Koko ajan... tälläkin hetkellä. - Nuorten tarinoita työpajoilta

Transkriptio

1 Koko ajan... tälläkin hetkellä - Nuorten tarinoita työpajoilta

2 Valtakunnalinen työpajayhdistys ry haluaa tarjota työpajoilla valmentautujina oleville nuorille mahdollisuuden päästä omalla äänellään kertomaan kokemuksistaan ja ajatuksistaan. Koko ajan... tälläkin hetkellä Nuorten tarinoita työpajoilta -julkaisussa nuorten runot, maalaukset, kuvat ja kertomukset luovat mielikuvaa siitä todellisuudesta, jossa työpajanuoret tänä päivänä elävät. Nyt on aika päästää nuoret ääneen! Valtakunnallinen työpajayhdistys ry on työpaja-ammattilaisten perustama järjestö, joka kehittää sekä työpajojen toimintaedellytyksiä että työpajoissa työskentelevien valmentajien ammattitaitoa yhteistyössä kentän ja muiden alan toimijoiden kanssa. Työpaja on yhteisö, jossa työnteon ja siihen liittyvän valmennuksen avulla pyritään parantamaan yksilön kykyä ja valmiuksia hakeutua koulutukseen tai työhön sekä parantamaan hänen arjenhallintataitojaan. Valtakunnallinen työpajayhdistys ry uskoo tekemällä oppimiseen ja katsoo, että jokaisella yksilöllä tulee olla siihen myös oikeus.

3 Koko ajan... tälläkin hetkellä koko ajan, tälläkin hetkellä, miljoonat äidit lukevat pojilleen satua, jossa hyvä palkitaan, tietämättä, että 20 vuoden kuluttua heidän pojastaan tulee se satujen pahis, koulussa kiusaava häirikkö, itseään viiltelevä tuska, rappukäytävässä piikittämässä, istumassa vankilassa taposta, sadun kerjäläinen, joka pyytää rahaa pulloon kuollen lopulta köyhänä ja kurjana tapettuaan sen satujen pahan, itsensä. koko ajan, tälläkin hetkellä, miljoonat äidit lukevat tyttärilleen satua prinsessoista, tietämättä, että 20 vuoden kuluttua heidän tyttärensä itkee itsensä uneen, koska ei saanutkaan prinssiä, koska ei olekaan prinsessa, vaan yksinhuoltajaäiti, jota satujen prinssi pahoinpitelee, prinsessat huutavat sisäistä tuskaansa salaa iltaisin, ettei kukaan vain kuule. Kalpeina riutuneina varjoina rievuissaan juoksemassa iltaisin, saadakseen täydellisen vartalon, tiedostamatta, että täydellistä ei ole, kunnes käsi ei enää nousekaan, kunnes jalat eivät enää kanna liitävää keijua, vaan maailman mustetessa silmissä, he kaatuvat maahan ja kylmä, kidutettu sydän lopettaa heidän kärsimyksensä, lopettaa nälkiintyneen harhat prinsessasta, joksi pääsee, kun oppii olemaan syömättä, juoksee aamuisin, päivisin, iltaisin koska liikanainen heidän kehossaan on esteenä olla se satujen keiju, koko ajan, tälläkin hetkellä pelastuu moni. arkipäivän sankareiden, prinssien ja prinsessoiden, valkeiden enkeleiden lääkärien, hoitajien muodossa parantaessa sen, mitä he pystyvät pelastamaan siitä rauniosta, josta piti tulla se sadun prinsessa, täydellinen keiju, sadun prinssin, joka likaisena kurjana riutuneena on pelastettu kuolemasta kylmän talviyön taivaan alta. Tavoitteinaan onnellinen elämä, josta tulikin valheita täynnä oleva painajaisuni jota eivät lapset kuule, koska se ei ole mikään kaunis satu, kaunista siinä voi olla ainoastaan loppu, jos elinvoima jaksaa virrata raiskatussa kehossa, jossa koko ajan, tälläkin hetkellä nukkuu yksi monista prinsessoista, tietämättä olleensa prinsessa jo kun he kuuntelivat äitiensä lukemaa satua, eläen elämää onnellisena loppuun saakka. tosin nämä miljoonat prinsessat näkevät totuuden usein vasta sitten, kun heidät pelastetaan, mutta ei satujen pahoilta, vaan heidän itsensä tekemästä vankilasta, tai helvetistä, mikä oli alussa kuin taivas, miehen, lasten ja kodin muodossa, mutta josta jäi jäljelle pelko, mustelmat ja pullon henki.

