Taivalvaaran luontopolku Tervetuloa!

Transkriptio

1 Taivalvaaran luontopolku Tervetuloa! Polku kiertää alkuosaltaan Taivalvaaran harjumaastossa, painuen alas Iijokivarren reheviin rantametsiin kierrellen erilaisten luontokohteiden kautta takaisin hiihtomajalle. Polun varren luonto on moni-ilmeistä alkaen vaaran rinteen kuivapohjaisesta ja valoisasta männiköstä, jatkuen välillä kosteampaa ja tuorepohjaista kuusikkoa ja sekametsää pitkin Iijoen varteen, missä puusto on leppävaltaista ja missä näkyy muun muassa niittykulttuurin jäänteitä. Turvakonalustan lintutornilta on nähtävissä ajoittain runsasta ja monipuolista linnustoa. Reitin pituus on noin 5 km ja se on merkitty vihreänvärisin maalimerkein. Polku on kierrettävissä sateettomalla säällä ilman kumisaapasvarustusta. Polun varrella on opastauluja, joissa esitellään alueen geologiaa, maankäytön historiaa, metsien rakennetta ja käyttöä, niitty- ja poronhoitokulttuuria sekä alueen kasvistoa ja linnustoa. Reitillä on myös lintutorni, katselulava ja muita rakenteita, kuten penkkejä ja pöytiä. 6 5 Lintutorni Poroaita Kylmäperän lähteikkö 1 OLET TÄSSÄ 1: cm kartalla vastaa 30 metriä maastossa 10 cm 300 m Copyright Maamittauslaitos, Lupanumero 60/MML/10

2 Taivalvaaran luontopolku 1 Muinainen rantataso 7500 ekr Hans-Peter Schulz 1: cm kartalla vastaa 40 metriä maastossa 10 cm 400 m Copyright Maamittauslaitos, Lupanumero 60/MML/10 Taivalvaaran poikkeuksellisen korkea harjumuodostelma sisältää paljon suppia, jotka ovat jääkauden sulamisvaiheen aikana syntyneitä painanteita. Suppa syntyi soraan hautautuneen jäälohkareen sulaessa. Parhaimmillaan suppa voi olla kymmeniä metrejä syvä, ja joskus sen pohjalle on voinut muodostua lampi. Lämpötila saattaa pudota supan pohjalle mentäessä useita asteita kylmän ilman laskeutuessa alaspäin. Luontopolku kulkee alueella, jolla ihmisiä on asustanut ja liikkunut jo tuhansia vuosia sitten, kivikaudelta lähtien. He olivat lappalaisten "esi-isiä". Ihmisien kannalta tärkeintä oli se, että kaksi suurta jokea, Iijoki ja Kostonjoki, yhtyivät seudulla. Kalastus ja kulku olivat tärkeitä lappalaisille, joita asui jokihaaroissa nähtävästi 1600-luvulle asti. Rannikon talonpojat nousivat ylös jokia kalaretkillään ja sotaretkillään Vienaan. Karjalaiset laskivat jokia alas kauppamatkoillaan ja omilla vainoretkillään. Kun Taivalkosken rantamille syntyi pysyvää talonpoikaisasutusta 1600-luvun puolivälistä lähtien, luontoa alettiin käyttää hyväksi yhä erilaisimmilla tavoilla. Asutuksen kasvaessa ja elinkeinojen monipuolistuessa löydettiin uusia luonnon hyödyntämiskeinoja. Luontopolku kertoo, miten luonto ja entisajan ihminen tarpeineen sopeutuivat toisiinsa kestävällä ja uusiutuvalla tavalla.

