaikka monet vanhemmat muuttavat kaupungista pois lasten takia, monet lapset kuitenkin viettävät edelleen paljon aikaa kaupungissa odotellessaan bussia tai kyytiä koulun tai harrastusten jälkeen (Björklid 2003:26). Björklidin (2003:31;26) mukaan lasten koulumatkat ovat leikkiteitä ja jos lapset kävelevät tai pyöräilevät kouluun, ne saavat samalla liikuntaa, joka on tärkeä suoja monelle kansantaudille. Omakotialueella tai lähiössä asuvat lapset kuitenkin viedään autolla kouluun useammin kuin keskustassa asuvat lapset. Björklidin vuonna 2002 tehdyn tutkimuksen mukaan Tukholman omakotialueilla asuvista 7-12-vuotiasta lapsista noin 80 % saavat kulkea koulumatkat ilman vanhempiaan. Väljät 1960-luvun lähiöt, joista suuri osa niin suomalaisesta kuin ruotsalaisesta asuntokannasta muodostuu, suunniteltiin lapsiystävällisiksi. Alueilla oli leikkipuistoja kaikenikäisille, luonto oli lähellä ja koulu-, kauppa- ja kirjastoreitit oli suojattua liikenteeltä (Nyström 2003:9). Kerrostalojen tulisi kuitenkin olla enintään neljä kerrosta korkeita lapsen turvallisuuden tunteen takia (Allas et al. 1992: 10) luvulta lähtien tehtyjen selvitysten mukaan lähiöt osoittautuivat pääosin 10

16 lasten kannalta negatiivisiksi (Tallhage-Lönn 2000:51). Auran (1982:113) mukaan yksi ongelma on ollut se, että lapset on eristetty liikaa vuorovaikutuksesta aikuisten arkiympäristöön, mikä on johtanut ympäristön tapahtumaköyhtymiseen. Lähiöissä, joissa liikenne on erotettu asumisesta tukholmalaislapset pääsevät kuitenkin liikkumaan vapaasti. Björklidin (2003:26) mukaan tällaisissa lähiössä asuvista 7-12-vuotiaista lapsista 95 % saa kulkea koulumatkat ilman vanhempiaan. Tämänpäiväinen kehitys, jossa kaupunkia tiivistetään, lasten mahdollisuudet liikkua vapaasti ovat pienemmät kuin sellaisissa ympäristöissä, joissa liikenne on erotettu asumisesta (Nordström 2005:41). Uusien alueiden suunnittelussa juuri lasten alueet pienenevät (Nordström 2005:41). Sama pätee myös asuntoihin. Ruotsissa vuonna 1996 tehty asuntotutkimus osoittaa, että uudet asunnot toimivat keskimäärin paremmin aikuisille kuin lapsille. Asuintiheys on kasvanut, mutta lisääntyneet neliöt eivät ole lasten leikkejä varten. Lastenhuoneiden koko ei ole suurentunut, vaan lisäneliöt keskittyvät olohuoneeseen tai avoimiin käytäviin (Nyström 2003:14 15) Helsingin muotoutuminen ja kaupunkisuunnittelun pyrkimykset luoda perheille hyvä asuinympäristö Tässä luvussa kuvailen aluksi Helsingin muotoutumista 1900-luvun alusta tähän päivään. Sen jälkeen tarkastelen miten lapset ja perheet on huomioitu kaupunkisuunnittelussa 1920-luvulta lähtien luvun loppupuolella kaupungin sosiaalisista ongelmista sekä kaupunkirakennustaiteesta tuli yleinen kiinnostuksen kohde Euroopassa ja vähitellen myös Suomessa. Teollistumista seurannut kaupunkien nopea kasvu oli johtanut surkeisiin sosiaalisiin oloihin kaupungeissa (Jalkanen et al. 1997:9-10) luvulla esiintyivät ensimmäiset kaupunkikirjoitukset, jotka kuvasivat kaupungeissa olevaa kurjuutta. Nämä kirjoitukset romantisoivat usein maaseutua kun taas kaupunki nähtiin pahana paikkana (Ilmonen 2005a). Helsingin väestömäärä oli kasvanut räjähdysmäisesti 1800-luvun loppupuolella ja kasvu jatkui 1900-luvun alussa. Tällöin Helsingin keskustaan rakennettiin ensimmäisiä monikerroksisia kivitaloja. 11

