Kirjoittanut Niko Mikael Korhonen. Kun jätin oven auki

Transkriptio

1 Kirjoittanut Niko Mikael Korhonen Kun jätin oven auki Kun ensimmäistä kertaa jätin oven auki, tein sen vahingossa. Olin juuri kirjautunut sisään tuohon vanhaan puiseen hotelliin. Se oli viehättävä paikka aivan vanhan kaupungin keskellä. Pääkatu kulki vierestä, mutta minun ikkunani oli pieneen puutarhaan päin, jossa kesäisin pidettiin ravintolaa. Nyt koko kaupunki oli hiirenhiljainen. Turistit olivat lähteneet. Tuuli ja kylmyys pitivät paikalliset visusti sisätiloissa. Kun olin saanut avaimet, jätin kuluneen vanhan matkalaukkuni huoneeseeni. Tässä vaiheessa en vielä unohtanut sulkea ovea, se tapahtui vasta myöhemmin. Nyt vaihdoin vain jalasta pois hyvät housuni, joita säästin matkustamista ja liiketoimia varten. Tilalle puin kuluneet farkut. Sen jälkeen päätin lähteä ulos pikaiselle kävelylle ennen pimeän tuloa. Vanha kaupunki oli kuvankaunis paikka täynnä hotellini kaltaisia vanhoja kaksikerroksisia puutaloja. Keskellä nousi valtava valkea kivikirkko, jonka ympärille oli levittäytynyt tiivis rykelmä kalliita putiikkeja, ravintoloita ja baareja, joista kaikista oli upea näkymä suoraan merelle. Nekin olivat kaikki sulkeneet ovensa pitkän talven ajalle. Minulle se oli samantekevää, sillä rahatilanteeni vuoksi en olisi voinut asioida niissä kuitenkaan. Tuuli oli armoton. Lähellä kirkkoa oli kukkula, jonka laelta näin suoraan vanhalle hautausmaalle. Huipulla oli myös pieni näköalatorni. Päätin kiivetä portaat ylös katsomaan maisemaa, enkä katunut päätöstäni. Unelias kaupunki levittäytyi kirkon ja hautausmaan takana. Merelle päin katsoessa näkymä oli vieläkin upeampi. Aurinko oli jo laskeutumassa läheisten saarten taakse, mutta muutama yksinäine säde valaisi vielä rantaa. Näky sai raskaan mieleni piristymään. Tiesin, että huominen oli edelleen edessäni, mutta sillä hetkellä se ei häirinnyt. Matkalla takaisin hotellille ostin voileivän ja pullon halpaa punaviiniä. Syötyäni tämän yksinkertaisen illallisen yritin kuluttaa aikaa lukemalla. En kuitenkaan jaksanut keskittyä. Nousin

2 ylös sammuttaakseni valot. Vaikka katkaisija oli eteisessä, en huomannut että olin jättänyt ulkooven auki. Nukuin levottomasti. Unet tulivat ja menivät. Ne olivat unia, joissa varjot juttelivat toisilleen tajuntani rajamailla. Unia, joita emme ikinä opi ymmärtämään. Sydänyöllä heräsin. Huoneeni oli ensimmäisessä kerroksessa, niin kuin käsitykseni mukaan kaikki muutkin huoneet. Nyt kuitenkin kuulin askeleita yläpuoleltani. Vanha lattia narisi siihen malliin, etten epäillyt korviani. Joku todellakin käyskenteli edestakaisin yläpuolellani olevassa huoneessa. Vasen käteni ei ollut huovan peittelemä, ja tunsin kuinka äkillinen kylmyys hiipi käsivartta pitkin aina kainalooni asti. Hetken kuluttua askeleet pysähtyivät. Ajelehdin takaisin uneen. Syksy oli edennyt aivan talven kynnykselle ja yöt olivat pilkkopimeitä. Seuraavan kerran kun heräsin, ikkunastani ei tullut valoa. Vielä aikaisemmin päällä ollut katuvalo oli sammunut. En nähnyt muuta kuin pienen kaistaleen valoa eteisen suunnalta. Ulkoa kuului naisen naurua. Luullakseni kuulin miesäänen vastaavan. Sitten äänet hävisivät. Istuin sängylleni ja yritin kurkistaa tarkemmin eteiseen. Mistä pieni valonkaistale oli peräisin? Arvelin sen olevan kuunvaloa, mutta ihmettelin miten se saattoi lävistää ulko-oven, jossa