TUKIHENKILÖ ON KUIN TYÖNTEKIJÄN OIKEA KÄSI

Transkriptio

1 Silja Holm ja Kristiina Sutinen TUKIHENKILÖ ON KUIN TYÖNTEKIJÄN OIKEA KÄSI Opas päihdekuntoutujien tukihenkilöille Opinnäytetyö Sosiaalialan koulutusohjelma Maaliskuu 2007

2 KUVAILULEHTI Opinnäytetyön päivämäärä Tekijä(t) Silja Holm ja Kristiina Sutinen Nimeke Koulutusohjelma ja suuntautuminen Sosiaalialan koulutusohjelma Tukihenkilö on kuin työntekijän oikea käsi Opas päihdekuntoutujien tukihenkilöille Tiivistelmä Kolmannen sektorin ja vapaaehtoistyön rooli on muodostunut yhä tärkeämmäksi osaksi sosiaalialan palvelujärjestelmää. Tukihenkilötoiminta on yksi vapaaehtoistyön muodoista ja se kohdistuu eri sosiaaliryhmiin. Tukihenkilön merkitys voi olla suuri avun saajille, sillä he saavat tukea arkeen, johon viranomaisten toiminta ei välttämättä ulotu. Tukihenkilö ei kuitenkaan saisi olla ainoa tuen antaja, vaan hänen tulisi toimia yhteistyössä muiden tahojen kanssa. Tukihenkilö ei aina ole sosiaalialan ammattilainen, vaan hän tekee työtä kokemuksensa pohjalta. Tämä tarkoittaa sitä, ettei hänellä ole välttämättä tietoa kaikesta tuettavan arkeen liittyvistä seikoista. Tätä puutetta korjataksemme halusimme tehdä tukihenkilöille oppaan tukihenkilötoiminnasta ja Mikkelin viranomaistahoista, joiden kanssa hän mahdollisesti tekee yhteistyötä tuettavansa kanssa. Opinnäytetyössämme keskitymme päihdekuntoutujien tukihenkilöihin, sillä toiminnasta meillä on itsellämmekin kokemusta. Oppaan tueksi selvitimme kyselylomakkeilla viranomaisten tietämystä, kokemusta ja yhteistyön mahdollisuutta tukihenkilöiden kanssa. Viranomaisten näkemykset koimme tärkeiksi, sillä tukihenkilö tekee yhteistyötä heidän kanssaan. Kyselytuloksista ilmeni, ettei tukihenkilötoimintaa tunneta kovin hyvin viranomaisten keskuudessa. Tämän vuoksi opas tulee myös viranomaisten tarpeeseen, sillä oppaasta he saavat realistista tietoa toiminnasta, mikä puolestaan voi lisätä tai ainakin helpottaa keskinäistä yhteistyötä. Viranomaiset kokivat tukihenkilötoiminnan hyödylliseksi niin kuntoutujaa kuin heitä itseäänkin ajatellen. Lisäksi selvitimme päihdekuntoutujien ajatuksia viranomaisista, palveluverkostosta sekä tukihenkilötoiminnasta. Heidän vastauksistaan ilmeni, että yhteistyön merkitys on suuri ja palveluverkostossa ilmenee puutteita. Tukihenkilöiden olemassa olo koettiin tarpeelliseksi, esimerkiksi näiden puutteiden selventämiseksi. Koimme oppaan tekemisen senkin vuoksi tärkeäksi, että siitä saa meidän lisäksemme konkreettista hyötyä myös muut. Opasta voi halutessaan kehittää ulkoasullisesti, enemmän viranomaislähtöiseksi, toisiin kaupunkeihin sopivaksi, tai sisällöllisesti, esimerkiksi omaisten näkökulmaa hyödyntäen. Opasta voi hyödyntää myös esimerkiksi koulutusmateriaalina. Asiasanat (avainsanat) Tukihenkilö, tukihenkilötoiminta, vapaaehtoistyö, päihdetyö, verkostotyö, päihdekuntoutuja Sivumäärä Kieli URN 47 s. + liitt. 6 s. Suomi URN:NBN:fi:mamkopinn Huomautus (huomautukset liitteistä) opas 47 s. Ohjaavan opettajan nimi Mauno Saksio Opinnäytetyön toimeksiantaja

3 DESCRIPTION Date of the bachelor's thesis 20 March 2007 Author(s) Silja Holm & Kristiina Sutinen Name of the bachelor's thesis Degree programme and option Degree Programme in Social work Tukihenkilö on kuin työntekijän oikea käsi a guide book to sponsors of drug abusers Abstract The purpose of this study was to make a guide book to sponsors, that is, persons supporting abusers of substances. This bachelor s thesis concentrated on drug abusers because of our personal experiences of that line of work. The role of the third sector and voluntary work has increased in social work. The so called lay-helper system is one part of the voluntary work. The meaning of sponsors might be great for persons in need of help for managing every day life when official help can not reach them. Sponsor work is carried out through the everyday experiences of support persons, which means that sponsors are not always professionals of social work. The final guide book included information about tutoring and an introduction of the authorities the sponsor might visit with the addicted person or co-operate otherwise with. We made a questionnaire to professionals to find out about their knowledge and experiences of sponsors and possibilities to cooperate with them. One major finding was that sponsoring is not that known among professionals. Therefore, this guide book could also serve their needs because it included facts on sponsoring. This might increase co-operation between different parties or at least make it easier. The professionals replies showed that they found sponsoring useful both for themselves and for the addicted people. We also asked substance abusers in rehabilitation about professionals, social services and sponsoring. It was clear that co-operation between different services had a great impact and the network of services was incomplete. They also found sponsors important, for example, in dealing with these shortcomings. This guide book can help others to get the same information that we gathered and to use it for their purposes. It could also be developed in different ways and be used in different schools as educational material. Subject headings, (keywords) Sponsor, lay-helper system, voluntary work, substance abuse work, networking, rehabilitation client Pages Language URN app. Finnish URN:NBN:fi:mamkopinn Remarks, notes on appendices the guide book for the sponsors Tutor Bachelor s thesis assigned by Mauno Saksio

4 SISÄLTÖ 1 JOHDANTO TUKIHENKILÖTOIMINTA: YKSI VAPAAEHTOISTYÖN MUODOISTA Vapaaehtoistyö Tukihenkilötoiminta Tukihenkilö toimijana tukisuhteessa Tukihenkilökoulutus Työnohjaus, tarpeellinen voimavara PÄIHDETYÖ TUKIHENKILÖTOIMINNAN TAUSTALLA Päihdepalvelujen lähtökohdat ja lainsäädäntö Päihdetyö perustuu päihdestrategioihin Päihdepalvelujärjestelmä Yleisesti päihdeongelmasta Päihdepalvelujen asiakkaat ja heidän kanssaan toimiminen Paluu päihdekuntoutuksesta arjen kiemuroihin TUKIHENKILÖ, YKSI VERKOSTOTYÖN TEKIJÖISTÄ Verkostotyö yhteistyön perustana Viranomaiset ja tukihenkilö vuorovaikutuksessa AIKAISEMPIA TUTKIMUKSIA OPINNÄYTETYÖN TAVOITE OPINNÄYTETYÖN TOTEUTUS Tiedonhankinta Tiedonhankinnan tulokset Viranomaisten vastaukset Päihdekuntoutujien vastaukset TUKIHENKILÖN OPPAAN SISÄLLÖN KUVAUS JA SEN PROSESSI POHDINTA JA ARVIOINTI Tiedonkeruun luotettavuus Pohdintaa ja johtopäätöksiä tuloksista Oppaan tekoprosessin arviointia Kehittämisehdotuksia... 36

5 LÄHTEET LIITTEET Liite 1. Muutosprosessin vaihemalli Liite 2. Kyselylomake viranomaisille Liite 3. Kyselylomake päihdekuntoutujille Liite 4. Tukihenkilön opas

