Tiistai , Helsinki - Bangkok

Transkriptio

1 Tiistai , Helsinki - Bangkok Viljasen kuljetus tuli tapansa mukaan luotettavasti ajallaan klo hakemaan matkalaisia kentälle uudella kulkupelillään. Vuoden aikana oli kertynyt sen verran plop-plop pisteitä, ettei taksimittaria laitettu päälle ollenkaan, vaan matka kuitattiin hyvän joulun toivotuksin. Kentällä olimme hyvissä ajoin ja kulutimme odotusajan loungen tarjoilusta nauttien. Lento Bangkokiin lähti ajallaan 23.55, Hannu nukkui jo ennen koneen nousua, Laura heti sen jälkeen. Kone oli täynnä, meillä paikat rivillä 25. Saimme kaikki nukuttua jonkin verran ja saavuimme Bangkokiin ajallaan Keskiviikko , Bangkok - Yangon Odotellessamme Yangonin lentoa saimme laukut ohjautumaan suoraan jatkolennolle ja sen jälkeen Heidi ja Laura päättivät aloittaa lomasta nauttimisen ottamalla jalkahieronnan lentokentän thaihierojien käsittelyssä. Aikaa jäi vielä lounaaseen ennen lähtenyttä Thai Airwaysin jatkolentoa. Yangoniin saapuessamme klo oli jo pimeä. Passi- ja viisumimuodollisuudet sujuivat ripeästi, matkatavarat tulivat perille ja ulkona meitä odotti matkatoimiston edustaja sekä kuljettaja. Kaupungista ei saanut juurikaan kuvaa iltapimeässä ja matkasimme suoraan Park Royal Hotelliin Respatäti jäi kopiomaan henkilötietojamme hotellikorttiin, meidät istutettiin alas ja eteemme tuotiin hileiset vesimeloonijuomat. Maksoimme hotelli- yms. varausten loppusumman matkatoimiston edustajalle sekä 500 USD, jonka halusimme vaihtaa paikallisvaluutaksi. Vastineeksi saimme nipun vouchereita sekä noin puoli muovikassillista rahaa. Burmassa (me puhumme mieluummin Burmasta kuin virallisesta Myanmarista) suurin käytössä oleva rahayksikkö on 1000 K (kyat), joka vastaa n. 0,91 USD eli n. 0,69. Luottokorteilla ei voi ostaa missään muualla kuin joissain valtion kaupoissa (emme käyneet yhdessäkään), joten kaikki toimii vain dollareilla ja/tai paikallisrahalla. Dollarit vaihdetaan kyateiksi pimeästi, jolloin kurssi on noin kaksinkertainen viralliseen noteeraukseen verrattuna. Varsinkin Yangonissa rahanvaihtajia oli liikkeellä paljon ja useita kertoja päivässä joku tuli kysymään Change money?. Jätimme kamat hotellihuoneeseen ja olimme valmiit aloittamaan seikkailumme etsimällä illallispaikkaa. Aikamme haahuilimme lähes tyhjillä kujilla kunnes osuimme vahingossa keskustaan. Laura huomasi ravintolan, joka osoittautuikin tea houseksi, kahvilaksi, mutta jonka takaa löysimme autotalliravintolan, joka tarjoili ihan kelvollista thairuokaa. Olimme päivän matkustamisen jälkeen sen verran ryytyneitä, että palasimme hotelliin. Laura nautti vielä kylpyammeen ylellisyydestä ennen kuin kaikki päädyimme unten maille. Torstai , Yangon Klo 8.30 elimistömme halusi vielä nukkua, sillä sisäinen kellomme oli vasta Tarkoituksena oli kuitenkin sopeutua elettävään aikaan mahdollisimman pian ja aamiaisellekin piti ehtiä. Aamupala oli varsin monipuolinen, joskin aasialaispainotteinen. Esim. aamiaisnuudelikeittoja oli ainakin 4 erilaista. Lisäksi löytyi curryt ja misot, pannukakut, letut, munakkaat, pullat ja hedelmät. Auringon paisteessa kaupunki näytti edellisiltaa selkeämmältä ja varjopaikkoja hyväksikäyttäen löysimme ei pelkästään päivän ensimmäisen, vaan myös matkan ensimmäisen patongin, Sulepagodan. Huomasimme ennen pitkää, että pagodeita, temppeleitä, oli erilaisia. Oli pagodia, joihin pääsi sisään ja joita myös pagoriksi joissain paikoissa (esim. Baganissa) kutsuttiin. Sitten oli stubia, jotka olivat umpeenrakennettuja pagodejaa ja joihin siis ei päässyt sisään. Selvyyden vuoksi kutsuimme kaikkia patongeiksi. Sule-pagoda on 48 metriä korkea, Yangonin keskustassa sijaitseva maamerkki, jonka väitetään olevan yli 2000 vuotta vanha. Sulen pagoda poikkeaa useimmista muista pagodista siinä, että se on kahdeksankulmainen aivan huipulle saakka. Yangonissa vielä

2 luulimme, että kaikki pagodat ovat lehtikullalla päällystettyjä. Väärin. Tämäkin yksityiskohta oli hyvin paikallinen, joissain paikoissa suurin osa patongeista oli valkoiseksi kalkittuja/maalattuja tai sitten punatiilistä rakennettuja ja päällystämättömiä. Sule-pagodalla sähläsimme kenkien kanssa. Onnistuimme ostamaan muovipussit kenkiä varten kun luulimme maksavamme sisäänpääsymaksun. Temppelialueilla on pukeutumis- ja käyttäytymissäännöt. Tärkein sääntö on varmaankin se, että sekä kengät että sukat pitää riisua jalasta. Niitä ei myöskään tulisi kantaa temppelialueelle sisään, vaan ne jätetään alueen ulkopuolelle. Lisäksi housujen/hameen tulisi peittää polvet ja puserossa pitäisi olla hihoja niin, että vähintään olkapäät peittyvät. No, me siis ostimme muovipussit ja sen jälkeen sulloimme kengät pusseineen päivineen reppuun. Kohtahan meidät pongattiin sisältä ja ohjattiin turistien lippuluukulle. Ei auttanut, vaikka muovipussit olikin ostettu, piti ostaa vielä 3 USD:n hintaiset sisäänpääsytarrat. Toisaalta saimme sitten rauhassa kuvata patonkia, jonka uumeniin väitetään olevan haudattu Buddhan hius yksi kokonainen hius. Myanmarissa oli siis sama meininki kuin kotona Kiinassa aikoinaan. Paikalliset pääsevät ilmaiseksi tai pienemmällä maksulla, turistit maksavat sitten paikallisittain järkyttävän ison hinnan tärkeimpiin nähtävyyksiin. Tosin sitten monet pienemmät ja vähäpätöisemmät kohteet olivat ilmaisia, eikä niistä sisäänpääsymaksuista päässyt isommin köyhtymään. Fiksua oli se, että joillain alueilla, kuten Inlessä ja Baganissa oli turistimaksu, noin 10 USD, joka kerättiin kaikilta ulkomaalaisilta, kävi temppeleissä tai ei. Seuraavaksi suuntasimme Scott-markkinoille, jossa oli satoja pieniä kojuja, joissa myytiin kaikkea mahdollista matkamuistoksi. Oli koruja ja jalokiviä (Myanmar on maailman suurin rubiinien tuottaja), oli puukaiverruksia, marionettinukkeja, vaatteita, kirjontatöitä, päivänvarjoja Päätimme palata viimeisenä matkapäivänämme ostoksille ettei kaikkea kannettaisi kolmea viikkoa mukana kun pois lähtiessämme meillä oli kuitenkin päivä aikaa vielä Yangonissa. Päätimme syödä lounaan Scott-marketin food-cornerissa, jossa jokaisen paikan sisäänheittäjät pyrkivät saamaan meidät omaan ravintolaansa. Valitsimme paikan, jossa sisäänheittäjänä toimi nuori poika, jonka hymy ulottui korviin saakka. Lisäksi valintaamme vaikutti se, että kokin wokkipannun alla lieskat löivät korkealle ja päättelimme, että ainakin ruoka on kunnolla kypsää ja vastavalmistettua. Edellisten lisäksi ruoka oli myös hyvää ja lasku kolmelta oli noin 5. Ruokailu tapahtui pienen pienillä muovipalleilla istuen, sellaisilla lasten puutarhatuoleilla. Pöydät olivat samaa sarjaa. Näin ensimmäisen päivän kunniaksi muistimme käyttää käsidesiä ja huolehtia, ettemme syö mitään kypsentämätöntä. Matkan edetessä huomasimme lipsuvamme ja kohta jo söimme valmiiksi kuorittuja hedelmiä, sitten myös raakoja vihanneksia. Käsidesi-pullo oli useammin hotellissa kuin mukana ja jos se oli mukana, sitä ei ainakaan muistettu käyttää. Päivän kuumimmaksi ajaksi lähdimme hotellille viettämään siestaa. Sisäpihalla oli aurinkotuolit ja uima-allas, sinne siis. Muuten ihan yes, mutta vesi oli hrrrr-järrrrrkyttttävän kylmää. Siestan jälkeen Hannu selvitteli lentolippujen kohtaloa, jotka saapuivatkin kohta hotellille aivan kuten oli luvattu. Klo maissa suuntasimme taksilla (1,80 USD) kaupungin päänähtävyydelle, Shwedagonpagodalle. Itse Shwedagon-patonki on stupa, siis umpinainen, tiilistä rakennettu temppeli, jonne ei pääse sisään. Kokonaan kullattu temppeli on 51 m korkean kukkulan huipulla ja sen korkeus on 99 m. Scwedagon-stupan ympärillä on kymmeniä pagodeja, joissa jokaisessa on tietysti buddha. Monessa on myös kello, jota saa soittaa puskemalla puuparrulla kelloa kylkeen. Oikea määrä lienee kolme soittoa, vaikka joku taisi ohjeistaa meitä soittamaan neljä kertaa. Lisäksi stupan ympärillä on seitsemän buddhaa, yksi jokaiselle viikonpäivälle. Oikea buddha valitaan syntymäpäivän mukaan ja sitten ko. patsaan päälle käydään kaatamassa kolme (tai neljä?) kupillista vettä tai viedään jasmiiniseppele tai kukkia tai hedelmiä. Joku huonosti englantia puhuvia munkki bongasi Hannun, joka häveliäästi otti munkin oppaaksi hintaan 1 USD. Koko temppelialue oli valtava, aivan uskomaton ja siellä meinasi tulla ähky. Kävi jo mielessä, että miten näitä temppeleitä jaksaa

