Suomalainen sauna Portugalissa

Transkriptio

1 Suomalainen sauna Portugalissa Kun suomalainen muuttaa Portugaliin talvehtimaan, mitä hän vie Suomesta mennessään? Satelliitin, josta voi seurata esimerkiksi Kotikatua, saunan ja kirjoja. Kirjoja on oikeasti syytäkin viedä mukana, sillä kirjastolaitos on Portugalissa vielä varsin kehittymätön. EU-tuella tilannetta on kohennettu, mutta portugalilaiset eivät varsinaisesti ole lukevaa kansaa. Keskiverto portugalilainen lukee yhden kirjan vuodessa. Kirjakauppatoiminta on kannattavaa vain, jos samassa tilassa on myynnissä myös muita paperituotteita ja lahjatavaraa. Kirjat ovat portugalilaisten mukaan kalliita, ja niinhän ne ovatkin. Markkinat ovat pienet, mutta isoissa kaupungeissa, kuten Lissabonissa ja Portossa, on hyviä perinteisiä kirjakauppoja, ja ranskalainen Fnac-niminen ketju on suosittu. Portugalilaisten lukutaidottomuus on kuitenkin hämmentävää, onhan sentään kyseessä EUmaa, joka yhtenä ensimmäisistä maista maailmassa asetti oppivelvollisuuden pakolliseksi vuonna Laki ei tainnut toimia käytännössä, sillä tilastojen mukaan lähes 10 prosenttia maan asukkaista ei osaa vieläkään lukea tai kirjoittaa edes omaa nimeään. Lukutaidon taso on sama kuin Filippiineillä ja Meksikossa, mutta huonompi kuin Kolumbiassa, Venezuelassa ja Paraguayssa, ja paljon huonompi kuin Costa Ricassa. Portugali on kooltaan pieni, joten siellä luulisi olevan helppo toteuttaa lukutaitokampanjoita tai syventää kirjallista verkostoa. Maaseutu on kuitenkin lukemisen suhteen erityistä takapajulaa, minkä myös hallituksen edustajat ovat voimattomina todenneet. Mitä erikoista on portugalilaisen pikkukaupungin pankin asiakaspalvelutiskillä? Laatikko, jossa on paperia käsien pyyhkimistä varten. Pankin asiakkaat allekirjoittavat pankkitositteet peukalonjäljellä. Vaikka kaikkein heikoimmassa asemassa olevat, suuret romaniperheet, nostavat minimitoimeentuloaan pankin tiskiltä peukalot musteessa, pankin edessä heitä saattaa odottaa viimeisintä huutoa oleva tuliterä Fort Transit. Sitä katsellessa suomalaiselle tulee hiki. On kuitenkin fakta, että rentoon elämään ja omiin aikatauluihinsa piintyneet portugalilaiset käyttävät rahansa mieluummin vaikkapa uusimpaan kännykkämalliin kuin esimerkiksi hammaslääkäriin tai kirjahyllyn sisältöön. Silloin he tietävät olevansa aitoja portugalilaisia. 2 Kun aloin miettiä tätä Kirjon Portugali-numeroa varten, monenko portugalilaisen kirjailijan kirjoja olen lukenut, listasta ei tullut pitkä. Fernando Pessoa on klassikko, jonka moni on ainakin tuntevinaan. Vuonna 1998 Nobel-palkitun José Saramagon Luolan luin viime vuonna ja se kiinnosti aluksi vain kauniin kansikuvan perusteella, jossa vanhan ihmisen elämää kokeneet kädet valavat saviruukkua. Muistan lukeneeni myös 1900-luvun alussa kirjoittaneen Florbela Espancan runoja, tosin englanniksi. Lapsuudesta on tuttu satu rakastavaisten järvistä, jotka syntyivät portugalilaisten merimiesten löytämille Azoreille. Kuninkaan tytär ja nuori lammaspaimen rakastuivat, ja kun he eivät saaneet toisiaan, itketyt kyyneleet muodostivat kaksi järveä, sinisen ja vihreän heidän silmiensä värien mukaan. Kirjo paikkaa nyt sivistystä julkaisemalla portugalilaisten runojen uusia käännöksiä. Rita Dahl on toimittanut ja kääntänyt Eugénio de Andraden, Sophia de Mello Breyner Andresenin ja Daniel Augusto da Cunha Farian runoja. Tässä Kirjon numerossa on myös Mikko Väisäsen katsaus periportugalilaiseen fado-lauluun. Ja tunnustettakoon pieni aasinsilta: Paul Coelho kirjoittaa portugaliksi, brasilialainen kun on. Irene Easton esittelee hän uusimman käännöskirjansa, 11 minuuttia. Mistä muuten suomalainen tekee saunavihdan Portugalissa, kun siellä ei kasva koivuja? Eukalyptuspuiden oksista, jotka nekin ovat joskus vaikeasti löydettäviä, metsäpalot kun kuumimpina kesinä tuhoavat puita kymmenenkin hehtaarin alueelta kerralla. Pia Hyttinen Simão César Dórdio Gomes: Dois Banhistas a Beira do Douro (1928)

2 KIRJO Pääkirjoitus... 2 Juha Siro: Ei tervejärkisille... 4 Matti Luoma: Orientalismin valo... 5 Erkki Aura: Mytologisoituminen... 9 Tapani Rytöhonka: Katolisen kirkon uskon arjesta Runoja Rita Dahl: Et tuo edes ääntäsi Kristian Huuhtanen: Unen jälkeen Charles Simic: Runoja Arvostelut: Torsti Lehtinen: Eksistentialismi (Erkki Kiviniemi) Jyrki Vainonen: Mykkä Jumala (Jarmo Kettunen) Risto Ahti: Sudet ja lampaat (Erkki Kiviniemi) Karin Fossum: Mustat sekunnit (Jarmo Kettunen) Kristiina Lähde: Bunsenliekki (Pia Hyttinen) Madeleine Hessérus: Paljain jaloin (Kati Ala-Ilomäki) Teemu Hirvilammi: Tiikeri joen rannalla (Jussi Rusko) Arto Melleri: Arpinen lemmen soturi (J. K. Ihalainen) Arto Lappi: Oravan portaat (Jarmo Kettunen) Santtu Puukka: Nuorallatanssia (Jussi Rusko) Bruno K. Öijer: Valitut runot (J. K. Ihalainen) Seppo Järvinen: Lintu korvassa (Jussi Rusko) Leevi Lehto: Ampauksia (J. K. Ihalainen) Salatun teknikot - Itäinen perinne (Erkki Kiviniemi) Itärajanvartijat 1-2 (Maria Loikkanen) Asko Sahlberg: Tammilehto (Jukka Mikkonen) Helena Sinervo: Runoilijan talossa (J. K. Ihalainen) Jonathan Lethem: Yksinäisyyden linnake (Jarmo Kettunen) Bob Dylan: All along the watchtower Kirjo 1 / 2005 Päätoimittaja Pia Hyttinen Julkaisija: Kirjallisuus- ja kulttuuriseura Kirjo Toimitussihteeri J. K. Ihalainen Graafinen avustaja: Max Ernst Painopaikka: Siuronkosken Paino Posti: PL 17, Nokia Sähkö: kirjo@nic.fi P u h e l i m e t (Jussi Rusko) (Pia Hyttinen) (J. K. Ihalainen) Tilaukset 4 nroa vuodessa 15 euroa tilille ISSN Seuraava numero toukokuussa Päätoimittaja Jussi Rusko. Teemana Viro Toimitukselle toimitettava materiaali on oltava perillä mennessä. Irtonumeromyynti Akateemisissa kautta maan. Kansi: Robert Swain Gifford : Rok-linnun muna,

3 Apulaiskirjanpitäjä ja Rooman keisari Juha Siro Ralph Gibson: Muistiinpanot Portosta 1498 Paras viimeiseksi on monen mottona tässä maailmassa. Synttärilahjaksi saatua vuosikertakonjakkia säilytetään kirjahyllyssä niin kauan, että hautajaisia ehditään viettää, ennen kuin pullo tulee avattua. Tai parasta pukua säästetään komerossa kunnes se käy pieneksi ellei ala sitä ennen näyttää muodista menneenä ja naurettavalta. Olen huono säästelemään, pullot tulee avattua heti ja vaatteet pidettyä pois. Silti tunnistan saman syndrooman itsessäni toisin tavoin. Minulla on levyjä, joita en soita, koska en kestä kuulla suosikkikappaleitani liian usein. Hyllyssäni on alleviivattuja ja koirankorville käänneltyjä kirjoja, joihin en uskalla palata. Pelkään ehkä, että jokin niihin liittyvä tunne tai lumous särkyy. Silti minusta tuntuu, että ne ovat jatkuvasti läsnä. Kansien välissä on energiaa, joka vaikuttaa elämääni vaikka en sivuja enää avaisikaan. Ja saattaa olla, että viimeiset sivut ovat jopa lukematta, koska huonoa voi vastaanottaa helposti, mutta nerokkaan tekstin edessä on kasvettava itseään suuremmaksi. Ymmärrän, että hyvä kirjan lukeminen voi muuttaa elämän. Näiden kirjojen kohdalla ei ole kyse siitä. Tuntuu siltä, että niiden voima ehtyy jos palaan niihin. Ennakko-odotuksiani uhmaten avaan Fernando Pessoan Levottomuuden kirjan. Kirjallisuushistorian merkkimiehiin lukeutuva portugalilainen runoilija kirjoitti teoksensa vuosina Valtaisa aineisto löytyi hänen jäämistöstään, ja kirjaksi toimitettuna se julkaistiin ensimmäisen kerran Pessoa oli tavoittamaton, mutta arvonsa tunteva kirjailija. Hän kirjoitti eri nimillä ja loi itselleen toisistaan poikkeavia sivupersoonia. Varsin osuvasti yhden hänen suomennosvalikoimansa nimi on En minä aina ole sama. Ristiriitaisuus sopii kirjailijan ominaisuudeksi paremmin kuin ennakolta arvattava asenne. Takinkääntäjää on pidetty pilkkanimenä. Jatkuva muutos on luovalle ihmiselle elinehto. Octavio Paz kirjoitti Pessoasta, että hän oli anglomaani, likinäköinen, kohtelias, vaikeasti tavoitettava, mustiin pukeutunut, harvasanainen ja tuttavallinen, nationalismia saarnaava kosmopoliitti, turhien asioiden vakava tutkija, nauramaton humoristi, verenkylmettäjä, muiden runoilijoiden itsetuhoinen luoja, kristallinkirkkaiden paradoksien löytäjä, mystikko vailla salaperäisyyttä, portugalilaisen keskipäivän vähäpuheinen haamu kuka Pessoa? Levottomuuden kirjassaan Pessoa palaa yhä uudelleen mielikuvituksen voimaan ja mitättömyyden filosofiaansa: Kykenen kuvittelemaan itseni kaikeksi, koska en ole mitään. Jos olisin jotain, en kykenisi kuvittelemaan. Apulaiskirjanpitäjä voi kuvitella itsensä Rooman keisariksi, mutta Englannin kuningas ei voi, koska hän ei voi olla haaveissaan muu kuin se kuningas mikä on. Hänen todellisuutensa ei salli tuntea. Toisaalla Pessoa kiistää kirjoittamansa ja näkee kaiken koetun ja tulevan latteana. Olen nähnyt kaiken, jopa sen mitä en ole nähnyt koskaan enkä ole koskaan näkevä. Suonissani virtaavat tulevien maisemien pienimmätkin yksityiskohdat, ja kaikki se minkä joudun näkemään toistamiseen tuntuu jo tuskallisen yksitoikkoiselta. Seuraavalla sivulla Pessoa kääntää taas kelkkansa ja näkee maailman aivan vastakkaiselta kantilta. Ehkä tässä on minulle oleellinen viesti, kun pohdin miten voimakkaan kirjan energia virtaa ja vaikuttaa elämään. Kirja itsessään ei ole lopullisen tärkeä. Hyvä teksti on välittäjä, joka laukaisee jonkin suuremman voiman. Kerran sen luettuaan jokin itsessä muuttuu peruuttamattomasti, vaikka sitä ei aina pysty heti tajuamaan. Huomaan, että muistia kannattaa silti joskus virkistää. Pessoa kirjoitti seuraavat rivit vuonna Minä luin ne yli seitsemänkymmentä vuotta myöhemmin ja katsoin kaikkea taas hetken uusin silmin. Me voimme ja meidän tulee oppia toisilta ihmisiltä. Se on hyvä elämänohje. Elämässä on vakavia asioita joita voimme oppia huijareilta ja rosvoilta, filosofioita joita jakelevat typerykset, luonteenlujuuden ja lainkuuliaisuuden opetuksia jotka syntyvät sattumalta ja joiden antajat ovat sattumanvaraisia. Kaikki on kaikessa. Joinakin kristallinkirkkaina mietiskelyn hetkinä, esimerkiksi kun vaellan aikaisin iltapäivällä pitkin katuja ja teen huomioita, jokainen ihminen tuo minulle jonkinlaisen uutisen, jokaisessa talossa on jotain uutta, jokaisessa kilvessä on viesti minulle. 4

