Luku I Taipaleen alku Dufalas; Dor Gornad Vuosi 1416 Sekasorron aikakausi

Transkriptio

1 Luku I Taipaleen alku Dufalas; Dor Gornad Vuosi 1416 Sekasorron aikakausi Kohtalo on asia joka vaikuttaa meihin kaikkiin, mutta se ei ole ehdoton. Joinakin aikoina saattaa syntyä hyvin voimakastahtoisia olentoja, jotka tietämättään uhkaavat Kohtalon asettamia uomia ja taistelevat täten omaa tulevaisuuttaan vastaan. Jos henkilö on tarpeeksi määrätietoinen, hän saattaa onnistuakin muuttamaan omaansa tai toisten kohtaloa. Jos näin käy, yrittää Kohtalo korjata tapahtuneen ja päästä alkuperäiseen tulokseen eri tietä. Täten kuolevaisten yritykset muuttaa kohtaloaan jäävät yleensä pelkästään väliaikaisiksi. Kerran kymmenessätuhannessa vuodessa saattaa tapahtumien kulku kuitenkin mullistua täysin radikaalilla ja ennakoimattomalla tavalla, joka tarkoittaa usein jonkin kuolemattoman voiman sekaantumista maanpäällisiin asioihin. Koska Kohtalolla ei ole yhtä suurta valtaa tällaisiin henkilöihin jotka useimmiten ovat Jumalia kuin kuolevaisiin, on Kohtalolla vain yksi mahdollisuus: Hän lähettää maanpäälle olentoja, joilla ei ole kohtaloa. Olennot, joihin kohtalolla ei ole suurta vaikutusta aiheuttavat suuria mullistuksia kaikkialla minne menevät ja, huomatessaan olevansa kaikkivoipia, ajautuvat usein kiistoihin toistensa kanssa. Nämä henkilöt siis muokkaavat oman tulevaisuutensa ja joko tuhoavat toisensa, jolloin kohtalo jatkaa oikeaa rataansa, tai liittoutuvat toistensa kanssa, jolloin kohtalo ajautuu raiteiltaan ja aika loppuu. Joka tapauksessa näiden kohtalottomien olentojen käsissä on ei vain kuolevaisten rotujen, vaan koko maailman sekä siihen liittyvien Jumalten elämä ja kuolema. - Sateenkaarten kaupungin Suuren tiedon temppeli, tutkimattomat aineistot. Nimi ja kirjoittaja tuntematon. P arhain ateria mitä talosta löytyy. Räsyinen nuorimies sanoi Korkkiruuvi nimisen majatalon isännälle. Ja millä sen aiot maksaa? Isäntä kysyi. Tällä. Nuorikko sanoi ja heitti pöydälle pienen nahkaisen pussin joka kilahti siihen osuessaan. Isäntä avasi pussin nyörit ja silmäili äänettömästi säkkiin. Kas kas, Folendron. Et kai sattumoisin ole varastanut näitä jostain? Mies tokaisi. Hän laski pussin pöydälle ja nojasi pöytää vasten nyrkkinsä rystysillä. Folendron otti hämmästyneen ilmeen. Epäilyksesi satuttaa minua, hän sanoi ja jatkoi ennen kuin isäntä ennätti sanoa mitään muuttaen ilmeensä hieman loukkaantuneeksi. "Mutta ei se mitään, annan sinulle anteeksi Tamqas. Vastatakseni kysymykseesi, ei, en varastanut näitä rahoja." Hän painoi katseensa pussiin ja vaihtoi ilmeensä pettyneeksi. "Jos et kerran usko, kai minun täytyy mennä Tyyrpuuriin. Ehkä vanha kunnon Orakel antaa minun syödä näillä rehdillä työllä ansaituilla rahoilla." Hän kohotti kättään laiskasti ottaakseen pussin käteensä. Tamqas Alaein katseli Folendronia tuimin silmin. Tämä ei kuitenkaan vastannut katseeseen, vaan piti päänsä ja silmänsä kohdistettuna pussiin. Juuri kun Folendronin käsi oli osumaisillaan pussiin, isäntä nappasi sen. "Hyvä on. Minä uskon sinua. Mene istumaan tuohon pöytään tuolla." Isäntä osoitti kohti syrjäistä ja varjoisaa nurkkaa. "Äläkä häiritse muita vieraita." Hän lisäsi ankarasti. "Miten voit edes kuvitella minusta jotain sellaista?" Folendron ennemminkin totesi kuin kysyi hymyillen samalla viekkaasti. Isäntä vilkaisi Folendronia ja tuhahti. Hetken hän näytti miettiväiseltä ja jostakin syystä sanoi lopulta: Varkaan ominaisuus. 1

2 Folendron istuutui pöytään ja otti vyöltään toisen, isomman nahkaisen pussin. "Kaksikymmentäneljä hopiaa. Poika luuli ilmeisesti saapuneensa kyläpahaseen, jossa ei ole kärpästä pahempia otuksia," hän mumisi puoliääneen. "Lisää tällaisia ja voin ostaa Ilamanakselta hänen miekkansa. Täytyy käydä uudestaan illemmalla, ehkä miehellä on enemmänkin arvoesineitä." Oli ilmeisesti ollut virhe kuljettaa rahoja niin avonaisesti, Gonrol ajatteli. Hän käveli takaisin tietä pitkin, jota oli tullut. "Luultavasti joku on jo ottanut pussini, jos yleensä pudotin sen jonnekin", hän sanoi itselleen ja pysähtyi. Gonrol katsahti vielä kerran ympärilleen toivoen pussinsa makaavan jossakin katuojassa. "Oli ilmeisesti virhe ottaa nämä vaatteet", hän jatkoi katsoen vaatteitaan, josta kaikki pystyivät päättelemään niiden kuuluvan aateliselle. "Oli varmaan virhe lähteä tänne. Oli virhe kulkea tähän suuntaan. Oli virhe lähteä näin aikaisin, ennen kuin vanhempani halusivat teettää minulle haarniskan. Oli virhe lähteä heidän tietämättään. Oli virhe luottaa tähän väkeen. Oli virhe lähteä seikkailemaan ja oli virhe lähteä ilman karttaa." Gonrolin ilme muuttui miettiväiseksi. "Olen ilmeisesti tehnyt kaikki mahdolliset virheet, mitä on mahdollista tehdä näin lyhyessä ajassa. Joten tässä tapauksessa" Gonrol hymyili hieman - "en voi muuta kuin alkaa nousta ylöspäin", hän sanoi hymähtäen huvittuneesti itselleen. Hän lähti kävelemään takaisin majatalolleen päin. Äkkiä kaatosade katkaisi Gonrolin ajatukset siitä, mitä hänen pitäisi tehdä. Hän lähti juoksemaan. Päästessään sisälle majataloon nimeltä Korkkiruuvi, joka muuten oli huonommassa kunnossa kuin kylän toinen majatalo, Tyyrpuuri, mutta jonka hän oli valinnut koska tahtoi kokea jotain uutta, hän lähti astelemaan heti huoneeseensa. Huoneessaan Gonrol levitti kaikki tavaransa risalle pöydälle ja katseli niitä miettien, puuttuiko häneltä muuta kuin hänen rahansa. Ilmeisesti ei, hän ajatteli. Hän kosketti vielä kaulaansa, varmistuen siitä, että hänellä oli vielä kultainen amulettinsa. Amuletin keskustassa oli pieni timantti. Tuo amuletti oli hänen aateluutensa ainoa todiste, edes sukunsa sinettisormusta hän ei ollut ottanut mukaansa. Gonrol kävi makuulle. Peti tuntui niin mukavalta pitkän matkan jälkeen. Lepään vain hetken, Gonrol ajatteli. En kuitenkaan saa ruveta nukkumaan, on niin paljon tehtävää. Muutaman minuutin päästä hän nukkui jo sikeästi. Gaeron kirosi. Kaatosade! Ja juuri kun olin lähdössä töihin metsään! Tässä sateessa tuskin näkisi edes puuta johon lyödä! Eikä minulla tietenkään ole rahaa, jolla maksaa yöpyminen jossakin majataloista. Ilmeisesti ei ole muuta mahdollisuutta kuin kerjuu. Parempi sekin kuin jäädä tänne sateeseen ja saada jokin kuolemantauti. Hän lähti juoksemaan, tietämättä edes nykyistä olinpaikkaansa. Äkkiä hän törmäsi johonkin suureen hahmoon, joka ilmestyi jonkin suuren, ilmeisesti kiven, takaa. Hahmo hirnahti ja karahti. Gaeron kuuli kipeän äänen, jollainen kuuluu kun luu rusentuu, perääntyessään kauemmaksi villiintyneestä hevosesta. Mitään huutoa ei silti kuulunut. Gaeron toivoi, ettei hän, kuka hevosen selässä nyt ratsastikin, katkaissut niskojaan pudotessaan. Gaeron astui lähemmäksi, kun hevonen äkkiä rauhoittuikin. Hän huomasi ihmisen muotoisen hahmon hevosen oikealla puolella. "Anteeksi herra." Gaeron sanoi ja siirtyi lähemmäs nähdäkseen oliko miehelle tapahtunut mitään. "En nähnyt teitä, ilmestyitte aiv-" Gaeronin puhe katkesi kun teräksinen nyrkki tarttui hänen käteensä silmää nopeammin. Pelkonsa keskeltä Gaeron huomasi hienosti tehdyn panssarilevyn koristavan miehen käsivartta. Käsi veti hänet luokseen kuin höyhenen. Pian Gaeronille paljastui, millaiselle miehelle käsi kuului. Miehen kasvoilla ei näkynyt ilmettäkään mistään tunteesta. Hän oli kuin olisi suorittanut jonkinlaista rutiinitoimenpidettä jonka teki jokaiselle vastaantulijalle. Hänellä oli siniset silmät, jotka pureutuivat kiinni Gaeronin silmiin, aivan kuin naula lautaan, sekä tummat 2

3 hiukset, vaikkei yhtä tummat, kuin useimmilla kylän asukkailla. Kylmät väreet kulkivat läpi Gaeronin selän. Tuntui siltä kuin itse kuolema olisi kulkenut tämän miehen mukana. Mies irrotti katseensa Gaeronin silmistä mitään sanomatta, aivan kuin olisi saanut hänestä kaiken tiedon vain katsomalla häntä silmiin. Hän piti Gaeronin otteessaan, josta tuntui olevan mahdotonta paeta, ja silmäili tämän varusteita. Gaeron pysyi hiljaa ja pidätteli hengitystään. Tuntui että mies piteli miekan terää hänen kurkullaan. Vähitellen kuoleman puristus lakkasi ja mies kirosi. "Taisit saada käteni poikki." Hän sanoi tuimasti. "Anteeksi, tarkoituksenani ei ollut pelästyttää ratsuanne. Etsin vain majapaikkaa, sillä en asu tässä kylässä. Taloni on kauempana." Gaeronilla ei todella ollut minkäänlaista taloa, mutta hän ei todellakaan aikonut paljastaa niin hävettävää seikkaa kenellekään. "Majapaikkaa? Eikö majatalo ole auki?" Mies sanoi osoittaen kohti jotain hämärää pistettä. Gaeron ihmetteli pystyikö mies todellakin näkemään majatalon, vai oliko hän täkäläisiä ja tunsi seudun? Hän silmäili miehen varusteita. Ainoastaan miehen kädet oli peitetty levypanssarein, muu ruumis oli peitetty nahkahaarniskalla, johon oli iskostettu metallikiekkoja. Hänellä ei ollut muita tavaroita kuin miekka, joka näytti omituiselta, vaikkei Gaeron miekkaa ollut koskaan kosketusetäisyydeltä nähnytkään. Hänen vyöllään roikkui yksinäinen pussi, iso semmoinen, jossa mies luultavasti piti rahojaan. "Kysyin-" Mies aloitti. "Ai.. Anteeksi. Olin ajatuksissani. Ei, tai siis kyllä." Gaeron mongersi. Mies katseli häntä kuin olisi puhunut pikkulapsen kanssa. "Siis kyllä majatalo on auki, mutta minulla vain ei ole rahaa mennä sinne." Gaeronin katse palasi miehen varustukseen. Hän ei ollut näinä parina kylässä viettämänään kuukautena nähnyt mitään moista, joten miehen täytyi olla ulkopuolinen. Melko rikas ulkopuolinen, mutta Gaeron taisi olla pilannut mahdollisuutensa saada tältä mieheltä rahaa. "Mikä on nimesi? Kai sinulla sentään nimi on?" Mies sanoi, nähtävästi melkoisen huvittuneena. Gaeron punastui, osittain suuttumuksesta, osittain häpeästä. "Nimeni on Gaeron Dor Gornadilainen", hän sanoi arvokkaan näköisenä ja sai samalla mieleensä tehdä hovikumarruksen. Ikävä kyllä tämä tapahtui liian myöhään, ja miehestä näytti siltä kuin Gaeron olisi pudottanut jotakin ja alkanut etsimään pudonnutta esinettä. Gaeron punastui lisää nähdessään miehen melkein nauravan. Äkkiä nauru muuttuikin tuskastuneeksi ilmeeksi, kun käden läpi kulkenut kivun aalto muistutti luun kunnosta. "Kaipa voit tulla minun luokseni, Gaeron. Viitsisitkö taluttaa hevostani, itselläni kun on vähän vaikeuksia sen suhteen." Mies sanoi nyökäten kohti kättään. "Ymmärrän", Gaeron nyökkäsi vakavana takaisin. Sitten hän tajusi mitä mies oli sanonut. "Mitä te sanoitte?" Hän tuijotti miestä suu auki. "Asutko sinä asutteko te tässä kylässä?" Mies ei sanonut mitään, virnuili vain hänelle jälleen. "Tännepäin", mies sanoi hetken hiljaisuuden jälkeen. "Unohdit muuten kertoa nimesi!" Gaeron juoksi ja veti hevosta perässään saadakseen miehen kiinni. "Kenden. Nimeni on Kenden." Mikä onnenpotku! Hän asuu tässä majatalossa! Folendron katseli silmät suurina ympärilleen, varmistuakseen ettei kukaan näe hänen innostustaan. Hän söi ruokansa loppuu, joi juomansa ja meni tiskille. "Tuo äsken yläkertaan mennyt mies on ystäväni", hän sanoi isännälle. "Ilmoita minulle kun hän tulee alas. Otan paikan makuusalista", Folendron sanoi ja heitti pöydälle kaksi hopiaa. Isäntä nappasi ne ahnaasti. "Ystäväsi vai? Vai seuraava kohteesi?" Hän kysyi. 3

