Kirkonkylän muutoksen vuodet

Transkriptio

1 91 Ilkka Lehtola Kirkonkylän muutoksen vuodet Asutuksen leviäminen pohjoiseen Suomi on yksi Euroopan maaseutumaisimmista maista. Tämä johtuu paljolti vähäisestä väestönmäärästä ja laajasta pinta-alasta. Nykyinen asutusrakenne on muodostunut vuosisatojen kuluessa. Maaseudun asuttaminen perustui alun perin yksittäisiin taloihin, ja asutus oli harvaa erityisesti Suomen pohjoisimmissa osissa. Vähitellen alkoi muodostua kylämäistä asutusta. Kylien kehitykseen vaikutti merkittävästi vuonna 1865 voimaan tullut asetus kunnallishallinnosta. Tällä asetuksella muodostettiin maaseudulle nykymuotoiset kunnat. Uudistus oli tärkeä kansanvallan kehittymiselle. Kuntien perustamisesta seurasi myös se, että kunnan sisäisessä päätöksenteossa yksi kylä eli kirkonkylä alkoi nousta muiden ylitse. Kuntien kehittämisessä ryhdyttiin suosimaan nimenomaan kirkonkyliä, joista muodostui kunnan taloudellisia ja hallinnollisia keskuksia. Inari oli hyvin syrjäinen pitäjä vielä 1900-luvun alussa. Liikenneyhteydet muualle Suomeen ja Pohjois-Norjaan olivat huonot, ja alue eli eristyksissä muun maan kehityksestä. Lappi oli jäänyt massa- ja paperiteollisuuden nousuvaiheessa vuosina keskeisten metsäteollisuuspaikkakuntien takamaaksi. Edessä oli kuitenkin suuria yhteiskunnallisia muutoksia. Suomalaisten muutto Inariin oli alkanut 1870-luvun alkupuolella ja kiihtynyt vuosisadan loppua kohti. Merkittävä muuttajaryhmä olivat myös porosaamelaiset. Entinen metsästäjä-kalastajasaamelainen Inarin pitäjä alkoi muuttua, ja yhä useampi sai toimeentulonsa maanviljelystiloilta. Kirkonkylän syntyminen Inarin kirkonkylän synty 1800-luvun lopulla merkitsi muutosta vuosisatoja kestäneeseen rauhalliseen elämänmuotoon. Inarin keskuspaikka oli ollut pitkään Pielpajärvi, mutta keskus alkoi siirtyä luvulla uuden kirkon myötä Juutuanjoen suulle, jossa kunnan pääkirkko sijaitsi toiseen maailmansotaan asti. Inarin kunnan perustaminen vuonna 1876 oli keskeinen edellytys Kirkonkylän syntymiselle ja kehittymiselle kunnan keskukseksi. Vanhan pitäjänkokouksen tilalle muodostettiin kuntakokous, ja näin Inari siirtyi kunnallishallintoon.