4 koko ajan, tälläkin hetkellä, miljoonat tyttäret lukevat omille lapsilleen samaisia satuja hyvästä ja pahasta, prinsseistä ja prinsessoista, voimatta itkeä, vaikka he tietävät, että 20 vuoden kuluttua paha on läsnä, eikä unelmien voima tule riittämään siinä sadussa, joka eletään oikeasti. pojasta voi elämän kertoja muokata kerjäläisenä asuvaksi alkoholistiksi, koska synnyttyään prinssinä, voi poika olla joko tosi elämän oikean sankari, prinssi, joka pelastaa prinsessan, mutta valitessaan väärään suuntaan, tietämättä, että ollut prinssi jo syntyessään ja on sitä edelleen, mutta tuhoamalla sielunsa prinssin valintojensa sokeuttamana, luullen saavuttavansa sen teoilla, joiden vuoksi hän tuhoaa elämästään sen, mitä siitä on jäljellä. Eikä tyttö uskalla olla prinsessa ilman tuskaa, jota hän näkee ja kokee, ennen kuin ymmärtää, miten arvokas hän on ja on ollut sitä aina. prinsessaksi ei tulla, prinsessaksi synnytään. täydellistä elämää ei ole olemassakaan, mutta onnelliseen loppuun voi itse vaikuttaa. arkipäivän pelastajat prinssit ja prinsessat, ritarit ja enkelit ovat lähempänä kuin tiedämmekään, mutta liian moni unohtaa sadut ja elää kärsien siitä, miten tavoittelee elämää, jonka vuoksi kadottaa itsensä tuhansien surullisten tarinoiden sekaan, koko ajan, tälläkin hetkellä, jossain elää tuleva todellinen prinssi, valmis prinsessa, enkeli, jonka avulla pelastuu moni joka on etsinyt itseään väärällä tavalla Heidi Vainikainen

5 Saara Tolonen

6 Lenni Istun Pyynikin rannalla kalliolla. Laineet lyövät kovaan kiveen tasaisina, pehmeinä ja rauhoittavina. Ilma on tukahduttavan kuuma, mutta kesätuuli tuntuu ihanan viileältä nihkeää ihoani vasten. Heinäkuun aurinko porottaa paahtavana pilvettömältä taivaalta, vaikkei kello ole vielä edes kymmentä. Tahtoisin upottaa edes jalkani kylmään veteen kuten kaikki muutkin, jotka ovat tulleet aikaisin rannalle, mutten uskalla, sillä pelkään vedenalaista. Annan ajatusteni lentää taivaalla liitävän lokin lailla. Hengitän järveltä saapuvaa tuulta ja veden tuoksua. Kuuntelen lokin huutoa ja ajattelen sinua. Ajattelen hymyäsi, käsiesi hienoista vapinaa, kun kosit minua. Hymyilen itsekseni käsiini nojaten ja katselen tasaisesti nousevia ja laskevia aaltoja. Nousen ylös, otan kengät käteeni ja laskeudun alas kalliolta. Kivet pistelevät jalkapohjia, mutten jaksa välittää, onhan nyt kesä. Kävelen rantaa seuraten Eteläpuistoa kohti hitain askelin. Kostea hiekka tarttuu varpaisiin, puiden lomassa on varjoista ja hellä tuuli puhaltaa kasvoihin ja kaikkialle ihollani. Vastaani polulla kävelee suuri, harmaa ja untuvainen lokin poikanen, nimeän sen Lenniksi. Sanni Roikonen

7 Parasta elämässä Enää en halua edes sanoa ääneen sitä. Masennus, toistuva keskivaikea, jota välillä tuntuu sairastavan joka toinen vastaantulija. Minä olen niin paljon kaikkea muutakin kuin mielenterveyskuntoutuja, välillä sitä vain on niin vaikea nähdä kun potilaana oleminen on muuttunut kokopäivätyöksi. On terapiaa, lääkäreitä, perhetyötä, KELA- ja muiden raha-asioiden hoitoa. Missä välissä minä ehdin olla minä, se sama nainen, joka olin ennen kuin viimeisimmän kerran sairastuin? Sairausloman sietämättömän tylsyyden vuoksi pääsin vuosi sitten syksyllä pajalle hankkimaan päivärytmiä ja sosiaalisia kontakteja. Alussa tein milloin mitäkin kädentöitä ja muutaman kuukauden työskentelyn jälkeen aloin maalata. Maailman parasta! Kevään ja kesän elin ja hengitin maalaamista. Aamulla heti pajalle tultuani otin maalaustarvikkeet esille ja maalasin koko päivän. Kuvat syntyivät suunnittelematta, alitajunnan voimalla. Sisäinen myllerrys muuttui kuviksi, päässä huutavat ajatukset hiljenivät tekemisen iloon ja rauhaan. Huomasin että minähän osaan jotain, olen tässä hyvä ja ennen kaikkea, minä pidän tästä. Sellaisten asioiden huomaaminen on niin terveellistä siinä vaiheessa elämää kun kaikki on harmaata ja muodotonta. Mikään ei tunnu miltään ja jos joskus tuntuukin, niin sitten pahalta. Maalasin ihmisiä, olentoja, tunteita, sanoja, värejä. Olen syvästi rakastanut jokaista maalaamani taulua sekä tekohetkellä että valmistuttua ja siitä huolimatta niistä on ollut helppo luopua. Maalatessani ne ovat antaneet minulle sen mitä olen niiltä halunnut ja tarvinnut, sen jälkeen taulujeni tehtävä on ollut antaa jotain muille. Tauluni ovat päätyneet myytäväksi pajatuotteiden myymälään ja sieltä osan matka on jatkunut uusiin koteihin rakastettavaksi. Se tekee minut sanoin kuvaamattoman onnelliseksi. Pidin piirtämisestä ja maalaamisesta jo lapsena ja nuorena. Jossain vaiheessa elämää kuitenkin kadotin kykyni tehdä kuvia. Tuli opiskeluja ja perhettä, kiirettä ja masennuskausia. Ja kuitenkin vihaamani masennuspeikon ansiosta sain takaisin sen kaikkein ihanimman, maalaamisen. Toivon etten enää koskaan uudestaan kadota sitä. Maalaaminen on parasta elämässä. Vilma

