Pedot monimuotoisen luonnon osa vai saamelaisen poronhoidon voimattomuuden symboli?

Transkriptio

1 Pedot monimuotoisen luonnon osa vai saamelaisen poronhoidon voimattomuuden symboli? Petokäsitykset ja diskurssit saamelaisten poronhoitajien ja suurpetojen suojelua ajavan diskurssikoalition välisessä petokiistassa vuosina Anne-Maria Magga Pro gradu -tutkielma Saamelainen kulttuuri Giellagas-instituutti Oulun yliopisto Elokuu 2012

2 SISÄLLYS 1 JOHDANTO Aiempia tutkimuksia Teoreettinen viitekehys Aineisto, tutkimusmenetelmä ja tutkimuskysymys 12 2 PETOPOLITIIKKA JA SAAMELAISET Saamelainen poronhoito Käsivarren alueella Kansainväliset sopimukset ja EU-lainsäädäntö Petopolitiikka ja lainsäädäntö Suomessa Petopolitiikka Ruotsissa 27 3 PORONHOITAJIEN KÄSITYKSET PEDOISTA Jos varkaat ja pedot loppuvat niin loppuu poronhoitokin Pedot taloudellisena taakkana Pedot saamelaisen poronhoidon voimattomuuden symbolina 38 4 PETOSUOJELUN PUHETAVAT Pedot osana globaalia monimuotoisuutta Pedot erämaisen luonnontilan takaajana Alkuperäiset pedot 50 5 PETOKIISTAN TUOTTAMAT TOIMIJA-ASEMAT Ekoterroristien rikollismafia Vahinkoeläimistä häirikköpedoiksi Porot - tunturiluonnon pahin uhka 66 6 TIETO JA PUHEVALTA PETOKIISTASSA Tietokonfliktit petoja koskevassa kiistassa Tietokonfliktien yhteensovittaminen Puhevalta petokiistassa 77 7 PÄÄTÄNTÖ 82 LÄHTEET 91 2

3 1 JOHDANTO Poronhoidon ja suurpetojen 1 suhde on viime vuosina ollut kasvavan yhteiskunnallisen kiinnostuksen ja keskustelun kohteena, ja keskustelu on tuottanut aika ajoin kärjekkäitäkin kannanottoja. Aiheen tiimoilta on pidetty lukuisia seminaareja, keskustelutilaisuuksia sekä mielenosoituksia. Keskustelu näytti kärjistymisen merkkejä alkuvuonna 2011, kun Luonto- Liitto julisti kannanotoissaan Lapin poronlihan boikottiin susien salapyynnin vuoksi. Samoihin aikoihin poroelinkeinon ja Maa- ja metsätalousministeriön edustajat kokoontuivat Lapin-liiton järjestämään petofoorumiin Sallaan keskustelemaan peto-ongelmasta sekä ratkaisuehdotuksista. Ylen Poliisi-tv kärjisti tilannetta entisestään esitettyään maaliskuussa 2011 salapyyntiä käsittelevän jakson, jossa uutisoitiin poronhoitoalueen salapyyntiongelmasta. Poroelinkeinon harjoittajat kokivat jutun loukkaavana, sillä poronhoitajat leimattiin siinä yleisesti petojen salapyytäjiksi. Paliskuntain yhdistys kanteli ohjelmasta Julkisen sanan neuvostoon ohjelman loukkaavan sisällön vuoksi. Julkisen sanan neuvosto ei kuitenkaan antanut ohjelmasta langettavaa päätöstä. 2 Median ja poronhoitajien tulehtuneita välejä käsiteltiin saman vuoden kesällä vuosittain järjestettävässä poroparlamentissa 3 erillisessä keskustelutuokiossa, jossa oli läsnä median edustajia ja poronhoitajia. Petoja on ollut poronhoitoalueella aina, mutta vasta viime vuosikymmeninä poronhoito ja petopolitiikka ovat ajautuneet nykyisen kaltaiseen vaikeaan konfliktiasemaan. Petopolitiikalla tarkoitan niin yhteiskunnallista kamppailua politiikan tavoitteista ja sisällöstä kuin toimenpidepolitiikkaa (Beck 1995: 38). Luonnonsuojeluaatteen vankistumisen myötä kansainväliset sopimukset ja kansallinen lainsäädäntö ovat muuttaneet petojen aseman jahdatuista vahinkoeläimistä suojelluiksi riistaeläimiksi. Suojelun myötä Suomen petokannat ovat lisääntyneet merkittävästi viimeisen parinkymmenen vuoden aikana. Kun vielä luvun alussa ennen lainsäädännöllisiä muutoksia maasuurpetojen tappamia poroja kirjattiin poronhoitoalueella 900 vuodessa, vuonna 2011 petojen tappamina löytyi poroa (Paliskuntain yhdistys 2012). Tämä tarkoitti elinkeinolle noin 4,9 miljoonan euron vahinkoja 1 Suurpedoilla tarkoitetaan tutkimuksessa sutta, karhua, ahmaa ja ilvestä sekä maa- ja merikotkaa. 2 Julkisen sanan neuvoston päätökset 4613/YLE/11. Saatavilla osoitteessa: (luettu ) 3 Vuosittain järjestettävä paliskuntain yhdistyksen edustajakokous on korkein päättävä elin, joka käsittelee tilit, toiminta- ja rahoitussuunnitelmat (Jernsletten & Klokov 2002). Poroparlamentin yhteydessä järjestetään usein seminaareja, jotka käsittelevät poronhoidon ajankohtaisia haasteita. 3

4 (MMM 2012). Kaikkia petojen tappamia ei kuitenkaan koskaan löydetä. Öje Danellin ja Harri Norbergin (2010: 15) laskelmien mukaan pedot tappoivat 2000-luvun loppupuolella poronhoitoalueella tosiasiassa vuosittain jopa poroa. Lisääntyneistä petovahingoista onkin muodostunut poronhoidon suurin ja vaikein uhkatekijä joissakin osissa poronhoitoaluetta, ja eteläisimmissä paliskunnissa poronhoidosta on tullut käytännössä kannattamatonta petovahinkojen takia. Porotalouden ja petojen rinnakkaiseloa vaikeuttaa lisäksi se, ettei petojen omistajalla eli Suomen valtiolla ole ollut viimeisinä vuosina varaa maksaa lakiin kirjattuja korvauksia petovahingoista täysimääräisinä. Kun aloin tehdä saamelaisen kulttuurin pro gradu -tutkielmaa saamelaisesta poronhoidosta, kiinnostuin samaan aikaan kiivaana käyneestä petokeskustelusta aiheen ajankohtaisuuden vuoksi. Aiheen valintaan vaikutti myös se, että saamelaisen poronhoidon ja suurpetojen suhteesta ei ole tehty aiemmin tutkimusta Suomessa. En ollut aikaisemmin pitänyt petoja merkittävänä ongelmana poroelinkeinolle. Siksi yllätyin poromiesten vahvoista ja toistuvista lausumista, joissa pedot nähtiin poronhoidon tulevaisuuden pahimpana uhkatekijänä. Aiheeseen perehtyessäni huomasin, että petokeskustelussa yhdistyvät mielenkiintoisella tavalla ne ajattelutapojen yhteismitattomuudet, jotka esiintyvät yleisenä pohjavireenä saamelaista poronhoitoa koskevassa keskustelussa (ks. porokeskustelusta Suomessa Heikkilä 2006). Poronhoitoperheessä kasvaneena olen seurannut läheltä saamelaisen poronhoidon sekä valtakulttuurin arvojen, intressien ja toimintatapojen yhteentörmäystä. Erityisesti minua kiinnostaa saamelaisen poronhoidon ja valtakulttuurin jännitteinen suhde, jota petokeskustelu kouriintuntuvalla tavalla edustaa. Saamelainen poronhoito perustuu vapaaseen laiduntamiseen ja luonnonlaitumien hyödyntämiseen eri vuodenaikoina, jota ohjaillaan paimennuksella. Se siis eroaa maatalouspainotteisesta pienporonhoidosta, jossa poroja pidetään osan vuodesta tarhassa ja ruokitaan lisärehuilla. Pelkästään poronhoitotavat eivät kuitenkaan erota saamelaista poronhoitoa suomalaisesta modernisoitumiskehityksen takia. Poronhoito on läpikäynyt monia muutoksia, joiden seurauksena perinteet ja modernit poronhoitotavat ovat sulautuneet yhteen (Heikkilä 2006: 58). Saamelainen poronhoito viittaakin tutkimuksessa enemmän harjoittajien etnisyyteen kuin poronhoitotapoihin. Länsimaissa 1960-luvun lopussa syntyneen ympäristöherätyksen seurauksena luonnosta ja luonnonresurssien käytöstä on tullut keskeinen kamppailujen kohde (Torp 2000: 192). 4

