Katja Kettu. Piippuhylly. Novelleja. Werner Söderström Osakeyhtiö Helsinki

Transkriptio

1 Piippuhylly

2

3 Katja Kettu Piippuhylly Novelleja Werner Söderström Osakeyhtiö Helsinki

4 Katja Kettu 2013 ISBN Painettu EU:ssa

5 Sisällys PIIPPUKOKOELMA 7 Piippu nro 32 KRISTALLIYÖ 17 Piippu nro 23 GRISHA 43 Piippu nro 18 HIEKKANAINEN 73 Piippu nro 11 STALINGRADIN VALKEA LILJA 97 Piippu nro 7 LAPINKOIRA 125 Piippu nro 41 ORJALAIVA 143 Piippu nro 27 MULUKUKKA 169 Piippu nro 15 Rasputinin poika 185 Piippu nro 12 RIO 205 Piippu nro 13 JÄÄNSÄRKIJÄ 229

6

7 PIIPPUKOKOELMA Rakas tyttäreni, Aämä hurjat ja mielikuvitukselliset tarinat ovat muistokirjoitukseni ja lahjani sinulle. Ne ovat kertomuksia meren rantaan ajautuneista piipuista ja niiden omistajista. Tähän saakka olen kertonut sodasta, joka huohottaa vuonon pohjukassa ja pelosta, jota se ajaa edellään, tällä maankamaralla venkoilevasta tuskasta ja hädästä, jota ihminen kärsii tullessaan reväistyksi synnyinsijoiltaan ja riepotelluksi maailmanpaloa pitkin. Niin, murhe ja parku on ikiaikaista ja meille kaikille perisamaa. Mutta on olemassa muutakin, ja siitä muusta tahdon sinulle kertoa. Kuten äitisi monesti sanoi: Ei pidä surra kuolleita. Pitää surra niitä, jotka pelkäävät kuollakseen. Sillä kuolleet ovat jo levossa, eikä heidän rauhaansa sovi puuttua. Elämän sykettä tulee vaalia. Se on petollisesti virtaava ja äkkiarvaamaton kuin meri itse. Kerron nyt siitä, kuinka tulin aloittaneeksi piippujen keräilyn. 7

8 Kuolleen Miehen vuono, Helvetin esikartano. Olin silloin selvinnyt ensimmäisestä talvesta, mutten kotiutunut. Päinvastoin, kaikki ympärillä tuntui hylkivän minua. Maankamara paljas, lohikäärmemäisten liuskekivien peitossa. Ulappa hurja, pelottava ja luotaantyöntävä. Merikoirat haukkuivat, minua kammoksuttivat pilvenkirnut, merivalkeat ja öisin taivasta hehkuttava kuunsappi. Samaan aikaan sota teki itseään tykö, maailma mullistui. Opettelin peilausta sekstantin ja kronometrikellon avulla ja vahdin lähetintä alati, en päästänyt yhtään laivaa horisontissa ohitseni kirjaamatta sitä ylös. Jokainen valaan suihku oli sukellusveneen aiheuttama, näin taivaanrannassa turmanlintuja ja partioin rannoilla kuin keppihevosta ohjastava pikkuritari. Annoin pitkiä ja selostavia raportteja toimistani. Mutta kun kuukaudet sulivat harmaaksi lampareeksi Seitakallion kupeeseen ja vuodet kuluivat tyngäksi kiturydöksi tuntureiden juurelle, ymmärsin, että olin repeytymässä irti maailmasta ja astumassa hulluuden rajan taakse. Herpaannuin. Edelleen kyllä vastaanotin sanomia, purin niitä, mutta kirjoitin raportteja joissa ei enää ollut tolkun häivää. Luonani kävivät kansallismieliset, NKVD:n kätyrit ja Gestapon käskyläiset, ja joka kerran suuni avatessani pelkäsin, etten puhunut ihmisten kieltä. Ja koko ajan meri ulkona tuntui sähisevän ja kurkottavan minua kohti kuin vihreänpuhuva satakyntinen ja torahampainen peto. 8

9 Sitten eräänä päivänä kävelin myrskynjälkeisessä laskuvesihärmeessä. Rantaan oli ajautunut meren ulossylkäisemiä oksankarahkoita eksoottisista puista, etelänmeren korallia, helmin koristeltu jalkalamppu ja kengänraja. Niemennokassa olin kompastua gramofoniin. Sellainen vanhanaikainen veivattava laite, rikkonainen tietysti. Mutta sen vieressä pötkötti piippu. Tuollainen pulleakylkinen käyrävartinen piippu, merikarhujen mielikapine. Nostin piipun kouraani hetken oikusta. Karrelle palanut, hartaudella poltettu. Valkokanervaiseen varteen oli kaiverrettu sana Titanic, Suljin silmäni, ja yhtäkkiä olin siellä. Lähtöpäivä, Southampton. Näin luomien nahkapinnalla laivaan astuvien, uppo-outoon seilaavien ihmisten toiveikkuuden, muhkuraisen kivihiilisataman, hurraajat laiturilla ja ilmassa lentävän serpentiinihatun. Rannalle jäävän omaisen ikävänkastelemat kasvot, kauppiasisän joka oli halunnut antaa muiston suurta matkaa varten. Näin nuoren äidin, jonka piti matkustaa Ameriikkaan sulhasensa luokse. Sitten nilkkaan seinästä valuva vesinoro. Sammalmaisesti massehtivat käytävämatot, kun ihmiset ryntäilivät edestakaisin, täyttyvät hytit ja cocaiiniyskänlääkkeellä lapsensa nukuttava äiti. Näin sen kaiken todella vain koskettaessani piippua. Säikähdin ja hetkeksi tuntui kuin jokin paha maailmanämyri olisi auennut ulapalla ja räytönyt minua kohti, vetänyt puoleensa kuin uppoavan valtamerialuksen jälki-imu. Pelkäsin sieluni tempautuvan irti ruumiista ja lähtevän 9

10 viiman mukana kohti merta. Mutta niin ei tapahtunut. Hengitin syvään. Suljin silmät. Ammottava kita sulkeutui. Olin jälleen rannalla, kuivalla maalla mistä meri ei saisi minua. Keitin teetä ja lorautin sekaan Captain Morgania. Ymmärsin, että oli tapahtunut jotakin merkillistä. Lopulta nukahdin, ja ihmeekseni uneni olivat rauhallisia. Aloin kulkea rantoja pitkin ja etsiskellä meren lahjoittamia aarteita. Huomasin, kuinka merikin saattoi olla lempeä, kuinka se hyvällä tuulella ollessaan soi antejaan, ja että täällä maailmanlopussakin olin kosketuksessa muuhun maailmaan. Käyskelin edestakaisin laskuvesihärmeessä, nautin ajatuksia, jotka olivat samaan aikaan laajoja kuin horisontti ja piskuisia kuin pienin reutojämä vuonolla. Aloin päästä sisään maisemaan. Jääkyyhkysten parvet, suulien hajauvat ja taas kokoontuvat nauhat, Seitakallion kiislojen kiljuva kaupunki, mistä pyysin lintuja haaveilla kuin huonekärpäsiä. Merta opin rakastamaan, suurta, arvaamatonta jättiläistä. Välillä se viskeli antejaan kuin kevätkeiju, suruttomasti ja kevytkenkäisesti. Välillä se esiintyi ahnaana ja itarana varkaana, joka otti miehen aluksineen, nieli ja imeskeli ja vasta tarkoin luut kaluttuaan heitti jonnekin Pummangin taakse vaalenemaan. Olen aina pitänyt piiputtelua jonkinlaisena perimmäisenä todistuksena ihmisten samankaltaisuudesta. On piippuja, joiden ylevä historia kulkee kauemmaksi kuin espanjalaiset mauserit ja 10