3 Kylmäperän lähteikkö 2 Kylmäperän lähteikkö kuuluu Natura verkostoon soidensuojeluohjelman kohteena (luontodirektiivin luontotyyppi: lähteet ja lähdesuot). Kylmäperä on Suomen toiseksi suurin lähde, josta virtaa vettä Iijokeen noin m3/vrk. Taivalkosken kunnan vesihuoltolaitos ottaa taajaman käyttöveden lähteen reunalle rakentamistaan kaivoista. Vesi kelpaa sellaisenaan talousvedeksi eikä sitä tarvitse käsitellä. Vuorokautinen käyttö on noin 830 m3. Rentukka (Caltha palustris) kasvaa runsaana lähdealueilla. Nimet Kylmäperä ja Kylmäoja kertovat kylmävetisistä hetteistä, lähteistä. Entisajan ihminen säilytti kylmissä hetteissä lihaa, kalaa ja marjoja. Tietysti hetteen vedellä sammutettiin myös janoa. Hetteillä oli merkitystä varsinkin sitten, kun Kylmäperästä alettiin 1950-luvun lopulla johtaa vesijohtovettä Taivalkosken taajamaan. Kylmäperän vettä pidetään yhtenä Suomen laadukkaimpana vesijohtovetenä. Peukaloinen (Troglodytes troglodytes) on Suomen pienimpiä lintulajeja. Isopäinen, töpäkkä, yleisväriltään ruskea ja viiruinen peukaloinen pitää lyhyttä pyrstöään usein pystyssä. Peukaloisen löytää rehevistä rinnekuusikoista ja ryteiköistä. Sen helisevän kirkas ja voimakas lauluääni on helposti tunnistettavissa. Edessäsi näet tyypillisen peukaloisen pesimäreviirin.

4 Vanha metsä 3 Luonnontilaisessa vanhassa metsässä on eri-ikäisiä puuryhmiä, kuolleita ja lahoja puita ja suojainen pienilmasto. Metsäpalot, myrskyt sekä hyönteiset ja sienet muokkaavat metsän rakennetta tappamalla ja kaatamalla puita. Näin puusto pääsee uudistumaan aukkoihin, ja kuolleista puista syntyy lahopuuta sitä vaativille kasveille ja eläimille. Järeät lehtipuut, erityisesti haapa ja raita, ovat sekä elävinä että kuolleina monen uhanalaisen lajin elinympäristöjä. Kuolleen ja lahoavan puun runsas määrä on tärkeää monille uhanalaisille lajeille. Erityisesti järeä lahopuu on lajeille arvokasta. Eri puulajit lahoavat eri nopeuksilla, ja eriasteisesti lahoneessa puussa elää omanlaisensa eliölajisto. Tiheäpuustoisen aarniometsän tasaisen kosteassa viileydessä ja varjossa viihtyvät vaateliaat uhanalaiset lajit. Vanhan havumetsän asukkaan, töyhtötiaisen (Parus cristatus) elinpiirin edellytyksenä on lahojen, pesäpuiksi sopivien puiden olemassaolo, ja töyhtötiainen karttaa laajoja aukeita. Seudun talot polttivat kuusimetsissä huuhtakaskia ja viljelivät niissä viljaa 1600-luvun alusta aina 1900-luvun alkuun. Huuhdan raataminen sen kaatamisesta viljasatoon kesti neljä vuotta. Huuhdasta saatiin yksi todella hyvä ja pari huonompaa satoa, sitten sen kasvuvoima oli ehtynyt. Vanhoja kaskia, jotka kasvoivat lehtipuita, sanottiin ahoiksi. Sellainen on mm. läheinen Hyönaho, joka nimi viittaa hyvään, "hyötyisään" kaskeen. Nimi Vellivaara lienee perua siitä, että vaara antoi vellin aineksia, joko riistaa tai viljaa. Kaskiaidan jäänteitä Kuusamosta v Lusto/ Yrjö Ilvessalon kokoelma/ Olli Heikinheimo