6 1 JOHDANTO 1 Päihteistä irtaantuminen on vaikea prosessi, johon ei yksin välttämättä pysty. Apua on saatavana julkisen sektorin lisäksi kolmannelta sektorilta, johon kuuluu muun muassa vapaaehtoistyö. Tukihenkilötoiminta on yksi vapaaehtoistyön muodoista. Kolmannen sektorin merkitys palveluiden tuottajana on kasvanut 1990-luvun laman jälkeen, jolloin avun tarve kasvoi. Se antaa julkisen sektorin rinnalla merkittävän panoksensa esimerkiksi juuri päihdehuollolle. Yhteistyön merkitys näiden toimijoiden välillä on suuri, sillä päihdeongelma on kaikkia aloja lävistävä ongelma. Päihdekuntoutujan kanssa toimiessaan tukihenkilö törmää haasteellisiin tilanteisiin. Tukihenkilöiden koulutus ja työnohjaus antavat näihin tilanteisiin neuvoja ja tukea, mutta ne eivät välttämättä riitä tukemaan sitä arkea, jossa tukihenkilö elää kuntoutujan kanssa. Tukihenkilön tehtävänä on muun muassa ohjata päihdekuntoutuja tarvittaessa palvelujen piiriin ja kulkea rinnalla tukena esimerkiksi kohtaamisissa viranomaisten kanssa. Tästä syystä tukihenkilötoiminnan olisi hyvä olla tunnettua viranomaisten keskuudessa, sillä toistensa olemassa olosta ja toiminnasta tietäessään he helpottaisivat keskinäistä työskentelyä ja samalla päihdekuntoutujan kuntoutusprosessia. Teimme opinnäytetyönämme päihdekuntoutujan tukihenkilön oppaan helpottaaksemme tukihenkilön työskentelyä päihdekuntoutujan rinnalla. Toimimme itse tukihenkilöinä, minkä vuoksi kiinnostuimme kehittämään toimintaa. Opas sisältää tiiviin verkostoesittelyn yhteystietoineen Mikkelin palveluista. Esittelyn tarkoituksena on selventää maallikon asemassa olevalle tukihenkilölle kaikkia niitä palveluita, joita hän mahdollisesti tarvitsee toimiessaan tukisuhteessa. Lisäksi opas sisältää tietoa tukihenkilötoiminnasta, sekä siihen liittyvistä erityisseikoista. Tukihenkilö voi hyödyntää näitä tietoja tukisuhteessaan esimerkiksi muistinvirkistyksenä koulutuksen jälkeisenä aikana. Toivottavasti opas myös helpottaa tukihenkilön, päihdekuntoutujan ja viranomaisten välistä yhteistyötä juuri tietoisuuden lisäämisen kautta. Halusimme selvittää myös viranomaisten ja päihdekuntoutujien näkemyksiä tukihenkilötoiminnasta, sekä päihdekuntoutujien näkemyksiä Mikkelin viranomaisverkostosta. Näkemyksiä keräsimme kyselylomakkeilla. Raportti ja opas sisältävät kyselylomakkeiden tulokset. Raporttiin sisällytetyt sitaatit ovat näistä

7 2 kyselyistä saatuja vastauksia. Kyselyillä halusimme tuoda oppaaseen oman tukihenkilönä toimimisen näkökulman lisäksi kaksi muuta arvokasta näkökulmaa. 2 TUKIHENKILÖTOIMINTA: YKSI VAPAAEHTOISTYÖN MUODOISTA Vapaaehtoistyö sekä ystävä- ja lähimmäispalvelu lisääntyivät 1990-luvulla (Porio & Porio 2002, 13). Ne korvasivat laman vuoksi vähennettyjä laitospaikkoja. Tarpeeseen yritettiin vastata myös lisäämällä avohuollon palvelujen määrää. Kuitenkaan avohuollon paikkoja ei ole lisätty riittävästi suhteessa menetettyihin laitospaikkoihin ja ihmiset ovat jääneet ilman tukea. (Harju ym. 2001, 50.) Esimerkiksi Arrheniuksen ym. (2000, 80) mukaan haja-asutusalueilla asuvilla ihmisillä ei ole tarjolla tarpeeksi avopalveluita eikä päiväkeskustoimintaa. Harju ym. (2001, 52) ehdottavat ongelman ratkaisuksi yhteistyön tiivistämistä eri sektoreiden, palveluiden ja toimijoiden välillä. Enää toimijoita ei pidetä kilpailijoina, vaan resursseina ja omaa työtä helpottavana voimana. Edellä mainittujen seikkojen valossa kolmannen sektorin ja vapaaehtoistyön rooli on muodostunut yhä tärkeämmäksi nykypäivänä sosiaalityössä (Uusikylä 1999, 48). Vapaaehtoistyö pyrkii osaltaan toteuttamaan kaikkien hyvää ajavaa yhteisvastuuta. Yhteistyössä julkisen sektorin kanssa se näkee paremmin yhteiskunnan tarpeet ja ihmisten selviytymisvaikeudet. Monet julkiset palvelut ovat peräisin järjestöjen kokeiluista. (Harju ym. 2001, 18; Matthies ym. 1996, 47; Heiskanen toim., 1993, 6.) 2.1 Vapaaehtoistyö Eskolan ja Kurjen (2001, 10) toimittamassa Vapaaehtoistyö auttamisena ja oppimisena -teoksessa vapaaehtoistyö on määritelty seuraavanlaisesti: Vapaaehtoistyö on osallistumista vuorovaikutukseen perustuvaan organisoituun auttamis- ja tukitoimintaan, joka tähtää henkisen ahdingon lievittämiseen tai elinoloihin liittyvän puutteen korjaamiseen. Vapaaehtoistyötä ei tehdä taloudellisena yritystoimintana, palkkatyönä eikä erityisenä harjoitteluna, vaan tehtävään valmennusta saaneen auttajan motiivi pohjautuu ajatukseen, että hän voi olla avuksi ja oppii jotakin tärkeää. Myös tällaiseen toimintaan liittyvät tukitehtävät kuuluvat vapaaehtoistyön piirin.

8 3 Harju ym. (2001, 32) määrittelevät vapaaehtoistoiminnan tärkeimmiksi päämääriksi järjestöjen näkökulmasta kansalaisten osallistumismahdollisuuden ja omatoimisuuden edistämisen, sillä niillä on merkitystä yhteisyyden ja itsensä toteuttamisen tarpeiden toteuttamisessa. Ihmiset haluavat auttaa muita, hädässä olevia lähimmäisiä (Eskola & Kurki 2001, 83). Päämääränä on myös luoda edellytyksiä vapaaehtoiselle kansalaistoiminnalle, joka on osa sitä kokonaisuutta, jossa ponnistellaan hyvinvoinnin puolesta (Matthies ym. 1996, 165). Vapaaehtoistoiminnalle ei ole omaa lainsäädäntöä, mutta vapaaehtoistyöntekijän vastuuta rajoittaa kuitenkin yleinen lainsäädäntö ja sen määräykset ihmisten välisestä kanssakäymisestä (Harju ym. 2001, 79.) Vapaaehtoisia koulutetaan ammattilaisten tueksi kentälle ja heillä on merkittävä rooli ihmisten selviytymisessä omassa ympäristössään. Ammattilainen eroaa vapaaehtoistyöntekijästä niin ammatillisen koulutuksen pohjalta saadun tiedon ja taidon kautta, kuin siihen lisätyn työkokemuksen, lainsäädännön ja oman organisaation tuntemuksen kautta. Vapaaehtoistyöntekijä toimii elämänkokemuksensa ja siitä lähtöisin olevien tietojen ja taitojen kautta. (Harju ym. 2001, 37, 38.) Julkisille palveluille tyypillistä on ammattimaisuus, organisoituminen ja alueellinen yhteneväisyys. Järjestelmä on lisäksi kolmatta sektoria huomattavasti jäykempi. Vapaaehtoistyötä kuvaavia sanoja ovat puolestaan amatöörin innostuneisuus, kutsumuksellisuus ja maallikkomaisuus. Vapaaehtoisia yhdistää lisäksi yhteinen arvoperusta ja asioiden moraalinen katsontatapa. Toiminta koetaan myös henkilökohtaisena ja merkityksellisenä. (Lahtinen 2003, ) Kolmannella sektorilla työskentelevät henkilöt ovat ottaneet enemmän vastuuta marginaaliryhmien hoidosta. Vapaaehtoistyöntekijät työskentelevät ihmisten kanssa ennen kuin virallinen taho ehtii apuun. (Lahtinen 2003, ) Tämä onnistuu sen vuoksi, että esimerkiksi järjestöt pystyvät toimimaan lävistäen hallinto- ja instituutiorajat (STM 2004, 65). Esimerkiksi illat ja viikonloput ovat aikaa, jolloin julkisten palvelujen saatavuus on heikkoa. Lisäksi jonotus- ja lähetekäytännöt hidastavat julkisten palveluiden saatavuutta. Näin ollen julkiselta palvelulta voi jäädä monet erityisongelmat havaitsematta. (Heiskanen toim. 1993, 3.)

