Lastuja Aarnimetsästä. Tieteet & Taiteet

Transkriptio

1 Lastuja Aarnimetsästä 15 Tieteet & Taiteet

2 Aarniwalcea 1b/2009 Suomen keskiaikaseura ry:n ja Aarnimetsän paronikunnan lastu nro 15 / helmikuu a.s. XLII ( ) Päätoimittaja ja taittaja: Lord Gifford (Jarkko Mäntymaa) Vastaava toimittaja: fru Eva Grelsdottir (Saara Nironen) Painopaikka: Karhukopio Oy Tämä on Aarniwalcea, the Society for Creative Anachronism, Inc:n (SCA) Aarnimetsän Paronikunnan ja Suomen Keskiaikaseura ry:n (SKA) lehti. Tämä lehti tai mikään tässä lehdessä julkaistu aineisto ei välttämättä ilmaise SCA:n virallista kantaa. Aarniwalcea ilmestyy 12 kertaa vuodessa. Aarniwalcean voi tilata seuraavaksi kalenterivuodeksi tai kuluvan vuoden loppuun asti rastittamalla lehtitilauksen SKA ry:n jäsenkaavakkeesta. Hinta on 15 euroa, jos tilauksen tekee ennen heinäkuun alkua; kesäkuun lopun jälkeen hinta on loppuvuodelta 7 euroa. Lehtitilaus maksetaan jäsenmaksun yhteydessä samalle kaavakkeessa mainitulle SKA:n tilille kuin jäsenmaksukin. Ei-jäsen voi tilata lehden maksamalla em. SKA:n tilille viitenumerolla (viisi nollaa). Maksettuasi tilausmaksun ilmoita henkikirjoittajalle tilaajan nimi (sekä maksaja, jos eri) ja osoite, johon lehti lähetetään. Osoitteenmuutoksista ja toimitushäiriöistä tulee ilmoittaa ilmoittaa ensi tilassa henkikirjoittajalle, henkikirjoittaja@aarnimetsa.org. AW:aan tarkoitettu materiaali pitää toimittaa kronikoitsijalle ilmestymiskuukautta edeltävän kuukauden ensimmäiseen päivään mennessä. Teksti vastaanotetaan mieluiten sähköisessä muodossa esimerkiksi sähköpostitse mahdollisimman yksinkertaisesti muotoiltuna: ilman tavutusta, tekstin asemointia yms. Kappalejako tulee merkitä rivinvaihdolla, ei sisennyksellä. Mikäli aineiston laatija haluaa paperimuodossa lähettämänsä aineiston takaisin, on siitä mainittava selkeästi, ja mukaan on liitettävä sopivan kokoinen, oikealla osoitteella ja riittävällä postimaksulla varustettu kirjekuori. Toimitus pidättää oikeuden olla julkaisematta lähetettyä materiaalia sekä muokata aineistoa (lähinnä korjata oikeinkirjoitusta ja lyhentää tekstiä), kuitenkaan muuttamatta esim. mielipidekirjoitusten asiasisältöä tai tarkoitusta Suomen keskiaikaseura ry KRONIKOITSIJA (lehden päätoimittaja) Lord Gifford (Jarkko Mäntymaa) Papurikonkatu 9, Pori puh kronikoitsija@aarnimetsa.org This is Aarniwalcea, a newsletter published by and for the members of the Barony of Aarnimetsä in the Society for Creative Anachronism, Inc. (SCA). Aarniwalcea is not a corporate publication of the SCA Inc., and does not delineate SCA policies. 12 numbers of Aarniwalcea are published per year. It is available from the publisher for 15 EUR per calendar year. Credit cards are not accepted. Sisällysluettelo Alkupuhe... 3 Kielioppi, sanakirja, kommentaari (lady Gytha Bielke)... 4 Pieni musiikkianalyysiopas (Rouva Kaarina Eerikintytär)... 9 Ylellisyyden rajat (Alina Magnustochter)...11 Renessanssin ajan tanssilajeista (herra Adrian Möhkö) Blackworkia aloittelijoille (Fru Eva Grelsdotter) Aarniwalcea / T&T-lastu