5 Tervahauta 4 Tervahaudan valmistelu alkoi koloamalla puut (kolokaski). Tervaa poltettiin maahan kaivetuissa tervahaudoissa, joissa poltettiin kerrallaan useita kymmeniä kuutiometrejä tervaksia. Tervakset saatiin pihkaisista männyistä: männyn kannoista tai keloista tai varta vasten koloamalla pihkaannutetuista puista. Pilkotut tervakset ladottiin hautaan, peitettiin turpeilla ja sytytettiin. Kova kuumuus irrotti pihkan puusta ja muutti sen tervaksi. Puista kihoava terva laskettiin tynnyreihin. Tervaa saatiin yhdestä haudasta jopa tuhansia litroja. Useita vuorokausia kestävää polttoa valvoi hautamestari eli lotnikka. Poltto oli tarkkaa työtä, koska haudan piti palaa kytemällä, ei avoliekillä. Sivutuotteena saatiin tervankusta eli pikiöljyä käytettäväksi hyttysten karkotukseen ja haavojen hoitoon sekä hiiltä maaseppien pajoihin. Halkileikkaus tervahaudasta 100 m 3 :n tervahauta tuotti noin 3000 litraa (3000 litraa = 24 tynnyriä = yksi venelasti) Tynnyri Tervatynnyri 125 litraa = 48 kannua Halsi Kynä Piippu Silmätikku Turpeita ja multaa Turpeita Särökset Särösristikko eli takka Palton reuna, sytytys Paltto Silmä Haudan pohja (Suomudasta ja kuusen parkista = koskuet) Tervahauta Rääpyslammen päässä n. v Iijokivarren metsissä poltettiin varsinkin 1800-luvun jälkipuolella valtavasti tervaa. Tynnyrit kuljetettiin jokivarteen, venekuljetuksena Iijokea myöten merimaihin ja edelleen pääosin ulkomaille. Kun joki avautui keväällä, ryhdyttiin jokisuun sahoille laskemaan tukkilauttoja, joiden päälle lastattiin tervatynnyreitä. Tynnyrit myytiin Oulun porvareille. Lauttojen päällä laskettiin myös Taivalkosken sahalla sahattuja lankkuja ja lautoja. Turvakon koskien lasku vaati laskumiehiltä taitoa. Tukkilauttauiton aikaa seurasi Iijoella ja Kostonjoella irtotukkien uiton aika 1800-luvun lopulta lähtien. Uitto kesti tällaisena lähes sata vuotta, 1980-luvulle asti. Se toi vilkasta elämää jokivarsille ja vilskettä Turvakon jokihaaraan, jossa Iijoen ja Kostonjoen uitot yhtyivät. Tervasten koloamista Kuhmossa. Valokuva Samuli Paulaharju

6 Savotta 5 Alussa savottakämppä saattoi olla työmaalle rakennettu pieni metsäsauna, jonka työporukka rakensi itse työt aloittaessaan. Asuinolosuhteet paranivat niin sanotun kämppälain tullessa voimaan 1920-luvulla. Laki velvoitti yhtiöt rakennuttamaan työntekijöille työmaalle asuinpaikan. Kämppä oli yleensä kaksiosainen ja niin sanottu teräväpää oli varattu työnjohdolle. Tervavaaran savottakämppä v Jokivarren metsistä hakattiin tukkeja 1800-luvun lopulta lähtien. Tukit vedettiin jokivarteen ja uitettiin rannikon sahoille. Vanhimmat tukkikämpät ovat jo lahonneet. Kuuluisin Selkosen savotoista oli Varsova, joka sijaitsi luontopolun alueelta vajaat kymmenen kilometriä lounaaseen Oulu Kuusamo-maantien eteläpuolella (vrt. Varsovansuo, Varsovanlampi). Se sai nimensä Varsovan laulusta, pirtusta, jota salakuljetettiin seudulle rannikolta kieltolain aikana ja 1930-luvuilla. Varsovan savotassa käytettiin tukkien Iijokivarteen kuljetuksessa myös telaketjuin varustettujen höyryveturien vetämiä suuria rekiä. Vieraita Susikoron kämpällä kesällä 1925 Pirin pääkämppä v Lusto/Metsähallituksen kokoelma/v.k. Ahola

7 Iijoen rantaniitty 6 Turvakonaluksen tärkein luonnonvara olivat luonnonniityt saarilla ja jokivarsilla. Niityiltä korjattiin heinää karjanrehuksi. Heinä varastoitiin saariin latoihin ja suoviin ja vedettiin rekikelillä taloihin. Niityt olivat kirkonkylän vanhimpien talojen, Taivalkosken, Sakarin, Jakkilan ja Jussilan, omistuksessa. Taivaanvuohi (Gallinago gallinago) on Iijoen rantaniittyjen yllä lentelevä ja määkivästä lentoäänestä tunnistettava lintu. Taivaanvuohi munii tavallisesti neljä munaa ruohikon keskelle piilotettuun pesään toukokuussa. Naaras hautoo noin 3 viikkoa. Poikaset lähtevät kuoriuduttuaan heti pesästä, ja molemmat emot huolehtivat niistä. Myös kortetta käytettiin karjanrehuna. Kuvassa kortteen korausta Jokijärvellä 1940-luvulla. Entisajan heinäharava: kuusesta tehty varsi, kaksisakarainen koivupuinen kynsi, johon on kiinnitetty pihlajaiset piit. Komeakukkainen rantakukka (Lythrum salicaria) viihtyy valoisilla ja rehevillä Iijoen rannoilla. Lythrum (kreik.) viittaa kasvin verenvuotoa hillitsevään vaikutukseen.