2 92 Kuntakokouksen päätettäväksi tuli runsaasti asioita. Se päätti muun muassa kansakoulujen asettamisesta, poliisin viran perustamisesta, terveydenhoidosta, rokotuksista, kätilöistä, vaivaishoidosta, kunnalle kuuluvien huoneiden rakentamisesta sekä kalastuksen ja metsästyksen valvomisesta. Kunnallishallinnon syntyminen ja seurakunnan toiminnan siirtyminen Pielpajärveltä Juutuanjoen suulle merkitsi instituutioiden muodostumista. Pappila valmistui vuonna 1889, ja uusi kirkko vihittiin käyttöön vuonna Myös uudet kirkkotuvat rakennettiin uuden kirkon läheisyyteen. Kansakoulu aloitti toimintansa vuonna Kirkonkylään rakennettiin lisäksi kunnantupa ja putka poliisille, ja myöhemmin myös kauppias, kunnanlääkäri ja aluesairaala saivat toimitilansa. Uuden kuntakeskuksen syntyminen toi monenlaista väkeä ja toimintaa, kuten Matti Lehtola kuvaa tämän teoksen alussa. Kansakunnan rakentaminen alkaa Suomalaisten kirkonkylien ja niitä ympäröivien maaseutualueiden roolit ovat olleet yhteiskunnan eri kehitysvaiheissa erilaisia. Maaseudun kehitys voidaan tiivistää kolmeen suureen projektiin: kansakunnan rakentamiseen, teolliseen hyvinvointivaltioon ja integroitumiseen kansainvälisille markkinoille. Ensimmäinen projekti oli kansakunnan rakentaminen, joka jatkui aina 1950-luvulle. Maaseutu edusti sotien välisenä aikana ja pitkään sen jälkeenkin maa- ja metsätalouden työvoimareserviä. Yhteiskunnallisen kehityksen perusta oli maaseudun resurssien käyttöönotto. Metsiä hakattiin puuteollisuuden raaka-aineeksi, ja maitoa, lihaa ja viljaa tuotettiin väestön ruokahuollon turvaamiseksi. Varsinkin maa- ja metsätalous sitoi paljon työvoimaa, ja sitä oli tarjolla runsaasti maaseudulla. Suomen reuna-alueilla ja erityisesti Pohjois-Lapissa alkutuotanto säilyi pitkään pääelinkeinona. Lisäksi näillä alueilla kehityksen kytkeytyminen yhä tiiviimmin muun yhteiskunnan kehitysprosesseihin alkoi myöhemmin kuin muualla Suomessa. Kansakunnan rakentamisen kausi tarkoitti myös peruspalvelujen syntymistä kirkonkyliin. Inarin kirkonkylällä oli 1900-luvun alusta aina toiseen maailmansotaan asti keskeinen rooli kunnan hallinnollisena, seurakunnallisena, kaupallisena ja sivistyksellisenä keskuksena. Kylästä muodostui oma paikallisyhteisö, ja sillä oli tuon ajan tärkeimmät kuntakeskuksen instituutiot, kuten pääkirkko, sairaala, kansakoulu, kirjasto ja kunnantupa sekä kauppaliikkeitä. Lisäksi oli yhdistystoimintaa ja kokoonnuttiin markkinoille. Instituutioiden lisäksi muutkin paikallisyhteisön elementit olivat muotoutumassa: ihmisten välillä oli sosiaalista vuorovaikutusta ja kyläläiset alkoivat kokea yhteenkuuluvuutta asuinalueeseensa. Alkoi identiteetin muodostuminen.

3 93 Inarin kirkonkylä oli merkittävä taloudellinen ja sosiaalinen kohtaamispaikka myös kauempana asuville ihmisille. Maantieteellisesti edullisessa paikassa, Inarijärven länsipäässä ja vesireittien solmukohdassa sijaitseva kylä hallitsi ihmisten arkielämän toimintoja laajoilla alueilla. Kylän sosiaalinen merkitys liittyi vahvasti suuriin kirkkopyhiin. Elämä jaksottui paljolti syklisen ajankäsityksen mukaisesti, mikä määritti myös kylän roolia. Kirkolla käynti määräytyi luonnon kierokulun mukaisesti siten, ettei kulkeminen tuottanut ylivoimaisia