3 Alkupuhe Tämä lehti on Aarniwalcean lisänä tuotettu toinen tieteisiin ja taiteisiin perustuva lisänumero. Edellinen lisänumero julkaistiin niin ikään Aarniwalcean lisänä vuosi sitten. Tällä kertaa lisänumeroon etsittiin kirjoittajia pääasiassa sellaisten henkilöiden joukosta, joiden kirjoituksia ei juuri ole aikaisemmin ollut Aarniwalceassa. Lehden teko aloitettiin tällä kertaa vuoden 2008 alkusyksystä. Haluaisin jälleen kerran kiittää sekä lehteen kirjoittaneita, että tälläkin kertaa toimitustiimiin osallistunutta Mikael Rantzowia. Lisäksi haluan kiittää jälleen Rakonczay Gergelyä etusivun kuvituksesta (joka on tällä kertaa hänen itsensä piirtämä) ja paronikunnan kronikoitsijana toimivaa Giffordia jälleen kerran lehden taitosta sekä kaikesta muusta ylimääräisestä työstä, jota lisänumeron toimittaminen vaatii. Toimitustiimin puolesta, Eva Grelsdotter

4 Kielioppi, sanakirja, kommentaari apuvälineitä latinan opiskeluun Tämä artikkelini perustuu aika pitkälti aiheesta pitämääni luentoon Aarnimetsän Akatemiassa keväällä 2008 ja siellä jakamaani luentomonisteeseen. Lehtijulkaisua varten olen täydentänyt monistettani lähinnä selventävien selityksin apuvälineitten käyttötavoista ja antamani kirjallisuuslistan sisällöstä. Kerron tässä artikkelissani lähinnä kielen ja sen opiskeluun liittyvistä seikoista, sillä latinan kieleen ja sen opetukseen liittyvään kulttuurihistorialliseen näkökulmaan ei ole tilaa tässä perehtyä, mutta halutessaan näistä seikoista löytää kyllä tietoa esim. antamani kirjalistan myötä. Mundaanielämässä opiskelen Turun yliopistossa latinalaista filologiaa, mutta pyrin silti pitämään tämän esitykseni niin yleistajuisena kuin mahdollista. Osa mainitsemistani apuneuvoista on tarkoitettu aivan aloittelijoille, osa asiaan jo hiukan syventyneille, mutta joukossa on hyvinkin vaativaa klassillisen filologian ammattikirjallisuutta. Mutta ei pidä antaa kenties monimutkaisilta ja vaikeaselkoisilta kuulostavien yksityiskohtien masentaa, vaan rohkeasti vaan ottamaan kieltä haltuun vähän kerrassaan muistaen samalla nauttia opiskelun ilon mukaan tuomista onnistumisen elämyksistä. Yleistä latinan kielestä Latina kuuluu indoeurooppalaisten kielten ryhmään ja on pohjana siitä kehittyneille romaanisille kielille, joten latinan opiskelussa voi käyttää avuksi esim. italian, espanjan tai ranskan osaamistaan tai toisin päin eli löytää selityksiä kyseisten kielten ilmiöille latinan kautta. Myös englantiin ja mikseipä suomeenkin on tullut lukuisia lainasanoja ja ilmaisuja latinan kielestä, joten sitä kautta osa sanastosta on varmasti myös aloittelijalle tuttua. Klassiselle latinalle tyypillistä on asioiden ilmaiseminen erilaisilla sijamuotorakenteilla ja lauseenvastikkeilla, ja siksi hyvä kieliopin hallinta korostuukin latinankielen opiskelussa sanaston opettelun kustannuksella. Latinassa verbit taipuvat kuten suomessakin tekijän mukaan ja lisäksi kahdessa moduksessa, indikatiivissa ja konjunktiivissa. Verbin taivutuksen eroavaisuus puolestaan on suomen kieliopista poikkeava persoonamuotoinen passiivi, joka taipuu suomalaisittain ajateltuna lauseen objektin mukaan ja saattaa saada agenttirakenteen avulla jopa itselleen tekijän. Aikamuotoja latinassa on preesensin lisäksi imperfekti, perfekti, pluskvamperfekti sekä kaksi futuurimuotoa, jotka kaikki taipuvat eri persoonissa ja moduksissa. Latinan