Arkeologiset tutkimukset Utsjoen itäisessä erämaassa sijaitsevalla Vetsijärvellä

Transkriptio

1 30 31 Tuija Rankama & Jarmo Kankaanpää Utsjoen Vetsijärvi asutusta vuotta sitten Utsjoen Vetsijärven alueen tutkimukset alkoivat arkeologisella inventoinnilla Inventoinnissa löytyi kaksitoista kohdetta, joista kymmenen ajoittuu kivikaudelle. Suurin osa kivikautisista kohteista löytyi kaukaa rannasta, mikä on Suomen oloissa poikkeuksellista. Yhtä kivikautista asuinpaikkaa tutkittiin kaivauksin 2004 ja Asuinpaikalta löydetyn kiviaineiston raaka-aine viittaa yhteyksiin Norjan rannikolle, mutta nuolenkärkityyppi ja kiventyöstötekniikka kertovat asukkaiden tulleen todennäköisemmin itäisten ns. jälkiswidryläisten kulttuurien piiristä. Radiohiilianalyysin yli vuoden ikäiseksi ajoittama asuinpaikka on tällä hetkellä Suomen Lapin vanhin arkeologinen löytö ja edustaa alueen varhaisinta asutusvaihetta. Se on myös ensimmäinen todiste itäisen varhaismesoliittisen kulttuurin leviämisestä pohjoisimpaan Fennoskandiaan. Inventointi 2002 Arkeologiset tutkimukset Utsjoen itäisessä erämaassa sijaitsevalla Vetsijärvellä (Kuva 1) alkoivat heinäkuussa 2002 arkeologisella inventoinnilla, jossa järven rannoilta etsittiin kivikautisia asuinpaikkoja 1. Lähtökohta näille tutkimuksille oli Tuija Rankaman Utsjoen esihistoriaa ja ympäristön kehitystä käsittelevässä väitöskirjassaan esittämä päätelmä, että Utsjoen sisämaavesistöt eli Tenon ohella myös pienemmät joet ja tunturijärvet olivat saattaneet olla tärkeitä ravinnon lähteitä jo varhain kivikaudella 2. Kalataloudellisten tutkimusten perusteella tiedettiin, että Utsjoen itäisen tunturialueen suurimpiin järviin kuuluva Vetsijärvi oli varsin kalaisa 3 ja olisi siksi ollut houkutteleva kohde myös esihistoriallisena aikana. Varhaisen sisämaa-asutuksen jälkien etsiminen päätettiin tästä syystä aloittaa juuri sieltä. Pohjois-Lapin järvistä on löytynyt suuria männynkantoja, jotka on vuosirengassarjoja tutkimalla voitu ajoittaa kivikaudelle. Sen lisäksi, että mänty näyttää tämän perusteella kasvaneen kivikauden keskivaiheilla paljon laajemmalti Pohjois-Lapissa kuin nykyään, vedessä olevat kannot myös todistavat, että alueen järvien veden pinta on ollut tuolloin nykyistä alempana toisin sanoen, kivikauden aikaiset rannat mahdollisine asumisjäänteineen ovat jääneet veden alle 4. Arkeologille tämä on tärkeä tieto, sillä veden alla ilmattomassa tilassa orgaaniset ainekset puun lisäksi mm. tuohi, nahka ja palamaton luu säilyvät huomattavasti paremmin kuin kuivillaan Suomen happamassa maaperässä. Lähes kaikki Manner-Suomen kivikautiset puulöydöt ovat soista tai entisistä järvistä. Vetsijärven tutkimuksissakin oli alun perin toiveena löytää veden tai rantojen suoturpeen alle jääneitä kivikautisia ranta-asuinpaikkoja, joissa olisi saattanut säilyä muutakin kuin kiviesineitä ja palanutta luuta. Tästä syystä kohteita lähdettiinkin etsimään ensisijaisesti rantavedestä, käyttäen apuna koottavaa kajakkia. Rantojen tutkiminen kajakilla osoittautui sinänsä erittäin käytännölliseksi menetelmäksi. Joka puolelle järveä pääsi nopeasti ja rantavettä oli helppo tarkastella istumakorkeudesta. Lähes kaikki järven asumiskelpoiset rannat tarkastettiin; ainoaksi poikkeukseksi jäi kaakkoisosan pitkä lahti. Valitettavasti rantainventointi ei kuitenkaan osoittautunut niin tuottoisaksi kuin alun perin odotettiin. Varsinaisesta rantavedestä löytyi vain yksi todennäköinen kivikautinen asuinpaikka (Kuva 2:1), joka tuotti kaksi kvartsista tehtyä kaavinta ja kaksi kvartsi-iskosta eli jätelastua. Fállejohkan suulta rannan läheltä mutta kuitenkin kuivalta maalta löytyi kaksi kohdetta lisää (Kuva 2:4 5). Toinen näistä tuotti neljä kvartsi-iskosta; toisesta löytyi kvartsin lisäksi myös sädekiviliuskeisia katkelmia, jotka saattoivat olla peräisin esimerkiksi jäätuurasta. Kuva 1. Vetsijärven sijainti. 1 Rankama 1996, , Rankama Niemelä & Vilhunen Eronen, Hyvärinen & Zetterberg 1999; Hyvärinen & Alhonen 1994.

2 32 33 Inventointi ei kuitenkaan rajoittunut rantoihin, vaan kohteita etsittiin myös Vetsijärven isosta niemestä ja etenkin sitä halkovalta ajouralta, jossa paljas maanpinta oli näkyvillä. Ajouran varrelta löytyi yksi tarkemmin ajoittamaton peurakuoppa (Kuva 2:12) ja kaksi todennäköisesti historialliseen aikaan kuuluvaa telttakodan kivettyä tulisijaa (Kuva 2:8). Yllättäen paikalta löytyi myös kivikautisen asutuksen jälkiä useammasta kohdasta. Odottamatonta tämä oli sen takia, että ajoura on näissä kohdissa yli kuusi metriä korkeammalla kuin Vetsijärven nykyinen pinta ja etäisyys rantaan on vaakasuunnassakin vähintään yhdeksänkymmentä metriä. Paikalla oleskelleet kivikauden ihmiset näyttivät siis jostain syystä kerta kerran jälkeen asettuneen kauas rannasta, mikä on Suomessa varsin poikkeuksellista. Ilmiölle löytyy kuitenkin myös toinen mahdollinen selitys: asuinpaikat olivat todella alun perin rannalla, mutta Vetsijärvi ei ole noudattanut normaalia kehitystä, vaan vedenpinta on nousemisen sijasta laskenut useita metrejä varhaisen kivikauden jälkeen 5. Geologiset tutkimukset ratkaissevat aikanaan, kumpi vaihtoehto on oikea. Ajouran varrelta löytyi kaikkiaan seitsemän kivikautista kohdetta, joista viiden (Kuva 2:2 3, 6, 9 10) löytöaineisto koostui rantakohteiden tapaan kvartsista tehdyistä kiviesineistä ja niiden valmistusjätteestä eli iskoksista. Kuudes kohde (Kuva 2:11) tuotti yhden pii-iskoksen ja yhden kvartsiitti-iskoksen. Kvartsi on Suomen kivikauden yleisin kiviraaka-aine, sillä sitä esiintyy luontaisesti lähes kaikkialla. Kvartsiitti ja pii taas ovat Utsjoella tuontitavaraa, kvartsiitti Norjan puolelta ja pii joko Norjasta tai mahdollisesti Venäjältä. Kvartsiitti on Pohjois-Lapissa tyypillistä etenkin myöhäisen kivikauden ja varhaisen metallikauden asuinpaikoilla; piitä taas esiintyy yleensä yksittäisinä esineinä lähes koko kivikauden ajan. Seitsemännen kohteen, lähistöllä sijaitsevan Eero Sujalan mökin mukaan Sujalaksi nimetyn asuinpaikan (Kuva 2:7) löytöaineisto oli sekin kiveä, mutta varsin erikoista sellaista. Autonpyörien paljaaksi kuluttaman maan pinnalla saattoi havaita ruskeanharmaita, osittain lähes valkoisia kivenpalasia, jotka eivät olleet kvartsin tapaan lasimaisia vaan muistuttivat ennemminkin likaista kalkkikiveä. Tällaista materiaalia tunnetaan ennestään kivikautisilta asuinpaikoilta Norjan Ruijan rannikolta, mutta Suomessa ja ylipäätäänkin sisämaassa se on harvinaista. Suomen Lapissa sitä on löydetty aikaisemmin vain hyvin