esteitä. Kirkkopyhillä ei ollut vain uskonnollista merkitystä, vaan ne tarjosivat myös merkittävän sosiaalisen ja taloudellisen kohtaamispaikan. Samanaikaisesti pidetyt Inarin markkinat olivat huomattava tapahtuma. Käräjät ja kirkonmenot olivat niin ikään yhtä aikaa. Kirkonkylä oli tuolloin myös huolenpitoyhteisö. Kulkuvälineitä ja majoitusmahdollisuuksia oli niukasti, joten yhteisövastuuta kannettiin jossain määrin niin omassa kylässä kuin ympäristöalueillakin. Asuntoa tarvitseva saattoi majoittua tilapäisesti toisen kirkkotupaan, kuten teoksessa ensimmäisellä kävelykierroksella huomataan. Se, jolla oli suuri vene, otti naapurinsa mukaan kirkkomatkalle. Kauppiaita lukuun ottamatta juuri kukaan ei pitänyt oviaan lukossa. Kulkija saattoi tulla yöllä ja oikaista pirtin lattialle nukkumaan. Muu maailma alkoi vähitellen tunkeutua perinteiseen kyläyhteisöön ja toi samalla uudenlaisia elämänmuotoja ja ajatuksia. Ammatillinen ja sosiaalinen rakenne monipuolistui muualta tulleen väestön vuoksi. Poromiesten, kalastajien ja maanviljelijöiden ohella Inarissa asui yhä enemmän virkamiehiä kuten aluemetsänhoitaja, nimismies ja lääkäri. Myös Kirkonkylän toiminnallinen merkitys alkoi muuttua maailmansotien välisenä aikana luvun alussa suuret tukkityömaat, Petsamontien rakentaminen ja kauttakulkuliikenne Petsamoon kasvattivat Ivaloa taloudellisesti ja väestöllisesti sinne etelästä suuntautuvan muuttoliikkeen vuoksi. Petsamo kytkettiin Suomen tieverkkoon ja samalla Pohjois-Lappi taloudellisesti yhtä tiiviimmin osaksi muuta maata. Lisäksi kulkeminen Kirkonkylään helpottui, kun maantie Kyröstä valmistui vuonna Inariin tulivat aikanaan myös linja-autovuorot. Suomalaisasutuksen lisääntyessä saamelaisten suhteellinen osuus pienentyi Ivalossa ja Inarissa. Palvelut alkoivat siirtyä Kirkonkylästä Ivaloon, josta tuli myös kunnan hallinnollinen keskus toisen maailmansodan jälkeen. Kyläyhteisön ulospäin suuntautuvat suhteet lisääntyivät, koska osa asiointimatkoista tehtiin Ivaloon. Sotien jälkeiset vuodet Kansakunnan rakentaminen jatkui toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina. Julkisen vallan rooli oli keskeinen infrastruktuurin rakentamisessa. Maaseudun ja kirkonkylien väestö pyrittiin pitämään asuinseuduillaan ja jarruttamaan muuttoliikettä keskuksiin. Elettiin

4 94 maaseudun kultakautta: lapsia oli paljon, ja valtio ja kunnat perustivat palveluja ja rakensivat teitä syrjäisimpiinkin kolkkiin. Inarissa, jonka Saksan armeija oli tuhonnut täysin Lapin sodassa, oli kaikki rakennettava uudestaan. Alussa Kirkonkylä koostui parakeista ja teltoista, kuten neljännellä kävelykierroksella huomataan. Vaikka yritystoiminta oli alkanut keskittyä Ivaloon, Inari ei suinkaan jäänyt kehityksestä sivuun. Kirkonkylä oli saamelaistoiminnan ja koko Pohjois-Inarin elinkeinoelämän keskus. Heti Lapin sodan jälkeen sinne rakennettiin keskeisiä yhteiskunnallisia palveluja kuten kansakoulu, kirjasto, terveystalo, posti ja lennätin. Perustettiin myös useita myymälöitä, ravintoloita ja majoitusliikkeitä. Kylässä oli lisäksi suutari ja kaksi leipomoa ja useita pankkeja. Kirkonkylän koulupiiri oli yksi Suomen laajimmista. Kun suuret ikäluokat tulivat kouluikään 1950-luvun alussa, koulun luokkahuoneet