ei ollut lainkaan ikkunaa? Ja kylmyys. Minä todella tunsin sen purevan ohuen paitani läpi. Astuin eteiseen ja silloin näin, että ovi oli auki. Kuunvalo heitti eteeni varjon. Joku seisoi oveni ulkopuolella. Sitten kuulin jälleen askeleet. Varjo loittoni. Tartuin ovenkahvasta ja vedin sen kiinni aivan liian nopeasti uskotellakseni itselleni, etten ollut peloissani. Syytin kylmyyttä, mutta tiesin sen olevan valhe, tarina joka lapsille kerrottiin sen jälkeen, kun he olivat nähneet painajaisia. Pysyin hereillä tuntikausia, ja nukahdin vasta kun aamun ensimmäiset säteet olivat ilmestyneet horisonttiin. Muutama huonosti nukuttu tunti ei juuri auttanut. Minun oli valmistauduttava hautajaisiin. Kun toista kertaa jätin oven auki, tein sen tahallani. Olin juuri saapunut tätini mökille maaseudulla, muutaman tunnin matkan päässä kaupungista. Tätini oli ystävällisesti antanut minun lainata mökkiään muutamaksi päiväksi hautajaisten jälkeen. Varmasti hän oli nähnyt, kuinka raunioina olin, ja ehdotti että lähtisin maaseudulle kokoamaan itseni. Hän jopa tarjoutui ajamaan minut perille, mutta sanoin että se olisi liikaa. Otin sen sijaan junan lähimpään kylään.

3 Ostettuani pienen kokoelman elintarvikkeita vuokrasin itselleni taksin, joka ajoi minut aina perille asti. Mökki sijaitsi kapean maalaistien päässä, pienen metsikön ja avoimen pellon väliin ahdettuna. Ulkoapäin paikka oli ankea ja tuulinen. Itse mökki oli peruskorjauksen tarpeessa. Sisätilat olivat kuitenkin kodikkaat. Päätin nukkua vierasaitassa, joka oli rakennettu päärakennuksen vieressä nousevan loivan kukkulan päälle. Päivät vietin mökissä, mutta en halunnut jäädä sinne yöksi. En ole varma, mutta luulen että sillä oli jotain tekemistä lapsuuteni kanssa. Joka kesä olin tullut tänne äitini kanssa muutamaksi viikoksi, mutta oli ollut kirjoittamaton sääntömme, että hän nukkui päärakennuksessa ja minä aitassa. Äitini rakasti minua hyvin paljon, tiesin sen kyllä, mutta en koskaan saanut nukkua hänen vieressään, en edes ollessani aivan pieni poika, en vaikka olisin nähnyt pahaa unta. Hän halusi, että oppisin pitämään itsestäni huolta. Päivät olivat hyvällä tavalla kuluttavia. Pidin jatkuvasti yllä kahta tulta, sekä päärakennuksessa että aitassa. Se oli aina tapa pitää kylmyys aisoissa. Hakkasin puita, kannoin vettä ikivanhasta kivikaivosta ja tein ruokaa. Luin kirjoja ja kirjoitin jopa muutaman surkean runon. Elämä oli hyvää kaikessa yksinkertaisuudessaan. Kolmantena yönä jätin oven raolleen. Ensimmäinen yö oli ollut hiljainen, mutta toisena oli kuullut ulkoa ääniä. Tällä kertaa askeleet käyskentelivät pihan sorapohjalla. Yritin vilkuilla ulos pienestä ikkunasta, mutta näin ainoastaan vilauksen vetäytyvästä varjosta. Pelko oli kuin kylmä metalli ihollani. Mutta oli jotain muutakin. Ehkä tuulessa, joka ulvoi kuin haavoittunut eläin? Kenties noiden askelten varovaisuudessa? Tai itse varjon kapeassa hataruudessa? En ollut ihan varma, mikä minut sai tekemään niin, mutta seuraavana yönä päätin jättää oveni auki. On hyvä ymmärtää, etten ollut kunnossa silloin. Tämä ei ollut järkevästi toimivan ihmisen tekosia. Minusta tuntui, että olin saanut yhteyden johonkuhun, joka tarvitsi minua. Sen jonkun läheisyys aiheutti minussa hetkellistä kauhun tunnetta, mutta myös kaipuuta. Yksinäisyyden tunnetta, johon saatoin samaistua. Minun oli jätettävä ovi auki.