verbimuotojen opettelu on siis loputon suo ja vaatii runsaasti aikaa, mutta onneksi harvinaisemmat muodot voi aina tarkistaa suhteellisen helposti kieliopista. Nominit taipuvat puolestaan 5 eri sijassa: nominatiivissa, akkusatiivissa, genetiivissä, datiivissa ja ablatiivissa, jotka sijamuodot ilmaisevat perusmerkityksiensä lisäksi erilaisia funktioita. Latinan opiskelu on kuitenkin meille suomalaisille helpompaa kuin esim. englantilaisille, koska esim. sijamuodot ja persoonamuotoisesti taipuvat verbit ovat meille käsitteinä tuttuja jo oman kielemme kautta. Latinan kielen sanajärjestys on suhteellisen vapaa, mutta predikaattiverbi asettuu klassisessa latinassa yleensä lauseen loppuun. Klassisen latinan ääntämys vastaa suomalaisesta näkökulmasta pitkälti sanojen kirjoitusasua. Suurimpina eroavaisuuksina c-kirjain lausutaan k:na ja ae- ja oe- diftongeista esiintyy kahdenlaista lausumistapaa, jopa suomalaisissa latinistipiireissä: eräät lausuvat diftongit ai- ja oi -muotoisina, toiset taas pitkänä e:nä. Perustarvikkeet: Tuomo Pekkanen: Ars Grammatica, Yliopistopaino, Adolf V. Streng, Latinan kielioppi kouluja varten, WSOY, Reijo Pitkäranta, Suomi - latina - Suomi -sanakirja, WSOY, Adolf V. Streng. Latinalais- suomalainen sanakirja, SKS, Aarniwalcea / T&T-lastu

5 Paavo Castren & Leena Pierilä-Castren, Antiikin käsikirja, Otava Perseus-projekti: Yllä olevista kielioppikirjoista Pekkasen kielioppi on nykyään käytetyin ja helpoimmin saatavissa aivan tavallisista kirjakaupoista tai kirjastoista, mutta tietysti myös vanhemmat esim. perintönä saadut peruskielioppikirjat käyvät tarkoitukseen hyvin. Suosittelenkin hankimaan kieliopin opiskelujen tueksi jo aika varhaisessa vaiheessa ja erityisesti hyvän kielioppikirjan rooli korostuu itsenäisessä opiskelussa. Perussanakirjoista Streng on alansa suomalainen klassikko ja hiukan laajempi kuin uudempi Pitkäranta ja se sisältää lähinnä sanojen klassisen kauden merkityksiä sekä jonkun verran myös merkitysten auktorikohtaista variaatiota. Pitkäranta on puolestaan hiukan suppeampi, mutta sen etuna on kääntömahdollisuus myös toisinpäin eli suomesta latinaan omia latinankielisiä tekstejä sepitettäessä. Pitkäranta sisältää myös sanojen keskiaikaisia merkityksiä sekä aivan modernien sanojen uuslatinalaisia merkityksiä, vaikka valitettavasti sanan klassista ja keskiaikaista merkitystä ei sanakirja juurikaan erottele. Perustarvikkeiden hankkimisen lisäksi suosittelen ottamaan aivan latinan alkeet haltuun esim. työväen opistojen latinan peruskursseilla tai vastaavilla. Työväenopiston lisäksi yliopistoopiskelijoille on monella paikkakunnalla tarjolla kaikille yliopistolaisille avoimia latinan kursseja. Jos ryhtyy kuitenkin opiskelemaan latinaa itsenäisesti, jokin alkeisoppikirja esim. Ad Fontes, on hyödyksi aivan alkeitten haltuunotossa, minkä lisäksi kannattanee turvautua jo mainitsemieni latinistin perustarvikkeiden apuun. Kannattaa sen lisäksi muistaa netistä löytyvä Perseus -projekti, josta löytyy mm. latina - englanti -sanakirja, morfologinen analysoija latinankielisille sanoille sekä paljon muita hyödyllisiä klassisistin apuvälineitä täysin ilmaiseksi. Antiikin käsikirjasta löytää puolestaan antiikin