4 Aikamme sairaus: viihderiippuvuus Jukka Tavi Aikaa ei voi säästää, mutta sitä voi tuhlata. Ainoa synti on ajan tuhlaaminen. Jos synnillä mitataan ihmiskunnan rappiota, elämme jonkinlaisia lopun aikoja. Ihmiset suorastaan rypevät viihderiippuvuudessa, jota markkinatalous synnyttää tieteen, tekniikan ja taloudellisen hyvinvoinnin avulla. Jos ihminen voisi, hän luultavasti toimisi samoin kuin luvun oppikoululaisen psykologiankirjasta tuttu hyperfaginen rotta, joka stimuloi aivojensa seksuaalista mielihyvää tuottavaa aluetta kunnes kuoli nälkään ja uupumukseen. Manipulaatio on nykyajan normi; vasta siitä poikkeamiset noteerataan. Mainosten tarkoitus on saada ihmiset ostamaan enemmän kuin tarvitsevat. Äärimmäisen harvoin mainos tavoittelee informatiivisuutta; sellainen tieto saavuttaa ihmiset mainoksittakin. Televisio on manipuloinnin tehokkain väline. Elämme televisioyhteiskunnassa, emme suinkaan tieto- tai informaatioyhteiskunnassa. Olemme kaikki television orjia, riippumatta siitä, omistammeko television. Televisio tuottaa viihderiippuvuutta, joka ohjaa uhrejaan suuntaamaan kulutuksensa tarkoin ennalta määrättyihin kohteisiin. Televisio myös ylläpitää ja kasvattaa viihderiippuvuutta antaen ymmärtää, että viihde tekee ihmisen autuaaksi yhteiskunnassa, josta elämän tarkoitus on kadonnut tieteen riistettyä uskonnolta sen alkuperäisen arvon. Television vaikutus on voimakkaampi kuin Hitlerin, koska se on viesti jo pelkkänä välineenä, kuten kulttuuriantropologi Marshall Mc- Luhan 1960-luvulla sanoi. Sisällöllä ei ole paljonkaan merkitystä: itse väline (televisio) tuottaa aivoissa alfa-aaltoja, joita syntyy vain silloin, kun ihminen ei ajattele mitään eikä keskity mihinkään, ts. kun hän on lähellä suggestiivista tilaa; helposti ja tiedostamattaan vaikutettavissa. Sisällöstä taas vastaa viime kädessä markkina- ja kulutuskapitalistinen yhteiskuntajärjestelmämme, jossa tarjonta määrää kysyntää. McLuhanin mukaan kulloinkin käytössä oleva viestintäteknologia määrää kulttuurin muotoa; muun muassa sitä, mitkä aistit ovat ensisijaisia. Televisioyhteiskunnassa vallalla on näköaisti, visuaalisuus. Ymmärrämme tai koemme paremmin kuvien kuin sanojen välittämän viestin. McLuhan piti television vaikutusta kulttuuriin myönteisenä, kun taas Neil Postman väitti Omar Said Bakor: Fotomontaasi, Kenia 1975 television tuhoavan järkevän keskustelun huvittamalla meidät hengiltä. Nautinto- ja mielihyväperiaate ohjaa televisiosukupolven (1960- ja 70-luvuilla syntyneet) ajattelutapaa ja käyttäytymistä, joka pohjautuu varhaislapsuudesta saakka television välityksellä muovautuneisiin mielihyväratoihin. Itse olin 7- vuotias television tullessa naapurustoon. Yrittäessäni tuolloin sankassa väkijoukossa seurata kyläkaupan näyteikkunaan asetetusta mustavalkotelevisiosta alle 8-vuotiailta kiellettyä elokuvaa minut hätistettiin alaikäisenä tylysti joukosta pois. Liekö tuosta tapahtumasta jäänyt ikuinen televisiokriittisyys alitajuntaani? Valinnan vapaus ja orjuus Markkina- ja kulutuskapitalismi tarjoaa television ja muun median avulla sitä vapautta, jolla teemme valintamme. Valinnanvapaus merkitsee vapautta valita niistä viihteen muodoista, joita markkinat meille tarjoavat (mediaseksikkäämpi ilmaisu olisi joita markkina meille tarjoaa ). Tällainen vapaus on orjuutta, josta ei voi vapautua edes televisiosuhteesta irrottautumalla, koska viihteeseen törmää kaikkialla minne vain katseensa kohdistaa tai kuulonsa suuntaa. Entä ne, joille televisio on ollut paras kaveri ja lapsenvahti syntymästä saakka? Miten heistä voisi tulla mediakriittisiä, kun heidän maailmankuvansa ja ajattelutapansa ovat muodostuneet pääasiassa televisiosuhteen kautta? Kuka enää nykyisin edes kykenisi opettamaan mediakriittisyyttä? Kriittisyys ylipäätään on katoamassa maailmasta televisiosukupolven astuessa valtaan. Mediariippuvaiset visionäärit tähyilevät nopeasti ohimenevän informaatioyhteiskunnan jälkeen tulevaan elämysyhteiskuntaan, jossa taloudellisen vaurauden ensisijaisena lähteenä on ensimmäistä kertaa ihmiskunnan historiassa turhake, ei hyödyke. 5

5 Manipulaatio ja ennakkoluulot Manipulaation voima on siinä, että se vahvistaa ennakkoluuloja. Se ei anna tietoa eikä kehota kriittisyyteen. Se pyrkii alistamaan, kontrolloimaan ja addiktoimaan ihmistä. Hitler oli loistava esimerkki manipuloinnin voimasta. Vielä nytkin miljoonat ihmiset ympäri maailmaa ihmettelevät, miten sellainen oli mahdollista. Miten yksi ihminen sai niin monet uskomaan itseensä? Sosiaalipsykologit ovat ahkerasti tutkineet Hitlerin ja muiden vahvojen ja karismaattisten johtajien ominaisuuksia, tehneet niistä omat johtopäätöksensä ja myyneet itsensä ja analyysiensä tulokset suurilla seteleillä markkinatalouden käyttöön. Uutta Hitleriä ei voi enää syntyä, koska meillä on televisio. Isoveli Hitler on olohuoneissamme kunniapaikalla, jossa se (aivan, se ) näennäisen passiivisesti valvoo ja komentaa. Manipulaatio puree vain epäitsenäisiin ja riippuvaisiin ihmisiin, jotka etsivät helpotusta ja unohdusta ahdistukseensa viihteestä. Epäitsenäisen, nöyräksi taivutellun yksilön ilmeinen vaara on katkeroitua sisäisesti ja alkaa vertailla omaa osaansa muiden ihmisten elämään ja osaan. Kateus on yleistä. Se masentaa ja myrkyttää ja tekee ihmisestä kyynisen. Tällöin ihminen ei enää niinkään yritä luovalla tavalla kehittää itseään ja siten luonnollisella tavalla päästä eteenpäin, vaan ennemminkin hän kadehtiessaan toisten menestymistä toivoo tietoisesti tai tiedostamatta näille epäonnistumista. (Ikäheimonen & Vakkuri 2003). Kilpailuun perustuvassa markkinataloudessa mainos ja manipulaatio ovat välttämättömiä. Rationaalisessa suunnittelutaloudessa niitä ei tarvita. Pahiten ihmistä alentaa manipulaatio ja siihen sisään rakennettu kaksinaismoralismi. Mainos on sitä puhtaimmillaan. Mitä on ajateltava ihmisistä, jotka toimivat mainos-, markkinointi- ja myyntitehtävissä? Jos kaikki mainontaan, muuhun manipulointiin ja markkinointiin käytettävä raha voitaisiin ohjata johonkin hyödylliseen, niin Viihde syrjäyttää tietämättömät ja ymmärtämättömät Pahiten viihderiippuvuus iskee työväenluokan jälkeläisiin. Keskiluokka on aina ymmärtänyt, ettei taloudellinen vauraus synny ponnistuksitta juuri siksi se on keskiluokkaa eikä työväenluokkaa. Hyvinvointiyhteiskunnassa monet työläiset ansaitsevat sen verran, että heidän on mahdollista taata jälkeläisilleen paremmat taloudelliset lähtökohdat itseensä ja omiin vanhempiinsa verrattuna. Moni työläisvanhempi näkee tämän tärkeimpänä elämäntyönään eikä ymmärrä tekevänsä lapsilleen karhunpalveluksen antamalla näille kaiken, mitä he suinkin keksivät pyytää. Keskiluokka ei menettele näin, koska tietää sillä tuhoavansa lapsensa. Mitä tekee työväki? Painaa otsa hiessä ja sielu ruvella ikävää työtä 8 tuntia päivässä, 40 tuntia viikossa (ja vähän ylikin), jotta voisi ostaa itselleen ja lapsilleen viihdettä ja unohtaa ikävän työn ja elämän merkityksettömyyden. Jos viihtyminen on elämän tarkoitus, niin tämä on järkevää. Muuten ei. Viihderiippuvuuden synnyttämisestä on turha syyttää kapitalisteja. Vastuu on aina kuulijalla, katsojalla, lukijalla ja kokijalla. Mutta manipuloitu ihminen ei ole itsenäinen, vapaa eikä vastuullinen. Hän on lapsi. Ja mikä pahinta: lapsi, jolla on paljon rahaa, josta ei tiedä mihin sen käyttäisi. Hän ei kykene toimimaan oman järkensä ja omantuntonsa mukaisesti, koska ne on alistettu itsekunnioitusta nakertavalle nautinto- ja mielihyväperiaatteelle. Portinvartija, jonka tehtävä on huolehtia itsekunnioituksen säilyttämisestä, on manipuloidulla ihmisellä nukahtanut tai joutunut pysyvästi viihdehuumeen vaikutuksen alaiseksi. Koko ihminen ei nuku, vaikka Yrjö Kallinen niin sanoikin; vain hänen sisäinen portinvartijansa nukkuu. Vapauttaako vai sulkeeko televisio? Yleisin televisiosuhde on sulkeva: katsoja haluaa unohtaa arkielämän realiteetit. Lähtökohta on jo itsessään passiivinen. Katsoja asettuu television ääreen antautuen kritiikittömästi sen vaikutukselle, joka on tarkan psykologisesti suunniteltu vahvistamaan katsojan ennakkoluuloja ja puolustusmekanismeja. Televisio ei avaa, avarra eikä vapauta. Se sulkee, kaventaa ja orjuuttaa. Mutta vain, jos sille antaa vallan. Televisio ei pyydä eikä vaadi valtaa, siksi sen vaikutusta on niin vaikea havaita; ja siksi vapauttava televisiosuhde on utopiaa. Katsoja on luopunut vallasta jo ajat sitten. Se, joka astuu tietoisesti ulos henkilökohtaisesta televisiosuhteestaan luopumalla television katselusta, huomaa jäävänsä yhteisössä yksinäi- 6