4 Söin muutaman korpun ja join omenateetä ennen nukkumaanmenoa. Jätin tulen hiipumaan päärakennuksen takassa, ylitin pimeydessä kylpevän pihan ja kävin vierasaittaani. Kannoin mukanani öljylyhtyä, mutta en ollut sytyttänyt sitä. Jos varjo oli lähellä, en halunnut pelästyttää sitä. Jätin oven huolellisesti muutaman sentin verran raolleen. Sitten astuin sisään kodikkaaseen makuuhuoneeseeni, jossa kalusteiden virkaa toimittivat sänky ja pieni pöytä. Seinät olivat täynnä vanhoja maalauksia linnuista, pelloista ja kumpuilevista kukkuloista. Olin varma, etten saisi unen päästä kiinni. Olin väärässä. Tuskin olin saanut pääni tyynyyn ja karhean peiton ylleni, kun vaivuin jo syvään uneen. Aluksi se tuntui selkounelta. Kuulin jälleen askelia ulkoa. Tällä kertaa ne hivuttautuivat askel kerrallaan lähemmäksi yli pihaa peittävän soran. Lähempänä vierasaittaa maata peitti ainoastaan kostea ja pehmeä multa. Erotin liikkeen äänet töin tuskin. Kuu oli kiivennyt jälleen korkealle mustalla taivaalla. Sen valo kurkisti sisään pienestä ikkunastani ja valaisi ulko-ovea. Odotin. Sekunnit venyivät minuuteiksi. Ajelehdin takaisin uneen. Kuulin narisevan äänen. Aukaisin silmäni. Joku oli ovella. Saatoin selvästi erottaa varjon ääriviivat. Lamauttava pelko piti minut aloillani. Yritin erottaa yksityiskohtia vainoajastani, mutta pimeys ei suonut minulle sitä iloa. Oliko varjo ihminen vai ei, mies vai nainen, olin edelleen epävarma. Juuri ja juuri ihmiskorvin kuultava kuiskaus kuului varjon suunnalta. Se oli kuin yksittäinen nuotti kauniista, mutta kauhistuttavasta laulusta. Se rikkoi lumouksen. Nousin istumaan. Älä mene! anelin, mutta turhaan. Olin pelästyttänyt varjon matkoihinsa. Se pakeni ulos ovesta epätodellisen nopeasti. Voimakas tuulenpuuska paiskasi oven kiinni. Huuliltani pääsi pehmeä kirous. Olin ollut liian innokas. En kuullut enää askelia, ainoastaan tuulen, joka piiskasi armottomasti ohuita seiniä. Mietin, tapaisimmeko enää. Kun kolmatta kertaa jätin oven auki, ei ollut ovea mitä lukita.