17 Helsinki sai ensimmäisen asemakaava-arkkitehtinsa vuonna Samalla kun kantakaupunkia rakennettiin, alettiin myös suunnitella keskiluokalle puutarhakaupunkimaisia esikaupunkeja kuten Kulosaarta Helsingin ulkopuolelle (Saarikangas 1997:63). Puutarhakaupunkiaatetta voidaan pitää yhtenä viime vuosisadan alun tärkeimmistä pyrkimyksistä asuinaluesuunnittelun uudistamiseksi (Jalkanen et al. 1997:10). Puutarhakaupunki liikkeen perustaja Ebenezer Howardin ajatus oli, että kaupunkien kasvua voitaisiin rajoittaa ohjaamalla kasvua itsenäisiin kaupunkiyksikköihin, puutarhakaupunkeihin. Puutarhakaupungeissa yhdistyisivät kaupungin ja maaseudun parhaimmat puolet, samalla kuin näiden epäkohdat poistuisivat (esim. Hall 1988:91-94, Jalkanen et al. 1997:10). Helsingin kantakaupungin virkamies- ja työväenalueille suunniteltiin ja 1930-luvuilla ruotsalaisten ja tanskalaisten esikuvien mukaisia suojaisia sisäpihoja ja suurpihakortteleita. Erityisesti Töölössä oli tarkoitus, että sisäpihat olisivat koko korttelin käytössä, mutta käytännössä jokainen asuntoyhtiö rajasi oman pihan vain itselleen. Asunnot suunniteltiin erikokoisiksi eri alueilla riippuen siitä sosiaaliluokasta, joka tulisi asuntoja asuttamaan. Työväenasunnot koostuivat keittiöstä ja huoneesta. Työväellä ei ollut asunnon suhteen muita tarpeita kuin että se tarjoaisi lepopaikan ja mahdollistaisi kotona tehtävät työt. Sivistyneistö tarvitsi puolestaan esim. tilaa lukemiselle (Saarikangas 1997:63;65). Funktionalismi löi itsensä voimalla läpi 1930-luvulla (Saarikangas 1977;68-72). Funktionalismin ehkä tunnetuin puolestapuhuja sveitsiläis-ranskalainen arkkitehti Corbusier piti tärkeänä tarjota terveellistä ja luonnonläheistä ympäristöä epäterveelliselle ja luonnosta vieraantuneelle kaupunkilaiselle. Tämä oli mahdollista jakamalla kaupungin toiminnot yksikköihin. Asuminen, työ, virkistys ja liikenne siis tuli rakentaa vyöhykkeinä toisistaan erilleen (Jalkanen et al. 1997:16). Corbusier hyökkäsi erityisesti tonttijakoa vastaan, joka perinteisesti oli jäsentänyt kaupunkia. Pienpiirteisen tonttijaon korvasi nyt suurten yksiköiden ja kokonaisuuksien kaupunki-ideologia (Bengs 2004). Suomeen funktionalismi saapui Ruotsista. Funktionalismin ensivaikutukset näkyivät avoimissa kortteleissa, joita rakennettiin Tukholman ja Helsingin keskustaan (Jalkanen et al. 1997:17). Asuintalot rakennettiin avoimesti keskenään samansuuntaisiin riveihin siten, että niiden väliin jäi suojaisat pihaalueet. Uutta oli se, että uudet asunnot oli suunnattu kaikille kaupungin asukkaille sosiaaliluokasta riippumatta (Saarikangas 1997:68-72). 12

18 Sodan jälkeen rakentaminen kohdistui kaupungin ulkopuolelle. Nyt rakennettiin entistä enemmän omakotitaloja ja rivitaloja. Kerrostalorakentamisesta tuli entistä yleispätevämpää ja asunnot suunnattiin keskivertokäyttäjälle. Lähiössä haluttiin toisaalta irtautua kaupungista ja siihen liittyvästä porvarillisesta ja kansallisen sivistyneistön maailmasta, jota esim. Töölö edusti ja toisaalta haluttiin irtautua agraarisesta maailmasta luvulla asuntorakentamisesta tuli massiivisempaa ja rakentaminen tapahtui ns. elementtitekniikkaa hyödyntäen (Saarikangas 1997:80-81). Suomessa uudet lähiöt pyrittiin aluksi rakentamaan lähelle kantakaupunkia, mutta 1960-luvun massiivisen asuntopulan takia asuntoja alettiin rakentaa myös kauemmas keskustasta. Näistä tuli erillisiä yksiköitä, joissa seurattiin funktionalismin aatteen mukaista toimintojen