3 kolme viikkoa kiertää, puutuuko näihin? Myöhemmin tuli huomatuksi, että huoli oli turha. Lähinnä temppeleihin tuli himo, niitä olisi halunnut nähdä lisää, lisää, lisää. Pimeän tullen takaisin kaupunkiin taksilla ja ensimmäiseen löytämäämme ruokapaikkaan, joka oli pikaruokala. Kanacurrya oli listalla, ei muuta. 1,5 USD/hlö, ihan ok. Ruokailun jälkeen pika pikaa takaisin hotellille (rottatouille-paikan = hotellin kulmalla oleva kuppila, jossa rotat vilistivät pimeällä jaloissa), sillä seuraavana aamuna oli aikainen herätys. Perjantai , Yangon - Mandalay Herätys 5.30, lähtö kentälle klo Kaduilla oli hiljaista, autoja ei näkynyt. Pimeillä kaduilla kulki vain lenkkeilijöitä, jotka jonossa hölköttelivät yhtä kaistaa katua alas ja toista ylös olihan aikamoinen näky. Lentomme piti lähteä klo 7.30, mutta Mandalayn sumun vuoksi lentoa oli siirretty tunnilla. Mutustelimme hotellista mukaan saamiemme aamiaiseväitä, jotka eivät ihan vastanneet hotelliaamiaisen tasoa. Burman sisäisillä lennoilla ei sitten juuri ole turvatarkastuksia. Nesteitä saa viedä niin paljon koneeseen kuin haluaa eikä kyllä mihinkään muuhunkaan puututtu. Lisäksi kenttien alkukantaisuus ihmetytti, sillä nimilistat saattoivat olla käsin kirjoitettuja, matkatavarat kuljetettiin käsin tai vetokärryillä koneeseen ja sieltä pois, koneeseen huudettiin ei mitään näyttötauluja, lapset saivat istua exit-paikoilla jne. Ihme kyllä kaikki toimi, jopa matkatavaramme kulkivat aina mukana. Burman sisäisistä lennoista sanotaan, ettei valtion lentoyhtiötä kannata käyttää. He eivät noudata mitään kansainvälisiä sääntöjä, eivät kuulu IATA:aan, eivät anna julkisuuteen tietoja koneistaan, ongelmistaan tai onnettomuuksista puhumattakaan. Matkustimme kaikki sisäiset lennot AirBaganilla, joka oli ihan ok. Koneet oli Ranskasta (vai Italiasta) ostettuja ITR:iä, siistejä eivätkä mitenkään antiikkisen näköisiä. Henkilökunta puhui myös englantia ja karkkejakin jaettiin. Tällä ensimmäisellä lennolla koimme kyllä jännitysmomentin, sillä Mandalay oli edelleen aivan sumun peitossa. Kone laskeutui ja laskeutui ja laskeutui, sitten näkyi jo kiitorata alla, mutta kone vaan laskeutuu ja laskeutuu. Ehdin juuri miettiä miten pitkälle kiitorataa allamme oikein riittää kun koneen ohjaaja veti hanat auki ja otti koneen takaisin ylös. 10 minuutin kierros kaupungin yllä ja uusi yritys johti lopulta laskeutumiseen. Lentokenttä oli 2004 valmistunut, mutta huomasi, että urakkaan ei ollut kuulunut lentokentälle johtavia tietöitä. Tietä voisi lähinnä kutsua kärrypoluksi, jossa kulki niin autojen kuin mopojenkin seassa myös lehmät ja vuohet. Riisiviljelmien välillä näkyi pieniä kyliä. Päästyämme lähemmäs Mandalaytä alkoi näkyä myös bensa-asemia, jotka ovat tienvarteen pystytettyjä katoksia (tai sitten ilman katoksia), joissa myydään bensaan kanistereista. Muunlaisia bensa-asemia emme sitten koko kolmen viikon aikana nähneetkään. Mandalay näytti heti hyvin erilaiselta kaupungilta kuin Yangon. Liikennettä oli enemmän, varsinkin mopoja. Kaupunkikuvaa hallitsee Mandalay Palace, joka oli ensimmäinen paikka Mandalayssä, joka rakennettiin kun kuningas Mindon muutti pääkaupungin Amarapurasta Mandalayhin vuonna Kuningas Mindonin jälkeen, vuodesta 1878 maata hallitsi hänen poikansa kuningas Thibaw (tai ehkä hänen vallanhimoinen vaimonsa kuningatar Supyalat) Mandalayssa, mutta maan pääkaupunkina se pysyi vain 29 vuoden ajan. Mandalayssa on noin miljoona asukasta ja sen on Burman kaupan ja käsityön keskus.

4 Hotellimme, Mandalay City Hotel, oli rakennettu entisen linja-autoaseman paikalle, muiden talojen ympäröimälle pihalle. Hotelli tuntui olevan keidas keskellä kaupunkia. Ympärillä oli pieni puutarha, jossa oli kultakalojen, karppien ja kilpikonnan asuttama kala-allas sekä uima-allasalue. Lounasaika oli käsillä, joten päätimme käydä pikaisesti syömässä ja sen jälkeen mennä Mandalay Palaceen. Lounaspaikan löytäminen oli kuitenkin hieman haasteellista. Lopulta Lonely Planetin ohjeilla löysimme burmalaisen ravintolan, Too Too:n. Ruokatiskiltä käytiin valitsemassa niin monta ruokaa (otimme rapuja, lampaanlihapullia, kanaa ja tofusalaattia) kuin halusi syödä ja lisäksi tuli automaattisesti pesuvadillinen riisiä, erilaisia keitettyjä ja raakoja vihreitä vihanneksia (mm. okraa, papuja, kesäkurpitsaa), linssejä, papuja, keittoa jälkiruuaksi banaaneja ja karamellisoituja pähkinöitä, juomana oli vettä ja teetä. Koko roska noin 7 USD koko porukalta. Kun mahat oli saatu pullolleen, elämä näytti taas hymyilevän. Eteläportista meitä ei päästetty Mandalay Palacen saarelle vaan meidät ohjattiin itäportille, josta piti ostaa 10 USD:n hintainen vierailukortti, joka tosin kelpasi myös muihin Mandalayn, Amarapuran, Inwan jne. nähtävyyksiin. Mandalay Palace pommitettiin II maailmansodan aikana, jolloin japanilaiset pitivät siellä tulikohtaansa. Palatsialue on rakennettu uudelleen, mutta on säälittävän huonosti ylläpidetty ja rapistuu koko ajan lisää. Rakennukset ovat pääosin tyhjiä, alueella ei ole yhtään yleistä wc:tä, kahvilasta tms. puhumattakaan. Päärakennuksen Lions Room:in torni on 78 m korkea ja näköalatorni on 33 m korkea. Palatsialueen ympärillä on armeijan asuinaluetta ja koko saarta ympäröi vallihauta. Mandalay Palacesta ajoimme avolavataksilla hotellille, josta hetken hengähdyksen jälkeen lähdimme tutustumaan paljon puhuttuihin tea house ihin. Luotimme taas Lonely Planettiin ja kävelimme hotellin lähellä olevaan Shwe Pyi Moe kahvilaan. Onnistuimme tilaamaan makeaa, kondensoidulla maidolla ryyditettyä teetä, banaanipannaria ja jostain syystä kuumaa, makeaa maitoa y.ä.k. Sieltä kävellen night marketille, jossa ihmispaljous, liikennetukokset ja tavaranmyyjät karkottivat meidät pois. Intialaisessa, jalkakäytävälle perustetussa, ravintolassa istuimme taas muovisilla minipalleilla ja söimme ihania chapati-leipiä, paistettua riisiä, kanacurryä, kanankoipea, perunakeittoa ja teetä, yht. 3,1 USD. Laura ilmoitti, että se oli parasta ruokaa mitä hän on saanut ja sinne tullaan huomennakin. Hotellissa Laura ja Heidi liottivat itsensä rankan päivän jälkeen kylvyssä ja Hannu lähetti pari hengissä ollaan meiliä Suomeen sekä varasi kuljetuksia tuleville päiville. Lauantai , Mandalay Mandalay on saanut nimensä kaupungin pohjoispuolella kohoavasta Mandalay Hill kukkulasta, joka on noin 230 m korkea. Tingimme sinisen avolavataksin hintaa hotellin edessä ja melkein jäi kyyti saamatta, joka olisi ollut harmi, sillä kuljettajamme osoittautui aarteeksi. Jos haluaa mennä vain nopeasti ihailemaan maisemia, voi Mandalay Hillin huipulle mennä tietä pitkin autolla ja loppumatkan hissillä, mutta se perinteinen tapa on kävellä aaltopeltikatoksella suojattuja portaita pitkin ylös. Pyhää kukkulaa vartioi kaksi valtavaa leijonapatsasta, jotka ohitettuaan joutuu riisumaan kenkänsä ja kiipeämään paljasjaloin 1729 kivirappua ylös. Kannattaa katsoa, ettei astu koirien jätöksiin Matkalla on temppeleitä, kukkien myyjiä, matkamuistojen myyjiä, koteja. Ostimme matkalta 3 taulua, joita mies maalasi musteella, apunaan sivellin ja partakoneenterä sellainen perinteinen gilette-terä. 3 taulua maksoi yhteensä 2 USD, ei kehdattu tinkiä. Hannua kiinnosti myös santelipuuhelminauhoja valmistava mies, joka hyvin yksinkertaisilla välineillä valmisti pyöreitä puuhelmiä. Laura ja naapurin Annika saivat helmet. Evääksi ostimme yhden upporasvassa paistetun riisisokerikakkusen, joita rappusilla paistoi noin 70 v. mummeli. Temppelit olivat mitä olivat, ei mitenkään erikoisia ja ylhäällä näköalatkaan eivät olleet ihan täydelliset, sillä

5 aamusumu ei ollut vielä kokonaan hälvennyt. Matka ylös oli kestänyt reilun tunnin kaikkine ihmettelyineen ja päätimme tulla avolavapakulla alaspäin. Kyytiin kanssamme nousi nunnia, jotka olivat menossa mietiskelemään meditation centeriin ja jäivätkin matkalla pois. Meno alapäin oli hurjaa, sillä tie oli jyrkkä ja tosi mutkainen eikä jarrupalojakaan suotta kulutettu. Aamuinen taksimme odotti meitä leijonien luona ja jatkoimme sillä matkaa. Ensin Too Toohon syömään. Saman tyyppistä, mutta kuitenkin erilaista ruokaa kuin edellisenäkin päivänä. Ruuan jälkeen Laura osti Too Toon edustalta häkkilinnun ja vapautti sen. Varsinkin temppeleiden edustalla oli myyjiä, joilla oli vangittuja pikkulintuja. Niitä sai ostaa ja päästää vapauteen, ilmeisesti ideana oli, että samalla lähetetään joku toive eteenpäin. Seuraavaksi lähdimme ihmettelemään lehtikullan tekoa. Lehtikultaa valmistetaan vuoden jokaisena päivänä ja tässä tehtaassa oli töissä 25 henkilöä. Aluksi otetaan kultanauhasta pala, noin 3 x 3 cm ja sitä aletaan möykyttää bambupaperin välissä 4 kg painavalla lekalla 30 min ajan. Sen jälkeen se leikataan 4 osaan ja taas möykytetään 30 min. Lopulta isojen paperien väliin tulee 700 kpl ohuita, pieniä paloja, joita hakataan lekalla 5 tunnin ajan. Toisessa huoneessa pinot puretaan, jokainen ohuen ohut lehtikultasiivu leikataan tasaiseksi noin 5 x 5 cm levyksi ja painetaan bambupaperiin kiinni. Ylijäänyt kulta sulatetaan ja möykytetään uudelleen. Tehtaassa tehtiin itse myös siellä käytettävä bambupaperi, jota varten bambua ensin liotetaan 3 vuotta kalkkivedessä. Sen jälkeen kuidut murskataan ja kuiduista tehdään pastamaista sellua, joka veteen sekoitettuna levitetään pingotetulle kankaalle, jossa se kuivuu vuorokauden ajan. Valmis paperi pehmitetään hakkaamalla sitä 30 minuutin ajan puunuijalla. Koko tehtaan lehtikultatuotanto on 32 g/päivässä, eli yksi siivu ei kovin paljon paina, paksuutta sillä on 0,003 mm. Tehtaalta ostimme buddhan jalan, joka on lakkatyö, johon buddhan jalassa kuvatut kuviot on kaiverrettu lehtikullalla, 35 USD. Lehtikultatehdasta vastapäätä oli käärmeennahkakauppa, jossa ulkona roikkui bythonin nahkoja kuivumassa. Ihmettelimme monimetrisiä nahkoja, mutta emme ostaneet käärmeennahkatuotteita, vaan jatkoimme matkaa Maha Myat Muni pagodalle. Maha Myat Muni on vanhin Burman buddha-patsaista ja ainakin Mandalayn alueella arvostetuin. Buddha on pronssia, 4 m korkea ja painaa 6,5 tonnia. Joka aamua klo 4.30 munkit pesevät buddhan kasvot ja harjaavat sen hampaat. Vain miehet pääsevät koskettamaan buddhaa, naiset joutuvat katsomaan sitä kauempaa. Buddhan alaosaan miehet laittavat lehtikultapalansa ja patsas onkin peittynyt 15 cm kultakerroksen alle niin korkealle kuin kultaajat ovat ylettyneet - siksi patsaan muoto on osittain peittynyt. Hannukin osti oman taivasosuuteensa lisäämällä 2 kulta-arkkia patsaaseen. Kulta-arkit oli lahja Hannulle joltain paikalliselta ja Hannu lahjoitti vastaavasti 1000 paikallista (vajaa 1 USD) kulta-arkkien lahjoittajalle. Maha Myat Munin ympärillä on pitkät käytävät täynnä matkamuistomyyjiä. Puukaiverruksia, jadetöitä, paperipöllöjä, buddhan kuvia Matka jatkui matkamuistotehtaaseen, jossa miehet tekivät puukaiverruksia ja marionettinukkeja, naiset taas kirjoivat helmikirjontaa. Naisten kädet kävivät kuin ompelukoneet, sitä oli ihan mieletön katsoa. Taas teimme hankintoja. Puukaiverrus 25 USD ja kirjontatyöt 65 USD tingittiin yhteensä 65 USD ja kaupanpäälle saatiin vielä helmikirjottu pussukka sekä 2 pulloa vettä. Vuorossa oli marmoripatsaskaiverruskatu, jossa ilmassa leijui valtava valkea pöly. Miehet vetelivät rälläkällä suurimmat linjat ja sitten taltoilla ja vasaroilla naputeltiin loput. Naiset tekivät viimeistelyä ja hioivat hiekkapaperilla pinnat sileiksi ja kiiltäviksi. Kenelläkään ei ollut minkäänlaisia hengitys- tai muita suojia. Hurjaa touhua. 1 metrin korkuinen patsas olisi maksanut noin USD. Mietimme mitä naapurit tykkäis kun vetäis keskelle pihaa oman buddhan.