4 Folendron kohautti olkiaan. Hänelle oli ihan sama mitä mies epäili. Tamqasin ystävyys oli sillä, jolla oli eniten rahaa, ja varsinkin sillä, joka syyti rahansa hänelle. Tällä hetkellä Folendronilla oli siis hyvät mahdollisuudet. Tamqas tulisi ilmoittamaan miehestä hänelle. Hänen täytyisi tulla. Hän otti reppunsa, jossa oli hänen koko omaisuutensa ja meni makuusaliin. Ehkä täällä olisi lisää varastettavaa, hän ajatteli. Kenden. Omituinen nimi miehellä, joka asuu täällä päin, Gaeron tuumi. Varustuskaan ei todella ole sitä, mitä hän oli tottunut näkemään. Useimmilla kylän miehillä, varsinkin metsureilla ja miehillä, jotka suorittivat töitä joissa saattoi sattua vahinkoja, oli jonkinlainen panssari suojanaan, mutta se panssari ei ollut taisteluun tarkoitettu, vaan lähinnä säätä ja työn vaaroja vastaan. Kendenin käsipanssarit oli selvästi työstetty ulkopaikkakunnalla. Kylän sepällä ei varmasti ollut hajuakaan tuollaisten panssareiden valmistuksesta. Kendenin nahkapanssari sen sijaan oli toinen asia. Kylää suojaavalla peikolla oli Gaeronin muistikuvan mukaan jonkinlainen haarniska, juuri tuollainen hänen muistaakseen, mutta se oli paljon karkeatekoisempi kuin tämän miehen asuste. "Minun täytyy käydä shamaanin luona. Ehkä hän osaisi tehdä jotakin käteni suhteen." Kenden lausahti äkkiä katkaisten Gaeronin ajatusten kulun. "Mene sinä sisälle tuohon taloon tuolla", hän osoitti taloa joka oli aivan tien päässä. "Koputa toki ensin. Käske palvelijoiden pitää huolta hevosestani. Sano että minä lähetin sinut." "Ehkä... Ehkä minun olisi parasta tulla sinun mukaasi." Gaeron änkytti. "Tässä sateessa?" Hän vilkaisi Gaeronin kupeella roikkuvaa kirvestä. "Puunhakkaaja, etkö olekin? Kuinka aioit ansaita elantosi jos vilustut? Enkä sitä paitsi luule että Aranella" - hän nyökkäsi kohti hevostaan - "pitäisi siitä yhtään sen enempää kuin sinäkään. Tarkoitan tietenkin sadetta", hän lisäsi hymyillen. Sitten hän lähti kävelemään kohti sateessa juuri ja juuri erottuvaa taloa. Gaeron jäi katselemaan Kendenin perään sanattomana. Äkkiä hevonen hirnahti ja nykäisi niin, että kiskaisi melkein suitset hänen käsistään. "Öh.. Kyllä, kyllä, poika, tai tyttö." Gaeron tarkasti nopeasti sukupuolen. "Tyttö nähtävästi. Vai että Aranella..." Gaeron jatkoi matkaansa mumisten. Hän kiinnitti suitset kapulaan, jonka olemassaoloon ei keksinyt muutakaan selitystä. Sitten hän jatkoi ovelle kävellen itsevarmasti kuin talon omistaja. Koputus. Oven takaa ei kuulunut ääntä, joten hän koputti uudelleen. Juuri kun Gaeron nosti nyrkkiään koputtaakseen kolmannen kerran, ylhäisen näköinen herrasmies tuli avaamaan oven. Itseluottamus suorastaan valui ulos Gaeronista. "Saisinko tiedustella millä asioilla herra liikkuu?" mies kysyi. "Tulka... Tarkoitan, toin teille hevosen herran" Gaeron sammalsi. Mies näytti selvästi olevansa hämillään. "Anteeksi, taidatte olla erehtynyt talosta. Emme ole ostaneet mitään. Tässä naapurissa on kyllä herra, joka harrastaa " "Siis.. Kenden, sehän se oli", miehen nimi oli täysin kadonnut Gaeronin muistista. "Hän, hevonen", hän teki joukon eleitä, joista kävi selvästi ilmi, että jokin hirmuinen otus riehui pihalla. Herrasmies katsoi selvästi peloissaan Gaeronin hartioiden yli. Äkkiä hän alkoikin hymyillä. "Ai. Te toitte Kenden herran ratsun. Sitäkö te tarkoititte? Mutta pyhän Valon nimeen. Ei kai herralle ole sattunut mitään?" miehen katse muuttui hätääntyneeksi. Gaeron katsoi häntä äänettä. Puolisataa sydämenlyöntiä myöhemmin, kun hän oli varmasti saanut selvitettyä ajatuksensa ja juuri kun herrasmies näytti siltä kuin meinaisi tyrmätä Gaeronin ja kiskoa tästä tiedot kiduttamalla hän jatkoi, "Kenden tippui selästä. Meni shamaanille. Käski minun tuoda kaak- öh.. hevonen. Te kipittää hevonen talliin. Minä saada palkkioksi sateensuoja sieltä", Gaeron osoitti sormellaan sisätiloja. Ilmeisesti herrasmies oli kahden vaiheilla. Oli selvästi vaikeaa punnita, oliko hänen työnsä Gaeronin murtuneen leukaperän arvoinen. Ilmeisesti työ osoittautui arvokkaammaksi, koska herrasmies huokaisi toistamiseen ja käski Gaeronin jopa kohteliaasti sisälle. "Revyus! Käy viemässä Aranella talliin! Anna sille rehuja, poista satula ja valjaat ja harjaa se! Isäntä tuskin ratsastaa sillä 4

5 vähään aikaan!" Herrasmies huusi jonnekin ylös. Hetken kuluttua Gaeronin ohi porhalsi mies, tuskin paljoa nuorempi kuin Gaeron itse. Gaeron jatkoi matkaansa sisätiloihin. "Saisiko olla jotain? Teetä? Eksoottisia hedelmiä kenties?" Herrasmies kysyi. Teetä? Sitä pahanmakuista ainetta.. En varmasti ota, Gaeron ajatteli. Ja eksoottisia hedelmiä? Mitähän ne ovat? Eksoottinen taisi olla vastike oksentamiselle... "Ei kiitos." Gaeron sanoi nyrpistäen nenäänsä ja jatkoi tuumailuaan. Olisikohan heillä olutta? Luultavasti ei, ylhäisö ei koskaan osaa arvostaa oikeita juomia. Samassa ovi kolahti ja poika, jota tämä herrasmies oli nimittänyt Revyusiksi, ryntäsi sisään. Hän kuiskasi jotain herrasmiehen korvaan. Tämä vain nyökkäsi lyhyesti. Poika kiiruhti ulos yhtä nopeasti kuin oli tullut sisäänkin. Herrasmies liikkui lähemmäksi Gaeronia. "En tainnut kuulla nimeänne", hän sanoi. "No ettehän te sitä voinut kuulla koska en minä sitä koskaan kertonutkaan", Gaeron hörähti. Seurasi hetken hiljaisuus. Lopulta herrasmies kysyi mitä jäisimmällä äänellä: "No, mikä se on?" "Jaa, sehän on Gaeron." "No, Gaeron. Tiedätkö mihin sidoit hevosen?" "Tolppaan. Semmoiseen tuota pitkään." Gaeron osoitti tolpan mitan kädellään. "Se ei ole tolppa. Se on elävä Tamca-puu. Isäntä on tuonut sen erittäin kaukaa." Hän jatkoi yhä jäätävämmällä äänellä. "No siltä-", Gaeronin lause katkesi, kun ovi kävi jälleen. "Esdaram, onko kaikki kunnossa?" Sisään tullut mies oli Kenden. "Kyllä isäntä, esittelin tässä paikkoja vieraallemme. Vai onko hän vieraamme?" Viimeinen lause oli enemmänkin vihjaisu kuin kysymys. "Kyllä hän on. Lupasin hänelle paikan", Kenden puhui rauhallisesti, aivan kuin ei olisi kuullutkaan Esdaramin äänensävyä. "Tarjositteko hänelle syötävää tai juotavaa?" "Hän kieltäytyi ottamasta mitään." "No siinä tapauksessa... Menen nyt saliin. Te voitte jäädä tänne", Kenden sanoi Gaeronille. "Minä tulen mukaan", Gaeron sanoi. Esdaram katsoi häntä murhaavasti. Hetken hän mietti ja sanoi sitten: "Tulisin mukaan, jos se vaan käy teille, isäntä." Hän hämmästyi siitä, kuinka sulavapuheinen hän pystyi halutessaan olemaan. Esdaramin seura ei häntä juurikaan viihdyttänyt. Hän tuntui vielä pahemmalta kuin Kenden ulkona. "Kyllähän se käy, mutta luulen että ennemminkin kyllästyt seurassani." "Aina se parempi on kuin-" Gaeronin lause katkesi kesken, kun Esdaram katsoi häntä tuimasti jälleen. "Ei se mitään", hän sanoi lyhyesti. Kenden kohautti olkiaan. "Siinä tapauksessa seuratkaa minua." Hän kääntyi ja lähti kävelemään. "Ja olkaakin hiljaa", Esdaram sanoi puoliääneen, vaikka siitä kävi selväksi, että hän itse tulisi teurastamaan Gaeronin jos tämä jotenkin häiritsisi Kendeniä. Gaeron lähti kävelemään Kendenin perään. Tämä meni huoneeseen, jonka lattialla oli pelkkä pehmeä matto, paksuin hänen koskaan näkemänsä. "Ottaisitko kengät pois jaloistasi? Kiitos." Kenden sanoi, kumarsi huoneelle ja astui sisään. Myös hän oli riisunut kengät jaloistaan. Tehtyään Kendenin käskyjen mukaisesti, hän astui sisään avaraan huoneeseen. Huonetta koristivat seinä- ja kattomosaiikit. Seinillä oli kuvia miehistä, jotka sekä ratsastivat lohikäärmeillä, että taistelivat niitä vastaan. Lisäksi oli kuvia miehistä, joilla oli omituinen aseistus, ja jotkut näyttivät taistelevan ilman aseita. Katossa oli silmä, jonka ympärille oli kuvattu aurinko. "Valossakävelijä", Gaeron mutisi, vaikkakin niin hiljaa, ettei Kenden sitä voinut kuulla. Kenden riisui panssarinsa huoneen yhteen nurkkaan ja puki päällensä vain väljät valkoiset housut. Tämän jälkeen hän käveli keskelle huonetta. Äkkiä Kenden päästi ilmaa ulos keuhkoistaan ja röyhisti paljastettua rintaansa. Sitten hän alkoi tehdä omituisia ja mutkallisia kuvioita käsillään. Gaeronin mielenkiinto kasvoi ja hän aikoi koko 5