eriyttämistä. Vähitellen kritiikki lähiörakentamista kohtaan kuitenkin kasvoi. Kaupunkisuunnittelussa alettiin soveltaa ajatusta siitä, että kompaktikaupunki on kontaktikaupunki luvulla rakennettiinkin monia tiiviitä lähiöitä, joiden toivottiin edistävän ihmisten välistä vuorovaikutusta. Tällaiselle kaupungille asetetut eettiset ja sosiaaliset periaatteet eivät kuitenkaan toteutuneet (Jalkanen et al. 1997:23;25;27). Liikenne ja jalankulku haluttiin eriyttää toisistaan ja Itä-Pasilassa sekä Merihaassa (kuva 1) tämä toteutettiin rakentamalla ne eri tasoihin. Itä-Pasilasta oli lisäksi tarkoitus tulla uusi itsenäinen alakeskus työpaikkoineen ja virastoineen. Asunnot pysyivät samankaltaisina, joskin isompina ja yleensä parvekkeellisina (Saarikangas 1997:85 86). Kuva 1. Merihaassa jalankulku ja liikenne on rakennettu eri tasoihin (kuva Johanna Lilius) luvulla alkoi myös Katajannokan kärjen rakentaminen (kuva 2) ja tämä suuntasi suunnitteluihanteen uudestaan kaupunkimaiseksi. Nyt oltiin huolissaan kantakaupungin väestön vähenemisestä, joten uudelle alueelle haluttiin houkutella monipuolinen väestörakenne lapsiperheet mukaan lukien. Alue antoi suuntaviivoja myös muille uusille aluille kuten Länsi-Pasilalle. Arkkitehtuuri oli erilaista, mutta itse asunnot eivät juuri poikenneet aiemmin suunnitellusta (Saarikangas 1997:85 86). 13

19 Kuva 2. Katajannokan kärki rakennettiin perinteisen ruutukaavan mukaan (kuva Johanna Lilius) luvulla rakennettiin paljon matalia kerrostaloja ja pientaloja. Tavoitteena oli rakentaa tiiviitä, kaupunkimaisia alueita (kuva 3)(Saarikangas 1997:87). Kuva 3. Pikku-Huopalahtea alettiin rakentaa 1980-luvun loppupuolella (kuva Johanna Lilius) luvulla alettiin taas suosia korkeampia taloja. Ruoholahti (kuva 4) rakennettiin Kuva 4. Ruoholahden kanava (kuva Johanna Lilius). 14

20 kantakaupungin jatkeeksi ja sinne sijoitettiin myös paljon palveluja kuten kauppoja, liikuntatiloja, kouluja ja päiväkoteja. Saarikangas (1997:88 89) kuitenkin moittii Ruoholahtea lähiömäisyydestä, mikä johtuu alueen heterogeenisyydestä. Kodista luontoon ihanne on ollut Ruoholahtea suunniteltaessa vahvasti esillä ja Saarikankaan mukaan asuntojen suunnittelua ei ole erilaistettu. Ruoholahden rakennukset viittaavat hänen mukaan nimenomaan modernismiin ja sen kaupunkivihamielisyyteen. Helsingin keskustaan suunnitellaan tällä hetkellä kahta suurta asuinaluetta, Jätkäsaarta ja Kalasatamaa. Jätkäsaareen on määrä muuttaa lähes asukasta. Työpaikkoja alueelle on tarkoitus muodostua noin 6000 (Länsisatama 2006). Alueen suunnittelun tavoitteena on "laajentaa kantakaupunkimaista rakennetta Jätkäsaareen" sekä "rakentaa kaupunginosa, jossa lapsiperheet viihtyvät". Kantakaupunkimaisuus tulee alueella näkymään kivijalkakauppojen, tiiviin korttelirakenteen, sekoittuneiden toimintojen ja rikkaan kattokerrosmaailman kautta. Lapsiperheitä alueelle halutaan houkutella kantakaupungin lapsiluvun vähentymisen vuoksi. Lapsiystävälliseksi alue tehdään panostamalla turvalliseen liikennesuunnitteluun sekä rakentamalla tarpeeksi isoja asuntoja (Jätkäsaaren :4). Toinen kantakaupungin täydennysrakentamisprojekti sijoittuu Kalasatamaan (Kalasataman yleisosakaava 2007:24). Kalasatamassa kantakaupunkimaisuus tulee näkymään katuyhteyksien, näkymien ja korttelirakenteen muodossa, mutta asunnot on tarkoitus rakentaa isommiksi, kantakaupungin pieniä asuntoja