8 Tää oon meijänjuttu Tää on rentoo, tuntuu et lähetää lentoo. Tää on mukavaa, musiikki lahjoja harjottaa, Lyriikoihinki joskus panostaa. Räppii Poppii Rockii, ei sua muotoilla muottii, saat olla vapaa, tehä musaa mist oikeesti diggaat. Jengi ei sua tuomitse, kuka oot? Mikä oot? Mitä teet? Ollaan kaikki tukena, ylä ja alamäessä. Ei tartte pakoilla taikka muitten tyylejä vakoilla, ollaa eri ihmisii, eri mielipiteillä. Fakta on, ettet kaikkien korvii voi kolahtaa, vaikka yritys ei huonoa oiskaa. Tääl ihmiset kuitenki on sun perhettä, lauletaa kaikki samoissa verseissä, kukaan ei yksin sua jätä! Ja tuo hymyn sun suunpienillepielille, niiku taidot kitaroiden, bassojen, pianojen kielille vaikeille. Me pajast tykätään, koskaan ei täält pois haluta lähteäkkään. Tää kuuluu mun kultasiin muistoihin, näitä kokemuksia voin käyttää hyödyksi. Niki Kinnunen Alennustila Voin olla yhä katkera itselleni, siitä mitä mieleni joskus teki, valheita lähetti tunteidenvirtaan, takaisin saa en niitä mihinkään hintaan, kuka ostaa? Joudun vain kysymään ja nolona apua pyytämään vaikka ei taida kukaan tullakaan, päätän siis lopettaa urani ja jatkaa alennustilaani, jossa sinäkin olit mukana, voi, kun et olisi niin kaukana, en näyttäisi raukalta, joka itseään turhaan kokoaa, empiessään askeliaan ja mieleni saisit muuttumaan, linnun laulua kuuntelemaan, valheet kielteisetkin kadottamaan Juuso Väätäinen

9 Vilma Pakkanen

10 Matkasta ja sen jatkamisesta Kaikki mikä syttyy, sammuu minä tiedän, että jokin painaa mieltäsi, mutta ajatella, että se olisin minä: En tahdo miettiä sitä. Ahdistava ajatus. Merkki siitä, että välitän. En voi unohtaa: Jättäminen kuitenkin vain harhaan johtaa. Kun tahdoin kaiken olevan taas hyvin, niin sekään, että osasin ajatella, ei helpottanut yhtään. Toivoton tilanne, tiedän. Katsoa jotain sellaista näytelmää, jossa tietää itse olevansa mukana, muttei ole kuullutkaan muista mitään, saatikka siitä, miten roolistaan tulisi suoriutua. Minä kaipaan sinua ehkä nyt taas enemmän. Minä tahtoisin löytää jälleen sen oikean tien. En kadu. On vain vaikeaa jättää jälkeensä jotain sellaista, jota ei ole tuntenut pitkään aikaan. Ehkä tästäkin syystä ja vuoksi jaksan jatkaa ja ajatella, kuten sinäkin: vaikka tiedämmehän molemmat, ettei matkan jatkaminen poista ongelmaa: Se muuttaa vain muotoaan. Juuso Väätäinen

11 Osallisuudesta ja osattomuudesta Impulsiiviset teot ovat aina tuoneet elämääni kaivattua uutta virkistävää tuulen virettä. Ilman niitä jokaisen päivän samanlaisuus uhkaisi kadottaa jo hajalla olevan identiteettini loputkin palaset lopullisesti. Kuka minä olen ja mitä haluan? Pysähtyessäni nyt pohtimaan itseäni tajuan että aivoni lyövät tyhjää, mieleni muuttuu autiomaaksi jossa piristävä tuulenvire onkin ahdistavan tuntuinen. Tajuan etten tunne itseäni. Päätösten tekeminen tuntuu mahdottomalta koska en pysty menemään oman mieleni sisälle ilman esteitä, pienemmänkin päätöksen tekeminen muuttuu johtolankojen etsimiseksi. Ihan kuin yrittäisin löytää neulaa heinäsuovasta. On hankala tietää mikä olisi minulle hyväksi ja mikä auttaisi eteenpäin elämässä. Ainoa asia, jonka tiedän varmasti olevan isoin intohimoni, on tämän hetken elämäni keskipiste, jotain joka pystyy pitämään hajallaan olevat identiteetin palaset langoilla lujasti kiinni minussa. Musiikki. Provinssirock jäi mieleeni elävästi etenkin koettelemusten ansiosta vahvistuneen rohkeuden ja itseeni luottamisen takia. Kesäkuisena viikonloppuna Tampereen rautatieasemalle suunnatessani epävarmuus vainosi vielä mieltäni. Mistä saisin uuden majoituspaikan nyt kun matkaseurani peruikin kirjaimellisesti viime hetkellä ja kaikki meni uusiksi juuri ennen lähtöä. Kenestä saisin korvaavaa seuraa peruuttajien tilalle? Kännykkäni oli ahkerassa käytössä festivaalin koko ensimmäisen päivän ajan. Soitin ystävälleni joka taas soitti ystävälleen pyytääkseen tältä toisen ystävänsä numeroa joka taas ottaisi minuun yhteyttä.

