Eija Dodds KAMMATKAA MINUN HIUKSENI. Pohdintaa elämästä kuoleman kynnyksen molemmin puolin

Transkriptio

1 Eija Dodds KAMMATKAA MINUN HIUKSENI Pohdintaa elämästä kuoleman kynnyksen molemmin puolin

2 Kammatkaa minun hiukseni Eija Dodds Ulkoasu: Michael Dodds Kannen kuva: E. Dodds, Äiti kävi Kustantaja: Mediapinta, 2011 ISBN

3 Sisällys Äidin kuoleminen...14 Ei Jumala meitä täältä metsänreunasta löydä...27 Suhtautumisia kuolemiseen...39 Ennen uskottiin, että...70 Ihmisen henkisestä laadusta...97 Kuoleva syntyy omiin tapahtumiinsa Tarina lapselle kuolemasta

4 6

5 Äiti kuoli hiljattain, isä viisitoista vuotta sitten. Katsoin kuolemista läheltä. Olen saatellut läsnäolollani monia vanhuksia ja sairaita viimeisiin hengenvetoihin ja joutunut maailmaan, joka on koko ajan ympärillämme, väistämättömänä ja hiljaisena kuin tuulen henkäys. Elämä vanhuuden, sairastamisen ja kuolemisen taloissa sykkii keskuudessamme. Keskuudessamme sykkii myös se maailma, johon kuoleman kautta mennään, elämä itse. Mitä kuoleminen oikeastaan meille ilmaisee? Mitä siitä on kirjoitettu? Mihin minä luotan? Kuolemisen seuraaminen niin läheltä kuin oman äidin ja isän lähdön tunnelmassa voi vahvuudessaan tulla hetkelliseksi mielenkiinnon kohteeksi sellaisellekin ihmiselle, jota ei näkymättömän olevaisuus ole ennen koskettanut. Halu tietää nousee valoon yhtäkkisen pysähdyksen ilmapiirissä. Etsitään syytä sille, miksi juuri omaa elinpiiriä on kohdannut kuolema. Koetaan hätää ja katkeraa epäoikeudenmukaisuuttakin. Jokin häiritsevä tekijä on kajonnut minuun! Hämmentyneinä etsitään selityksiä. Usein ne kumpuavat toiveista ja lohduttavat hetken, mutta elämän kulkiessa arkisiin uomiinsa koettu kuoleman piirin vahva tunnelma haalistuu. Kysymykset, jotka vielä vähän aikaa sitten kirposivat pinnalle alkavat peittyä jokapäiväisten kiireiden alle kuin usvaan. Kuolemasta keskustellaan, mutta sen varsinaista kohtaamista kartetaan kunnes se koskettaa läheltä. Ennen ihmisten elinpiirissä kuolema nähtiin jumalallisena tarkoituksena eikä vain raivoisana luonnonprosessina. Se toimi elämän suolana jotakin säilyttäen ja kypsyttäen, muun- 7

6 taen joksikin toiseksi. Edesmenneen olemus uudella tiellään eli ihmisten tietoisuudessa elävänä olennollisuutena. Elämän jatkuvuus yhtä hyvin kuin elämän päättyminen otettiin vakavana tosiasiana paljon enemmän kuin nykyään. Vallalla on sellainen käsitys, että kuolema vie elämän lisäksi itse olevaisuuden. Olisiko mahdollista ajatella asiaa toisin? Kun olemme menettäneet rakkaan ihmisen, hänen sisäinen olemuksensa, työnsä ja tekemisensä nähdään uudessa valossa. Emme niinkään muistele hänen fyysistä olemustaan vaan sitä minkälainen hän oli. Emme voi enää tahtoa häneltä mitään. Voimme sitä vastoin hiljentyä kokemaan kuoleman takana olevaa ilmapiiriä. Kuoleman todellisuus muuntaa aistimme jos antaudumme sen luomaan rauhaan. Hiljentymisessä kuulomme ja näkömme kohoavat korkeammalle tasolle kokemaan jotakin siitä maailmasta, mihin rakkaamme olemme saattaneet. Vainajan olemus elävöityy uudella tavalla. Meidän täytyy vain lähestyä häntä ilman omia pyyteitä, antaa tilaa, rakkaudella. Äidin kuolema oli aivan erilainen jälkitunnelmaltaan kuin isän. Se sai minut pohtimaan omaa asemaani elämässä. Se on vaikuttanut taiteeseeni. Olen tietoisesti tuonut kuoleman aiheen kuviini. Taiteen kautta aavistin äidin lähdön olevan käsillä. Sielussani oli jokin tuntu sen lähestymisestä. Koin ahdistusta mutta myös ihmeellistä iloa. Miltä äidin kuolema mahtaisi tuntua? Se ei sitten ollutkaan yhtään niin kuin oletin. Muistin minkälaisen ajattelin odotusaikana lapsen syntymään sisältyvän onnen olevan. Sekin oli aivan erilaista siitä, mitä kuvittelin. Molemmissa on jotakin samaa, syntymisen prosessia, onnea ja kaunista surumielisyyttä. Miten ihminen pystyy jossain alitajunnassaan tiedostamaan sellaista kuin kuoleman läheisyyttä, muttei kuitenkaan aivan kirkkaasti herää siihen, mitä aavistaa? Itsenäisyyspäivän tienoilla kävin äidin luona ja olin näkevinäni hänen kasvoillaan kuoleman leiman. En tiedä, mistä syystä mielsin tuolle ilmeelle sellaisen nimityksen. Hän istui 8