6 seksi kummajaiseksi. Televisio on oopiumia kansalle; sitä käyttävät kaikki. Demokraattinen logiikka menee näin: se, mitä kaikki käyttävät, ei voi olla haitallista. Profetia Mihin muuhun jatkuvasti kasvava viihderiippuvuus voisi johtaa kuin massiiviseen tunteiden tuotantoon? Elokuva- ja muu viihdeteollisuus on vielä lapsenkengissään tällä tiellä. Lähitulevaisuudessa ihmisille tuotetaan täsmätunteita kuin hyperfagiselle rotalle. Wim Wenders näytti etukäteisväläyksen tällaisesta teknologiasta elokuvassaan Maailman ääriin (1991), jossa ihmiset tulivat riippuvaisiksi laitteesta, jolla saattoivat nauhoittaa näkemiään unia ja katsella niitä valveilla ollessaan. Muuta he eivät enää halunneetkaan tehdä. Optimistisesti nähtynä: merkitseekö viihderiippuvuus sitä, että aikamme on nähnyt elämän todellisen tarkoituksen: viihtymisen? Jos kerran olemassaololla ei ole mitään tarkoitusta, ja kun kerran täällä olemme, niin viihtykäämme? Kun elämän koettu merkitys ja tarkoitus ohenevat uskonnollisuuden hiipumisen myötä, markkinat syytävät muodostuvan tarkoitustyhjiön täytteeksi viihdettä, jonka mainosmaailman sosiaalipsykologit ovat pukeneet nykyihmisen perusvietit ja -tunteet herättävään muotoon. Viihde vetoaa seksuaalisuuden, itsesäilytyksen ja sosiaalisuuden vietteihimme ja nostaa esiin pelon, vihan, syyllisyyden ja häpeän tunnot. Ei kuitenkaan puhdistaen ja vapauttaen, vaan alitajunnan kohtalonomaisuutta ja hallitsemattomuutta vahvistaen. Tällaisen optimismin ongelma on, että mitkään tunteiden markkinat eivät kykene täyttämään kasvavan riippuvuuden tarpeita. Ihmisen halu ja tarve ovat kyltymättömiä. Ken tekee viihteestä elämänsä tarkoituksen, ei koskaan pysty sitä viihteellä täyttämään. Elämysyhteiskunta tulee olemaan onnettomien ja kyynisten ihmisten irrallinen ja sekasortoinen yhteisö. Takaisin kriittisyyteen ei ole paluuta. Ihmiskunta on kehitysvaiheessa, johon se on tullut tekniikan mahdollistaessa viettien ja halujen ennennäkemättömän tyydyttämisen. Tätä ihmiset ovat halunneet, riippumatta siitä, onko se heille objektiivisesti hyväksi vai pahaksi. Viihderiippuvuus vahvistuu ja passivoi ihmisiä yhä voimakkaammin. Matka jatkuu kohti ihmisen ja koneen yhteensulautumista, minkä transhumanistit ovat ilmoittaneet tapahtuvan tämän vuosisadan lopulla. Ken elää, näkee. Valokuva: TV-pää ChuckBurgerissa San Leandrossa, Kaliforniassa, Jules Backus 1988 Milloin, ja miten, olisi aika ryhtyä toimeen? Vai pitäisikö? Mihin toimiin? Vaikutuksen ja vastavaikutuksen lain mukaan jokainen keksintö tai uudistus, joka helpottaa ihmisten elämää, tuhoaa heidän perustavia elämänedellytyksiään. Tekniikka sisältää itsessään ne elementit, jotka syövät ihmisen elinvoimaisuutta. Joukkovoimalla aikaansaadut muutokset ovat kaivoon kannettua vettä, joka ei siellä pysy. Muutoksen on tapahduttava korvien välissä. Tehtävänä on herättää itsekunnioituksen portin vartija pitkiltä talviuniltaan, tai saattaa se katkaisuhoitoon. Televisio ei ole ainoa, vaikkakin vahvin, manipulaattori. Mikä olisi helpompaa; ei tarvitse perustaa uutta puoluetta tai yhdistystä, ei edes liittyä mihinkään. On vain itse kieltäydyttävä olemasta orja. Manipuloinnin täydellinen lopettaminen on ihmisarvon ja vapauden toteutumisen edellytys. Ohjenuoraksi sopisi Rousseaun miete: moraalinen vapaus yksin tekee ihmisestä itsensä herran; sillä pelkän mieliteon noudattaminen on orjuutta, kun taas sellaisen lain totteleminen, jonka on itse itselleen säätänyt, on vapautta. Ymmärtävän ihmisen mahdollisuus elää tässä maailmassa: antakaa heille anteeksi, sillä he eivät tiedä mitä tekevät. Valistuksen voima on heiveröinen, mutta kuitenkin ainoa, jolla on merkitystä. Kun uskonto ei enää kykene antamaan moraalille perustaa, se on löydettävä tieteestä tai taiteesta. Meille tuntuu olevan itsestään selvää, että aika, jota emme ole erilaisin sopimuksin sitoutuneet käyttämään työnantajamme hyväksi, on omaamme. Jos jotain omistamme, niin ainakin oman aikamme. Elämä on yhtä kuin aika. Onko elämäni puhtaasti yksityisasiani, vai olenko vastuussa siitä jollekin tai joillekin muille kuin itselleni? En ole syntynyt tyhjästä; elämäni on välittömästi kahden muun ihmisen toiminnan seurausta. En omista elämääni, siis aikaani, vaan olen saanut sen lahjaksi, jonka käytöstä olen vastuussa. Tai negatiivisesti: se on rangaistukseni, josta saan ilman omaa syytäni kärsiä koko ikäni. Se, etten ole pyytänyt syntyä maailmaan, ei vapauta minua vastuusta. Olemassaolollani täytän maailmassa tilan, jossa ilman minua olisi jotain muuta. En ole maailman ulkopuolella, olen osa sitä; kuulun siihen. Tila, jonka täytän, vaikuttaa maailmaan. Vastuu ottamastani tilasta kuuluu minulle heti, kun olen siihen psyykkisesti ja sosiaalisesti valmis. Olen vastuussa vain siitä, miten käytän aikani. Käytänkö sen siihen, mikä minua itseäni huvittaa ja viihdyttää, vai käytänkö sen tiedostaen, että olen saanut sen lahjana muilta ihmisiltä? Eikö tämä ole maailman parhaan jouluelokuvan, Frank Capran Ihmeellinen on elämä, varsinainen sanoma? 7