5 Sen jälkeen kun varjo oli perääntynyt, en saanut enää nukutuksi. Tiesin, että oli turha edes yrittää. Tiesin myös, että olin menettänyt tilaisuuteni tältä yöltä, joten sytytin lyhdyn ja kävelin takaisin mökkiin. Takka oli ollut kylmänä tuntikausia ja talvi oli alkanut jo tunkeutua sisään mökin rakosista. Työskentelin nopeasti ja tehokkaasti. Kannoin sylillisen kuivaa polttopuuta vajasta, asettelin puut huolellisesti tulisijaan ja sytytin tulen. Sen jälkeen täytin kattilan vedellä ja keitin teetä. Kylmyys väistyi yhtä matkaa yön pimeyden kanssa, ja kelmeä talviaamu saapui minua tervehtimään. Taivaalta tipahteli pienen pieniä lumihiutaleita. Ajattelin, tai ainakin toivoin, että ne olisivat ilahduttaneet minua, mutta olin väärässä. Kaikki ei ollut hyvin, ja minä tiesin sen. Aivan kuin minulla olisi ollut tehtävä, jota en vielä tiennyt. Myöhemmin iltapäivällä vaivuin uudestaan uneen. Ensimmäistä kertaa kuukausin näin unen, jonka muistin jälkeenpäin. Kävelin hitaasti mökistä pois päin. Katsoin jalkojani. Tuntui siltä kuin ne olisivat totelleet vain itseään. Minä olin vain mukana matkalla. Etäisyys kasvoi metri metriltä. Tie teki jyrkän mutkan. Katsoin taakseni, enkä nähnyt enää mökkiä. Jatkoin eteenpäin. Vasemmalla puolellani oli päättymätön pelto, oikealla tuuhea metsä. Nyökkäsin tietäväisesti. Olin nähnyt samat maamerkit tänne saapuessani. Tie suoristui jälleen. Olin saapumassa risteykseen. Risteyksessä oli kyltti, joka oli niin sään pahoin pieksämä, etten erottanut mitä siinä sanottiin. Epäröin ensin hetken, sitten pysähdyin. En ollut varma, mihin suuntaan jatkaa. Vilkaisin taivaalle. Se oli kauniin violetti. Yö oli hämärtymässä, mutta ei ollut kylmä. Minulla ei ollut edes takkiani, mutta pärjäsin silti hyvin. Katselin ympärilleni, ja äkkiä tajusin, ettei minun ollut tarkoitus mennä minnekään. Minun oli ensin odotettava. Aika oli kuin virta, jonka pituutta oli mahdotonta mitata. Violetti hehku säilyi. Määräämättömän ajan kuluttua kuulin jonkun lähestyvän. Käännyin katsomaan ja näin pitkän laihan miehen kävelevän minua kohti. Hän tuli päättymättömän pellon suunnasta. Yllään hänellä oli ruskea fedora-hattu, sekä elegantinnäköinen pitkä takki.

6 Mies ei pysähtynyt tervehtimään, vaan harppoi pitkin askelin ohitseni. Näin vilauksen hänen kasvoistaan. Ne olivat paljon vanhemmat, mutta tunnistin niiden piirteet iästä huolimatta. Mies jatkoi matkaansa ohi risteyksen, ja eteenpäin pitkin syvälle metsään johtavaa tietä. Herättyäni menin välittömästi ikkunan luo. Iltapäivä oli miltei kulunut. Tiesin, että minulla oli kiire. Tuuli ulvoi pihalla kuin mielipuoli. Vaikka olin kuinka yrittänyt pitää mökkiä lämpimänä, tunsin kuinka pureva kylmyys tulvi sisään raoista, joita kaikissa vanhoissa rakennuksissa väistämättä on. Vanha takkini ei kelpaisi nyt, oli liian kylmä. Käänsin tätini vaatekaapin ylösalaisin kerätessäni kasaan kaikki lämpimät vaatteet, jotka suinkin löysin. Kun olin vaatettanut itseni naurettavimman muodin mukaisesti, keräsin loput tavaroistani, muistikirjani ja luotettavan öljylampun. Ahmittuani muutaman kuivan keksin olin valmis lähtemään. Pysähdyin ainoastaan lukitsemaan oven. Sitten jätin tätini vanhan mökin taakseni ja lähdin kulkemaan tietä eteenpäin. Se ei ollut sama tie kuin unessani, ei täysin. Vasemmallani tosiaankin levittäytyi pelto, joskin saatoin nähdä sen päättyvän muutaman kilometrin päässä, kohdassa jossa viereisen kylän raja alkoi. Ja ohitettuani tiessä olleen mutkan, näin että oikealla puolellani kasvava metsikkö alkoi muuttua tuuheaksi metsäksi. Tiesin siis, minne olin matkalla. Risteyksestä käännyin syvemmälle metsään, aivan kuten mies unessani. Kuljettuani kenties pari kilometriä minun oli pysähdyttävä sytyttämään lamppu. Puiden varjot pitenivät nyt nopeasti. Yhdessä kylmyyden kanssa ne nielaisivat minut sisäänsä. Siitä huolimatta jatkoin eteenpäin. Tie kapeni poluksi. Aluksi kuljin ohi tien oikealla puolella kohoavasta talosta. Se lepäsi piilossa tuuheiden kuusien katveessa, enkä yksinkertaisesti ollut nähnyt sitä. Vasta kun huomasin tien reunassa kolhiintuneen postilaatikon käännyin takaisin katsomaan tarkemmin. Noin kymmenen metrin päässä tiestä todellakin oli jotain. Jonkinlainen rakennus. Tiesin, että minun oli mentävä lähemmäksi.