7 kohentamassa tulta tummanvioletti villapaita yllään ja katsoi sitten suoraan minua silmiin. Katsekontakti oli paljon puhuva. Kuoleman leima oli keskittynyt eniten suun ympärille. Häntä paleli. Olin aavistellut hänen olleen sairas jo pitkään. Soitinkin sitten kotisairaanhoitajalle ja pyysin häntä tarkistamaan asian. Äiti kävi tutkimuksissa, ja tulos kuulemma oli ihan hyvin kaikki. Hän oli vihainen siitä, etten ollut kertonut hänelle mitään aikomuksestani ottaa yhteyttä hänen hoitajaansa. Mitä sinä siihen puutut, hän esteli. Toisinaan saatan nähdä ihmisessä jotakin, mitä en aina heti tiedosta, onko se tämän- vai tuonpuoleista. Olen elänyt taiteen kanssa koko ikäni ja oppinut luottamaan taiteeseen. Taiteilijat ehkä näkevät nopeastikin häviävät ilmiöt syvästi, niin sielulliset kuin aineelliset. Se voi olla vaikkapa vain pelkän viivan kauneuden ilmi tuoma kohteen sisäinen luonne. Minulle on syntynyt tietty suhde tekemiini kuviin, joista luen useimmiten vasta jälkeenpäin tiettyjä tapahtumia. En ole taikauskoinen. En kokeile asioita suin päin enkä avaa kirjoja summittaisesti nähdäkseni, mitä milläkin aukeamalla lukee pitääkseni sitä sitten ehdottomasti jonkin tarkoituksena. Kaikessa tämänkaltaisissa pohdinnoissa pitää mielestäni olla kysyvä asenne. Mitä vanhemmaksi tulen sitä enemmän minulla on tarve totuuteen, ja mieleen tulee heti: mikä on totuus. Kyseenalaistan kaikkea ehkä liiaksikin. Etsin tietoja eri lähteistä mielessäni kysymys: onkohan mitään sellaista, mistä voisin sanoa varmasti, että tämä on totta. Ehkä hetkittäin, mutta totuus voi olla toisella hetkellä toinen, ja miten vähän voikaan sanoa: minä tiedän. Avoimuus on viisasta. Jokaisella on oma tietoisuutensa, jolla asioita tarkastelee. Samoin kuin pilvissä voi nähdä kuvia, niitä voi nähdä piirustuksissa ja maalauksissa. Olen kerran ollut erottavinani jonkinlaisen sanansaattajan kasvot tavallisista ihmiskasvoista. Tästä syystä ryhdyin äidin suhteen suoranaiseen kokemus- 9