5 Keskeinen osa ympäristöhuolta on ollut pelko luonnon monimuotoisuuden köyhtymisestä ja lajien uhanalaisuudesta. Suomalaisessa ympäristökeskustelussa huoli luonnon monimuotoisuudesta on kiertynyt erityisesti suurpetojen uhanalaisuuden ympärille: eläväthän Euroopan viimeiset elinvoimaiset suurpetokannat juuri Pohjoismaissa. Koska suurpedot ja porot kilpailevat samoista elinalueista, on poronhoito kytkeytynyt olennaisella tavalla pedoista käytyyn keskusteluun. Kannanottoja ovat leimanneet vahvat mielipiteet ja yhteisymmärryksen puuttuminen erilaisten näkökantojen edustajien kesken. Kärjekkäimmissä kannanotoissa petovihasta puhutaan jopa saamelaiskulttuurin häpeätahrana (Järvinen 2011: 70). Toiset taas näkevät petopolitiikan poronhoitajien kansanmurhana (LK ). Nämä vahvat kannanotot kuvastavat, millaisia vastakkainasetteluja petokeskustelu tuottaa ja uusintaa. Kun ympäristöongelmien ratkaisuun liittyy eriäviä mielipiteitä, on kyse ympäristökiistoista. Toimijoiden pitkittyneiden vastakohta-asetelmien vuoksi lähestyn tutkimuksessa suomalaista peto-ongelmaa petokiistana. Sen sijaan, että edellä esitetyt vahvat kannanotot puhuisivat pelkästään petoeläimistä, käsittelevät ne ihmisen ja luonnon sekä ihmisryhmien välisiä suhteita. Ruotsin petokiistaa tutkineen Eivind Torpin mukaan kiistan juuret ovat syvemmällä kuin pelkästään ympäristökysymysten tasolla, sillä kiista on osa laajempaa konfliktia, joka vallitsee valtayhteiskunnan ja saamelaisvähemmistön arvojen välillä (Torp 2001a: 7). Petokiistan voi nähdä areenana, jossa eri toimijat kamppailevat luontodiskurssien sisällöstä ja merkityksestä. Tässä tutkimuksessa tarkastelen saamelaisen poronhoidon ja petopolitiikan yhteentörmäystä eli petokiistan rakentumista saamelaisten poronhoitajien näkökulmasta. Tutkimuksessa annan äänen saamelaisille poronhoitajille. Petokiistan rakentumisen selvittämiseksi tarkastelen osapuolten erilaisia luontokäsityksiä sekä luontokäsitysten pohjalla lepääviä puhetapoja. Luontokäsitykset ovat ajalleen ominaisia, suhteellisen vakiintuneita kulttuurisia tapoja käsitellä luontoon liittyviä asioita (Valkonen 2002: 12). Tutkimuksessani puhun petoihin liitetyistä luontokäsityksistä petokäsityksinä. Tarkoitan niillä osapuolten petoihin liittämiä näkemyksiä, joiden pohjalta peto-ongelmaa tulkitaan ja jotka samalla rajaavat toisia, vaihtoehtoisia tulkintakäytäntöjä pois. 5

6 Oletan, että kun luonto koetaan päivittäisenä työskentely-ympäristönä, ohjaa se erilaiseen petokäsitykseen kuin se, että luonto koetaan kaukaisena ja suojeltavana, kulttuurin ulkopuolella sijaitsevana kokonaisuutena. Saamelaista kulttuuriympäristöä tutkineen Päivi Maggan (2007: 23) mukaan saamelaisessa luonnonkäytössä luonnon ja kulttuurin raja on joustava ja se muuttuu ihmisen toiminnan ja luonnonresurssien mukaan. Luonnon ja kulttuurin raja määrittyy siis eri tavalla kuin länsimaisessa luonnonsuojeluaatteessa. Se, mikä kulttuurin ulkopuolisille näyttää koskemattomana erämaana, voi olla saamelaisten ikimuistoisista ajoista lähtien käyttämää kulttuuriympäristöä, joka kantaa mukanaan kollektiivista historiaa ja muistoja. Länsimaiseen luontokäsitykseen, luonnonkäyttöön ja luonnonsuojeluun sen sijaan liittyy ajatus, että luonto on ihmisen elinpiirin ulkopuolella ja ihmisen on suojeltava sitä itseltään. (Magga 2007: 12-13, 23.) 1.1 Aiempia tutkimuksia Suurpetojen aiheuttamia kiistoja on tutkittu Suomessa kärjistyneen petotilanteen vuoksi. Outi Ratamäki (2007) on tarkastellut suomalaista susipolitiikkaa yhteiskunnallisen kestävyyden ja hallinnan näkökulmasta. Ratkaisuksi hän päätyy ehdottamaan uusia petojen hoidon strategioita ja institutionaalisia uudistuksia. Pertti Rannikon et al. (2011) teoksessa Kohtaamisia metsässä eläinkiistoista yhteistoimintaan ehdotetaan myös uudenlaisia yhteistoimintamuotoja ja -käytänteitä petopolitiikan hoitoon. Petopolitiikka nivoutuukin usein paikallisen luonnonkäytön kiistakysymyksiin, joten paikallisten osallistaminen luonnonkäytön suunnitteluun nähdään tutkimuksissa olennaisena osa petopolitiikan onnistumisessa. Pedot nähdään tutkimuksissa hallinnollisesti ratkaistavina kysymyksinä. Outi Moilanen (2007) on kulttuuriantropologian pro gradu työssään käsitellyt paikallisia susikiistoja Kainuussa. Moilasen mukaan Kainuun susikiista on ympäristökonflikti, jossa asettuvat vastakkain erilaiset arvot ja intressit sekä tietoon ja vallankäyttöön kytkeytyvät ristiriidat. Osapuolten väliset kiistat rakentuvat maaseudun ja kaupunkien asukkaiden erilaisten sosiaalisten ja poliittisten asemien välisille jännitteille, heidän arvo- ja intressiristiriidoilleen ja paikallisen ja tieteellisen tiedon kohtaamisesta johtuville eroille. (Moilanen 2007.) 6