12 Viimeisen bändin jo lopetettua, ollessani euforian lumouksessa, soitin vielä sinnikkäästi muutaman puhelun kunnes suunnatessani väsyneen, ja suurin osin humaltuneen massan mukana kohti uloskäyntiä helpotuksen tunne valtasi viimeinkin kun eräs minulle vielä uusi ystävä tarjosi minulle sohvansa yöpymispaikaksi, varoittaen minua hyvin boheemista ja sekavasta kämpästään. Näin viikonloppu muuttuikin yhdeksi parhaista jota olen elämässäni kokenut. Opin sosiaalisia taitoja, pääsin hyödyntämään musikaalisuuttani koska tyttö oli sattumoisin itsekin hulluna musiikkiin ja omisti soittimia, itseluottamukseni lähti nousuun hiljaa mutta varmasti. Kaikki impulsiivisuus on aina jollain tavalla ollut sidoksissa musiikkiin. Siitä on syntynyt uudelleen itsetunto hiukan vahvempana ja myös halu löytää asia jonka hallitsen. Halu todistaa itselleni ja läheisilleni että en ole arvoton ja minulta löytyy taitoa ja intohimoa. En välttämättä ole vilkkain ihminen ja keskustelutaitoni on usein aika rajattu, mutta minä olen lahjakas. Halusin löytää kanavan jonka kautta voin tämän todistaa, jonka kautta voin kuntoutua. Olen löytänyt kyseisen kanavan joka tuottaa pientenkin onnistumisen hetkien myötä itsevarmuutta ja tuo eteeni uudenlaisia sosiaalisia tilanteita. Haasteita jotka auttavat minua rikkomaan sitkeän ujouden seinämän ja pääsemään sen läpi tiili tiileltä. Tämän kanavan nimi on Askel-kurssi. Mari Hakala Sanoista tekoihin Kuulen jostain: Joku kehuu miestään. Tämä oli tehnyt vihdoin jotain. Oli siirtynyt kuulemma sanoista tekoihin. ja minä kun en koskaan tee aloitteita. No, ehkä vielä joskus.. Juuso Väätäinen

13 Vilma Pakkanen

14 Neiti, etsivä. Miehesi on viisas jätkä. Hän ei olisi koskaan valinnut sinua jos olisi tiennyt, että sinä etsit hänet. Juuso Väätäinen

15 Rikos on rakkautta I Kaikki loppuu aikanaan.. joskus koitin aloittaa. Taivas, tähdet, ikkunaan, sun kasvos luo ja kaipaamaan... On suurempi kaipuu, kuin taivaltaa, sinun luoksesi taas, kuin ei milloinkaan. II On kaipaus suurempi, kun haluaa.. vain tietää, ettei kuitenkaan voi tieltään, pois väistyä ja mieltään, mun painaa taas. On elämän toisto taas aluillaan. On rakkaus, kaipaus, sydämessä valloillaan. Ja puhjennut on ruusu, unohdettu, kukkimaan Ei tietä, ei toivoa, mutt valoa vaan. Enkä mitään muuta, en kaipaa, kuin vain koskettaa minua. Rakastan sinua. Raskaudestaniko sinuun? Rakkaudesta? Osaanko jo päättää. Mä taistelen, niin.. minä.. sinun vuoksesi.. pois katselen. Tänäänkö lähdet? Sä kysyt ja vaan, kyynelillä vastaan.. -en kuitenkaan. Mua kohtiko kuljet? niin vaan, itsesi suruksi suljet. Kaipaat. Katsahdan silmiisi, ei toivo ole kuollut, Syvimmät haavani se on vain jo puhtaaksi nuollut. Koeta kestää! sut kuulen taas, mutt toivoni peittää ja katoaa taas. Kotini on linnani, sanotaan. hmm niin en nyt muualle poistunutkaan. Se että rakkaus heijastuu. Se ettei sitä voi peittää. Se että rakkauteen polvistuu. Se ettei sen tähden voi nähdä.. ketään muuta, kuin hänet. Juuso Väätäinen