8 hakuiseen piirtämiseen, mitä ei ehkä pitäisi tehdä. Pyydän sitä anteeksi. Piirsin siis ihmisen. Kuvaa jälkeenpäin tarkastellessani ihmettelin, miten se muistutti isoäitiäni, vaikken muista häntä muuten kuin kuolinvuoteellaan ollessani silloin nelivuotias. Sukulaisten mielestä kuva muistuttaa enemmän äitiäni. Mietin mahtaako piirtämäni nainen kertoa jotakin. On myös mahdollista, että kuva viestintuojasta oli illuusiota. Vai oliko? Avoin kysymys. Taide on ihmeellistä, ja on armo olla sen kanssa tekemisissä. Kokemusteni perusteella tarkastelen maalauksia etäältä, omiani ja muiden. Varsinkin omat tuotokset näkee siten ikään kuin ulkopuolisen silmin ja kuvan voi antaa paremmin puhua. Maalatessani ja myös piirtäessäni hiilellä otan ensimmäisestä kerroksesta esiin sen, mitä siinä näen ja päätän, mitä ideaa koen mielekkääksi työstää eteenpäin. Prosessi voi kestää kauankin. Saatan havaita kuvassa jotakin siitä, mitä olen voimakkaimmin kokenut, en kuitenkaan heti. Asioita tulee esiin, vuosien takaisia tapahtumiakin. Jotakin pyyhin pois, muokkaan ja parantelen aihetta näkemäni perusteella. Otan esiin olennaisen. Maalaan joskus vanhan päälle aivan uuden kuvan ja olen kokenut, että vanha kuva maalin alla on merkityksellinen, vaikkei siitä näkyisi enää mitään. Lopullinen kuva on tulosta aiemmasta vaivannäöstä. Siksi ei voi määrittää kuvan tekemiseen käytettyä aikaa. Taiteen tekeminen on prosessi, josta katsojalle jää nähtäväksi vain viimeinen vaihe. Taiteilijalle prosessi elettynä, lopputuloksineen, luo kokonaisuuden, ja se on tärkeintä. Kuvan tekemisen maailma on yksinäistä. Silti voi tuntea, ettei ole lainkaan yksin. Ajantaju häviää. Siitä tulee nöyremmäksi. Taiteen maailmaa voi luonnehtia sisäistä moraalia luovaksi niin kuin kasvimaailmaa. Kuvan tekeminen on kuin elämä. Eikä elämiä välttämättä ole yksi ainoa. Jokainen ihminen tekee eläessään luovaa työtä: hän luo omaa taideteostansa, korjailee, parantelee ja tekee uutta vanhan päälle, kriittisesti tarkastellen läheltä ja kaukaa. 10

9 Kuvien tekemiseen liittyy vastuuntuntoa ja siksi jonkin suuremman kunnioitusta. Taiteeseen liitetään tuskaa, mikä pakottaa luomaan, mutta myös näkemään oman vajavaisuuden, ei kuitenkaan taiteilijana vaan ihmisenä. Siihen oppii luottamaan synnyttämisen esivaiheena. Siinä on elämän ja kuolemisen makua. Ja mitä kaikkea onkaan siinä välissä. Mestari Eckhart sanoi keskiajalla eläneistä taiteilijoista, että taideteosta tehtäessä ihmisen sisäinen itse tulee ulkoiseksi, ihmisen korkein prinsiippi, Jumalan kuvan kaltaisuus. Näin taiteen täyttymys, kokonaisuus, harmonia ja selkeys, valmistaa kaikkia olentoja palaamaan Jumalan luo. Ingmar Bergmanin mielestä taide kadotti luomisen vimman siitä hetkestä lähtien, jolloin se erkani palvonnasta. Goethe taas sanoi, että jolla on tiede ja taide, sillä on myös uskonto, ja jolla ei ole noita kahta ensimmäistä, suotakoon hänelle uskonto. Taiteen pitäisi ilmentää henkistä sisältöä, ja taiteilijan tehtävä on luoda siitä ja sitä. Kuvien ei silti tarvitse olla tavanomaisia uskonnollisten tapahtumien kuvituksia. Elämässä ja taiteessa valo on pimeässä olennainen. Kuvat syntyvät valon ja pimeyden yhtyessä. Onko se sitä, että henki vaikuttaa materiassa. Valo ottaa esiin asioita ja ilmiöitä. Materialismi on pimeän aineellisuuden ylistystä, mutta silti siinä vaikuttaa ja sitä valaise valo kuin henki. Hengetön ruumis hajoaa, mutta ihminen ei lopu. Hänessä on valo. Kasvi kuolee syksyllä ja versoo keväällä uutena, valosta. Nykyihmisen on vaikea tiedostaa mitään näkymätöntä materialismin saadessa enemmän valtaa. Havainnoimme aisteillamme usein vain pelkkää ulkoista, vaikka ajattelullamme saattaisimme käsitellä muunkin olemassa olemista. Ajatuksilla näkee, mutta ajatuksia ei voi näyttää toiselle. Ihmiskunnassa on tultu ihmiskeskeisempään ajatteluun ennen vallinneen jumalkeskeisyyden sijasta. Elämme tätä päivää epävarmoina tiestä, jota kulkea. Jos se löytyy, vaarana 11