9 4 Hyvä palvelu nuorille, jotka kaipaavat tukea myös ns. virka-ajan jälkeen ja silloin kun pääsy päihdepalveluun ei muuten onnistu, esim. aika vasta viikon päästä. Sektoreita ei tulisi kuitenkaan asettaa vastakkain, sillä ne toimivat yhteistyössä ja vuorovaikutuksessa keskenään. Virallinen ja kolmas sektori ovat riippuvaisia toisistaan ja niillä on toisiaan täydentävä rooli. (Matthies ym. 1996, 12; Lahtinen 2003, 11 12; Auvinen 2004, 12.) Vapaaehtoistyö tulisi nähdä myös välittävänä lenkkinä viranomaisverkoston ja asiakkaan sosiaalisen verkoston välillä, sillä se voi luoda monensuuntaisia yhteyksiä ja toimia näin välittäjänä asiakkaan, kunnan ja valtion välillä. Täydentää työskentelyä. Toimii enemmän asiakkaan käytännöissä. Ammattilaisilla on vaikea hyväksyä niin vapaaehtoistyöntekijöitä, kuin luonnolliseen verkostoon kuuluvia ihmisiä yhteistyöverkostoon. Luonnollisella verkostolla on kuitenkin tietoa ja luonnollista vastuuta asiakkaan hyvinvoinnista. (Lehtinen 1997, 5, 6; Lahtinen 2003, 12.) Yhteiskunnallisesta näkökulmasta vapaaehtoistyöllä on riski muodostua virallisen työn jatkeeksi, ammatillista työtä korvaavaksi (Eskola & Kurki 2001, 10). Vapaaehtoistyö ei voi eikä saa kuitenkaan korvata ammattityöntekijöiden työtä, mutta se voi antaa oman kvalitatiivisen lisänsä sosiaali- ja terveyspuolen työlle. (Lehtinen 1997, 7, 20.) Tällöin kumpikin voisi säilyttää autonomiansa kummankaan toista korvaamatta (Harju ym. 2001, 18). Myös sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaiset ovat huolissaan siitä, että vastuuta siirretään kasvavassa määrin vapaaehtoistyöntekijöille. Kuntien säästäessä palveluiden ammattitaidon määrä häviää ja tätä myöten niiden laatu. (Auvinen 2004, 12.) Kokonaisvaltaista vastuuta ei tule sälyttää tukihenkilölle. Hildegard Müller-Kahlenberg (1990a) toteaa kuitenkin, että on muistettava, etteivät vapaaehtoiset ole täysin tietämättömiä tai asiantuntemattomiakaan, vaan tuovat työskentelyyn oman kokemuksellisen ammattimaisuutensa. Lisäksi ammattilaisetkaan eivät aina ole asiantuntevia, osaavia tai kaikki tietäviä, vaikka täyttävätkin

10 5 asianmukaiset pätevyysvaatimukset ja ovat vastuussa tehtävistä ammatillisuutensa myötä. (Lehtinen 1997, 47.) Ammattilaiset saattavat myös kokea vapaaehtoistyöntekijät kielteisenä, sillä he kokevat, että vapaaehtoiset vievät tarpeelliset työpaikat ja korvaavat ammattilaiset. Samaan aikaan koko yhteisvastuullinen ajattelutapa on vähentynyt. (Lahtinen 2003,12; Heiskanen toim., 1993, 6.) 2.2 Tukihenkilötoiminta Harjun ym. (2001, 56) mukaan järjestöissä tehtävä työ voidaan jakaa vapaaehtoiseen tukitoimintaan, vapaaehtoistoimintaan yhteisöissä ja laitoksissa sekä muuhun vapaaehtoistoimintaan. Tukihenkilötoiminta on yksi tukitoiminnan muodoista. Se on perinteinen vapaaehtoistoiminnan muoto, joka eroaa muusta vapaaehtoistoiminnasta siinä, että siinä sitoudutaan toimimaan tuettavan arjessa. Lehtinen (1997, 50 51) pitää tukihenkilötoimintaa yksilöllisempänä ja henkilökohtaisempana. Vastaantulevat asiat koetaan enemmän omina asioina kuin muissa auttamisen muodoissa. Lisäksi tukihenkilötoiminnassa sitoutuminen ja arkipäivän elämä ovat enemmän läsnä. Tukisuhteen peruslähtökohdat ovat vapaaehtoisuus ja tasavertaisuus, ja suhde toimii tuettavan ehdoilla ja tarpeesta. Harju ym. (2001, 56) toteavat vielä, että toiminta on tavoitteellista ja siinä tukihenkilö ja tuettava sopivat keskenään mihin asioihin etsitään muutosta ja millä keinoilla. Kun yhdessä asetettu tavoite on saavutettu, tukisuhde päättyy. Heiskasen toimittamassa kirjassa (1993, 6) tukihenkilö, hänen kouluttajansa ja vaikeuksissa oleva ihminen tai yhteisö tuntevat olevansa arvostettuja, yksilöllisesti ainutlaatuisia ja tasavertaisia. He kasvavat toisen ihmisen ja ryhmän tukemana. Tukihenkilötoiminta luo ja kehittää tällaista selviytymismallia Tukihenkilö toimijana tukisuhteessa Järjestöjen tukihenkilöprojektissa Pois sivuraiteilta mukana olevat ammattityöntekijät ja tukihenkilöt määrittelivät tukihenkilön kokemusten jakajaksi ja omakohtaisten kokemusten kautta ymmärtäjäksi, kuuntelijaksi, tiedonjakajaksi, ohjaajaksi, opastajaksi, yhdessä toimijaksi, henkisen tuen antajaksi ja käytännön

11 6 asioissa auttajaksi, aikuisen malliksi ja aikuisen seuralaiseksi. (Lehtinen 1997, 51.) Tukihenkilö antaa aikaa, tukea ja apua tarvitsevalle. Hän on arjessa rinnalla kulkijana. Hän tukee tavallisen ihmisen keinoin ja tarpeen mukaan ohjaa ammattiavun luo. Lisäksi hän auttaa rakentamaan ja paikkaamaan hajonnutta tai puutteellista sosiaalista verkostoa. Tärkeimpänä tehtävänä on tavallisen arjen opettelussa tukena oleminen. (Auvinen 2004, 18; Leskinen ym. 2003, 51, 52.) Suhdetta pidetään yllä tapaamisten, puheluiden ja mahdollisen kirjeenvaihdon välityksellä (Koski-Jännes ym. 2003, 45, 46). Leskisen ym. (2003, 51) ja Auvinen (2004, 19) luonnehtivat tukisuhteen olevan kuin mikä tahansa muu ihmissuhde, joka perustuu luottamukseen, avoimuuteen ja toisen hyväksymiseen. Tukisuhde on vuorovaikutteista ja molemmat hyötyvät suhteesta. Lehtinen (1997, 50 51) sanoo, että samalla kun tukihenkilö auttaa tuettavaansa, hän tukee myös autettavansa omaa luonnollista verkostoa, eli perhettä, sukua ja ystäviä. Tukeminen tapahtuu kolmessa vaiheessa: keskustelun ja vuorovaikutuksen, yhdessä tekemisen ja näiden yhdistelmän kautta. Tukemisessa on tärkeää pitää katse tulevaisuudessa ja siihen kuuluvassa unelmoinnissa, eikä niinkään keskittyä menneisiin tapahtumiin (Leskinen ym. 2003, 54, 55). Tukihenkilö on auttaja, jonka kanssa voi erilaisia tilanteita purkaa nopeasti verrattuna ammattilaisiin. Tukihenkilö ymmärtää usein autettavaansa virallista auttajaa paremmin ja häneltä on helpompi ottaa apua vastaan, kuin ammattilaiselta (Ursinus & Kempas toim. 1999, 76). Tukihenkilön ei kuitenkaan ole missään nimessä tarkoitus korvata ammattiapua. (Lehtinen 1997, 53; STM 2002, 93.) Erittäin tärkeä rooli nuoren kokonaisvaltaisessa kuntoutuksessa. Tukihenkilö pääsee lähemmäksi tuettavan arkea, joka tuottaa tärkeää tietoa siitä, mihin hoidossa hyvä panostaa. Kulhomäki kirjoittaa (STM 2002, 93), että tukihenkilö ei ole ilmaista työvoimaa, eikä hän ole aina käytettävissä. Hän osallistuu tuettavansa elämään ennalta sovitulla tavalla. Koski-Jännes ym. (2003, 45, 46) ja Leskinen ym. (2003, 54, 55) mainitsevat rajojen tärkeydestä. Sovituista rajoista kiinni pitäminen on tärkeää päihteiden käyttäjien kanssa, jotta suhde toimii. Reilu peli ja säännöissä pysyminen luovat turvallisuutta ja luottamusta tuettavalle ja koko suhteelle.