täydentäviksi. Kantakaupunkimaisuus ei kuitenkaan tule tarkoittamaan tiiviyttä ja kivitalovaltaisuutta, vaan toimintojen monimuotoisuutta (Kalasataman yleisosakaava 2007:25). Kalasatamaa esittävä internetsivuston Kalasatama.fi (2008) mukaan Kalasatamassa on jo valmiiksi kantakaupungin hyvät puolet, mutta siitä ei tule yhtä ahdas kuin mitä kantakaupunki on. Kalasatamaan, vehreään ja merelliseen kaupunginosaan, suunnitellaan asuntoja ihmiselle ja työpaikkoja ihmiselle. Kaupunginosassa tulee olemaan moderneja toimitiloja ja kivijalkapuoteja ja runsaasti virkistysaluetta Liikennesuunnittelussa tullaan keskittymään valinnanvapauteen, joka kuuluu urbaanisuuteen. Tämä tarkoittaa sitä, että alueella on hyvä saatavuus yksityisautoilla ja joukkoliikenteellä. Alueesta on tarkoitus tulla "ainutlaatuinen - uusi inspiroiva työpaikka- ja asuinympäristö" (Kalasatama.fi 2008). Asuinrakennukset tulevat olemaan pääosin kerrostaloja, mutta alueelle suunnitellaan myös "kantakaupunkihuviloita", eli yhden- tai kahdenperheen taloja (Kalasataman yleisosakaava 2007:25). 15

21 Miten perheet ja perheiden tarpeet on eri aikakausina näkynyt asuinaluesuunnittelussa ja millaisia perheitä varten asuntoja ja asuinalueita on suunniteltu? Nykyisen suomalaisen asuntorakentamisen perusteet muodostuivat ja 1930-luvuilla. Tällöin perheestä tuli tärkeä suunnittelun kohde luvulla vallinneiden ihanteiden mukaan perheen ei ollut sopivaa asua pienemmässä asunnossa kuin kaksiossa. Sosiaaliset tilat saivat vähemmän tilaa ja yksityiset, kuten makuuhuoneet enemmän. Palvelijanhuoneet katosivat myös, vaikka näitä oli ennen ollut jopa kahden huoneen ja keittiön asunnoissa. Olennaista oli se, että perheemännän tuli nyt hoitaa kotia. Asuntojen tuli olla mahdollisimman tarkoituksenmukaisesti suunniteltuja. Keittiöstä tuli pienempi, jotta tilankäyttö tehostuisi ja sen tuli myös sijaita erillään muista huoneista hygieniasyistä. Naiset eivät kuitenkaan olleet tyytyväisiä ratkaisuun, sillä keittiö eristi heidät muusta asunnosta (Saarikangas 1997:68 71). Suomalaiseen sodanjälkeiseen esikaupunkirakentamiseen vaikutti suuresti Heikki von Hertzen (Jalkanen et al. 1997:21), jonka pamfletti Koti vaiko kasarmi lapsillemme julkaistiin vuonna Von Hertzen hyökkäsi erityisesti Helsingin kantakaupungin alueiden, Meilahden ja Taka-Töölön 1940-luvun asuntorakentamista vastaan (von Hertzen 1946:20). Von Hertzenin pamfletti kuvaa hyvin sitä käsitystä lapsille terveellisestä asuinympäristöstä, joka näkyy suomalaisessa sotien jälkeisessä lähiösuunnittelussa. Helsingin keskustan alueet olivat von Hertzenin (1946:13) mukaan sosiaaliselta ja hygieeniseltä tasoltaan ala-arvoisia. Keskustan asuntoja hän kuvailee pamfletissaan pimeiksi ja auringottomiksi, pihat ovat kolkkoja asfalttipihoja ja katunäkymät ovat harmaat. Hän kaipaa äänimaisemaa, joka ei ole sellainen kuin keskustassa, jossa liikenteen melu soi ainaisena kehtolauluna korvissamme (Von Hertzen 1946:22). Onnistuneena, koko perheen tarpeita huomioivana asuinalueena von Hertzen (1946:48-57) piti Göteborgin Guldhedeniä. Siellä perheenäidit oli von Hertzenin mukaan otettu erityisen hyvin huomioon. Liikkeet oli sijoitettu keskitetysti, jotta kotiäitien aikaa säästyisi ja äitien olisi mahdollista saada yhdellä ainoalla puhelinsoitolla kaikki haluamansa tavarat tilattua kauppaan. Alue suunniteltiin siten, että siellä ei ollut