6 ajan kysyä mitä Kenden oikein tekee, mutta onnistui pitämään suunsa kiinni, lähinnä Esdaramin pyynnön vuoksi. Kenden jatkoi ja potkaisi äkillisesti tyhjää ilmaa vierellään. Gaeron oli kerran nähnyt käärmeen iskevän erästä orjaa. Hän olisi voinut vannoa, ettei Kendenin potku ollut yhtään hitaampi kuin käärmeen hyökkäys. Monimutkaiset kuviot jatkuivat, mutta Kenden käänsi itsensä toisinpäin. Äkkiä hän kiljaisi ja alkoi hakata ilmaa käsillään. Koko kuvion kruunasi kiertävä potku. Gaeron alkoi tuntea pelonsekaista kunnioitusta miestä kohtaan. Iltapäivä kului nopeammin kuin Gaeron ymmärsikään. Gonrol heräsi. Hänellä oli nälkä, joten hän lähti alas, ottaen mukaansa tällä kertaa vain kaksi hopiaa. Hän käveli tiskille ja pyysi ateriaa jossa olisi häränlihaa, leipää ja juustoa sekä perunoita. Isäntä kävi keittiössä ja käveli sitten makuusaliin. Vähän ajan päästä hän tuli ulos erittäin likaiselta näyttävän nuoren miehen kanssa. Mies käveli hänen pöytäänsä, kysyi istumapaikkaa ja vastauksesta huolimatta istui. "Minä olen tämän kylän matkailuopas", jostain syystä mies näytti erittäin innostuneelta. "Tiedän kaikki mahdolliset paikat, jotka voisivat kiinnostaa satunnaisia matkaajia. Nimeni on Folendron" "Öh... Tämähän on pikkukylä. Mitä matkaajia kiinnostavia asioita joita en ole jo huomannut täällä voisi olla?" Gonrol epäili. "No sehän on vain järjestelykysymys", matkailuopas kuittasi. "Minä-" Äkkiä ulkoa kuulunut kellojensoitto keskeytti oppaan. Kellot soivat kolme kertaa. Opas kääntyi kuuntelemaan selvästi erittäin tarkasti sekä hieman hämillään ääniä. Kellon soiton jälkeen tuli kumistimien ja torvien yhteisfanfaari. "Tal Aimeh!" Mies huusi. "Nyt se alkaa!" Mikä alkaa? Gonrol kysyi näyttäen olevansa selvästi hämillään. "Tal Aimeh! Kisa! Kisan voittaja saa viisikymmentä hopiaa ja pääsee Sateenkaarten kaupunkiin", opas huusi täydessä hurmoksessa ja painui ulos nopeammin kuin tuuli. Gonrol oli kahden vaiheilla. Hän voisi joko lähteä mukaan kisaan, tai jäädä odottamaan ruokaansa. Hän oli lähtenyt etsimään jännitystä ja alkujaan hän oli lähtenytkin tälle matkalle päästäkseen Sateenkaarten kaupunkiin, tuohon taruista tuttuun miljoonakaupunkiin. Ikävä kyllä hän ei osannut tietä sinne, joten pääpalkinto olisi melko hyvä voittaa. Isäntä toi Gonrolin aterian. Tämä otti leivän ja juuston, tunki ne suuhunsa todella epäaatelismaiseen tapaan. Hän nielaisi ne ja alkoi hotkia ruokaansa, jättäen kuitenkin lopuksi puolet syömättä. Hän jätti kaksi hopiaaan pöydälle ruoan viereen ja viiletti ulos. Hän juoksi muiden kyläläisten kanssa kylän päällikön majalle. Päällikkö itse seisoi isolla puisella lavalla. "Tal Aimeh julistetaan avatuksi!" Päällikkö huusi. "Tuntevatko kaikki säännöt?" Kaikkialla nyökkäiltiin, ilmeisesti ainoastaan Gonrol oli ainoa joka oli ulkona. "Kerrataan ne silti! Se on voittaja, joka löytää pussin, jossa on viisikymmentä hopiaa! Pussin suulla on punainen nauha, josta sen voi tunnistaa. Se on sijoitettu jompaankumpaan metsään! Kisan voittaja pääsee verottajan mukana sateenkaarten kaupunkiin, ja kylä maksaa hänen paluumatkansa!" Osa porukasta oli jo lähtenyt kun päällikkö vihdoin huusi kisojen alkaneen. Gonrol päätti lähteä samaan suuntaan kuin Folendron, tunsihan tämä maaston häntä paremmin. Folendron lähti juosten kohti itäistä metsää. Se oli paikka, jossa päällikkö tapasi usein samoilla, joten se oli myös kaikkein loogisin paikka etsiä. Ikävä kyllä melko moni näytti ajattelevan samoin kuin Folendron, ja kohta metsä oli täynnä aarteenmetsästäjiä. Folendron huomasi myös Gonrolin seuraavan häntä ja tämän vuoksi hän lähti juoksemaan syvemmälle metsään. Hän juoksi kymmenen minuuttia yhteen menoon ja äkkiä huomasikin ettei ketään näkynyt hänen ympärillään. Hän ei ollut 6

7 koskaan käynyt metsän tässä osassa. Äkkiä hän tunsi pelon oireet: Kylmät väreet ja iho kananlihalla. Hän itse ei ollut havainnut mitään, mutta hänen ruumiinsa oli varuillaan. Outoa, Folendron ajatteli. Miksei kukaan muu ole tässä osassa metsää? Äkkiä puu näytti liikkuvan häntä kohti. Vaistomaisesti hän lähti kulkemaan takaperin. Se lähestyi yhä. Hän lähti juoksemaan pois. Ikävä kyllä hän ei tiennyt mistä oli tullut tähän outoon paikkaan, joten hän eksyi vielä pahemmin. Hän vilkaisi taakseen. Puuta ei näkynyt missään. Hän lopetti juoksunsa ja kääntyi katsomaan taakseen. Logiikka astui takaisin kauhun tilalle. Luultavasti se oli vain harhanäky. Folendron kohautti olkiaan ja kääntyi. Kauhu iski jälleen hänen huomatessaan, että siihen, missä äsken oli ollut puita, oli ilmestynyt talo. Hän lähti perääntymään jälleen. Hän kompastui puun juureen ja kaatui selälleen. Silti hän jatkoi perääntymistään, kunnes puu osui hänen taakseen. "Olenko tulossa hulluksi?" Hän kysyi itseltään ja varautui juoksemaan siltä varalta, että tapahtuisi jotain odottamatonta. Odotettuaan noin sadan sydämenlyönnin ajan ja varmistuttuaan siitä ettei mitään ihmeellistä tapahtunut, hän alkoi jälleen ajatella kuin varas. Näyttää mukavalta pikku talolta. Lasit ikkunoissa ja kaikki, hän ajatteli. Talo oli hyväkuntoinen, ja vaikka sammaleet ympäröivät sitä, se näytti vastamaalatulta. Folendron käveli ikkunalle ja katsoi siitä sisään. Sisällä näkyi ainoastaan sänky ja pöytä jonka päällä oli lipas. Folendron katseli ikkunaa ammattimiehen elkein. Se oli jaettu neljään osaan ristikkäin menevillä karmeilla. Karmit lähtisivät irti helposti pienellä tikarin väännöllä. Ainoa asia mitä Folendron ihmetteli, oli miten karmit oli kiinnitetty. Missään ei näkynyt minkäänlaista kiinnitysmekanismia, ei nauloja, ruuveja, ei edes jonkinlaista liisteriä. Näytti aivan siltä kuin karmit olisivat kelluneet paikallaan. Siitä huolimatta Folendron taikoi käteensä tikarin ja aloitti karmien poistamisen. Ne poistuivat helposti ja Folendron poisti myös lasin. Sitten hän tyrkkäsi kyynärpäällään sisempää karmia ja se putosi alas kolahtaen kumeasti. Folendron irvisti, mutta mitään ei kuulunut joten hän kävi sisään ikkunasta. Hän hiipi lippaan luo. Siinä oli lukko, jonka alapuolella näkyi toinen pienempi aukko. Folendron pystyi arvaamaan, että tuosta aukosta tulisi myrkkypiikki, joka osuisi jokaiseen, jolla ei olisi avainta, tai jokaiseen joka ei osannut avata lukkoa laukaisematta ansaa. Hän tutkaili lukkoa ja katsoi sitten vielä ympärilleen. Huoneessa oli sängyn ja pöydän lisäksi kirjahylly ja arkku. Arkku näytti melko tavanomaiselta, eikä siinä näyttänyt olevan ansaa, joten sen sisällä tuskin oli mitään kovinkaan arvokasta. Folendron otti esiin tiirikkansa ja juuri kun oli aloittamassa työtään, ulko-ovi aukeni ja sulkeutui. Aika lähteä, mutta palaan vielä, Folendron sipisi rauhallisesti lippaalle. Hän kääntyi ja koki jälleen hämmästyksen kun huomasi, että ikkuna ja sen karmit olivat täydellisesti paikoillaan. Mitä Mustuutta? Folendron käveli ikkunalle ja kosketti sitä. Se ei ollut harhaa. Ikkuna oli jälleen paikoillaan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Äkkiä väliovi aukesi ja sisään astui vanha mies. Miehen ikää oli vaikeaa arvioida, mutta Folendron olisi sanonut, että se oli lähempänä sataa kuin viittäkymmentä vuotta. Folendron nappasi tikarinsa. Ei mitään temppuja ukko! Kukaan ei vahingoitu jos päästät minut ulos. Mitään sanomatta, ilmeenkään värähtämättä mies liikutti noin tuuman verran yhtä sormeaan. Tikari lennähti seinään, iskeytyen niin syvälle, että olisi tarvittu kylän vahvin mies ja vasara, saadakseen sen yhtä syvälle. Folendron katsoi kättään, joka oli nyt tyhjä. Sitten hän käänsi katseensa vanhukseen. En tiedä mitä teit, mutta se oli virhe. Folendron ryntäsi päin vanhusta ja heilautti oikeaa nyrkkiään. Tämä mutisi muutaman omituisen sanan ja heilautti kättään kuin kieltäen Folendronin läsnäolon. Folendronin oikea käsi oikeni ja tärisi ja lopuksi tippui hänen lanteelleen kuin kuolleena. Folendron kompuroi hämmästyksestä suoraan miehen eteen. Mies jatkoi omituisten kuvioiden tekemistä ja hymisi sanoja. Äkkiä Folendronin rintakehään alkoi sattua, mutta se oli äkkiä ohi. Sitten hän tajusi kärsivänsä neliraajahalvauksesta. Hän päästi tuskanhuudon. Välillä joillekin metsästäjille tai puunhakkaajille sattui vahinkoja vahinkoja, jotka koituivat kuolemaksi. Mies jonka raajat eivät toimineet, kuoli melko varmasti ja varsinkin jos hänellä ei ollut muuta perhettä, kuten Folendronilla. 7