7 Tutkimuksessani lähden kuitenkin siitä lähtökohdasta, että luontoon ja luonnonkäyttöön liittyviä konflikteja ei ole mahdollista selittää pelkästään arvo-, intressi- ja tietoristiriitoina, vaan ne ovat usein rakentuneet erilaisten luontokäsitysten välisten jännitteiden varaan (Valkonen & Saaristo 2010: 112). Näyttää siltä, että petokiistassa ongelmat ovat rakentuneet usein syvempien kulttuuristen vastakkainasettelujen varaan kuin pelkästään erilaisten intressien, kuten talouden ja luonnonsuojelun väliseksi ristiriidaksi. Pirjo Ilvesviita (2005) on tutkinut suurpetoihin liittyvien käsitysten diskursiivista muutosta väitöskirjassaan Paaluraudoista kotkansuojeluun. Suomalainen metsästyspolitiikka Hän tarkastelee suomalaista metsästyspolitiikkaa, sen institutionalisoitumista ja muutosta. Tutkimuksessa tarkastellaan metsästyspolitiikan yhteydessä ihmisen, luonnon ja eläimen välisen suhteen rakentumista, niihin liitettyjä luontokäsityksiä sekä sitä, kuinka metsästystä on oikeutettu eri aikoina. Ilvesviidan tutkimuksessa käy ilmi, että eri aikoina ihmisen, eläinten ja luonnon suhteesta on ollut erilaisia käsityksiä. Nämä ovat puolestaan ohjanneet yhteiskunnan käytänteitä. (Ilvesviita 2005: 5, ) Petopolitiikalla ja metsästyspolitiikalla on keskenään monia yhteneväisyyksiä siinä, miten niihin liittyvissä historiallisissa määrittelykamppailuissa on oikeutettu tietynlaista ihmisen, eläimen ja luonnon välistä sosiaalista järjestystä. Suomessa suurpetojen vaikutuksia eteläisten paliskuntien poronhoitoon ovat selvittäneet Antti Pakkanen ja Jarno Valkonen (2011) Porotalouden hyvinvointi ja tulevaisuuskuvat eteläisissä paliskunnissa -esiselvityshankkeessa. Pakkasen ja Valkosen selvityksessä käy ilmi, että pedot vaikuttavat eteläisissä paliskunnissa ennen kaikkea poronhoidon taloudelliseen kannattavuuteen, kuormittavuuteen ja tulevaisuuteen. Suurpetoeläimet muodostavat eteläpalkisissa merkittävimmän taloudellisen uhan ja heikentävät ennen kaikkea poronhoitajien hyvinvointia ja elämänhallintaa. Selvityksessä todetaan, että porotalouden harjoittajien täytyisi päästä vaikuttamaan suurpetoeläinten määriin päätöksenteossa. (Pakkanen & Valkonen 2011: ) Saamelaisten poronhoitajien näkemyksiä pedoista ei Suomessa ole juurikaan tutkittu. Ruotsissa petokiista on sen sijaan synnyttänyt tutkimuksia petopolitiikan kulttuurisista ja sosiaalisista puolista. Eivind Torp (2000; 2001a; 2001b) on artikkeleissaan tarkastellut poronhoitoa ja petoja ruotsalaisen ympäristökeskustelun yhteydessä. Torpin mukaan ruotsalaisessa ympäristökeskustelussa ei oteta huomioon sitä, että erilaisissa kulttuureissa 7

8 suhtaudutaan luontoon eri tavalla. Tämän huomiotta jättäminen on johtanut jatkuviin konflikteihin saamelaisten poronhoitajien ja Ruotsin ympäristöviranomaisten välillä. (Torp 2001a: 17). Torp näkee Ruotsin petopolitiikan ongelmana sen, että sen periaatteita dominoivat enemmistön käsitykset, siitä puuttuvat dialogi ja yhteisymmärrys ja petopolitiikassa on tilaa vain yhdenlaiselle näkemykselle luonnosta. Ruotsissa vallitsee juopa kahden joukon välillä: niiden, jotka vastaavat Ruotsin petokantojen hallinnasta sekä niiden, jotka asuvat alueilla, joilla petoja esiintyy. (Torp 2000: 203.) Eivind Torpin huomiot ruotsalaisesta petokeskustelusta ovat olleet tutkimukseni lähtökohdan muotoutumisen kannalta tärkeässä asemassa. Torpin tulokset ovat ohjanneet tutkimuskysymysten asettelua. Torpin mukaan ruotsalainen petokysymys rakentuu ensisijaisesti saamelaisen vähemmistön ja Ruotsin valtion välisen jännitteen varaan. Torpin kanssa samansuuntaisiin tuloksiin on päätynyt kulttuuriantropologi Åsa Nilsson Dahlström väitöskirjassaan Negotiating Wilderness in a Cultural Landscape (2003), jossa hän on tutkinut ruotsalaista petokiistaa Laponian luonnonpuistossa. Hän tarkastelee erityisesti kansallispuiston hallinnan yhteydessä tuotettuja eriäviä diskursseja luonnosta ja ympäristöstä. Poronhoitajat joutuvat neuvottelemaan elinkeinostaan polarisoituneesta asemasta. He joutuvat tasapainoilemaan luonnonkansan stereotypian tuottamien odotusten ja modernin elinkeinon aiheuttamien tuotantopaineiden välillä. Sen lisäksi ruotsalaista petopolitiikkaa sanelevat tietynlaiset kulttuuriset käsitykset luonnon ja kulttuurin välisistä suhteista. Ne vaikuttavat muun muassa kansallispuiston hallintaan, sillä petopolitiikan taustalla oleva luonnonsuojelun diskurssi tuottaa poronhoidosta alkuperäisen ja koskemattoman luonnon uhkatekijän. (Nilsson Dahlström 2003.) Olov J. Sikku ja Eivind Torp ovat teoksessaan Vargen är värst. Traditionell samisk kunskap om rovdjur (2004) laajan haastattelumateriaalin pohjalta kartoittaneet Ruotsin saamelaisten perinteistä tietämystä ja suhdetta petoeläimiin. Tutkimuksessa tarkastellaan niin petojen aiheuttamia vahinkoja, pyyntimenetelmiä kuin petojen käyttäytymistä. Tutkimuksessa käy ilmi, että perinteisesti poronhoitajien tavoitteena on ollut taata niin hyvät edellytykset poronhoidon harjoittamiselle kuin mahdollista ja suojata poroja pedoilta. Kyse ei kuitenkaan ole ollut petovihasta eikä petoja ole haluttu hävittää kokonaan pois. Petoeläimet saivat 8

9 mielellään elää, mutta niin että ne eivät uhanneet poroelon ja sen omistajien olemassaoloa. (Sikku & Torp 2004: 37.) Sikun ja Torpin tutkimus on auttanut ymmärtämään saamelaisten perinteistä petosuhdetta ja se on ollut erityisesti tukena analysoidessani nykysaamelaisten poronhoitajien petosuhdetta. Suomessa saamelaisen poronhoidon ja petoeläinten suhteita ei ole juurikaan tarkasteltu. 1.2 Teoreettinen viitekehys Tutkimukseni lähtökohtana on sosiaalinen konstruktionismi, eli käsitys kielestä sosiaalisena toimintana, todellisuuden kuvaajana ja rakentajana. Sosiaalisen konstruktionismin mukaan todellisuutta ylläpidetään ja rakennetaan erilaisissa sosiaalisissa tilanteissa ja käytännöissä vuorovaikutuksen ja kielenkäytön tuloksena. Näin ollen merkitykset eivät ole koskaan puhtaita tai neutraaleja, vaan ne kantavat mukanaan historiallista ja kulttuurista painolastia. (Pietikäinen & Mäntynen 2009: ) Sosiaalisen konstruktivismin lähestymistavan mukaan luontoon liittyvät käsitykset nähdään ensisijaisesti sosiaalisesti tuotettuina. Ei siis ole olemassa yhtä ainoaa luontokäsitystä, vaan monta kilpailevaa käsitystä luonnosta. Luonto ei esiinny puhtaana tosiasiana, vaan se on mitä perustavanlaatuisimmalla tavalla kietoutunut yhteiskunnallisiin käytänteisiin ihmistoiminnan seurauksena. Luonto tulee yhteiskunnan piiriin kommunikaation kautta (Valkonen 2010: 7). Konstruktionistisen ymmärryksen mukaan se, mitä ymmärrämme luonnon ongelmaksi, on siis tulosta ongelman määrittelystä ja tulkinnasta. Se, tulkitaanko jokin luonnon ilmiö ongelmalliseksi vai ei, riippuu ennen kaikkea tavoista, joilla tämä ongelma rajataan ja määritellään. Niihin on myös olemassa erilaisia ratkaisuja, jotka riippuvat ongelman määrittelyn tavoista. (Hajer 1995: 4 6.) Pedoista tulee yhteiskunnallinen ongelma vasta silloin kun ihmiset tulkitsevat ne sellaiseksi. Luontoon liittyy erilaisia keskusteluja ja kamppailuja luonnon käytön kehittämisen suunnasta. Tällöin puhutaan ympäristökonflikteista tai kiistoista. Ympäristökiistoja voi pitää yhteiskunnan polttopisteinä ja tihentyminä, joissa eri toimijaryhmien kulttuuriset ja diskursiiviset merkitykset tulevat näkyviksi (Valkonen & Saaristo: 101). Petokeskustelun voi siis nähdä ympäristökiistana, jossa ovat vastakkain erilaiset näkemykset petoeläinten asemasta yhteiskunnasta: tulisiko petoja suojella vai onko petoja jo tarpeeksi. Valkonen ja Saaristo 9