10 on hairahtua haaveisiin tai pelkästään aineellisen pitämiseen ainoana totuutena. Liika maapakoisuus ja liika maahakuisuus ovat yksipuolisuuksia. Tasapainoinen pyrkimys kultaiselle keskitielle on työläs polku kulkea, mutta onneksi tietä reunustaa joskus syväkin oja, jossa rämpien vihdoin herää. Tien kokeminen edellyttää ojasta allikkoon putoilemista. Heti kun ojasta on päästy ja tie löytynyt, tulee uusi koetus. On kuljettava läpi ravistelevien kokemusten, jotta löytäisimme toden jumalkeskeisen itsemme. Olemme monessa suhteessa sokeita kulkijoita. Elämme kulkureina kohtaloamme. Kuolemisessa on samoja piirteitä kuin taiteellisessa prosessissa Kuolema on luomisprosessissa läsnä, ja kuolema taas on sinänsä eräänlainen luominen, jota seuraa uuden luomisprosessin alku. Kaikkea seuraa jälkeenpäin kuvatarkastelu ja arviointi. Miksei elettyyn elämäänkin voi liittää itsearviointia. Voisiko ajatella, että elämä eletään kuolemaa silmälläpitäen, luodaan prosessissa, tarkastellaan lopputulosta, ja valmistaudutaan kulkemaan seuraavaan luomisen prosessiin? Joillakin ihmisillä on kokemusta eletyn elämänsä näkemisestä kuvien sarjana kuin ulkopuolisen silmin. Isäni lapsuuden naapuri oli joutunut sellaiseen rajatilanteeseen pudottuaan jokeen. Ei ole lainkaan mahdotonta ajatella ihmisen tulleen maan päälle luomaan myös yhteistä ihmiskunnallista taideteosta. Se selviää kuoleman mahdollistaman kuvasarjan näkemisen kautta, ja käy elämän tarkoituksesta. Aste asteelta, elämä elämältä ihmisen työt täydellistyvät luomisen, kuolemisen ja tarkastelun herättämän tietoisuuden tahdolla. Luomisen tuskaa on olemassa, ja sen kautta saa syntymään jotakin uutta. Voin luonnehtia sitä kuoleman kokemukseksi. Kuolema ei aina ole poiskuolemista, vaan ihmisen sielunelämään kuuluu pieniä kuolemia, joita seuraa jonkinlainen ylösnousemus. Voimme nimittäin ylittää oman itsemme, nähdä 12

11 selvemmin, inspiroitua ja kokea uutta elämäniloa. Läheisen kuolema antaa usein uusia mahdollisuuksia ymmärtää elämisen mysteeriä. Vaikeuksien työstäminen ja oman sisäisyyden hiljaisuudessa tapahtuva muuntuminen luo uutta elämää. Se on ihmisenä olemisen taidetta, matkaa kohti itseä ja päämäärää saavuttaa prosessin lopputulos, päästä lähemmäksi totuutta. Taiteilijana tunnen luomisen prosessin olevan fyysiseen kuolemaan verrattavissa, vaikkakin pienessä mittakaavassa. Ymmärsin sen, kun molemmat vanhempani olivat siirtyneet rajan tuolle puolen. Kuva isoäidistä synnytti minussa ajatuksia. Tarkkailin äidin tilannetta niiden valossa, hänen valossaan. Näinkö minä hänessä todella kuoleman leiman, en tiedä. Joka tapauksessa jokin herätti minun tietoisuuttani ja sai minut tekemään tarkkaavaisesti havaintoja. Päätin, että jos ja kun hänellä olisi lähtö maan piiristä lähellä, tahtoisin olla häntä saattamassa. Onnistuin. 13