7 Kyseessä oli vanha rapistunut talo. Useimmat sen ikkunoista olivat rikki. Sisäänkäynnille johtava pieni portaikko oli romahtanut. Jossain vaiheessa myös itse ovi oli kokonaan kadonnut. Talo oli ollut tyhjillään vuosikymmeniä. Muutaman vuoden sisään myös sen perustukset romahtaisivat lopullisesti. Katto oli jo paikka paikoin tullut sisään. Sisäänpääsy oli haasteellista, koska rappusista ei ollut mitään hyötyä. Lahonneista laudoista irvisti pitkiä ruosteisia nauloja. Saisin varmasti jäykkäkouristuksen, jos työntäisin jalkani niille. Myöskään ikkunoiden terävät lasireunat eivät houkutelleet, mutta katseltuani ympärilleni huomasin, että saisin yhden rikkinäisistä ikkunoista avattua, mikäli olisin huolellinen. Asetin lyhdyn viereiseen puunoksaan ja ryhdyin työntämään kättäni sisäpuolelle hitaasti ja varovaisesti. Tunsin kuinka rikkoontuneen ikkunaruudun terävät kulmat repivät hihaani, ja veivät pieniä kangaspaloja mukanaan. Lopulta sain taivutettua kaksi sormeani pienen rautaisen kahvan ympärille. Käänsin kahvasta ja ikkuna aukesi. Otin lampun mukaani ja kiipesin kömpelöin liikkein ikkunasta sisään. Yllätyksekseni huomasin, että talo oli vielä enimmäkseen sisustettu. Huoneita oli kaksi, makuuhuone ja keittiö. Keittiö oli pieni, tuskin kymmentä neliömetriä isompi. Nurkassa seisoi vanha hella, joka näytti hämmästyttävän puhtaalta ja ruosteettomalta. Joskus aikanaan se oli ollut kallis. Pöytää keittiössä ei ollut, mutta kaksi jämäkkää ja vielä istumakelpoista tuolia kylläkin. Seinälle oli ripustettu pieni astiakaappi. Avasin sen. Sisällä oli parhaat päivänsä nähnyt emalikattila. Sitä ei käyttäisi enää kukaan. Keittiön lattialla näin pinon vanhoja sanomalehtiä. Kumarruin tutkimaan niitä. Lehdet olivat yli 30 vuotta vanhoja. Lamppuni hämärässä valossa näin vilauksen tylsistä otsikoista. En ollut riittävän kyllästynyt lukeakseni niitä tarkemmin. Keittiössä ei ollut juuri muuta, joten siirryin toiseen huoneeseen. Se oli makuuhuone siinä mielessä, että takimmaisen ikkunan alla oli iso sänky. Patja oli kadonnut aikojen saatossa. Yhtä hyvin tilaa olisi voinut nimittää myös olohuoneeksi. Huoneessa oli kodikkuutta tuova iso takka, ja ovenpielestä löytyi jopa laatikko, jonka sisällä oli polttopuita. Lisäksi näin kaksi identtistä keinutuolia, sekä nojatuolin. Jälkimmäinen oli likaisuudessaan vastenmielinen, mutta keinutuolit olivat hyväkuntoisia. Tiesin hiukan puusepän työstä, isäni kun oli aikanaan saanut