12 7 Ursinus (Ursinus & Kempas toim.1999, 76) sanoo, että tukihenkilön on tarkoitus tehdä itsensä tarpeettomaksi auttamalla tuettavaa selviytymään käytännönasioista sekä vahvistamalla tämän omaa itseluottamusta ja elämänhallintakykyä. On tärkeää välittää tuettavalle tunne, että hän pystyy hallitsemaan tilanteet ja soveltamaan asioita (Leskinen ym. 2003, 54, 55). Ursinus jatkaa yhdessä Leskinen ym. kanssa, että tukihenkilö ei saisi tehdä asioita tuettavansa puolesta, vaan päihteidenkäyttäjää tulisi vastuuttaa mahdollisimman paljon. Kuten Sulkko sanoo (Ursinus & Kempas toim. 1999, 97) on jokaisella viime kädessä vastuu omasta elämästään ja muutoksesta. Vaikka tuettavan päätökset eivät sopisikaan tukihenkilön omiin tunteisiin ja asenteisiin, hänen tulisi suhtautua tuettavaansa joustavasti ja neutraalisti siitäkin huolimatta, että tämä aiheuttaa monenlaisia tunteita ja koskettaa omiin asenteisiin. (Heiskanen toim. 1993, 35.) Hänninen tiivistää (Ursinus & Kempas toim.1999, 92) hyvin tukihenkilönä toimimisen. Hän kirjoittaa sen olevan erittäin laaja-alaista sosiaalityötä. Mitä valveutuneempi yhteiskunnan jäsen tukihenkilö on, sitä enemmän hän kykenee auttamaan toisia ja jaksaa tehdä tätä välillä erittäin raskasta työtä, säilyttäen kuitenkin oman psyykkisen ja fyysisen terveytensä. Lisäksi on tärkeää, että tukihenkilö pitää huolta työajoistaan ja antaa aikaa myös itselleen ja omalle ihmissuhdeverkostolleen. Kaiken kaikkiaan tukihenkilötyö on antoisaa ja mielekästä, mutta toisten tukeminen vaatii myös itsensä hoitamista Tukihenkilökoulutus Tukihenkilöiksi otetaan ihan tavallisia tasapainoisia aikuisia, jotka ovat saattaneet kokea tuettavansa kanssa samanlaisen kriisin ja selviytyä siitä. Tärkeänä ominaisuutena on kyky ja kiinnostus ihmissuhteisiin. (Auvinen 2004, 20.) Tukihenkilöksi kasvetaan kuitenkin koulutusten, tukityössä saadun kokemuksen, työnohjauksen ja muiden tukitoimien avulla (Porkka & Salmenjaakko 2005, 15). Varustamalla vapaaehtoiset hyvin perustiedoin ja -taidoin, he voivat kokea selviytyvänsä ja onnistuvansa tehtävässään. Tukihenkilökoulutusta pidetään toiminnalle motivoivana tekijänä. Koulutus antaa uusia tapoja tukea tukihenkilön identiteettiä ja henkistä kasvua. Molemmat ovat tarvittavia taitoja kohdattaessa

13 8 tuettava henkilö ongelmineen. (Lahtinen 2003, 31, Heiskanen toim. 1993, 5.) Koulutuksen tarkoituksena ei ole tehdä vapaaehtoisista ammattilaisia tai terapeutteja, vaan antaa heille valmiuksia kohdata tuettava tasavertaisena ihmisenä (Heiskanen toim., 1993, 7). Ennen koulutusta voidaan osallistujat haastatella, millä kartoitetaan koulutukseen osallistujan elämäntilannetta ja sen tasapainoa, sekä motivaatiota tukihenkilötyöhön (Auvinen 2004, 19). Koulutukseen kuuluu perus- ja jatkokoulutus (Porkka & Salmenjaakko 2005, 15). Kulhomäen artikkelissa jatkokoulutusta pidetään vapaaehtoistyön tukipilarina. Tämän hän perustelee sillä, että ilman koulutusta yhdessä tekemisen ja kokemisen tunne häviää. (STM 2002, 93.) Muun muassa A-klinikkasäätiö (2000, 106) ja Harju ym. (2001, 86 87) pitävät koulutusta erittäin tarpeellisena myös siinä suhteessa, että siellä käydään läpi tarpeellisia faktoja esimerkiksi mielenterveyden ongelmista ja päihdeongelmaisen yleisestä käyttäytymisestä. Niiden tunteminen auttaa ymmärtämään paremmin tuettavia. Faktan tunteminen auttaa lievittämään mahdollista pelkoa ja jännitystä erilaisissa tilanteissa. Koulutuksessa käydään läpi myös tukihenkilön omaa jaksamista ja rajojen asettamista suhteessa (Lahtinen 2003, 31). Koulutuksen tärkeänä tavoitteena on myös sitouttaa vapaaehtoinen toimintaan ja toiminnan periaatteisiin. Yleensä koulutus nivotaan taustayhteisön toimintaan (Auvinen 2004, 21). Lisäksi kouluttavan tai kouluttavien toimijoiden toimintaperiaatteet on hyvä tuntea, jotta niiden pohjalta osaa toimia. (Harju ym. 2001, ) Tavoitteena on saada tukihenkilö myös sisäistämään riittävästi maallikkoauttajan roolinsa, ettei tämä ota liikaa vastuuta ja kantaa hoitoa koskeviin kysymyksiin, sillä tukihenkilön ei tarvitse yrittää tehdä pikkuammattilaisvaikutusta. (Heiskanen toim., 1993, 36.) Koulutuksessa menetelminä voidaan käyttää muun muassa vuorovaikutustaitojen ja eläytymisen harjoituksia, sekä tietenkin käydään läpi eettisiä kysymyksiä. (Auvinen 2004, 21.) Tärkeä pohtimisen aihe eettisistä kysymyksistä on vaitiolovelvollisuus ja siihen sitoutuminen (Lahtinen 2003, 31).