pieniä määriä eräiltä Inarin kivikautisilta asuinpaikoilta 6. Norjalaiset arkeologit kutsuivat kiveä alun perin dolomiitiksi, jota se hapettuneena jonkin verran muistuttaa, mutta nykyisin se tunnetaan tuffiserttinä. Kentällä näissä tuffisertin kappaleissa ei vielä havaittu mitään erityistä. Ne määriteltiin aluksi iskoksiksi ja kohde ajoitettiin inventointikertomuksessa myöhäiselle kivikaudelle tai varhaiselle metallikaudelle. Myöhemmin löytöjä tutkittaessa Sujalan iskokset alkoivat kuitenkin yhä enemmän ja enemmän näyttää kookkaiden säleiden katkelmilta. Säleet ovat pitkiä ja ohuita liuskamaisia kivenkappaleita, joita eräät kivikautiset kulttuurit valmistivat varta vasten tarkoitukseen muotoilluista kiviytimistä. Ytimestä säleet irrotettiin erityisellä lyönti- tai painallustekniikalla. Säleiden tekemiseen ei kelvannut mikä tahansa kivi, vaan ainoastaan sellainen Kuva 2. Vuoden 2002 inventoinnissa löytyneet arkeologiset kohteet. hyvin hienokiteinen aines, jossa ei ollut luontaisia lohkeamissuuntia. Etelämpänä tähän tarkoitukseen käytettiinkin pääasiassa piikiveä. Säleet itse olivat nekin vain välivaihe, sillä niistä katkottiin ensin sopivanmittaisia aihioita, jotka sitten muotoiltiin esineiksi, etenkin erilaisiksi leikkaaviksi teriksi, kärjiksi ja kaapimiksi sekä kovien aineiden käsittelyyn soveltuviksi uurtimiksi. Säleet ovat tyypillisiä etenkin myöhäispaleoliittisille ja varhaismesoliittisille kulttuureille, toisin sanoen jääkauden loppuun ja heti jääkauden jälkeen ajoittuvalle ajanjaksolle. Suomessa tämä tarkoittaa nykyisen asutusjatkumon kaikkein vanhinta vaihetta. Vetsijärven tuffisertinkappaleiden toteaminen säleiden katkelmiksi oli varsin merkittävä havainto, sillä säletekniikkaa tunnettiin Suomessa ennestään vain muutamalta kaikkein vanhimpiin kuuluvalta eteläsuomalaiselta kivikautiselta asuinpaikalta, mm. Lahden Ristolasta (n e.kr.) 7 ja Joutsenon Kuurmanpohjasta (n e.kr.) 8. Vetsijärveltä katsoen lähimmät sälekulttuurin esiintymät eivät kuitenkaan olleet etelässä vaan pohjoisessa, Norjan rannikolla. Kookkaita säleitä tehtiin sielläkin jo paikallisen mesoliittisen kivikauden vanhimmassa ns. Komsa-vaiheessa n e.kr., heti jääkauden jälkeen. 5 Ks. Rankama & Kankaanpää Kankaanpää & Rankama 2005, 132, 138, Takala 2004, 146; BP-ajoituksia lukuun ottamatta kaikki artikkelissa mainitut ajoitukset tarkoittavat kalibroituja kalenterivuosia. 8 Jussila 2001; 2003.

3 34 35 Näin vanhoja löytöjä ei Suomen Lapista aikaisemmin tunnettu, eikä niitä ollut kovin monta edes Etelä-Suomesta. Jos Vetsijärven tuffiserttilöydöt olisivat Komsaa, kyseessä ei olisi ainoastaan Suomen Lapin vanhin löytö. Ne olisivat myös sekä Suomen ensimmäinen Komsa-löytö että ensimmäinen Komsa-löytö sisämaasta, sillä kaikki Norjan, Petsamon ja Kuolan varhaiset Komsa-löydöt ovat rannikolta. Koek aivaus 2004 Valokuvia Vetsijärven tuffiserttilöydöistä esiteltiin joulukuussa 2003 Ruotsin Lapissa Vuollerimin arkeologisessa keskuksessa pidetyssä kansainvälisessä arkeologisessa seminaarissa, jonka aiheena oli varhainen mesoliittinen pioneeriasutus Barentsinmeren alueella. Löydöt herättivät siinä määrin kiinnostusta, että joukko seminaarin osanottajia lupautui tulemaan omalla kustannuksellaan Vetsijärvelle avustajiksi, jos paikalle saataisiin järjestetyksi koekaivaus. Tämä toteutuikin seuraavana kesänä. Vuoden 2004 koekaivaus aloitettiin pintapoiminnalla, jossa niemen läpi kulkeva ajoura tarkastettiin sentti sentiltä noin 350 metrin matkalta ja kaikki arkeologiset löydöt mitattiin paikoilleen ennen talteenottoa. Pintapoiminnan tuloksena löytyi kaksi tuffiserttikeskittymää, jotka sijaitsivat noin 200 metrin päässä toisistaan. Pohjoisempi keskittymä, joka sijaitsi vuoden 2002 alkuperäisen löytöpaikan kohdalla, nimettiin alueeksi 1 ja eteläisempi alueeksi 2. Löytökeskittymien jatkumista ajouran ulkopuolelle selvitettiin kaivamalla varvikkoon koeruutuja uran molemmin puolin. Koeruuduista tulleiden löytöjen perusteella molempien keskittymien läpimitaksi määriteltiin metriä. Pohjoisemman tuffiserttikeskittymän eli alueen 1 läheltä löytyi myös pieni esiintymä muunlaisia löytöjä: kvartsia, kvartsiittia, valkoista serttiä ja harmaata piitä. Nämä luultavasti edustavat erillistä todennäköisesti myöhempää asutusvaihetta. Alueelta 1 saatiin talteen 177 tuffiserttilöytöä ja 7 kvartsilöytöä, alueelta 2 taas 161 tuffiserttilöytöä ja 4 kvartsilöytöä. Alueen 1 läheltä, oletetun nuoremman keskittymän vaiheilta, kerättiin muita kivilajeja ja kvartsia yhteensä 21 löytöä. Löytöjen todettiin olevan aivan pinnassa: 15 cm syvemmältä ei koeruuduista tullut enää juuri mitään. Huomattava osa tuffiserttilöydöistä oli joko säleitä ja niistä tehtyjä esineitä tai säleiden valmistuksessa syntyviä erityisiä jätekappaleita. Löytöjen perusteella voitiin päätellä, että molemmat tuffiserttikeskittymät edustivat puhtaasti säleteknologiaan perustuvaa arkeologista kulttuuria. 9 K aivaus 2005 Kuva 3. Vuoden 2005 kaivausalue alueella 2 tasossa 5 cm. Keskellä näkyy tumma likamaaläikkä. Koekaivauksen lupaavien tulosten innostamana tutkimuksia jatkettiin kesällä 2005 varsinaisella tasokaivauksella. Kaivaus keskitettiin alueelle 2, joka oli koekaivauksessa tuottanut monipuolisempia löytöjä ja jossa oli myös vähemmän mahdolliseen myöhempään oleskeluun viittaavia merkkejä. Pintapoiminnan ja koekuopituksen perusteella rajatun keskittymän keskiosasta avattiin aluksi 33 neliömetriä (Kuva 3), mutta kaivauksen edetessä alaa supistettiin vähitellen löytökerroksen loppuessa. Kaivauksessa paljastui kaksi lähekkäistä, erittäin rikasta tuffiserttikeskittymää, joista laajempaan liittyi myös kookas likamaaläikkä (Kuva 4). Likamaan seasta löytyi sekä hiiliä että palanutta luuta, minkä perusteella läikkä on luultavasti ollut jonkinlaisen keittotulellisen asumuksen keskilattia. Tuffiserttilöytöjen määrä nousi lähes viiteen tuhanteen. Kuten koekaivauksessa, löytökerroksen paksuus jäi alle 20 senttimetriin. 10 Likamaaläikän alueelta kerättiin talteen noin 600 grammaa palanutta luuta. Osteologi Eeva-Kristiina Lahti tunnisti aineistosta kymmenen peuran luuta, kolme hirvieläimen luuta ja kaksi määrittelemättömän nisäkkään luuta sekä yhden kuikan luun, yhden kuikkalinnun luun ja kaksi tarkemmin määrittelemättömän linnun luuta. Lahden arvion mukaan aineiston nisäkkäänluu on luultavasti kaikki peräisin 9 Kankaanpää & Rankama 2005, ; Kankaanpää & Rankama 2006; Rankama & Kankaanpää 2004; Rankama & Kankaanpää Kankaanpää & Rankama 2006.