11 kiinalaisdzonkkien kokkapurje, piippuja jotka ovat ammoin saaneet alkunsa mayojen maahan kaivamista savukuopista. On intiaanien calumeteja, huumaavia yrttejä sisäänsä juovien mongoloidien savipiippuja Kalaharin aavikolta, hurjien serbikuninkaitten sapelinkäyriä, torvenmuotoisia piippuja, kultakäädyin koristeltuja kalian- ja dakkapiippuja, joita raukeat intialaisnaiset imivät seitinohuiden huntujensa suojissa ennen ajanlaskun alkua ja yhäkin auringon mentyä mailleen. Silmiä ummistamalla saatoin sen nähdä. Opin, että yhdestä maailman pisteestä saattaa kertoa kaikki tarinat. Tähän olen liittänyt vain murtoosan niistä. Nämä ovat kertomuksia alkumerestä ja tulikuumasta hiekasta. Fosforinhohtoisista kaloista, siitä kuinka ihmisen rakkaus voi olla yhtä ehdotonta kuin lapinkoiran lempi. Näissä tarinoissa kuljetaan Afrikan orjalaivoissa, Rion faveloissa, Volgan mutkassa Tsheremissien mailla ja vallankumousta edeltäneessä Pietarissa, Berliinin Kristalliyössä. Ne kertovat rakkaudesta ja sen kaipuusta, sätkimisestä ja uskollisuudesta. Mutta on muunkinlaista rakkautta, mehevää. Lihanlillivää, pakonpolttavaa reittä, rietasta, jyhmeänkytöistä, kähmäistä ja turskatelinkaltaista kurotusta kohti taivaan saranoita. Niissä ihminen on seinä toista vastaan, mutta avautuu tarvittaessa oveksi, näissä tarinoissa naiset kaivautuvat hiekkaan miehiään odottamaan ja itkevät urhot pystyvät kuristamaan lampaan paljain käsin. Periksiantajat, vastaantappelijat, ne jotka antautuvat merelle ja maailman moukumiselle. 11

12 Nämä tarinat ovat merestä nostettu arkku, jossa levän, ruosteen ja simpukoitten seasta saattaa löytyä vääntynyt kultakääty tai lääkepulloon sinetöity jäähyväiskirje. Muistelen mitä valkokaulainen äitisi minulle kerran sanoi. Että rakkaudella ihmisen mielen voi silittää eheäksi. Se ajatus minulla on ollut tätä kirjoittaessani sinulle, tyttäreni. Että rakastetun ihmisen sielu on kuin karhea kivi, jonka valtameri on vaatonut linnunmunaiseksi, ja se ajatus on lohdullinen pidellä ja katsoa. Nyt tahdon istua hetken ja tuijotella Jäämerta. Kiislanruhosta valetut rasvakynttilät palavat mökin ikkunalla. Ehkä olen saanut kerrotuksi sinulle edes jotakin hyvää maailmasta. Raottanut sitä raskasta kamanaa, joka erottaa ihmisyyden tuonpuoleisesta. Poltan tätä rakkainta piippuani, jonka äitisi minulle kerran antoi. Synnit anteeksi siihen on kirjailtu. Aion istua tässä kunnes meri asettuu ja aistin sinisen savun laskeutuvan mieleeni ja saan tuntea jo kauan sitten kuolleen äitisi lempeän kosketuksen olkapäälläni. Odotan häntä tulevaksi. Odotan, kunnes saapuu pimeä. Pietari Kutila, Kuolleen Miehen vuono 12

13

14

15

16

17 Piippu nro 32 Valkokanervainen juuripahkapiippu Entinen omistaja Ibrahim Kollov KRISTALLIYÖ Aina ei ankarakaan yrittäminen riitä. Sain todistuksen siitä vieraillessani Kolmannen Valtakunnan Saksassa 30-luvun lopulla. Tästä ei sitten parane puhua, ystäväni Fritz Angelhurst selitti nojaillessamme kaiteeseen hänen terassillaan. Pehkut paloivat, oli osapuilleen se hetki kun huomasin alkaneeni nauttia matkasta. Olin kieltäytynyt, kun Fritz pyysi luokseen Berliiniin. Minusta Kolmannen Valtakunnan johtaja Aadolf Hilleri muistutti vesikauhuista, saunan taakse lasautettavaa sotahurttaa. Samaan aikaan kiehdoksutti Saksan tulenkipunainen nousu. Tähän saakka kaikki oli vaikuttanut pontevalta ja hyvin järjestetyltä. Mutta nyt Fritz alensi ääntään: 17

18 Pietari, ystäväni. Ibrahim ja Sofia ovat jutkuja. Totta puhuen innostuin. En ollut koskaan nähnyt juutalaista. Toki saksalaisissa lehdissä oli paljon pilakuvia rahakirstujen päällä ahneina pönöttävistä konkkanokkaisista Siionin lapsista, jotka kähmivät vanhojen leskien pöytähopeat ja hieroivat salakauppoja kunnon saksalaisten peräkammareissa. Ibrahim Kollov tuli avaamaan pitsitahraisessa esiliinassaan ja riemastui aivan kuin ei lainkaan olisi arvannut tuloamme. Tämäpäs sattui! Sofia! Vieraita! Samovaari höyrysi, tuoksui kaardemumma, kaneli ja villihunaja. Pöydän ääressä istui isäntäväen lisäksi tämäpä erikoista, tuumasin katolinen pappi. Kauhtanuttu näytti vähintäänkin liian vanhalta ollakseen elossa. Isä Sacharius tässä on meillä vakituinen vieras. Kukkuu, vastasi Isä Sacharius. Ibrahim ja Sofia nyökyttelivät kuin hienollekin kohteliaisuudelle. Ottakaa, ottakaa, huputti Ibrahimin vaimo Sofia ja tarjoili kyseenalaista hedelmäkakkua. Kaakku olisi aivan hyvin voinut olla matkamuisto tsaarinaikaiselta Venäjältä, mutta Fritz mupelsi sitä varsin tyytyväisenä ja minäkin tiputtelin sitä syliini kiitellen. Siirryttiin tupakkasalonkiin. Ibrahim alkoi täytellä juuripahkapiippua. Hän teki sen jollakin hienonhienolla sekoituksella, josta olin nuuhkivinani mokka-aromin. Muisto entisestä kotomaasta. Ibrahimilla oli pitkä nenä kuten juutalaisella pitääkin ja tapa hieroa käsiään lämpimässä, marseillesaippualla vaahdo- 18

19 tetussa pesuvedessä. Ne kädet tärisivät muutoin kuin lentoonopettelevaisen linnunpojan siivet, vaan annas kun tuli kyse piipuntäyttämisestä tahi muusta rakkaasta puuhasta. Jo loppui tärinä ja oli kuin olisi katsellut taiturimaista jalokivikauppiaan tointa. Ibrahim oli miellyttäväkäytöksinen ukko, sellainen, joka sai vieraan tuntemaan itsensä tärkeäksi turhia hännystelemättä. Hän oli mainio jaarittelija. Isä Sacharius on ollut 1800-luvulla lähetyssaarnaajana Länsi-Afrikassa. Kukaan ei tiedä, mitä siellä tapahtui, mutta takaisin tullessaan hän puhui lintujen kielellä. Pappi törmäili huonekaluihin ja näytti mitättömältä rusinalta. En kiinnittänyt häneen sen enempää huomiota. Hyvin menee, kuiskasi Fritz ja taputti olkaani: Täällä ei tarvitse kireillä. Olin hikoillut ruokaliinani harmaaksi muhjuksi, rikkonut kotkakuvioisen snapsilasin ja läikyttänyt sinappikeittoa heidän koiraansa. Ibrahim ja Sofia saivat kaiken tämmöisen tuntumaan ensin hupaisalta, sitten kodikkaalta ja lopulta katoamaan. Osasin arvostaa sitä, sillä ihmiset voivat olla julmia niitä kohtaan, joille käytöstapojen kommervenkit ovat kauhistus ja halveeraavat meitä änkyttäjiä ja läikyttelijöitä piinallisesti. Nyt, nytpä poltetaankin hieman savupiippua, Ibrahim muhelsi lempituoliinsa. Istuimme kuluneenkirjailluissa lepolinnoissa ja nautiskelimme kuka mistäkin mielemme maisemasta. Miellyttävä savu leijaili huoneessa, keittiöstä kuului Sofian hyräily. Kyllä asiat sitten joskus sujuvatkin, tuumasi Ibrahim. 19