14 9 Koulutusta on myös kritisoitu aitouden ja spontaaniuden tappavana tekijänä, sillä se saattaa tehdä tukihenkilöstä epävarman itseänsä ja kykyjensä suhteen. Uhkana on myös, että asiat teoretisoidaan liiaksi, jolloin tukihenkilölle saattaa muodostua kuva siitä, että hänen tulisi olla puoliammattilainen ja pystyä korvaamaan ammattilaiset. Tuettava on kuitenkin itse vastuussa elämästään, eikä tukihenkilön ole osattava ratkaista kaikkia hänen ongelmiaan. (Lahtinen 2003, ) Työnohjaus, tarpeellinen voimavara Tukihenkilöitä motivoi usein työstä saatu auttamisen kokemus. Motivoituneisuus pitää innostuneisuutta yllä ja tämä auttaa jaksamaan. Innostuneisuutta täytyy tukea, jotta työtä jaksaa tehdä, sillä kaikkeen työhön kyllästyy, jos motivaatio on heikko. (Heiskanen toim. 1993, 7.) Lahtisen (2003, 13, 57) mukaan työnohjauksen tarkoitus on kasvattaa tukihenkilöitä toimimaan omien kykyjensä ja voimiensa mukaan. Se on tilaisuus, jossa voi purkaa mieltänsä, miettiä ääneen ongelmia ja löytää ratkaisuja. Asioiden purkaminen lisää omia voimavaroja sekä nostaa työn mielekkyyttä ja laatua. Lehtinen (1997, 21) huomauttaa, että työnohjaus voi olla myös vapaata yhdessäoloa. Tämä on myös osoitus siitä, että vapaaehtoistyöntekijöistä huolehditaan. Lahtisen (2003, 52) mukaan tukihenkilö saa vertaistuen avulla tarvittavia voimavaroja tuettaviensa asioiden hoitamiseen. Ryhmä antaa toistensa käyttöön omasta toiminnastaan syntynyttä hiljaista tietoa, eli kokemustietoa, sekä luovat yhdessä uutta tietoa (Porkka & Salmenjaakko 2005, 11). Auvinen (2004, 22) korostaa työnohjaajan ja työnohjausryhmän vuorovaikutuksen merkitystä. Tässä yhteistyössä tukihenkilö pohtii omia kokemuksiaan. Ei ole niinkään merkityksellistä puhua siitä, mitä on tapahtunut, kuin siitä millaisia tunteita ja merkityskokonaisuuksia tilanteesta syntyi. Työnohjaajalla on hyvinvoinnin turvaamisessa myös tärkeä rooli, sillä hän pitää huolen siitä, ettei tukihenkilö polta itseään loppuun. Tavoitteena on saada ohjattava ymmärtämään toimintansa kokonaisuudessaan sekä edistämään hänen itsetuntonsa kehittymistä. Tärkeää on myös löytää ohjattavan luovuus ja keinot käyttää sitä tuettavansa kanssa. Työnohjauksessa voidaan lisätä myös työtä koskevaa tietoisuutta. (Lahtinen 2003, 52; Auvinen 2004, 22.) Tavoitteena on myös jatkuva kasvu ja kehittyminen ihmisenä, tukihenkilönä ja

15 10 yhteistyökumppanina. Työnohjauksessa opitaan omien kykyjen, mahdollisuuksien, rajojen ja kehittämistarpeiden havainnointia. Työnohjaus on jatkuvaa, säännöllistä ja ennalta sovittua. (Porkka & Salmenjaakko 2005, 11.) Työnohjauksessa on tärkeää selventää realistisia auttamismahdollisuuksia, todeta ja hyväksyä auttamisen rajallisuus (Heiskanen toim., 1993, 36). Tarve työnohjaustilanteisiin on siitäkin syystä erittäin suuri, että tukihenkilöt kohtaavat monimutkaisia ongelmia, joihin heillä ei ole ammattinäkökulmaa. Varsinkin aloitteleva tukihenkilö saattaa yrittää kantaa liian suurta vastuuta tuettavan ongelmista, ja kokee syyllisyyttä epäonnistuessaan ratkaisemaan niitä (Heiskanen toim., 1993, 36). On kuitenkin muistettava, että työnohjauksen merkitys ei vähene, vaikka tukihenkilöllä olisikin ammatillinen koulutus aiheeseen ja sitä kautta työnohjaus. Tukihenkilöprosessi on ainutlaatuinen ja yksilöllinen. (Porkka & Salmenjaakko 2005, 6.) Tukihenkilöiden jaksamisen turvaamisen lisäksi työnohjauksiin kuuluu toiminnan suunnittelu ja kehittäminen. Tukihenkilöt voivat jakaa kokemuksiaan ja sitä käytännön tietoa, jota heille on kertynyt toimimisesta arjessa. (Auvinen 2004, 17; Porkka & Salmenjaakko 2005, 11.) 3 PÄIHDETYÖ TUKIHENKILÖTOIMINNAN TAUSTALLA Päihdetyö voidaan luokitella seuraavanlaisesti: terveyttä edistävä ja ennaltaehkäisevä päihdetyö, varhaisvaiheen päihdehaittojen ehkäisy sekä hoitava ja kuntouttava päihdetyö (STM 2002, 50). Ennaltaehkäisevää ja kuntouttavaa päihdetyötä ei tule nähdä kahtena erillisenä strategiana, vaan saman asian eri puolina. Molemmissa tavoitteet ovat samanlaisia, eli terveyden edistäminen ja haittojen vähentäminen. (Soininen & Sulkko toim. 2004, ) Mielestämme tukihenkilön rooli voisi olla merkittävä ennaltaehkäisevässä päihdetyössä esimerkiksi päihdeperheen omaisten näkökulmasta katsottuna, ja korjaavassa päihdetyössä päihdekuntoutujan näkökulmasta katsottuna. Tukihenkilötoiminta täydentää päihdehuoltoa ehkäisemällä osaltaan päihdeongelmaisen syrjäytymistä (Auvinen 2004, 19).

16 3.1 Päihdepalvelujen lähtökohdat ja lainsäädäntö 11 Suomen perustuslain mukaan jokaiselle on turvattava riittävät sosiaali- ja terveyspalvelut ja väestön terveyttä on edistettävä. Sosiaalihuollon asiakaslaissa ja potilaslaissa määrätään, että päihdeongelmastaan huolimatta henkilöllä on oikeus normaaleihin sosiaali- ja terveydenhuollon palveluihin, laadukkaaseen sosiaalihuoltoon, terveyden- ja sairaanhoitoon, sekä hyvään kohteluun. Päihdehuoltolain mukaan kunnan on huolehdittava siitä, että päihdehuolto järjestetään sisällöltään ja laajuudeltaan sellaiseksi kuin kunnassa esiintyvä tarve edellyttää. (STM 2002, 26, 27.) Päihdehuoltolain (8 ) mukaan toiminnassa on otettava ensisijaisesti huomioon päihteiden ongelmakäyttäjän ja hänen läheistensä etu (Stakes 1993, 4). Kaiken toiminnan lähtökohtana tulisi olla asiakkaan tarpeet eikä kunnan resurssit (Leskinen ym. 2003, 13). Päihdepalveluja kehitetään jatkuvasti yhteistyössä eri tahojen kanssa. Niitä järjestettäessä tulisi huomioida peruslähtökohdat, joiden mukaan jokaisella on oikeus tarpeenmukaiseen ja tasokkaaseen, oikeaan aikaan toteutettuun päihdehoitoon ja - kuntoutukseen. (STM 2002.) Kokemuksemme mukaan tällä hetkellä esimerkiksi hoitoa ei saa kuitenkaan oikeaan aikaan, vaan hoitoon täytyy jonottaa. Tässä tukihenkilön rooli voisi olla merkittävä. Palvelujen piiriin tulisi voida hakeutua oma-aloitteisesti ja tarpeeseen tulisi vastattava mahdollisimman varhain ja kaikilla palvelujen tasoilla. On myös mahdollistettava ja turvattava asiakkaan oma osallistuminen häntä koskevissa asioissa, kuten hoidon suunnittelussa ja päätöksenteossa, jolloin huomioidaan asiakkaan omatoimisuus, itsemääräämisoikeus ja luodaan luottamuksellisuutta. Asiakasta on tuettava ratkaisemaan erinäisiä toimeentuloon, työhön ja asumiseen liittyviä ongelmia. Päihdekuntoutuksessa otetaan huomioon asiakkaan fyysisen ja psyykkisen terveydentilan lisäksi hänen sosiaalinen tilanteensa ja tuen tarpeensa. (STM 2002.) Mielestämme tukihenkilötoiminta voisi olla osaltaan tukemassa julkisia palveluja näissä tavoitteissa. Tukihenkilön kulkiessa päihdekuntoutujan rinnalla voisi kuntoutujan motivaatio olla korkeampi, kuin itsenäisesti toimiessaan. 3.2 Päihdetyö perustuu päihdestrategioihin