7 EX ORIENTE LUX - orientalismin lumo (II) Matti Luoma Se, että ihmiskunnan kulttuurikehitys aikaa nimenomaan idästä, on nimenomaan maantieteellistähtitieteellinen perushavainto. Herätessämme me havaitsemme valon eli auringon nousevan idästä. Itäinen ilmansuunta - ex oriente lux - löytyy niin monesta kirjallisesta lähteestä, proosan tai runouden kielellä ilmaistuna, että sen täytyy olla yhtä vanha toteamus ja ilmaisu kuin ihmiskunta itse. Lukuisat eri tieteet ovat viitanneet tähän tosiasiaan se on tuttu jokaiselle ihmiselle lapsuudesta alkaen. 8 Idän ja lännen vuoropuhelu Historiatieteen hidas nousu tieteelliseen kauteensa parin viime vuosisadan aikana on kuitenkin vahvasti vakiinnuttanut tämän sanonnan yleiskielessä ja kaikenlaisissa hokemissa. Sen perusteellista pohdiskelua ja tieteellisen pikkutarkkaa perustelua ei kuitenkaan päästy harjoittamaan ennen kuin noiden muutamien ratkaisevien vaiheiden jälkeen, missä ensin löydettiin Kiinan kaukaisen idän kulttuuri, sitten Intia ja lopuksi buddhalainen maailma koko Aasiaan levinneenä elämän- ja maailmankatsomuksena. Islamin maailmanvalloituksen levitessä nopeasti keskiaikana perinteisen idän ja lännen välille kaupallisena ja kulttuurimahtina aikaansai sen tosiasian hämärtymisen, että yhteydet Atlantin espanjalaisilta rannikoilta Tyynen valtameren rannikoille toimivat varsin tehokkaasti jo silloin, kun länsimaisen ajattelun filosofiset perusteet laskettiin Kreikan luovissa keskuksissa. Tämä prosessi jatkui roomalaisen hegemonian ja kristinuskon alkuvaiheiden ajan. Tämä sofistikoitu valtateiden ja yhteisen rahan vyöhyke kehittyi nimenomaan kuudennelta vuosisadalta neljännelle ennen ajanlaskumme alkua persialaisen suurkuninkaan valtakunnassa. Kuuluisa Silkkitie toimi pääväylänä Lähi-Idän ja Kauko-Idän välillä. Kauppa kukoisti, silkkiä ja mausteita vaihdettiin villaan, hopeaan ja kultaan. Aleksandrian syrjäytettyä Ateenan hellenistisen kulttuurin keskuksena, Platonin filosofian tunnettu edeltäjä Pythagoras vietti aikansa Egyptissä, missä hän tutustui Intian filosofiaan; gymnosofisteihin. Buddhalaiset munkit olivat tunnettuja helleenisessä maailmassa. Nämä etapit jouduttivat idän ja lännen lähestymistä toisiinsa nimenomaan Aleksanteri Suuren valloitusten jälkeisenä aikana, samoin buddhalaisten ainesten löytyminen kristillisistä lähteistä. Sen jälkeen on yhä vaikeampi erottaa läntisiä aineksia itäisten perinteiden joukosta. Mutta varsinainen idän ja lännen kohtaaminen liittyy kuitenkin kristillisten jesuiittojen lähetystyöhön tuolla alueella nimenomaan kiinalaisten käännyttämiseen kristinuskoon. Näin välittyi länteen ensimmäinen selkeä kuva kaukaisen Aasian johtavista ajattelijoista, Konfutse heistä ensimmäisenä, Matteo Ricci tunnetuimpana jesuiittojen käännyttäjänä. Niiden länsimaisten ajattelijoiden joukossa, jotka tätä kautta perehtyivät kiinalaisiin ajattelijoihin merkittävimpiä olivat Montaigne, Malebranche, Bayle, Wolff, Leibniz, Voltaire, Montesqueiu, Diderot, Helvetius, Quesney ja Adam Smith. Itämainen ajattelu lännessä Ranskalaiset Montaigne ( ) ja Malebranche ) toivat moninaisesti esiin ihailunsa kiinalaiseen ajatteluun ja päätyivät käyttämään sitä perustana länsimaisten aatteiden ja laitosten kritiikille. Pierre Bayle ( ) keskittyi kuvailemaan idän ja lännen ajattelun eroja poleemisesti korostaen suvaitsevaisuuden merkitystä. Samalla hän arvosteli ankarasti eurooppalaisen ajattelun metafyysisiä ja uskonnollisia aineksia, millä linjalla Voltaire ( ) meni vielä pidemmälle ironisoiden aikansa poliittisia ja uskonnollisia ideoita ja instituutioita asettaen kiinalaisen moraalifilosofian malliksi eurooppalaisille. Katolinen kirkko oli eritoten hänen maalitaulunaan, jesuiitat etunenässä. Saksalainen metafyysikko Leibniz ( ) puolestaan tavoitteli länsimaisen kulttuurin ekumeenisuutta, yhteistä kansainvälistä kieltä ja välitti merkittävästi kiinalaisia ideoita eurooppalaiseen keskusteluun. Hänen oppilaansa Christian Wolff (1754) perehtyi monipuolisesti kiinalaiseen filosofiaan ja nousi aikansa rationalistisen ajattelun pääedustajaksi pohjustaen samalla Immanuel Kantin keskeistä elämäntyötä eurooppalaisen filosofian empiristisen ja rationalistisen filosofian kahden pääsuunnan synteesin luojana ( ). Valistuksen maailmankuva syntyi juuri tänä aikana ja teki puolestaan tilaa romanttiselle maailmankuvalle.

8 Romantiikan tietä Intiaan Kun idän ja lännen välinen silta kehittyi matkustelun, kaupan, lähetystyön ja kiinalaiseen kulttuuriin perehtymisen kautta siirryttiin seuraavaksi takaisin lähemmäs länsimaita Intian vallatessa etusijan orientalismin toisena etappina, perussävyn vaihtuessa samalla valistusperäisestä rationalismista värikkään lämpimään romantiikkaan. Kiina menetti eurooppalaisten silmissä arvosijansa ja päätyi väheksyttyyn toisen luokan kulttuurin asemaan. Ranskalaisten ja englantilaisten valistusfilosofien sijaan nousivat saksalaiset romanttiset runoilijat ja ajattelijat. Historioitsija ja filosofi Voltaire toimi tämänkin muutoksen keskeisenä vaikuttajana. Valistus ja romantiikka koettiin toisistaan kaukana oleviksi aatesuunniksi, mutta edellinen sai väistyä jälkimmäisen tieltä ainakin muutaman vuosikymmenen ajaksi ja näin eurooppalainen maailmankuva avartui nimenomaan Intian suuntaan ja tämän kulttuurin vaikutukset länsimaihin muuttuivat vähitellen yhä tärkeämmiksi ja kaikkea elämää läpäiseviksi. Intian luonnonläheisemmät ja emotionaalisuutta painottavat piirteet saivat kuitenkin väistyä puolestaan kovempien tiedettä ja tekniikkaa sekä politiikkaa ja militarismia painottavien aatteiden tieltä. Kuten edellinen valistuksen valtaanpääsy heijasteli enemmän yleiskulttuurisia virtauksia kuin puhtaasti tieteellistä uudelleenorientoitumista, samoin heijasteli romantiikkaa korostava vaihe eurooppalaista pettymystä aikaisempaan ajattelun ja uskomisen pääpainotuksiin. Siinä saattoi erottaa pettymyksen toisaalta juutalaiskristilliseen perinteeseen ja toisaalta materialististen ja uskonnonvastaisten ainesten nousuun. Kun ei kyetty enää innostumaan eurooppalaisesta kristillisyydestä sen omien henkisten juurien paleltumisen vuoksi, löydettiin Intia ihanteeksi luvattuna maana. Kun aikaisempi orientalismin aalto oli syntynyt lähinnä eettisistä ja poliittisista aineksista, syntyi tämä aalto ennen muuta metafyysisestä kaipuusta ja kun edellisille Kiina oli ollut sen poliittinen utopia, oli tälle uudelle nyt Intia ja henkisyys, peruslähteenään idealistismonistinen Vedanta- filosofia, mystiikka ja syvällinen metafysiikka. Romantiikka oli tietysti osittain ollut mukana jo orientalismin ensimmäisessä aallossa, mutta tässä toisessa se nousi selvästi etualalle. Oma kiinnostukseni Kiinaan oli jäänyt varsin vaatimattomaksi. Tunsin sen historiaa ja kulttuuria varsin pintapuolisesti. Konfutsen ja Laotsen ajatteluun olin jonkin verran perehtynyt. Mutta Intia avautui vähitellen perusteellisesti. Pidin Tampereen työväenopistossa 60- luvun alussa lukukauden mittaisen luentosarjan maailman suurista uskonnoista ja siinä kohdistin huomion erityisesti hinduismiin ja buddhalaisuuteen, Intian kahteen suureen uskonnolliseen perinteeseen. Kristinusko ei siis ollutkaan ainoa aito uskonto, kuten asian olin kouluvuosina oppinut, vaan noita uskontoja oli lukuisia. Kaikki yhtä aitoja ja tärkeitä niiden omille kannattajille. Katolisen kirkon jesuiitat olivat avanneet eurooppalaisille kaupan ja lähetystyön edustajille portit kaukaisen idän markkinoille. Nyt nousi englantilainen Itä-Intian kauppakomppania etusijalle ja vei huomion Kiinan sijasta Intiaan. Useat tämän alueen pioneerit levittivät tietoa Intiasta Eurooppaan, englantilaisten rinnalla myös ranskalaiset. Tunnetuin heistä oli ranskalainen Anquetil Duperron ( ), joka käänsi Upanishadit ensi kertaa Persian kielestä, Oupnekht. Tämä herätti suurta huomiota Euroopassa. Siihen perehtyi varsinkin Arthur Schopenhauer, josta tuli intialaisen filosofian arvostettu tulkki kotimaassaan. Hän kiinnitti myös huomion intialaisten ja kristillisten ajatusten samankaltaisuuteen. Intiaa koskevan tutkimuksen airueeksi tuli brittiläisen siviilihallinnon edustaja Williamn Jones ( ), jonka vaikutuksesta Intiasta tuli eurooppalaisen orientalismin pääkohde länsimaissa. Hän perehtyi intialaisten pyhään kieleen, sanskritiin, jonka tutkimuksen hän pani voimakkaasti alulle. Hänen tutkimuksensa herätti varsinkin saksalaiset indologit, filosofit ja runoilijat, romantikoista ennen muuta Friedrich Schlegelin. Eurooppalaisten kielten läheinen sukulaisuus intialaisiin kieliin herätti mielenkiinnon yleisemminkin ihmiskunnan yhteisen alkuperän tutkimiseen. Tätä tutkimusta ja viljelyä ryhtyivät voimallisimmin harrastamaan saksalaiset, filosofeista Schelling, Fichte ja Hegel sekä runoilijoista Goethe, Schiller, Novalis, Tieck ja Brentano. Orientalismista tuli suorastaan aikansa muotivirtaus Saksassa, missä filosofi Immanuel Kant nousi keskeiseksi hahmoksi Schopenhauerin ohella. Intialaiset koettiin monin tavoin lapsellisen nerokkaaksi kulttuurin etujoukoksi, kaiken viisauden lähteeksi, aikaisempien antiikin Israelin ja Kreikan sijaan. Näin hinduismi ja Upanishadit valtasivat sen paikan eurooppalaisten mielissä, mitä aikaisemmin olivat edustaneet konfutsealaiset ajatukset kaukaisessa Kiinassa. Saksalaiset romantikot Tämän saksalaisen orientalismin pääedustaja oli Johann Gottfried Herder ( ). Hän viritti ylistyksensä nimenomaan Intialle ja sen ikivanhalle kulttuurille, jota hän piti kaiken kulttuurin mallina ja lähteenä. Valistuksen universalistinen ja rationalistinen ihanne väistyi hänellä orgaanista kasvua painottavan historiallisuuden 9