20 Fritz nyökytteli, vaikka tiesin hänen saaneen potkut Saksan kirjailijaliitosta ja ettei hänen kirjoituksiaan julkaissut enää kukaan. Tuollaisilla asioilla ei sinä iltapäivänä ollut merkitystä. Kukkuu, tulkitsi Isä Sacharius. Olin jo vaipumassa uneen, kun Ibrahim rykäisi. Jaah, niin mitäs se Fritz olikaan taas hakemassa? Ibrahim nousi, koukistui vaivalloisesti ja näytti siltä kuin joku olisi lytistänyt kysymysmerkkiä. Ibrahim kääri maton syrjään ja avasi lattiassa olevan luukun. Ehätin auttamaan, sillä luukku oli raskasta honkapuuta. Sitten Ibrahim kiipesi muitta mutkitta luukusta sisään. Täällä, odotahan. Touhuamisen äänet katosivat merkillisen nopeasti. Hetken kuluttua vanhus vaivalloitsi itsensä takaisin lattialle. Ibrahimia selvästi miellytti että hän oli tulossa jostakin syvältä maan uumenista, silmät loistivat kuin hyvänkin kepposen edellä. Ukko ojensi Fritzille kirjan. Huomasin hämmästyksekseni, että kyseessä oli Voltairen Candide. Olin luullut sen olevan kiellettyjen teosten listalla. Soh soh, ystävä, hyvin kaikki päättyy. Ibrahimilla ja Sofialla oli ennen kirjakauppa, kuiskasi Fritz, kun seurasimme isäntää etuhuoneeseen. Fritz sujautti hänelle paljon enemmän rahaa kuin mitä kauppahinta uskoakseni oli. Ibrahim ei ollut huomaavinaan. Näkemiin. Tulkaatten pian uudestaan. Huomenna, vai mitä sanoo Isä Sacharius? Kukkuu. 20

21 Kohti Westkreuzia tallustellessamme Fritz kertoi Ibrahimin antikvariaatista. Ei ollut kulunut kuin viisi vuotta siitä, kun kirjarovioita alettiin polttaa, puhua degeneratsioonista ja siitä, kuinka vaarallista lukeminen oli. Minä olen saksalainen perivertani myöten. Mutta tämä kaikki. Ei, ei-ei-ei Melkein koko Ibrahimin kirjakaupan sisältö poltettiin. Hänen, joka juuri oli saanut postissa ensipainoksen Emile Zolan Nanasta. Hurmioituneet yliopisto-opiskelijat marssivat soihtukulkueessa SA-joukkojen rinnalla. Silmät leimusivat ja kansa hurrasi. Fritz oli seurannut ikkunasta, kuinka älymystö kekkuloi kirjoilla lastattujen kuorma-autojen perässä. Kulkue pysähtyi Opernplatz-aukiolle, jossa niteet heitettiin liekkeihin. Sää oli sateinen ja tulta ruokittiin bensiinillä poltetun kirjan joukossa oli muun muassa Jack Londonin, H. G. Wellsin ja Voltairen teoksia. Ibrahimin kirjakauppa meni nurin. Silti hän tuumasi valoisasti: Hyvin kaikki päättyy. Seuraavan kerran vieraisille mennessämme kuulin lisää Kollovien elämänvaiheista. Itse asiassa polveilevista tarinoista ei ollut tulla loppua. Pariskunta oli alun perin Pietarista. Venäjän vallankumouksesta jäi käteen lähinnä lehtipaperimustetta ja ikävä muisto. Lehtipaperimustetta sen takia, että Ibrahim ja Sofia käärivät koko omaisuutensa Pravda- lehtiin ja piilottivat lokakuun vallankumouksen puhjettua portaan alle. Tympeä maku jäi, kun perheen uskottu palvelustyttö ja tämän sulhanen kavalsivat omaisuuden ja katosivat vallankumouksen pyörteisiin. 21

22 Berliiniin saavuttuaan Kollovin pariskunta joutui aloittamaan alusta. Ibrahim nikkasi silmää. Sofian puheissa menetetty aarre tuntui kasvavan vuosi vuodelta. Ainakin siihen oli kuulunut jalokiviupotuksin koristeltuja kaulakäätyjä, vanhoja keisarillisia armeijamitaleita ja hopea-astioita sekä erittäin koristeellinen, siro kultapiippu. Myöhemmin aarre oli kasvanut erinäisillä tiaroilla, harvinaisilla kolikoilla ja olipa siihen ilmestynyt keisarillinen munakin. Vaan näinhän täällä käy, tuumasi Ibrahim. Seitsemänkymmentäkaksi, sanoi Sofia katkerasti. Seitsemänkymmentäkaksi hopealusikkaa ja -haarukkaa. Tämä luku oli muodostunut jonkinlaiseksi muuttumattomaksi perustaksi omaisuudelle, eikä se vaihdellut kuten muu esineistö. Siitä oli tullut Sofialle todiste siitä, että omaisuus joskus oli ollut olemassa. Ja onhan totta, että monella ylhäisöemigrantilla oli penseä asenne uuteen elämään. Yrittäjähenkeä löytyi harvalta. Mieluummin istuskeltiin salongeissa ja purnattiin menetettyjen datsojen perään. Ei Ibrahim, ei Sofia. He perustivat kirjapuodin ja pääsivät jaloilleen. Siellä Fritzkin heihin tutustui, sillä Ibrahim ja Sofia pitivät kauppaansa aivan Fritzin naapurissa. Fritzin pojalla Johannilla ja Ibrahimin tyttärellä Elsalla oli tapana istuskella talojen välissä kasvavassa puussa ja heitellä ohikulkijoita luumunkivillä. He olivat kummatkin innostuneita valokuvauksesta ja saattoivat räpsiä ohikulkevia kulkukoiria ja fröökynöitä rullakaupalla ja linnottautua sitten pimiöön kikattelemaan vedostensa äärelle iltakausiksi. Erään kerran he olivat ottaneet kuvia Sofiasta kylpemässä 22

23 Kollovien keittiön jättimäisessä emaljivadissa. Ibrahim suuttui niin että heitti lapsia Talmudilla. Sofiaa nauratti, ja niin vain kävi, että kuva Sofiasta kylvyssä päätyi kehyksiin kirjakaupan seinälle. Fritz sanoi, että Elsan perhe teki hyvää hänen Johannilleen, joka oli sulkeutunut ja kyräilevä lapsi. Jotakin kummaa siinä pojassa on. Aivan kuin se jo tatinkorkuisesta olisi opetellut näyttelemään lapsen osaa, ei olemaan lapsi. Ymmärrätkö? En ymmärtänyt, mutta annoin Fritzin jatkaa. Elsa taas oli rämäpäinen ja äkkipikainen haaveksija, tulipyrstöinen iltatähti. Viisitoistakesäisinä nuoret suunnittelivat matkoja merien taakse. Voi noita nuoria. Johann ja Elsa puhuivat sellaisista taianomaisista paikoista kuin jättiläisen viertotie, pohjoisessa ammottavat, aina Manalaan saakka yltävät hiidenkirnut ja Jumalten saarnas tuolit jossain tulisella Etelänmeren saarella. Elsa tahtoi opetella maalaamaan tauluja meren pohjassa ja Johann kuvata ensimmäisenä ihmisenä hornankeittiön, joka tulivuorten sisällä kiehui. Kerran Fritz oli kuullut, kuinka nuoret kuiskivat: Kuule Johann. Lähdetään livohkaan! Ei mennä mihkään. Kohta sulla ei enää tee mieli koskea minnuun. Aina tekee. Nytkin. Sitten se tapahtui. Vain harvoin pystyy osoittamaan hetken, jonka jälkeen kaikki on toisin. 23

24 Juutalaisvihaa oli lietsottu jo vuosikausia, mutta se oli vaikuttanut vain vähäisesti Fritzin ja Ibrahimin kotikadun elämään. Elsa kutsuttiin kansliaan. Hänelle ojennettiin keltainen kangaspala, jonka keskelle oli piirretty daavidintähti. Elsa kieltäytyi ompelemasta tähteä takkiinsa. Johann tuli koulusta ja näki, että kirjakaupan ikkunaan oli maalattu sana Juden. Sofiaa ei enää päästetty lihakauppaan. Johann ei odottanut Elsaa portilla tuore päivänkakkarakimppu kädessään. Elsa kiukustui ikihyvikseen ja karkasi Pariisiin, jonne Sofian siskon perhe oli jo ajautunut. Heleppoa kait se on, jos sattuu olemaan kirstu kultarahaa ja aito Rembrandtin taulu, tuhahti Sofia. Näinhän täällä käy, Ibrahim sytytti filosofisesti juuripahkapiippunsa. En oikein ole selvillä miten varakkaita Ibrahim ja Sofia Pietarissa olivat todellisuudessa olleet. Joka tapauksessa he kutsuivat kaupunkiasuntoaan Pikku Palatsiksi. Ja kun sosia listinen vallankumous tuli, oli varsin selvää, että pariskunnan oli syytä pikimmiten pyrkiä ulos maasta. Ibrahim oli huolestunut raskaana olevan Sofian hengestä, Sofia omaisuudestaan. Onneksi oli ystäviä, jotka lupasivat auttaa heidät maasta. Tärkeimpänä uskottuna toimi suomalaistyttö Marissa ja tämän jalokiviliikkeessä työskennellyt sulhaspoika Sergei. Kauhean mukava ja hiljainen jässikkä, saanut juuri jotain julkaistuksi. Niin, siellähän oli niitä finnejäkin paljon. Fritz ehätti osoittamaan minua. Tämä Pietari tässä on myös suomalainen. 24