16 Pään sisäinen invalidini Päättymätön noidankehä ulkomaailman ärsykkeistä, sairaus, jossa aistini kääntyvät itseäni vastaan. Kuvat, sanat, äänet, ajatukset jopa tuntoaisti, loputon lista asioista jotka voivat laukaista pakko-oireeni. Voinko ilmaista mielipidettäni edes päässäni, jopa vastaan tulevan auton värin arvostelu, tai tämän ajatuksen mikrosekunnin kestävä välähdys voi johtaa tuntien rituaaliin. Oman henkilökohtaisen vammaisuuteni palvomiseen. Hukkaan heitetyt hetket Tämä pään sisäinen invalidini rajoitti elämääni ulkomaailmaan käytännössä koko nuoruuteni (lukuun ottamatta ala-asteen ensimmäisiä luokkia) sekä loi minusta sosiaalisesti hyvin rajoittuneen henkilön. Olin käytännössä syrjäytynyt muista, joten halveksin itseäni enkä ole täysin vieläkään sinut vaivani kanssa. Pelkäsin ulkomaailmaa sekä siitä tulevia ärsykkeitä joten pysyttäydyin paljolti kotona. Änkytysten, liikkeiden sekä ajatusten sekopäinen rihmasto, on vaikeaa selvittää jopa itselleni miksi käyttäydyn niin typerästi. Asiaa voisi kuivailla nikotiiniriippuvuuden tavoin. Pakottava tarve päässäni ikään kuin aiheuttaa niksojen tapaista pahaa oloa koko kehossani. Ikään kuin olisin ehdollistanut aivoni säätelemään serotoniinia (jonka tasapaino aivoissa on tietääkseni syy pakko-oireisiin) näiden liikkeiden kautta. Jos teen sen ja sen liikkeen niin tarkasti kun pystyn, helpottuu olo hetkeksi eikä sitä tarvitse vähään aikaan tehdä. Ylöjärven kuuluisuus Ihmisten kummasteleminen vain pahentaa tilannetta, ja aikoinaan oli hyvin vaikeaa liikkua esim. julkisilla kulkuneuvoilla. Koulu oli jonkinlainen pakopaikka vaikka sielläkin toki sairauteni oli läsnä, mutta se oli tavallaan ainoa kontakti ulkomaailmaan. Pakko-oireiden ollessa koulussa heittäydyin pelleksi peittääkseni sairautta, ja siksi sainkin koulussa sekopään maineen. Jostain syystä häpesin kertoa totuutta koska luulin olevani ainoa neurootikko koulussani. Tähän on kuitenkin sanottava että pidän jollakin tavalla ihmisten viihdyttämisestä, mutta viihdyttäminen sairauteni kustannuksella ei ole oikea tapa hakea huomiota muilta. Ihme kyllä en kuitenkaan tuntenut kokevani koulukiusaamista koulussa ainakaan merkittävissä määrin. Pääosin pidin yläasteesta, koska koulunkäynti oli luovempaa ja vapauksia oli enemmän.

17 On toki ihmisiä joille olen edelleen katkera ja anteeksi antaminen on vieläkin kilometrien päässä. Ymmärrän siksi myös niitä ihmisiä jotka sortuvat niin epätoivoiseen tekoon mitä viime aikojen ampumatapaukset ovat tuoneet ilmi. Viha joitakin ihmisiä kohtaan voi olla niin valtava, että se raastaa omaa sisintään ja sen tunteen patoutumien voi laueta juuri niin karmealla tavalla mitä kouluissamme on tapahtunut. Itse olen huomannut varsin jännän ilmiön erästä katkeruutta tuntemaani henkilöä kohtaan. Viha kuitenkin kaikkosi yllättäen kun vuosien jälkeen juttelin kaverin kanssa. Asiaa ei muuttanut kuin yksi lause, Koita pärjätä! Kun huomasin henkilön suhtautuvan täysin erilaisesti minuun, oli mielipiteeni muuttunut kaverista kertaheitolla. Emme edes jutelleet mitään sen ihmeellisempää kunhan vain kysyttiin kuulumiset, mutta oma henkilökohtainen katkeruus pyyhkiytyi yllättäen pois. Virallisesti hullu Yläasteella sairauteni kuitenkin paheni, enkä voinut käydä yhdeksättä luokkaa kuin viikon verran, koska jouduin Pitkäniemeen pakkohoito- ja väliaikaisella huostaanottopapereilla. Aluksi vastustin sinne menoa jyrkästi, koska mielipiteeni oli valitettavasti sama kuin useimmilla siitä minkälaista on mielenterveyslaitosten arki. Nyt jälkeenpäin voisin sanoa että median antama kuva näistä laitoksista on osittain oikea ja osittain väärä. Tietynlainen kahtiajako hoidettavien ja hoitajien välillä toki on ja pitääkin mielestäni olla. Mitään pyöreää huonetta ei kuitenkaan paikasta löydy, eristämiseen tarkoitettu kylläkin, mutta useimmin huoneeseen hakeudutaan vapaaehtoisesti. Tässä huoneessa on myös lepositeet, mutta tässäkin potilas on yleensä se joka niihin haluaa. Itse en koskaan joutunut sairauteni takia lepareihin, tosin kerran kytkin itseni kaverin avustuksella huvikseni näihin nähdäkseni miltä siinä tuntuu olla. Aloin yllättäen melko nopeasti pitämään paikasta ja sain myös hyviä ystäviä sieltä. Huomasin myös että pakko-oireinen häiriö kaikkosi lähes tyystin siellä ollessani mutta palasi vuosien vieriessä takaisin, tosin hieman lievempänä.