8 Turvakonalus 7 Turvakonalussuvanto saarineen muodosti varhaisella kivikaudella noin vuotta sitten Iijoen suiston, jossa joki laski jääkauden sukostonjoki lamisvesien muodostamaan mereen. Meri, sittemmin Pohjanlahtena tunnettu, ulottui jääkauden jäliijoki keen nykyisen Taivalkosken tasalle. Turvakonalussuvanto nykyiselautiosaari lään 182 metriä merenpinnasta oli tuolloin jonkin aikaa suisto, jon- Selk Se Selkäsaari ka kautta Iijoki ja Kostonjoki purkivat vetensä mereen. Pu Puusaari Selkäpöllä Petäjäsa täjä äjäsaari Petäjäsaari Kapasaari Kapasaari Vap apassaari Vapassaari Tuomisa Tuomisaari Li Lintutorni Pa Paj ajusaari Pajusaari Ha aarasaari Haarasaari ari a Niittysaari Kostep pöllä p llä Kostepöllä 1: cm kartalla vastaa 40 metriä maastossa 10 cm 400 m Copyright Maamittauslaitos, Lupanumero 60/MML/10 Nimi Turvakko johtuu joko vanhasta karhun kutsumanimestä turvakko, turvakoinen tai vihavenäläisten varalle tehdystä turvaeli piilopaikasta. Kahden joen yhtyminen teki paikasta entisajan venekulussa tärkeän paikan. Jokihaaroissa asusti lappalaisia ehkä 1600-luvulle asti. Muistona siitä ovat paikannimet Lapinmäki ja sitä vastapäätä Kihnunmutka Iijoessa. Vanhat ovat puhuneet Kihnu-nimisestä lappalaisesta. Turvakon alla asusti varmasti myös suomalaisia ja hämäläisiä erämiehiä (vrt. nimi Hämäläisentörmä) pyyntiaikoinaan. Härmänkan- Korpikaisla (Scirpus sylvaticus) on Pohjois-Suomessa harvinainen, mutta kasvaa täällä muun muassa Iijoella. Korpikaislan cm pitkässä varressa on lehtiä lähes ylös asti. kaan laitaan lienee joku Härmä rannikolta yrittänyt perustaa myös uudistaloa. Paikasta on löydetty vanha pelto ja kiviaita. Turvakonalusta oli tärkeä kalastuspaikka. Suurimman saaren nimi Kapassaari sisältänee sanan kapa kuivattu kala. Saaressa olisi kuivattu säilömismielessä vähärasvaisia kaloja kuten haukia.

9 Poronhoito 8 Porotaloutta harjoittaa Taivalkoskella edelleen kaksi paliskuntaa ja osia kahdesta muusta. Paliskunnan taivalkoskelaisten osakkaiden eloporomäärä on yhteensä noin poroa. Työhön osallistuvien poromiesten lukumäärän vähentyessä toimintatapoja on kehitetty käyttäen hyväksi nykypäivän tekniikkaa, mutta - yllättäen käyttöä on myös perinteisille työtavoille. Viereinen aitaus on pororysä, jota käytetään tehokkaasti porojen kiinniottoon ja keräilyyn. Tämä toimintatapa oli välillä poissa käytöstä puoli vuosisataa. Paliskuntajärjestelmä perustuu vuoden 1898 poronhoitolakiin, jossa poronhoitoalue jaettiin paliskuntiin. Pororysiä käytetään marras tammikuulla teurasporojen keräämiseen, nyttemmin myös eloporojen keräämiseen kotiruokintaan. Villipeuran ja poron (metsä- ja tunturipeuran risteymä) erottaa koon/jalkojen pituuden lisäksi muun muassa sarvien muodosta. Peuran tummemmat sarvet ovat kookkaammat vaikkakin kapeammat puiden välissä puikkelehtimista helpottamaan. Metsäpeuroja tavataan nykyään Kuhmon alueella sekä Suomenselällä (Keski-Suomi). Taivalkoskelainen poromies ruokkii tarhassa talviruokintaan kerättyjä porojaan. Villipeura kuului alueen luonnonvaraiseen eläimistöön aina 1800-luvun alkuun, johon mennessä se tapettiin sukupuuttoon. Sen sijaan peurasta kesytetty poro oli ihmisen paimentama seuralainen. Poroja oli vanhastaan lappalaisilla, ja kun alueelle syntyi talonpoikaisasutusta 1600-luvulta lähtien, talonpojat omaksuivat poronhoidon. Iijoen etelärannalla Turvakossa oli vanha poroaita, jossa merkittiin vasoja ja teurastettiin poroja. Alue kuului 1800-luvun lopulta lähtien Taivalkosken paliskuntaan. Kirkonkylän vanhoilla taloilla ja kauppiailla oli runsaat porokarjat. Poronlihaa välitettiin Ouluun tuoreena ja savustettuna.