25 Ibrahim vilkaisi minua uuden kunnioituksen vallassa. Kaikki tiesivät, että parhaista parhaimmat kultasepät olivat suomalaisia. Fabergella, Bolinilla, Tillanderilla. Niinpä niin, jatkoi Ibrahim ja sylkäisi akanan hampaittensa välistä pöydälle. Sofia kurkotti pyyhkäisemään sen kämmensyrjällään sitä edes vilkaisematta. Minusta oli hienoa katsella heidän yhteenpunoutunutta olemistaan. Pikku Palatsissa Kutuzova ulitsa kaksikymmentäkahdeksassa oli vietetty onnellisia aikoja. Katsos vain Fritz, Ibrahim säteili kun sai muistella vanhoja. Aina kaikki on kääntynyt hyväksi. Marissasta, luottopalvelijasta oli tullut heille kuin oma tytär. Vuonna 1905 Sofia oli synnyttänyt Ibrahimille esikoispojan, kuolleena. Marissa oli valvonut yötä päivää emännän vuoteen päädyssä lohduttamassa. Meillä oli tapana sinutella palvelijoitakin. Fritz huomautti, ettei palvelijoitten paijaaminen kuulostanut viisaalta. Kun orjaksi syntyneet vapautetaan ihan yhtäkkiä ja lasketaan kaduille hölttänöimään, syntyy hallitsematonta kuvainraastoa. Ei elämänsä raipalla pidelty ole kiitollinen kädelle, joka sitä ei enää lyö. Se haluaa viimein lyödä takaisin. Miten sille teidän omaisuudelle taas kävikään? Ibrahim kohotti kulmiaan ja ryhtyi kopistelemaan piipustaan karstaa sipulinmuotoiseen messinkiseen tuhkakuppiin. Nonoh. Kukapa sen tietää, mikä siinä on lopullinen totuus. Kyllä sen tietää. Se suomalaislumppu rullasi teidät, sanoi Fritz päättäväisesti. 25

26 Ei meidän Marissa, vakuutti Ibrahim. Nyt Sofia tuli samovaari täristen ja alkoi lorottaa teetä kuppien viereen: Seitsemänkymmentäkaksi hopealusikkaa. Se oli kolmas askelma jonka alla salaluukku oli, sanoi Sofia. Valtava aarre, Tsaariperheen omaisuuden veroinen. Ja munakin. Keisarillinen muna. Pah! sopersi Fritz kun hoipertelimme sinä iltana ajuria etsimässä. Fritz väitti, että Sofian keisarillinen muna oli silkkaa valetta, mutta että sellaisen oli kenties omistanut Sofian sisko, joka perheineen pakeni samoilla vankkureilla palavasta Pietarista. Sofia oli raskaana, mutta sisko ei. Matkan ajaksi sisko piilotti munan tyynyn sisään ja sulloi sen hameensa alle ikään kuin olisi itsekin ollut tiine. Vuosien kuluessa Sofia käänsi asian niin, että sisko pisti munan sisäänsä ja hautoi siellä koko matkan Odessaan, sieltä Turkkiin, laivamatkan Italiaan ja viimein Berliiniin. Sofia synnytti Elsan ja lapsi eli. Mutta Sofian sisko muni keisarillisen munan, joka tähän mennessä oli muuttunut aidoksi kullaksi. Sofian sisko muutti Pariisin hienostoalueelle, kun Ibrahimin ja Sofian piti aloittaa Berliinissä kaikki alusta. Menimme Kolloveille uudelleen jo parin päivän perästä, ehkä siksi, että Fritzillä oli asioita toimitettavana, ehkä siksi että hän tahtoi ulos talostaan niin usein kuin mahdollista. Poika Johann oli alkanut kulkea rettelöpiireissä ja Fritzin 26

27 veli, joka oli jonkinlainen natsien puoluepamppu, luuhasi heillä yhtenään. En oikein saanut selvää, oliko hän kiinnostunut Fritzin vaimosta, tämän pojan urakehityksestä vai minun taustoistani. Erään kerran kotiin palatessamme Fritzin vaimo ja veli olivat sillä tavalla palavan muinamiehinä ja eivätmillänsäkään, ettei sitä voinut olla haistamatta. Olipa veljen motiivi alinomaiseen läsnäoloon mikä tahansa, niin Fritzin hyvinvointi se ei ollut. Heti ensimmäisen vierailun jälkeen olin tykästynyt juutalaispariskuntaan, mutta en ollut uskonut, että tapaamisista muodostuisi niinkin miellyttäviä. Useimmiten paikalla oli vain pariskunta, me ja Isä Sacharius. Joimme teetä ja mutustimme hedelmäkaakkua, joka ei tuntunut hupenevan. Jälkeenpäin istuimme salongissa ja poltimme savupiippua, kuten Ibrahim tapahtumaa kutsui. Ibrahim ja Sofia suhtautuivat vieraisiinsa sellaisella lämmöllä, että siinä kaltaiseni vilu luinen räähkäkin vetristyi. Välillä ihmettelin hieman katolisen rusinan läsnäoloa. Vaatteet olivat toiselta vuosisadalta, eikä hän tosiaankaan tuntunut osaavan puhua, kukkuipahan vain kuin käki. Isä Sacharius on meillä täällä vähän niin kuin kunniavieraana. Varmaan lintujen kieltä olisi helppo oppia, helpompaa kuin ihmisten kuolleita kieliä, Sofia ehätti myötäilemään. Ibrahim oli löytänyt Isä Sachariuksen suuren pörssiromahduksen jälkeen sivukujalta tilhenluita jälttämästä. Hän oli taluttanut papin kotiinsa, ja Sofia oli ruokkinut tätä lihaliemellä. Tästä tuli vähän tapa. Ja Sofia on aina tykännyt linnuista. 27

28 Kysyin, oliko papin päähän pudonnut jotakin raskasta vai eikö tämä vain halunnut puhua. Ken tietää? Ihmisten älyllisiä taipumuksia on hankala tutkia. Sama pätee eläimiin. Ibrahim sytytti piippunsa ja totesi, ettei varisten laulu ole kaunista, mutta poikasina ne kesyttyvät helposti ja ovat hauskuudeksi, vaikkakin varastelevat ja haastavat riitaa. Pietarissa heillä oli ollut puhuva kottarainen, joka kylpi teevadissa Sofian iloksi. Raskasta tämä kukkuminen tietysti oli. Mutta Jumalan tarkoitukseen on uskottava. Hämmästyimme kumpikin, kun Ibrahim eräänä päivänä seisoi Fritzin kotitalon portinpielessä hattu kädessään. Takkiin oli ommeltu keltainen tähti. Vuosikausien läpiraadettujen öiden ja selänkolotuksen jälkeen Ibrahim oli vihdoin saanut haalittua kasaan tarpeeksi rahaa. Kollovit olivat löytäneet vanhan kodinkoneliikkeen läheltä Speer-joen yli kulkevaa, vasta uudelleenrakennettua Tiergartenin siltaa. Sen omistaja oli itara leskirouva, joka oli nirhannut siippansa silkkaan nuukuuteen. Nyt leski oli saanut pienen perinnön Böömistä ja aikoi pakata kapsäkkinsä ollakseen lähellä sukulaisiaan ja säästääkseen asumiskuluissa. Onneksi olkoon, Fritz taputti Ibrahimia hartioihin niin että vanhus tärisi. Mutta asiassa oli vielä yksi mutta. Nyt on näes niin, ettei se vanha huuhkaja aio vuokrata meille, ei sen jälkeen kun tajusi meidät juutalaisiksi. 28