18 Runoilijapoika Janne Niemessä ollessani aloin myös kirjoitella runoja. Tästä tulikin aktiivinen osa elämääni monen vuoden ajan. Nykyisen harrastus on jäänyt vähemmälle johtuen luultavasti siitä, ettei itselläni ole niin huonoa oloa enää niin useasti kuin aikaisemmin joten tämä purkamiskeino on jäänyt sivummalle. Netissä tuli julkaistua useita runoja ja palaute oli niissä tärkeää sekä se, että voi luoda tunnetiloja ja pistää lukijan miettimään. Piirtäminen on myös asia jota harrastan, ja tästä onkin nykyisin tullut vielä aktiivisempi harrastus kuin kirjoittamisesta. Toisin kuin kirjoitus, piirtämällä haluan vain viihdyttää, eikä niinkään puhutella katsojaa. Muita rakkaita harrastuksia on keräily ja videopelit. Osastohoidon haittapuolet Luulenpa etten enää olisi tässä jos minua ei aikoinaan olisi pakotettu sairaalaan, mutta osastohoidossa on myös haittapuolet. Laitostuminen. Lähes koko teinivuoteni vietin osastoilla ja vastaavissa joten oma nuoruuteni on ikään kuin jäänyt jälkeen muista. Näin ollen en ole voinut kokea niitä asioita mitä muut ikäiseni ovat kokeneet ja ehkä juuri tästä johtuen on hoidoista tullut nykyaikaisen elämäni kompastuskivi. Itsenäinen elämä. Tähän toivon Askel-kurssin tuovan vastauksen. Tähän haluan vielä lisätä sen, että olen kiitollinen siitä että olen saanut oikeaa hoitoa ja henkilöitä jotka kokevat työnsä kutsumuksena (näin olen sen ainakin kokenut), on toki ihmisiä joihin en halua enää törmätä. Ja tiedän sen että olen itse päässyt vähällä, kun mietin kokonaisuutena Suomen hoitolaitoksia. Kaikilla ei ole todellakaan ollut niin hyvää tuuria kuin minulla ja luulen että jos työntekijöillä ei ole sopivaa motivaatiota tai innostusta työhönsä, heijastuu se myös potilaisiin ja heidän toipumiseen. Tietynlainen rehellisyys hoitajan ja hoidettavan välillä on mielestäni erittäin tärkeää sekä se, että potilaan oikeudet esimerkiksi omiin oirekuvauksiin yms. kerrotaan potilaille niin kuin se on. Huomasin myös eräänlaisen välttelyn siinä, että miksi jokin asia tehdään niin kuin se on, esim. asioiden kiertely ja kaartelu tuli tutuksi joissakin paikoissa. Tämä heijastuu heti potilaaseen ja saa aikaan hyvin epärehellisen kuvan. Siksi tietynlainen suorapuheisuus on mielestäni hyvä asia.

19 Luottamuksen rakentaminen hoitosuhteessa on erittäin tärkeää ja jos potilas ei tunne oloaan turvalliseksi, ei ongelmista puhumisesta tule käytännössä katsoen mitään. Koin myös sen, että omia oireita lääkkeistä ja niiden haittavaikutuksista vähäteltiin ja siksi syljinkin erään lääkkeen pois lähes puolen vuoden ajan. Tuntui kuin väsymystäni ei uskottu, joten tämä on ehkä pahin moka mitä itselleni on tapahtunut sairaalassa oloni ajan. Lääkkeen ottamatta jättäminen oli mielestäni seurausta siitä, ettei asiaa otettu vakavasti. Ja vasta vuosia myöhemmin jo avohoidossa ollessani uskoi omalääkärini väsymykseni. Myös se, että lääke oli tavallaan ennaltaehkäisevä, tulevaisuudessa mahdollisesti tulevia vakavampia sairauksia varten, kerrottiin minulle vasta avohoidossa. Tämä on asia mikä mielestäni olisi pitänyt hoitaa osastolla toisin. Askel ja siitä eteenpäin Tätä kirjoittaessa olen olut askeleella vain vähän yli kuukauden mutta alku on melko lupaava. Tällä hetkellä keskityn arkipäivän haasteisiin ja koulutan itseäni siihen elämään mitä tavallaan olen kaivannut niinä syrjäytyneisyyttä lähentelevinä vuosina. Ongelmani ovat nykyisin ehkä asioiden muistaminen ja niistä informoiminen. Myös lääkkeiden säännöllinen ottaminen on tärkeää, koska jos ne jäävät ottamatta heijastuu se nopeasti pakko-oireina. Askelkurssille sopeutuminen on käynyt mielestäni yllättävän nopeasti, tähän osiltaan on auttanut Kiipulan kauppaoppilaitoksessa viettämäni opiskeluvuodet. Opiskellessani sain hyviä ystäviä ja itsetuntoni on kohonnut valtavasti. Tästä johtuen olen uskaltanut olla enemmän mukana Askel-kurssin asukkaiden kanssa. Tämä ei välttämättä olisi onnistunut niin hyvin, ellen olisi saanut hyviä eväitä kuin mitä Kiipulassa sain. Toimintaa, jota askel tarjoaa, on näin kesäaikana harmillisen vähän. Lähitulevaisuudessa on kuitenkin mielenkiintoisia projekteja, kuten kuvausta yms., joten ainoa valittamisen aihe taitaa olla se, että kolmen ja neljän maissa loppuu toiminta kokonaan joten joskus illat ovat hieman yksitoikkoisia. Pakko-oireita on edelleen aaltoilevasti, mutta suurempi ongelma niissä on se, että olen totaalisesti kyllästynyt niihin. Tästä johtuen on ongelmani enemmänkin ärtymys sairauttani kohtaan kuin itse sairaus. Haaveissani olisi se että Askel-kurssin jälkeen voisin hakea koulutustani vastaavaa työtä. mutta en kuitenkaan halua kiirehtiä asian kanssa. Asiat ovat nyt huomattavasti paremmin nyt kun sitä katsoo taaksepäin. Luulen että sairauteni ja siitä toipumiseni voi olla monelle tuttua tekstiä mutta tärkeintä on että siitä puhutaan. Janne Pyöriä