12 ÄIDIN KUOLEMINEN Äidin elämässä alkoi vähitellen häämöttää lopun alku. Olin tulossa orvoksi. Oli tammikuu ja hyvin kylmä. Pakkanen jäädytti omakotitalossa viemäriputken. Pesukoneen vesi lirisi wc:n lattialle ja sieltä kellariin. Äiti siivosi vedet pois ja soitti sitten minulle. Huomasin, että hän oli hermostuksissaan vähän sekava, mikä ei ollut hänelle lainkaan tavanomaista. Sisareni tytär asui hänen lähellään ja oli käynyt hälyttämässä putkimiehet paikalle. Tiedustellessani äidiltä halusiko hän luokseen seuraa, hän sanoi: Olisihan se hyvä saada tätä jonkun kanssa jakaa. Äidin kuolemiseen liittyvien ajatusten herkistämänä ihmettelin mitä nyt pitäisi jakaa. Hän oli aina ollut rauhallinen ja ajattelussaan hyvin terve, hoitanut talonsa, pitänyt kodin puhtautta tuoksuvana, kaapit ja laatikot järjestyksessä. Pullat ja sämpylätkin olivat aina paistettuina, kun sinne meni. Nyt oli jotakin pielessä. Minun oli pakko päästä tunnustelemaan tilannetta. Lähdin maalle. Äiti istui tulen ääressä, silloinkin. Ruoka ei maittanut. Ajatus ei oikein kulkenut, vaikka huoli oli hoidettu. Putkimiehet olivat korjanneet tilanteen hetkessä, eikä vesivahinkoja ollut tullut. Joimme kahvit. Teimme päivällistä. Kävin saunassa. Jokin häiritsevä tekijä kyräili välillämme. Äiti tuntui salailevan minulta jotakin. Onhan sekin mahdollista, että hän oli yhtäkkiä tietoinen lopun alusta eikä siinä tunnelmassa ehkä sanoja löydä. Pappiystäväni on työssä kokemansa perusteella tullut sellaiseen johtopäätökseen, ettei ihminen tulisi ennalta tietoiseksi kuolemisestansa. 14

13 Äiti istui illalla yksistään pimeässä huoneessa kädet ristissä ja katseli tielle tai tähtitaivasta, mikä näkyi pakkasiltoina hyvin rinteen alapuolella olevan metsän yllä. Mitä hittoa sinä täällä pimeässä istut, tokaisin tavallani, koska mielestäni äiti näytti tahallisen surkuteltavalta. Hän vastasi vain: Olen yksin Jumalani kanssa. Hän halusi olla rauhassa. En kiinnittänyt huomiota vastaukseen ennen kuin vasta viikon kuluttua. Se oli yleensäkin hänelle tyypillinen lausahdus. Hänessä oli aimo annos vanhaa, hienoa ja syvää viisautta ja hartauden kykyä, mikä herätti sellaista luottamusta, jota toivoisi tämänkin päivän lasten saavan kokea vanhempien ihmisten luonteen ominaisuutena. Kieltämättä myös tietty määrä itsepäisyyttä ja kiukkuakin höysti hänen luonnettaan. Äiti oli selvästi sairas. Iltamyöhällä hänelle tuli horkka. Keho tärisi niin, ettei hän voinut hallita sitä. Minä pelästyin, mitä en olisi kuitenkaan itseltäni odottanut. Ehdotin miltei hysteerisenä, että soitettaisiin kiireesti ambulanssi. Hän huomautti ihmeen rauhallisesti, että minun pitää antaa yksin Luojan hoitaa hänen tilanteensa. Kyllä Luoja tietää, kuinka minun asiani ovat, hän sanoi. Kohtaus menikin ohi, mutta äiti oli saanut virtsatieinfektion. Valmistin seuraavana päivänä äidin mieleistä mustikkarahkaa. Hän yritti nieleskellä sitä ikään kuin se olisi maistunut todella hyvältä, mutta minä näin, miten lusikalliset selvästi takertuivat nieluun. Epäröin jättää häntä yksin. Hän vannoi tulevansa toimeen. Vuode oli siirretty yläkerrasta alas, mihin hän ei ollut vielä puoli vuotta aiemmin suostunut, vaikka jalat olivat kovin huonot. Hän sanoi aina, ettei niin paljoa vielä aikonut luovuttaa. Nyt se kuitenkin oli siirretty. Minä palasin Helsinkiin. Päätimme olla puhelinyhteydessä aamuin illoin, mutta jo parin päivän kuluttua äiti hälytti vanhimmat sisareni luokseen. Nyt minä tarvitsen teitä, hän ilmoitti. Vanhin sisareni on erikoissairaanhoitaja ja toinen kotitalousopettaja. He yhdessä takasivat, että hyvä hoito oli tiedossa, ja molemmilla oli aikaa. Äiti oli hyvin puhumaton ja 15