9 tieltä ja vaikka hän pysyi kristittynä, arvosti hän Intiaa ihmiskunnan kulttuurin kehtona ja monin tavoin luonnonläheisenä, idealistisena kansana. Kaikkien elollisten olentojen perustavanlaatuinen yhteys oli hänen sydäntään lähellä Romanttiselle liikkeelle oli yhtä tärkeä suuri runoilija ja dramaatikko Johann Wolfgang von Goethe ( ). Hänestä tuli äänekäs indofiilin liikkeen tukija. Aikaa myöten hän irtautui yleisestä romanttisesta liikkeestä ja samastui nimenomaan vanhan Kreikan kulttuuriin ja hellenismiin. Hänellä oli kuitenkin laajat sympatiat idän kautta tuleville virtauksille, niin Kiinaan kuin Intiaan. Hänen pääteoksensa tällä alueella oli kokoelma runoja, nimeltään West-östliche Diwan, jolla oli merkittävä vaikutus kokonaiseen sukupolveen saksalaisia runoilijoita Heineä ja Röckertiä myöden. Intialaisten panteismia hän vähätteli, mutta otti vakavasti Upanishadit. Idealistiset filosofit olivat hänelle tärkeitä, samoin monistisen ajattelun spirituaalinen yleissävy. Heistä eritoten Schelling ihaili suuresti saksalaista idealismia ja luonnonfilosofiaa, itämaisen aatemaailman läpäistessä hänen tuotantoaan keskeisesti. Hän piti intialaista uskontoa raamattua tärkeämpänä. Eritoten oli intialainen mytologia hänen sydäntään lähellä. Yhden Jumalan löytyminen kaiken takaa oli hänen keskeisiä painotuksiaan, samoin ihmiskunnan universaalin henkisen perustan vaikutus kaiken aatehistorian lähtösuonena. Friedrich Schlegel oli romantikoista parhaiten perehtynyt Intian vanhaan pyhään kieleen, sanskritiin ja hän edusti sitä käsitystä, että pohjoisen Euroopan kansojen juuret ovat löydettävissä nimenomaan varhaisen Intian historiasta. Intia oli hänen mukaansa kaiken ihmisten luoman kulttuurin lähde ja perusta. Kaiken henkisen toiminnan alkuperä on löydettävissä nimenomaan Intiasta, samoin kuin kaikkien uskontojen universaalinen ilmoitus. Sama näkemys sävytti myös romantiikan kriittisintä filosofia, G.W. F. Hegeliä, vaikkei hän hyväksynyt aateveljiensä holtitonta mielikuvituksellisuutta. Hän piti Intiaa jopa, henkisesti pysähtyneenä, menneisyyteensä takertuneena kulttuurina, vaikka hän tutkikin sitä monipuolisesti. Intia ilmentää filosofiassaan nimenomaan vapauden tietoisuuden kehitystä. Schopenhauer ( ) piti Intiaa filosofiassaan nimenomaan tulevaisuuteen, ei menneisyyteen sijoittuvana ja ihaili tätä rajattomasti. Syvällisen psykologiansa ansiosta hänestä tuli myöhemmän psykoanalyysin ja eksistentialismin merkittävä edelläkävijä. Intian henkisessä perinteessä hän arvosti hinduismin ohella myös buddhalaisuutta. Hän kehitteli kyllä oleellisen oman filosofiansa itsenäisesti, Intiaan vielä syventymättä ja ilmaisi Kantin olevan hänen ajattelunsa tärkein herättäjä. Hänen silmänsä Intialle avasivat Duperronin käännökset Upanishadeista. Kristinusko opetti ihmiskunnalle vain sen, minkä koko Aasia tiesi jo kauan aikaisemmin. Omasta puolestani voin todeta, että käsitykseni Intian merkityksestä filosofialle, kristinuskolle ja koko ihmiskunnalle osuvat varsin tarkkaan yksiin sen kanssa, mitä juuri em. idealistiset filosofit edustavat. Löysin nämä samat painotukset idealistien Kant, Schelling, Hegel ja Schopenhauer ajattelusta, joihin perehdyin heidän omista teoksistaan. Halbfass ja Clarke ovat vain tehneet siitä kaikesta niin selkeän ja loogisen yhteenvedon, että siihen voi täydestä sydämestään vahvoin perustein yhtyä. Orientalismin lumon katson tällä tavoin olevan itselleni keskeinen asia, minkä valtaan päädyin Tampereen yliopiston vuosinani. Buddhalaisuus astuu etusijalle Intian nousu länsimailla, ensin Kiinan, sitten Intian merkeissä kulttuurikeskustelun ytimeen merkitsi alkuaikana nimenomaan pitäytymistä Intian vanhimmassa perinteessä eli hinduismissa. Tämä ei ole yllättävää, sillä hinduismin juuret ovat uusimman tutkimuksen mukaan lähes vuoden takana, kun taas Intian mantereen toinen uskonnollisfilosofinen perinne eli buddhismi sai alkunsa vasta noin vuotta sitten. Karkean vertailun kielellä hinduismi edustaa siellä tämän kulttuurin ehdottomasti vanhinta ja pitkäikäisintä henkistä perinnettä, 10

10 tavallaan sen katolista perinnettä, buddhismi taas sen protestanttista haastajaa. Kun itse löysin Intian henkiseksi kotimaakseni nelisenkymmentä vuotta sitten, hyläten kotoperäisen lutherilaisen perinteeni, poiketen välivuosina lähellä ateismia, olin pitkään nimenomaan Intian hinduistisen perinteen lumoissa, perehtyen siihen eri lähteistä, esitellen sitä eri forumeilla ja unohtaen vuosikausiksi, että noita intialaisia perinteitä olikin kaksi. Keväällä 1993 havahduin siirtymään vanhemmasta hinduismista tutkimaan nuorempaa buddhalaisuutta sen omista lähteistä ja esittelemään sen sisältöä ja muotoja eri forumeilla, Tampereen yliopisto tukikohtanani. Buddhalaisuus tuli vastaani paitsi teoriassa, kirjallisissa lähteissään, myös käytännössä. Suomessa oli jo yli 30 vuotta toiminut kansainvälinen Länsimaisen buddhalaisen veljeskunnan ystävät niminen yhteisö, toimipaikkansa Helsingissä, lyh. FWBO. Liityin sen jäseneksi ja päädyin sen piirissä opiskelemaan buddhismin filosofisia ja uskonnollisia perusteita, joogaan liittyvä buddhalainen meditaatio sen tärkeä harjoitusmuoto. Neljässä vuodessa edistyin sen jäsenenä ns. mitran asteella, mihin yhteyteni sitten tässä yhteisössä päättyi puhtaasti ulkonaisista syistä. Opin tänä aikana myös paljon siitä, miten buddhalaisuus alkuvaiheistaan selvittyään levisi laajalle, ensin Intian pohjoisvaltioissa, sitten Intian rajojen ulkopuolelle Kiinaan, Tiibetiin, Burmaan, Koreaan ja Japaniin ja muuallekin. Länsimaisen ja buddhalaisen kulttuurien kohtaaminen tapahtui varhain eri keskuksissa ja levisi Islamin Intian yli pyyhkineen valloitusretken jälkeen lopulta länsimaihinkin yli suurten Atlantin ja Tyynen valtamerten. Tämän buddhismin leviämisen opin nimenomaan sen tunnetusta peruslähteestä, Stephen Bachelorin teoksesta The Awakening of the West; The encounter of Buddhism and western culture, jonka luin heti sen ilmestyttyä vuonna Näin buddhalaisuus astui maailmannäyttämölle ensin kantamaassaan Intiassa, levisi sitten sen naapurimaihin ajanlaskumme alkuvuosisatoina ja 1000-luvun alkupuoliskolla vähitellen lähes koko Aasiaan, kunnes se alkoi viimeisten 1000 vuoden aikana valloituksensa muihinkin maanosiin, pääasiassa kuitenkin Euraasian eri maihin, Suomenkin lopulta päästessä mukaan buddhalaiseen maailmanyhteisöön. Kolonialismin murros Orientalismin lumo muuttui kaikissa kantamaissaan kuumeiseksi kiihkoksi 1900-luvulla. Tuon vuosisadan vaihteen molemmin puolin lisääntyi toisaalla pettymys eurooppalaisen valistuksen rationalistiseen perintöön ja toisaalla kyselyä, muutosta ja uudistumista vaativa henki kaikilla henkisen elämän aloilla. Tutustuminen kaukaisen idän ikivanhoihin kulttuureihin ja niihin ihastuminen vain lisäsi tätä pyrkimystä tutustua aina uusiin ajatuksiin ja ideoihin. Samaan aikaan syöksyi nimenomaan eurooppalainen politiikka mitä tuhoisimpiin kokeiluihin valloitussotien merkeissä: siirtomaiden valloitukset sekä ensimmäinen ja toinen maailmansota keskitysleireineen, verisine taisteluineen ja kymmenine miljoonine uhreineen. Tämän murroskauden keskeisiä ilmiöitä olivat sellaiset liikkeet kuin positivismi, psykoanalyysi, darwinismi ja eugeniikka sekä symbolismi ja ekspressionismi taiteellisina virtauksina sekä filosofian muurinsärkijä Friedrich Nietzsche ( ). Itämainen vaikutus ilmeni nimenomaan filosofiassa, psykologiassa ja teologiassa. Ehkä keskeisin ja läpikäyvin ilmiö näillä alueilla oli nimenomaan henkisen auktoriteetin romahdus ja uskonnollisen uskon kriisi länsimaisissa kansoissa ja kirkoissa. Kristillisyys menetti otettaan laajoissa kansanjoukoissa ja synnytti erilaisia korvikeuskoja, spiritismiä, okkultismia, teosofiaa ja Vesimiehen aikaa (New age) edustavia liikkeitä eri maissa. Länsimainen tiede, tekniikka ja sotataito viettivät voittojaan eri puolilla maailmaa köyhissä siirtomaissa ja kehitysmaissa. Valkoisen miehen ylivoimainen suorituskyky kaikilla aloilla ja sille alisteisten kansojen apaattinen taipuminen eurooppalaisten tahtoon löi leimansa juuri vuosisadan vaihteen molemmin puolin poliittisille ilmiöille kaikkialla. Kunnes sitten suursodan hetki löi turmiolliset alkutahtinsa vuosina 1914 ja 1940 Puolassa, Skandinaviassa, Ranskassa, Balkanilla ja lopulta koko maailman muuttuessa totaalisen sodan näyttämöksi, ensin Euroopassa ja 1

11 pian kaikkialla. Köyhät ja ns. alikehittyneet maat joutuivat toinen toisensa jälkeen väistämättä tämän telluurisen kaaoksen pyörteisiin ns. sivistysmaiden talutusnuorassa. Kaukaisen idän henkiset liikkeet toivat omat uutuutensa tämän sosiaalisen ja poliittisen murroskauden ilmiöihin, Kiina ja Intia niiden kehtona ja levittäjinä. Kiinalaisella ajattelulla, taiteella ja runoudella oli vaikutuksensa eurooppalaiseen hengenelämään. Hinduismi koki oman nousunsa maailman uskontojen parlamentin kokoontuessa Chicagossa vuonna 1894, missä sai alkunsa Sri Ramakrishnan oppilaan Vivevakanadan menestyksellinen esitelmätyö Yhdysvalloissa ja Euroopassa, Vedanta yhteisö sen sydämenä. Buddhalaisuus levisi samoin eri maanosiin nimenomaan tärkeimmän suuntansa, Mahayanan edustajien toimesta, zenbuddhismi, Tiibetin buddhismi ja Dalai lama sen pääedustajina. Kiinalaisella taoismilla ja Tantra joogalla oli myös omat menestystarinansa pienemmissä puitteissa eri tahoilla maailmaa. Länsimaiden omat ajattelijat ja runoilijat perehtyivät entistä tarkemmin orientalismin alkuperäislähteisiin ja niiden tehokkaisiin kääntäjiin ja levittäjiin, nimikuuluina edustajinaan T.S.Eliot, W.B.Yeats, George Russell, Kandinsky, Mondrian, Aldous Huxley, Hermann Hesse, ja monet muut. Tieteellinen orientalismin tutkimus laajeni ja kehittyi kaiken aikaa, jotkut Edvard Conze, Helmuth von Glasenapp, Heinrich Zimmer ja Arnold J. Toynbee sen nimikuuluina edustajina. Kun aiemmin hoettiin Rudolf Kiplingin suulla, että itä on itä, länsi on länsi, eivätkä ne kaksi koskaan kohtaa, päädyttiin lopulta Goethen totuuteen, että hän joka tuntee itsensä tietää, etteivät ne voi erota. F A D O Fado Azul Márcio Melon kuvaamassa maalauksessa Fado on portugalilaisen kansanlaulun tunnetuin lajityyppi. Sen tahti on kaksijakoinen, mutta sen intensiivistä esitystapaa tehostavat lukuisat synkoopit eli melodisesti keskipitkät kohdat. Perinteinen fado keskittyy kaihomielisiin serenadeihin. Fado-laulun legendaarisia tähtinimiä olivat 1900-luvun alussa Alfredo Marceneiro, Amalia Rodrigues, Maria Teresa de Noronha ja Armandinho ja kitaristi Jaime Santos luvun puoliväli toi mukaan etenkin Coimbrassa kunnostautuneet esiintyjät, kuten Edmundo Bettencourt, Luis Gois, Jose Afonso ja muusikot Artur Paredes, Carlos Paredes ja Antonio Portugal. Nykyfadossa näkyy poliittinen ja yhteiskunnallinen satiiri. 12