29 Fritz raapi päätään, ja leuan nykimisestä saattoi nähdä, että ajatukset olivat näljäkkäitä. Menin Fritzin mukaan, kun tämä teki kaupat Kollovin pariskunnan puolesta. Lukkimaisen ohutraajainen nainen tahtoi pudistella käsiämme uudestaan ja uudestaan vain siitä ilosta, että suostuimme ottamaan liikkeen kontollemme. Olipa hyvä että ilmestyitte. Olisin muuten joutunut myymään jutkuille. Leski jätti jälkeensä kasan lähettämättömiä rakkauskirjeitä, käsikäyttöisen Chapman-pesurummun sekä kolme avaamatonta pulloa pirtua. Ibrahim ja Sofia eivät lähtijää surreet. He saapuivat puuhakkaina ja vilkkaina kuin poliosta selvinneet pikkulapset ja kiertelivät nuuskimassa rikkinäisiä huonekaluja, juopuneita ikkunalaseja ja repeilleitä pitsiliinoja. Ja tietysti meidän piti jäädä avuksi näille lonkkavikaisille, kihdin runtelemille ystäville. Raivasimme liikkeen kolmekymmenneliöisen, pilkkahinnalla ostamamme myyntitilan ja onnittelimme pariskuntaa uuden elämän alusta. Sofia kikkaraiseni! Ei Jumala meitä tyystin ole hyljännyt. Kauppa sijaitsi kivijalassa. Sinne johtavat portaat kasvoivat sammalta ja sateella huonekaluja piti pinota päällekkäin, kun vesi valui myymälään, niin että sai kahlata nilkkaan saakka lämpimässä syyssateessa. Kuurasimme lattiat ja hioimme ovien listat. Maalasimme ikkunanpuitteet ja tiputtelimme lohkeilleen rappauksen katosta. Sofia taikoi ovenpieleen pelarkuunioita, ja täytyy sanoa, että minulla oli hauskempaa kuin aikoihin. Ripustimme seinälle muutaman rakkauskirjeen kehyksiin. Se tekisi kotoisen tunnelman, sanoi Ibrahim ja nilkutti vähän väliä hopeai sen kassakoneen 29

30 luokse, joka oli niin suuri että kohosi hänen päänsä yläpuolelle. Hän joutui painamaan kaksin käsin nappuloita ennen kuin sai hinnan lyötyä ja kassa kilahti. Eräänä aamuna kaupan ikkunaan oli ilmestynyt maalaus. Mitäs tykkäätte, kysyi Ibrahim kädet lanteilla, haalarit maalissa. Wanhojen Penkkijen Puoti, tavasi Fritz verkkaisesti. Vilkaisimme toisiimme. Nimi oli hullunkurinen ja väärinkirjoitettu. Sanoja ei tarvittu. Fritzin katse määräsi: Tästä ei sitten puhuta. En ymmärtänyt, miksi kaupan nimen piti olla Wanhojen Penkkijen Puoti. Ehkä nimi muistutti Kolloveja vanhoista hyvistä ajoista. Ei siellä erikoisesti penkkejä myyty, ei edes tuoleja. Kauppa oli pullollaan kaikenlaista Ibrahimin haalimaa kapinetta jäämistöistä ja köyhtyneistä liikkeistä. Tavara ei ollut aivan priimaa muttei aivan arvotontakaan. Luulen, että käsistään kätevä antiikinystävä olisi voinut löytää sieltä monenmoista nautinnollista nyplättävää. Ennen avajaisia puuskutti Fritz Wanhojen Penkkijen Puotiin. Hän harppoi, tai oikeammin kahlasi sisään. Istuin jalat kohotettuina tuolipinon päällä ja katselin, kuinka Fritz kierteli ja kaarteli, hypisteli kankaita ja kehui, miten hienoksi Sofia kaiken oli laittanut. Kumpikaan ei piitannut sukkiensa kastumisesta. Sitten Fritz kysäisi Ibrahimia. Sofia pudisteli päätään. Ibrahim oli lähtenyt synagogaan toimittamaan iltapäiväistä minha-rukousta. Minhasta oli kuitenkin jo useampi tunti, joten arvasin Ibrahimin kehuskelevan jossain lähikahvilassa liikkeensä avajaisilla kipa keikkuen. Luultavasti hän teki sen sillä omituisen vaatimattomalla tyylillä, 30

31 jonka vain hän taisi. Fritz kieltäytyi Sofian tarjoamasta hedelmäkaakusta ja alkoi järjestellä oloaan kirjoituskoneiden ja kampiporakojeen viereen. Hän odotti, kunnes vanha nainen oli lyllertänyt musteensyövyttämien kirjoituskoneitten taakse. Nyt saattaa käydä köpelösti. Fritz kertoi kuulleensa Volksämpferistä, että Pariisissa joku juutalaispakolainen oli mennä lasauttanut hengiltä Saksan lähetystövirkailijan. Fritz pudisteli päätään. Johann rymysi kotiin vasta aamuyöstä ja renkutti taistelulauluja valkenemiseen. Muutama vuosi sitten poika oli värväytynyt johonkin salakerhoon. Sturmabteilung tai jotakin. Fritzin veli, joka oli hankkinut Natsien puoluekirjan yhdeksäntenä, kun Hitlerillä oli numero seitsemän, oli ollut kyyneliin saakka liikuttunut ja tarjonnut Johannille konjakkia ja remeltänyt humalapäissään: Pojasta tulee vielä Kolmannen Valtakunnan terävin keihäs. Fritz oli asiasta toista mieltä. Tylppä kolonakuttaja jos jotakin. Ryösteli pieniä kauppoja aamuöisin tapailemansa kansallissosialistisen rupusakin kanssa. Johannin ystävät eivät myöskään olleet ruudinkeksijöitä. Tulivat sisään rapakenkineen eivätkä teititelleet talon naisväkeä. Niiden silmät ovat semmoiset, Pietari. Niillä on ahnas katse. Fritz ei pitänyt heidän tavastaan kohdella korkeakorkoisia, nyrpeäksi meikattuja naisiaan eikä viitsinyt liioin kuunnella heidän saivarteluaan siitä, pitäisikö koettaa 31

32 väkivalloin tunkeutua sinne tai tuonne juutalaisten synagogaan aiheuttamaan hillitöntä sekamelskaa. Harva kävi töissä, ja muuten kuin ryhmässä he olivat saamattomia julleja, sellaisia joista oli sama osuiko sylki vasten katukiveys tä vai kukanmyyjän orvokkiasetelmaa. Fritz toivoi, että Johann toimi heidän kanssaan vain kerätäkseen rahaa valokuvakouluun. Wanhojen Penkkijen Puodin avajaiset pidettiin marraskuun yhdeksäntenä Heti aamusta Fritz oli paikalla hermoilemassa. Me taisimme hermoilla kaikki. Ibrahim pesi käsiään marseillevedessä ja jankutti, josko kukaan ei tulisikaan. Kyllä kaikki tulevat, sanoi Elsa. Tuo hunajainen tyttölapsi oli uhmannut vaaroja ja tullut Berliiniin vain osallistuakseen vanhempiensa suureen iltaan. Fritz istuskeli kynää pureksien ja huultaan nyppien. Arvasin, mitä hän uumoili. Jossain kolmannen mazeltovin ja hedelmäkaakun välissä hän veti minut sivummalle. Johann sanoi aamusta jotakin omituista. Jaa mitä? Että tänne on tulossa vääränlaista väkeä. Ettei avajaisia pitäisi pitää. Ihmettelin, kuka avajaisista edes tiesi. Ibrahim oli levittänyt sanaa vain synagogassa ja jakanut käsinkirjoitettuja kutsuja lähikorttelin asukkaille. Kyllä kaikki hyvin päättyy. Paikalle oli tilattu jiddishiläistä musiikkia taitava puolainen viulisti ja velkaantunut haitarimies. Tarjolla oli kalapyö- 32

33 ryköitä, Challah-sämpylöitä, hernetahnaa ja hedelmäkaakkua. Juomaksi Ibrahim oli löytänyt halvalla korkkivikaista baijerilaista punaviiniä. Pitkin iltapäivää lähikortteleitten juutalaiset saapuivat lahjoja kantaen. Näin ensi kertaa kipa-hattuun pukeutuneet, parrakkaat juutalaispojat, joitten kummankin korvan vierustaa koristi neitseellinen rasvakiehkura. He tuoksuivat jollekin yhteiselle varmuudelle, niin minusta tuntui, enkä yhtäkkiä osannut katsoa heistä ketään silmiin. Hörpin kitkerää mausteviiniä ja koetin pysytellä poissa tieltä, kun Sofia tuon tuosta punnelsi köökistä uutta herkkua kantaen. Kaikki tervehtivät häntä huudahduksin, vaikka tarjoilukantamuksena olisi ollut vain pino tuhkakuppeja. Ibrahimin viiksekäs naapurintäti halusi kohottaa maljan, ja siksi kaikille alettiin etsiä tyhjiä laseja. Elsa auttoi kaikessa ja oli niin suloinen ettei hänestä olisi voinut arvata, mitä tuleman piti. Aluksi kaikki sujui hyvin. Puolalainen viulunsoittaja oksensi pelarkuuniaruukkuun ja moni hurrasi. Muistan kuinka Fritz alkoi sytytellä piippuaan, kuinka aloin kaivella tikkuja taskustani. Ne tipahtivat maahan. Pikkurillin kynteni tarttui vieressä seisovan fröökynän sukkiin ja repäisi niihin purkauman. Pahoittelin jalkovälille tapahtunutta vuolaasti. Yhtäkkiä tuli hiljaista. Nousin katsomaan. Fritzin poika Johann oli ilmaantunut ovensuuhun natsiuniformussa. Elsa! Pakko oli tulla. Elsa asettui kädet lanteilla Johannin eteen: 33