20 Vilma Pakkanen

21 Idiootit Ihmiset ovat idiootteja. Minä olen yksi niistä. Juuso Väätäinen Kun en uskalla avata ulko-ovea Lattia ja katto olivat liian lähellä toisiaan yksiöni kutistui tunti tunnilta jos avasi oven kaksikymmentä vuotta valui sisään Muistan; pyyhekumin tuoksun nokkahuilun suukappaleen jossa haisi sadan ihmisen kuola parin vuosikymmenen ajalta poikien vessan pisoaarit joiden takia osannut kusta yleisissä vessoissa vuosiin öljyn sekainen pakokaasun tuoksun tytöt joille kasvoi rinnat yhdessä yössä joihin en tullut tutuiksi pornolehtien yhteen liimaantuneet sivut ensimmäisen kuolemani. Jani Salminen

22 On hyvä erottautua joukosta, kuuluu erottautua joukosta, muttei erottautua joukosta. Alku ei ollut mitä parhain. Toivottu ainoa lapsi ei osoittautunut terveeksi. Olisi ollut vaikeaa jo siten, mutta kun vielä näyttäytyi, että isällä oli narsistinen persoonallisuushäiriö ja äiti oli yleisesti autistinen. Tätä ei kukaan ole minulle kertonut, olen Aspergeristani huolimatta onnistunut näkemään tämän vuosien myötä. Kaikkihan voivat aina parhaiten ongelmien maton alle lakaisemisesta. Ei, ei meidän poikamme. Ei, ei minun lapseni. Te olette erehtyneet. Kyllä hän osaa. Ettei koskaan tule osalliseksi. Että tulee koko ajan olla varuillaan, se luo puolustusmekanismeja ajan mittaan. Moinen ei ole hyvästä ja pysyy mielessä. Pitkään. Hiljaa itkemisen tekniikka, kun on vain pakko päästää kaikki ulos, niin hiljaa kuin mahdollista, tyynyä vasten, jottei herättäisi muita. On hyvin hallinnassa. Että aina ja koko ajan on oltava peloissaan. Iän nousemisesta huolimatta, hyväksytyksi tulemisestaan huolimatta, kaikki pahuus roikkuu tallella sisimmässä kestäen pitkän ajan tullakseen pois työstetyksi. Jotta yhtenä päivänä olisi jotenkuten työkykyinen. Että eniten koko ajan vuorokauden pimeinä tunteina tuntea sitä epämiellyttävää tunnetta, siitä, että nuo jotka näen tuolla, nuo jotka pian tapaan tässä kadulla, mitä he tulevat tekemään minulle? Onneksi kulkevat ohitseni iloisesti nauraen kadoten yön huveihin. Silloin huokaisen helpotuksesta hetkeksi ja uskallan hengittää kuten merkkinä siitä että olen olemassa. Mutta tulee uusia partioita, uusia vaikeita hetkiä, ja vaikkakin minusta aina vähät välitettäisiin, tekeekö se minut vapaaksi. Ei, valitettavasti, ei, mutta minusta tulee koko ajan vähän enemmän terve. Kaipaan vieläkin Erästä. Kuinka voida olla niin varma, minä en tahdo pelätä, miksi minun on oltava peloissani? Opiskeluaikani aikana Paasikivi-Opistossa tutustuin erilaisiin kynäilijöihin. Yleinen piirre, johon itse samastuin, oli seuraavanlainen. Luovan tapahtumasarjan ollessa huipussaan vain tekstillä on merkitystä. Sitä istuu siinä hohtavan näyttönsä edessä läpi yön ja päivän, hikisenä, pahan hajuisena, hillitysti hysteerisenä ja työskentelee tunti tunnin perään täydellisessä vimmassa kunnes viimein on luonut itselleen saavutetun tilan erillisyydestä. Että on saanut kaikki ymmärtämään ettei nyt kannata häiritä.