12 Maista musiikkia Fadossa soivat kohtalon tahdit Mikko Väisänen Portugali on yhtä kuin fado ja toisinpäin. Se on maanmiestensä mukaan portugalilaisen sielun laulu. Fado merkitsee vähintään samaa kuin Värttinän popularisoimat kansanlaulut suomalaisille. Itse asiassa fado on paljon enemmän. Kuka esimerkiksi tietää, että Portugalin kansalliseepos on nimeltään Os Lusiadas, mutta fado-musiikin tuntevat lähes kaikki. Mitä tämä mystinen fado-sana sitten merkitsee? Fado periytyy latinan sanasta fatum eli kohtalo, fatalistisesti ajatellen siitä, jota kukaan ei voi muuttaa. Nimessä on tuomion kaiku. Ehkä juuri siitä johtuen musiikkilaji on tyyliltään vähintäänkin melankolinen. Se katsoo kohtaloa siitä kulmasta, joka oli laulajansa toiveille päinvastainen. Fado on metsä, jolla on monet juuret On vaikeaa määrittää fadon varsinaista alkuperää. Se on kypsynyt omaksi traditiokseen. Portugali on Etelä-Euroopan Alankomaat, kulttuurien risteys- ja kohtauspaikka, jossa kaikki poikkeavat ja jättävät aina jälkiä jälkeensä. Musiikin tutkijat ovat kuitenkin yhtä mieltä siitä, että fadon juuret lepäävät vuosisatojen takana. Siis vanha juttu, mutta yhä muodissa. Alkujaan fado ilmeisesti kukoisti Lissabonissa ja Portugalin toisessa merkittävässä satamakaupungissa Portossa, joka sijaitsee pääkaupungista katsoen hiukan pohjoisempana. Tästä johtuen nykyfado koetaan yhä hyvinkin urbaaniksi ilmiöksi. Yksi fadon alkuperätarinoista kertoo, että perinne olisi kulkeutunut Portugaliin afrikkalaisorjien mukana 1800-luvulla. Fado oli tuolloin ollut vasta rytmikäs tanssimuoto. Tanssin askelkuvio muuntui myöhemmin valkoisen enemmistön sävelkuluksi. Säveltahtiin sisällytettiin aiheita elämän peruskuvastosta. Fado laulaa ja liikehtii kohtalosta, epäonnistuneista ihmissuhteista, kuolemasta ja epätoivosta. Maureilla on ollut kiistattomasti vahva vaikutus musiikin kehitykseen, kuten koko kulttuuriin, ennen kristinuskon valtaannousua niin Espanjan kuin Portugalinkin alueella. Fadon melankolinen sävy on haluttu nähdä juuri maurien vaikutuksen tuotteena. Liekö toisaalta yhtään kulttuuria, jota alakulo ei olisi sanoiksi pukenut ja säveliksi riimitellyt? Etelä-Amerikan vaikutuspiiri Toinen koulukunta väittää, että fado olisi rantautunut Portugaliin Brasiliasta. Kolumbuksen löytöretkien myötä Brasiliasta oli tullut Portugalin kolonialistisen vallan mallimaa. Portugalin kieli on yhä Brasilian virallinen kieli. Historiallisesti fadon alkumuoto olisi ollut melko tuntematon lundum orjamusiikin muoto, joka oli suosiossa siirtomaaherruuden aikaisessa Latinalaisessa Amerikassa. Perinne olisi vähitellen juurtunut emämaahan merimiesten myötä. Lohduttavassa lundumin sävyttämässä fadon alkumuodoissa lauletaan merestä ja kaukaisesta Senzalasta, joka tiedettiin orjakaupan yhdeksi pääkeskuksista. Keskeistä oli siis ikuinen kaipuu. Tämä tulkinta loisi samalla liikuttavan yhteyden Suomen ja Portugalin välillä. Argentiinasta kun on Suomen kylmyyteen lainattu ja vahvasti omaksuttu kuuma tuontitango. Perikotimainen ja vakiintunut tuote Fadon syntyyn on luonnollisesti vaikuttanut Portugalin oma kulttuuri. Italian Casanovilta tutut, parvekkeen alla esitetyt lemmenserenadit eivät olleet vieraita Portugalissakaan. Ne olivat tämän lauluperimän perikotimainen perusta. Rakkaus on aina saanut ihmiset laulamaan kautta aikojen ja kaikkialla. Fadoa lauletaan portugalilaisen 12-kielisen kitaran, Guitarra Portuguesan, säestyksellä. Mukana pienessä kokoonpanossa on yleensä myös klassinen kitara tai sen puuttuessa instrumenttina on ainakin mandoliini. Fadon kultakausi osuu 1900-luvun alkuun, jolloin elettiin Portugalissa Antonio Salazarin vallan alla. Tällöin musiikkiperinne vakiinnutettiin ja tuotteistettiin. Fado-esiintyjien täytyi ammattilaistua sekä siirtää esiintymisensä erityisiin fado-taloihin, joita kutsuttiin portugaliksi nimellä revistas. 13

13 Laulun ulkoiset tunnukset Fadon tunnusomainen, vaakunakilpeenkin iskostunut logosymboli on musta huivi ja portugalilainen kitara. Merkistä tietää tulleensa aitoon revistakseen. Mies- ja naislaulaja pukeutuu aina mustaan, surun ja osanoton väriin. Naisesittäjällä on aina harteillaan musta huivi. Tulkitsijat laulavat auki rakkaussuhteensa, elämän tuskansa, yhteiskuntakritiikin ja yleensä senhetkisen poliittiseen tilanteen. Lauluissa viitataan härkätaisteluihin, hevosiin, edesmenneisiin ja kuolemaan. Laulaja palaa aina rakkauden ohella sanaan saudade, kaipuu. Laulu kertoo usein rakkaudesta, joka päätyi kuolemaan, tai kuolemasta, joka päättyi rakkauteen. Akateeminen perinne Lissabonin fadon lisäksi on olemassa kokonaan toisenlainen fado-laulun muoto. Tämä toinen tyyli on maan vanhimman, jo vuonna 1290 perustetun Coimbran yliopiston opiskelijoiden harjoittama laulutapa, jonka juuret yltävät aina keskiaikaisiin lauluihin saakka. Yliopistokulttuuriin omaksuttu musiikkikonnotaatio on perua samasta traditiosta, mutta se soi eri nuotilla. Pääkaupungista saapuneet opiskelijat toivat fadon mukanaan kampukselle. Uudet vaikutteet sekoittuivat keskiaikaisiin perustoihin. Pian rakkauden ahdistamat opiskelijat virittelivät kitaroitaan lemmen vastakaiun toivossa. Portugalin opiskelijat pukeutuivat uskottavuuden nimissä mustiin, aina raskasta tummaa viittaa myöten, eli samalla hyvin fadomaisen kohtalokkaasti. Tarkoitus ei ollut luoda hautajaistunnelmaa, vaan arvokasta, viisauden läpäisemää syvää kauneutta. Samaan pyrkinevät nykypäivän hard-metal -musiikin tulkitsijat, eikä perinteisissä munkkiveljestöjen kuoroissakaan liikoja värejä nähdä. Sitä paitsi serenadit on aina tulkittu yön armollisessa pimeydessä. Lemmen osoitusten ohella fado sai jättää jäähyväiset yliopistosta valmistuneille. Tummat sävelet olivat samalla sekä lohduttavia että kannustavia. Akateeminen tyyli oli suosituimmillaan luvuilla. Ja se loi pohjaa omapäiselle myöhemmälle opiskelijakulttuurille villeine sanoituksineen. Näitä fadon tyylilajeja kuuli vain yliopistoympyröissä. Fado on täysi kuin se itse Fadosta sanotaan, että se on koko elämä. Kuten elämässä yleensä, asiat voivat olla hyviä tai pahoja. Fado-kappaleiden luonne muotoilee niiden tulkinnan. Esiintyjän sisimpien tunteiden tulee olla mukana esityksessä, jotta hän pystyy välittämään portugalilaisten syvimmän ja silti yhteisen sielun. Kun laulaa jostain intiimistä, laulaa vääjäämättä jostain yleisestä. Tätä laulun taitoa pidetään yhtenä fadon varjelluimmista salaisuuksista. Fanaattiset fadon kannattajat väittävät, ettei sitä voi tieteellistää analysoimalla, kuten bluesia tai tangoa. Fado täytyy tuntea, aistia ja kokea, pelkkä kuuntelu ei riitä. Fadossa näkyy kohtalooppi, takaraivossa kytevä perusajatus siitä, että omaa lopullista päämääräänsä ei voi paeta. Fadossa kulttuurit, historia ja mantereet kohtaavat. Ei voi sanoa, kenelle fado kuuluu, koska se kuuluu kaikille. Musiikki on maailman kieltä. Siltä maailma maistuu. 14