8 Syitä oli niin paljon, ettei niitä edes voinut luetella. Ne olivat niin ilmiselviä, ettei niitä tarvinnut luetella. Äkkiä hän vaiensi huutonsa, kun vanhus astui hänen eteensä. Folendron ei tosin itse tehnyt sitä. Vanhus tunkeutui sinisillä silmillään aina hänen sieluunsa ja aivoihinsa asti ja käski häntä olemaan hiljaa. Mies työntyi yhä syvemmälle hänen mieleensä ja imi häneltä kaikki hänen tietonsa. Sitten hän puhui jälleen muutaman sanan ja äkkiä Folendron saikin takaisin kykynsä liikkua. Hän nousi pystyyn ja katseli vanhusta pelosta kankeana. "Kuka sinä olet? Mikä sinä olet?", Folendron kysyi ääni säristen ja työntäen käsillään niin, että liukui lattiaa pitkin, kunnes hänen selkänsä kohtasi seinän. "Minä en ole kukaan tärkeä. Kysymys on siitä, kuka sinä olet", vanhus kääntyi ja osoitti Folendronia kyhmyisellä sormellaan. Folendron katseli vanhusta ääneti mielessään kysymys, mitä hän sillä tiedolla tekee. "Minä.." Folendron aloitti epävarmasti, ensimmäisen kerran elämässään. Äkkiä hän meni jälleen hiljaiseksi. Jotenkin Folendron aavisti, ettei mies tarkoittanut hänen nimeään kysyessään tuota. Hänestä tuntui että vanhus tiesi sen jo. Kuka minä olen? Miten vastata sellaiseen kysymykseen? "Minä olen Folendron Dor Gornadilainen", hän sanoi edelleen epävarmasti, huokaistuaan kerran syvään. "Kyllä minä sen tiedän, mutta mistä sait tarvittavan psyykkis-essentiaalisen inten...", vanhus keskeytti äkkiä kuin tajuten, kenelle puhui. Hän huokaisi. "Miten pääsit tänne?" Folendron naurahti, vaikkakin ääni väristen. "Sen kun tietäisin. Luulin tuntevani koko metsän, mutta tässä osassa metsää en ole koskaan käynyt." "Miten sinä pääsit tänne?" Vanhus jyrähti. Ääni tuntui tulevan kaikkialta Folendronin ympäriltä, jääden kaikumaan hänen päänsä sisään. Hänen kärsivällisyydellään näyttää olevan rajansa, erittäin heikot rajat, Folendron ajatteli pelon keskeltä. Mitä tuo vanhus mahtaa haluta minulta, pelkältä varkaal- "Keskity asiaan", vanhus jyrähti. Folendronin mietti, osasiko vanhus lukea hänen mieltään, tapasi sitten hänen sielua repivän katseensa ja keskittyi asiaan. "En" - Folendron lipaisi kuivuneita huuliaan - "en tehnyt muistaakseni mitään mielenkiintoista. Lähdin vain etsimään Tal Aimehin pääpalkintoa, tapasin puun, joka näytti ajavan minua takaa ja tulin talollesi. Tosin... Ensiksi en nähnyt tällä paikalla mitään, mutta sitten käänsin pääni ja kun käännyin takaisin, niin puff, siinä se oli, aivan kuin taikaiskusta." Folendron piti pienen tauon. "Asiasta puheen ollen, oletko sinä taikuri? Olen kuullut taikureista. Olen kuullut, että juuri taikurit suorittavat tuollaisia temppuja." "Nimeni on Scrachamar ja olen s-" vanhus keskeytti palatessaan mietteistään. Hän näytti vihaiselta, ihan kuin Folendron olisi tehnyt jotain pahaa hänelle. "Olen velho, enkä mikään Mustuuden silmänkääntäjä, joita voit nähdä jokaisilla markkinoilla", hän tiuskaisi. Äkkiä hän kuitenkin muuttui ja hänen hartiansa painuivat kasaan, kuin maailman kaikki harmit olisi kasattu hänen harteilleen. "Anteeksi, tarkoitukseni ei ole huutaa. Minä vain..." Lause katkesi huokaukseen. "Olen kai tulossa vanhaksi", vanhus totesi lyhyesti. Folendron oli edelleen sanaton. "Voinko.. Voisinko mennä nyt?" hän viimein kysyi. "Et!" Scrachamar kivahti. Sitten hän jatkoi varovaisemmin. "Tahdon tietää enemmän sinusta. Lisäksi minulla olisi käyttöä oppipojalle. Toisit minulle tuoreimmat uutiset kylästä. Kuten huomaat, täältä ei hirveästi saa tietoa ulkomaailmasta." Folendronin aivot alkoivat jälleen raivokkaan työskentelyn. Mies ei luultavasti ollut vankina tässä paikassa. Hän oli saanut tuntea miehen voiman, ja hänen siinä miettiessään hän ei muistanut ketään, joka olisi pystynyt tuollaiseen taidonnäytteeseen. Luultavasti mies huijasi myös siinä, ettei saanut tietoa ulkomaailmasta. Useimmat ulkomaalimalaiset eivät tienneet mitään Tal Aimehista, kylän vuotuisista kisoista, mutta tämä 'ulkomaalainen' ei edes kysynyt mitään Folendronin mainitessa asian. Velho, taikuri, oliko sillä jotain eroa? Oliko kukaan muu nähnyt tätä miestä tässä metsässä? Mistä hän sai ruokansa? Noin vanha mies tuskin lähti enää metsälle, vaikkakin juuri hän oli osoittanut Folendronille, ettei ulkonäköön ole luottamista. Mitä tämä mies yleensä tekee oppipojalla? 8

9 "En hirveämmin välitä käydä ihmisten ilmoilla", vanhus sanoi kuin vastauksena Folendronin lausumattomiin ajatuksiin. "Olen asunut täällä erakkona, ehkä jo liiankin kauan. Olisi hyvä saada joku, jonka kanssa keskustella mutta ei kuitenkaan liian monta keskustelukumppania", velho lisäsi äkkiä, kun huomasi Folendronin rypistävän otsaansa. "Kävisitkö mieluummin tälle puolelle istumaan?" Folendron tajusi istuvansa vieläkin lattialla. Hän nousi ripeästi ylös ja lähti kävelemään kohti ovea. Ennen kuin hän kulki ovesta, hän vilkaisi ikkunaa, kuin varmistaen oliko se edelleen paikoillaan. Huomatessaan sen olevan siinä, missä se oli ennen hänen murtautumistaan sisään, hän raaputti ihmeissään päätään ja asteli toiseen huoneeseen. Toinen huone toimi ilmeisesti keittiönä ja olohuoneena. Siellä oli kaksi tuolia pyöreän pöydän ympärillä ja muutama kaappihylly, joilla oli puisia astioita. Tietenkin huoneessa oli takka, jossa tällä hetkelläkin paloi iloinen tuli. Mistä tuo tuli on ilmestynyt? Kysymys tuli ensimmäisenä Folendronin mieleen. Hän vilkaisi huonetta tarkemmin. Missään ei näkynyt puita. Hän katsoi vielä kerran Scrachamaria ja tämän asustusta. Hänen harmahtavassa kaavussaan ei näkynyt minkäänlaista jälkeä liasta, joka olisi tullut puiden kantamisesta. Sade. Toinen asia. Miten puut saattavat palaa noin hyvin, vaikka sade oli kastellut koko metsän? Folendron katsahti jälleen vanhukseen. Tämä käveli toiselle istuimelle, kuin mitään ihmeellistä ei olisi tapahtunut. Tosin hän ei olisi varmaankaan huomannut edes jos talo olisi sortunut hänen päälleen. Niin mietteissään hän näytti olevan. Folendron kirosi tuota miestä. Minunhan tässä täytyisi olla mietteissäni. Mitä ihmeteltävää tuolla vanhuksella saattaa olla? Hänhän pystyy lukemaan ajatukseni, kun taas minä en tiedä hänestä mitään. Mustuus! En tiedä edes missä paikassa olen! Koko ikänsä, tosin vain kuusitoista vuotta, hän oli asunut täällä. Hän oli käynyt paikoissa jotka olivat paljon kauempana kuin tämä lähimetsä, jopa kaukaisessa Keltapellossa, kahdenkymmenen virstan päässä täältä, mutta siltikään hän ei osannut tunnistaa yhtä metsän osaa, johon tuskin oli kahta virstaa enempää matkaa. Folendronin aivoissa kiehui jälleen. Hän unohti kokonaan, kenen kanssa puhui, repi penkin raivokkaasti alleen, istuutui kuuluvasti ja löi nyrkillään pöytään. "Antaa kuulua ukko! Kuka sinä OIKEASTI olet ja missä me olemme? Mitä sinä haluat minusta? Lähden heti nyt ellet ala kertoa minulle asioita!" Vanhus palasi mietteistään. Hän nosti päätään, ja vaikka miehen kasvoilla ei näkynyt merkkiäkään minkäänlaisista tunteista, hänen silmänsä kuohuivat valmiina iskemään jokaisen vastustajan maihin pelkällä katseella. Äkkiä Folendron muisti kenelle oli puhunut. Katsoessaan vanhuksen silmiin hänestä tuntui kuin hän olisi uinut mustassa vedessä. Oli nousemassa hirmuinen aalto, joka hukuttaisi hänet alleen millä hetkellä tahansa. Pelko palasi jälleen. Folendron nielaisi. "Tarkoitan-" Folendron nielaisi uudelleen, hänen suussaan oleva pala ei millään meinannut mennä alas. "Tarkoitan tietenkin, että lähden vasta sitten, kun te niin käskette." Pelkästään Scrachamarin silmät tuntuivat riittävän repimään hänen sielunsa pieniksi repaleisiksi paloiksi. Äkkiä viha tyyntyi, Folendronin sielu jäi rauhaan, suuri aalto muuttui laineeksi. Muutos oli niin nopea, että Folendron hypähti luullen loppunsa tulleen. "Niin, kaipa sinulla on kaikki syyt kysyä noita kysymyksiä." Scrachamar katsoi takkaan. Folendron katsoi myös ja näki, kuinka hiipunut tuli koheni silmissä. Vanhus käänsi päänsä takaisin Folendroniin, joka hätkähti uudestaan luullen, että hänelle kävisi samalla tavalla kuin takan kekäleille. "Kuten sanoin, olen velho. Kuulun niihin, joita legendoissa kutsutaan Valossakävelijöiksi." Scrachamar puhui hiljaa samalla kun siveli pöytään kaiverrettua merkkiä. Siinä oli silmä, jonka ympärillä loisti aurinko. Folendron katsoi vanhusta hämmentyneenä. "Mutta... Eihän Valossakävelijöitä ole enää. Hehän kuuluvat vain legendoihin. Miksi olisi kun Pimeäkulkijoitakaan ei ole?" "Olet väärässä lapseni", Scrachamar sanoi. Folendron huomasi että sana lapsi ärsytti häntä erittäin paljon. "Pimeäkulkijoita on olemassa, aivan kuten Valossakävelijöitäkin on. He ovat vain unohtuneet, koska heitä on erittäin vähän. Useimmat näistäkin vähistä pimeäkulkijoista ovat örkkejä, jotka ovat kaukana täältä." "Mutta miksi sitten Valossakävelijät eivät tule esiin? Miksi te piileskelette?" 9

10 "Jos menet metsälle, otatko sinä miekan mukaan ja rymistelet kuin norsu, vai väijytkö saalistasi mieluummin piilosta jousen kanssa." Folendron tajusi vihjeen ja iski takaisin. "Jos minä menisin metsälle, en väijyisi saalistani sellaisessa paikassa, missä yksikään eläin ei käy, vaan menisin ennemminkin paikalle, jossa on hyvä käydä juomassa." Scrachamar nyökkäsi hymyillen. "Totta. Mutta entä jos kaipaatkin saalista, joka ei juo? Erilaista saalista. Saalista, joka auttaa sinua saalistamaan?" Folendron oli ymmällään. Mitä hän tuolla tarkoitti? Pimeäkulkija, joka ei siltikään palvonut Pimeyttä? "Puhutko syötistä?" Folendron kysyi hetken mietittyään. Vanhus hymyili edelleen hiljaista hymyään. "En, mutta sinä tulet kyllä tajuamaan, mistä minä puhun. Tahdoitko kysyä jotain muuta?" "Öh... En." Hän oli unohtanut kaikki kysymyksensä heidän jutellessaan. "Nyt tahtoisin sitten kuulla enemmän sinusta ja varsinkin... Menneisyydestäsi", Scrachamar lausui viimeisen sanan kuin miettien, pitäisikö hänen sanoa se. "Eipä siinä mitään ihmeellisempää ole ollut. Asuimme kuulemma joskus Sateenkaarten kaupungissa, mutta isäni, joka oli myös varas, kuoltua hirsipuuhun, äitini päätti muuttaa pois tuosta kaupungista. Olin liian nuori muistaakseni yhtään mitään tuosta kaupungista, mutta äitini kertoi minulle tarinoita siitä-" tarina katkesi kun Folendron tapasi Scrachamarin katseen, joka muistutti pysymään asiassa. "Hmm... Siis... Niin, muutimme tänne. Kun kasvoin isommaksi, äitini opetti minulle hieman taskuvarkautta ja minusta tuli varas. Myöhemmin äitini kuoli punakuumeeseen-" "Mistä noin erikoinen sukunimi?" Scrachamar keskeytti. "Sehän on valtakuntamme nimi. Etkö sitä tiedä?" "En minä sitä tarkoittanutkaan. Tarkoitin että se on aika erikoinen. Kuinka monella kyläläisellä on nimenä Dor Gornadilainen?" Nyt Folendronin miettiessä, se todellakin oli erikoinen. Useimpien sukunimet tarkoittivat lähellä sijaitsevia jokia ja heidän tilojensa nimiä, mutta ei hänen. "Niin, en ole ennen huomannutkaan. Vaikka jos minut olisi nimetty Sateenkaarten kaupungin mukaan, harkitsisin kylläkin vakavasti nimenvaihdosta. Ehkä äitini oli hieman mielikuvitukseton. Mitä ihmeellistä nimessäni on?" Kunhan vain kysyin. Onko sinulla ystäviä? Esimerkiksi, tai, no tiedäthän... Folendron kurtisti kulmiaan. Kai hän nyt tiesi mitä ystävät ovat. Vai olisiko mies tahtonut kuvailla jotain tietynlaista? "Ei. Vanhemmat eivät tykkää siitä, että heidän lapsensa hyppivät jonkun epämääräisen hyypiön seurassa", hän naurahti kuivasti jollekin kuvitelmalleen. Scrachamar melkein hyppäsi ilmaan. "Ei?" Hän suorastaan huusi hämmästyksestä. "Miten niin ei? Kaikilla on ystäviä. Mieti nyt tarkoin." Folendron mietti ainakin neljäsosasydämenlyönnin ajan. "Ei. Kuten sanoin, kuka tahtoisi olla kylän huonomaineisimman ihmisen ystävä?" "Jaaha... No sitten. Eipä muuta tällä kertaa. Voit mennä nyt." Vanhus nousi ylös tuolistaan ja suorastaan patisti Folendronin ulos. "Tule uudestaan huomennakin." "No hyvää päivänjatkoa sinullekin, S..." Folendron jäi oven tukkeeksi. "Scrachamar", vanhus sanoi ja työnsi Folendronin ulos. "...Crachamar. Mihin suuntaan?" Scrachamar osoitti sormellaan ja paiskautti oven kiinni. "Ihme ukko. Ja hurahtanut. Scrachamar, Scrachamar", Folendron maisteli sanaa, "ei kuulosta täkäläiseltä. Ehkä joku tuntee tämän oudon hyypiön. Minusta tuntuu, että tämä oli ensimmäinen ja viimeinen kerta kun näimme, Scrachamar", hän kääntyi sanomaan talolle. Sitten hän kääntyi uudestaan ja lähti kävelemään vanhuksen osoittamaan suuntaan. 10