ja asuntolan tilat kävivät ahtaiksi. Syrjäkylien toiminnallinen sidos Inarin kirkonkylään alkoi entisestään vahvistua 1960-luvulle tultaessa. Pohjois-Inarissa syrjäkylät siirtyivät lopullisesti rahatalouteen ja kaupallisten hyödykemarkkinoiden piiriin siinä vaiheessa, kun syrjäkylistä avautuivat kulkuyhteydet ulkopuoliseen maailmaan. Henkilöautojen ja moottorikelkkojen omistajuus alkoi yleistyä, mikä lisäsi siten myös riippuvuutta Kirkonkylästä ja sen palveluista. Aina 1960-luvulle asti Itä- ja Pohjois-Suomen syrjäiset kylät olivat omia paikallisia sosiaalisia järjestelmiä, paikallisyhteisöjä. Alueella asuvien ihmisten välillä oli toiminnallista vuorovaikutusta, joka loi yhteisyyttä ja paikallisidentiteettiä. Tämä näkyi myös Inarissa, jonka sotien jälkeinen sosiaalinen elämä oli vilkasta. Seurojentalo oli huvitoiminnan keskus, ja kyläläisille perustettiin myös oma urheiluseura. Kirkko ja pappila rakennettiin uudestaan ja perustettiin kansanopisto. Oli myös monenlaista harrastustoimintaa kuten opintokerhoja ja ohjelmallisia iltoja, joissa esitettiin näytelmiä ja musiikkia. Paikallisidentiteetti oli vahvaa. Se oli symbolista yhteisyyttä, joka ilmeni ihmisten tietoisuudessa ja vahvisti yhteenkuuluvuuden tunnetta. Inarin kirkonkylässä symbolinen yhteisyys ilmeni ennen kaikkea oman kylän etujen puolustamisena. Tämä näkyi esimerkiksi siinä, että kuntakeskuksen siirtyminen Ivaloon aiheutti närää ivalolaisten ja inarilaisten välille. Se ilmeni kiistoina monien yleisten hankkeiden, kuten kunnallisen sähkölaitoksen, yhteydessä sekä seurakunnan toimintojen järjestämisessä luvulla puuhattiin jopa Inarin ja Ivalon erillisten seurakuntien perustamista. Myös kunnallispolitiikassa elettiin muutosten aikaa. Porvarilliset puolueet olivat ennen sotia voineet varsin rauhassa toteuttaa omaa politiikkaansa. Keskeinen rajalinja oli mennyt Ivalon ja syrjäkylien välillä. Sotien jälkeen vasemmiston kannatus kasvoi, ja se ryhtyi kunnanvaltuustossa harjoittamaan hyökkäävää politiikkaa. Kirkonkylässä vasemmiston kannatus oli vähäisempää kuin Ivalossa ja sen liepeillä.

5 95 Uusiin poliittisiin liikkeisiin suhtauduttiin epäluuloisesti. Niinpä 1960-luvun lopulla noussut vennamolaisuus sekoitti puoluepoliittisia asetelmia. Suomen maaseudun puolue kilpaili paljolti samoista äänestäjistä Keskustapuolueen kanssa, mikä aiheutti jännitteitä ja ristiriitoja paikkakuntalaisten välillä. Ne saivat joskus tragikoomisiakin piirteitä ja vaikuttivat myös kyläkuvaan, kuten Matti Lehtolan opastamalla neljännellä kävelykierroksella käy ilmi. Teollisen hyvinvointivaltion aikakausi Siirtyminen toiseen suureen kansalliseen projektiin, teolliseen hyvinvointivaltioon, alkoi 1960-luvulla. Se merkitsi maaseudun ja samalla kirkonkylien roolin uudelleen määrittelyä. Maaseudusta tuli teollisuuden työvoiman ja raaka-aineiden alihankkija. Taloudellinen kasvu oli voimakasta. Tästä seurasi laaja muuttoaalto maaseudulta suuriin keskuksiin. Samanaikaisesti hyvinvointivaltio laajentui. Maaseudun väestö osallistui suomalaisen hyvinvointivaltion rakentamiseen ja pääsi myös hyötymään sen tuottamista hedelmistä. Etenkin ja 1980-luvuilla toteutettiin terveydenhuollossa, sosiaalitoimessa ja koulutuksessa suuria uudistuksia, jotka