läpikulkuliikennettä ja alueella säästettiin myös paljon luontoa, jossa lapset saattoivat leikkiä auringossa raittiissa ilmassa. Tätä saattoi von Hertzenin (1946:58) mukaan pitää jonakin muuna kuin hiekkalaatikkona pienen puistikon keskellä. Alueella oli myös nuorten keskustalo, johon oli varattu tiloja lastentarhalle, päiväkodille ja nuorille. Päiväkodista von Hertzen kuitenkin kirjoittaa: ne eivät voi koskaan korvata oikeata kotia ja niiden käytössä saatetaan helposti mennä liiallisuuksiin, mistä lapselle useimmiten aiheutuu vaikeita henkisiä 16

22 häiriöitä. Ruotsissa juuri lastenhoidosta tuli luvulla tärkeä osa lasten kasvuympäristöön liittyvästä keskustelusta (Nyström 2001:11). Lasten näkökulma toistui myös muilla uusilla alueilla kuin Guldhedenissä (esim. Tallhage-Lönn 2000:49). Alueilla oli leikkipuistoja kaikenikäisille, luonto oli lähellä ja koulu-, kauppa- ja kirjastoreitit oli suojattua liikenteeltä. Arkkitehdit, lapsipsykologit, maisema-arkkitehdit sekä pedagogit tutkivat lasten ympäristöä ja tutkimustietoa hyödynnettiin suunnittelussa (Nyström 2003:9). Liikenne eristettiin jalankulusta, mikä merkitsi lapsille turvallisempaa asuinympäristöä (Tallhage-Lönn 2000:50) luvun suomalaisen lähiöperheen tyyppiasunnoksi muodostui kaksi huonetta ja keittiö, vaikka sen riittämättömyyttä perheasunnoksi kritisoitiinkin. Ihanteena oli edelleen ydinperhe, jossa äiti oli kotiäitinä. Keittiö mitoitettiin naisen mittojen mukaan. Asunnon eri toiminnot pyrittiin sijoittamaan siten, että äiti pystyisi kotitöitä tehdessään pitämään lapsiaan silmällä. Alueille rakennettiin myös päivähoitopaikkoja, mutta ne olivat lähinnä täydennyksenä kotona hoitamiselle, ei vaihtoehtona. Naisten tekemä työ sai näkyä asumisessa, joten nyt rakennettiin esim. avokeittiöitä (Saarikangas 1997:73 79). Suomessa 1960-luvun lähiörakentaminen merkitsi monien lapsiperheiden muuttoa pois keskustasta luonnonläheisempiin, moderneimpiin ja tiiviimpiin asuntoihin (Saarikangas 1997:81). Tällöin liikenteen määrä kasvoi myös merkittävästi, sillä liikkuminen päivittäisessä elämässä lisääntyi (Saarikangas 1997:80 82). Yhteiskunnallinen muutos johti siihen, että äidit lähtivät työelämään eivätkä viettäneet koko päivää lähiöissä (mm. Tallhage-Lönn 2000:50; Uuskallio 2001:100) luvun Ruotsissa uskottiin, että kotona oleva vanhempi saattaisi helposti eristäytyä, mikä johtaisi tyhjiöön myös lapsen ympärille. Äidin oikeus työhön ja lapsen oikeudesta päivähoitoon tuli itsestäänselvyyksiä. Ruotsissa isoja lähiöitä alettiin nyt myös kritisoida vahvasti lasten kasvuympäristönä. Tästä seurasi uusi vahva kiinnostus lasten hyvinvointia kohtaan (Tallhage-Lönn 2000:50 51). Ruotsissa kuten Suomessa leikkipuistoja on pidetty lasten kannalta tärkeinä. Erityisesti kaupunkikeskustoissa ne on nähty hyvänä ratkaisuna lasten hyvinvoinnin parantamiseksi luvulla Ruotsissa oltiin kuitenkin sitä mieltä, että koko ympäristö on suunniteltava lasten kannalta sopivaksi, eikä lasten ole sopivaa oleskella ainoastaan aidatuilla puistoalueilla (Tallhage-Lönn 2000:54). Kiinnostus lasten ehtoja kohtaan kaupunki- ja asuinympäristössä väheni Ruotsissa 1980-luvulla niin tutkijoiden ja arkkitehtien kuin yleisen keskustelun piirissä. Sen sijaan tämän jälkeen on kiinnostuttu lasten oikeuksista vaikuttaa asuinympäristönsä muotoutumiseen (Tallhage-Lönn 2000:56). Nykyajan suomalaisen perheasunnon mallia 17