34 Painu natsikoira helvettiin täältä. Johann Angelhurst näytti tosiaan selkäänsä saaneelta koiralta. Kaulallaan hänellä oli suurilinssinen kamera, housujen polvet rikki. Jolppi huohotti kuin olisi härkäajosta tullut. Tulin ihan oikeasti juhlimaan. Johann kohotti kameraansa. Vieraat vilkuilivat toisiaan. Fritz nuuhkaisi ja puisti päätään hämmentyneenä, poika ei ollut edes kännissä. Elsa tarttui Ibrahimia käsikynkkään. Samalla hän tuijotti Johann Angelhurstia silmiin. Jos tulet, niin tulet ystävänä. Ja otat pois nuo natsivermeet. Sofia ilmaantui tarjottimineen ja huusi: Pikku Johann, tulee vain ottamaan kaakkua ja tsaikkaa! Se laukaisi tunnelman. Johann riisui aatetakkinsa ja käsivarsinauhansa ja alkoi asetella kameraa jalustalle. Vieraat heräsivät eloon. Isä Sacharius kukkui helpotuksesta ja Ibrahim taputti käsiään: Kaikki kuvaan! Vanhojen aikojen kunniaksi. Kuulin, kuinka Johann kuiskasi Elsan korvaan: Sinun takiasi, Elsa. Natsihurtta hiljaa kun emäntä käskee, sanoi Elsa mutta hymyili. Se ilta olisi voinut päättyä kauniisti. Olisimme ottaneet vielä muutaman lasillisen ja tanssineet, olisi vaihdettu suudelmia ja lahjoja ja sininen savu olisi kietonut meidät turvalliseen kohtuunsa. Mutta maailma ulkona oli jo mennyt tolaltaan, räjähtänyt kristallinkirkkaiksi atomeiksi, huudoksi ja tuleksi. 34

35 Seuraavia tapahtumia en kuvaa kovin tarkasti, koska en itsekään niitä muista. Jossain räjähti. Ikkunalasi lensi sisään viiltäen auki jonkun hameenhelman. Kaikki oli sekavasti ja väärin. Koetin nousta katsomaan, mitä oli tapahtunut. Ibrahim suuntasi ovelle. Sisään sylki viisi kuusi mustapaitaista nuortamiestä käsivarsissaan punaisina kehräävät swastikat. Heil Hitler! Kukaan ei vastannut. Kotkannokkainen joukonjohtaja raaputti korvallistaan: Ulos kaikki! Tämä paikka räjähtää kahden minuutin kuluttua! Teillä on väärä paikka, Johann kivahti. Sanoo kuka? Johann rykäisi: SS-sotilas! Tässä puhuu Sturmabteilung Berliinin 12 jaoston Überführer Johann Angelhurst. No miksei komandantilla ole sotisopa yllä? Tänä yönä taistellaan juutalaisten geenikoleraa vastaan! Menkää kaverit vaan nyt jonnekin muualle. Me tultiin hakemaan velkoja. Was? Velkaa. Tää jutku tässä on velkaa, kotkannokka osoitti Ibrahimia. Kelle? Saksan kansalle. Teistä on tehty ilmoitus. Kaikki kääntyivät katsomaan Johannia. En se minä ollut, Johann katsoi anovasti Elsaan. Minä sanoin niille, ettei tänne saa tulla. Että tämä liike on itsensä Herman Gödelin erikoissuojeluksessa. 35

36 Resusakin johtaja kirkaisi kameran Johannin kaulalta. Kuulin Sofian vierellä nikottavan. Käsken teitä poistumaan, Johann mutisi, muttei tavoitellut kameraa. Yksi NSDAP:n rakkareista kohotti apparaatin päänsä yläpuolelle. Kotkannenä oli kahden vaiheilla. Elsa parahti: Johann nyt sanot että peli seis! Viimeisen kerran: poistukaa. Tai setä saa kuulla tästä. Kamera paiskautui maahan. Tapahtuma kesti vain silmänräpäyksen verran, mutta näin siinä yhden aikakauden lopun. Tuo 60-millinen SP AF Fritzin pojan kaulalla oli ollut se maailmaa koossa pitävä selkoydin, joka tuona iltana sakkautui. Kojeella Fritzin poika oli sihdannut kulkukoiria ja vääräsäärisiä fröökynöitä juutalaistyttö Elsan kanssa luumupuun oksilla. Kameralla oli otettu Sofiasta seinällä keikkuva kuva, jossa tämä kellui vaahdon keskellä emaljivadissa muistuttaen muinaisajan lihansyöjäkukkaa. Kuva Elsasta renottamassa luumupuun oksistossa, Johannin käsi tämän reidellä lepäämässä. Kylpykuva tärähti seinällä, keikkui ja tipahti maahan. Lasinsirut lennähtivät korkeuksiin ja kimmelsivät ilmassa kuin kristalli. Yksi palasista osui Fritzin poskeen repien siihen haavan. Fritz ei silmäänsä räpäyttänyt. Nyt olette pojat kunnolla kusessa, Johann kuiskasi. Tämä pysäytti natsit. Kotkannenä kohensi housujaan, mietti ja mutisi: Ehkä pitää tarkistaa asioita. Sitten tullaan takaisin. Kotkannenä löi Ibrahimia kepillä, mutta hiukan epävarmemmin. Elsa ryntäsi lähemmäs, hänet tönäistiin syrjään. Elä koske tyttöön! 36

37 Äläpä jutkunnussija valita. Joku tästä on tehny ilmiannon Kotkannenä kääntyi lähimmän alaisen puoleen. Tämä murahti jotakin johtajansa korvaan. Niin, joku pappi on tehny ilmiannon. Joukkio lähti, tuli hiljaista. Sofia nousi ensimmäisenä ja alkoi keräillä ruukunsirpaleita maasta. Seitsemänkymmentäkaksi. Elsa kuiskasi Johannille: Se oli sinulle rakas. 60-millinen SP AF. Elsa Tyttö painoi Johannin kättä reidelleen. Veti sitten itseään vasten ja nyyhkäisi: Elä natsihurtta ikinä enää puhu minulle. Kyllä sinä tiiät etten se ilmiantaja ollu minä. Näin Isä Sachariuksen livahtavan takahuoneen oranssinpunaisen verhon suojiin, eikä hän tällä kertaa totisesti kukkunut. Elsa talutti Johannin istumaan. Kuin yhdessä tuumin me muut aloimme täytellä piippujamme. Sofia rikkoi hiljaisuuden: Niin kaikki kääntyi taas parhain perin. Mutta Ibrahim ei vastannut. Ne tulevat takaisin. Ehkä eivät tule, lohdutti Fritz. Johann voi suojella teitä. Pojankasvojen ilmeestä tiesin ettei se ollut totta. Tulevat ne. Kyllä kaikki järjestyy? ehdotti Sofia. Mutta Fritz pudisti päätään. Ne tulisivat takaisin. Tulisivat isommalla joukolla, pyyhkäisisivät koko liikkeen lävitse kuin 37