nimistöön ja termistöön suomenkieliset selitykset vaivattomasti tekstien kääntämistyötä helpottamaan. Näillä luettelemillani perusvälineillä selviää jo aika pitkälle perustasoisten tekstien parissa, mutta toisinaan täytyy turvautua hiukan professionaalisempaan kirjallisuuteen ongelmien ratkomiseksi. Laajempia sanakirjoja ja kielioppeja: Oxford Latin Dictionary, Oxford University Press, The Oxford Classical Dictionery, 1969 Thesaurus Linguae Latinae Dirk Panhuis, Latin Grammar, The University of Michigan Press, Weikko Pakarinen, Latinan kielioppi, Otava, Nils, Sjöstrand, Ny latinisk grammatik, Glerubs Förlag, Laajemmista sanakirjoista kannattaa ensimmäisenä kääntyä englanninkielisen Oxford Latin Dictionaryn puoleen, mikäli sanaa ei löydy perustason sanakirjoista. Kyseistä teosta on saatavissa ainakin yliopiston kirjastoista, mutta vain paikan päällä luettavana käsikirjastoteoksena. Useammassa volyymissä ilmestynyt OLD sisältää miltei kaikki sanojen merkitykset muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta ja antaa myös laajan selonteon sanan esiintymisestä eri auktoreilla. Kaikista kinkkisimmissä pulmissa auttaa laaja Thesaurus Linguae Latinae -sarja, joka on yhä kesken ja josta ilmestyy lisävihkosia vuosittain. Massiiviset sanakirjaniteet sisältävät pitkät latinankieliset selitykset sanojen kaikista löydetyistä merkityksistä, mutta kyseisen kirjan lukeminen vaatii jo aika laajaa kielitaitoa. TLL löytyy tietoa janoavalle ainakin klassilliseen filologiaan erikoistuneista kirjastoista. Tekstin sisällöllisiä pulmia ja termien selityksiä löytyy puolestaan säännöllisin väliajoin päivitetyin painoksin julkaistavasta The Oxford Classical Dictionarysta, johon on kerätty aakkosjärjestyksessä artikkeleita antiikin maailmasta ja alan termeistä. Suppeampaa painosta OCD:stä on toisinaan saanut Suomestakin kirjakaupan hyllyltä. Laajemmista kieliopeista käyttökelpoisin on erityisesti Pekkasessa hiukan laiminlyödyn syntaksiosion suhteen Sjöstrand, jonka ongelma on, ettei sitä nykyisin saa mistään, paitsi jos joskus sattuu antikvariaatista löytämään. Sama koskee Pekkasta laajempia ja vanhempia suomenkielisiä latinan kielioppeja, mutta englanninkielisistä laajemmista kielioppiteoksista Panhuis vaikuttaa minusta varsin käyttökelpoiselta ja uutuutensa ansiosta sangen helposti hankittavalta. Yleissanakirjojen lisäksi on saatavilla aitojen vanhojen tekstien lukijalle tarkoitettuja auktori-, periodi- ja aluekohtaisia sanakirjoja ja kommentaareja, joissa on kohta kohdalta selvitetty kyseiseen tekstiin liittyviä kielellisiä ja sisällöllisiä ongelmia teoksen edetessä. Tosin usein ainakin kommentaarit ja toisinaan myös sanakirjat voivat olla kokonaan latinankielisiä. Näidenkin teosten suhteen on alan oma erikoiskirjasto varmin löytymispaikka. Aarniwalcea / T&T-lastu 5