14 pyysi heitäkin puhelemaan vain keskenään. Hän ehdotti, että hänen kanssaan oltaisiin vain hiljaa ja rauhallisesti ja istuskeli syvissä ajatuksissaan kädet tietoisesti ristissä. Älkää puhuko minulle mitään. Äiti ajatteli minunkin läsnä ollessani jotakin hyvin intensiivisesti, tai rukoili. Sen melkein kuuli. Tuli lähtö sairaalaan. Äiti puhui, ettei jaksanut enää edes sitä Johannesta. Hän oli nimittäin ottanut tavakseen lueskella Johanneksen evankeliumia. Seuraavana päivänä hän pyysi soittamaan itselleen taksin, puki vaatteet päälleen ja lastasi laukkunsa: silmälasit ja sen Johanneksen sekä Päivän tunnussanat. Sitten hän lähti talostansa eikä katsonut kertaakaan taakseen, ei edes huolehtinut kuten ennen, että tuliko kahvinkeitin pois päältä, ja hella. Me aavistelimme äidin tienneen, mitä oli odotettavissa. Hän valmisteli itseään ja vieläpä itsepäisen määrätietoisesti ja varsin vakuuttavasti. Sairaalassakin hän ilmaisi tahtonsa ja sanoi syövänsä vain vähän ja juovansa sen, minkä itse pystyi nielemään. Ja mitään tiputuksia hän ei hyväksyisi missään tilanteessa. Wc:ssä hän pystyi käymään muutaman kerran autettuna, mutta ilmoitti sitten edelleen määrätietoisesti, milloin hän hyväksyisi vaipat ja vuoteen laidat. Kipuja oli selvästi jaloissa. Niitä hoidettiin. Lääkäri ehdotti verisuonitauteihin erikoistuneelle lääkärille menoa, mutta äiti sanoi tomerasti: Ja minä en sitten mene enää mihinkään. Kaikkeen suostuttiin, ja äitiä hoidettiin hyvin kauniisti ja rauhallisella tavalla kotiseutunsa sairaalassa. Hän ei syönyt, mutta nieli vettä muutaman kulauksen päivässä. Kipulääkettä annettiin säännöllisesti. Asentoa korjattiin ja hygieniasta huolehdittiin. Olimme äidin vierellä kaikki päivät ja yöt, siskot kaksitoista päivää, ja minä viimeisen viikon. Äidin lastenlapsia kävi laulamassa ja muutamia naapureita sekä vävy. Pieni Julius heilautti verkkaisesti kättään ja kuiskasi: Heippa, mummu. Sairaalan huoneessa kaikki oli sinistä, seinät ja verhotkin. 16