6 Matkalla hotellille pysähdyimme teehuoneeseen, jossa nautiskelimme makeaa maitoteetä, vihreää teetä, banaanipannareita ja limemehua. Koko porukka 3 USD. Kuljettaja/oppaamme oli palkkansa ansainnut. Koko päivän meidän mukana, kuljettaen ympäri kaupunkia ja opastaen hyvällä englannillaan maksoi 8,5 USD. Heidi ja Laura kävivät uimassa pihan kylmässä uima-altaassa ja sen jälkeen suihkussa kylmässä suihkussa. Söimme taas Lauran toiveen mukaan chapati-paikassa. Hyvää ja tosi halpaa. Kuljettajamme odotti meitä vielä kun lähdimme marionetti-teatteriin. Koko aika ei ollut täyttä kärsimystä, vaikka välillä kieltämättä tuntui, että soittajat kilpailivat siitä kuka paukuttaa soitintaan kovimmalla äänellä ilman minkäänlaista melodiaa. Koko esityksessä ei tuntunut olevan päätä eikä häntää vaan esitys koostui pienistä kohtauksista, jotka eivät alkaneet mistään eivätkä loppuneet mihinkään. Sunnuntai , Mandalay Noin klo 6.00 heräsimme Hannun kanssa siihen, että kattoon tuli halkeamia ja niistä karisi sitten laastia lattialle ja hiekkaa avoimiin matkalaukkuihin. Nousin ylös, menin vessaan ja vasta pöntöllä ymmärsin, että kyllä kyseessä oli ihan oikea maanjäristys. Hetken mietin, pitäisikö mennä ulos, tuleeko koko hotelli niskaan, mutta kukaan ei tuntunut liikkuvan käytävillä, mitään ääniä ei kuulunut mistään ja kun tärinäkin loppui, päätimme kömpiä takaisin sänkyyn ja jatkaa unia. Herätys 7.30 ja oudon aamupalan jälkeen liikkeelle klo Lähtiessämme kysyimme respasta maanjäristyksestä, mutta he vaan totesivat, että kyllä sellainen oli, mutta ei ole tietoa missä tai miten voimakas hallitus ei anna tietoa. Suomeen tultuamme hain netistä tiedon, että järistys oli ollut muutamien kymmenien kilometrien päässä Mandalaystä ja se oli voimakkuudeltaan 4,2 Richterin asteikolla (vai oliko se 4,6?). Liikkeelle. Ensimmäisenä oikeana kohteena oli Maha Ganayon Kyaung luostari Amarapurassa, jonne turistit menevät katsomaan munkkien lounastamista. Olimme kuitenkin ajoissa, joten pysähdyimme päivän ensimmäisen Buddhan, makaavan sellaisen äärelle ihmettelemään mahtipontisen veistoksen kokoa. Seuraava pysähdys oli silkkikutomossa. Hienoimmasta silkistä kudottua naisen hamekangasta tekee 2 tyttöä/naista kuukauden verran. Yhtenä päivänä he saavat kangasta aikaiseksi muutaman sentin levyisen kaistaleen. Kuviot on paperille piirrettynä ja sitä tuijottamalla kädet käyvät aikas nopsaa tahtia. Maha Ganayon Kyanung luostarissa asustaa jopa tuhansia munkkeja. Tällä hetkellä heitä oli noin Luostari on perustettu vuonna 1914 ja munkit opiskelevat luostarissa erittäin kurinalaisissa oloissa. Ruokailu on sallittu vain keskiyön ja keskipäivän välisenä aikana. Tähän luostariin joku rikas tarjoaa päivän ainoan ruuan, lahjoittajia on jonoksi asti. Klo soi kello, jonka jälkeen munkkeja alkaa pursuta jokaisesta talosta ja rakennuksesta ulos. He menevät kahteen jonoon ruokaastioidensa kanssa, ovat aivan hiljaa ja odottavat vuoroaan. Näky on hämmentävä. Tunsin itseni aika ääliöksi kuvatessani ruokaa jonottavia munkkeja, mutta silti kokemus oli vaikuttava. Seuraavaksi ajoimme Sagaingiin, josta sanotaan The living centre of the Buddhish faith. Menimme suoraan Sagaing Hilliin, josta aukeni upeat näköalat Ayeyarwady-joelle sekä kukkulan rinteille, joilla on noin 600 luostaria, 5000 munkkia/nunnaa ja 500 stupaa. Sagaing oli kaunis ja

7 vehreä paikka, jossa olisi voinut viettää vaikka useampia päiviä, mutta me vierailimme vain parissa luostarissa. Aurinko oli polttavaa ja Laura-neidin vatsa alkoi kaivata myös lounasta. Kuskimme vei meidät syömään kiinalaista ruokaa, joka oli kelvollista, mutta järisyttävän kallista, rahaa, eli noin 9. Lounaan jälkeen siirryimme Inwaan (ent. Ava.). Inwa ( Mouth of the Lake ) toimi aikoinaan Burman pääkaupunkina eli lähes 400 vuoden ajan, pidempään kuin yksikään muu kaupunki sitä ennen tai sen jälkeen. Inwasta pääkaupunki siirtyi läheiseen Amarapuraan. Inwa on kahden joen välissä oleva saari, jonne pääsee putputtavalla bensamoottorilla kulkevalla lautalla, 1000 rahaa nenää kohden. Molemmilla rannoilla oli kylpijöitä ja pyykinpesijöitä, joka tietysti meitä ihmetytti, sillä vesi oli punaruskeaa ja sameaa. Autoja saarella ei sallita ja kulkeminen hoituu jalkapelillä tai polkupyörällä tai hevoskärryillä. Heppakärryjä odottelee satamassa ja heillä on selvät sävelet minne mennään ja missä pysähdytään, hinta 2000/hlö. Kärrykuskina oli söpö poika, joka ei osannut sanaakaan englantia, mutta hymyili koko ajan ystävällisesti. Heppa oli hyvin koulutettu, se lähti automaattisesti liikkeelle heti kun Hannu nousi kyytiin muiden oli siis paras olla jo vaunuissa valmiina silloin. Ympäristö oli todella kaunista ja vehreää. Talot olivat bambuista tehtyjä, ihmiset olivat riisiviljelmillä töissä ja palmut kaartuivat teiden yli, hyvin kuoppaisten sellaisten. Ensimmäinen pysähdyspaikka oli munkkien pitämä koulu kaikista köyhimmille lapsille, Bagaya Kyaung. Tämä luostari on perustettu 1834, se on rakennettu kokonaan teakista ja siinä on 267 teak pylvästä, tai oikeastaan paalua, jonka päälle luostari on rakennettu. Suurin pylväs on 18 metriä korkea ja 2,7 metriä ympärysmitaltaan. Paikka oli kerrassaan mahtava. Ulkopuolella oli pari tyttöä myymässä paikallisia limppareita ja vesiä, jotka tulivatkin tarpeeseen, sillä aurinko oli paahtava. Luostarin ulkopuolella oli muuten kyltti, jossa sanottiin Jätä kengät tähän. Jos pelkäät kuumaa lattiaa, on parasta pysyä kotona. Meillekin oli jo parin päivän luostareissa ja temppeleissä vierailujen jälkeen tullut automaattiseksi huolehtia sopivasta pukeutumisesta eikä kenkien kanssa pulaaminen tuottanut ongelmia edes yleensä kenkäkitinää tuottavalla tyttärellemme. Toinen pysähdyspaikka oli 29,3 metriä korkea Soon U Ponya Shin Paya vuodelta 1312, joka oli jo melkoisina raunioina. Ulkopuolella oli pariskunta myymässä matkamuistoja ja kivenpalasia, joita taisivat kerätä suoraan temppelistä. Emme ostaneet. Seuraavaksi köröteltiinkin jonkin matkaa pidemmälle saaren sisäosiin ja tulimme Nanmyin vartiotornille, joka oli 27 metriä korkea, mutta vaurioitunut vuonna 1838 maanjäristyksessä ja oli vino. Kiipesimme rohkeasti ylös ihailemaan ympärillemme avautuvia peltoja ja muita vehreitä alueita. Puskissa kyykki pari naista, joten Heidin piti tietysti saada tietää mitä he oikein tekivät. Naiset olivat kitkemässä kyllä olisi itku päässyt jos siihen hommaan olisi pitänyt itse ryhtyä. Kitkettävää oli ainakin 10-kertaisesti siihen nähden mitä jätettiin jäljelle. Samaan aikaan Hannu alkoi tinkiä puukaiverruksesta, jonka lähtöhinta oli 35 USD. Jatkaessamme matkaa myyjä ajoi pyörällä perässä ja tinki ja tinki. Viimeisen kerran näimme hänet satamassa, jossa vielä hierottiin kauppoja. Hannu taisi tarjota 10 USD ja myyjä halusi 12 Kaiverrus jäi kauppiaalle, joka toivottavasti sai sen myytyä jollekin muulle paremmalla hinnalla. Viimeinen pysähdyspaikka oli Maha Aungmye Bonzan, joka on tiilistä ja stukista rakennettu luostari, jonka alunperin rakennutti kuningatar Meh Nu vuonna 1822 puusta. Tuli tuhosi luostarin, jonka jälkeen se rakennettiin uudelleen muuraamalla. Vuoden 1838 maanjäristyksessä tuhoutui rukoushalli ja vaikka se rakennettiin uudelleen vuonna 1873, ei luostariin enää haluttu asettua, sillä pahojen henkien uskottiin tuhoavan sen kerta toisensa jälkeen. Lähelle rakennettiinkin uusi luostari,