4 36 37 K aivauslöydöt Vuoden 2004 koekaivauksen ensimmäisiin löytöihin kuului kaksi kivistä säleydintä (Kuva 5), jotka löytyivät ajouran pinnasta jo ennen varsinaisen kaivamisen aloittamista. Säleydin on kappale, josta on iskemällä irrotettu pitkiä kapeita liuskoja eli säleitä. Näistä on sitten muotoiltu erilaisia esineitä. Säleytimen muotoilu vaatii erityistä huolellisuutta ja taitoa. Kiveen on sopivan muotoisia kappaleita irrottamalla saatava muodostetuksi ns. iskupinta, jolta säleet irrotetaan. Kappaleita irrotettaessa iskupintaan syntyy harjanteita, jotka ohjaavat seuraavien kappaleiden irtoamissuuntaa. Säleytimessä harjanteiden on oltava keskenään samansuuntaisia. Iskupinnan lisäksi ytimessä on yläpinnalla iskutaso (Kuva 5:1e), jonka reunaan iskut kohdistuvat irrotettaessa kappaleita iskupinnalta. Iskutaso on myös muotoiltava huolellisesti ja sen pintaa on iskennän aikana toistuvasti uudistettava lyömällä irti ns. iskutason nuorennusiskoksia eli ydintabletteja. Säleytimestä irrotettuja pitkiä kapeita kappaleita kutsutaan siis säleiksi. Säleiden tuotantoa pidetään raaka-ainetta säästävänä työmenetelmänä, mutta sen käyttöön on epäilemättä ollut myös muita kuin taloudellisia syitä. Säletuotannon huippukausi osuu Pohjois-Euroopassa mesoliittiselle kivikaudelle. Kuva 4. Vuosien 2004 ja 2005 löytöjen levinneisyys alueella 2 peuroista ja paikalla oleskelleen ihmisryhmän ruokavalio on siten koostunut pääasiassa peuranlihasta, mutta myös vesilintuja on pyydystetty 11. Kalojen puuttuminen on huomionarvoista. Lohikalojen luiden on arveltu säilyvän huonosti, mutta sekä ahvenen että hauen luita on löytynyt muilta varhaismesoliittisilta asuinpaikoilta 12, joten selektiivinen tuhoutuminen ei selitä kalojen puuttumista Sujalan aineistosta. Luulöydöt näyttäisivät siis todistavan, että Vetsijärvelle tultiin nimenomaan peurojen takia, ei niinkään kalastamaan. Kuikan luut ajoittavat ainakin osan vierailusta avoveden aikaan. Kuva 5. Vetsijärven Sujalan vuonna 2004 löytyneet kokonaiset säleytimet. 1. Kartionmuotoinen ydin KM 34574:204: neljä sivua (a d), iskutaso (e) ja pohja (f). 2. Kahdensuuntainen ydin KM 34574:172: neljä sivua (a d). 3. Kahdensuuntaisen ytimen vuonna 2005 löytynyt fragmentti KM 35224:987. Piirrokset T. Rankama. 11 Lahti Esim. Kankaanpää 1987: 18.

5 38 39 Kuvassa 5 ylinnä oleva säleydin on kartion muotoinen ja siitä on irrotettu säleitä kolmelta kyljeltä; neljännellä kyljellä ei ole sälearpia. Ytimen iskutasoa (Kuva 5:1e) on muotoiltu iskemällä irti useita iskoksia reunoilta keskikohtaa kohti. Tämä on tyypillistä Sujalan iskentätekniikalle. Tarkoituksena ei ole ollut uudistaa koko iskutasoa yhdellä iskulla, koska silloin on olemassa vaara, että ytimen reuna tuhoutuu vastakkaiselta puolelta. Näin on käynyt juuri tässä ytimessä: kuvan 5:1d vasemmassa yläreunassa näkyy, että iskutason ja iskupinnan välinen kulma on tuhoutunut ja tämä kohta ytimestä on tullut käyttökelvottomaksi. Tämän onnettomuuden jälkeen iskutasoa on vielä yritetty uudistaa, mutta ilmeisesti huonoin tuloksin, koska ydin on pian sen jälkeen hylätty. Kuva 5:1f esittää ytimen alapäätä alhaalta katsottuna. Se on varsin litteä, minkä seurauksena ydin on voitu asettaa tuen päälle työstön aikana. Toinen vuonna 2004 löydetty säleydin (Kuva 5:2) on ehkä alun perin ollut saman muotoinen kuin ensimmäinenkin, mutta sitä on loppuvaiheessa muotoiltu uudelleen. Säleitä on alettu irrottaa myös vastakkaisesta suunnasta. Alkuperäinen iskupinta samansuuntaisine sälearpineen näkyy kuitenkin selvästi. Ytimestä puuttui löydettäessä pala (ks. Kuva 5:2d), joka oli irronnut ilmeisesti pakkasen vaikutuksesta. Se saatiin kuitenkin talteen vuoden 2005 kaivauksessa (Kuva 5:3). Kahden kokonaisen säleytimen lisäksi Sujalan vuosien 2004 ja 2005 aineistoon kuuluu ainakin kahdeksan säleytimen katkelmaa. Yksi on kiilamaisen säleytimen irti isketty alapää, jossa on sälearpia leveällä sivulla (Kuva 6:1). Kolme pientä kartionmuotoisen säleytimen alapäätä (Kuva 6:2 4) on ilmeisesti isketty irti, koska päästä on tullut liian terävä pysyäkseen kunnolla pystyssä tuen päällä. Kaikki edellä mainitut ytimet ja ytimen katkelmat ovat serttiä. Lisäksi aineistoon kuului yksi pieni kvartsinen säleydin ja yksi sellaisen katkelma. Säleytimien ylläpitoon liittyviä ydintabletteja (Kuva 6:5-7) on aineistossa toistaiseksi n Suurin niistä on pisimmältä mitaltaan 65 mm, kun taas pienimmät ovat vain kynnen kokoisia. Kun kookkainkin ydintabletti edustaa vain osaa sen ytimen iskutasosta, josta se on irrotettu, voidaan kuvitella, miten suuria Sujalan ytimet ovat paikalle tuotaessa olleet. Ytimiä on työstön aikana muotoiltu myös irrottamalla iskupinnalta erityisen leveitä iskoksia pinnan uudistamiseksi. Sen sijaan aineistoon ei kuulu ainuttakaan selvää säleytimen alkumuotoiluun kuuluvaa ns. harjallista sälettä. Siitä voidaan päätellä, että ytimet on tuotu Vetsijärvelle valmiiksi muotoiltuina. Ytimien työstöön liittyvät myös pienet iskukulman trimmausiskokset, joita on saatu talteen yli 1100 kappaletta. Vain neljästä ydintabletista ja yhdestä trimmausiskoksesta on löydetty merkkejä siitä, että niitä on käytetty esineinä. Loput ovat puhdasta jätettä, jota ei olisi ollut syytä kuljettaa mukana paikasta toiseen. Ydintabletit, iskupinnan