10 (2010: ) toteavat, että ympäristökiistat kytkeytyvät aina laajempiin yhteiskunnallisiin, historiallisiin ja kulttuurisiin käytäntöihin. Luontoa ja yhteiskuntaa koskevat neuvottelut ja kiistat rakentuvat erilaisten luontokäsitysten jännitteisten suhteiden varaan, ja luontoa koskevilla lausumilla pyritään vaikuttamaan luonnon ja kulttuurin suhteen järjestämiseen. (Valkonen 2010: ) Ympäristökiistoissa on paikallisen ulottuvuuden lisäksi kyse luonnon kautta välittyneestä symbolisesta kamppailusta yhteiskunnan ja kehittämisen suunnista (mt. 112). Näin esimerkiksi petojen kautta käydään poliittista kamppailua poronhoitoalueen luonnon toivotusta tilasta sekä ihmisryhmien välisistä suhteista erilaisten luontokäsitysten pohjalta. Luontokäsitykset ovat historiallisia ja yhteiskunnallisesti tuotettuja 4 luontoon projisoituja käsityksiä ihmisistä (Williams 2003: 62). Näkemykset luonnosta ovat näkemyksiä yhteiskunnasta. Luontokäsitysten historiallisuus tarkoittaa sitä, että tapa ymmärtää luonto on vaihdellut ajallisesti ja paikallisesti. Valkonen viittaa MacNaghtenin & Urryn näkemykseen, jonka mukaan ei ole olemassa yhtä ainoaa luontoa niin kuin ei ole olemassa yhdenlaista luonnon ja kulttuurin suhdettakaan (Valkonen 2003: 208). Luontoon liitetyt käsitykset liittyvät erottamattomasti kysymykseen siitä, mikä on inhimillisille yhteisöille mahdollista ja mahdotonta luonnon asettamien ehtojen puitteissa (Haila & Lähde 2003: 9). Erilaiset luontokäsitykset rakentavat käsillä olevan ilmiön omalla tavallaan, ja samalla ne sulkevat pois muita tapoja ymmärtää asia. (Valkonen 2003: 29; Valkonen 2010: 112.) Vaikka yhteiskunnassa on yhtä aikaa läsnä monia erilaisia luontokäsityksiä, toiset ovat luontoa koskevissa keskusteluissa vahvemmin läsnä kuin toiset. Keskusteluissa käydään kamppailuja vallitsevien luontokäsitysten sisällöistä ja vakiintuneista luontodiskursseista. Niitä pyritään joko vakiinnuttamaan tai horjuttamaan. (Valkonen 2003: 32.) Pedoista tulee siis yhteiskunnallinen ongelma vasta silloin, kun ne muotoillaan sellaiseksi. Petokiistan määrittelyyn ja ratkaisuehdotuksiin liittyvät olennaisesti niiden taustalla lepäävät käsitykset luonnon ja ihmisen välisestä suhteesta, eli toisin sanoen luontokäsitykset. Siihen, 4 Lähestymällä luontoa ja ympäristöä konstruoituina käsityksinä en kiistä luonnon reaalista olemassaoloa ja merkitystä. Päinvastoin, purkamalla luontokäsityksiä ja osoittamalla niiden historiallinen ja kulttuurinen luonne on mahdollista kyseenalaistaa neutraaleiksi julistettuja hallitsevia luontokäsityksiä, jotka alistavat joitain ihmisryhmiä ja täten tehdä tilaa vaiennetuille käsityksille. 10

11 miten eri toimijat suhtautuvat petoihin, viittaan petokäsityksinä. Näin ollen kun puhutaan petojen ja poronhoidon suhteesta, puhutaan ensisijaisesti siitä, miten ihmisen, luonnon ja yhteiskunnan suhde halutaan järjestää. Tutkimusotteeni on kriittinen diskurssianalyysi 5. Kriittinen diskurssianalyysi on kiinnostunut siitä, kuinka ideologiat ja valta muotoilevat ja rajoittavat diskursseja, sekä siitä, millainen on diskurssien rooli tiedon, sosiaalisten suhteiden ja identiteetin rakentumisessa. Se keskittyy erityisesti valtasuhteiden epäsymmetrisyyteen. Kriittinen diskurssianalyysi on kiinnostunut kielenkäytön rakenteista ja vaikutuksista epäsymmetristen valtasuhteiden, kilpailevien ideologioiden ja hegemonisen kamppailun perspektiivistä. (Pietikäinen 2000: 200, ) Ymmärrän tutkimuksessa diskurssin foucault laisittain erityisinä tapoina puhua, kirjoittaa ja ajatella sekä tapoina kokea ja jäsentää ympäröivää todellisuutta. Diskursseja säätelevät diskursiiviset käytännöt, jotka muokkaavat tietyissä ympäristöissä sitä, mitä ja miten jostain asioista voidaan puhua ja esittää sekä sen, kenellä on valta puhua ja esittää siitä jotain. Diskurssit toimivat oman sisäisen logiikkansa mukaisesti, ja samalla ne sulkevat pois toisia ilmiöiden merkityksellistämisen tapoja. Diskurssien voima piilee niiden kyvyssä representoida maailmaa, rakentaa toimija-asemia ja konstruoida todellisuus tietynlaisena. Toimija-asemilla tarkoitetaan sitä, että toimija sijoitetaan johonkin käytössä olevan diskurssin tarjoamaan asemaan. Ne siis muovaavat toimijat tietynlaisiksi. Diskurssit eivät vain heijasta todellisuutta, vaan ne aina tuottavat sitä. Niillä on siis aina vaikutuksia sosiaaliseen todellisuuteen. (Foucault 1980: 119, ; Hall 1999: 105; Pietikäinen & Mäntynen 2009: 27, 53, ) Diskurssianalyysin lähtökohtana on useiden merkityssysteemien samanaikainen olemassaolo. Jonakin aikoina tietyt merkityssysteemit saavat vahvemman aseman suhteessa muihin. Vallitsevat diskurssit, joihin sisältyy ideologisia puolia, voivat muuttua hegemonisiksi diskursseiksi. Michel Foucault n mukaan diskurssi, tieto ja valta kietoutuvat yhteen kun diskurssi saa hegemonisen aseman. Hegemoniset diskurssit ovat luonnollistuneita ja vastaansanomattomia tapoja ajatella, puhua ja toimia. Ne myös pakottavat muiden diskurssien 5 Diskurssianalyysi on laaja ja monitieteinen teoreettinen viitekehys, jonka sisällä vaikuttaa monia erilaisia tutkimussuuntia. Yhteistä näille lähestymistavoille on käsitys kielestä sosiaalisen järjestyksen resurssina ja muokkaajana. Käsitteet ja painotukset vaihtelevat kuitenkin tieteenalojen mukaan. (Pietikäinen & Mäntylä 2009: 23.) 11