8 Htilaingshin Paya, jossa on edelleenkin toimintaa. Tällä alueella oli päällekäyviä ja kerjääviä lapsia, joita emme tavanneet missään muualla Burmassa. Onneksi. Lautalla takaisin yli mantereelle ja taksilla palasimme Amarapuraan Kuolemattomaan kaupunkiin. Amarapura oli Burman pääkaupunkina vaivaiset 50+ vuotta, Vuonna 1857 keisari Mindon Min päätti tehdä Mandalaysta pääkaupungin. Entisestä palatsialueesta ei ole juuri mitään jäljellä, sillä kaupungin muurit purettiin ja niistä tehtiin tiilien raaka-ainetta. Puurakenteiset rakennukset siirrettiin Mandalayhin. Mutta Amarapuraan tullaankin katsomaan U Bein s kävelysiltaa, joka kulkee Taungthaman-järven yli. Silta on 1,2 km pitkä, yli 200 vuotta vanha ja rakennettu kokonaan teakistä. Sillassa on 1060 teakpylvästä, joista osa on alkuperäisiä. Siinä 5 levennystä, joissa voi levähtää ja sillassa on mutka, jotta se kestäisi paremmin tuulta. Kesäkuukausien aikana silta voi peittyä tulvaveden alle. Maanantai , Mandalay - Maymyo (Pyin U Lwin) Kuljettaja odotteli jo etuajassa meitä hotellin pihalla. Viimeistään tässä vaiheessa ymmärsin, että kun tässä maassa jotain sovitaan, niin se myös pitää. Enkä ollut väärässä. Auto oli valkoinen. Ai pitääkö siitä sanoa jotain muutakin? Olkoon, siis valkoinen, hyvin arvostettu automerkki Burmassa, vuoden -87 mallia Toyota Corolla, jolla oli ajettu vasta km. Kuljettajan mukaan sillä voi ajaa vielä toisen mokoman, kunhan moottorin vaihtaa 3 vuoden ja renkaat 9 kk välein. Aika usein. Hintaa tällä Toyotalla olisi Burmassa vielä noin ulkomailla valmistetut autot ovat järjettömän kalliita. Kunhan pääsimme Mandalaysta ulos, Kiinaan menevälle tielle, ymmärsimme kohta mikä syö niin moottoria kuin renkaitakin. Edessämme oli vuoria, lisää vuoria ja vielä vuoria. Vastaan tuli rekkoja, joihin saa lastata 60 tonnia, mutta useimmat kuljettavat yli 100 tonninkin kuormia. On kuulemma kannattavampaa vaihdella ristikkoniveliä, joita saa halvalla käytettyinä Kiinasta, kuin ajaa vajaata kuormaa. Rekkojen renkaissa ja jarruissa on Burmalainen erikoisuus vesijäähdytys. Silti renkaat sauhusivat ja rekkoja oli siellä täällä, yleensä alamäen puolivälissä, jäähdytettävinä. Tuntui ihan hullun hommalta. Alle 70 km matkaan kului reilut 2 tuntia. Näköalat olivat kerrassaan mahtavia ja pysähdyimmekin pariin kertaan kuvaamaan vuoria ja rotkoja. Pyin U Lwin oli Brittiläisen siirtomaa-ajan lomakaupunki, koska siellä lämpötila pysyy kesälläkin kohtuullisena johtuen sen sijainnista 1050 m korkeudessa. Kaupungissa on edelleen nähtävänä upeita brittilisiä villoja ja kaupungin väestössä on brittiläistä alkuperää olevia ihmisiä. Yhä edelleen burmalaiset saapuvat kuumimpina kuukausina lomalle Pyin U Lwiniin. Kaupungissa on panostettu kukkaistutuksiin, somiin hevoskärryihin ja kauniisiin rakennuksiin. Hotelliin mennessä pysähdyimme paikalliselle torille, jossa oli sitten myytävänä ihan mitä vaan. Ostimme pienen pussillisen chiliä (myyjät naureskelivat, että yleensä heillä myydään niitä muovikasseittain, ei litran erissä), paikallista suklaata Lauralle, riisisiivilän (50 cm läpimitaltaan, keskitiheyksinen, 800 rahaa), Lauralle poncho. Herätimme ansaittua huomiota ja Laura kärsi siitä ja halusi pian pois ihmeteltävänä olosta. Heidi nautti täysin siemauksin hedelmien, vihannesten ja ihmisten valokuvaamisesta. Matkalla hotellille pysähdyimme bussikuskien suosimaan buffet-ravintolaan. Hallillinen pöytiä, ovensuussa erilaisia eväitä lämpöhauteissa ja siitä sai sitten valita 4 lajia, joita toki sai itse lappaa lautaselleen niin paljon kuin halusi. Ruoka oli hyvää, emmekä taaskaan tulleet kipeäksi. Hotelli oli kaupungin ulkopuolella, todella sievä Royal Parkview Hotel. Huoneet olivat paritaloissa hyvin hoidetussa puutarhassa. Huoneissa oli viileää, mutta pari paksua huopaa pitivät meidät lämpiminä.

9 Hotellilta ajoimme Maha Nandamu luolille, joka on n. 300 m syvä luolasto, täynnä Buddhan kuvia. Jonkin verran on säilynyt myös tippukiviä, tosin alimmat on katkaistu matkamuistoiksi. Luola on löydetty noin 20 vuotta sitten, jonka jälkeen sinne on rakennettu kulkuväylät ja tuotu kaikki kymmenet tai sadat Buddha-patsaat, jotka tietysti on valaistu. Ihan tuli Huawein retket Pekingistä mieleen Luolasta tuli puro, joki, joka teki luolan ulkopuolelle kahluualtaita. Altaatkin olivat tietysti pyhiä, mutta paljain jaloin niissä sai kahlata. Eikä luolaankaan tietysti saanut mennä kengät jalassa, vaan ne jätettiin kengänvartijalle. Täällä Laura vihdoin ymmärsi, että on normaalia käydä kyykkyvessassa ja reikä lattiassa on paikoin luksusta. Tyttö myös oppi itse muistamaan, että kannattaa käyttää hyväkseen hotellin tarjoamia wc-palveluja ennen kuin lähtee ulos. Luolilta matka jatkui Pwe Kauk putouksille. Porrasmaiset putoukset itsessään eivät olleet erityisen ihmeelliset, mutta silti paikka oli kaunis ja rauhallinen, ihmisiä oli täälläkin vähän. Putouksilta ylöspäin tullessamme jouduimme kohtaamaan pakolliset myyntikojut, joiden ohi saimme mennä ilman, että yksikään kauppias olisi yrittänyt saada meitä pysähtymään tai ostamaan hillojaan tai viinejään. Tämäkin oli yksi niistä asioista, joka tuntui Burmassa kerta toisensa jälkeen taivaalliselta. Putouksilta jatkoimme vielä ennen pimeän tuloa kasvipuutarhoille, National Kandawgyi Gardens:lle. Puutarhan on perustanut brittiläiset kasvitieteilijät vuonna Nykyisin puutarha on 176 hehtaarin kokoinen ja siellä on mm. 482 eri puulajia, yli 200 orkidealajia, kivipuutarha, lintutalo, suopolku, järvi (jossa mustia joutsenia), bambumetsä ja vaikka mitä. Näyttävän näköisiä ovat erilaiset kuviot, patsaat yms. jotka on tehty kukilla. Esim. maassa saattoi olla kymmenien neliöiden kokoisia Nalle Puh tai Leijonakuningas kuvioita tai lentokoneita tai Päivä oli ollut pitkä ja uuvuttava, mutta vasta kun raahauduimme vielä Nan Myint Tower näköalatorniin, alkoi Laura-neiti ensimmäistä kertaa sanoa vastalauseita. Onneksi ehdimme sinne juuri ennen sulkemista ettemme turhaan kävelleet piiiiiiitkääää ylämäkeä tornille. 10 kerroksen korkeuteen pääsi onneksi hissillä. Puutarha on hyvin hoidettu ja siellä(-kin) oli erittäin rauhallista ja leppoista. Puutarhalta tullessamme poikkesimme hotellille hakemaan lisävaatetta. Emme todellakaan olleet ymmärtäneet, että illalla lämpötila laski nopeasti noin 10 asteeseen ja yöllä oli vain 4-6 astetta lämmintä. Eikä meillä siis ollut kovin kummoisia lämpimiä vaatteita mukana. Kaupungissa pysähdyimme night marketille syömään ja läheisestä kojusta oli pakko ostaa Lauralle fleece-takki (4.000 rahaa). Neiti protestoi, että kuvioidensa takia se oli ihan vauvojen takki, mutta hiljeni kun sai lämpimän takin päällensä ja ruokaa masuun. Kuljettaja tuli kanssamme syömään. 4 annosta nuudelikeittoa/paistettua nuudelia ja kanaa sekä 4 suurta kevätrullaa ja teetä juomaksi. Yhteensä rahaa. Ihan ilmaista mutta hyvää. Illan päätteeksi kävelimme vielä pääkatua alaspäin, tarkoituksenamme löytää kauppa, josta saisi kaupungin kuuluisia villapaitoja. Löysimme vain teollisen näköisiä ja ihan liian pieniä puseroita, joten luovutimme pian ja pysähdyimme sen sijaan lyhyelle teetuokiolle kuskin kanssa. 2 nan-leipää voivaahdolla ja sokerilla sekä tietysti teetä, 400 rahaa. Palasimme kuitenkin pian hotellille, sillä Heidillä alkoi migreeni tehdä tuloaan. Pyin U Lwin, tai Maymyo, on kaunis, pieni ja rauhallinen kaupunki, joka on viileä ja jossa on raikas ilma. Kannatti pysähtyä yhdeksi päiväksi. Tiistai , Maymyo Hsipaw Kylmän yön, viileän suihkun ja antopala-aamiaisen (lasi mehua, 1 kananmuna, 2 palaa paahtoleipää ja 1 minibanaani) jälkeen pääsimme matkaan hyvissä ajoin jo Matkaan meni noin 3,5 tuntia, vaikka emme juurikaan pysähdelleet matkalla, vain pari lyhyttä kuvaustaukoa. Tie oli paikoin yhtä serpentiiniä eikä ikinä tiennyt mitä oli mutkan takaa tulossa henkilöautoja, rekkoja, busseja, täpötäysiä tuk-tukeja, traktoreita, puhvelikärryjä