17 12 Päihdestrategia tulisi löytyä jokaisesta kunnasta päihdepalvelujen laatusuositusten mukaan. Päihdestrategia ohjaa, mitä kaikkia palveluita kunnan tulee hankkia, mistä ne hankitaan ja miten ne hankitaan. Strategia perustuu kunnan hyvinvointiohjelmaan sekä vahvaan tieto- ja arvopohjaan. Sen tulisi huomioida myös erityisryhmät koko väestön rinnalla. (Soininen & Sulkko toim. 2004, 74.) Pikkaraisen (2006) mukaan strategiassa on kysymys asioiden laittamisesta tärkeysjärjestykseen. Etelä-Savo on maan päihdeongelmallisinta aluetta, minkä vuoksi on tärkeä kiinnittää huomiota päihdepalvelujen järjestämiseen laadukkaalla tavalla. Palveluketjun ollessa pirstaleinen ja aukkoinen, on mahdotonta taata palvelujen jatkuvuus ja yhteistyön saumattomuus. Päihdestrategia linkittää yhteisillä linjauksillaan eri tahoja yhteen, mikä edistää päihdetyön kehittämistä (Ihalainen & Kettunen 2006, 182). Mikkelin päihdestrategia jakautuu kahteen toisiaan täydentävään osaan, ennalta ehkäisevään, sekä korjaavaan strategiaan. Ennalta ehkäisevän strategian tavoitteena on luoda päihteettömämpi ja päihdehaitoista vähemmän kärsivä seutukunta, sekä toimijoiden tiiviimpi yhteistyö. Korjaavan päihdestrategian tavoitteena on päihdeongelmaisen toimiva palveluketju ja ammattilaisten verkostoiva työote. (Pikkarainen 2006.) 3.3 Päihdepalvelujärjestelmä Päihdehoitoa toteutetaan sekä yleisissä sosiaali- ja terveydenhuollon palveluissa että erityisissä päihdepalveluissa. Päihdeongelmaan liittyvistä päivystyspalveluista ja ensiavusta huolehtii perusterveydenhuollon palvelut tai yhdistetyt sosiaali- ja terveyspalvelut, joissa monin paikoin tarjotaan päihteiden käyttökierteen katkaisu- ja vieroitushoitoa. Vaikeimmat päihteiden käyttöön liittyvät somaattiset ja psyykkiset sairaudet hoidetaan erikoissairaanhoidossa. (STM 2002, 29.) Sosiaalitoimistojen työhön kuuluu muun muassa asiakkaan neuvonta ja ohjaus eri päihdehuollon palveluihin, maksusitoumusten järjestäminen sekä auttaminen toimeentuloon ja asumiseen liittyvissä ongelmissa. Pitempiaikaisessa hoidossa ja kuntoutuksessa sosiaalitoimistojen rooli on merkittävä varsinkin niissä kunnissa, joissa ei ole joustavasti tarjolla erikoistuneempia päihdepalveluja. (STM 2002, 28, 29.)

18 13 Sosiaali- ja terveyspalveluiden yleisten palveluiden lisäksi kunnassa on tarjolla erityispalveluja. Erityispalvelut voidaan jakaa avohoitoon, välimuotoisiin palveluihin, kuten ensisuojiin ja asumispalveluihin sekä laitoskuntoutukseen. Avohoitoyksiköitä ovat esimerkiksi A-klinikat, nuorten päihde- ja huumepysäkit, terveysneuvontapisteet ja päiväkeskukset. Laitoskuntoutukseen kuuluvat katkaisuhoitoasemat ja kuntoutuslaitokset. Yleisten ja erityispalveluiden lisäksi toimii myös erilaisia vapaaehtoisjärjestöjä. Näitä ovat esimerkiksi vertaisryhmät AA ja NA. (STM 2002, 30, 31, 32, 33.) Päihdepalvelujen kysyntä peruspalveluissa kasvaa, mikä aiheuttaa entistä suurempia vaatimuksia peruspalveluille. Erityispalvelujärjestelmää ei voi kuitenkaan laajentaa loputtomasti. (STM 2002, 38.) Päihdetyö jää pääosin päihdehuollon erityispalveluiden hoidettavaksi, vaikka sen tulisi olla koko palvelujärjestelmän yhteinen asia. Tehokas ja vaikuttava päihdetyö mahdollistuu vain yhteistyöllä (Soininen & Sulkko toim. 2004, 71). Myös päihdehuoltolaissa edellytetään tahojen välistä tiivistä yhteistyötä. (Päihdehuoltolaki 41/1986) Yhtenäisyyttä ja yhteistyötä enemmän eri yksikköjen välille. Moneen kertaan joutuu selittää samat asiat moneen paikkaan., yhtenäisyyttä/yhteistyötä pitäisi olla palvelujen kesken enemmän. Etenkin koska palvelut tuotetaan pääosin ostopalveluina, on saumattomuus palveluiden jatkumossa vaikeaa luoda. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että palveluista toiseen siirtyminen on vaikeaa ja tästä syystä kuntoutus pätkiytyy, sillä vastuuta kantava taho on epäselvä. Vaikka järjestöjen ja muiden tahojen aktiivinen osallistuminen onkin hyvä asia, mutkistaa toimijoiden laaja joukko järjestelmän selkeyttä. (Soininen & Sulkko toim. 2004, ) 3.4 Yleisesti päihdeongelmasta Heikko elämänlaatu luo tyytymättömyyttä, joka taas puolestaan johtaa helposti päihdekierteeseen (liite 1.) Onkin tärkeää suunnata huomio juuri elämänlaadun kohentamiseen kuntoutuksessa, jolloin voidaan paremmin ehkäistä retkahduksia. (Koski-Jännes ym. 2003, 16.) Retkahdus koettelee niin kuntoutujaa, työntekijää kuin

19 14 tukihenkilöäkin. Olisi hyvä tiedostaa itsensä ja toisen inhimillisyys ja epätäydellisyys. Retkahdus ei ole epäluottamuslause kuntoutujan kanssa työtä tehneiden panostukselle, vaan se voi olla vain osoitus huonosta ajasta päihteetöntä elämää ajatellen. Kun hyväksyy keskeneräisyyden, on helpompi jatkaa taas eteenpäin. (Ihalainen & Kettunen 2006, 178.) Jos retkahduksia esiintyy usein, tukihenkilötkin väsyvät (Koski- Jännes ym. 2003, 46). Tuettavaan on retkahduksenkin jälkeen silti pystyttävä luottamaan ja pyrittävä tukemaan hänen voimaantumistaan (Leskinen ym. 2003, 52 53). Kun päihdeongelma suurenee, suhteet läheisiin etääntyvät ja toimintapiiri kapenee päihteidenkäytön viedessä yhä enemmän aikaa. Kamppaillessaan irti riippuvuudestaan, ihminen tarvitsee ympärilleen kannustavan ja tukevan verkoston (Leskinen ym. 2003, 12). Jos tällaista tukea ei ole saatavilla, ihmisen selviytymismotivaatio ei välttämättä johda pysyviin muutoksiin elämäntavoissa. Toisin sanoen ne, joilla on ympärillään sosiaalinen verkosto, selviytyvät yleensä paremmin päihdehoidon jälkeen, kuin ne, joilla ei tällaista tukea ole. Sosiaalista tukea merkittävämpi seikka raitistumiseen on kuitenkin se, että ihmisellä on halu raitistua ja muuttaa elämäntapaansa. Ilman tätä motivaatiota ei sosiaalisesta tuesta juurikaan ole hyötyä. Sosiaalisen verkoston ja itsestään lähtevän motivaation lisäksi tarvitaan halu ottaa vastaan tukea. Kun joukkoon lisätään korvaavien toimintojen löytyminen, edetään tuloksiin (Koski-Jännes ym. 2003, 7, 9, 16.) Päihteiden väärinkäytöstä luopumiseen päästään kuitenkin pitkän prosessin kautta. Prosessi vaatii yleensä kuukausien ja vuosien työn. Kuukauden laitoshoitojakso on vain tämän prosessin alku. Jatkossa juuri tukihenkilöiden ja muiden päihteettömyyttä tukevien ihmissuhteiden panos on merkittävä. (Koski-Jännes ym. 2003, 62.) 3.5 Päihdepalvelujen asiakkaat ja heidän kanssaan toimiminen Suurin osa päihdeasiakkaista on sosiaalisesti huono-osaisia. Työssäolo on harvinaista ja perhesuhteiltaan yksinäisiä on paljon. Huumeasiakkaat ovat selvästi nuorempia kuin alkoholiasiakkaat. Huumeasiakkaiden koulutustaso on matala, valtaosan koulunkäynti on loppunut peruskouluun. Suurin osa heistä on työttömiä. Asunnottomia alkoholiasiakkaista on noin 9% ja huumeasiakkaista joka kymmenes. Osa asuu erilaisissa asumispalveluissa. Suurin osa päihdeongelmaisista on ensisijaisesti alkoholia käyttäviä keski-ikäisiä ja huono-osaisia miehiä. Huumeiden