12 käyttäjät suhteuttamaan puhetapansa niiden mukaisiksi. Ympäristöpolitiikan tutkijan Maarten A. Hajerin (1995: 60 61) mukaan diskurssin voi sanoa olevan hegemoninen, jos 1) toimijoiden uskottavuus riippuu siitä, miten he käyttävät tietyn diskurssin käsitteitä ja kategorioita ja 2) diskurssi on institutionalisoitunut eli teoreettiset käsitteet käännetään konkreettiseksi politiikaksi. Kriittinen diskurssianalyysi tarkastelee näitä hegemonisia valtaasetelmia: miten erilaiset diskursiiviset käytänteet jäsentyvät tietyllä tavalla ja miksi toiset jäävät marginaaliseen asemaan tai ne hiljennetään kokonaan. (Hajer 1995: 60-61, Heikkilä 2006: ) Jokapäiväisillä institutionaalisilla käytänteillä on mahdollisuus tuottaa keskustoja ja marginaaleja. Lainsäädäntö säätelee ja valvoo pedoista vastaavien viranomaisten toimintaa. On siis selvää, että heidän puhetapansa on määräävässä asemassa suhteessa esimerkiksi saamelaisiin poronhoitajiin. Kuitenkin, siellä missä on valtaa, on myös vastarintaa. Valtasuhteet eivät ole pysyviä, vaan ne ovat jatkuvassa liikkeessä. (Heikkilä 2006: ) Saamelaisten poronhoitajien puhetavat kyseenalaistavat petojensuojelun luonnollistuneita puhetapoja, joita hegemoninen diskurssi uusintaa ja vahvistaa. 1.3 Aineisto, tutkimusmenetelmä ja tutkimuskysymys Tutkimustani varten olen haastatellut viittä saamelaista poronhoitajaa saamelaispaliskunnista. Haastattelut ovat puolistrukturoituja teemahaastatteluja ja ne on tehty elokuussa ja lokakuussa Informanttien valintaan on vaikuttanut se, kuinka aktiivisesti he ovat mukana varsinaisessa poronhoitotyössä. Aineistossa ovat molemmat sukupuolet edustettuina, sillä saamelaisessa poronhoidossa naisilla on edelleen keskeinen, joskin perinteistä hieman muuttunut rooli. Haastatelluista kaksi on naisia ja kolme miehiä. Haastattelut olen tehnyt pääasiassa Käsivarren paliskunnassa, sillä se on säilyttänyt suurimmilta osin saamelaisen vapaana laiduntavan ja perinteisen tokkakuntien mukaan harjoitettavan poronhoitotavan (kts. Heikkinen 2002). Neljä haastattelua olen tehnyt saamen kielellä ja yhden suomen kielellä. Olen nauhoittanut, litteroinut ja kääntänyt haastattelut tarvittaessa suomen kielelle. Haastattelujen kestot vaihtelevat 15 minuutista tuntiin. Haastateltavien anonymiteetin suojaamiseksi viittaan heihin lyhenteillä Inf1 Inf5. 12

13 Virallisen petopolitiikan tuottamaa puhetta aineistossani edustavat Maa- ja metsätalousministeriön suden, karhun ja ilveksen kannanhoitosuunnitelmat sekä susi-, karhuja ilvesmuistiot vuodelta Maa- ja metsätalousministeriö on Suomen petopolitiikasta vastaavana viranomainen, joten sen selonteoista on mahdollistaa paikantaa virallisen petopolitiikan pohjalla olevat luontokäsitykset. Ruotsissa luonnonsuojelujärjestöt ovat saaneet aiempaa vankemman aseman luonnosta käytävissä kiistoissa sekä oikeuden tulkita ympäristöpolitiikan keskeisten käsitteiden sisällöt. Näitä ovat esimerkiksi biologinen monimuotoisuus, luonnollinen jakautuminen ja ekologinen tasapaino. Näillä käsitteillä on usein epätarkka sisältö, mutta ne harvoin kyseenalaistetaan. (Torp 2001a: 8.) Tämä tuntuu pätevän myös Suomeen. Petopolitiikan muotoumisen kannalta luonnonsuojelujärjestöillä on yhä ratkaisevampi rooli. Ne osallistuvat moniin petojen suojelua koskeviin neuvotteluihin ja niiltä pyydetään lausuntoja esimerkiksi määrättäessä petojen enimmäispyyntikiintiöitä. Luonto-Liiton susiryhmästä on tullut valtakunnallisesti yksi näkyvimmistä suurpetojen suojelua ajavista toimijoista. Luonto-Liitto on vuonna 1943 perustettu Suomen luonnonsuojeluliiton nuorisojärjestö. Luonto-Liiton susiryhmä toimii erityisesti Suomen suurpetojen suojelun edistämiseksi julkaisemalla tiedotteita ja kannanottoja nettisivuillaan ajankohtaisista asioista. Tämä aineisto on analyysin kohteenani. Ne valottavat luonnonsuojelujärjestön ja luonnonsuojelijoiden lähtökohtia ja luontokäsityksiä. Neljännen kokonaisuuden muodostaa peto-ongelmaa käsittelevä sanomalehti- ja mediaaineisto. Yle tv2:n Poliisi-tv esitti suurta kohua aiheuttaneen poronhoitoalueen salapyyntiä käsittelevän jakson otsikolla Poronhoitoalueella pelotellaan ja uhkaillaan. Jutussa kuvataan salapyyntitapauksia sekä poronhoidon ongelmia. Jutun luonnetta kuvastaa se, että Paliskuntain yhdistys kanteli ohjelmasta Julkisen sanan neuvostolle ja Suomen porosaamelaiset ry 6 teki ohjelmasta tutkintapyynnön vähemmistövaltuutetulle. Olen kerännyt maakuntalehti Lapin Kansan petoja ja poronhoitoa koskevaa uutisointia vuoden 2011 tammikuusta kesäkuuhun. Media- ja sanomalehtiaineisto edustaa julkista tilaa, 6 Suomen porosaamelaiset ry (Suoma boazosámit) on saamelaisten poronhoitajien vuonna 1999 perustama yhdistys. Yhdistyksen tehtävänä on valvoa ja edistää porosaamelaisten oikeuksia ja etuja Suomessa. 13

14 jossa keskusteluun osallistuvat yhteiskunnalliset toimijat kamppailevat vallasta määritellä eri kysymysten merkityksiä (Haila & Lähde 2001: 13). Julkisena tilana ne kiteyttävät tiettynä aikana eli 2000-luvun lopussa esitettyjä näkemyksiä, joten se täydentää poronhoitajien, viranomaisten ja luonnonsuojelijoiden tuottamaa materiaalia. Keräämäni asiakirja- ja media-aineisto käsittelee koko Suomen poronhoitoalueen petoongelmaa, kun taas haastattelut keskittyvät yksittäisten paliskunnan jäsenten paikallisiin kokemuksiin pedoista. Haastattelujen tarkoituksena on ollut täydentää virallista ja julkista aineistoa paikallisella näkökulmalla ja tuoda poromiesten usein piiloon jäävät näkökulmat esiin. Analyysin kohteena olevan materiaalin olen ryhmitellyt seuraavalla tavalla: 1) Poromiesten haastattelut: - haastattelut (5 kpl) 2) Maa- ja metsätalousministeriön viralliset asiakirjat: - Suomen susikannan hoitosuunnitelma, 64 sivua (MMM2005) - Suomen ilveskannan hoitosuunnitelma, 66 sivua (MMM2007a) - Suomen karhukannan hoitosuunnitelmat, 64 sivua (MMM2007b) - Maa- ja metsätalousministeriön susi-, ilves- ja karhumuistiot vuodelta ) Luonto-Liiton julkaisut: - Luonto-Liiton lehdistötiedotteet vuosilta (yhteensä 30 kpl) - Suden suusta lehtinen 4) Media- ja lehtiaineisto: - Poliisi-tv:n poronhoitoalueen peto-ongelmaa käsittelevä jakso - Lapin Kansan artikkelit (40 kpl) Aineistosta on mahdollista paikantaa erilaisia toimijajoukkoja, kuten saamelaiset poromiehet, suomalaiset poromiehet, paliskunnat, luonnonsuojelujärjestöt, tutkimusinstituutiot, valtion hallintoviranomaiset, riistayhdistykset, saamelaiskäräjät sekä paikalliset luonnonkäyttäjät. Jokainen toimijajoukko perustelee puheoikeuttaan petokiistaan eri lailla. Analyysin kannalta ja aiheen laajuuden vuoksi on kuitenkin ollut tarkoituksenmukaista rajata analyysi muutaman toimijajoukon selontekoihin. Tutkimuksessa olen ottanut tarkastelun kohteeksi kolmen toimijajoukon selonteot, joita ovat saamelaiset poronhoitajat, maa- ja metsätalousministeriö sekä luonnonsuojelujärjestö Luonto-Liitto. 14