8 siitä elantonsa. Näin, että nämä tuolit oli rakentanut joku, joka oli kätevä käsistään. Omistajakin oli pitänyt niistä hyvää huolta. Lakkapinta kiilteli hämärässä valossa aivan kuin se olisi sivelty siihen vasta eilen, ja näin siinä tuskin naarmuakaan. En voinut vastustaa kiusausta. Välittämättä nurkissa ulvovasta jäisestä tuulesta päätin istua toiseen keinutuoliin. Molemmat näyttivät tarpeeksi tukevilta laihalle varrelleni, joten valitsin lähempänä olevan. Tuoli kantoi painoni täydellisesti. Yritin jopa keinuttaa sitä aavistuksen. Lattialaudat päästivät vastustelevan narahduksen, mutta tuoli tanssi sulavasti edestakaisin, kuten sen tekijä oli epäilemättä tarkoittanutkin. Sydämessäni tiesin saapuneeni oikeaan paikkaan. Jäisin tänne yöksi. Sytyttäisin tulen vanhaan takkaan ja pitäisin kylmyyden loitolla. Odottaisin tässä vanhassa talossa, jossa ei ollut ovea. Varjo tulisi ja minä toivottaisin sen tervetulleeksi. Kerrankin tulen virittäminen kävi helposti. Tarvitsin vain yhden tulitikun sytyttääkseni polttopuut sanomalehden palasella. Hetkiseksi jäin vain seisomaan tulen lämpöön ja annoin sen elvyttää jäykät jäseneni. Siirsin tuolini takan viereen. Hetken mielenjohteesta päätin siirtää siihen myös toisen keinutuolin. Hylätty talo tuntui miltei kodikkaalta, kun se kylpi liekkien lämpimässä hehkussa. Olin tyytyväinen sisustuksellisiin siirtoihini, mutta huone oli vieläkin liian kylmä, jotta olisin voinut selvitä talvisesta yöstä. Iso osa lämmöstä pääsi karkuun takan lähellä katossa ammottavasta reiästä. Revin rikkinäisestä nojatuolista hieman täytteitä, ja onnistuin niiden avulla tukkimaan osan reiästä. Tästä oli selvästi apua. Samalla huomasin jotain mielenkiintoista katon ehjässä osassa. Koko pinta oli maalattu kauniin kirkkailla väreillä. Kurkotin kohti lamppuani nähdäkseni paremmin. Taiteilija oli maalannut kirkkaansiniselle taustalle pienen lehdon, joka oli täynnä tummanvihreitä puita sekä punaisia ja valkoisia kukkia. Tekijä oli ollut lapsekkaalla tavalla taitava. Hänen työnsä välitti myös selvän viestin menneisyydestä. Tämän talon asukkaat olivat joskus olleet onnellisia. En epäillyt sitä hetkeäkään. Aivan katon perimmäiseen kulmaan oli kirjoitettu kömpelöin tikkukirjaimin kahden pienen tytön nimet. He olivat joskus asuneet täällä. Minun äitini ja tätini.

9 Palasin keinutuolin luokse ja lisäsin takkaan sylillisen puita. Sen jälkeen nojasin tuolissani taaksepäin ja aloin jälleen keinua. Hetken kuluttua vaivuin uneen. En nähnyt tai kuullut varjoa, kun se saapui sisään. Joskus puolenyön jälkeen avasin silmäni. Tuli rätisi edelleen iloisesti takassa. Joku oli lisännyt polttopuita. Saatoin kuulla, kuinka keinutuoli vieressäni keinui edestakaisin, edestakaisin. Lattialaudat narisivat. Varjo istui vieressäni, mutta en ollut peloissani. Tiesin, ettei se tekisi minulle pahaa. Seuraavana aamuna palasin mökille keräämään tavaroitani. Kävelin seitsemän kilometriä lähimpään kylään, ja matkustin junalla kotiin. Kesti monta vuotta, ennen kuin näin tuon metsän keskellä olevan talon uudestaan.