11 Scrachamar riensi kirjahyllynsä luokse. Hän katseli kirjoja ja nappasi sieltä sitten yhden käteensä. Sitten hän suorastaan juoksi takaisin pöytänsä ääreen. Hän avasi kirjan ensimmäiseltä sivulta ja otti kirjan sivujen välistä paperinpalan. Scrachamar katseli paperia, jossa oli hänen suurella vaivalla tekemänsä käännös kirjan ikivanhasta murteellisesta kielestä, joka oli kaiken lisäksi kirjoitettu riimuilla. Lopulta hän löysi etsimänsä kappaleen käännöksestä. Kun valtiaat nousevat uudestaan, heitä vastaan on nouseva kolme miestä, jotka omistavat saman nimen. Yksi heistä on uudestisyntynyt Aerloth Mangard, joka ei vielä tunne omaa mahtiaan. Tämän miehen kohtalona on kohdata uudesti nouseva Ymalor, joka on tuleva orjuuttamaan maailman. Aerloth Mangard, suojelija Valon lasten palvelija Kohtalon suodessa löytää itsensä uudesti Yläpuolella magiassa on muita suuresti. Aerloth Mangard, tuhoaja Pimeyden kätyreiden huoltaja Kaaoksen puolesta ei koskaan kasva suureksi Magian yläpuolella, tyhjyydestä sikiää loitsu voimaksi. Ymalor on voitettavissa piestävissä, hakattavissa. Mutta voima suurempikin on, kuinka lyöt itsesi? Mikä takaa voiton, kun joku tuntee sielusi? Voimiaan ei tunnista epäröiden käy Valossa Sieluaan ei opi tunnissa kulkeeko sittenkin Pimeydessä? 11

12 "Niin paljon epäselvää..." Scrachamar mumisi. "Tuon pojan täytyy olla Aerloth, tunnen sen luissani, muuten hän ei olisi edes päässyt tänne... Niinpä niin, magian yläpuolella. Voisiko hän silti olla valehdellut minulle?" Hän lähti kävelemään mietteissään ympäri huonetta. "Voisiko hänellä jo olla mestari? Ei, ei se ole mahdollista. Milloin hänen sitten pitäisi saada tietää, että hän on..." Mumina hiljeni ajatuksiksi. Kenden lopetti potkimisen yhtä äkkiä kuin oli sen aloittanutkin. Kendenin harjoitus oli näyttänyt aivan tanssilta, erittäin vaaralliselta sellaiselta. Rennon liikkumistavan oli korvannut erittäin sulava liikehdintä, joka korosti miehen vaarallisuutta. Todellakin käärme, Gaeron ajatteli. Kenden tuli hänen luokseen ylläpäältä hiessä ja otti hänen viereltään pyyhkeen. Sitten hän asteli mitään sanomatta ulos salista, kumartaen ovella tyhjälle salille. Gaeron epäröi hetken, katsoi nyrkkiään ja löi ilmaan pari kertaa nopeasti. Kyllä, hänkin pystyi samaan, eikä se edes ollut vaikeata. Sitten hän poistui Kendenin perään. "Tuota noin... et voisi opettaa minullekin noita liikkeitä, olen varma että oppisin nopeasti." Gaeron sanoi yllättymällä siitä, ettei kangerrellut puhuessaan. Kendenin liikkumistapa oli muuttunut takaisin rennoksi. "Nopeasti?" hän tuhahti. "Ne jotka luulevat oppivansa nopeasti, ovat opittuaan tunareita." Hän katsoi merkitsevästi Gaeronia. "Mikä kiire sinulla oikein on? Kuten mestarini minulle sanoi, 'Lyhyt hyppy on vaivattomampi tehdä kuin pitkä, mutta mitä teet kun edessä on kanjoni?'" "Palaan takaisin!" Gaeron hörähti ja nauroi. Nauru loppui Kendenin kylmään katseeseen. Hänen täytyisi muistaa, etteivät nämä ihmiset ymmärtäneet laadukasta huumoria ja hänen täytyi ilmeisesti tulla samanlaiseksi, jos aikoi jotain oppia. Se tosin saattaisi olla melko vaikeata, hän ei tahtonut päätyä tosikoksi, varsinkaan kun joukossa ei näkynyt olevan yhtäkään vitsailijaa. Hän veti naamalleen niin perusilmeen kuin sai, karisti kurkkuaan ja sanoi niin totisella ja miehekkäällä äänellä kuin pystyi: "Niin, mitäpä minä. Varmaankin hyppäisin yrittäisin hypätä yli." Kenden tuhahti jälleen kuin jollekin asialle jota Gaeron ei olisi tajunnut. Al'thois imfgulos euria ' aboh toha'l uerais etos. 'Pelko karistaa huumorin ja kuolema tappaa sen' Kenden sanoi ja hänen kätensä painuivat nyrkkiin. Oliko tuo äskeinen hänen kasvoillaan vihaa? "Tahdotko oppia vai etkö? Jos tahdot, opettelet minun säännöilläni, etkä kenenkään muun kuin minun, tajuatko?" Äänessä se ainakin kuului. Mieshän on yhtä viisastelua ja sananlaskua, Gaeron tuumi. Gaeronillakin oli yksi sananlasku joka sopi tähän tilanteeseen: "Kusi päässä vaurioittaa aivoja." Hän ei ollut varma kannattiko sitä sanoa tässä vaiheessa, mutta se todellakin sopi tilanteeseen. Jos Kenden kävisi hänen kimppuunsa, hän pystyisi kyllä hoitelemaan tämän, varmasti melko helpostikin, olihan hänellä pitkä puukkonsa vyöllään. Mutta silti oli varmaan parempi pitää suu kiinni; eihän hän tahtonut ketään vahingoittaa. "Hmm... Tuota... Kyllä kai." "Kyllä tai ei!" Mies äyskähti. Gaeron oli aikeissa ottaa asennon ja huutaa möreimmällä äänellään: "Kyllä, herra!" Hän kuitenkin muisti kenelle puhui ja piti suunsa kiinni. "Öh... Olen varma", hän sanoi vaisusti. Kenden otti huulilleen jonkin hymyntapaisen. "Ehkä sinusta vielä tulee jotain. Ehkä." Sitten hän kääntyi ja asteli oleilusaliin. Ei niin mitään! Kaksi tuntia hän oli ryvennyt täällä ja etsinyt sitä mustuuden pussia. Kaikki sen matkailu-oppaan tai mikä hän nyt olikaan takia. Hänen hienot vaatteensakin olivat aivan pitkän 12

13 kostean heinän kastelemat. Tuollahan se matkailutyyppi onkin. Hän asteli Folendronin luokse. "Hei mies!" Hän huusi. Ei vastausta. Hän käveli lähemmäksi ja tarttui Folendronia takista. "Mustuuden kautta, mies! Oletko sinä kuuro?" Hän käänsi Folendronin ympäri ja tapasi lasittuneet silmät, jotka katsoivat suoraan hänen lävitsensä. "Mitä sinulle on tapahtunut?" Gonrol mutisi. Samassa Folendron hätkähti ja värisi. Hänen silmänsä palasivat normaaleiksi, ja lopulta hän näki Gonrolin. "Mistä sinä siihen tulit?" Hän kysyi. "Päästä irti takistani!" Gonrol totteli ja samassa Folendron tippui maahan. "Jalkani. Ne eivät liiku. Mikä minulla on?" Folendron sanoi selvästi paniikkia äänessään. Gonrol katseli häntä miettien ja nosti hänet sitten pystyyn. "Missä asut?" "Jalkani! Minun jalkani ovat tunnottomat! Se vanhus! Hän teki tämän! Minä tapan sen kurjan Pimeyden oppilaan!" Gonrol lähti raahaamaan Folendronia majatalolle. Jokainen hetki oli pelkkää tuskaa, sillä vaikka Folendronin jalat eivät toimineet, eikä hän ollut kovinkaan isokokoinen toisin kuin Gonrol, joka oli sekä iso että voimakas hän jaksoi rimpuilla koko ajan ja kiroilla, varsinkin kiroilla. Gonrol kuuli Folendronin päästävän kirosanoja joita ei ollut koskaan kuullut ja jollaisia ei koskaan tulisi varmasti kuulemaankaan. Folendron ilmiselvästi kuvaili lentävää lehmän ulostetta, jolla on kaikenlaisia omituisia ulokkeita, tai ainakin sellaisen kuvan Gonrol sai. Lopulta he pääsivät majataloon, josta Gonrol tilasi huoneen kahdelle. Majatalon isäntä ei osoittanut pientä kiinnostusta enempää Folendronin kuntoa kohtaan, joten asetettuaan Folendronin sänkyyn lepäämään, Gonrol lähti hakemaan kylän parantajaa paikalle. Palattuaan tämän kanssa Folendron löytyi portaista ryömimässä kohti alakertaa. Hän mutisi koko ajan kostosta jollekin vanhukselle. Yhdessä he siirsivät tämän takaisin petiin. Vanha mies tunki Folendronin suuhun nukuttavan yrtin, ja alkoi tutkia tämän tilaa. Muutaman minuutin kuluttua hän heitti loitsun, jonka tarkoitusta Gonrol ei tiennyt ja sanoi lopulta että Folendronin päällä on pahansuopa loitsu ja sitten pyysi maksua, joka oli julmetun suuri. Gonrol maksoi hänelle ja jäi huoneeseen. Hän käveli ikkunalle ja katsoi ulos: aurinko oli jo laskemassa. Hänenkin olisi parempi lähteä nukkumaan. Hän riisuutui ja meni petiinsä. Keskiyö. Mikään ei suonut valoa taivaalla, sillä kuuta ei Dufalasissa ollut ja tähdetkin olivat jo joutuneet pilvien varjoon. Silti kylällä hiipi mies, varjoa näkymättömämpi ja pimeyttäkin hiljaisempi. Pimeys ei ollut mikään este hänen silmilleen; hän oli syntynyt paikassa, jossa jo nuotion tekeminen tarkoitti kuolemaa. Hänet oli kasvatettu varjoissa ja varjoihin hän kuului, vaikka ei sitä itselleen myöntänytkään. Hän pysähtyi tarkastelemaan olinpaikkaansa. Yhdessä talossa paloi yhä valo. Se paikka kuului Orear Mainorialle, kylän pankkiirille, joka kärsi unettomuudesta. "Pitkä aika ystäväni. Ei sinulle tietenkään, mutta meille kuolevaisille kyllä." Mies lausui hiljaa ja jatkoi matkaansa yhtä hiljaa kuin äskettäin, mutta silti nopeasti kuin tuuli. "Mahdatkohan edes muistaa minua enää? Kaksikymmentä vuotta, onko siitä niin kauan? Mikä on mahtanut tuoda sinut tänne?" "Kahdeksantoista vuotta, kolme kuukautta ja tasan yksi viikko", lausui ääni varjoista. Ketään ei näkynyt, mutta mies tunsi pistävän katseen. Ennen kuin lause oli loppunut, hänen miekkansa oli ulkona huotrasta ja työnnettynä varjoihin. "Näinkö kohtelet vanhoja ystäviäsi tätä nykyä?" Kysyi vanha mies joka näytti aineellistuvan tyhjästä ilmasta. Miekka oli aivan hänen kurkullaan, mutta hän ei näyttänyt välittävän siitä. Pieni hymy kareili miehen huulilla. "Sinä kyllä tunnet taitoni. Jos olisin todella yrittänyt tappaa sinut, makaisit nyt siinä seisomisen sijasta." Vanhus hymyili lempeästi. "Vai makaisin! Lähestyt neljääkymmentä, ja aina vain jaksat kehuskella minulle taidoillasi." "Pahoista tavoista on vaikea päästä eroon", mies hymyili aivan yhtä ystävällisesti. 13