14 Runoja Portugalista Toimittanut ja suomentanut Rita Dahl Rita Dahl toimittaa ja suomentaa parhaillaan portugalilaisen runouden antologiaa Lissabon, Mario Eloy Pereira ( ) Eugenio de Andrade Andrade, Eugénio de (s. 1923) alias José Fontinhas on syntynyt Povoa da Atalaiassa, pienessä portugalilaisessa kylässä Beira Baixassa Fundãon ja Castelo Brancon välissä, Hän vietti lapsuutensa äitinsä kanssa, koska äidin avioliitto maanviljelijäisän kanssa kesti vain lyhyen aikaa. Fontinhas meni kouluun 6- vuotiaana ja vuotta myöhemmin muutti äitinsä kanssa Castelo Brancoon hän muutti Lissaboniin päättääkseen peruskoulunsa. Hän opiskeli Lissabonissa 11 vuoden ajan. Fontinhas oli kiinnostunut lukemisesta ja vietti tuntikausia kirjastossa lukien ja kirjoittaen runoja. Vuonna 1938 Fontinhas lähetti kortin ja kolme-neljä runoaan runoilija António Bottolle (homoseksuaalinen runoilija, jota Fernando Pessoa auttoi saamaan teoksiaan julkisuuteen oman Olisipokustantamonsa kautta) kommentoitaviksi hän julkaisi ensimmäisen runonsa Narcison ja hiukan sen jälkeen muutti nimensä Eugénio de Andradeksi de Andrade viittasi ensimmäisen kerran julkisuudessa omaan runouteensa ystävänsä Joel Serrãon Lissabonin humanistisessa tiedekunnassa järjestämässä konferenssissa A Nova Humanidade da Poesia Nova de Andrade julkaisi ensimmäisen runokokoelmansa Adolescente, 1943 muutti äitinsä kanssa Coimbraan, jossa asui vuoteen 1946 asti. Coimbrasta hän palasi jälleen Lissaboniin, meni 1944 asepalvelukseen ja sai siirron Lissaboniin terveyspalveluihin. Samana vuonna hän teki ensimmäiset käännöksensä ranskasta portugaliin ja Livraria Francesa julkaisi hänen kirjansa Pureza. Vuodesta 1947 vuoteen 1983 de Andrade työskenteli Terveysministeriössä lääketieteellis-sosiaalisten palveluiden hallinnollisena tarkastajana hän sai siirron Portoon, jossa elää yhä kuoli runoilijan äiti ja hänen mukanaan yksi osa runoilijasta: Minun suhteeni lapsuuteeni on tärkeä, erityisesti suhde äitiini ja maahani, koska, pohjimmiltamme, elämme toinen toistamme varten ilmestyi menestyksekäs As Maõs e Frutos ja siitä alkoi de Andraden tuottelias kausi, joka käsitti runoutta, proosaa, käännöksiä ja antologiajulkaisuita. As Maõs e os Frutos -kokoelmasta lähtien de Andrade kuvaa puhtaasti maanpäällistä paratiisia, jota rajaavat tiukasti valitun leksikaalin konnotaatiot. Metaforan liikkeet tapahtuvat erilaisten kuvien ympärillä, joilla on sama myyttinen alkuperä: tiheä maa hedelmineen ja ruumiineen, virtaava vesi, ilma ja kaikki mikä haihtuu, tuli, hehku, nuoren huhtikuun valo tai kultainen syksy, joka katsoo itseään nuoren huhtikuun peilistä. De Andraden runoudessa on havaittavissa pikemminkin vaikutteita Espanjan vuoden 1927 sukupolvelta kuin piirteitä Portugalin modernismista. (Toim. huomautus: Vuoden 1927 koulukuntaan kuuluivat Rafael Alberti, Federico García Lorca, Dámaso Alonso, Pedro Salinas ja Vicente Aleixandre muiden muassa. Useimmat olivat syntyneet 1800-luvun lopulla tai 1900-luvun alussa ja heillä oli samankaltainen akateeminen koulutus. Heidän runoudestaan löytyi sekä vanguardistisia että perinteisiä piirteitä, vaikutteita Paul Valéryltä, kubisteilta ja ultraisteilta. Vuoden 1927 koulukunta syntyi kunnianosoituksena kolme vuosisataa sitten, Espanjan kirjallisuuden kultakaudella luvulla, eläneelle runoilija Góngoralle.) Silti hänen runoudessaan on myös jälkiä portugalilaisesta imagismista: materiaaliset viittaukset, viittaukset väkivaltaisiin tapahtumiin, joita de Andrade on itse silminnäkijänä todistanut, ruumiin, tunteiden ja sosiaalisten siteiden läsnäolo, tekevät hänestä Camilo Pessanhan ohella lähimpänä musiikillista runoutta olevan portugalilaisen runoilijan, jonka kieli on maksimaalisesti sulkeutunut itseensä. De Andraden kieli on selkeän viittauksellista, mutta tärkeään asemaan nousee myös lukija, jonka kautta syntyvät viittaussuhteet todellisuuteen. 15

15 Varhaisemman vaiheen runoissa (Os Amantes sem Dinheiro, 1950, As Palavras Interditas, 1951, Até Amanhã, 1956, Coração do Dia, 1958, Mar de Setembro, 1961, Ostinato Rigore, 1964) itse kuvien elementit, tai runoon valittu korpus, ottavat hoitaakseen mitä moninaisimpia asemia. Myöhemmissä kokoelmissa (Obscuro Domínio, 1971, Escrita da Terra, 1974, Limiar dos Pássaros, 1972, Memória doutro Rio, 1978, O Outro Nome da Terra, 1988, Rente ao Dizer, 1992) huumorin sävyt laajenevat huomattavasti, ja halu ja sen suorat fyysiset kuvat kuihtuvat, perinteisesti hävytön yhdistyy ironiseen ja häiritsevän kaunistelevaan tyylittelyyn, lapsekkaan Eroksen koko perverssin potentiaalin väkivaltaiset purkaukset lisääntyvät runoilijan kantaessa mukanaan maalaisia juuriaan, paimen haistelee pensaikkoa, multaa ja siitepölyä, mutta myös ulostuksia, siemennestettä ja paskaa, ihmisen eläimellisyyttä; kuoleman läsnäolo yhdistyy veden rauhoittavaan kuvaan. Uusin runous käyttää uudenlaista puhdasta, vielä sovittelevampaa ja turvallisempaa kuvastoa (Matéria Solar, 1980, O Peso da Sombra, 1982, Branco no Branco, 1984, Vertentes do Olhar, 1987, O Outro Nome da Terra, 1988, Ofício da Paciência, 1994). Afluentes do Silêncio (1968) edusti proosan ja runon hajoamista, mietteitä ja vaikutelmia taiteesta ja muusta kokemuksesta, mutta Limiar dos Pássaros (1976) ja myöhemmin Memória doutro Rio (1978) ja Rosto Precário (1979) laajentavat de Andraden teemoja Limiar julkaisi de Andraden kootut teokset nimellä Obra de Eugénio de Andrade perustettiin FundaVão Eugénio de Andrade -säätiö, jonka tehtävä on ennen muuta toimittaa de Andraden teoksia uudelleen. Nyt on päästy 26:een osaan, O Sal da Língua -kokoelmaan (1995) asti. Vuosien mittaan de Andrade on matkustellut paljon, osallistunut lukuisiin tapahtumiin ja tutustunut moniin portugalilaisiin ja ulkomaisiin kulttuurivaikuttajiin ja kirjailijoihin, muun muassa Miguel Torgaan, Sophia de Mello Breyner Andreseniin, Teixeira de Pascoaesiin, Marguerite Yourcenariin, João Miguel Fernandes Jorgeen, Vitorino Nemésioon. Hän on julkaissut yli parikymmentä kirjaa, proosan ja runouden lisäksi myös lastenkirjoja, mm. História da Égua Branca- ja Aquela Nuvem e Outras -teokset. De Andrade on kääntänyt portugaliksi suuria ulkomaisia runoilijoita, mm. Lorcaa, Sapfoa, Charia, Reverdya, Ritsosia ja Borgesia. Häntä itseään on käännetty parillekymmenelle kielelle ja julkaistu mm. Saksassa, Italiassa, Venezuelassa, Kiinassa, Espanjassa, Meksikossa, Luxemburgissa, Ranskassa ja Yhdysvalloissa. De Andraden tuotantoa ovat tutkineet niin portugalilaiset kuin ulkomaiset kirjailijat ja kriitikot. Esimerkiksi Eduardo LourenVo on todennut 21 Ensaios Sobre Eugénio de Andrade -teoksessaan seuraavasti hänestä: Tämän runouden kertomus perustuu jollekin Orfeun tai homeerisen myytin kaltaiselle taikuudelle, mutta toisella, modernilla tasolla, jolla sellaiset asiat eivät alennu irrationaalisuuden allegoriaksi, ja, päinvastoin, puhdistuvat mahdollisessa unessa ja, enemmän kuin mahdollista, realisoitunut oikeudenmukaisimman mahdollisen keinon mukaan. Vaikka de Andrade on osallistunut lukuisiin kirjallisuustapahtumiin, hän on antanut vain harvoin haastatteluita. Hän on saanut myös lukuisia kirjallisuuspalkintoja, mm. FundaVão da Casa de Mateuksen Prémio D.Diniksen 1988 kokoelmastaan Vertentes do Olhar, Grande Prémio de Poesia da AssociaVão Portuguesa de Escritoresin 1989 O Outro Nome da Terrasta ja Jugoslavian tasavallan myöntämän Prémio Europeu de Poesia da Comunidade de Varchatzin vuonna De Andrade oli neorealistien ja surrealistien aikalainen, mutta hänen runoudellaan ei ole mitään tekemistä näiden koulukuntien kanssa. Hänen runojaan on kuvailtu musikaalisiksi ja vaikutteita on löydetty niin keskiaikaisesta runoudesta kuin 1800-luvun portugalilaiselta mestarirunoilija Camilo Pessanhalta. Pessanhavaikutteet hän on myös itse vahvistanut. De Andrade julistaa runoissaan rakkautta luontoon, kaikkiin olentoihin ja ruumiiseen. Hänen runoutensa on samaan aikaan herkkää, kirjallista, plastista ja musikaalista. De Andrade erottuu runoilijoiden joukosta kyvyllään artikuloida tilapäinen absoluuttisen kanssa ja ymmärtää kommunikaation ääni inspiraatiossaan ja runollisissa ilmaisuissaan. 16

16 Eugenio de Andrade In memoriam (F.G.L) Avoin yö. Kuu kompastuu kaisloihin. Kuka etsii kuuta? Veren juurta? Jokea jossa hukkua? Hourailevaa kalpeaa ääntä oliivilehdossa? Mitä etsii unissa kävelevä kuu? Kalkin joessa kelluvia kasvoja? (Kokoelmasta Primeiros Poemas) XXI Jos voisin, seppelöisin sinut tänään ruusuilla Jos voisin, seppelöisin sinut tänään ruusuilla valkoisilla ja vihreälehtisillä, yhtä nuorilla kuin sinä, iloni. Rakkaani, ei ole antaa ruusuja, maa jossa säkeet avautuvat; silmäni joissa vedet nousevat, sulkeutukaa, lopettakaa itkeminen. VII Muuntunut yö Oi yöni, nukahtanut lapsi, täydellinen ja lehti lehdeltä tuuditettu muuntunut yö, lähteitä pienempi, aamunkoiton puhdas hallusinaatio - saavuit, en itsekään tiedä mistä horisonteista. Tähtien ylistetty, tänään tulet tapaamaan minua pitkänä, nyyhkytyksistä, kyyneleistä ja huudoista riisuttuna - oi yöni, kulkureiden ja ahdistuneiden rakastettu. Saavuit, yöni, laskeutuvista silmäluomista, kevyt ilmassa jota hengitämme, kirkas kadunkulmissa - oi kuolemaa pienempi yö: suljit minut avoimiin käsiin joissa asetan säkeitäni ja onneani. XI Silmät maahan kohdistettuina tulet Silmät maahan kohdistettuina tulet kevään rytmissä, avaudut kuin kukat ja eläimet sinua odottavan käsissä. (Runot kokoelmasta As Maõs e os Frutos, Limiar) Rahattomat rakastajat Heidän kasvonsa olivat avoimet sille joka kulki ohi. Heillä oli legendoja ja myyttejä kylmyys sydämessä. Heillä oli puutarhoja joissa kuu kulki käsi kädessä veden kanssa kivinen enkeli veljenä. Heillä oli kuten kaikilla ihmisillä pitkin kattoja valuva jokapäiväinen ihme ja kultasilmät joissa polttivat eksyneimmät unelmat. Heillä oli nälkä ja jano kuin eläimillä, hiljaisuus askeltensa ympärillä. Mutta joka eleestä jonka he tekivät syntyi lintu heidän sormistaan lumottuna tunkeutui avaruuteen. 17