10 Majoituimme pikaisesti Mr Charles Guest House:iin ja tapasimme itse herra Charlesin, jonka kanssa sovimme seuraavan päivän kävelyretkestä. Lauralla oli juhlapäivä. Lounasaika oli jo ollut ja mennyt mutta pakko oli syödä, joten päädyimme suunnilleen kaupungin ainoaan ravintolaan, jossa turistin kannattaa syödä, Mr Food:iin. Hsipaw on pieni paikka ja lähes kaikki näkemisen arvoinen on kävelymatkan päässä. Ensimmäiseksi suuntasimme Mahamyatmuni Paya pagodalle, jossa Buddha oli tosin kiinni. Ei haitannut meitä, buddhia on tullut jo nähtyä ja uskoimme saavamme tavata kyseisen herran patsaita vielä muuallakin. Lonely Planetin neuvoja seuraten löysimme olkalaukkutehtaalle. Tehdas oli täti ja kangaspuut kotitalon kuistilla. Emme ikinä olisi löytänyt sitä, jos emme olisi kysyneet kioskin pitäjältä. Täti kutoi paikallisia olkalaukkuja ja ostimme niitä häneltä 4 kpl, à Seuraavaksi kartalla oli sandaalitehdas. Taas ihmettelimme, ettei tässä mitään tehdasta näy. Kysyimme lopulta joltain, joka käveli vastaan ja hän ohjasi meidät ystävällisesti erääseen hökkeliin kadun varrella olevan talon taakse. Tässä tehtaassa setä väänsi puukko työkalunaan vanhoista autonrenkaista sandaaleja. Olimme ystävällisiä ja kiinnostuneita, mutta emme nyt tällä kertaa tarvinneet autonrengassandaaleja. Korutehtaassa oli ihan oikeita kultaseppiä, jotka väänsivät ihan kauniita koruja. Kivinä lähinnä rubiineja ja smaragdeja, joita molempia löytyy Burmasta yllin kyllin. Burma on muistaakseni maailman suurin rubiinien tuottaja. Joimme tarjottua teetä ja olimme taas kiinnostuneita, mutta jätimme kalliit korut hankkimatta. Seuraavaksi löysimme toria (jossa kalat olivat jo useamman tunnin paistatelleet päivää melkoisessa helteessä) vastapäätä teetehtaan. Teetehtaassa muutama täti lajitteli teelehtiä ja pussitti niitä. Ostimme teetä, joka myöhemmin osoittautui ihan hyväksi, punaiseksi teeksi, joka vielä kotonakin maistui Burmalle. Kuumuus alkoi painaa matkalaisia ja kun tehdaskierroskin alkoi osoittaa loppua, päätimme etsiä tea house:in. Tarkoituksena oli saada taas Maymyossa tutuksi tullutta nan-leipää teen seuraksi, mutta eihän semmoinen käynyt. Kun lopulta löysimme teelan ei siis kahvilaa, ei sieltä tietenkään siihen aikaan mitään nan-leipiä saanut. Saimme teetä. Seuraavaksi etsimme nuudelitehdasta, jota ei löytynyt. Aika alkoi käydä tiukille, sillä tarkoituksena oli ehtiä katsomaan auringonlaskua erään vuoren huipulta. Hannu siis lähti hakemaan autoa majapaikasta kun taas Heidi ja Laura jatkoivat matkaa kohti popcorn-tehdasta. Onneksi Hannu ja auto tulivat, sillä emme olisi ikinä löytäneet popcorn-tehtaalle, jota ei enää edes ollut. Kuljettaja tiesi kuitenkin, missä tehdas oli ollut ja vei meidät sinne. Popcorn oli ollut liian kallista, kukaan ei ostanut sitä kun maissista oli tullut edellisvuonna huono sato. Siksi ei ollut popcornia, vaan nyt perhe valmisti perunalastuja. Perunat kuoritaan ja viipaloidaan ja kuivataan ja keitetään rasvassa (vai toisinpäin?) ja maustetaan ja pussitetaan (kaikki tämä käsin) ja pussit suljetaan kynttilän liekin avulla sulattamalla. Ihan uskomatonta touhua. Kuljettajamme osti kasan perunalastupusseja ja niistä saimmekin oivan välipalan. Kuljettajamme vei meidät viiden Buddhan kukkulalle katsomaan auringonlaskua. Kartan mukaan sinne on matkaa vain pari kilometriä, mutta koko matka on melko jyrkkää ylösnousua ja tie on äärettömän huonokuntoinen. Toyota Corollalla ei ongelmia. Lähes jo huipulla ohitimme australialaisen turistin, joka oli kävellyt ja oli aivan loppu. Toimmekin hänet autolla alas. Ylhäällä olevassa rähjäisessä temppelissä asuu kaksi munkkia, jotka toivat meille vieraskirjan täytettäväksi ja toivoivat tietysti saavansa myös muutaman almun. Vieraskirjassa oli vain 100 nimeä vuodelle 2008 ja munkit valittelivatkin, miten vähän on ollut kävijöitä. Turistien vähäisyys näkyi kaikkialla. Auringonlasku ei ollut ihmeellinen, mutta paikka oli rauhallinen ja siellä oli mukava istuskella kiviaidalla ja katsella kaunista maisemaa.

11 Illalliseksi shan-nuudeleita Mr Foodissa vajaalla neljällä tonnilla ja sitten hotellille lepäämään, jossa tilasimme päivän päätteeksi tunnin hieronnan niin Heidille kuin Laurallekin, rahaa eli noin 2,30 per nenä. Oi autuutta! Keskiviikko , Hsipaw Mandalay Aamulla kun herättiin, nosti Laura pään tyynyltä ja sanoi Hyvää Joulua. Ei tuntunut joululta. Viereisessä talossa lapset hokivat opettajan johdolla Hauki on kala yhä uudelleen ja uudelleen. Tai ehkä se kuitenkin oli jotain viisaampaa, tiedä tuota. Suihkusta sai valita veden lämpötilan. Joko tulikuumaa tai jääkylmää. Lauralla ja Hannulla oli vatsat vähän sekaisin ja arvoimme onko heistä kävelyretkelle vai ei. Aamupalaksi jo tutuksi tullutta paahtoleipää, voita ja marmelaadia, runsaassa öljyssä paistettuja munia ja mandariineja, teetä. Aamu oli meidän mittapuun mukaan lämmin ja toppitakkiset ja pipopäiset tarjoilijat ihmettelivät kun Heidi istui tyytyväisenä aamiaisella pihalla hihattomassa t-paidassaan. Lähdimme Kallen (Mr Charlesin) kanssa kävelyretkelle. Ensin löysimme sen kadonneen nuudelitehtaan, jossa nuudelit kuivattiin ulkona lakanoiden alla orressa roikottamalla. Seuraavaksi näimme muutaman naisen, joilla oli kanojen joukkoteurastus meneillään. Kalle epäili, että on jonkun häät, mutta selvisi, että kanat pääsivät hengestään joulun vuoksi. Kävelimme pitkin riisipeltojen laitaa, joissa vuoroviljeltiin, nyt oli riisin sijasta vuorossa valkosipuli. Silmänkantamattomiin valkosipulia. Pelloilla oli puhveleita työssä, ei traktoreita ja siellä täällä näkyi valtavia kuhilaita. Ensimmäisessä kylässä oli mylly ja sitä piti tietysti ihmetellä. Seuraavassa kylässä oli orpokoti, jonka johtaja ei ollut paikalla ja siksi Kalle ehdotti, ettemme jättäisi mukanamme olevia leluja sinne. Ilmeisesti epäili, että lelut olisivat päätyneet työntekijöiden lapsille tms. Annoimme kaikille lapsille Marianne-karkit ja saimme iloisia ja hämmentyneitä kiitoksia ja hymyjä. Kylästä löytyi myös seppä työssään. Jatkoimme matkaa ja vastaan tuli lapsia. Laura ojensi noin 5-6 -vuotiaalle pojalle vanhan, käyttämättömäksi jääneen pehmopingviinin. Pienen pojan riemulla ei ollut rajoja. Hän puristi pingviiniä rintaansa vasten, näytti sitä kaikille vastaantulijoille ja seurasi meitä pitkän matkaa. Myös monet muut vastaan tulleet lapset saivat leluja ja Kalle selitti heille, että ne ovat joululahjoja turistien kotimaassa on tapana antaa jouluna lahjoja. Näillä selityksillä hän pyrki estämään sen, etteivät lapset oleta saavansa aina turistin nähdessään jotain, eivätkä siis päädy kerjäämään ja ahdistelemaan turisteja. Hyvin ajateltu. Laura koki antamisen iloa ja sai paljon hämmästystä ja riemua aikaan. Kohta tulimme viuhkatehtaalle, jossa pari tyttöä punoi viuhkoja. Ostimme yhden. Seuraavaksi oli vuorossa korikylät, joissa kylän naiset punoivat koreja myyntiin. Ja sitten tupakkatehdas. Vanha täti pyöritteli savukkeita, tai meille ne näyttivät lähinnä sikareilta. Hänelle toimitetaan niin sisään käärittävä tupakka-aines kuin maissin uloimmat kuoretkin ja hänen tehtävänään on kääriä tupakka maissinkuoriin. Täti pyöritteli patukoita pihallaan ihan järjettömiä määriä päivittäin. Ostimme parikymmentä. Kävely oli ollut pitkä ja päivä kuuma. Laura oli jaksanut esimerkillisesti, mutta oli onnellinen siitä, että autonkuljettajamme Moe odotti meitä temppelillä ja vei Hsipaw-kylän läpi hotellille, jossa nostimme kamat kyytiin, lahjoitimme ylimääräiset huulipunat respatytöille ja lähdimme takaisin kohti Mandalayta, edessä oli pitkä ajomatka. Hsipaw:n ulkopuolella pysähdyimme vielä paperitehtaassa, jossa perhe teki käsityönä paperia. Ostimme sitäkin. Matkalla söimme myöhäisen lounaan paikassa, jossa kylän naiset tuijottivat ravintolan tv:tä aivan hypnoottisina. Onneksi joku heistä malttoi paistella meille nuudelit ja lämmittää Moen maitotuopillisen. Mopo-onnettomuus ei

12 ollut kaunista katsottavaa, onneksi emme itse olleet osallisina. Päivän pagodaksi valikoitui lähellä Pyin U Lwiniä oleva temppeli Aung Htu Kan Tha, joka oli rakennettu juuri sille paikalle siksi, että temppelin valtava Buddha oli pudonnut Kiinaan matkalla olleesta rekasta vuonna Buddhaa ei saatu takaisin rekan kyytiin ja lopulta kuljettaja kätevästi kertoi nähneensä unen, jossa juuri tämä Buddha ei halunnut jättää Burmaa. Kyläläiset keräsivät rahaa ja rakensivat pudonneelle Buddhalle valtavan temppelin. Hmmmm. Pyin U Lwinissä pysähdyimme teelle ja niille ihanille nan-leiville, njam. Pitkän ajomatkan päätteeksi saavuimme illalla Mandalayhin ja olo oli kuin olisi tullut kotiin vaikkakin vastassa oli kuumuus ja kosteus, pakokaasut, autot ja ihmispaljous. Moe vei Hannun vielä tasokkaaseen longyi-kauppaan ja Hannukin sai hankittua itselleen Burmalaisen miehen tavanomaisimman asun, hamekankaan, joka kietaistaan hameeksi ja solmitaan vyötärölle. Annoimme Moelle Suomi-kirjan ja kirjoitimme hänen muistikirjaansa suosittelumme, joiden avulla hän voi saada taas jotkut turistit kuljetettavakseen. Hintaa 3:lle päivälle kertyi 215 $, sisältäen bensat. Torstai , Ayeyarwady-joella Laura valitti yöllä pahaa oloa ja kurkkukipua ja oli aamulla väsynyt, vaikka oli nukkunut 11 h. Taas kamat kasaan ja auto nouti meidät hotellista sovitusti klo 9.45, joten aamumme oli kiireetön. Matka Sagain satamaan kesti 45 min, jonka jälkeen nousimme upeaan jokialukseen. Koska laiva ei ollut täysi ja meille oli varattu lisävuoteellinen hytti, annettiin meille 2 hyttiä. Tytöt toiseen ja Hannu viereiseen. Hytit olivat kauniit ja tasokkaat, palvelu laivalla ensiluokkaista. Köllöttelimme pehmeillä kansituoleilla ja nautimme paitsi tee-, keksi- ja hedelmätarjoilusta, myös maisemista. Vesi oli hyvin alhaalla, rannat olivat alavia, lähinnä peltoja. Vastaan tuli lautta, joka oli jonkun koti. Kalastajiakin näkyi. Maisemat olivat yllättävän tylsiä ja siksi kannella oli aikaa lueskella ja torkkua. Iltapäivällä pysähdyimme kylässä, joka elää saviruukkuja, pääasiassa vesiruukkuja, tekemällä. Kylässä on noin 400 taloa ja noin 2200 henkilöä. Lähes joka talossa tehdään noin 50 ruukkua päivässä. Savi nostetaan joesta ja se sekoitetaan veteen ja hienoon hiekkaan jaloin polkemalla. Myös dreijaa pyöritetään jaloilla polkemalla. Ruukut poltetaan valtavissa uuneissa, jotka valmistetaan seuraavasti. Pohjalla on olkia, sitten puita. Puiden päälle pinotaan ruukkua, jotka peitetään vanhalla tuhkalla. Sitten puut tuikataan tuleen ja ne palavat 3 4 päivää. Lähes joka vuosi koko kylä jää tulvan alle sadeaikana. Silloin asutaan talojen 2. kerroksessa, myös eläimet tulevat sinne. Talosta toiseen liikutaan veneellä. Kaikki ruukut on myyty ennen sadekautta ja ruokaa on hankittu niin paljon, että tulva-ajan yli selvitään. Tulva-aikana tehdään lapsia, ei ruukkuja. Laivayhtiö lahjoittaa ko. kylälle pienen summan joka kerta kun se pysähtyy kylässä ja tuo turisteja katsomaan ruukkujen tekoa. Raha annetaan kylän vanhimmalle, joka on rahoilla rakennuttanut kylään pienen sairaalan, jossa on töissä yksi sairaanhoitaja sekä koulun, jota kaikki kylän lapset käyvät 5 vuotta. Ostimme kylästä pienen savihevosen 200 rahalla ja Hannu sai vanhan, käytetyn nuijan, jolla ruukkuihin tehdään pintakuviot. Kun ilta pimeni, ankkuroitiin laiva. Samalla ilmestyivät hyttyset ja yöperhoset. Moneen kertaan varoitettiin, ettei hytin ovea saa avata jos hytissä on valo. Muuten hytti on täynnä niin hyttysiä kuin yöperhosiakin. Talo tarjosi iltadrinkin ennen illallista ja Hannu ja Laura tekivät virhevalinnan ottamalla vesimeloonijuomaa. Buffet-illallinen ja sen jälkeen nauttimaan hytin tarjoamista ihanuuksista. Laura nukkui jo ennen iltayhdeksää. Perjantai , Ayeyarwady-joki Bagan