14 Hetkessä vanhuksen hymy muuttui huoleksi. Hän epäröi hetken ja sanoi sitten: "Olen kuullut teoistasi." Mies käänsi päänsä pois ja hänen kasvonsa punastuivat vihasta, tai ehkä häpeästä, sitä oli vaikea sanoa. "En tehnyt sitä mielelläni. Olin elämäni velkaa sille miehelle, ja vaikka hän saattoikin kävellä Pimeydessä, niille miehille jotka tappoivat hänet oli kostettava. Se oli vähintä mitä pystyin tekemään mestarini eteen. Olin tehnyt hänelle lupauksen." "Ne miehet eivät tappaneet sinun mestariasi." Miehen katse oli hölmistynyt. "Mitä?" "Hän kuoli omaan typeryyteensä. Sen miekan magia oli liian voimakasta hänelle ja hän kivettyi. Missä se on nyt?" Mies ei kuullut. Kaikki ne ruumiit turhaan, hän ajatteli. Aivan turhaan. Kolme kuollutta minun kirotusta miekastani, no, periaatteessa kaksi, mutta joka tapauksessa. Ainoa tapa jolla voin puhdistaa sieluni, on itsemurha. Sehän se... Itsemurha nyt ja heti jälleen. Huomaamattomasti hän alkoi tavoitella miekkaansa. Vanhus huokaisi kuuluvasti. "Sehän se auttaakin. Aina hukkumassa miekkaan kun sinua eniten tarvitaan. Otat oppisi vastaan aivan liian vakavasti." "Hiljaa!" Mies karjaisi. Kylässä ei tapahtunut mitään huudosta huolimatta - vanhuksen tekosia, hän ajatteli. Samaan tapaan hän jatkoi: "Sinä et tiedä miltä minusta tuntuu!" Hän otti miekan huotrastaan. "Minäkö en tiedä miltä sinusta tuntuu?" Vanhus sanoi vihaisella ja uhkaavalla äänellä. "Joko sinä olet unohtanut kenelle sinä puhut?" Hän jatkoi ja ääni kaikui kaikkialla miehen pään sisällä. "Minä näytän mitä minä tiedän!" Vanhuksen viha sai miehen astumaan askeleen taaksepäin. Vanhus katsoi miehen miekkaa ja se suli hänen käteensä. Se ei tuntunut kuumalta sulalta metallilta, vaan tavalliselta vedeltä. Samassa mies näki vaatteittensa tummuvan ja muuttuvan rapistuvaksi tuhkaksi, jonka äkillinen tuuli kuljetti hetkessä pois. "Noilla et tee mitään siellä minne olet menossa." Vanhus tuli lähemmäksi ja mies yritti astua taaksepäin. Ei mitään, mikään ei näyttänyt tottelevan komentoja, hän ei pystynyt liikkumaan. Vanhus astui hänen eteensä ja kohotti kättään. Tuossa kädessä ei ollut yhtään mitään, mutta sen kohtaaminen pelotti häntä enemmän kuin mikään muu tässä maailmassa. Miehen pulssi kohosi ja hän tunsi sydämensä pomppivan ulos rinnasta. Käsi kosketti häntä ja sielua repivä kipu tulvahti hänen ruumiiseensa. Hän oli jossain pimeässä. Normaalisti hänen pimeänäkönsä oli erinomainen, mutta tällä kertaa hän ei nähnyt mitään. Hän odotti hetken ja toisenkin, ei mitään. "Missä minä olen?", hän kysyi, tai yritti, mitään ääntä ei kuulunut. Sydän alkoi jälleen lyödä kovemmin ja hän lähti kulkemaan eteenpäin. Hän käveli ja käveli - ei mitään. Äkkiä uusi kivunaalto tulvahti hänen lävitseen ja hän painui maahan. Se ei ollut fyysistä kipua; hänellä ei ollut enää ruumista millä tuntea kipua. Hän kohotti katseensa ja huomasi ympärillään pelkkää harmaata. Kaikkialta nousi valittavia ääniä. Hän näki ihmisiä, joita hirtettiin, mutta jotka eivät kuolleet: he eivät voineet kuolla, he olivat jo kuolleita. Loputtomat ruumiit nykivät köysien päissä, ja yrittivät kuolla uudestaan saadakseen kivun loppumaan siinä kuitenkaan onnistumatta. Hän käänsi katseensa toisaalle jottei hänen tarvitsisi katsella tuota näkyä. Hän näki ihmisiä, joilta leikattiin raajoja irti, mutta ne kasvoivat aina uudelleen takaisin ja aina ne leikattiin uudestaan irti. Jokin hipaisi hänen olkapäätään ja hän kääntyi. Hänen edessään seisoi ruumis jonka suusta valui verta suurina määrinä. Samassa mies meni shokkiin, joka sulki pois kaiken loogisen ajattelun. "Voisitko auttaa minua?", ruumis kysyi tuskan täyttämällä äänellä. Sanaakaan sanomatta, mutta silti täysin kauhun vallassa mies tarttui kiinni keihääseen, joka oli iskettynä ruumiin vatsaan jollakin, joka olisi voinut olla hänen kätensä, mutta ei silti ollut, ja veti. "Kiitos", ruumis sanoi ja helpotus kuvastui sen kasvoilta keihään irrotessa sen vatsasta. Samassa kuului ääni, joka kuuluu terävän esineen lävistäessä lihan ja uusi keihäs, joka ilmestyi tyhjästä, lävisti ruumiin kehon. Se värisi tuskissaan ja huusi. Huuto kaikui kaikkialla. Se kaikui hänen päänsä 14

15 sisällä, se kaikui kaikkialla hänen päänsä ulkopuolella. Kuin vastauksena tämän ruumiin tuskille, kauempaa kohosi huutoa, samanlaista, täynnä tuskaa ja kaipuuta todellista kuolemaa kohtaan, kuolemaa joka vapauttaisi heidät tuskistaan. Huuto jatkui ja jatkui, loputtomiin. Se kaikui miehen sielun syvimmissä kolkissa, paikoissa joita tämä ei tietänyt itseltään edes löytyvän, ja jotka tämä oli kauan sitten sulkenut pois ja kieltänyt. Jos miehellä olisi ollut ruumis, hän olisi yrittänyt rikkoa tärykalvonsa millä tahansa mahdollisella tavalla, mutta vaikka hänellä olisi se ollutkin, ei se olisi mitään auttanut: ruumiin huuto soi hänen sydämessään. Kaikki loppui yhtä nopeasti kuin oli alkanutkin. Hän oli taas kylässä, hänellä oli vaatteensa päällään ja hänen miekkansa lojui maassa. Väristyksiä kulki hänen kehonsa läpi, hänen silmiinsä muodostui kyyneleitä ja häntä oksetti. Hän painui kaksinkerroin ja oksensi, niin kauan, ettei ulos tullut enää mitään ja senkin jälkeen häntä oksetti. Vanhus katseli häntä surullisena. "Ymmärrätkö nyt?", hän kysyi. Samassa lämmön sijalle astui kuitenkin jää ja vanhus jatkoi: "Tarvitsen tietojasi." Mies painui jälleen kaksinkerroin ja yritti oksentaa; ulos tuli vain pari yskähdystä ja kuolaa. Hän nyökäytti päätään merkiksi. "Minne jätit sen miekan? Ymalor-Dorin." "Se jäi... jäi... Sateenkaarten kaupunkiin. Yritin etsiä sitä, mutta..." hän jätti lauseen kesken oksennuskohtauksen vuoksi. Hän ei millään tavalla yllättynyt siitä, että vanhus tiesi miekasta ja hänestä. Vanhus tiesi hänestä enemmän kuin hän itsekkään, siitä hän oli varma. Vanhus ei sanonut hetkeen mitään. "Et siis tiedä missä se on?" Mies pudisti päätään. "Ennustukset siis pitävät paikkansa. Ymalor on nousemassa jälleen ja tässä kylässä on poika joka voi estää hänen tulonsa. Tiedätkö sinä ketään jonka sukunimi on Dor Gornadilainen?" Mies katsoi ylös hämmästyneenä. "Törmäsin tänään poikaan jonka nimi oli Dor Gornadilainen. Hänkö se on?" "Heitä on useampia. Kolme. Kaikki sukunimeltään Dor Gornadilainen, tai niin ainakin luulisin. Kaikkien nimi saattaa olla myös Folendron. En ole varma", vanhus naurahti kuivasti. "Kolme. Oletko varma?" Mies nousi jaloilleen ja pyyhki kyyneleet silmistään. Vanhuksen nyökättyä hän jatkoi: "Siinä tapauksessa tapasin ehkä yhden heistä. Hänen nimensä tosin ei ole Folendron, mutta sukunimi täsmää. Haluatko tietää, miksi hänen sukunimensä on Dor Gornadilainen? Hänen vanhempansa myivät hänet orjaleirille, kun hän oli pieni lapsi, mutta hän karkasi sieltä. Hän vihasi senaikaista nimeään ja päätti ottaa itselleen uuden - Gaeron Dor Gornadilainen. Dor Gornadilainen siksi, koska kukaan ei koskaan ollut kertonut hänelle missä hän oli syntynyt - tai mihin sukuun. Kummallista, vai mitä?" Vanhus tyytyi nyökkäämään. "Minäkin tunnen yhden. Nämä kaksi on ainakin yhdistettävä. Jos Valo suo, löydämme kolmannenkin. Mene nyt. Voit odottaa yllätysvierailua melko piakkoin, arvelisin." Kenden lähti palaamaan takaisin. Hän kulki aivan yhtä hiljaa kuin paikalle tullessaankin. Gonrol heräsi kovaan ääneen, joka lähti Folendronin kiinni paiskaamasta ovesta. "Mustuuden kautta", hän kirosi ääneen. Tässä hän toimi lapsenvahtina miehelle jonka nimeä ei edes tuntenut. Vai oliko mies sanonut sen? Hän puki nopeasti päälleen ja juoksi miehen perään. Paranee todellakin. Vähän liiankin nopeasti, hän ajatteli. Ilmeisesti miehellä ei ollut paljoa aivotoimintaa. Kuka tahansa tuon loitsun oli langettanutkin, osaisi luultavasti tehdä jotain pahempaa. Gonrol jatkoi juoksua. Majatalon ulkopuolella hän sai Folendronin näkyviinsä. "Hei! Kuka oletkaan! Takaisin sieltä!" Ei vastausta. "Kirotun Portin ja Mustuuden nimeen!" Hän jatkoi juoksemista. Pikkuhiljaa hän saavutti miestä. Sama metsä kuin eilenkin. Voiko kukaan todellakaan 15