6 Yleisteoksia latinan kielen historiasta: James Clackson & Geoffrey Horrocks, The Blackwell History of Latin Language, Blackwell Publishing, 2007 Tore Janson, A Natural History of Latin, Oxford University Press, Bo Lindberg, Europa och latinet, Natur och kultur, L. R. Palmer, The Latin Language, Faber&Faber, Latinan kielen historiasta kertovista teoksista on Janson kaikista selkeätajuisin ja se ei vaadi lukijaltaan lainkaan latinan kielen taitoa. Siksi se sopii hyvin perusteokseksi kaikille aiheesta kiinnostuneille, varsinkin kun sen takaosassa on latinan kielioppia ja sen ilmiöitä selkeästi ja alkeistasolta lähtien erittelevä osio. Palmer ja Clackson & Horrocks menevätkin sitten jo paljon syvemmälle kielihistorian saloihin ja harrastavat mm. vertailevaa kielitiedettä pohtimalla latinan indo-eurooppalaisia piirteitä. Kyseisiä kirjoja voi kuitenkin suositella lähinnä vain niille, jotka haluavat todella syventyä kielitieteelliseen näkökulmaan enemmän kuin perusteokset pystyvät. Muutamia klassisen ja myöhäislatinan eroja Latinan kielen kaksitasoisuudesta jo antiikin aikana on esitetty teorioita, joiden mukaan monimutkaisempi mm. Ciceron teoksissaan käyttämä kirjakieli olisi esiintynyt rinnakkain erillisen yksinkertaisemman puhekielen tai ns. alemman yhteiskuntaluokan vulgaarilatinan kanssa, joka myöhäisantiikissa kehittyi hallitsevaksi kielimuodoksi ja vaikutti paljon keskiaikaisen latinan ääntämykseen, sanastoon ja rakenteeseen. Keskiaikaisen latinan äännemuutokset olivat osittain havaittavissa jo antiikissa, sillä ae- ja oe - diftongit muuttuivat pitkäksi e:ksi jo joissakin antiikin maalaismurteissa ja lyhyt e- ja i muuttuivat lausumiseltaan samankaltaisiksi ja aiheuttivat sekaannuksia sanojen kirjoitusasussa. Samoin sananloppuinen m ja sananalkuinen h olivat ääntämykseltään heikkoja jo antiikissa ja lopulta katosivat kokonaan, mikä näkyy kirjoitusvirheinä, mutta toisaalta myös hyperkorrektiutena eli h-kirjainta kirjoitetaan sellaisiinkin sanoihin, joissa sitä ei ole ikinä esiintynytkään eli esim. sanasta Israel saattaa myöhäisantiikin kristillisillä auktoreilla esiintyä muotoa Hisrael. Vokaaleista myös u- ja kreikan puolelta lainautunut uusi tulokas y menivät herkästi sekaisin ääntämiseltään ja kirjoitetussa tekstissä. c:n aikaisempi k - mainen ääntämys muuttui soinnilliseksi i:n ja e:n edellä ja muuttui joillakin alueilla keskiajan kuluessa jopa s:ksi lausumiseltaan. Nämä muutokset ovat myös havaittavissa nykyisten romaanisten kielten kehityksessä. Keskiajan latinan lausumisessa oli kuitenkin suuria alueellisia eroavaisuuksia, joten tietyn tekstin oikeaoppinen lausuminen lähtee aina tietylle aikakaudelle ja paikalle tunnusomaisesta lausumisesta. Latinan lausumisen muutoksia kullakin alueella voidaan havainnoida mm. lainasanojen äänneasun ja tekstien kirjoitusvirheiden perusteella. Tietoa latinan ääntämisestä kullakin alueella saa keskiajan latinaa käsittelevien yleisteosten lisäksi esim. kultakin alueelta löytyneitä latinankielisiä keskiajan tekstejä tarkastelevista erikoisteoksista. Ääntämisen lisäksi keskiaikainen latina eroaa jonkun verran myös sanastollisesti klassisesta kielestä, joten siksi erityiset myöhäislatinan sanakirjat ovat usein tarpeen käännöstyössä. Monet arkiset sanat saivat keskiajan kynnyksellä uuden kristillisen erikoismerkityksen ja kristillistä sanastoa lainautui paljon myös kreikasta. Puhekielen murresanat lisääntyivät kirjakielessä jo ja syrjäyttivät klassisen latinan konservatiivisempia sanoja ja ilmaisuja jo myöhäisantiikissa ja siirtyivät monesti keskiajalla vallitseviksi muodoiksi. Myös rakenteellisesti latina yksinkertaistui ja klassiselle latinalle tyypilliset runsaat lauseenvastikkeet korvautuivat usein sivuhuomautuksen omaisilla relatiivilauseilla tai alisteisilla sivulauseilla. Koska monet kristilliset tekstit käännettiin latinaksi kreikan kielestä, kristillisen latinan syntaksiin lainautui paljon myös piirteitä kreikasta, kuten kreikassa yleisempi selittävien sivulau- 6 Aarniwalcea / T&T-lastu