15 Poronhoitajat kohtaavat pedot ja petojen tappamat porot jokapäiväisessä työssään metsässä ja tuntureilla. Petoja koskeva päätöksenteko näkyy heidän työssään ja toimeentulossaan. Poronhoitajille on turvattu poronhoitolaissa erityinen asema maankäytössä. Lisäksi saamelaisilla on alkuperäiskansana Suomen perustuslain ja kansainvälisten alkuperäiskansasopimusten antama suoja. (Kokko 2010: 7-8). Suurpetokantojen hoito kuuluu maa- ja metsätalousministeriön hallinnonalaan, jolla on loppukädessä valta päättää virallisesta petopolitiikasta. Luonnonsuojelujärjestöt taas vaikuttavat keskeisesti nykyisen luonnonsuojelun käytänteiden kehittymiseen. Saamelaisen poronhoidon näkökulmasta on mielenkiintoista tarkastella, kuinka petojensuojelun puhetapoja ja käytäntöjä perustellaan, tuotetaan ja oikeutetaan. Maa- ja metsätalousministeriön ja luonnonsuojelijoiden selonteot näyttäytyvät saamelaisten poronhoitajien näkökulmasta petoeläinten suojelua lisäävänä yhteenliittymänä. Olen käsitellyt petojen suojelua puolustavien toimijoiden eli maa- ja metsätalousministeriön sekä luonnonsuojelijoiden selontekoja yhtenä diskurssikoalitiona. Hajerin käsite diskurssikoalitio tarkoittaa yhteenliittymää, joka jollain tavalla jakaa tietyn diskurssin eli erityisen tavan puhua ja ajatella. Diskurssikoalitio muodostaa toimijoista, jotka ovat monista syistä kiinnittyneet tiettyihin diskursseihin 7. Diskurssikoalitiot määritellään diskurssien, toimijoiden ja käytänteiden kokonaisuuksina. (Hajer 1995: 65.) Niiden vahvuus piilee siinä, että ne sitovat yhteen erilaisetkin toimijat kuten tiedemiehet, luonnonsuojelijat ja poliitikot, sillä he voivat puhua samasta asiasta ja toimia samojen tavoitteiden eteen. Diskurssikoalitiot ovat muodostuneet tiettyjen diskurssien ympärille, joita toimijat hyödyntävät ja jakavat, vaikkakin eri tavoilla ja omien intressien mukaisesti. Diskurssikoalition toimijoilla ei myöskään välttämättä ole samoja päämääriä, vaan yhteenliittymät ovat enemmänkin seurausta diskurssien yhtäläisyydestä. On kuitenkin huomattava, että diskurssit eivät ole koskaan sisäisesti ristiriidattomia. (Hajer 1995: ) Esimerkiksi petoja suojeleviin tahoihin mahtuu paljon poikkeavia näkemyksiä. Luonto-Liitto on moneen otteeseen ilmaissut tyytymättömyytensä maa- ja metsätalousministeriön toimintaan susikannan hoidossa. Diskurssikoalitio toimii siis analyyttisena konstruktiona, 7 Hajer käyttää teoriassaan käsitettä tarinalinja (story-line), joka sijoittuu lähelle diskurssin käsitettä (Hajer 1995: 63-64). Käytän kuitenkin tutkimuksessani selvyyden ja johdonmukaisuuden vuoksi vakiintunutta diskurssin käsitettä. 15

16 jonka avulla on mahdollista tarkastella monenkirjavaa ilmiötä, saada selvää petokiistassa risteilevistä puhetavoista sekä löytää niistä samankaltaisuuksia. Olen analysoinut aineistoa kriittisen diskurssianalyysin avulla. Diskurssianalyysi on yleinen teoreettinen viitekehys eikä varsinainen tutkimusmenetelmä. Diskurssien löytämiseksi on ollut tarpeellista ottaa käyttöön Lakoffin ja Johnsonin (1980) kehittelemän metaforateorian. Olen etsinyt aineistosta metaforia, jotka kitetyttävät ja herättävät eloon petoihin liittyviä puheja ajattelutapoja. Lakoffin ja Johnsonin perustava näkemys on, että kielen käsitteellisyys on luonteeltaan metaforista. Metafora on kielikuva, joka luo yhteyksiä käsitteiden välille. Metaforat korostavat käsitteiden tiettyjä puolia ja piilottavat toisia. Niillä on ajattelua, kielenkäyttöä ja toimintaa ohjaava vaikutus. Metaforat kiteyttävät olennaisia piirteitä kielenkäytöstä, luovat suhteita ilmiöiden välille, rakentavat assosiaatioita ja muokkaavat käsitystämme todellisuudesta. Metaforat kaiuttavat aina jotain suurempaa diskurssia, jota ne edustavat. (Hajer 1995: 63; Lakoff & Johnson 1980: 4-5, 10; Länsman 2004: ) Koska ympäristöongelmat ovat lähtökohtaisesti monimutkaisia ja interdiskursiivisia luonteeltaan, tarvitaan yhteenkokoavia tapoja, joilla tieteelliset löydökset voidaan esittää yksinkertaistetulla tavalla ja joiden avulla eri toimijat voivat ymmärtää ongelman kokonaisuudessaan. Diskurssit tekevät siis monimutkaiset ilmiöt helposti omaksuttaviksi ja uskottaviksi kertomuksiksi käyttämällä esimerkiksi metaforia. Näin ollen esimerkiksi yksi metafora voi herättää henkiin kokonaisen taustalla lepäävän ajattelutavan. Tämä selittää metaforien laajamittaisen käytön luontoa koskevissa keskusteluissa. Sen seurauksena luontokeskustelut ovat läpeensä metaforien kyllästämää. Metaforat tarjoavat yhteisen perustan lukuisille diskursseille. (Hajer 1995: ) Tällainen on esimerkiksi biodiversiteetin käsite, joka kokoaa erilaiset tieteenalat, näkökulmat ja toimijat yhteen sekä antaa lajiensuojelulle tieteellisen pohjan ja päämäärän (Väliverronen 1998: 29-30). Lähtökohtanani tutkimuksessani on, että erilaiset luontokäsitykset ovat petokiistan pohjana. Tutkin keräämäni haastattelu- ja asiakirja-aineiston avulla, millaisia ovat poronhoitajien, virallisen petopolitiikan ja luonnonsuojelijoiden petokäsitykset ja miten ne eroavat toisistaan. Tämän selvittämiseksi olen jakanut yleisen tutkimuskysymykseni osakysymyksiin: 1. Millaiset diskurssit ovat petokäsitysten taustalla? Miten ja missä kohti ne törmäävät? 16

17 2. Millaisia toimija-asemia keskusteluissa rakennetaan eri toimijoille ja miten toimijoiden suhteet esitetään? Millaisia valtasuhteita toimijoiden välille rakennetaan? 3. Millaista ja kenen tuottamaa tietoa pidetään legitiiminä tietona? Tutkimukseni tavoitteena on kyseenalaistaa valtayhteiskunnan vakiintuneita ja totunnaisia käytänteitä merkityksellistää luonto, sekä avata noiden käytänteiden kulttuurisesti ja historiallisesti rakentunut luonne saamelaisporonhoitajien näkökulmasta. Tutkimuksessa pyrin antamaan äänen saamelaisporonhoitajille, sillä heidän petokäsityksensä osoittavat, että luonto ja pedot on mahdollista tietää toisin. Heidän äänensä ei kuitenkaan tule kuuluviin petoja koskevassa päätöksenteossa. Tutkimus etenee siten, että kappaleessa kaksi esittelen petokeskustelun kontekstin eli saamelaisporonhoidon historiaa, kansainvälistä ja kansallista lainsäädäntöä sekä yleisesti petopolitiikkaa Suomessa. Tämä on tarpeen, sillä diskurssit näyttäytyvät usein järkeviltä vasta historiallisia, kulttuurisia ja yhteiskunnallisia kontekstejaan vasten. Vertailukohtana kappaleessa toimii Ruotsin petolainsäädäntö ja -politiikka. Kolmannessa luvussa analysoin poronhoitajien käsityksiä pedoista ja miten pedot heidän mukaansa vaikuttavat poronhoitoon. Neljännessä luvussa käsittelen petojen suojelua kannattavien toimijoiden selontekoja. Sen jälkeen pohdin sitä, millaisina petokiistan osapuolet esitetään. Kuudennessa luvussa tarkastelen, eri tiedonmuotoja petokiistassa sekä sitä, miten poronhoitajat jäävät päätöksenteon ulkopuolelle. 17