16 olla noin typerä! Juosta nyt suoraan suden suuhun! "Pysähdy typerys! Kuolet jos vielä jatkat!" Eikä vieläkään mitään. Juoksu jatkui viisi minuuttia. Joka minuutti hän otti miestä kiinni muutamalla metrillä. Äkkiä metsä muuttui jotenkin. Oli kuin värähdys olisi kulkenut sen läpi. Se sai Gonrolin pysähtymään. Toivuttuaan hämmästyksestä hän etsi katseellaan edessään juossutta miestä. Kadonnut. Mitään ei näkynyt. Ja silti mies oli ollut vain kymmenen metriä hänen edellään. "Kuole sitten", hän mumisi, heilautti kättään turhautuneena metsän suuntaan ja tuhahti. Hän hengähti vielä hetken aikaa ja lähti sitten takaisin. Palatessaan kylään hän meni suoraan majataloon ja alkoi pakata. "Sekopäinen kylä. Ostan hevosen ja matkaan Sateenkaarten kaupunkiin, tässä kylässä voi nähtävästi tapahtua aivan mitä vain, tuo lause sai hänet keskeyttämään pakkaamisen. Juuri sen takia hän oli alun perin lähtenyt matkaan; päästäkseen tekemään jotain erilaista, jotta hänen nimensä jäisi taruihin kuin muinaisten sankareiden, kuten Ift-Fe'loyonin, Zernim Vihertuhon tai Gundor Tuhataseen nimet. Hän katsoi huoneensa nurkkaan, jossa näkyi epämääräinen nyytti. Tuossa nyytissä oli lyhytmiekka, hänelle itselleen tehty ase. Hän käveli nyytin luokse, nappasi sen käteensä ja lähti uudestaan juoksemaan kohti metsää. "Säästä jotain minullekin", hän huudahti ja nauroi. Kosto. Pistän sen vanhuksen maksamaan siitä mitä hän teki minulle. Viiltelen häntä tikarilla niin kauan, että hänen kurkkunsa kuivuu armon anelusta. Hänen takaansa kuulunut juoksu-askelten ääni oli loppunut äkisti hetki sitten, mutta hän ei kyennyt tajuamaan kuin yhden asian; hänen oli pantava vanhus maksamaan siitä kivusta jonka tämä oli langettanut hänen osakseen. Kymmenen minuutin juoksun jälkeen hän pysähtyi. Taloa ei taaskaan näkynyt missään. Hän kääntyi ympäri ja kieltäytyi hätkähtämästä, kun talo oli hänen edessään, juuri siinä, mistä hän oli vasta kävellyt. "Kuolema odottaa", hän lausui hiljaa ja lähti kävelemään kohti taloa. Hän tuli ovelle ja tällä kertaa hätkähti, kun huomasi sen avautuvan. Ketään ei näkynyt sitä avaamassa. Hän tavoitteli tikariaan vyöltään, jossa sitä yleensä piti. Se ei ollut siinä. Tietenkin! Se oli jäänyt siihen huoneeseen! Kiroten hän hiipi ovelle. Sama kai se nyt, kerran häntä selvästi odotettiin. Hän ei ollut niin tyhmä, ei edes vihaisena, että luulisi tikarin tekevän eroa tätä miestä vastaan, kun ei päässyt edes yllättämään. Hän otti kasvoilleen kovimman ilmeen jonka pystyi, ja käveli sisään. Vanhus istui rapistuneen pöydän ääressä lukemassa kirjaa ja takassa paloi aina vain tuo ärsyttävä tuli, joka kaiken lisäksi näytti toistavan itseään. Mutta sekään ei ollut kaikkein ärsyttävin seikka. Tuo typerä ukko oli kuin häntä ei olisikaan! "Vanhus, nyt sinä kuolet!" Hän astui pöydän luokse nostaen sen toiselta puoleltaan ilmaan, aikoen kaataa sen vanhuksen päälle. Vanhuksen kulmat painuivat ryppyyn ja hän vaikutti keskittyvän entistä kovemmin kirjaan. "Nimeni ei ole vanhus", hän sanoi ja käänsi sivua samaan aikaan kun pöytä liimautui kuin naulattuna lattiaan. Kiukku kasvoi yhä kovemmaksi Folendronin sisällä. Hän nosti nyrkkinsä aikoen iskeä pöydän kasaan yhdellä iskulla, mutta nyrkin laskeutuessa jokin näkymätön tarttui siihen, ja työnsi sitä ylöspäin niin, että Folendronin oli pakko astua askel taaksepäin säilyttääkseen tasapainonsa. "Nimeni on Scrachamar, jos et sitä muista. Sen lisäksi tarvitsen pöytääni juuri tällä hetkellä. Vihaa on hyvä käyttää manipulointiin, mutta liika on aina liikaa. Istu ja odota, ole hyvä." Hän ei vieläkään kiinnittänyt mitään huomiota Folendroniin. Manipulointiin? Tietenkin. Olen ollut typerys. Ukko veteli lankoja ja minä sätkyttelin. Folendron rauhoitti itsensä, kääntyi ja lähti astelemaan ovelle. Minuahan ei manipuloida tästä eteenpäin. 16

17 Juuri sitä toivonkin, juuri sen vuoksi kerronkin tämän nyt sinulle, ettei joku toinen käytä vihaasi aseena itseäsi vastaan, vanhus sanoi. Folendron ei ollut tajunnut puhuneensa ääneen. Vai oliko hän puhunut ääneen? Hän päätti jättää asian sikseen ja jatkoi kävelyään. Näkymätön seinä pysäytti hänet. Scrachamarin huokaisu suorastaan kaikui huoneessa ja sai Folendronin tuntemaan ainakin osittaista tyydytystä. "Etkö todellakaan tahdo oppia tekemään tätä? Ajattele millainen mahti sinulla olisi. Ja sinulla on erittäin suurta potentiaalia velhoutta kohtaan." Scrachamar sanoi. Ukko yrittää vain manipuloida sinua, Folendron ajatteli. Ei hän sinulle mitään opeta. Hiljalleen hänen ruumiinsa kääntyi Scrachamariin päin. Ei, typerys! Hän huijaa sinua pahemman kerran, kirkui ääni hänen sisällään. Hän ei kuunnellut. Hän antaisi vanhuksen luulla manipuloivan itseään ja iskisi kun huomaisi heikon kohdan. Vanhus sentään oli nostanut päänsä kirjastaan ja katseli häntä. "Nyt heti. Opeta tuo minulle nyt heti, niin odotan." Scrachamar pudisti päätään ja laski katseensa pöytäänsä. "Olet aivan liian kärsimätön. En voi opettaa sinulle velholoitsuja noin vain, mutta voin opettaa sinulle alkeita. Istu, ole hyvä. Ensinnäkin, mitä tiedät taikuudesta?" "En mitään", se oli yksinkertainen vastaus, mutta se oli myös totuus. Hämmästys oli selvästi luettavissa Scrachamarin kasvoilta. Mitä hän oikein odotti? Folendron otti penkin allensa. Kasvot palasivat yhtä nopeasti peruslukemille kuin olivat muuttuneetkin. "Hyvä on sitten. Velhous on yksi kolmesta taikuuden lajista - tai ainakin yksi kolmesta yleisimmästä taikuuden lajista. Muut kaksi yleistä lajia ovat-" "Shamanismi ja... öh... jumalallinen taikuus, niin, kyllä minäkin sen verran tiedän", Folendron katkaisi vanhuksen puheen, ja sai osakseen hyisen katseen. "En tarkoittanut keskeyttää. Jatka vain", hän pahoitteli hätäisesti. "Nuo taikuudenlajit, joista puhut noin huolettomasti, ja jotka kaiken lisäksi nimeät väärin, ovat henkitaikuus ja riimumagia", vanhus katseli Folendronia tiukasti silmiin ja jatkoi: "Älä koskaan aliarvioi niiden voimaa. Vaikka suurimmat velhot voivat tuhota kyliä yhdellä pyyhkäisyllä, olen nähnyt Jumalaisen voiman. Yksikään tuntemani velho ei usko Jumaliin, kaikkien filosofia on, että magia on lähtöisin ihmisestä itsestään, aivan kuten shamaanit uskovat, että voima tulee heidän esiisiensä hengistä ja pappien uskomus, joka sanoo kaiken tulevan Jumalista. He kaikki ovat väärässä, vaikka kukaan ei tahdo sitä myöntää. Olen tutkinut näitä magialajeja, ja jokainen niistä pitää paikkansa, mutta yhtäkään ei voi oppia yhdessä toisen kanssa." Scrachamar huokaisi ja piti tauon. "Joka tapauksessa, eksyin aiheesta. Velhous on myös vaikein opittavissa oleva taikuudenlaji, joten koulutuksesi ei tule olemaan helppo. Velhomagia toimii eleiden ja äänen yhteisvaikutuksella, mutta vaikka velho olisikin menettänyt kätensä, tai vaikka kielensä, voi hän edelleenkin loitsia, joko lisäämällä eleitä, tai päästämällä monimutkaisempia ääniä. Tämä on tietenkin aina paljon vaikeampaa kuin käyttää kumpaakin tukemaan toista. Ik-", Folendron keskeytti vanhuksen kesken sanan. "Entä sinä? Sinä et tehnyt minkäänlaisia eleitä, kun äsken loitsit. Vai olitko se sinä?" "No... Kyllä, minähän se... mutta... Odota hetki." Scrachamar katseli häntä hetken ajatellen. "Tulen siihen kyllä kohta. Kuten olin sanomassa, ikäväkseen yksikään velho ei ole, ainakaan minun tietääkseni, keksinyt kuinka kasvattaa raaja uudelleen tai tuoda Portin kautta kulkenut ihminen takaisin. Joka tapauksessa, jos velho haluaa raajansa takaisin, tai, öh... sanoisinko, nostattaa ihmisen kuolleista, hänen täytyy kääntyä siinä asiassa pappien puoleen. Tietenkin on kaksi tapaa nostattaa ihminen kuolleista, joko pakottaa henki takaisin sen entiseen ruumiiseen, ja sitoa se niin ettei se pääse pakoon - tämän velhotkin pystyvät tekemään, jolloin ruumiista tulee elävä kuollut - tai suostutella se palaamaan vapaaehtoisesti ja pyytää jäämään kehoon, joka on asia, jota velhot eivät voi tehdä. Kuolema on velhoille rajana, jota ei voi ylittää, mutta jota tosin voi huijata. Kun voimasi kasvavat - jos voimasi kasvavat - tarpeeksi suuriksi, opit loitsun, joka estää ajan kosketuksen kehoosi. Sanoen selkokielellä, kehosi ei vanhene, ja täten olet kuolematon - joka tosin on melko lavea käsite, sillä aseet voivat edelleen tappaa sinut." 17

18 Elää koko ikuisuus ja kostaa niille, jotka ovat syrjineet häntä - hyvin houkuttelevaa. Jos vanhus puhui totta, että vahvimmat velhot todella pystyvät tuhoamaan kyliä yhdellä iskulla, hän todellakin halusi tulla velhoksi. Mutta mikä oli raja? "Miten voimakkaaksi velhot voivat tulla? Kuinka voimakkaaksi minä voin tulla?" "Sillä ei ole rajaa. Voit oppia loitsuja loputtomiin. Pidä korvasi auki nyt. Tämä on vaikeatajuinen asia. Velho voi oppia loitsuja vain tiettyyn rajaan asti, mutta kun hän osaa loitsun tarpeeksi hyvin, hän ottaa lupauksen. Lupauksen ottaminen vaikuttaa kahteen asiaan, toinen on loitsujen muistaminen. Toisaalta, jos tahdot velhoksi, sinulla täytyy olla ainakin yksi lemmikki. Lemmikit auttavat sinua myös loitsujen muistamisessa. Kerron niistä myöhemmin. Joka tapauksessa, aina kun otat lupauksen, tajunnan tasosi laajenevat. Joka kerta kun saat lisää tajunnan tasoja, voit heittää loitsusi voimakkaampina. Tajusitko?" Folendron nyökkäsi "Hyvä, sitten et tarvitse kertausta, ethän? Sitten on olemassa Gdar taitoja, joita on monenlaisia." Scrachamar lopetti puhumisen hetkeksi ja selvästi keskittyi. Hän laittoi kätensä pöydälle kämmenselät alaspäin ja lausui sanoja. Äkkiä kummallekin kämmenelle syttyi liekki, oikean käden liekki oli noin jalan verran korkeampi kuin vasemman. "Kumpi liekki vie enemmän voimaa?" Oikea oli selvästi suurempi kuin vasen, mutta mitä mieltä oli kysyä tuollaista asiaa, jos vastaus olisi niin looginen? "Luultavasti vasen." Vanhus selvästi häkeltyi. "Miten siihen tulokseen päädyit?" Folendron ei ollut aivan varma oliko vastannut oikein vai väärin. "Umm... Arvasin?" "Poika, eikö järkesi sano, että suurempi tuli vaatii suuremman mahdin käytön?" Vanhus huokaisi jälleen ja pudisti päätään. "Niinpä niin... Kutsumme voimaa, jolla suurennamme tai teemme voimakkaammaksi jotakin loitsua intensiteetiksi, loitsusanoin Lamieniksi. Mitä intensiivisemmin keskityt loitsuun, sitä suurempi efekti, Ferrao. Tosin, vaikka velho keskittyisikin kauan loitsuunsa, se ei aina tarkoita sitä, että loitsu olisi voimakastehoisempi. Tämä johtuu siitä, että on olemassa muitakin taitoja, kuten kyky, jolla voimme heittää loitsun pidemmän matkan päähän, Dgagarah, tai kyky jolla lisäämme aikaa, jonka se vaikuttaa, loitsutermein Ados nomie. Kysyit hetki sitten, miten tein loitsuja ilman eleitä. Kykyä, jota tarvitaan siihen, kutsutaan Nopeudeksi. Voin supista sanat niin hiljaa, ettet kuule niitä, ja käyttää tätä taitoa Nopeutta, jolloin luulet, etten ole tehnyt mitään loitsun eteen." Scrachamar katsoi häntä hetken ajan kuin kysyäkseen ymmärsikö hän. "Joudut ottamaan lupauksen myös aina, kun opit käyttämään tarpeeksi hyvin erilaisia taitoja." "Miksi? Mitä varten lupaukset tehdään? Ja mille?" "Itse asiassa kukaan ei ole varma. Sanotaan, että jokin tuntematon jumala antaa meille voimaa sillä ehdolla, että me lupaamme olla tekemättä jotakin tiettyä asiaa tai asetamme itsellemme rajoituksia. Kukaan ei ole aivan varma, mikä tuo voima on, en edes minä, mutta useimmat velhot kieltävät tekevänsä lupauksia millekään Jumalalle. Tämä voima, kutsutaan sitä nyt vaikka Jumalaksi, ei pakota ketään ottamaan jotain tiettyä lupausta, vaan velho saa itse valita lupauksen, jonka ottaa." Jälleen hetken tauko, jonka aikana kumpikin oli hiljaa. "Sait minut unohtamaan jonkin asian... Niin, nyt muistankin. On olemassa kahdenlaisia lupauksia, Suuria ja pieniä. Itse asiassa pitäisi sanoa Suuri ja pieniä. Suuri lupaus otetaan, kun opit käyttämään tarpeeksi hyvin loitsujen voimakkuutta säätelevää taitoa... Joka oli..?" Scrachamar katsoi Folendronia tiukasti silmiin, tehden selväksi, että ellei hän muistaisi nimeä, hän saisi lähteä. Folendron epäröi hetken, ja alkoi muistella. "Intensiteetti?" Hän sanoi pienen hetken kuluttua. Palkkioksi tuli pieni hymy, joka kuivui heti. "Kun opit hallitsemaan sen tarpeeksi hyvin, otat siis Suuren lupauksen, jonka määrittelen minä. Ellet suostu ottamaan lupausta, jonka minä määrittelen, en voi opettaa sinua enää, ja sinun täytyy etsiä toinen opettaja. Suuren lupauksen lausuttuasi saat myös tajunnan tasoja, mutta paljon enemmän kuin Pienestä lupauksesta. Tietenkään sinun ei tarvitse ottaa yhtäkään lupausta, mutta silloin et koskaan voi nousta todelliseksi velhoksi, koska et koskaan voi tajuta velhouden todellista luonnetta." "Mitä tapahtuu jos rikon lupauksen?" 18