uudistusiskokset ja trimmausiskokset ovat siten selvimpiä osoituksia siitä, että Sujalan säleet tai ainakin suurin osa niistä on valmistettu Sujalassa eikä tuotu sinne valmiina muualta. Säleytimistä on siis irrotettu säleitä, ja niitä onkin Sujalasta löytynyt lähes 1700 suurin osa tosin katkelmallisina (Kuva 7). Monet säleistä on katkaistu tahallaan lyömällä terävä isku selkäpuolen korkeimman harjanteen kohdalle. Useiden kyljissä on lisäksi retusoituja eli nyrhittyjä lovia, joiden kohdalta säle on napsahtanut poikki (Kuva 7:14 17). Joskus kappale on katkennut väärästä kohdasta, jolloin lovet ovat kokonaan jäljellä (Kuva 7:18). Tarkoitus näyttää olleen saada aikaan säännöllisen suorakaiteen muotoisia säleen välikatkelmia. Vaikka katkaiseminen näyttääkin osittain tapahtuneen loveamisen avulla, ei ole kysymys Euroopan luoteisosissa mesoliittisella kivikaudella tavallisesta ns. mikrouurrintekniikasta, jolla on tuotettu ns. mikroliitteja 13. Mikrouurrintekniikassa katkeaminen tapahtuu aina viistosti säleen pituussuuntaan nähden ja mikroliiteissa on aina retusointia katkeamispinnalla 14. Sujalan aineistossa katkeaminen on lähes poikkeuksetta tapahtunut kohtisuoraan eikä katkeamispinnan retusointia esiinny. Useimmat säleen katkelmista ovat niin suuria, että ne on täytynyt iskeä paljon suuremmista ytimistä kuin talteen saadut ovat: suurimman leveys on 42,6 mm eivätkä yli 20 mm leveät säleet ole harvinaisia. Toisaalta mukana on myös pieniä kappaleita (Kuva 7:10), jotka vastaavat kooltaan ns. mikrosäleitä. Toistaiseksi ei ole kuitenkaan löytynyt merkkejä erillisestä mikrosäletuotannosta 15, vaan pienet säleet ovat peräisin ytimien loppuvaiheista. Kokonaisina löydetyt säleet jakautuvat karkeasti kahteen ryhmään: pieniin, yleensä käyttämättömiin säleisiin, jotka on voitu iskeä löydetyistä ytimistä vähän ennen niiden pois heittämistä (Kuva 8:1 2), sekä lyhyeksi jääneisiin leveisiin säleisiin, joita ei ole katkottu (Kuva 8:3). Vetsijärvelle tulijoilla on siis ollut mukanaan todella suuria valmiiksi muotoiltuja säleytimiä, joista he ovat Sujalassa leiriytyessään irrottaneet säleitä, kunnes ytimet ovat tuhoutuneet tai kuluneet niin pieniksi, ettei niitä ole enää voinut käyttää. Sujalan säletekniikan ominaisuuksiin kuuluvat huolellisuus ytimien muotoilussa ja ylläpidossa sekä siitä seuraava säleiden säännöllisyys. Säleiden kyljet ovat mahdollisimman yhdensuuntaiset keskenään ja samaan suuntaan kulkevat myös niiden selkäpuolella olevat aikaisempien säleiden irrotuksesta viestivät harjanteet. Vuoden 2004 aineiston analyysien perustella ytimen iskukulmaa on aina trimmattu ja useimmiten sitä on myös hangattu ennen säleiden irrotusta 16. Ne säleet, joissa trimmausta tai hankausta ei ole, ovat niin pieniä, että ne saattavatkin olla trimmausiskoksia eikä varsinaisia säleitä näiden kahden erottaminen toisistaan on joskus vaikeaa. Säleiden tuottamisessa on käytetty ns. epäsuoraa pehmeää tekniikkaa, jossa iskurin lisäksi käytetään kiveä pehmeämmästä aineesta esimerkiksi sarvesta tehtyä välikappaletta 17. Ainakin osa säleistä on ilmeisesti irrotettu painaltamalla. Tähän viittaa säleiden säännöllisyys, iskutason jäännöksen pieni koko sekä ytimien muotoilu siten, että ne on voitu asettaa seisomaan tuen päälle. Myös säleiden profiilin suoruus on merkki tuen käytöstä irrotuksen aikana. Mikäli painallustekniikkaa on 13 Esim. Inizan & al. 1992: 69 70, Fig Esim. Helskog & al. 1976: Ks. Kankaanpää & Rankama Ks. Kankaanpää & Rankama Ks. Kankaanpää & Rankama 2006

6 40 41 Kuva 7. Säleen katkelmia Vetsijärven Sujalasta. 1. KM 35224:2221; 2. KM 35224:1977; 3. KM 35224:779; 4. KM 35224:1065; 5. KM 34574:264; 6. KM 34574:220; 7. KM 35224:2139; 8. KM 35224:2135; 9. KM 35224:1013; 10. KM 35224:705; 11. KM 35224:1891; 12. KM 35224:447; 13. KM 35224:2085; 14. KM 34574:193; 15. KM 34574:201; 16. KM 34574:258; 17. KM 34574:202; 18. KM 34574:181. Piirrokset T. Rankama. Kuva 6. Säleytimien alakatkelmia ja ydintabletteja Vetsijärven Sujalasta. 1. Alakatkelma KM 35224:1498; 2. alakatkelma KM 35224:815; 3. alakatkelma KM 35224:1010; 4. alakatkelma KM 35224:872; 5. ydintabletti KM 35224:1049; 6. ydintabletti KM 35224:2245; 7. ydintabletti KM 35224:377. Piirrokset T. Rankama.

7 42 43 Kuva 8. Kokonaisia säleitä Vetsijärven Sujalasta. 1. KM 34574:151; 2. KM 34574:89; 3. KM 35224:1012. Piirrokset T. Rankama. Kuva 10. Säleuurtimia ja uurrinsäleitä Vetsijärven Sujalasta. 1. Uurrin KM 35224:600; 2. uurrin KM 35224:499; 3. uurrin KM 34574:187; 4. uurrinsäle KM 35224:220; 5. uurrinsäle KM 35224:2255. Piirrokset T. Rankama. Kuva 9. Sälekaapimia Vetsijärven Sujalasta. 1. Sivukaavin-uurrin KM 35224:1845; 2. sivukaavin KM 35224:1713; 3. päätekaavin KM 35224:332; 4. päätekaavin KM 35224:348; 5. päätekaavin KM 35224:172. Piirrokset T. Rankama. Kuva 11. Ruodollisia nuolenkärkiä ja niiden katkelmia sekä poranterä Vetsijärven Sujalasta. 1. Kokonainen nuolenkärki KM 34574:296; 2. kahdesta palasta koottu nuolenkärki KM 35224: ; 3. nuolenkärjen teelmä KM 35224:191; 4. nuolenkärjen kärkikatkelma KM 35224:861; 5. nuolenkärjen kärkikatkelma KM 35224:1008; 6. nuolenkärjen kantakatkelma KM 35224:221; 7. nuolenkärjen kantakatkelma KM 35224:255; 8. poran tai kalvaimen terä KM 35224:560. Piirrokset T. Rankama.