18 2 PETOPOLITIIKKA JA SAAMELAISET 2.1. Saamelainen poronhoito Käsivarren alueella Varhaisimmat todisteet ihmisen ja poron läheisestä vuorovaikutuksesta ovat Altan kalliopiirrokset vuoden takaa, ja vanhimmat kirjalliset merkinnät porojen pidosta löytyvät norjalaisen Ottarin kronikasta noin vuodelta 890. Poronhoidon alkuperästä ja poron tarkasta kesyttämisajankohdasta on eriäviä mielipiteitä. Yhtä mieltä ollaan kuitenkin siitä, että nykymuotoinen poronhoito on kehittynyt pienimuotoisesta poronhoidosta, jossa poroa käytettiin ensin houkutuseläimenä, vetojuhtana ja lypsyeläimenä. Myöhempänä muotona pidetään paimentolaisporonhoitokulttuuria, jolle ovat ominaisia pitkät jutamisreitit kesä- ja talvilaidunten välillä, elämän rytmittyminen jutamisen mukaan ja suuret poroelot. Sen arvellaan kehittyneen Keski-Ruotsin tunturialueilla, josta se levisi nopeasti koko Fennoskandiaan, muun muassa nykyisen Kautokeinon ja Käsivarren alueelle. (Linkola 1971: ) Kautokeinon ja Enontekiön alue oli 1800-luvulla suuporonhoidon keskus, josta poronhoitajat jutasivat vuosittain poroineen eteläisiltä outamailta Kittilän ja Enontekiön rajalta Norjan merenrantaan asti. Jutaminen eli muutto talvi- ja kesälaidunten välillä pyrki yhtäältä säästämään jäkälämaita huolellisella paimennuksella ja toisaalta sitä edellyttivät poron luonne sekä merenrannan tarjoamat merikalastus- ja kaupankäyntimahdolllisuudet. Venäjän ja Tanska-Norjan välisellä vuoden 1852 rajanvedolla oli kauaskantoisia seurauksia saamelaiselle poronhoitokulttuurille, sillä raja halkaisi laidunmaat, jutamisreitit ja porokylät. Norjan puolelle jääneet porosaamelaiset eivät saaneet enää paimentaa porojaan Venäjän alueella. Rajanveto aiheutti laidunahtautta rajan molemmilla puolella, ja monet perheet siirsivät kirjansa Norjasta Ruotsiin saadakseen paimentaa porojaan Enontekiön alueella. Rajasulku Venäjän ja Ruotsin välillä vuonna 1888 lopetti lopullisesti jutamisen Suomesta Ruotsiin, mikä aiheutti muuttoliikettä kauemmaksi kuten Sodankylään, Inariin ja Etelä-Ruotsiin. Strömstadin sopimuksen lisäpöytäkirja Lappekodicill vuodelta 1751 jäi voimaan Norjan ja Ruotsin välillä, joten saamelaiset säilyttivät rajatun oikeuden paimentaa porojaan valtionrajoista huolimatta. (Linkola 1971: ) 18

19 Toinen valtava muutos Suomessa alkoi kun saamelaisalueen poronhoitoa alettiin mukauttamaan paliskuntajärjestelmään. Paliskuntalaitos määrättiin pakolliseksi koko maassa senaatin kirjeellä vuonna 1898 (Poronhoitoasetus 1898), vaikkakin suuri osa paliskunnista oli perustettu jo ennen sitä. Poronomistajat velvoitettiin perustamaan tarkoin maantieteellisin rajoin määritellyt paliskunnat niille alueille, mihin niitä ei ollut vielä omatoimisesti muodostettu. Paliskuntaan kuuluminen asetettiin edellytykseksi syöttöoikeuden saamiseen valtionmaille. Paliskunnan tärkeimpiä tehtäviä oli porojen lukeminen, paimentaminen ja vahinkojen korvaaminen. Enontekiön alueelle perustettiin kaksi saamelaista ja kaksi suomalaista paliskuntaa. Porosaamelaisten kohdalla järjestelmä vakiintui vain hitaasti, sillä porosaamelaisten kohdalla porojen laskemiselle, erottelulle ja porovahinkojen korvaamiselle ei ollut samanlaista tarvetta kuin etelässä. Enontekiöllä ja Käsivarren alueella poronhoito jatkoikin perinteistä jutaavaa muotoaan perustuen sukulaisuus- ja siida-järjestelmään lähes toiseen maailmansotaan saakka, jolloin konkreettinen raja-aita rakennettiin Suomen ja Norjan välille. Raja-aidan rakentamisella tuli olemaan seurauksensa saamelaisporonhoitokulttuurin eriytymiselle kansallisvaltioiden mukaan, ja kontaktit rajan yli vähenivät. (Lehtola 2012: ; Linkola 1971: ) Lapin paliskunta (nyk. Käsivarren paliskunta) perustettiin vuonna 1893 Oulun kuvernöörin vahvistamalla ohjesäännöllä. Rajasulun jälkeisenä kriisikautena paliskuntalailla tuli olemaan aikaa myöten vaikutusta paimentolaisporonhoidon harjoittamiseen Suomessa. Enontekiön poronomadismia tutkinut Martti Linkola kirjoitti 1970-luvulla, että Enontekiön saamelaisalueella paliskuntajärjestelmän merkitys oli silloin edelleen vain teoreettinen, ja poropaimennus oli siellä suku- ja kyläkohtaista toimintaa, mikä heijasti saamelaisporonhoidon perinteitä. Paliskunnan osuustoimintaluonteinen poronhoitojärjestelmä päämaksuineen olikin perinteiselle saamelaiselle suku- tai kyläkohtaiselle poronhoitomuodolle täysin vieras. Ruotsissa ja Norjassa poronhoito järjestettiin hallinnollisesti paimentolaisporonhoitokulttuurin varaan, mutta Suomessa paliskuntajärjestelmä on hallinnollisesti järjestetty suomalaisen talonpoikaisen poronhoitomallin pohjalta. (Lehtola 2012: 137; Linkola 1972: ) Huolimatta poronhoitoa kohdanneista valtavista muutoksista, kuten rajasuluista, saamelaisten yhteiskuntarakenteiden murtumisesta ja poronhoidon motorisoitumisesta ja teknistymisestä 1960-luvulta lähtien, saamelainen poronhoito perustuu edelleen pitkälti laajojen luonnonlaitumien vapaaseen laidunnukseen, jota ohjataan paimennuksella koirien ja moottorikelkkojen avustuksella. Poronhoitotavat vaihtelevat kuitenkin suuresti alueesta 19