15 Huone oli yksin meidän käytössämme. Saattelevia omaisia varten huoneessa oli vierassänky, persikanvärinen jalkalamppu ja keinutuoli, jossa oli mukava istua lukemassa. Elimme huoneessa ne vuorokaudet, joita äitini tarvitsi lähtöönsä maisesta maailmasta. Keskustelimme, rukoilimme ja luimme. Hän ei paljoa puhunut, vaan pään liikkeillään vastaili kysymyksiimme ja osallistui sillä tavalla tietoisesti seurusteluumme. Psalmin ja evankeliumin lauseet hän kuunteli kädet ristissä, silmät kiinni, ja suu keskittyneesti supussa. Kaikki tehtiin hänen ehdoillaan. Minä tahdoin kokea yöt yksinäisessä äidittömässä kotitalossa. Nukuin entisessä huoneessani yläkerrassa. Tunnustelin tyhjän talon tunnelmaa pimeässä iltamyöhällä. Sytytin puuhellaan tulen ja istuskelin sen loimussa. Mielen täytti äidin olemus sairaalan sängyssä ja hänen tasaisen hiljaisen hengityksensä aiheuttama lumo. Kuolinvuoteen tunnelma viipyi juhlallisena seuralaisenani. Aamu kuudelta kiiruhtaisin sairaalaan. Mielessä oli aina pelko siitä, että äiti kuolisi minun poissa ollessani. Rauhoituin ajattelemalla tapahtukoon Sinun tahtosi. Ei mikään tässä ole minun käsissäni eikä minun asiani. Ehdin kyllä, jos on tarkoitus. Aistini olivat herkistyneet kaikkeen ympäristössä olevaan. Tarkkailin sitä. Kaikkialla oli hiljaisuutta. Kotitalossa oli rauhallista ja äidintuoksuista, pullan, äidin hiusten, huuhteluaineen ja Tokalon voiteen tuoksuista. Muisto elää niissä vahvasti. Vanha seinäkello kävi verkkaiseen tahtiinsa ja löi tutusti. Oli 28 astetta pakkasta. Tähtitaivas illoin aamuin otti vastaan osansa ajatuksistani. Pakkasen ja vastasataneen lumen valtaama aamutuntien uninen kylä sai uudenlaisen ulottuvuuden sen hetkisen elämänsisältöni myötä. Aina oli hiljaista. Ajoin puhdasta, lumista tietä. Ketään ei ollut liikkeellä. Sairaalassa piti soittaa yöovikelloa. Astuin huoneen pyhään tunnelmaan kunakin kuutena aamuna jännittyneenä äidin näkemisestä. Emme olleet surullisia eikä meistä kukaan itkenyt. Äiti oli 17

16 niin päättäväisen oloinen, aivan kuin intiaanivaimo. Hänen luottavainen asenteensa tarttui meihinkin, ja yritimme käyttäytyä asiallisesti, äidin tyyliin. 18 Kolme päivää ennen Äidin kuoleminen ja koko kuolemisen prosessi muistutti kynttilää, joka palaa loppuun. Ennen kuin liekki sammuu, se kohenee ja kirkastuu ja herättää yhtäkkisellä valollansa tarkkaavaisuuden. Sunnuntaina kutsuimme papin. Äiti sai Ehtoollisen, minkä jälkeen hän nukkui muutaman tunnin ja heräsi sitten kirkkaana tälle puolelle. Hänestä oli vanhempana tullut aika kriittinen uskonnon suhteen. Hän vaati papeilta tiettyä kunnioittavampaa vanhan ajan asennetta, kuin hänen mielestään viime vuosina on ollut koettavissa. Vanhojen virsien ja jumalanpalveluksen olisi pitänyt antaa olla sellaisenaan eikä olisi pitänyt muuttaa niitä erilaisilla elämyksillä houkuttelevammiksi. Luterilaisuudelle uskollisuudestaan huolimatta äiti ei ollut myöhemmällä iällään vakuuttunut kaikista opinkappaleellisista seikoista. Pappi sanoi äidille Ehtoollisleivän ja -viinin annettuaan, että nyt on Helmin synnit anteeksi annettu. Aavistin äidin ajatuksen pelkän ilmeen perusteella, sillä tunsin tavan, jolla hän vilkaisi pappia. Ilme sanoi: Älkää tehkö pilkkaa. Ei se niin yksinkertaista voi olla. Ehtoollisen jälkeen hän oli yhtäkkiä aivan hereillä ja läsnä. Oliko häneen mennyt jotakin syvemmälle? Olihan hän ollut hereillä sitä ennenkin, mutta tarkoitan tässä erityisellä tavalla hereillä oloa, sellaista, mikä muistutti kynttilän liekin kirkastumista. Hän pyysi vettä tipan kerrallansa ja halusi sitten keskustella kanssamme. Hän muisti lapsenlapsensa syntymäpäivän, mikä oli juuri silloin, ja kysyi onko paljon vieraita tulossa. Häntä vaivasi putkien jäätyminen kotona ja hän kyseli niistä varsin selkeällä