10 Suoniitty 9 Suoniittyjen tuoton parantamiseksi käytettiin vesittämistä (paisuttaminen). Paisuttamisessa eli tammeamisessa vesi padottiin niityn laskupuroon rakennettavan padon eli tammen avulla. Suoniitty pidettiin aluksi 2 4 vuotta veden alla, jolloin puut, pensaat ja sammalet kuolivat ja niitty voitiin raivata. Kesällä ennen heinäaikaa tammi aukaistiin ja niityn annettiin kuivahtaa, jonka jälkeen heinä korjattiin joka toinen vuosi. Juho Kela Pesiöllä siipiviikate kädessään Pudasjärvi, Puhos. valokuva: Eino Jokinen. Suoniittyjä alettiin niittää 1800-luvulla karjanrehun lisäämiseksi, kun karjamäärät kasvoivat. Myös Kuulammin rannat ja Kuulamminsuo auttoivat niukallakin heinällään viemään karjaa talven yli. Heinän kasvun parantamiseksi ja suon kuivaamiseksi Kuulampea laskettiin ojittamalla. Suo-ojan kaivu lapiopelillä ja vieläpä rautakärkisillä puulapioilla oli työtä raskaimmasta päästä. Talviheinäsuova Jokijärvellä Heinät varastoitiin talven ajaksi heinäsuoviin. Suovan pohjalle rakennettiin riu uista ja pölkyistä pohja, joka esti kuivan heinän painumisen maata vasten. Suovan keskelle lyötiin keskuspaalu ja reunoille ympyrän muotoon hieman ulospäin kaltevia riukuja. Keskellä olevan paalun ympärille alettiin kasata heinää, joka poljettiin mahdollisimman tiiviiksi. Valmiin suovan sivujen kallistukset valuttivat sadevedet pois. Suova voitiin myös painottaa keskuspaaluun sidotuilla riu uilla.

11 Taivalvaaran virkistysmetsän hoito 10 Taivalvaaran virkistysmetsä on valtion maata, ja sitä hallinnoi Metsähallitus. Virkistysmetsän koko on 230 hehtaaria, ja se on perustettu vuonna Virkistysmetsään on laadittu hoito- ja käyttösuunnitelma. Osa alueen metsistä säilytetään luonnontilaisina ja osaa hoidetaan ylläpitämälla ja lisäämällä puuston elinvoimaisuutta ja vaihtelua. Tavoitteena on, että alue tarjoaisi hyvät puitteet ulkoilemiseen ja virkistymiseen. Metsään on luotu vaihtelua hakkaamalla sinne pienaukkoja. Viiden aukon pinta-ala on yhteensä puoli hehtaaria. Osassa aukoista on luontaisia taimia valmiina, ja osaan niitä syntyy luontaisesti. Näin saadaan metsän sisään syntymään uutta puusukupolvea. Maata ei ole muokattu, mikä vaikeuttaa siementen itämistä, mutta helpottaa ulkoilijoiden liikkumista ja tekee maisemasta mukavampaa katsella. Metsänkäsittelyssä huomioidaan myös kuukkeli (Perisoreus infaustus), joka on helposti tunnistettava, erityisesti Pohjois-Suomessa tavattava onnen lintu. Kuukkeli on paikkalintu eläen koko vuodenkierron samalla alueella. Taivalvaaran luontopolku 2011 Taivalkosken kunta ja Taivalkosken Kuohu Taulut: Kalevi Hirvonen, Jouko Vahtola, Juha Virkkunen, Metsähallitus, Taivalkosken kunta, Ajatus Oy Kuvat: Kalevi Hirvonen, Metsähallitus, OSAO Taivalkosken yksikkö, Taivalkosken kunta