20 toiseen, sillä luonnonolot ja muut ulkoiset tekijät, kuten infrastruktuuri, valtionrajat, asutus ja muu maankäyttö säätelevät pitkälti poronhoidon harjoittamisen edellytyksiä. Koska poro tarvitsee elääkseen rauhallisia luonnonlaitumia, poronhoidon suurimmat uhat ovat kilpailevat maankäyttömuodot. Käsivarren paliskunta on Suomen viimeisimpiä paliskuntia, jossa harjoitetaan perinteistä saamelaista vapaasti laiduntavaa, siidoittain tapahtuvaa poronhoitoa. Huolimatta paliskuntajärjestelmästä Käsivarren paliskunta on säilyttänyt päivittäisessä poronhoitotyössä perinteisen saamelaisen siida-järjestelmän. Siida on porosaamelaisyhteiskunnan perinteinen perusyksikkö, jossa poroja hoidetaan perheittäin ja suvuttain. Siidojen kokoonpano ja suuruus vaihtelee, mutta tutkimusajankohtana Käsivarren alueella toimi neljä siidaa. Talvisin myös usein jakaudutaan pienempiin talvisiidoihin. (Heikkinen 2002; Heikkilä 2006: 57.) Siidat ovat alueellisesti kiinteä ja tarkkarajainen kokonaisuus, joka organisoi päivittäiset poronhoitotyöt. Siidan nautinta-alueen maantieteelliset rajat ja laidunkierto ovat saamelaisessa tapaoikeudessa melko tarkkaan määritelty ja siidat kunnioittavat toistensa maankäyttöä. (Linkola 1972: 65.) Käsivarren paliskunta sijaitsee Suomen suurtunturialueella, Enontekiön kunnan luoteisosassa, jossa sen rajanaapureina ovat pohjoisessa ja koillisessa Norja, lännessä Ruotsi ja etelä- ja itäosassa se rajoittuu Näkkälän paliskuntaan. Nykyisen muotonsa se sai 1968 kun paliskuntien yhteinen talvilaidunalue liitettiin Käsivarren paliskunnan alueella (Linkola 1972: 10). Käsivarren paliskuntaan kuuluu neljä tokkakuntaa eli siidaa: Govan-Labban, Kaijukan, Vasaran ja Erkunan tokkakunnat. Osakkaita paliskunnassa on yhteensä 158 ja sallittu eloporomäärä poroa. Suurin osa alueesta sijaitsee havumetsävyöhykkeen pohjoispuolella. Paliskunnan eteläosassa, lähellä havumetsärajaa esiintyy karhuja, susia, ilveksiä, ahmoja, maa- ja merikotkia sekä kettuja (inf1, inf4). Pohjois- ja luoteisosassa maasto on vaikeakulkuista juovikkoa ja tunturialuetta, ja siellä esiintyviä petoeläimiä ovat kotkat ja ahmat (inf3). Näin ollen petovahinkojen aiheuttajat vaihtelevat huomattavasti paliskunnan sisällä ja jopa siidojen ja perheiden kesken. Petovahinkoja kirjataan Käsivarren paliskunnassa tällä hetkellä eniten Suomessa. Vuonna 2011 petojen tappamia poroja löydettiin 483. Käsivarressa luku on pysynyt suhteellisen tasaisena koko 2000-luvun, sillä esimerkiksi vuonna 2000 petovahinkoja kirjattiin

21 luvun lainsäädäntöuudistusten jälkeen petovahingot ovat kuitenkin lähteneet kovaan nousuun petojen määrän lisääntyessä. Tästä osoituksena on se, että vuonna 1990 Käsivarren paliskunnassa kirjattiin petovahinkoja vain 145. (Paliskuntain yhdistys 2012.) 2.2 Kansainväliset sopimukset ja EU-lainsäädäntö Bernin sopimus 8 eli Euroopan luonnonsuojelusopimus koskien luonnonvaraisten eläinten ja kasvien sekä niiden luonnollisten elinympäristöjen suojelua laadittiin vuonna Sopimus tuli Suomessa voimaan vuonna Se on kansainvälinen yleissopimus, jonka ratifioineet jäsenmaat ovat sopineet luonnonvaraisten kasviston ja eläimistön sekä näiden ympäristön suojelusta. Bernin sopimus on maailmanlaajuinen biologisen monimuotoisuuden suojelun ja kestävän käytön sopimus, joka sisältää tarkkoja direktiivejä tiettyjen lajien suojelemiseksi. (Kokko 2010: 161.) Sopimuksessa lajit jaetaan täysin rauhoitettuihin (II liite) ja suojeltaviin lajeihin (III liite). Karhu, ahma ja susi kuuluvat liitteeseen II, eli tiukkaa suojelua vaativiin lajeihin, ja ilves liitteeseen III, joka ei edellytä yhtä tiukkaa suojelua. Tiukka suojelu tarkoittaa, että lajin tahallinen pyydystäminen ja tappaminen on kiellettyä ja että ne tulisi rahoittaa erityisesti lisääntymisaikana. Suomi on sopimuksen ratifioidessaan tehnyt varauman, jonka mukaan se ei sovella sopimusta karhun ja suden osalta. Yleissopimus antaa sopijaosapuolille mahdollisuuden poiketa suojelusta, jollei muuta tyydyttävää ratkaisua ole ja jos poikkeuksen tekeminen ei ole haittana kyseisen lajin kannan säilymiselle. Se myös mahdollistaa suojelusta poikkeamisen vakavien vahinkojen ehkäisemiseksi ja jos poikkeukset ovat kansanterveydentai turvallisuuden vuoksi tarpeen. (Kokko 2010: 161.) Yhdistyneiden kansakuntien Rio de Janeiron ympäristökonferenssissa saatiin aikaan vuonna 1992 kansainvälinen yleissopimus koskien biologista monimuotoisuutta nimeltä biodiversiteettisopimus 9. Ennen Rion konferenssia luonnon- ja ympäristönsuojelu käsiteltiin erillisinä kokonaisuuksina niin kansallisella kuin kansainvälisellä tasolla, mutta käsite biologinen monimuotoisuus yhdisti luonnonsuojelun ja ympäristökysymykset hallinnollisesti 8 Bern Convention on the Conservation of European Wildlife and Natural Habitats 9 The Convention on Biological Diversity 21

22 käsiteltäväksi kokonaisuudeksi. (Sikku & Torp 2004: ) Suomi ratifioi biodiversiteettisopimuksen vuonna Biodiversiteettisopimus on oikeudellisesti sitova kansainvälinen sopimus. Sen yleiset päämäärät ovat biodiversiteetin säilyttäminen, biodiversiteetin kestävän käytön turvaaminen ja suojelun hyötyjen tasainen jakaminen. Sopimus sisältää yleisiä ja joustavia periaatteita, joita yksittäisillä mailla on mahdollisuus mukauttaa kansallisten tarpeiden mukaisesti. Biodiversiteetin suojeluun kuuluu sopimuksen mukaan lajien elinkykyisten populaatioiden ylläpitäminen niiden luonnollisissa ympäristöissä. Sopimuksessa edellytetään, että sopimuksen osapuolten olisi otettava huomioon biologisen monimuotoisuuden suojelu ja kestävä käyttö osana kansallista päätöksentekoa sekä ryhdyttävä sellaisiin biologisten luonnonvarojen käyttöä koskeviin toimenpiteisiin, joilla vältetään tai minimoidaan biodiversiteettiin kohdistuvat haitalliset vaikutukset. (Kokko 2010: ) Alkuperäiskansojen perinteinen tieto ja perinteiset elintavat nostetaan erityisesti esiin sopimuksen artikkelissa 8j. Se edellyttää valtioilta, että alkuperäiskansojen perinteistietoa, innovaatioita ja tapoja tulee kunnioittaa, säilyttää ja ylläpitää niiltä osin kuin niillä on vaikutusta biodiversiteetin säilymiseen. Sopimuksessa tarkoitettujen ryhmien huomioonottaminen ilmaistaan myös artikkelissa 10c, jossa sopimusosapuolia kannustetaan suojelemaan luonnonvarojen tapaoikeudellista käyttöä sellaisten perinteisten kulttuurien käytänteiden mukaan, jotka tukevat suojelua ja kestävän käytön tavoitteita. (Sikku & Torp 2004: ) Suomi on sitoutunut Euroopan Unionin jäsenenä noudattamaan Euroopan Neuvoston kahta direktiiviä: Luontodirektiiviä 10 sekä Lintudirektiiviä 11. Luontodirektiivin ensisijaisena tarkoituksena on edistää luonnon monimuotoisuuden säilyttämistä. Direktiivin tarkoituksena on säilyttää luonnonvaraisten eläin- ja kasvilajien suojelu suotuisana joko suojelemalla kokonaisia elinympäristöjä tai kohdistamalla suojelu yksittäisiin eläin- tai kasvilajeihin. (Kokko 2010: 162.) 10 Euroopan Neuvoston Luontodirektiivi koskien luontotyyppien ja luonnonvaraisten eläimistön ja kasviston suojelua (92/43/ETY) 11 Euroopan Neuvoston Lintudirektiivi koskien luonnonvaraisten lintujen suojelua (79/409/ETY) 22