toivat maaseutukuntiin runsaasti uusia palveluja ja työpaikkoja. Nämä uudet palvelut terveyskeskukset, päiväkodit, ammattikoulut ulotettiin etupäässä kuntakeskuksiin. Samanaikaisesti haja-asutusalueen palveluverkosto alkoi supistua. Vaikka Inarin kunnassa valtaosa uusista palveluista ja viroista perustettiin Ivaloon, hyvinvointivaltion rakentaminen muokkasi myös Kirkonkylän kehitystä ja kylämiljöötä. Koulutustarjonta laajeni, koska oli tarvetta käytännönläheisten aineiden jatkoopetukseen. Kirkonkylässä 1960-luvun alussa toimintansa aloittanut kansalaiskoulu sai vuonna 1966 uuden koulurakennuksen ja asuntolan. Kansalaiskoulu oli kuitenkin lyhytaikainen välivaihe, sillä peruskoulujärjestelmä teki tuloaan. Siirtyminen rinnakkaiskoulujärjestelmästä peruskouluun oli keskeinen osa suomalaisen hyvinvointivaltion laajentumista, joka edisti koulutuksen alueellista ja sosiaalista tasa-arvoistumista. Inari siirtyi peruskoulujärjestelmään syyslukukaudella Toinen merkittävä koulutuksellinen uudistus toteutui vuonna 1978, jolloin perustettiin Saamelaisalueen ammatillinen koulutuskeskus. Se muuttui vuonna 1993 Saamelaisalueen koulutuskeskukseksi ja sai tuolloin myös uuden koulurakennuksen Kirkonkylään. Sosiaalispoliittisista uudistuksista yksi keskeinen oli lasten päivähoidon laajentuminen. Suomenkielisille sekä inarin- ja pohjoissaamenkielisille lapsille perustettiin Inariin päiväkoteja. Tieyhteyksien parantuessa matkailu alkoi vilkastua. Majoitustarjonta parani, kun Inarin matkailumaja rakennettiin uudestaan

6 luvun puolivälissä. Keskeiseksi kulttuurimatkailukohteeksi tuli Inarin saamelaismuseo, joka perustettiin vuonna Kirkonkylän ja sen ympäristöalueiden rooli alkoi laajentua siten, että ne alkoivat olla yhä enemmän myös elämysmatkailun kohteina. Varsinkin kesäisin kylä muuttui kansainväliseksi turistikeskukseksi kasvavien turistivirtojen ansiosta. Luonto ja kulttuuri muodostuivat tärkeimmiksi markkinointikohteiksi. Matkailu alkoi yhä enemmän työllistää paikallisia käsityö- ja matkailuyrittäjiä. Kylät alkoivat eri puolilla Suomea muuttua toistensa näköisiksi ja 1970-luvuilla. Varsinkin voimakkaasti kasvaneissa kuntakeskuksissa vanhat kyläraitit saivat väistyä, kun pelloille rakennettiin leveitä pääkatuja ja niiden varsille tasakattoisia marketteja, pankkeja ja muita liikerakennuksia. Ympäristön esteettisistä arvoista ei näytetty juurikaan välitettävän. Vaikka Inari ei ollut kuntakeskus, levisivät myös sinne tasakattoiset liikerakennukset. Sotien jälkeen valmistuneet rakennukset saivat väistyä niiden tieltä. Yhteiskunnan avautuminen Suomi siirtyi 1990-luvulla kolmanteen projektiin eli ryhtyi integroitumaan kansainvälisille markkinoille ja länsieurooppalaiseen poliittiseen järjestykseen. Tämän projektin eräs huipentuma oli Suomen liittyminen Euroopan unionin jäseneksi vuonna Maaseutu ja kirkonkylät joutuivat jälleen määrittelemään uudelleen rooliaan yhteiskunnassa. Ryhdyttiin korostamaan, että taloudellinen menestys perustuu yhä enemmän kilpailukykyyn markkinoilla. Jäsenyys Euroopan unionissa avaisi maaseudun ja kylien kehittämisessä uusia mahdollisuuksia, mikä alkoi näkyä maaseudulla tuhansina erilaisina kehittämisprojekteina ja uudenlaisena aktiivisuutena. Ryhdyttiin