38 heinäsirkkalauma Ukrainan pelloilla, ei niitten tarvinnut mitään räjäyttää, ne voisivat kuohia tämän paikan perustuksiaan myöten pelkillä nyrkeillä ja hampaillaan, jos haluaisivat. Niitä oli paljon. Ibrahim nousi seisomaan ja pyysi hiljaisuutta siinä pienessä vierasjoukossa, joka vielä oli jäljellä. Rakkaat vieraat. Kiitän teitä kaikkia saapumisesta Wanhojen Penkkijen Puotiin. Toivottavasti olette viihtyneet. Olkaa hyvä ja viekää mukananne se, mistä olette jo maksaneet. Sitten hän naurahti ja alkoi tapailla piippuaan. Käsi tärisi. Sofia riensi apuun. Tarkemmin ajatellen viekää kaikki, mikä vähänkin kiinnostaa. Kauppa on huomenna suljettu. Vieraat vilkuilivat toisiaan. Joku pisti taskuunsa tuhkakupin. Viekää, viekää kaikki! Ibrahim otti käteensä lekan, punnitsi kädessään ja löi sillä kassakoneensa rikki. Ibrahim! Minä en noille perkeleille ole mitään velkaa! Kyllä se siitä, koetti Sofia vielä, mutta näin että jokin oli lopullisesti taittunut Ibrahimin mielessä. Juutalaiseen asettunut demoni syöksyi päin siniseksimaalattua garderoobia ja hihkui, kuinka se pirstoutui jo ennestään lasinsiruja täynnään olevalle lattialle. Noille en mitään jätä. Pirstokaa ja polttakaa! Ymmärsin, että oli aika poistua. Viimeinen asia, jonka katua juostessani näin, oli suurennuskone joka lensi läpi 38

39 näyteikkunan kadulle ja halkesi kahtia kuin salamaniskemä puu. Johannes ja Elsa seisoivat toisiinsa takertuneina. Aamulla kadut olivat lasinsirpaleissa. Koko kaupunki oli sotkettu, liattu, ulostettu täyteen saastaa. Lihakauppiaan apulainen oli heitetty sillalta ja tämän pää osunut joenpenkereeseen. Kyllä se siitä, sanoin Fritzille kulkiessamme kohti Ibrahimin ja Sofian puotia. Mutta ei se ollenkaan siitä. Jopa Frítzin rauhallisella pikku kadulla näkyivät tuhon jäljet. Lihakauppa oli poltettu ja matematiikan professorin perhe ajettu kadulle paitasillaan. Siellä ne nyt istuivat katukiveyksellä ja harjasivat toistensa hiuksia. Ajattelin, että tästä kirjoitettaisiin. Että länsimaat kyllä älähtäisivät, Ranska, Englanti tai Yhdysvallat. Ihmiset näkisivät nyt, millaista rosvosakkia ruskeapaidat olivat. Mutta kävikin päinvastoin. Lehdet olivat täynnään Pariisissa murhattua kansleria. Luulin saksankielentaitoni pettäneen suurinta päivälehteä lukiessani: Juutalaisten otettava vastuu teoistaan. Ibrahim ja Sofia istuivat rinta rinnan liikkeensä portaalla. Miten menee? Ibrahim avasi suutaan. Sulki sen taas. Huomasin, että kultainen poskihammas oli irronnut. Odotin, melkein rukoilin, että Ibrahim heittäisi ilmoille suuren elämänfilosofiansa. Kyllä kaikki järjestyy. Me olisimme tarvinneet sitä kovasti, kovasti. Mutta Ibrahim vain tuijotteli kadulla kulkevia ihmisiä. Sofia alkoi napittaa Ibrahimin takkia: Pitäisi pistää kaulaliina. Kylmetyt. 39

40 Sofia läksi köpöttämään liinaa liikkeestä. Mitään muuta siellä ei näyttänyt olevan. Vain hyllyjenpalasia, lasimurskaa ja valossa leijailevaa kipsipölyä. Valkoinen maali retkotti lattialla kuin rikkirevitty käärmeenvatsa. Mitään eivät minulta saaneet. Huomasin Ibrahimin polveen tarttuneen puunsäleen, ja kumarruin nappaamaan sitä. Ukko huitaisi jalallaan voimattomasti. Nahkakengät olivat varpaaseen saakka kuluneet. Sain sentään itse rikkoa minkä olin rakentanut. Fritz toisti pyyntönsä, että Ibrahim nyt uskoisi ja lähtisi Amerikkaan. Mutta Ibrahim vain tuhahti. Kaikki rahat olivat menneet huonekaluliikkeen avaamiseen. Loput, ehjinä säilyneet tavarat oli natsihallitus käynyt keräämässä. Millä luvalla? kysyin minä. Ibrahim kohautti harteitaan. Oli annettu asetus, jonka mukaan juutalaisten asunnonomistajien ja liikkeenharjoittajien oli välittömästi korvattava aiheuttamansa vahingot. Fritzin poika sentään hommaisi Elsalle passin. Katolilainen pappi oli linkuttanut hissukseen tiehensä, lopullisesti, käkitettyään vuosikaudet heidän ruokakunnassaan. Ajattelin tässä istua ja odottaa mitä tuleman pitää. Ibrahim veti juuripahkapiipun taskustaan. Ota sinä Pietari tämä, etteivät tätäkin vie. Jäljelle entisestä kotimaasta ja koko menneestä elämästä jäi hapero piippu, jonka imuke on litistyneen peukalon muotoinen ja josta ei olisi torilla saanut vastineeksi edes retiisinippua. 40

41 Jos vaikka muistona kotiin veisit. Niin olivat minulle aina mukavia suomalaiset kultasepät Pietarissa. Mutta älä polta tässä mitään leskenlehteä tai nurkantakusta, muista se. Jätin heidät siihen istumaan. Ibrahim ja Sofia Kollov katosivat kahden seuraavan päivän aikana, enkä kuullut heistä enää. Toivon hartaasti, että he löysivät jonkun armeliaan sukulaisen, joka auttoi heidät eteenpäin Ranskaan ja sieltä Amerikkaan. Asia vaivasi minua aina välillä, hieman samalla tavalla kuin talvisin miettii, onko hirvillä kylmä ja miten jänikset pärjäävät. Tarkoitan että se oli sellaista huolta, joka ei johtanut mihinkään toimiin. Ja kun Saksa hyökkäsi Puolaan ja ystäväni Fritz Angelhurstkin kaatui kuolleena maahan, alkoi kaikenlainen muu hulina, eikä oikeastaan ollut edes ketään keltä olisi kysynyt. 41

42

43 Piippu nro 23 Halpa maissipiippu, koppa pohjaan palanut Luultavasti keisarilliselta Venäjältä. Entinen omistaja: Anna Marakovskaja. GRISHA Ahme kyllä Tsaariperhe ei epäillyt minua lainkaan. Seisoin Tsarinnan ja perintöruhtinaan käsikynkässä sinä nyrjänä joulukuun päivänä 1916 Tsarskoje Selossa, kun profeetta Grigorj Rasputin laskettiin maahan. Prinsessat Anastasia, Maria, Olga ja Tatjana peittivät Grishan haudan itse väpeltämillään koruompeleilla ja valokuvien taakse rustatuilla sokurisäkermillä. Vaaliruhtinas Aleksein nenästä roiskui veri. Tsarinna kuiskasi minulle arkun ääreen polvistuessamme: Te olette kunnian neito, Marissa. Moni pölkää nyt tulla. Niiasin. Asetin mäntyarkulle valaanluisen kamman, jonka olin saanut kasvattiäidiltäni kymmenen vuotta sitten 43

44 lähtiessäni Pietariin. Nousin ja riensin lestikengilläni Sergei Tsavainin, sulhaseni ja bolshevikkien agitaattorin luokse. Annoin ilmi Tsaariperheestä kaiken tietämäni. Huora on hyvä ammatti, vakuutti kasvattiäitini kun jouduin lähtemään kotoa Kirnumäeltä vuonna Elähän Marissa märise. Kato huoran ei tarvi sätkiä. Hän tähdensi, että jos homman tekee oikein, ei tarvinnut liettää tavaraansa kurassa, päivystää Moikan kaasulyhdyttömässä päässä lutkuttaen ruspamunia, puolipäivän tuhisijoita, kirgiisialaisia vallasäijiä joitten suusta tunkee perintömaan sontaa. Sellaiset on muka liian hienoja suutelemaan Suomi-neidon kättä, vaan liian itaria maksamaan sen verran palkkaa että olisin saanut kenkäni suutariin. Tiiätkö mikä on hyvän huoran toinen nimi? kuiskasi paras ystäväni Anna Marakovskaja, kun ensi kertaa tapasimme Kollovien kaupunkipalatsin piiankeittiössä: Se on rakastajatar. Minä olen syntyjäni huora ja sisälläni huoran luonto. Näin on opetettu. Silti voin vannoa, että olin Pietariin saapuessani tavankunniallinen nainen. Minulla oli sulhanenkin, satukasvoinen Sergei Tsavain, jossa ei ollut muuta vikaa kuin että hän oli köyhä kirjailija, jonka teoksia ei julkaistu. Ja bolshevikki. Ja typerys. Nappasin hänestä kiinni raitiovaunussa, kun eräs humalainen upseeri syytti minua kukkaronsa varastamisesta. Sergei tarjosi minulle makeisen. Päätepysäkillä olimme käytännössä kihloissa. Niin helppoa se oli minulle. Minä neiditsin kauppias Ibrahim ja Sofia Kollovin kaupunkipalatsissa, joka sijaitsi Fontankan varrella. Työ oli kiinno- 44