20 15 käyttöön liittyy sosiaalisen huono-osaisuuden lisäksi mielenterveysongelmia ja somaattisia ongelmia. Merkittävä ongelma on pistämällä tapahtuvaan huumeiden käyttöön liittyvät veriteitse leviävät vakavat virusinfektiot, kuten hepatiitti-c ja HIV. (STM 2002, ) Asiakas tulee kohdata tasa-arvoisena henkilönä. Hänellä on usein huono itsetunto ja - luottamus, mitä tulisi kaikin tavoin tukea ja kohottaa. Asiakkaat voivat kokea syyllisyyttä ja huonommuudentunteita, mitkä voivat olla juuri niitä tekijöitä jotka estävät häntä muutamasta elämäänsä. Tukihenkilön olisi siis hyvä tuoda erilaisia näkökulmia ja ongelmanratkaisumalleja asioihin, antamatta kuitenkaan valmiita vastauksia. (Leskinen ym. 2003, 53.) Muita tärkeitä asioita on välittäminen ja jämäkkänä oleminen. Tärkeää on huomioida asiakkaan näkökulma ja mielipiteet, sekä kannustaa tätä uusien ajatusten tuottamiseen. Uudet ja mielihyvää tuottavat asiat ovat merkityksellisiä käyttäjän kuntoutumisessa. Päihteetön arjen eläminen virastoasioidenhoitamisineen ja kaupassakäynteineen ei ole itsestäänselvyys päihdekuntoutujalle. Näiden rutiinien harjoittelu kuuluu tärkeänä osana kuntoutukseen. (Ihalainen & Kettunen 2006, 177.) Hälventää pelkoja ja auttaa käytännön asioissa asiakasta. 3.6 Paluu päihdekuntoutuksesta arjen kiemuroihin Novitskij (2003, 11) toteaa, että päihdekuntoutujien laitoshoidon jälkeiseltä ajalta puuttuu toiminnan jatkuvuus. Fyysinen vieroittautuminen päihteestä on helpompaa, kuin elämäntapojen muutos. Mielestämme tähän toiminnan jatkuvuuden puutteeseen voisi tukihenkilöstä olla apua. Tukihenkilö voisia auttaa elämäntilanteen järjestykseen saattamisessa. Näkisin tukihenkilön hyvin tarpeellisena. Päihdeongelmat ovat kasvava ongelma ja niiden parissa joutuu paljon painiskelemaan. Olemme yksikkö, jossa tapaamme kuntoutujia joskus hyvinkin harvajaksoisesti, joten erilaiset tukihenkilöt olisivat tärkeä lisä arjessa selviytymisessä. Kuntoutujan palatessa kotiin hän kohtaa samat ongelmat, joiden kanssa kamppaili ennen laitoshoitojaksoa. Vanha elämä näyttäytyy päihteiden käyttöön kohdistuvana

21 himona, velkoina, edessä olevina tuomioina, asunnottomuutena, työttömyytenä, tyhjyyden tunteena ja siitä seuraavana masennuksena. (Novitskij 2003, 39, 40.) 16 Aika ajoin kovaa yritystä irtiottoihin entisestä elämästä, mutta monet käytännön ongelmat: rahahuolet, asunto, kouluttamattomuus, työttömyys, entinen kaveripiiri vetävät äkkiä puoleensa. Osalla ei ole mitään oikeaa tahtoa raitistua ja silloin tilanne näyttää toivottomalta. 4 TUKIHENKILÖ, YKSI VERKOSTOTYÖN TEKIJÖISTÄ Verkostoituminen eli ammattiryhmien yhteistoiminta näyttää lisääntyneen sosiaali- ja terveydenhuollossa. Asiantuntijoiden asemaa on alettu arvioimaan uudestaan ja yhä merkittävämmäksi on noussut kokemustiedon määrä. Ammattilaisten, heidän asiakkaidensa ja vapaaehtoistoimijoiden välisestä vuorovaikutuksesta on keskusteltu ja siinä on nähtävissä muutosta. Esimerkiksi ns. jaettu asiantuntijuus ja uusi työnjako etsivät paikkaansa. (Auvinen 2004, 12.) 4.1 Verkostotyö yhteistyön perustana Alkoholiohjelmassa (STM 2004, 65) huomioidaan, että päihdehaittojen hoito ja ehkäisy eivät onnistu pelkästään viranomaistoimintana, sillä työhön tarvitaan mittava määrä erilaisia kokemuksia ihmisten arkeen. Hyvinvointipalvelujen tuottajia ovat julkisen sektorin ohella yksityiset yritykset sekä perheet ja suku. Puhutaan welfare mix periaatteesta, jolla tarkoitetaan edellä mainittujen toimijoiden tekemää yhteistyötä palvelujen aikaansaamisessa. Julkisen ja perheen välissä toimiva laaja kansalaisyhteiskunta muodostuu esimerkiksi järjestöistä, yhdistyksistä, seurakunnista ja vapaaehtoisista. (Harju ym. 2001, 19; Eskola & Kurki 2001, 11; Matthies ym. 1996, ) Järjestötoiminta rakentaa ja vahvistaa merkittävästi sosiaalisia ja yhteisöllisiä verkostoja. Järjestötoiminnalla on myös mahdollisuus päästä kehittämään vertaisryhmätoimintaa ja oma-apu tukea ihmisten arjen ongelmiin. Järjestöjen edustajat voivat erikoistua eräänlaisiksi arkipäivän ongelmien palveluohjaajiksi. (STM 2004, 65.)

22 17 Yhteistyö on toisinaan koettu jopa välttämättömäksi oman jaksamisen ja ammatillisen toiminnan edellytyksenä. Yhteistyön ohella voi tutustua myös muiden tahojen toimintaan (Harju ym. 2001, 81). Moniammatillinen yhteistyö tarjoaa useita eri näkökulmia asioihin, mikä tarkoittaa kokonaisvaltaisempaa, uskottavampaa ja vaikuttavampaa työskentelyä asiakkaan hyväksi. Nykyisin asiakas itsekin tulisi ottaa mukaan verkostoon tasavertaisena yhteistyökumppanina. Moniammatillisuus antaa lisää voimavaroja ja mahdollisuuksia työskentelylle. Verkostotyö ei saisi kuitenkaan olla itsetarkoitus, vaan yhteiseen tavoitteeseen pääsemisen väline ja tiedonvälityskanava. (Huoponen ym. 2001, 60, 61.) Kun tehdään töitä yhteisen tavoitteen eteen yhteistyötahot hyötyvät kukin omalla alueellaan (Hemmilä ym. 1999, 19). Työnjako voi yhteistyön kehityttyä eriytyä ja painottua osallistujien kesken eri tavoin ja sitoutumisen taso ja osallistuminen voivat vaihdella toiminnan edetessä (Huoponen ym. 2001, 59). Haasteita yhteistyölle tuo myös virkamiesmäinen byrokratia. Osallistujien arvot ja ammattikieli poikkeavat toisistaan, salassapitovelvollisuutta tulkitaan eri tavoin ja yhteistyö on ylimitoitettua muun muassa epärealististen tai epäselvien odotusten vuoksi. Tuttuja ja turvallisia toimintatapoja on vaikea murtaa, mistä seuraa heikko tiedonkulku, jolloin vastuu ja sitoutuminen työskentelystä häviävät, eikä toiminta jatku. Työskentelyä ja seurauksia olisi hyvä myös arvioida, sillä molemmat tarjoavat arvokasta tietoa työskentelystä. (Huoponen ym. 2001, 64 67; Virtanen toim. 1999, 35.) Laadukas verkostotyö edellyttää riittäviä resursseja, tarvetta ja motivaatiota. Se vaatii toimiakseen poisoppimista vanhoista kaavoista ja rutiineista sekä avoimuutta uuden oppimiseen. Verkostotyön perusajatus on asiakkaan laadukas, suunnitelmallinen ja järjestelmällinen auttaminen useiden eri toimijoiden kesken. Osallistujien tulee olla sitoutuneita ja heidän välillään täytyy vallita keskinäinen luottamus, avoimuus ja tasavertaisuus. Verkostotyö tarkoittaa käytännössä sitä työtä ja yhteistä tavoitetta, johon kukin verkoston jäsen pyrkii tahollaan, niillä toimintatavoilla ja suunnitelmilla, jotka on yhdessä tehty. (Huoponen ym. 2001, 60 63; Virtanen toim. 1999, 110.) Kun verkostotyö toimii oikeasti, on jokaisella osallistujalla selkeä käsitys omasta vastuualueestaan, mutta hän tietää myös mitä muut tekevät ja milloin. Toimivassa verkostossa myös tiedonkulku on nopeaa ja selkeää, jolloin se voi toimia