luomaan uusia kehittämisstrategioita, joilla maaseudun ja kylien kilpailukykyä ja vetovoimaa oli määrä parantaa. Syrjäseutujen kehittämiseen on EU-jäsenyyden myötä saatu lisää varoja. Suomi alkoi avautua ja kansainvälistyä samoihin aikoihin, kun kuntien talous heikkeni 1990-luvun lamavuosina. Valtio ja kunnat ryhtyivät supistamaan menoja, minkä johti julkisten palvelujen heikennyksiin. Taloudellinen lama huononsi myös yritystoiminnan kannattavuutta. Inarin kirkonkylässä tämä alkoi näkyä kylämiljöössä. Elintarvikeliikkeitä ja niiden yhteydessä olevia polttoaineiden jakelupisteitä lopetettiin. Lisäksi kaikki pankkikonttorit ja postitoimisto lakkautettiin. Kyläkuvaa alkoivat hallita tyhjät liikehuoneistot. Kansainvälistyminen ja kilpailun kiristyminen vaikuttavat yhä enemmän myös suomalaisten kuntien kehitykseen. Kunnat joutuvat tehostamaan edelleen toimintaansa.

7 luvulla kuntauudistuksen odotetaan tuovan uudenlaisia muutoksia ja määrittävän jälleen maaseudun ja kirkonkylien roolia. Kuntaliitokset yleistyvät ja pienet kunnat katoavat, mistä seuraa kuntakoon kasvu ja toimintojen keskittäminen. On vaarana, että entistä useampi kirkonkylä menettää asemansa kuntakeskuksena ja muuttuu syrjäkyläksi, jonka palveluja ryhdytään karsimaan. Inarin kirkonkylä on säästynyt samanlaiselta kurjistumiskierteeltä, mihin monet pienet kirkonkylät ja entiset kuntakeskukset ovat joutuneet. Inari on saanut elinvoimaa matkailusta ja saamelaiskulttuurista, jonka uudet instituutiot ovat vahvistaneet Kirkonkylän asemaa saamelaisalueen keskuksena. Viime vuosina Inariin on noussut kaksi merkittävää kulttuurirakennusta, joiden toimintaa on rahoitettu kokonaan tai osittain Euroopan unionin aluekehitysrahaston varoilla. Suomen saamelaisten kansallismuseo ja Metsähallituksen luontokeskus Siida avattiin keväällä 1998 ja saamelaiskulttuurikeskus Sajos keväällä Ne ovat muovanneet myös kyläkuvaa ja tuoneet uudenlaista aktiivisuutta ja kulttuuritarjontaa koko kuntaan. Vanha Kirkonkylä elää tarinaperinteessä Inarin kirkonkylä on muuttunut runsaan sadan vuoden aikana perinteisestä paikallisyhteisöstä nykyaikaiseksi taajamaksi, jonka kehitykseen ovat vaikuttaneet niin paikalliset, alueelliset, kansalliset kuin myös ylikansalliset muutosprosessit. Kylä on täynnä erilaisia historiallisia kerrostumia. Tosin vanhasta Inarista ei ole paljoa jäljellä, koska tämä on kolme kertaa hävitetty, on Matti Lehtola todennut. Se vanha Kirkonkylä, joka syntyi ja 1900-lukujen taitteessa ja joka rakennettiin uudestaan sotien jälkeen, on kuitenkin symbolisesti edelleen olemassa. Tästä on todisteena rikas tarinaperinne. Vanha Inari elää ihmisten muistoissa ja kertomuksissa, mutta myös kirjoissa, valokuvissa ja muistomerkeissä. Valtavista taloudellisista ja väestöllisistä muutoksista huolimatta paikallisidentiteetti on säilynyt vahvana. Inarissa tämä yhteisyyden perusta on osittain menneisyydessä, kylän rikkaassa historiassa, sen persoonallisissa asukkaissa, rakennuksissa, maisemassa ja luonnossa. Myös käsillä oleva kirja on yksi esimerkki kylän symbolisesta olemassaolosta. Valokuvat ja kertomukset vanhan Inarin rakennuksista ja ihmisistä kertovat omaa tarinaansa niistä muutoksista, jonka kylä on vuosikymmenien saatossa kokenut.