8 44 45 sovellettu suurienkin (leveys yli 12 mm) säleiden irrottamiseen, se on edellyttänyt jonkinlaisen vipuvarren käyttöä 18. Säleistä valmistetuista esineistä tavallisimpia ovat katkelmat, joissa on retusointia pitkin kylkiä (esim. Kuva 7:3 6, 11 13). Niitä on löydetty yli 300, mutta niiden tarkkaa käyttötarkoitusta ei ole vielä selvitetty. Ohuemmat kappaleet (esim. Kuva 7:3, 6) olisivat epäilemättä toimineet hyvin veitsinä, mutta suuri osa on niin paksuja, että käyttö veitsinä tuntuu epätodennäköiseltä. Paksuuden vuoksi tuntuu myös epätodennäköiseltä, että niitä olisi käytetty luuesineiden teritteinä. Osassa retusoiduista reunoista on karkeita kulumajälkiä, jotka viittaavat kaapimenomaiseen käyttöön (Kuva 7:11 13). Se, onko esineet kiinnitetty varteen ja millä tavalla, on vielä täysin avoinna. Aineistoon kuuluu kolme lyhyempää, voimakkaasti kulunutta reunasta retusoitua katkelmaa, jotka on määritelty sivukaapimiksi (Kuva 9:1 2). Päätekaapimia on 11 (Kuva 9:3 5). Niissä on lähes aina karkeasti kuluneet terät, joten niitä näyttää käytetyn jonkin kovan aineksen, kuten puun tai sarven, työstämiseen. Säleistä ja säleen katkelmista on tehty myös uurtimia (Kuva 10) iskemällä irti kappale säleen kylkeä pitkin nuolien osoittamassa suunnassa, jolloin on saatu aikaan tukeva rakojen uurtamiseen soveltuva terä. Myös uurtimen pitkää sivua on voitu käyttää höylän tapaan. Joskus uurriniskuja on tehty useita peräkkäin, oletettavasti edellisen terän tylsyttyä käyttökelvottomaksi. Kuvan 10:2 uurtimessa on jäljet ainakin neljästä peräkkäisestä uurriniskusta. Kyseinen esine on myös reunoiltaan retusoitu, mikä näyttää olleen tavallista Sujalan uurtimien joukossa. Vaikka vain yksi tällainen uurrin on toistaiseksi saatu talteen, aineistoon kuuluu 20 uurrinsälettä siis kappaleita, jotka on irrotettu uurrinta valmistettaessa ja näistä 13 on lyöty irti reunalta retusoiduista säleistä (Kuva 10:4 5). Koska kuvan 10:2 uurtimen retusoidut reunat ovat myös käytössä kuluneet, on mahdollista, että uurtimeksi muotoilu edustaa esineen toista käyttötarkoitusta. Uurtimia on käytetty luun, sarven tai puun työstämiseen. Niiden avulla on esimerkiksi saatu luu halkaistuksi niin, että siitä on voitu valmistaa erilaisia esineitä. Valitettavasti luuesineet eivät ole säilyneet Suomen maaperässä, mutta esimerkiksi Venäjän kivikautisilta asuinpaikoilta tehdyt löydöt osoittavat, että luu- ja sarviesineiden määrä on ollut moninkertainen kiviesineisiin verrattuna 19. Voimme siis vain kuvitella, miten paljon esineistöä meidän arkeologisilta löytöpaikoiltamme puuttuu ja miten vaillinaisen kuvan säilyneet kiviesineet antavat esihistoriallisen ihmisen todellisesta työkaluvalikoimasta. Ehkä näyttävin vuoden 2004 koekaivauksen löydöistä oli kuvan 11:1 säleestä tehty ruodollinen nuolenkärki. Se on 42 mm pitkä ja 17,9 mm leveä. Kärki on valmistettu säleestä siten, että sen keskiakseli on samansuuntainen kuin alkuperäisen säleen keskiakseli. Säleen keskiharjanne kulkee nuolenkärjen keskiakselia pitkin. Ruoto on muotoiltu kaksipuolisesti iskemällä ja kärkeä on muotoiltu alapuolelta pintaretusoinnilla siten, että retussiarvet kohtaavat nuolen keskiakselilla. Lisäksi oikealla kyljellä on pientä retusointia, joka korostaa esineen symmetrisyyttä. Vuoden 2005 kaivauksessa löytyi lisää samanlaisten kärkien katkelmia. Niistä kaksi (Kuva 11:2) sopii yhteen ja muodostaa melkein kokonaisen kärjen, jonka pituus on 45 mm ja leveys 13 mm. Lisäksi löytyi kaksi kärjen puolikasta (Kuva 11:6 7), molemmat ruotopäästä, sekä 25 kärki- ja ruotokatkelmaa (Kuva 11:4 5). Nuolenkärkien valmistamisesta Sujalassa todistaa mm. kuvan 11:3 kärkipäästään työstetty puolivalmiste. Kaikki nuolenkärjet ovat samaa tyyppiä, jolle on tunnusomaista ruodollisuus, mutta ilman väkäsiä, symmetrisyys, suuntautuneisuus säleen pituusakselin suuntaan ja säleen vatsapuolen pintaretusointi etenkin kärjessä. Samantapaista pintaretusointia on myös kuvan 11:8 esineessä, joka on tulkittu poran tai kalvaimen teräksi. Kuva 12. Yhteenveto Sujalan löydöistä. Kuva 12 esittää yhteenvedon Sujalassa tähän mennessä tehtyjen kaivausten löydöistä. Määrät ovat jossain määrin alustavia, sillä tutkimusten edistyessä löytöjä, erityisesti esineitä, myös tulkitaan uudelleen. Edellä esiteltyjen ryhmien lisäksi löytöihin kuuluu mm. joukko iskoksiksi määriteltyjä kappaleita, joista useimmat voivat olla ydintabletteja varmat tunnusmerkit vain puuttuvat. Suurin löytöryhmä on kuitenkin fragmentit, niin pienet katkelmat, ettei niihin mahdu sellaisia varmoja piirteitä, joiden perusteella ne voitaisiin määrittää tarkemmin. Useimmat niistä lienevät kuitenkin säleiden katkelmia. Sujalan löytöaineisto kertoo siis kehittyneestä ja huolellisesta säletuotantotekniikasta, jonka tuloksena on erittäin säännöllisiä suoria säleitä. Aineistossa ei näy 18 M. Sørensen, suull Esim. Lozovski & Lozovska 2005; Oshibkina 1990, kuvat 4 5; Savchenko 2005, kuvat 2 4.

9 46 47 merkkejä muiden kuin säleytimien käytöstä. Kiven kuorikerroksen ja harjallisten säleiden puuttuminen osoittaa, että ytimet on tuotu Sujalaan valmiiksi muotoiltuina. Suurimpien ydintablettien ja säleiden koko osoittaa, että ytimet ovat alun perin olleet hyvin kookkaita. Säleitä on Sujalassa tuotettu paljon: säleiksi määritettyjä kappaleita on saatu talteen lähes 1700, mutta koska useimmat ovat katkelmallisia ja monet voidaan liittää yhteen, alkuperäistä iskettyjen säleiden määrää on mahdoton laskea ilman ytimien uudelleen kokoamista. Säleiden jatkotyöstölle on ominaista reunojen retusointi usein koko pituudeltaan sekä säleiden katkaisu kohtisuoraan, joskus ehkä reunoille retusoitujen lovien avulla. Retusoitujen säleiden käyttötapa on vielä epäselvä. Muita tyypillisiä esinemuotoja ovat katkaistuista säleistä tehdyt päätekaapimet sekä uurtimet, jotka on usein tehty reunoilta retusoiduista säleistä. Retusoitujen säleiden ohella suurin esineryhmä ovat ruodolliset, kärjestä vatsapuolelta retusoidut nuolenkärjet. R aak a-aineet Lähes kaikki Sujalan löydöt on tehty samannäköisestä hyvin hienorakeisesta sedimenttikivilajista, joka on vastalohkottuna teräväsärmäistä ja tumman vihertävänharmaata, mutta joka rapautuessaan muuttuu hauraaksi ja vaaleanruskeaksi, jopa aivan valkoiseksi. Kuten ylempänä mainittiin, samanlaista kivilajia on aikaisemmin löydetty Ruijan rannikon arkeologisista kohteista, etenkin Varanginvuonon rannoilta, jossa sitä alun perin kutsuttiin dolomiitiksi 20, nyttemmin tuffisertiksi 21. Raaka-aineesta ei ole tehty hiettä tai kemiallista analyysiä, mutta Geologian tutkimuskeskuksen tutkijoiden mukaan se on rakenteeltaan niin hieno- ja tasarakeista, ettei se voi olla peräisin Fennoskandian kilven alueelta 22. Koska Fennoskandian kilven pohjoisraja kulkee Tenojoen pohjoispuolitse ja päättyy idässä Varanginvuonon pohjukkaan 23, kiven täytyy olla peräisin sen pohjoispuolelta, todennäköisesti Varangin niemimaalta Tenon suupuolelta itään 24. Tuffisertin lisäksi Sujalan aineistoon kuuluu hyvin pieniä määriä muita kivilajeja, kuten harmaata piitä, raidallista serttiä, tummanvihreää kvartsiittia, kvartsia ja jopa raidallista harmaata liusketta. Alueen 1 eteläosassa olevaa erillistä