45 tonta, isäntäperhe likinäköistä ja liköörinpersoa, sanalla sanoen kunnon väkeä vaikka juutalaisia olivatkin. Ei tarvinnut nousta ennen viittä, ja vastuullani oli pölyjen tölliminen herrasväen antiikkiliikkeen akkunasta, rouvan kanelinäitelän pitsikokoelman pöyhiminen ja omenalikööripullon täyttäminen takimmaisessa salongissa. Söin iltavatsani möyheäksi blineistä eikä minua lyöty. Uuden ystäväni Anna Marakovskajan, rakkaan Kesakkoiseni hameenhelmaan tarttuneista enkelileimaisista tina-astioista ja porsliinirintaneuloista saimme Suurtorilta valuuttaa, jolla hankkisimme putiikista silkkisukat. Se kaikki kuului Suureen Suunnitelmaan. Annoin Sergei Tsavainin vierailla luonani salongissa ja kosiskella minua. Anna Kesakkoisen mielestä oli hyödyllistä omistaa peitesulhanen, ja kuten kasvattiäitini sanoi: Ilman suojelijaa sie et Marissa saa ikinä kunnon kenkiä hankittua. Anna kylläkin väitti Sergein haisevan kuolleille kärpäsille, ja kaiken lisäksi hän oli bolshevikki. Siitä jumalattomasta lemusakista ei ole kun remukenkääjiksi. Onneksi se sinun Sergei on niin kuiva ettei sitä etes Siperiaan laiteta! Mutta oli Sergeistä hyötyäkin, myönsi Anna. Hänen takiaan meidät kutsuttiin lauantaisin syömään keittoa isäntäväen pöytään. Kurssimme Ibrahimin ja Sofian silmissä kohosi, kun he kuulivat Sergein työskentelevän kultasepänliikkeessä ja haaveilevan kirjailijan ammatista. Ja suomalaisia siellä arvostetaan aivan erityisesti, hupatti tuo tylsämielinen Ibrahim ja lupasi järjestää minulle kultasepänliike Tillanderille tapaamisen: 45

46 Kyllä rehti ja riuska työihminen aina pärjää. Kirnumäellä kasvattiäitini piti liikettä nimeltä Wanhojen Penkkijen puoti. Siellä olin tottunut raatamaan aamusta iltaan, aina siihen saakka kun pankki pakkohuutokauppasi lesken vanhuudenvaran. Oli minulla siis mahdollisuuksia kunnon kenkien hankkimiseen. Mutta se kaikki oli niin kuolettavan kuivaa ja ikävää. Sergein palopuheet työläisten valtakunnasta, Ibrahim Kollovin alhainen tapa sinutella palvelijoitaan. Anna Marakovskaja sylki heidän blineihinsä: Miksi pilata ihonsa raatamalla, kun voi sen sijaan pitää hauskaa? Jos jotakuta, niin Anna Kesakkoista minä rakastin. Hän oli minun turvani ja majakkani. Hän se opetti, kuinka halvan maissipiipun koppa paikattiin, miten luikkia sisään kabareihin kanaoven kautta ja kuinka pihistää porvarisämmien silkkikorot, ja kun kengät olivat liian suuret, miten tunkea hamppukangasta lonksuviin kantohin. Sunnuntai-iltaisin kävelimme käsikynkkää Nevan lyhtyjen loisteessa ja haaveilimme, että meistä sävellettäisiin lauluja. Pitäisi vain päästä ylimysjuhliin ja tavata siellä joku sopiva mesenaatti. Tai ehkä joku ähkyäveriäs suuriruhtinas pysähtyisi kohdallemme ja pyytäisi kyytiin, ajeluttaisi keskeneräisen palatsinsa luokse ja kysyisi, minkä väriseksi se pitäisi maalata. Keksin: Silloin minä vetäisisin hansikkaan kädestäni ja heiluttaisin sitä ruhtinaalle. Huutaisin, että maalatkaa vaikka rukkaseni väriseksi! Anna nauroi jutuilleni niin että pisamat helisivät ja kahmaisi minut syleilyyn. Haistoin rinnoista tempoilevan soke- 46

47 rihien ja vienon piipputupakan tuoksun, tulikärpäset leimusivat silmissäni. Kuule Marissa, ollaanko me erottamattomia? Ollaan, vastasin epäröimättä. Elä kiinny mieheen. Elä tule raskaaksi. Pidetään toisistamme huoli. Rakastetaan. Anna kohotti silmänsä ja osoitti. Niin kuulas ilta. Näetkö kurkien jäljet pilvissä? Katsoin taivaaseen ja minua huimasi. Siellä meni raja. Anna Kesakkoinen sen ensiksi keksi, että meidän pitäisi mennä kuulemaan sanaa. Manguin ja harasin. Miksi tuhlaisimme aikaa pappeihin, kun alkuajatus oli löytää meille ruhtinaalliset rakastajat ja tyhjentää heidän rouviensa korulaatikot smaragdeista ja norsunluumedaljongeista. Huorasta tulee rakastaja kahta kautta: pappien tai ruhtinaitten, Anna selvensi. Hän oli alkanut käydä hiljan Isä Iliadorin järjestämissä okkultisissa ja spiritiivisissä rukousilloissa. Sinne pyydettiin valikoiden ihmisiä eri kansanluokista ja Anna oli saanut kutsun. Oli kuulemma jännittävää kumartua kivilattiaa vasten, kun vieressä saattoi rukoilla äveriäs Jusupovi tai Romanovi. Kulovalkean tavoin oli kiirinyt huhu, että Pietariin saapuu väkevä profeetta ja ihmeparantaja Siperiasta. Jotkut sanoo sitä Hulluksi Munkiksi. Munkki Rasputin näyttäytyi kansalle Verikirkossa. Melkein kymmenen jalkaa pitkä rytöparta musikannuttu oli sillä tavalla ensinäkemältä vastenmielinen, että sieraimiin 47

48 tunki lannanhajua. Jänteenkireä ja samalla notkea munkki kepsutti alttarille ja Isä Iliador tunnisti hänet pyhäksi otsaan koskiessaan. Mutta vasta, kun hän alkoi saarnata surkeasta menneisyydestään, kävi minunkin lävitseni Hengen Aalto. Olen suoperkeleitten kasvatti. Isoisäni oli maaorja, isoäitini parantaja. Nuorena elin hillittömästi, ryystin paloviinaa ja nain kiusallani naapurikylän riettaimman ritsan, ja tästä tuli luuska. Inhotuin vaimooni ja latkin kuin koira synnin kaivosta ja olin hukkua siihen. Onneksi Äitimme Neitsyt Maria näki, mitä Venäjä oli minussa menettämässä, ja Henki tuli minuun kesken heinätöiden. Kolme vaskitorvista enkeliä laskeutui heinäkuhilaitten päälle. Taivas tummeni ja itse Jumala rähisi minulle enkelten kautta: Grigorj Jeminovits Rasputin, mitä sinä kurja siellä heinäpellolla pöllöilet? Senkin taivainen epäsikiö, mene, sillä sinulle on annettu suuri lahja. Mene, suorita tehtäväsi Venäjän Jumalaa pelkäävän kansan hyväksi. Jokainen musikanjuuresta suuriruhtinaaseen tarvitsee sinun siunaustasi tässä maassa. Nakkasin haravan ojaan ja marssin toteuttamaan kutsumustani. Kiersin ympäri maankytöä, uudestisynnyin Odessan alumiinisammioissa ja hutkin itseäni Jerusalemin pyhillä vitsaksilla. Tänne saavuin asettuakseni Tsaariperheen palvelukseen. Kirkkoväki lankesi polvilleen. Rukoukset kohisivat seinille ja nousivat savuna kupoliin. Ihmiset tönivät toisiaan, ja tunsin kiihkeyden lanteillani ja olkapäilläni. Tulkaa siunattavakseni! huusi Rasputin, ja me konttasimme. 48