8 98 Ilkka Lehtolan käyttämät lähteet: Katajamäki, Hannu & Rauno Kaikkonen (1991). Maaseudun kolmas tie. Helsingin yliopisto, Maaseudun tutkimus- ja koulutuskeskus, Seinäjoki. Julkaisusarja A:1. Lehtola, Ilkka (2001). Palvelujen muutos ja syrjäkyläläisten arki. Joensuun yliopiston yhteiskuntatieteellisiä julkaisuja N:o 50. Joensuu. Lehtola, Matti (1976). Inarin kirkkotuvista. Teoksessa Toini Erkola (toim.): Jopa kynnit kynälläsi. Kansanperinteen keruun satoa kahden vuosikymmenen ajalta, s Museovirasto ja Suomen muinaismuistoyhdistys, Helsinki. Lehtola, Veli-Pekka (2003a). Inarin yhteiskuntaelämää. Teoksessa Veli-Pekka Lehtola (toim.): Inari Aanaar, Inarin historia jääkaudesta nykypäivään, s Inarin kunta. Lehtola, Veli-Pekka (2003b). Tuhon ja kasvun vuodet Teoksessa Veli-Pekka Lehtola (toim.): Inari Aanaar, Inarin historia jääkaudesta nykypäivään, s Inarin kunta. Massa, Ilmo (1994). Pohjoinen luonnonvalloitus. Suunnistus ympäristöhistoriaan Lapissa ja Suomessa. Gaudeamus, Helsinki. Nahkiaisoja, Tarja (2003a). Inarilaisyhteisön murroksen aika Teoksessa Veli-Pekka Lehtola (toim.): Inari Aanaar, Inarin historia jääkaudesta nykypäivään, s Inarin kunta. Nahkiaisoja, Tarja (2003b). Inarin asutus ja väestö Teoksessa Veli-Pekka Lehtola (toim.): Inari Aanaar, Inarin historia jääkaudesta nykypäivään, s Inarin kunta. Nahkiaisoja, Tarja (2003c). Inarilaisten elinkeinot Teoksessa Veli-Pekka Lehtola (toim.): Inari Aanaar, Inarin historia jääkaudesta nykypäivään, s Inarin kunta. Oksa, Jukka (1998). Syrjäkylä muutoksessa. Joensuun yliopiston yhteiskuntatieteellisiä julkaisuja N:o 30. Joensuu. Rannikko, Pertti (1992). Rakennettuun ympäristöön liittyvistä ristiriidoista. Teoksessa Pertti Rannikko & Jarmo Kortelainen: Yhdyskunnat ja restrukturaatio. Tutkimuksia tehdasyhdyskuntien ja kuntakeskusten rakenteellisesta uusiutumisesta, Joensuun yliopisto, Karjalan tutkimuslaitoksen julkaisuja N:o 104. Joensuu. Rannikko, Pertti (1996). Onko Sivakkaa enää olemassa? Tutkielma yhteisöllisyyden muutoksesta, Teoksessa Kyläläiset, kansalaiset. Tulkintoja Sivakasta ja Rasimäestä. Joensuun yliopisto, Karjalan tutkimuslaitoksen julkaisuja N:o 114. Joensuu. Rannikko, Pertti (2009). Kylä kaupungin laidaksi. Autoetnografinen tutkimus paikallisyhteisöjen ja identiteetin liikkeistä. Maaseudun uusi aika 1/2009, s Kirjoittaja on yhteiskuntatieteiden tohtori ja maaseutututkija Itä- Suomen yliopistossa