löytöaluetta lukuun ottamatta kaikkien kivilajien työstöä yhdistää säletekniikan käyttö. Sujalan asuinpaik an ajoitus Likamaaläikästä otettiin talteen 42 puuhiilinäytettä, joista yksi ajoitettiin Helsingin yliopiston ajoituslaboratoriossa. Näytteen kalibroimaton radiohiili-ikä oli 9265±65 vuotta BP (Hela-1102), mikä kalibroituna eli kalenterivuosiksi muutettuna ajoittaa puun todennäköisimmin välille e.kr. Radiohiiliajoitus tehtiin myös kahdesta palaneen luun kappaleesta. Nämä antoivat tuloksiksi 8940±80 BP (Hela- 1103) ja 8930±85 BP (Hela-1104). Kalibroituna luuajoitukset sijoittuvat välille /7790 e.kr. eli mediaaniltaan yli 400 vuotta nuoremmiksi kuin puuhiiliajoitus. Ero on liian suuri selittyäkseen ajoitusmenetelmän epätarkkuudella. Puuhiilen on todettu toisinaan antavan liian vanhoja ajoitustuloksia, koska polttopuu etenkin keloutuneen havupuun ydinpuu saattaa olla jo nuotioon joutuessaan useita satoja vuosia vanhaa. Radiohiiliajoitus ei ajoita puun polttohetkeä vaan jonkin osan sen kasvuajasta, jolloin puu siis vielä rakensi solukkoaan ilmakehän hiilestä. Luuajoituksia pidetäänkin yleensä tarkempina, koska eläimet kuolevat puita nuorempina, niiden koko solukko uusiutuu jatkuvasti ja niiden jäännökset joutuvat maahan tuoreeltaan. Sujalan radiohiilinäytteiden ajoituksesta vastanneen Högne Jungnerin mielestä luuajoituksia olisikin pidettävä luotettavampina 25. Vanhan puun aiheuttama potentiaalinen virhe kuitenkin vaihtelee puulajista riippuen; esimerkiksi useimmat Suomessa kasvavat lehtipuut ovat havupuita lyhytikäisempiä eivätkä keloudu kuoltuaan vaan lahoavat yleensä varsi nopeasti. Sujalan puuhiiliajoituksen luotettavuuden selvittämiseksi kaksi muuta samasta likamaaläikästä taltioitua puuhiilinäytettä lähetettiin Helsingin yliopiston kasvimuseolle tutkittaviksi. Tuuli Timosen ja Pirkko Harjun tekemässä puulajianalyysissä näytteet todettiin koivuksi 26. Tämä on sopusoinnussa alueen metsähistorian kanssa. Arviot hieskoivun maksimi-iästä vaihtelevat, mutta useimpien lähteiden mukaan laji ei yleensä elä sataa vuotta vanhemmaksi. Koivu ei myöskään kuolleena säily luonnossa polttokelpoisena paria vuotta pitempään, joten koivupuuhiilen pisin mahdollinen oma ikä jää selvästi alle 400 vuoden. Mikäli kuten on todennäköistä myös Sujalan ajoitettu puuhiilinäyte oli koivua, ei sen ja luunäytteiden välinen ikäero ole siis selitettävissä vanhalla puulla. Ei myöskään ole todennäköistä, että ajoitukset kuvastaisivat kahta eri vierailua, sillä kohteen arkeologisessa aineistossa ei ole viitteitä kahdesta erillisestä varhaismesoliittisesta asutusvaiheesta. Alue 2:n löydöstö on hyvin homogeeninen, löytöalue on varsin pieni ja tarkkarajainen eikä stratigrafiasta eli löytöjen kerrostuneisuudesta juuri voi puhua. 400 vuotta olisi myös riittänyt pyyhkimään edellisen asutuksen jäljet maastosta ja muistista, joten uuden leirin osuminen sattumalta täsmälleen samalle paikalle on varsin epätodennäköistä. Tarkka ajoitus jää siis toistaiseksi vielä epävarmaksi. Jos asuinpaikka kuitenkin ajoitetaan Jungnerin suosituksen mukaisesti luuajoitusten perusteella noin vuoden 8100 ekr. tienoille eli geologisessa terminologiassa preboreaali- ja boreaalikauden rajalle, se jää silti vain hieman nuoremmaksi kuin Etelä-Suomen vanhimmat mesoliittiset asuinpaikat ja on edelleen Suomen Lapin vanhin. 20 Simonsen 1961, Hood 1992, T. Manninen & J. Välimaa, suull. 2005; R. Kesola, suull Silvennoinen & al R. Kesola, suull Jungner suull Timonen 2006.

10 48 49 Vastineet Sujalan löytökokonaisuus on harvinaisuus Suomen arkeologisen aineiston joukossa. Jo käytetty raaka-aine on poikkeuksellinen. Suomessa on yleensä käytetty pienten kiviesineiden valmistamiseen kvartsia, jota on helposti saatavilla missä hyvänsä. Sen sijaan säleytimien ja säleiden valmistamiseen hyvin soveltuvat hienojakoisemmat kivilajit, kuten pii ja sertti, puuttuvat Suomen kallioperästä. Sen vuoksi säletekniikasta on aikaisemmin löytynyt vain rippeitä: joitakin yksittäisiä säleitä ja säleistä tehtyjä esineitä, jotka on yleensä tulkittu tuonniksi ympäröiviltä alueilta, missä hienojakoisempia kivilajeja on saatavilla 27. Ainoa toinen kohde, jossa säletuotantoa näyttää jossain määrin harjoitetun, on Lahden Ristola, missä raaka-aineena on ollut tuontipii 28. Sielläkin löytöjen pääosan muodostaa kuitenkin kvartsiaineisto eikä paikka edusta vain yhtä kronologista vaihetta. Säletuotanto on sekä Sujalassa että Ristolassa ajoitettu varhaisimpaan mesoliittiseen kivikauteen. Koska Sujala on Suomen Lapin toistaiseksi vanhin radiohiiliajoitettu asuinpaikka, sitä voidaan pitää osoituksena alueelle jostakin muualta tulleesta muuttoliikkeestä. Vetsijärven rantasaareketta leiripaikkanaan käyttäneen ihmisryhmän alkuperää ei siis kannata etsiä Suomesta, vaan katse on käännettävä ympäröiville alueille. Maantieteellisesti lähimmät suuret säleet ja ruodolliset kärjet löytyvät siis Norjan rannikolta Varanginvuonolta Komsan kulttuurin piiristä. Ruijan rannikon mesoliittista kivikautta kutsuttiin aiemmin kokonaisuudessaan Komsan kulttuuriksi, mutta nykyisin tämä nimi on varattu vain sen vanhimmalle vaiheelle 29. Suuria säleitä on pidetty erityisen tyypillisinä tälle vanhimmalle vaiheelle, joka on ajoitettu noin vuosien 9500 ja 8250 välille ekr., mutta niitä on löydetty myös seuraavan vaiheen (n /5900 ekr.) asuinpaikoilta 30. Sujalan löytöjen ajoitus sopisi rannikon mesoliittisen kivikauden toisen vaiheen alkuun. Varanginvuonon mesoliittisten löytöjen joukossa on myös runsaasti esineitä, jotka on tehty samasta kivilajista kuin Sujalan löydöt 31. Karkeasti ajatellen olisi siis luontevaa kuvitella, että Sujala saattaisi kuulua Ruijan mesoliittisen kivikauden piiriin. Sellaisena se olisi kuitenkin siinä mielessä harvinainen, ettei tuon kulttuuripiirin asuinpaikkoja ole aikaisemmin löytynyt sisämaasta ja asutusta onkin pidetty riippuvaisena jäämeren antimista 32. Sujalan liittäminen rannikon kulttuuripiiriin kohtaa kuitenkin vaikeuksia, kun löydettyä esineistöä tarkastellaan lähemmin. Vaikka molemmissa esiintyy suuria säleitä, Sujalan säleet on tuotettu eri tekniikalla kuin rannikolta löydetyt, etenkin Komsa-vaiheen säleet. Jälkimmäiset ovat epäsäännöllisempiä kuin Sujalan säleet 33 ja ne on lyöty irti joko suoralla kovalla tekniikalla taikka välikappaleen avulla, mutta ei koskaan painaltamalla 34. Sitä paitsi säletuotanto on muodostanut rannikon asuinpaikoilla parhaassakin tapauksessa vain pienen osan kiveniskennästä ja asutuksen varhaisimmassa vaiheessa säleytimiä tavallisempia ovat pyöröytimet 35. Sujalassa taas kaikki löydöt liittyvät säletuotantoon. Sujalan nuolenkärjet poikkeavat myös selvästi rannikolle tyypillisistä kärjistä. Norjan rannikon varhaisin kärkityyppi periytyy Luoteis-Euroopassa paleoliittisen kivikauden lopulla vallalla olleen Ahrensburgin kulttuurin kärjistä, jotka ovat selvästi epäsymmetrisempiä ja vähemmän huolellisesti muotoiltuja kuin Sujalan kärjet 36. Ahrensburgin kärjet on yleensä tehty katkaisemalla säle viistosti ja retusoimalla mikroliittien tapaan vain katkaisupinta. Niiden pituusakseli on siis useimmiten vinossa alkuperäiseen säleeseen nähden eikä niissä ole koskaan alapuolista