17 XXIV Meri. Meri jälleen ovellani. Näin sen ensimmäistä kertaa äitini silmissä, aalto aallon jälkeen täydellisenä ja rauhallisena, sitten, rantakallioita vasten, jo suitsitta. Hän käsivarsillani, montako, montako yötä hän on nukkunut, tai ollut hereillä, kuunnellut lasisydämensä lyövän pimeässä, kunnes paimenen tähti kulkee rintani päällä viipaloidun yön peitsen läpi. Tämä merikö kutsuu minua niin kaukaa, kuljetti tyrskyissä, etäällä laivoistani? José Júlio Sousa Pinto: O Barco Desaparecido, 1890 XXX Sinua polttaa edellisen yön muisto kielellä, polttaa suun suola joka ensin puri ennen kuin suuteli sinua. Sinulla ei ole tilaa kuolla aamun kanssa, ei ole kuin kolo jonne piilottaa kyyneleet, kuiva oksa jolla hätistää kärpäset. Sielun virka on olla oppimatta. Eläimet ovat ihme, ne eivät muista olleensa aamutähden veljiä. Ehkä jo sammutettu tai raunioina. (Runot kokoelmasta Branco no Branco, Limiar) Maan nimi Nyt et enää anna pienten jalkojesi viipyä rintani päällä, sormien tanssia hiusten vaihtua koska kasvat, kasvat taipuneena meidän ikämme vaikean kukan puoleen. Olet nyt maan tai yksinkertaisesti ikuisuuden toinen nimi. Vanha talo Ei ole ensimmäinen kerta kun valitan, kukaan ei kuuntele minua. Tänä yönä sade tunkeutui luihini eikä ole ketään joka sytyttäisi valon. Se joka lähti otti mukanaan korallisilmäisen poikasen, jätti taakseen avoimen oven. Maailman ruusu Ruusu. Maailman ruusu. Poltettu. Niin monista sanoista likainen. Ensimmäinen kaste kasvoilla. Joka oli terälehti terälehti nyyhkytysten nenäliina. Hävytön ruusu. Jaettu. Rakastettu. Haavoitettu suu, ei kenenkään henkäys. Tuskin mitään. (Runot kokoelmasta O Outro Nome da Terra, Limiar) 18

18 Sophia de Mello Breyner Andresen Andresen, Sophia de Mello Breyner (s ) on syntynyt Portossa yläluokkaiseen perheeseen. De Mello Breyner Andresen julkaisi esikoiskokoelmansa Poesia vuonna Runoja hän alkoi kirjoittaa jo 12-vuotiaana. De Mello Breyner Andresen lähti 1936 opiskelemaan Lissabonin yliopistoon klassista kielitiedettä, mutta keskeytti opintonsa kolmen vuoden jälkeen ja palasi Portoon, josta hän naimisiinmenonsa jälkeen muutti jälleen Lissaboniin. Hän on sittemmin julkaissut lukuisia runokokoelmia, lastenkirjoja ja esseekokoelmia. De Mello Breyner Andresenin runoudessa heijastuvat lapsuuden hetket, mutta hän on ennen muuta kirkas ja koruton metafyysistä todellisuutta tarkkaileva runoilija. De Mello Breyner Andresen on hengeltään romantikko, ja hänen runojensa kuvastossa vilahtelevat ikuiset kuvat, meri, ranta, lähtevät laivat, yö, päivä, kirkkaus, mysteeri, hurmio, kuutamo. Runoilija etsii usein korkeampaa voimaa, inspiraation hetkeä tai hengellisempää yhteyttä, joka saa hänet tuntemaan aistiensa ja oman olemassaolonsa kaikkivoi-paisuuden. De Mello Breyner Andresenin runoissa kaivataan mysteerinomaisia kasvoja, loputtoman haluttuja. Meren rannalla minä tavoittelee yhteyttä koko universumiin. De Mello Breyner Andresen oli myös merkittävä kulttuuripersoonallisuus, joka on puolustanut tuotannossaan vapautta ja oikeudenmukaisuutta ja ollut myös yhteiskunnallisesti ja poliittisesti aktiivinen. De Mello Breyner Andresen on kääntänyt mm. Shakespearea, Claudelia ja Dantea portugaliksi. De Mello Breyner Andresen oli Portugalin tärkeimpiä nykyrunoilijoita, joka sai lukuisia palkintoja ja tunnustuksia, mm. Grande Prémio de Poesia Portuguesa de Escritoresin 1964 kokoelmastaan Canto Sexto, Grande Prémio Calouste Gulbenkian de Literatura para CrianVasin ja viimeisimmäksi Prémio Camõesin v. 1999, suurimman mahdollisen portugalilaiselle kirjailijalle myönnettävän kirjallisuuspalkinnon. Häntä pidettiin myös yhtenä Portugalin vahvimmista ehdokkaista Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajaksi. De Mello Breyner Andresenin teoksia ovat mm. Obra Poética I (sis. kokoelmat Poesia, Dia do Mar, Coral), Obra Poética II (sis. kokoelmat No Tempo Dividido, Mar Novo, Livro Sexto), Obra Poética III (sis. kokoelmat Geografia, Dual, O Nome das Coisas, NavegaVões, Ilhas). Sophia de Mello Breyner Andresen Huolimatta raunioista ja kuolemasta, jossa aina loppui joka illuusio, unelmieni voima on niin voimakas, että kaikesta syntyy uudelleen hurmio eivätkä käteni koskaan jää tyhjiksi. Kuutamo Kuutamo täyttää kangastusten maan, ja asioilla on tänään neitsyen sielu, tuuli herätti lehvien keskellä salaisen ja karkaavan elämän, valosta ja varjosta, kauhusta ja tyyneydestä tehdyn, täydellisesti sieluuni sointuvan. 19

19 Yö Kerran vielä tapaan kasvosi, oi yö jota luulin kadotetuksi. Valojen ja varjojen mysteeri hiekan polkujen päällä, kalpeuden joet joita pitkin valuu kuivaksi täysikuu niittyjen yläpuolella, levottomana nousee joka ääni, joka kirkkaassa yössä hajoaa ja kuolee. Salaisena, hurmioituneena kuiskia tuhansin elein lehvistössä, laulavien heinäsirkkojen ikävä. Oi yöni, jokaisessa kuvassa tunnistan ja ihailen sinun kasvojasi, niin ylistetyn haluttuja, niin ylistetyn löydettyjä, että elämän täytyy kulkea eteenpäin, ilman että se kulkee, silmieni pohjalla jonne se on taltioitu. Meri I Kaikista maailman kulmista rakastan voimakkaammalla ja syvemmällä rakkaudella tuota haltioitunutta ja alastonta rantaa jossa yhdyin mereen, tuuleen ja valoon. II Haistan maan puut ja tuulen jota Kevät täyttää tuoksuin mutta niissä haluan ja etsin vain aaltojen villiä hengitystä nousten kohti tähtiä kuin puhdas huuto. Keskipäivä Keskipäivä. Aution rannan kulma. Aurinko huipulla, syvällä, valtavana, avoimena, teki koko taivaasta aution jumalan. Valo lankeaa armottomana kuin rangaistus. Ei ole aaveita eikä sieluja, ja loputon yksinäinen ja muinainen meri vaikuttaa taputtavan käsiään. Odotan Odotan sinua aina koko päivän., kun rannalla nousee tuhkaisena ja kultaisena usva ja kaikessa on fantastisen tulemisen enne. Joskus Joskus vannon nähneeni silmissäni lupauksen toisista ihmisistä jotka olisin voinut olla, jos elämä olisi ollut toinen. Mutta tämä uskomaton havainto synnyttää minussa vain kauhua ja murhetta itseni tuntemisesta muodottomaksi, aaltoilevaksi ja epävarmaksi kuin vesi. 20

20 Valkoinen talo Valkoinen talo valtavan meren edessä, hiekkapuutarhoinesi ja laivastokukkinesi ja koskemattomine hiljaisuuksinesi jossa nukun ihmeen minulle olleista asioista. Sinuun palaan epävarmuuden taakse niin monien saatujen eleiden lämmön jälkeen kun kahakat ja autiomaa ovat menneet ohi aaveet on suudeltu, kuljettu läpi määrittämättömän maan kuiskaukset. Sinussa synnyin uudelleen omaan maahani ja vapautus tulee sinun piirteissäsi missä mikään minulle olleiden asioiden ihmeestä ei hävinnyt. Herra Herra jos petyn ja valehtelen, jos tuo jota kutsuin totuudeksenne on tuskin uusi turhuuden tie, jos valtava täyteys jonka itsessäni tunnen, kaiken harmonia vuotaa yli totuuden laitojen, voiman ja puhtauden tunne ovat vierasta kirjallisuutta ja hyvinvointiani, jos petyin ainoassa varmuudessani, lähettäkää enkelinne repäisemään olemukseni palasiksi ja että minä lähden hylättynä teitä pitkin kärsimään. (Runot kokoelmasta Poesia I, 1944, Caminho) Lähtö I Adriano de Sousa Lopes: Cacador de Aguias, 1905 Sormiesi välissä olevan epävarman kukan tavoin ilmassa on loputtoman tanssin harmoniaa, ja sinussa on kuutamon ja salaisuuksien valtaaman puutarhan selittämätön hiljaisuus. Vihreä puutarha Vihreä ja kukkiva puutarha, koiranpensaan puutarha jossa loppumaton auringonlasku polttaa kun tanssivat hitaasti iltapäivän tunnit. Narsissit aaltoilevat ja suihkukaivo, ääni jossa hiljaisuus tuudittaa laulaa, kuiskaa ja puhuu himoituista paratiiseista. Jonka muiston täyttää tansseilla katujesi kirkas yksinäisyys. II Käsissäsi kannoit maailmaani, nautinnoistasi minulle valui rajattomia tähtiä, pohjaton meri ja silmissäsi syntyivät myytit. Sinussa tutustuin etäisiin puutarhoihin ja kerroit minulle kallioiden elämästä ja yhdessä tunkeuduimme hiljaisten äänien hetkien salaisuuksiin. II Silmäsi ovat järviä ja lähteitä, ja koko olemuksessasi on mäntyjen ja kukkuloiden maiseman raskas, kirkas ja surullinen unelma. Äänessäsi sanat ovat öisiä ja kaikki vakavat, suuret, vaiteliaat asiat ovat kaltaisiasi. 21