7 seiden käyttö klassisille kielimuodolle tyypillisen accusativus cum infinitivo -lauseenvastikkeen sijaan. Verbien kohdalla harvinaisempien muotojen taivutus yksinkertaistui ja osa alkuperäisistä muodoista korvautui ns. perifrastisilla kaksiosaisilla muodoilla, jotka muistuttavat nykyisten romaanisten kielten vastaavia muotoja. Runoudessa puolestaan tapahtui muutos tavun pituuteen perustuvista mitoista loppusointuihin perustuvaan stroofiseen säkeistöittäin etenevään runouteen, koska äännemuutosten vuoksi pitkän ja lyhyen tavun välinen ero alkoi hämärtyä. Keskiajalla latina oli kuitenkin yhä elävä kirkollisten toimitusten ja sivistyksen kieli kouluissa ja yliopistoissa. Tieteellisten teosten ja virallisten dokumenttien lisäksi myös kaunokirjallisuutta kirjoitettiin paljon latinaksi. Latinan kieli taipuikin suhteellisen vapaasti eri käyttäjien tarkoituksiin toisinaan jopa kielioppisääntöjen vastaisesti. Muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta latinan oikeakielisyyteen alettiinkin kiinnittää enemmän huomiota vasta renessanssin aikana ja pyrkiä käyttämään uudelleen unohdettuja klassisen latinan rakenteita ja ilmaisuja. Myöhäislatinaan liittyvää kirjallisuutta Kieliopillinen kehitys: Monique Goullet et Michel Parisse, Aprendre le latin medieval - manuel pour grands commencants, Picard Löfsted, Late Latin, H. Aschehoug & Co., W.E. Plater &, A Grammar of The Vulgate - An Introduction to The Study of The Vulgate Bible, Oxford University Press, Väänänen, Introduction au latin vulgaire, Librairie c. Klincksieck, Roger Wright, A Sociophilological Study of Late Latin, Brepols Publishers, Myöhäis- ja keskiajan latinan kielellisen kehityksen tutkimuksen keskeinen kieli on ranska liittyen ehkä aiheen läheisyydestä romaanisten kielten syntyyn. Ranskankielistä kirjallisuutta, jonka listaaminen on tässä jäänyt vähemmälle, löytyy siis hyvin runsaasti. Myös suomalaiset kansainvälisestikin tunnetut klassikot, kuten Väänäsen vulgaarilatinan kehitystä käsittelevät teokset, on usein kirjoitettu ranskaksi. Ranskalaisista teoksista Goulletin ja Parissen suhteellisen tuore käsikirjanomainen teos vaikuttaa mielenkiintoiselta lukuisine kehitystä ja kielioppia kartoittavine taulukkoineen, mutta sisältää myös lyhyitä harjoitustekstinpätkiä käännettäväksi. Ranskaa taitavalle se sopisi siis hyvin selkeäksi perusjohdatukseksi myöhäislatinan kielioppiin. Muut teoksista voivatkin sitten olla hiukan vaikeaselkoisempia kielitieteen teorioista tietämättömille. Kulttuurihistoriallista näkökulmaa F.A.C. Manecello & A. G. Rigg, Medieval Latin - An Introduction and Bibliographical Guide, The Catholic University of America, Outi Merisalo, Manu Scripta - Länsimaisen kirjan historia keskiajalla ( ), Jyväskylän yliopiston ylioppilaskunnan julkaisusarja 