pintaretusointia. Hyviä vastineita Sujalan kärjille löytyy sen sijaan Luoteis-Venäjän varhaismesoliittisilta löytöpaikoilta, esimerkiksi Butovon kulttuurin piiristä Moskovan lähistöltä 37 tai Parchin kulttuurin piiristä Vytšegda-joelta 38. Nämä kulttuurit kuuluvat Luoteis- Venäjän ns. jälkiswidryläiseen traditioon, jolle ovat tyypillisiä juuri Sujalan kärkien tapaiset huolellisesti muotoillut ruodolliset nuolenkärjet, joiden kärkeä on retusoitu alapuolelta, sekä Sujalan tapaan erittäin huolellinen painaltamalla toteutettu säletekniikka 39. Lahden Ristolasta löydetyt Pullin tyypin nuolenkärjet 40 kuuluvat samaan kärkiperheeseen, sen lounaiseen varianttiin. Jälkiswidryläiset nuolenkärjet on Venäjällä ja Itä-Baltiassa ajoitettu noin vuosien ja 7500 välille ekr. 41, joten Sujalan ajoitukset mahtuvat hyvin niiden ajoitushaarukkaan. Nuolenkärkien ja huolellisen säletekniikan lisäksi Sujalan ja jälkiswidryläisten kulttuurien välillä on muitakin samankaltaisuuksia, kuten säleiden kylkien retusointi 42, retussireunaiset uurtimet, joissa uurrinisku on lyöty katkaistun säleen reunaan 43 ja mahdollisesti säleiden katkaisutekniikkaan liittyvät retusoidut lovet 44. Jälkimmäisiä esiintyy usein venäläisissä aineistoissa, mutta tekniikan tahallisuudesta ei ole yksimielisyyttä Esim. Hertell & Manninen Takala 2004, Olsen 1994, 30-31; Woodman 1993, Woodman 1993, kuva Simonsen 1961, passim; Grydeland 2000, kuva Olsen 1994, Esim. Bøe & Nummedal 1936, kuvat Woodman 1993, Esim. Bøe & Nummedal 1936, kuvat , , Esim. Olsen 1994, kuva 8; Prøsch-Danielsen & Høgestøl, kuva 4; Woodman 1993, kuva 2: Esim. Sorokin 1984, kuva 3:11; Zhilin 1996, kuva Volokitin 2005, kuvat Esim. Sulgostowska 1999, 89 90; Zaliznyak 1999, kuva Takala 2004, kuva Koltsov & Zhilin 1999, , 350, 359; Oshibkina 1990, ; Oshibkina 1999, ; Ostrauskas 2000, ; Zagorska 1992, 100; Zhilin 2003, ; Zhilin 2005, 11170, 172; Zhilin & Matiskainen 2003, Esim. Sorokin 1984, kuvat Esim. Sulgostowska 1999, Koltsov 1989, kuva 4; Ostrauskas 2000, kuva A. Volokitin, suull. 2005; vrt. Ostrauskas 2000, 175.

11 50 51 Löytöjen tulkintaa Siitä huolimatta, että Sujalan esineistö on itäistä tyyppiä, käytetyn raaka-aineen jäljet johtavat Ruijan rannikolle ellemme oleta, että kaikki kivet olisi kannettu mukana aina Vienanmeren kaakkoisrannoilta saakka, jonne Fennoskandian kilpi idässä päättyy. Sujalan asukkailla on siis ollut kiinteät yhteydet rannikolle, josta he ovat hankkineet kiviraaka-aineensa joko suoraan tai välikäsien kautta. Nykytietojen perusteella on mahdoton sanoa, miten paljon aikaa he ovat rannikolla viettäneet, mutta itse Sujalan asuinpaikka ei liene ollut muuta kuin melko lyhytaikainen leiri. Todennäköisesti on ollut kysymys liikkuvaa elämää viettäneistä metsästäjäkalastajista, jotka pysähtyivät Vetsijärvelle pyytämään peuraa ja valmistivat sen ohessa työkaluja, mutta heidän muut asuinpaikkansa ovat vielä tietymättömissä. Se, että he ovat viettäneet aikaa myös rannikolla, tarkoittaa, että he ovat myös olleet osaltaan vaikuttamassa rannikon asutuksen myöhempään kehitykseen. Tästä onkin merkkejä Ruijan mesoliittisen kivikauden toisen vaiheen löydöissä, jotka poikkeavat selvästi edeltävän Komsa-vaiheen löydöistä, mutta joihin kuuluu runsaasti Sujalan löytöihin verrattavissa olevaa aineistoa 46 ei kuitenkaan Sujalalle tyypillisiä itäisiä nuolenkärkiä. Sujalan aineiston liittyminen selkeästi itäiseen kulttuuripiiriin tuo kuitenkin esille laajemman kysymyksen siitä, mistä Ruijan rannikon varhaisimmat asukkaat olivat alunperin peräisin ja mitä kautta he ovat alueelle saapuneet. Arkeologit ovat kiistelleet tästä kysymyksestä pian sata vuotta. Osa kannattaa läntistä reittiä Luoteis- Euroopasta Norjan rannikkoa pitkin 47, osa taas itäistä alkuperää, jolloin reitti olisi kulkenut Pohjois-Venäjältä Vienanmeren länsipuolitse tai jopa Kuolan niemimaan kautta 48. Viime aikoina on ollut vallalla käsitys, että läntinen reitti Norjan rannikkoa pitkin Ahrensburgin kulttuurin piiristä on todennäköisempi. Tätä tukevat aineiston läntiset piirteet, muun muassa käytetty säletekniikka ja nuolenkärkien muoto. Itäistä reittiä on pidetty ongelmallisena, koska Luoteis-Venäjän tunnettujen jälkiswidryläisten löytöpaikkojen ja Ruijan rannikon väliin jää lähes tuhat kilometriä leveä alue, jolta vastaavia löytöjä ei tunneta. Jälkiswidryläisten löytöjen pohjoisraja kulkee suunnilleen Salpausselästä Äänisjärven pohjoispuolitse koillista kohti 49, ja vaikka se onkin siirtynyt hieman aikaisempaa pohjoisemmaksi esimerkiksi Lahden Ristolan löytöjen myötä, välimatka on yhä melkoinen. Sujalan löydöt näyttävät nyt kuitenkin osoittavan melko kiistattomasti, että Fennoskandian pohjoisimmille alueille on tullut asukkaita myös itäistä reittiä pitkin. Löydöt kielivät jopa varsin nopeasta siirtymisestä alueelta toiselle. Matkan varrella ei ole pysähdytty sopeutumaan paikallisten raaka-aineiden, toisin sanoen kvartsin, käyttöön, vaan mukana on tuotu koko säletekniikkapaketti täysin muuttumattomana. Koska säletekniikan säilyttäminen ja siirtäminen sukupolvelta toiselle edellytti siihen sopivan raaka-aineen, piin tai sertin, olemassaoloa, ei ole ollut mahdollista viipyillä alueella, jolla sellaista ei ollut saatavilla. Tämä tarkoittaa, ettei muuttoliike ole ollut vähittäistä 50, vaan sama ihmisryhmä on taittanut koko matkan alkuperäalueelta Pohjois-Lappiin. On tietenkin mahdotonta sanoa, edustaako Sujalan asuinpaikka juuri tämän ensimmäisen Itä-Karjalasta Pohjois-Lappiin siirtyneen joukon jäämistöä vai vaikkapa seuraavaa sukupolvea, joka on oppinut säletekniikan ryhmän asetuttua Varangin alueen hyvien raaka-aineiden äärelle. Reitti Itä-Karjalasta tai Luoteis-Venäjältä Pohjois-Lappiin on sinänsä ymmärrettävä, sillä kulku on ollut mahdollista mannerjäätikön sulamisen jälkeen kuivilleen jääneitä alueita pitkin, joita on ollut nimenomaan Äänisen ja Laatokan väliseltä kannakselta Vienanmeren länsipuolitse Itä- ja Pohjois-Lappiin ulottuvalla alueella 51. Se, milloin kulku oli mahdollista ja houkuttelevaa, riippui tietenkin jään sulamistahdista ja siitä, miten nopeasti kasvillisuus ja eläimistö asettuivat jäästä vapautuneille alueille. Se, että kulkua tapahtui jo yli kymmenentuhatta vuotta sitten, on nyt tullut selväksi Sujalan löytöjen myötä. Sujalan asuinpaikan tutkimukset jatkuvat vielä sekä kentällä että työpöytien äärellä. Selvitettäviin asioihin kuuluu muun muassa se, millaiseen ympäristöön uudisasukkaat Pohjois-Lapissa joutuivat: mikä heitä sinne houkutteli ja mitä he ovat voineet siitä tietää etukäteen. Tämän löydön myötä on tullut myös tarpeelliseksi miettiä uudelleen Ruijan rannikon mesoliittisen asutuksen myöhempää kehitystä ja itäisen asutusvirtauksen mahdollista vaikutusta siihen. Suomen varhaisimman asuttamisen kannalta Sujalan löytö korostaa itäisen ja pohjoisen reitin merkitystä, joka tähän asti on ollut Etelä-Suomeen painottuvassa tutkimuksessa taka-alalla. Löytöjen lisääntyminen tämän kulkureitin varrelta lienee vain ajan kysymys. 46 Vrt. Woodman 1993, Esim. Nummedal 1924; Odner 1966; Bjerck 1994; Carpelan 1996; Woodman Esim. Luho 1956; Meinander 1984; Anundsen Ks. Volokitin 2005, kuva Vrt. Carpelan Donner 1995, kuva 11.7.