23 18 perustehtäväänsä toteuttaen, eli auttaa asiakasta. Työskentelytapa on vaativa ja haasteellinen. Se vaatii osallistujilta joustavuutta ja vastuuntuntoa, sekä avointa mieltä ja rehellisyyttä. Hyvät kommunikaatiotaidot ovat ehdottomasti voimavara, minä tulisi nähdä myös muut osallistujat. (Ihalainen & Kettunen 2006, 44, 45.) 4.2 Viranomaiset ja tukihenkilö vuorovaikutuksessa Tukihenkilöiden tulisi olla osa sosiaalityön kolmioitumista, johon kuuluvat asiakas, ammattilainen ja tukihenkilö. (Lehtinen 1997, 53.) Asiakas Koulutukseen ja tietoon perustuva apu Viranomainen Arkielämässä selviytyminen Tukihenkilö Rekrytointi ja tukeminen (KUVA 1. Sosiaalityön kolmioituminen) Tukihenkilö toimii yhteistyössä ammattilaisten kanssa. Ammatti-ihmisiltä saatava tuki ja arvostus ovat tärkeitä (Heiskanen toim., 1993, 4). Ammattityöntekijän tärkeänä tehtävänä on välittää tukihenkilöitä ja tietoa heidän toiminnastaan mahdollisimman monelle autettavalle. Näin tukea tarvitsevat osaavat pyytää apua myös tukihenkilöiltä. Työssä olisi hyvä ottaa huomioon sekä vapaaehtoisen että tuettavan toiveet ja tarpeet ja sovittaa nämä yhteen. Lisäksi olisi hyvä tietää tuen tarvitsijan tilanne kokonaisuudessaan ja se, mitä palveluja hän jo entuudestaan saa. Kun pidetään huolta, että yhteistyö sujuu, voidaan säästää sekä omia, että muiden resursseja. (Harju ym. 2001, 57, 82.) Työntekijän on annettava tarvittava tuki tukihenkilöille. Vapaaehtoistyöntekijänä tukihenkilöllä on usein paremmat kontaktit ammattiverkostoon kuin luonnolliseen verkostoon kuuluvilla henkilöillä, sillä tukihenkilö tekee tiivistä yhteistyötä ammattilaisten kanssa (Lehtinen 1997, 6).

24 19 Tukihenkilö toimii isolaattina verkostossa, mikä tarkoittaa sitä että hän ei kuulu mihinkään verkostoryhmään, vaan on olemassa vain tuettavaansa varten. Isolaatti antaa tuettavalleen voimavaroja. (Seikkula 1994, 29.) Hyvä tukihenkilö auttaa varmasti omaa työskentelyä ja tuo uutta henkilökohtaisempaa näkökulmaa suhteessa asiakkaisiin. Tukihenkilö tekee yhteistyötä niiden tahojen kanssa, joiden päämäärä on sama kuin tukihenkilönkin, eli tuettavan elämänladun parantaminen. Näitä tahoja ovat muun muassa päihdehuollon palvelut, KELA, sosiaalitoimi, terveydenhuolto, mielenterveys yksiköt, sekä eri järjestöjen palvelut. Tukihenkilö on se henkilö joka voi selvittää viranomaisverkostoa käytännönläheisesti tuettavalleen ja saada tuettava itse ymmärtämään omat halunsa ja tarpeensa. (Leskinen ym. 2003, 51, 52.) Leskinen ym. (2003, 15, 52 53) toteavat, että sopivien palveluiden löytäminen on merkittävä osa tukihenkilön työtä. Työskentely vaatii sisua, sillä välillä viranomaisten kanssa saa tapella kuntoutujan asioista ja tämän oikeuksista. Lehtisen (1997, 54) mukaan ammattilaisilla ei ole kummoisia valmiuksia lähteä tekemään tiivistä yhteistyötä yhdessä tukihenkilöiden kanssa, sillä he tarvitsevat aikaa perehtyä vapaaehtoistyöhön ja sen periaatteisiin ja käytäntöihin. Aikaa pitäisi antaa myös uusien asioiden sisäistämiselle ja tapojen luomiselle. Heiskasen (toim. 1993, 6) mukaan kummankin osapuolen ollessa selvillä toistensa työnkuvista ja mahdollisuuksista, tulevat ammattilaisten parhaat puolet esille ja näin on mahdollista löytää uusia toimintamalleja. Tämä kuitenkin edellyttää sitä, että ymmärretään, ettei toisen kasvu ole pois itseltä, vaan se kehittää työn kokonaisuutta. Tukihenkilö on kuin työntekijän oikea käsi. Auvisen (2004, 18) mukaan hoitopaikoista ja muiden sosiaali- ja terveysviranomaisten taholta huokuu tarve tukihenkilöistä. Joskus itse päihdekuntoutuja saattaa ottaa tarpeen esille. Jos viranomaisaloitteisuus on valmisteltu hyvin, se kokemuksien mukaan toimii ja yhteistyö on voimavarana tukihenkilösuhteen kuluessa. Leskiseen ym. (2003, 13) viitaten verkostotyön onnistuessa on päihdekuntoutujan helpompi hoitaa asioitaan tukihenkilön avustuksella, kun palveluiden välillä ei tarvitse kiertää

25 saman asian tiimoilta. Asioiden kaikin puolin toimiessa päihdekuntoutujan retkahtamista on helpompi ehkäistä AIKAISEMPIA TUTKIMUKSIA Tukihenkilötoiminnasta on tehty oppaita ja itse toiminnasta löytyy tietoa, mutta sitä on tutkittu vähän. Löysimme vain yhden tukihenkilötoiminnasta tehdyn suomalaisen tutkimuksen. Esittelemme lisäksi pari aihetta sivuavaa tutkimusta. Lehtinen (1997, 54, 55) viittaa teoksessaan (1994) kirjoittamaansa Tukihenkilö apuna arjessa -järjestöjen tukihenkilöprojektiin. Siinä on selvitetty tukihenkilöiden kokemuksia ammattityöntekijöiden suunnalta saadusta tuesta. Tutkimuksesta ilmeni, etteivät ammattilaiset ottaneet tukihenkilöitä kovin vakavasti. Tämän he kokivat johtuvan tietämättömyydestä. Tiedonjakaminen ja muiden yhteyksien levitys oli tärkein tehtävä, mikä tukihenkilöiden mukaan kuului ammattilaisille ja järjestöjen työntekijöille. Tiedotus oli muutenkin heidän mielestään puutteellista, sillä kaikki apua tarvitsevat eivät osaa vaatia tukihenkilöpalvelua. Kunnilla on merkittävä tehtävä tukihenkilötoiminnan ylläpitämiseksi, sillä vaikka toiminta maksaakin jonkin verran eikä se paikkaa virallisen palvelujärjestelmän aukkoja, on siitä saatava apu kaikkien niiden kulujen arvoista. Kulut ovat varmasti myös paljon pienempiä kuin virallisia teitä saatavista palveluista syntyvät kulut. Lehtinen (1997, 54) mainitsee myös Müller-Kohlerbergin (1990) tutkimuksen tukihenkilötyön vaikuttavuudesta, jota on tutkittu Osnabrückin kaupungin sosiaalivirastossa lastensuojeluosaston perhetyön yhteydessä. Tutkimuksen mukaan työntekijöillä, joiden yhteistyökumppanina oli tukihenkilö, oli enemmän ja tyytyväisempiä asiakkaita. Tutkimuksen perusteella todettiin, että ammattilaiset pystyivät resursoimaan aikansa ja työpanoksensa erilailla, kun joku hoiti asiakkaan juoksevat arkipäivän asiat. Näin ollen työntekijät olivat yhteiskunnallisesti hyödyllisempiä ja taloudellisempia. Koski-Jännes ym. (2003, 8, 17) selvittivät tutkimuksessaan, auttaisiko käytännön ohjaus ja sosiaalinen tuki laitoshoidosta lähteviä kuntoutujia enemmän kuin sanalliset ohjeet tuen merkityksestä ja siitä, miten ja mistä tukea voisi hankkia. Tukihenkilön