69, Remigius, Schleswig A Latin Grammar in Facsimile Edition with A Postscript by Jan Pinborg, Det Kongelige Danske Videnskabernes Selskab Historisk-filosofiske Meddelser 50:4, L. D. Reynolds & N. G. Wilson, Scribes and Scholars - A Guide to the transmission of Greek and Latin Literature, Oxford University Press Suosittelen Merisalon teosta kirjan historiasta selkeydessään kaikille vähänkin aiheesta kiinnostuneille. Latinaa sinänsä se käsittelee varsin vähän, enemmänkin kirja käsittelee sitä missä antiikin teoksia kopioitiin milloinkin ja miten kirjojen ulkoasu kehittyi. Latinistien lisäksi se sopinee siis hyvin myös kalligrafiasta ja illuminaatiosta innostuneille. Antiikin teosten tekstitraditiota käsittelee myös klassikoksi noussut Reynoldsin ja Wilsonin teos, joskin laajemmin. Masntanellon ja Riggin laaja teos puolestaan käsittelee latinan kielen kehitystä ja käyttöä eri aihepiireittäin (esim. musiikki, arkkitehtuuri) ja käsittelee myös latinan käyttöä arkipäivän elämässä. Se sopinee siis hyväksi perusteokseksi kielen käyttökonteksteista kiinnostuneille, eikä vaadi käyttäjältään juurikaan edeltävää kielitaitoa. Listassani on myös kuriositteettina löytämäni näköispainos renessanssiajan latinan kieliopista, joka tarjoaa runsaasti tietoa siitä, minkälaisilla metodeilla tuona aikana kieltä oikein opiskeltiinkaan. Kirjallisuushistoriaa F. J. E. Raby, A History of Secular Latin Poetry in The Middle Ages, Volumes I-II, Oxford University Press, F. J. E. Raby, A History of Christian Latin Poetry from The Beginnings to The Close of The Middle Ages, Oxford University Press, Aarniwalcea / T&T-lastu 7

8 Raby esittelee teoksissaan keskiajan latinankielisiä teoksia ja kirjailijoita teemoittain ja tyylikausittain. Enimmäkseen Raby referoi tekstiä englanniksi, mutta pistää joukkoon myös lyhyitä latinankielisiä tyylinäytteitä. Keskiajan latinankielisen kirjallisuuden historiasta löytyy kyllä varmasti tietoa myös muista yleisemmistä kirjallisuuden historioista. Sanakirjoja: Francisci Arnaldi, Latinitatis Italicae medii aevii, Secretariat adminstratif de L U A. I, R. E. Latham, Revised Medieval Latin Word-List from British and Irish Sources With Supplement, Oxford University Press, M. Hammarström, Glossarium till Finlands och Sveriges latinska medeltids urkunder jämte språklig inledning, SHS, Reijo Pitkäranta, Suomen kirkkojen latina, Karisto, Alexander Souter, Glossary of Later Latin to 600 AD, Oxford University Press, Myöhäislatinan sanakirjoista monipuolisin ja ehkä helpoimmin saatavilla oleva on Soutierin teos, joka tosi päättyy vuoteen 600 eli ennen varsinaisen keskiajan alkua, mutta tarjoaa silti ratkaisuja jo myöhäisantiikissa alkaneisiin sanaston kehitysprosesseihin ja antaa myös tietoa sanan merkityksistä eri auktoreilla. Myös lähinnä italialaisiin lähteisiin keskittyvä Arnaldin kattava moniosainen teos osaa varmasti tarjota ratkaisun moneen pulmaan, mutta valitettavasti vain latinan kielellä. Pohjoismaalaisista lähteistä kiinnostuneille suosittelen Hammarströmin ruotsinkielistä suhteellisen vanhaa glossariumia, josta löytyy alusta myös johdanto latinan kielellisestä kehityksestä Ruotsin alueella ja vinkkejä myös laajemmista sanakirjoista. Hamarströmin