13 Heidi nukkui huonosti - tuntui, että joka 15. minuutti joku kompressori jossain käynnistyi sammuakseen ja käynnistyäkseen uudelleen. Laiva lähti liikkeelle klo 6.00, jolloin herätys oli lopullinen. Aurinko nousi noin 6.45, jota Hannu ja Heidi katsoivat kannelta. Pian sen jälkeen näimme kun lapset ylittivät joen matkallaan kouluun. Lauralla oli herätessään vatsa kipeä ja huono olo eikä hän pystynyt syömään aamiaisella vaan meni takaisin hyttiin lepäämään. Täystyhjennys ja sen jälkeen olo oli ok. Hannulla taas herätessä olo oli vielä kohtuullinen, mutta aamiaisen jälkeen hän tippui pois pelistä. Maihin Baganiin saavuimme Satama oli täynnä kaupustelijoita, joiden seasta lopulta löysimme taksikuskimme. Pakkasimme pakaasimme autoon ja lähdimme liikkeelle, pysähtyäksemme heti kohta uudelleen. Hotelliin oli matkaa noin 200 metriä Thande Hotel on rakennettu jo 1922 ja se sijaitsee Vanhan Baganin alueella. Meidät upgrade:ttiin ja saimme valtavan suuren huoneen, jossa oli käsinkaiverretut huonekalut, parveke puutarhaan ja iso korillinen hedelmiä. Laura ja Heidi menivät heti uima-altaalle, jossa vesi oli kylmää ja jossa ei sitten ketään muita ollutkaan. Hannu jäi huoneeseen elpymään ja nauttimaan satelliitti-tv:n ohjelmasta kun perheen naiset lähtivät lounaan metsästykseen. Meillä naisillahan ei tietysti ollut mitään käsitystä missä olisi lähin ravintola, joten heitimme arpaa ja suuntasimme oikealle. Kävelimme helteessä pitkän matkan vanhan kaupungin eteläportille saakka. Pelkkiä patonkeja (= pagodeja, tai itse asiassa pääasiassa pagoroita eli pagodeja, joihin ei ole sisäänpääsyä) ja hiekkaa. Vanhan kaupungin portilla törmäsimme kahteen, n. 14-vuotiaaseen poikaan, joilta kysyimme kuinka pitkä matka on lähimpään ravintolaan. Emme meinanneet uskoa, kun pojat sanoivat, että meidän on käännyttävä takaisinpäin löytääksemme ravintolan. Jos jatkaisimme eteenpäin, joutuisimme kävelemään vielä yli 3 km Pojat kävelivät kanssamme takaisin ja noin kaksisataa metriä vasemmalle siitä, mistä olimme kääntyneet oikealle, löytyi ihan hyvä ravintola. Matkalla pojat kyselivät meistä ja olivat kiinnostuneita Laurasta ja olivat ihmeissään siitä, että Laura on vasta 10-vuotias. Ravintolaan päästyämme kiitimme ja annoimme pojille karkkeja kiitokseksi. Mukaan hotellille ostimme annoksen valkoista riisiä. Takaisin tullessa jaksoimme jo vierailla ensimmäisessä patongissa ja saimme yksityisopastuksen eräältä patongin ulkopuolella myyntikojuaan pitävältä naiselta, joka hänkin kärsi asiakaspulasta. Kierroksen jälkeen hän halusi välttämättä laittaa Lauralle tanakaa kasvoihin. Tanaka on tahnaa, jota saadaan, kun Tanaka-puun palaa hierotaan vesitilkan kanssa kiveen. Tanakalla suojataan ihoa palamiselta ja auringon ultraviolettisäteiltä. Tanakaa käyttävät lähes kaikki naiset ja aluksi näytti hassulta kun naisten kasvoissa oli leveät tanakaraidat poskilla ja otsalla. No, Laura siis sai Burman ensimmäisen tanaka-naamionsa. Emme ostaneet naiselta mitään, eikä hän painostanut meitä, mutta lupasimme palata takaisin hänen kojulleen. Hotellissa Hannu söi urhoollisesi kuivan riisinsä ja sai sen pysymään sisällään. Tytöt menivät taas uimaan ja sitten lepäsimme hieman, ennen kuin lähdimme porukalla kaupunkiin. Ensin ihmettelimme matkamuistomyymälää, jossa oli kaikkea mahdollista myytävänä. Olimme jo huomanneet, että vapaita hevoskärryjä oli joka paikassa odottamassa kyytiä, sillä vanhassa Baganissa ei saanut ajaa autolla, vaan siellä kuljettiin joko hevoskärryillä tai polkupyörällä. Matkamuistomyymälän edessä oli heppakärryt, joiden ajaja oli sympaattisen oloinen ja joka puhui hyvää englantia. Sovimme, että hän kuljettaa meitä seuraavana päivänä ja varasimme hänet 6 h:ksi. Käytyämme syömässä ihmettelimme, kun kuljettajan pikkuveli odotti meitä ulkopuolella ja lähti saattamaan meitä taskulampun kanssa hotellille. Hän kertoi, että vanhassa Baganissa on paljon käärmeitä, jotka lähtevät liikkeelle illan pimentyessä ja viilentyessä. Emme nähneet koko Baganissaoloaikana yhtään, mutta toki otimme pikkuveljen mielellämme turvaksemme. Huoneessa meitä odotti joulukortti Family Tenhuselle ja tieto, että lentomme oli varmistettu ja kunnossa. Lauralla aamun huonovointisuus sekä päivän kuumuus tekivät tehtävänsä ja hän nukkui

14 jo klo Heidiä ärsytti burmalaiset naapurit, jotka katselivat jotain paikallista B-luokan elokuvaa äänet kaakkoon käännettyinä. Lauantai , Bagan Aamulla Heidi ja Hannu heräsivät naapureiden metelöintiin ja joelta kuuluviin veneiden ääniin jo klo Laura sen sijaan veteli unia täydet 12 tuntia klo 8:00 asti hyvä niin, meillä oli pitkä päivä edessä. Aamupalan nautimme puutarhassa ja klo 9.00 olimme jo valmiit lähtemään patonkikierrokselle, hepomme odottikin meitä jo hotellin portin ulkopuolella heillä ei ollut lupaa tulla hotellin alueelle. Päivän aikana pysähdyimme ainakin seuraavien pagodien tai pagorien luona ja kävimme ihmettelemässä niitä: 1. Law Khau Shaung a. Käytiin katolla 2. Gubyankgyi a. Ihmettelimme hyvin säilyneitä sisäseinämaalauksia kunhan saimme oven ensin auki heppakärrykuskimme haettua avaimenvartijan. Hänellä oli myös taskulamppu, jolla hän valaisi pimeitä seiniä. b. Temppelin on rakennuttanut kuningas Kyanzitthan poika Rajakumar isänsä muistoksi vuonna Manuha Phaya a. Temppeli tosi suuri ja siellä makaava Buddha-patsas, yli 30 m. b. Pagoda on saanut nimensä Mon-kuninkaan mukaan, jota Kuningas Anawrahta piti pagodassa vankina. c. Rakennettu v Pathothamya (= Thamya Pahto) a. Rakennettu kuningas Kyanzitthan aikana 1200-luvun vaihteessa. b. Täällä pääsi jyrkkiä portaita pitkin kattoterassille. Vanha rouva oli taskulampun kanssa näyttämässä valoa portaisiin ja odotti saavansa pienen korvauksen palveluksestaan. 5. Nat Hlaung Kyaung Phaya a. Ainoa Baganissa säilynyt Hindutemppeli ja se on omistettu Hindukuningas Vishnulle. Temppeli kärsi pahoin vuoden 1975 maanjäristyksessä ja siitä on vain osia jäljellä. b. Kyltin mukaan temppeli on 1000-luvun alusta, mutta väitetään, että se olisi rakennettu Taunghthugyin toimesta vuonna 931, eli noin 100 vuotta ennen kuin ensimmäinen Budhakoulu saapui Baganiin.

15 6. That Byinnyu Phaya a. Alueen korkein (63 m) pagoda, tapasimme eiliset opaspoikamme täällä myymässä turistikrääsää. Pojat tervehtivät iloisesti, mutta eivät ahdistelleet meitä myynnillään. b. Pagodan kaikille terasseille ei ole pääsyä, mutta sanotaan, että ylimmän terassin sisäkäytävät ovat hyvin sokkeloisia. c. Pagodan on rakennuttanut kuningas Alaungsithu hallituskaudellaan ( ) vuonna Ananda Pahto Phaya a. Päivän kaunein. Täällä oli lepakoita. b. Myös päivän suurin, pääsali on 53 m kanttiinsa ja torni on 52 m korkea. Ovet ovat valtavia ja ne ovat teakia. c. Pagodan on rakennuttanut vuosina kuningas Kyanzittha aka Sawlu hallitessaan vuosina Shwesandaw Phaya a. Tänne kiivetään katsomaan auringonlaskua. b. Pyramidimainen, valkoinen pagoda, jossa on viisi terassia. Pagodan pohjakerrokset, terassikerrokset ovat neliön muotoiset ja korkeimmalla on itse pyöreä pagoda. Väitetään, että stupan sisällä on Buddhan hius, joka on tuotu takaisin Baganiin Thatonista. c. Baganin ensimmäisen kuninkaan Anawrahtan rakennuttama hallitessaan vuosina Mahabodhi Phaya a. Hotellin lähellä. b. Kuningas Nantaungmya aka Htilominlon rakennuttama hallituskaudellaan ( ) vuonna Temppeli on kopio kuuluisasta Mahabodhin temppelistä Bodhgayassa, Intiassa. Vanha Bagan on nimetty arkeologiseksi alueeksi, eikä siellä saa enää asua muutamia hotelleja lukuun ottamatta. Vuonna 1990 hallitus pakkomuutti kaikki vanhan Baganin asukkaat uuteen Baganiin, 3 km päähän entisistä asuinsijoista. Hallitus antoi jokaiselle maapalan, mutta muuta muuttoavustusta asukkaat eivät saaneet ja pakkomuuttoa vastustettiin voimakkaasti. Näin turistin näkökulmasta pakkomuutto on ollut äärimmäisen viisas teko, jotta vanhat pagodit ja pagorat säilyisivät eikä niiden kiviä uusiokäytettäisi ihmisten asumuksissa. Nyt vanha Bagan on siisti ja tunnelmallinen historiallinen alue. Vanha Bagan on 42 km2 kokoinen alue, joka on muurien ympäröimä siellä missä se ei rajoitu Ayeyarwady-jokeen. Jokaisen turistin, joka saapuu Baganiin,