19 "Menetät kaikki tajunnan tasot, mitä sinulle annettiin ja unohdat tietyt yksityiskohdat loitsusta, taidosta tai velhouskyvystä, josta sait lupauksen. Suuren lupauksen rikkomisesta unohdat yksityiskohtia kaikista loitsuista ja taidoista. Useimmat lupaukset voi rikkoa vain kerran, mutta en ole koskaan tavannut velhoa, joka olisi rikkonut suuren lupauksensa, joten en osaa sanoa, saako sitä otettua uudestaan. Entäs sitten..? Niin, lemmikit. Viimeinen koe ennen valmistautumista velhoksi, on lemmikin luominen. Joudut etsimään jonkin eläimen, vangitsemaan sen ja tämän jälkeen teet rituaalin, jonka avulla tuosta eläimestä tulee osa sinua. Pystyt näkemään sen silmien kautta, kuulemaan sen korvista ja voit käyttää sitä auttamaan loitsujesi heittämisessä ja muistamisessa. Niistä en kerro sen enempää, sillä muuta sinun ei tarvitse tietää. Mistä en ole vielä kertonut? No, olen kuullut, että jotkut ihmiset luulevat velhojen pystyvän tekemään aivan mitä he haluavat, kuten kaatamaan puita katseellaan, tai ottavan ihmisten sieluja vain koskettamalla. Tämä ei pidä paikkaansa. Tietenkin nuo ovat mahdollisia loitsuja, mutta sinun täytyy oppia ne ennen kuin voit tehdä mitään tuollaista. Vaikka osaisitkin kutsua tuulenvireen ja luoda pyörremyrskyn, et voi loitsia salamoita taivaalta, ennen kuin opit loitsun jolla teet sen. Ja nyt, jos sinulla ei ole kysyttävää, voin alkaa opettamaan sinulle erästä loitsua..." Ja Jälleen! Se kirottu penikka, Gonrol ajatteli, hävinnyt kuin viimeiset Matamoshit Oli muuten aika uskomaton seikkailu, Gonrol. Nyt sinusta tulee varmasti kuuluisa sankari, niinpä, sinut lyödään idioottien kruunaamattomaksi kuninkaaksi. Seuraavaksi saat varmasti sen puuttuvan kruunusikin! Aamu oli vasta koittanut. Gonrol ei ollut nähnyt edes vilausta tästä niin sanotusta turistiohjaajasta. Kuten ensimmäiselläkin kerralla, hän ei ollut nähnyt, kuullut tai haistanut mitään myöskään toisella. Yhtäkään jälkeä ei ollut näkynyt, aivan kuin hän itsekään ei olisi koskaan käynyt metsässä. Gonrolin itseiva loppui lyhyeen, kun hän kuuli kohoavan melun kylän kaakkoisimmasta osasta. Sitten hän näki nousevan savun. Tulipalo! Ehkä täällä tapahtuu sittenkin jotakin. Hän lähti juoksemaan kohti nousevaa savua. Ei kestänyt kauaa nähdä, mikä rakennus oli tulessa. Elih ninin temppeli. Gonrol kiihdytti vauhtiaan, syöksyi jokeen, joka erotti temppelin ja hänet ja ui niin nopeasti toiselle rannalle kuin huonolla taidollaan pystyi. Hän spurttasi viimeiset sata metriä ja tuli temppelille juuri kun miehet olivat suunnittelemassa ketjuksi asettumista ja veden tuomista sangoilla. Temppeli ei palanut vielä kovin pahasti, mutta yläkerroksista kuului huutoa. Gonrol kuuli, kuinka yksi miehistä väitti, että heidän täytyisi nostaa vesi temppelin takana sijaitsevasta kaivosta. Toinen väitti vastaan, että olisi nopeampaa noutaa vesi joesta, johon toinen vastasi, ettei miehiä ollut tarpeeksi jotta ketju yltäisi joelle asti. Mies, joka luultavasti oli seppä, päätellen tämän lihaksikkaista käsivarsista, sanoi, että heidän olisi parasta päättää nopeasti, sillä jos tuli tarttuisi hänen majaansa, heidän kummankin päänsä tulisivat olemaan hänen alasimen ja lekansa välissä. Gonrol katsoi miehiä, sitten temppeliä, sitten taas miehiä, ja jälleen temppeliä. Temppeli oli omituisen näköinen, sillä se oli kolmikerroksinen, jonka ensimmäinen kerros oli tehty suurista parruista ja seuraavat kaksi kerrosta ohuista laudoista. Gonrol yritti päästä selvyyteen siitä, pääsisivätkö miehet selvyyteen, että toisivatko he vettä vai eivät. Parasta tehdä jotain, Gonrol ajatteli. Hän painui temppelin sisään ja oli tukehtua heti alkuunsa hapen puutteeseen. Temppelin katto oli epämukavan matala, sillä Gonrol oli iso mies. Koko kylästä ei löytynyt yhtä isoa miestä kuin hän ja yli kaksimetrisenä jättiläisenä hänen päänsä melkein hipoi kattoa, joka oli aivan täynnä savua. Mustuuden mustuus! Eihän täällä, Bastoc sentään, näe edes eteensä. Hän kumartui ja vei hihansa kasvoilleen. Silti hän oli tukahtua, sillä oli vaikea hengittää märän hihan läpi. Hän painui edelleen syvemmälle. Katto paloi eräässä kohdin ja tuli nuoli vihreätä seinävaatetta. Kaikesta huolimatta vaate ei suostunut syttymään. Gonrol saavutti ensimmäisen oven ja nykäisi sen auki. Sisällä ei ollut ketään. Hän tutki koko kerroksen löytämättä ketään. 19

20 Tuli näytti koko ajan saavan vain entistä enemmän puhtia. Hän painui aivan lattiaa vasten, otti muutaman kerran henkeä, nousi ylös sitä pidätellen ja painui ylös portaita. Hän tuli kohdalle, jossa katto oli luhistunut sisään aivan kuin jättiläinen olisi iskenyt nyrkkinsä talon läpi. Käytävä oli tulessa. Hän keräsi jokaisen hippusen rohkeuttaan, jota hänellä oli ja mietti yhä uudestaan vain yhtä asiaa: Tätähän minä halusin. Sitten hän suojasi kasvonsa hupullaan ja painui läpi tulen. Hirmuinen kuumuus iski päin hänen kasvojansa jostain käsien ja hupun välistä. Tuli poltti hänen jalkojaan ja hän hengitti tulta. Hänen keuhkonsa paloivat, mutta silti hän sinnitteli eteenpäin. Äkkiä lattia sortui hänen toisen jalkansa alta ja paniikki iski, kun hän ei saanutkaan sitä irti. Hän kääntyili ja vääntyili. Happi alkoi loppua. Viimeisillä voimillaan hän sai huudettua. Se ei ollut mikään selkeä sana; se oli huuto, josta sai selville huutajan olevan todella epätoivoisessa tilanteessa. Gonrol tunsi jonkin nykivän itseään. Hän havahtui hetkeksi, luullen jonkun tulleen pelastamaan hänet, mutta tajusi sitten että tajuttomuus häntä nyki. Ei näin nuorena. En tahdo kuolla, hän ajatteli. Vielä kerran hän avasi silmänsä. Nuori nainen, kauniimpi kuin kukaan hänen tähän mennessä näkemänsä, kurkotti häntä kohti kätensä. Nainen seisoi, aivan kuin savu ei olisi häntä haitannut, ja näytti siltä kuin hänen pukunsa olisi koostunut pelkistä kasveista. Gonrol, ojenna kätesi ja minä autan sinua. Ääni hänen päässään. Hän tiesi naisen sanoneen sen, mutta tämän huulet eivät olleet liikkuneet. Gonrol ei voinut ymmärtää, miten tuollainen nainen kuvitteli pystyvänsä vetämään hänet ylös. Kaikesta huolimatta hän kurkotti kätensä naista kohti aivan kuin hukkuva, joka tarttuu oljenkorteenkin. Täällä on joku! Nainen muuttui mieheksi, joka nappasi häntä kädestä ja veti hänet ylös. Miehen kasvoja ei näkynyt hänen sen edessään pitelemien vaatteiden vuoksi. Hänen äänensäkin kuulosti tukahtuneelta, mutta Gonrol oli silti melkoisen varma että kyseessä oli mies, sillä vaadittiin melko paljon voimaa hänen ylösvetämiseensä. Säälittävästi Gonrol potki lattiaa ja yhteisvoimin he saivat lattian antamaan periksi. Samassa hetkessä he kuulivat katon rutisevan. Välittämättä toisistaan kumpikin mies hyppäsi juuri ja juuri pois alta, ennen kuin suuri kattoparru iski lattiaan ja meni siitä läpi. Hapenpuute oli niin suuri jopa aivan lattian rajassa, että Gonrol jäi haukkomaan henkeä maahan. Kaksi voimakasta kättä tarttuivat häneen ja raahasivat hänet pois, kunnes hän sai taas kunnolla henkeä. Hänet oli tuotu huoneeseen, jossa oli vain yksi ikkuna, joka sekin oli jonkinlaisten köynnösten peitossa. Silti huone kylpi päivänvalossa, jonka valossa näki, ettei huoneessa ollut mitään kalusteita. Huoneessa oli viisi ihmistä, kaksi naista ja kolme miestä. Miehet näyttivät heikkorakenteisilta ja Gonrol ihmetteli miten he olivat tuoneet hänet tänne niin kevyesti vaikkakin kumpikin mies hikoili kuin he olisivat hölkänneet sadan kilometrin matkan. Ei se kylläkään mikään ihme ollut. Muutkin huoneessa olevat hikoilivat saman lailla, Gonrol mukaan lukien. Kasveihin pukeutunutta naista ei näkynyt missään, ja Gonrol oli samaan aikaan sekä pettynyt, että tyytyväinen. Oletko kunnossa? Yksi miehistä kysyi ja jatkoi kun Gonrol nyökkäsi, Miksi tulit tänne? Kuolemaan, niinkö? Mi- Missä kolmas nainen on? Gonrol yskähti. Hänen kurkkunsa oli kuivempi kuin Gundorin Autiomaa kesä-aikaan. Vähän aikaa he katselivat toisiaan kulmat kurtussa ja vastasivat sitten: Ei meitä ole tämän enempää. Kaikki muut pääsivät ulos, hiljempaa hän lisäsi, ainakin rukoilen niin. Minä näin hänet, Gonrol köhi sanat ulos suustaan. Kasveihin pukeutunut nainen. Kuului selvästi kulttiinne. Olen varma siitä. Erään miehen kasvot muuttuivat punaisiksi vihasta. Nainen tarttui häntä olkapäästä ja mies rauhoittui. Ei täällä ole ketään sellaista naista. Olet nähnyt harhoja, nainen sanoi. Gonrol katseli heitä ymmällään. Sitten hän puuskahti ja sanoi, miksi te ette sitten pakene täältä, jos ketään muuta ei ole? Mistä? Ei ole mitään tietä ulos. 20