12 52 53 Kiitokset Haluamme kiittää Komsasta kirkkokenttiin seminaarin järjestäjiä tilaisuudesta esitellä Vetsijärven aineistoa Lapissa ja osallistua tämän kirjan kirjoittamiseen. Sujalan tutkimuksia ovat tähän mennessä rahoittaneet Suomen Kulttuurirahasto (Rajapintoja-projekti) sekä Niilo Helanderin säätiö ja Oskar Öflundin säätiö (LaPio-projekti). Haluamme myös esittää kiitoksemme kaivauksiin osallistuneille vapaaehtoisille, joita olivat Thor-Andreas Basso, Ingrid Brødholt, Charlotte Damm, Ericka Engelstad, Helena ja Kjel Knutsson, Lucia Koxvold, Mikael A. Manninen, Grethe Pedersen, Lise Sand, Taarna Valtonen ja Hege Vatnaland. Aineiston ymmärtämisessä meitä ovat auttaneet Sheila Coulson, Ingrid Fuglestvedt, Sven Erik Grydeland, Esa Hertell, Kjel Knutsson, Aivar Kriiska, Mikael A. Manninen, Morten Ramstad, Aleksei Sorokin, Mikkel Sørensen, Miikka Tallavaara, Aleksandr Volokitin, Peter Woodman ja Mihail Žilin. Reino Kesola, Tuomo Manninen ja Jukka Välimaa ovat neuvoneet kivilajien tunnistamisessa, mistä heille suurkiitos. Tuija Rankama Ph.D., dosentti, arkeologian yliopistonlehtori. Kulttuurien tutkimuksen laitos, arkeologia. PL 59, 00014, Helsingin yliopisto. Jarmo Kankaanpää Ph.D., tutkija, Lapin Pioneerit -projekti. Isonpellonkuja 6, Veikkola. Painamattomat lähteet Kankaanpää, Jarmo Enontekiö 17 Myllyjärämä. Kivikautisen asuinpaikan kaivaus Kaivauskertomus Museoviraston arkeologian osaston arkistossa. Lozovski, Vladimir & Lozovska, Olga Mesolithic Man Does He Belong to the Stone Age or the Bone Age? (Concerning the Question of the Structure of Tool-kit of the Mesolithic Man.) Esitelmä, The 7 th International Conference on the Mesolithic in Europe, Belfast, Northern Ireland, 29 August 2 September Lahti, Eeva-Kristiina Utsjoki 226 Vetsijärvi 7 Sujala KM Osteologinen analyysi Käsikirjoitus tekijöiden hallussa. Timonen, Tuuli Utsjoki 226, Vetsijärvi 7, Sujala, hiilinäytteet 21 ja 22. Puulajianalyysin tulokset Käsikirjoitus tekijöiden hallussa. Painetut lähteet Anundsen, Karl The Physical CondiPainetut lähteet Anundsen, Karl The Physical Conditions for earliest Settlement during the Last Deglaciation of Norway. L. Larsson (toim.) The Earliest Settlement of Scandinavia and its relationship with neighbouring areas. Acta Archaeologica Lundensia Series in 8o, No. 24, Lund. Bjerck, Hein Bjartmann Nordsjøfastlandet og pionerbosetninen i Norge. Viking LVII, Bøe, Johs. & Nummedal, Anders Le Finnmarkien. Les origines de la civilization dans l extrême-nord de l Europe. Instituttet for sammenlignende kulturforskning. Oslo. Carpelan, Christian Mikä on alkuperämme? Hiidenkivi 4/96, Carpelan, Christian On the Postglacial Colonization of Eastern Fennoscandia. M. Huurre (toim.) Dig it all. Papers dedicated to Ari Siiriäinen, The Finnish Antiquarian Society and the Archaeological Society of Finland. Helsinki. Donner, Joakim The Quaternary History of Scandinavia. World and Regional Geology 7. Cambridge University Press. Cambridge. Eronen, Matti, Hyvärinen, Hannu & Zetterberg, Pentti Holocene humidity changes in northern Finnish Lapland inferred from lake sediments and submerged Scots pines dated by tree rings. The Holocene 9, Grydeland, Sven Erik Nye perspektiver på eldre steinalder i Finnmark En studie fra indre Varanger. Viking 2000, Helskog, Knut, Indrelid, Svein & Mikkelsen, Egil Morfologisk klassifisering av slåtte steinartefakter. Universitetets Oldsaksamlings årbok , Hertell, Esa & Manninen, Mikael A Lisiä tietoihin Pohjois-Karjalan säleistä ja säle-esineistöstä. Muinaistutkija 1/2006, Hood, Bryan Prehistoric Foragers of the North Atlantic: Perspectives on Lithic Procurement and Social Complexity in the North Norwegian Stone Age and the Labrador Maritime Archaic. Ph.D. dissertation, University of Massachusetts. UMI Dissertation Services. Ann Arbor. Hyvärinen, Hannu & Alhonen, Pentti Holocene lake-level changes in the Fennoscandian tree-line region, western Finnish Lapland: diatom and cladoceran evidence. The Holocene 4, Inizan, Marie-Louise, Roche Hélène & Tixier, Jacques Technology of Knapped Stone. Préhistoire de la Pierre Taillée, Tome 3. CREP. Meudon. Jussila, Timo Joutsenon Kuurmanpohjan kivikautisten asuinpaikkojen koekaivaus v Jussila, Timo Joutsenon Kuurmanpohjasta uusi radiohiiliajoitus palaneesta luusta. Kankaanpää, Jarmo & Rankama, Tuija Early Mesolithic Pioneers in Northern Finnish Lapland. H. Knutsson (toim.) Pioneer settlements and colonization processes in the Barents region. Vuollerim Papers on Hunter-Gatherer Archaeology 1, Vuollerim. Kankaanpää, Jarmo & Rankama, Tuija Säleitä ja säletekniikkaa Utsjoen Vetsijärveltä. Petro Pesonen & Teemu Mökkönen (toim.) Arkeologipäivät 2005, Suomen arkeologinen seura. Kankaanpää, Jarmo & Rankama, Tuija painossa. The Sujala Site in Utsjoki Post-Swiderian in Northern Lapland? Proceedings of the 7th Conference on the Mesolithic in Europe, Belfast Oxbow. Oxford. Koltsov, L.V. (toim.) Mezolit SSSR. Arheologija SSSR. Moskva.