16 täytyy maksaa 10 $ suuruinen arkeologisen alueen käyntimaksu, jonka avulla aluetta ylläpidetään ja korjataan. Baganin loisto alkoi vuonna 1044 kun Bamar King Anawrahta astui valtaan. Hän rakennutti mm. Shwezigon pagodan (Shwezigon Paya:n), josta tuli burmalaisten pagodien esikuva. Baganin loistokausi loppui 1200-luvulla, mutta syistä ollaan eri mieltä. Useat uskovat, että Kublai Khanin lähettämät mongolit vyöryivät kaupunkiin tuhoten ja varastaen kaiken mahdollisen. Toiset taas syyttävät kiinalaisia kaupungin tuhosta. Vuonna 1975 Baganissa oli tuhoisa maanjäristys, jonka voimakkuudeksi mitattiin 6,5 Richterin asteikolla. Monet temppelit kärsivät suuria vahinkoja, mutta vain harvat tuhoutuivat kokonaan ja vahingoittuneita on restauroitu maanjäristyksen jäljiltä vuosikymmeniä ja työ jatkuu edelleen. Joku on laskenut, että 1200-luvun lopussa Baganissa oli 4446 pagodaa/pagoraa/stupaa, vuonna 1901 niitä oli pystyssä 2157 ja vuonna 1978 maanjäristyksen jäljillä pystyssä oli Jos silloin myös totaalisesti tuhoutuneet pagodat olisi laskettu mukaan, olisi päästy noin 4000 pagodaan. Pagodia oli siis paljon, mutta ei niihin kyllästynyt päinvastoin. Koska jokainen on erilainen kuin edellinen, tulee niihin melkein himo. Haluaisi nähdä ne kaikki! Ja oli mukava kulkea pagodasta toiseen kun heppakärryt odottivat aina matkalaisia. Pagodoissa oli yleensä myös viileämpää kuin ulkoilma, joten siellä oli hyvä käydä välillä viilentämässä itseään. Ja tokihan me teimme muutakin päivän aikana, kävimme tietysti hankkimassa matkamuistoja. Baganista halusimme ostaa lakkatyön. Heppamme vei meidät ensin Myinkabaan, kylään, joka elää lakkatöistä. Myinkaba sijaistee vanhan Baganin ja uuden Baganin välissä. Kävimme lakkatyöpajassa, jossa saimme opastuksen hyvällä englannin kielellä (Burman ihme; joka paikassa puhutaan englantia!) lakkatyön valmistuksesta. Näin se menee: Otetaan ohut bambusta tai jouhesta kudottu ruukku (tai teak:kiruukku). Aletaan sivellä ruukkua lakka-tuhka seoksella. Jokaisen sivelykerroksen jälkeen ruukkua kuivatetaan kosteassa (torakka-)kellarissa 3-4 päivää. Jokaisen kerroksen jälkeen pinta hiotaan sileäksi. 4-5 kerroksen jälkeen käytetään pelkkää lakkaa, tuhka jätetään pois. Lopullisessa työssä on jopa yli 20 lakkakerrosta. Kuviot kaiverretaan lakkaan ja kaiverrus peitetään värillä, jonka jälkeen työ taas hiotaan. Jos käytetään useita värejä, tehdään kaiverrus, täyttö, hionta jokaisen värin kohdalla erikseen. Lakka on itse asiassa Shan-alueelta tulevaa puun pihkaa. Yhden keskikokoisenkin (ruukku, vati tms) työn tekeminen kestää kuukausia, matka-arkun tai pienen kaapin teko noin vuoden. Kysymykseemme siitä, miten korjataan virhekaiverrukset tai mitä sellaisille töille tehdään, saimme vastaukseksi, että kaivertajat, jotka lakkatyöpajaan pääsevät töihin eivät tee virheitä. Piste. Laivalla olimme nähneet upeita lakkatöitä, joissa oli merkintä Lotus collection ja niinpä tietysti halusimme Lotus-kauppaan. He käyttävät edelliseen selostukseen poiketen astioissa myös puuvillakangasta lisäämässä vahvuutta ja tuhka oli jotain eri tuhkaa kuin Myinkaba-kylässä käytetty tuhka. Lotuksesta tingimme lopulta haluamamme astiat sen jälkeen kun olimme juoneet teet lakkaastioista ja meille oli demonstroitu miten työt voi vaikka tiputtaa lattialle tai hyppiä niiden päällä eivätkä ne rikkoonnu. Lounaan jälkeen vuorossa oli lisää temppeleitä ja kun halusimme teelle, tuli eteen taas ongelma teepaikka oli katubaari, josta ei esim. Lauralle saanut limpparia tms. Loppujen lopuksi onnistuimme tilaamaan erikoisteetämme, jonka Moe oli meille opettanut. Tietyllä sanalla tilattuna sai siis puhtaan kupin ja peltipurkkimaitosokerisotkua eikä siis jotain raakaa maitoa. Kelpasi. Teetauon aikana hepokin sai ruokaa ja vettä.

17 Auringonlaskua ihastelimme siis muiden turistien tavoin Shwesandaw Phaya:n ylimmällä terassilla. Täällä oli eniten turisteja mitä näimme koko Burman matkamme aikana. Illallinen ja hotellille toipumaan. Hotellin respan avulla tilasimme auton seuraavaksi päiväksi, 30 $, kuljettajan piti olla Moen tuttu. Sunnuntai Mt. Popa Hannun nimipäivä. Klo 9.00 suuntasimme kohti Mt. Popaa, 737 m korkeaa tulivuorta, joka on purkautunut viimeksi noin vuotta sitten. Auton ajajana ei ollutkaan Moen tuttu, vaan siskon mies, joka osasi tasan 4 sanaa englantia. Matkalle osui markkinat ja pyysimme kuljettajaa pysähtymään. Olimme ainoat länsimaalaiset markkinoilla ja varsinkin Lauran vaaleus ja pituus herätti huomiota ja hän sai paljon ihailevia katseita. Ostimme palan tanakaa (joka myöhemmin osoittautui hyvälaatuiseksi ) 500 rahalla. Kuvasimme paljon kunnes Laura kyllästyi tuijottaviin poikiin ja miehiin sekä supiseviin naisiin ja marssi mielenosoituksellisesti takaisin taksin takapenkille. Erikoisuutena oli kilometrien takaa kävelevät naiset, joilla oli korit paksun bambuorren kummassakin päässä. Jotta painava lasti kulkisi mahdollisimman kevyesti, oli kävelyn oltava ylös-alas-ylös-alas keinuvaa. Naisilla oli värikkäät liinat turbaaneina päässä. Matkalla näimme paljon palmuja, vasta korjattuja maissipeltoja sekä metsän, jossa oli puunkaatokielto hyvä juttu! Mt. Popalla oli paljon ihmisiä, lähinnä paikallisia, sillä vuoren huipulla oleva temppeli on hyvin suosittu. Paitsi ihmisiä, oli paikalla myös paljon apinoita, jotka olivat tosi röyhkeitä. Yksi hyppäsi Heidin selkään, koska hänellä oli reppu selässään sydänkohtaus oli siinä lähellä. Jos repun avasi, tuli heti monia apinoita kärttämään ja kyttäämään mitä herkkuja repusta tulisikaan esiin. Portaat olivat paikoin erittäin jyrkät. Mielestämme Mt. Popa oli pettymys, kauempaa katsottuna se oli paljon hienompi. Takaisintulomatkalla ihmettelimme söpöjä, pieniä, siistejä kyliä. Kuljettajamme pysäytti meidät turistipyydykselle, josta Hannu ei pitänyt lainkaan. Me Lauran kanssa vähät välitimme siitä, että ko. paikka oli pelkästään turisteja varten pystytetty vaan ihmettelimme kaikkea mitä meille esiteltiin. Ensin pihalla oli härkä, joka pyöri ympyrää ja jauhoi maapähkinöistä öljyä. Kun härkä oli vapautettu tehtävästään, laitoimme Hannun hommiin. Mies kyllästyi kävelemään ympyrää ennen kuin sai pisaraakaan öljyä aikaiseksi. Paikan pitäjä kiipesi ketterästi palmuun vaihtamaan mahlaastiaa. Mahlasta tehdään palmusokeria, jota saimme pienet korilliset mukaamme. Ihmettelimme myös palmuviinan valmistusta. Pullollisen valmistamiseen kuluu aikaa 2 h, se tislataan kahdesti. Kyllä oli kamalan hajuista tököttiä emmekä suostuneet maistamaan sitä. Sen sijaan maistoimme palmusokeria, teelehtisalaattia ja teetä. Teltan takana oli valtavat röykkiöt risuja, joista tehtänee puhdetöinä luutia. Miehen vaimo keräsi maan sisältä palmujen juuria ja juurisiemeniä. Juuria pureskellaan (ällöjä!) ja molemmista tehdään viinaa. Takaisin tullessa pysähdyimme Nyaung U:ssa, joka on Baganin alueen suurin kaupunki. Tarkoituksena oli löytää Hannulle veitsi, jonka hän oli jättänyt ostamatta aamulla markkinoilta. Kysymällä veitsi markkinoilta löytyikin (kallis ja huono), lisäksi löytyi 3 hienoa ritsaa, tytöille longyi-hameet ja Lauralle pusero sekä iso kasa pikkupussukoita tuliaisiksi sekä purkki valmista tanaka-tahnaa. Täällä tapasimme myös Moen kaverin, sen jonka piti olla kuljettajamme ja vaihdoimme hänen kanssaan muutaman sanan. Pysähdyimme myös Shwezigon Paya temppelialueella, joka oli suuri ja tyhjä (ihmisistä). Turistien iloksi temppelialueelta löytyi kolme vanhaa hampaatonta mummoa, joista yksi oli sokea ja joista

18 jokainen poltti valtavaa, paksua tupakkaa ja jotka mielellään suostuivat kuvattaviksi, olettaen tietysti saavansa pienen palkkion hampaattomista hymyistään. Shwezigon Paya:a aloitettin rakentamaan Anawrahtan hallituskaudella , mutta se valmistui vasta Kyanzitthan aikana Väitetään, että Shwezigonissa on Buddhan hammas. Lähellä Shwezigonia pysähdyimme vielä luolilla Kyanzittha Uminissa, jossa on freskoja luvun lopulta. Vakipaikkaravintolan illalliselta palasimme hotellille otsalamppujen valossa käärmeitä väistellen. Matkalla ostettiin tanaka-tädiltä 4 burmalaistyylistä puuvillapaitaa, yht. 10 $. Ostoksemme oli tädin ensimmäinen ja viimeinen kauppa. Kuten useissa Aasian maissa, päivän ensimmäinen kauppa tuo onnea ja siksi ensimmäinen kauppa on tärkeä. On varma katastrofi, jos kauppaa ei tule koko päivänä, ja nyt niitä päiviä on usein kun turisteja on niin vähän. Maanantai , Bagan Inle Aikainen lähtö Inleen, herätys jo 5.30, taksi 6.30 ja kentällä olimme hyvissä ajoin. Kaikki lennot lensimme Air Mandalay:llä, joka toimi erittäin hyvin. Ei pitkiä myöhästymisiä, tavarat kulkivat mukana ja henkilökunta oli ystävällistä. Tosin tuntui ihmeelliseltä kun koneeseen sai surutta ottaa vesipulloja tai limutölkkejä. Lento Heho:on oli Mandalayn kautta ja perillä oli taksi taas odottamassa. Meidän piti itse hommata venekyyti hotelliimme Golden Island Cottage 1:seen. Hannu päätti, että menemme Moen siskon veljen kummin kaiman hotelliin Remember Inn:iin ja teemme siitä tukikohdan. Kaima, jonka nimeksi osoittautui Niti, löytyikin ja osoittautui avuliaaksi ja hyvää englantia puhuvaksi mieheksi. Hän lupautui oppaaksemme tuleviksi päiviksi ja lupasi hommata meille veneen iltapäiväksi viemään meidät hotelliimme. Jätimme kamat hotelliin säilöön ja suuntasimme Nyaungshwe:n kaupunkiin. Lounastimme Nitin suosittelemassa paikassa, söimme erittäin hyvää kalaa niin grillattuna kuin höyrytettynäkin. Seuraavaksi markkinoille, josta ostimme puukon ja teesihtejä. Burmassa teesihti laitetaan termoskannun suulle ja niin teelehdet pysyvät kannussa. Kätevää. Vierailimme päivän pakollisessa patongissa, itse asiassa luostarissa, Shwe Gu Kyaung:ssa oli järjettömän kuuma. Satamaan päin kulkiessamme meille tuli monet venekuskit ja/tai oppaat kyselemään tarvitsemmeko venettä ja toteamaan, että he ovat parhaita ja halvimpia. Veneen saanti ei siis ollut vaikeaa. Helpoimmalla vene- ja opastarjoajista pääsi eroon kun kiitti ja sanoi, että meillä on jo vene. Sillä he luovuttivat heti. Hotellillamme oli oma, ilmastoitu toimisto lähellä rantaa ja sinnekin olisimme voineet tukikohtamme tehdä, taksikuskimme vaan ei ollut siitä meille osannut kertoa Toivuimme hetken viilennetyssä toimistossa ja kyselimme vinkkejä mitä kaikkea meidän kannattaisi Inlessä nähdä ja tehdä. Myös hotellilla olisi ollut omia veneitä, mutta ne olivatkin jo selvästi kalliimpia kuin villit veneet. Pikku hiljaa suuntasimme takaisinpäin, ihmetellen mennessämme mm. tomaattipakkaamoa, jossa oli valtavia tomaattiröykkiöitä ja niitä lajiteltiin kypsyysasteen mukaan. Kypsimmästä kasasta tomaatit lajiteltiin ja pakattiin muualle maahan toimitettavaksi. Inle-järvi on maan suurin tomaatintuottaja, joka tuntui ihmeelliseltä siksi, että tomaatit kasvatetaan kelluvilla puutarhoilla. Kelluvat puutarhat ovat järvelle bambukeppien avulla ankkuroituja maalauttoja, jotka on rakennettu vesihyasinttien muodostaman pohjan päälle järviheinää ja turvetta kasaten. Tomaatit saavat siis järvestä tarpeeksi vettä ja ravinteita eikä päivän kuumuuskaan siksi niitä rasita.