23 Kirjoittajan luolaihmiskilpi on kasvanut ulos torjuen kaikenlaisen sosiaalisen yhteyden. Joihinkin tekstareihin pystyy toki vastailemaan viikon aikana. Etupäässä koskien sellaista kuten jos joku tahtoisi jättää ruokaa varastoon minulle. Tämä ruokapaikka saa mielellään olla sijoitettuna kirjelmäboksin ulkopuolella, jotta edes hieman tulisi pois nojatuolin ja huopansa äärestä. Tiedät, että olen hakenut ruokani, mikäli jääkaapin ulkopuolella on pieni siisti maakasa, joka on peräisin tassuistani, muutama jalanjälki, sekä hauraita kuopimisesta tulleita kynnenjälkiä on ilmestynyt valkoiseen oveen. Silloin mäyräherra on ottanut omakseen hyvän ruoan ja vienyt sen kotipesäänsä jossa hän nyt parhaillaan mutustelee lempiravintoaan, herkkuja Lotan keittiöstä. Minä kuten.. minä aion selvitä tästä kokonaisena. Se, ettei voi käydä vanhempiensa luona Espoossa, rikosrekisterin pelossa, ei ole enää ajankohtaista. Nykyään kokee ja tuntee vanhempansa kavereinaan, etenkin isän kanssa, johon suhde on aina ollut vaikeampi. Äiti on kuitenkin ymmärtänyt. Yrittänyt, ellei muuta. Myös pelko tutustua päivän postiin on poissa. Saanko kirjeen KELAlta, mikä on päätös, joudunko henkiseen koomaan? Miksi minun on jännitettävä niin päivän kirjetuokion eteen, vaikkakin koko päivä muuten olisi mennyt kuinka hyvin tahansa. Sitten tulikin väärä päätös väärän päätöksen perään ja kotona loikoilut alkoivat. Vain unta. Maata ja murehtia päivisin. Yöt hereillä vakavasti murehtien tilannettaan. Olisinko saanut lievemmän tuomion ollessani rikas? Olen joutunut ottamaan isosti vastuuta pienestä lähtien, hyötynä se, että kotini seitsemän vuoden ajan on ollut jokseenkin puhdas, ei suurempia vuoria tiskejä tai paperia. Petrea oli kylläkin pettymys, minun olisi tullut saada selvemmät paperit sieltä. Uudet imee.. some never die.. Ramones Clash Police Hans Snabb

24 Det är bra att skilja sig ur mängden, man bör skilja sig ur mängden, men ej skilja sig ur mängden. Det började inte så bra. Det önskade enda barnet visade sig inte vara friskt. Hade varit svårt redan som så, men då det ännu visade sig att fadern hade en narcissistisk personlighetsstörning och modern var allmänt autistisk. Detta har ingen berättat mig, har trots min Asperger lyckats räkna ut detta med åren. Alla mår ju alltid bäst av att allt sopas under mattan. Nej, inte vår son. Nej, inte mitt barn. Ni har misstagit er. Han kan nog. Att inte någonsin tas med. Att hela tiden vara på vakt skapar försvarsmekanismer med tiden. Sådant är inte bra och håller i sig. Länge. Tekniken av att bara måsta tyst gråta ut allt varje kväll så tyst som möjligt mot dynan utan att väcka någon annan i huset hanterar jag väl. Att alltid och hela tiden måsta vara rädd. Trots att åldern stiger, trots man blev accepterad, allt ont hänger kvar i det innersta och tar massa tid att arbeta ut och således bli någorlunda arbetsduglig. Att mest hela tiden under dygnets mörka timmar känna denna obehagliga känsla av att de där jag ser där borta, de där som jag snart möter här på gatan, vad kommer de att göra åt mig? Som tur går de förbi mig glatt skrattandes och försvinner in i nattens nöjen. Då pustar jag ut en stund och vågar andas som ett tecken på att jag existerar. Men det kommer nya patruller, nya svåra stunder, och även om jag alltid struntades i gör det mig fri. Nej, dess värre, men jag blir lite friskare hela tiden. Jag saknar ännu också Någon. Hur kunna vara så säker, jag vill inte vara rädd, varför måste jag vara rädd? Under min studietid i Paasikivi-Opisto bekantade jag mig med olika sorters skribenter. Ett allmänt drag som jag fann likheter med i mig själv var att då den kreativa processen har sin topp så har inget annat än texten betydelse. Man sitter vid den skimrande skärmen genom dag och natt, svettig, illaluktande, smått hysterisk och jobbar timme efter timme totalt frenetiskt tills man äntligen skapat åt sig det nådda tillståndet utav avskildhet. Att ha fått alla att förstå att nu lönar det sig inte att störa.