19 TeaHousen kautta takaisin hotellille, jossa päätimme Nitin kanssa tulevien päivien ohjelmasta. Niti tilasi kolme riksaa, joilla ajoimme satamaan. Hannu ja yksi matkalaukku yhden kyydissä, tytöt toisessa ja venekuski ja yksi laukku kolmannessa. Hannun riksakuski ajoi pyörän kanssa yhteen juuri ennen satamaa. Pyöräilijä selvisi naarmuilla, mutta pyörä oli kyllä solmussa törmäyksen jälkeen. Riksakuskit veivät meidät kuitenkin ensin veneelle ja palasivat sitten selvittelemään kenen syy ja kuka ajoi mistäkin ja oliko kelloa soitettu jne. Inle-järvi on 22 km pitkä ja hotellimme oli aivan toisessa päässä, heti 21 km pylvään jälkeen. Järvi on noin 11 km leveä ja sijaitsee melko korkealla, 875 m merenpinnan yläpuolella. Järven saarilla, bambukylissä ja rannoilla asuu noin ihmistä, jotka kuuluvat pääasiassa Intha-kansaan ja ovat buddhalaisia. Inthat ovat työtä pelkäämättömiä ja kuuluisia soututavastaan. He kalastavat kanooteissaan yhdellä jalalla seisten ja toisella soutaen. Siis airoa käytetään vain jalalla ja kädet jäävät vapaaksi verkon heittoon ja nostoon. Oli se kätevän näköistä. Veneet, joilla järvellä turisteja kuljetaan ovat pitkiä kanootteja, joissa on kiinteät, selkänojalliset istuimet rivissä. Yleensä 4-6 istuinta, mutta sitten on myös isompia bussiveneitä, joilla paikalliset kulkevat kotoaan kaupunkiin ja johon mahtuu kymmeniä ihmisiä veneen lattialle kyykkimään/istumaan. Jokaisella perheellä on tietysti myös omat pikkukanootit, joilla kuljetaan kalastusmatkoja, temppelimatkoja, naapureissa käyntejä, koulumatkoja jne. Vihanneksia ja kukkia kuljetettiin kaupunkiin isoilla veneillä ja usein ne oli lastattu niin täyteen, että veneen reuna oli ihan lähellä veden pintaa ja tuntui, että ne haukkaavat vettä millä hetkellä hyvänsä ja uppoavat siihen paikkaan. Lähestyessämme hotellia sen laiturille alkoi kerääntyä hotellin henkilökuntaa ja kajauttivat melkoisen rumpushown meidän kunniaksemme. Tuntui kiusalliselta. Taas meidät upgradattiin ja saimme upean oman bambumökin, jossa oli oma parvekekin ja joka seisoi järvessä muutaman bambutikun varassa. Mökistä toiseen kuljettiin veden päälle rakennettuja siltoja pitkin. Laura oli pettynyt, kun mökissä ei ollut tv:tä (koska kaikki äänet kantautuivat äärettömän hyvin pitkienkin matkojen päähän ja jos yhdessä mökissä huudatettaisiin tv:tä, niin muissakaan mökeissä ei nukuttaisi). Koska ilman venettä olimme jumissa hotellissa, tilasi perheen naiset hieronnan huoneeseen. Viereisestä kylästä kuului rukouksia ja laulua, veneet lopettivat pärinän pimeän tullen. Tiistai , Inle-järvi Niti ja kuljettaja odottivat jo 7.30 kun tulimme aamiaiselta (tavalliset kananmunat ja leivät mutta myös Shan-nuudelikeittoa ja lettuja ja avokadoja). Yö oli ollut kylmä, n. 10 oc ja aamulla tuntui kuin heräisi jääkaapista kun tuli peiton alta ulos. Kaikki lämpimät vaatteet päälle, mutta silti veneessä tuli kylmä kun ajoimme markkinoille, loppumatkasta vesihyasinttilauttojen välisiä kanaaleja pitkin. Markkinoilla ihmettelimme lähinnä kalaosastoa, jossa jokainen kalastaja oli levitellyt saaliinsa eteensä maahan. Monenlaista kalaa, erilaisia karppien muunnoksia, mutta kun päivä alkoi kuitenkin nopeasti lämmetä, niin eivät nuo kovasti houkutelleet. Sillä välin kun olimme markkinoilla, oli veneen kuljettaja hakenut Lauralle aniliininpunaisia lumpeita. Laura jos olisi ollut vähän vanhempi niin varmaan olisi ihastunut söpöön ja nuoreen veneen kuljettajaamme. Markkinoilta ajoimme hyppivien kissojen luostariin. Inle-järvellä on n. 200 luostaria ja 1000 stupaa. Nga Hpe Chaung luostari on saanut lisänimensä siellä asuvista kissoista, joita munkit ovat vapaaaikanaan opettaneet hyppäämään käsien muodostamien renkaiden läpi ja jota turistit nyt menevät luostariin katsomaan enemmän kuin itse luostaria, vaikka siellä onkin monipuolinen kokoelma

20 Buddha-patsaita esillä. Niin Shan-kansalla, Tiibetiläisillä, Baganin alueella kuin Ava-heimollakin on ihan oman näköiset Buddhansa. Lounaalla syötiin tietysti kalaa, jopa Laura söi hapanimeläkalaa hyvällä ruokahalulla. Miksi koko ajan syömme myös tässä tarinassa? Syy on selvä; perheen naiset alkavat kiukutella jos ruokaa ei tule nenän eteen säännöllisesti ja tarpeeksi paljon. Toinen matkan onnistumiseen vaikuttanut seikka oli tarpeeksi pitkät unet. Siispä olemme taas lounaalla ja kun lähdemme sieltä pois, ajamme veneellä jo parin sadan metrin päässä kun kuljettajamme huomaa katsoa taaksepäin ja huomaa, että ravintolan laiturilla huidotaan kauheasti meidän perään. Hannu oli jättänyt kameransa! Luojan kiitos kamera löytyi ja varsinkin sen sisällä olevat kuvat, niitä kun ei olisi mikään korvannut. Hopeasepän pajassa ihmettelimme taidokasta käsityötä ja ostimme kalan, joka liikuttaa pyrstöään sivusuunnassa ja jolla oli aidot rubiinit silminä. Kala ja ketju, lähtöhinta 57 $, mutta saimme tingittyä ne yhteensä 42 $:ään. Kauppa oli hopeasepälle päivän ensimmäinen ja siksi onnea tuova ja tinkiminen onnistui. Kaiken kaikkiaan Burmassa ei tarvitse tinkiä samalla lailla kuin vaikkapa Kiinassa. Hopeasepän pajasta matka jatkui vanhoille pagoroille, joissa puut kasvoivat jo pyhien monumenttien läpi ja olivat omalla tavallaan äärettömän hienoja ja vaikuttavia. Rauhallinen ja rauhoittava paikka. Temppelialueelta pitkäkaulaisten naisten eli Kayanien kauppaan, jossa he kutoivat ja myivät erilaisia liinoja. Hinnat olivat hieman korkeammat kuin muualla, mutta samaan hintaan sai ihmetellä ja valokuvat pitkäkaulaisia naisia kansallispuvuissaan. Kayan:it kuuluvat Karennien heimoon ja elävät Kayah-provinssin alueella kakkois-burmassa, lähellä Thaimaan rajaa. Kaulaa venytetään pronssirenkailla, joita lisätään sitä mukaan kun solisluut painuvat kasaan ja kaula pitenee. Pronssirenkaat painavat lopulta 8 kg eikä niitä saa pois kaulan ympäriltä vaan nukkuminenkin vaatii erityisen tyynyn. Ostimme huivin, 7 $. Niti vei meidät kelluvaan kylään, Flowting villageen, jossa pääsimme katsomaan ihan tavallisen kalastajaperheen kotia. 2 huonetta ja keittokomero. Toinen huoneista oli makuuhuone ja toisessa tapahtui kaikki muu elämä, kuten perheen äidin työ, cheroot:ien kääriminen. Laura halusi vessaan ja sellainenkin talosta löytyi, heti keittiön takana - bambulattiassa oli reikä suoraan järveen. Ja talon alla oli myös perheen oma kalankasvattamo, jossa pidettiin ylimääräisiä tai pieniä kaloja sumpussa tulevaa tarvetta varten. Mielessä kävi, että vieläköhän syön tällä järvellä pyydettyä kalaa Päivän lopuksi vierailimme vielä silkkikutomolla, jossa näimme, kuinka valmistettiin lootuslankaa. Yksi henkilö valmistaa lootuksesta noin 30 m lankaa päivässä ja yhteen kaulaliinaan tarvitaan 7 kanootillista lootuksen varsia ei siis ihme, ettemme ostaneet yhtään lootusliinaa. Sen sijaan ostimme Heidille ja Lauralle silkki/puuvilla-longyit sekä kolme puseroa, yht. 31 $. Illalla Hannulla kävi hieroja, illalliselle menimme jo ja Laura sai melkein länkkäriruokaa; ranskalaisia perunoita ja kanasatee-tikkuja! Kun ravintolassa oli vielä show, jossa esiteltiin eri burmalaisten heimojen tansseja, martial artsia palavien bambutikkujen kera, mielikuvitusolentoja ja tanssia, johon Laurakin meni mukaan, oli päivä taas onnistunut. Keskiviikko , Inle-järvi Normaalit aamutoimet sai hoidella hileisessä huoneessa, aamuaurinko ei vielä paljon lämmittänyt. Olimme onnekkaita, sillä hotellilla kuvattiin johonkin elokuvaan ja paikalle oli tullut monta jalalla melovaa kalastajaa juhlavaatteisiin pukeutuneina ja niin saimme upeita lähikuvia.