glossarium myös antaa paljon tietoa kunkin sanan levinneisyydestä pohjoismaisissa lähteissä antaen listan käsikirjoituksista, joissa kyseinen sana esiintyy. Helpoiten mainitsemistani teoksista löytynee uusi Pitkärannan teos suomalaisten kirkkojen latinankielisistä teksteistä, joka tosin käsittelee keskiaikaista tekstiaineistoa vain vähän keskittyen uskonpuhdistuksen jälkeiseen aikaan. Kirjassa on lueteltuna paikkakunnittain mm. kirkkojen koristeaiheista löytyviä tekstinpätkiä. Lisäksi yliopistojen kirjastoissa on luettavissa muitakin yksittäisten alueitten, aikakausien ja aihepiirien sanakirjoja ja keskiaikaisten käsikirjoitusten sanalyhenteiden luetteloita. Tekstikokoelmia ja editioita: K.P. Harrington, Mediaeval Latin, The University of Chicago Press, K.P. Harrington, Medieval Latin, revised by Joseph Pucci, The University of Chicago Press, Keith Sidwell, Reading Medieval Latin, Cambridge University Press, Tekstikokoelmista luettelemani Harrontonit ovat aikalailla samansisältöisiä, itse asiassa 1997 ilmestynyt teos on vain vanhemman uusi hiukan modernimmaksi muokattu laitos. Teokset sisältävät kumpikin kattavan kokoelman lyhyitä tekstiotteita aina myöhäisantiikista lähtien, joskin uudempi painos osoittautuu lukijaystävällisemmäksi jokaisen tekstinpätkän lopussa olevine lyhyinen sanastoineen ja selityksineen kuin vanhempi laitos. Uudemmassa painoksessa on vielä lisäksi satunnaisia kuvia käsikirjoituksista ja osasta auktoreista lyhyttä englanninkielistä luonnehdintaa kulloisestakin auktorista ja hänen tyylinsä erityispiirteistä. Sidwellin teos on puolestaan samankaltainen joskin suppeampi teos, jossa tekstinpätkät on jaoteltu tyylikausittain ja lukijan työn helpottamiseksi varustettu englanninkielisellä selkeällä kommentaariosuudella. Suosittelenkin siis kyseisiä tekstikokoelmia oivallisen sanastonsa ja helppolukuisuutensa takia eräänlaiseksi pehmeäksi laskuksi keskiaikaisen latinan maailman jo kieltä hiukan osaaville. Yksittäisiä tekstinpätkiä käännöksineen tai kääntämistä helpottavine sanalistoineen löytyy tosin varsinaisten tekstikokoelmien lisäksi myös kulttuurihistorian kohdassa mainituista teoksista. Tekstikokoelmien lisäksi löytyy tietysti myös tekstieditioita yksittäisistä keskiaikaisista teoksista, jos haluaa perehtyä jonkun tietyn kirjailijaan teoksiin. Aluksi kannattanee valita käännettäväksi pätkä kaksikielisestä editiosta ja halutessaan tieteellisempää näkökulmaa tekstikritiikin saralta käyttää apuna myös laajempaa pelkästään latinankielistä editiota, jossa on eritelty mm. tekstin kopioimisprosessiin kirjurilta kirjurille liittyviä ongelmia. Apuna kannattaa myös myöhäislatinan kanssa työskennellessään käyttää erillisiä kommentaareja, joissa kohta kohdalta kommentoidaan tekstin sisällöllisiä ja kielellisiä ongelmia, jos niitä on vain kyseisestä teoksesta saatavilla. Lady Gytha Bielke 8 Aarniwalcea / T&T-lastu

9 Pieni musiikkianalyysiopas Olen usein kuullut kysymyksen Minkälaista on keskiaikainen musiikki?, ja siihen on aina yhtä vaikea vastata. Myöhäis- vai varhaiskeskiajalla? Missä kulttuurissa? Hoveissa vai rahvaan keskuudessa? Tietenkin joitakin yleistyksiä voi tarjota, kuten sen, että instrumenttivalikoima oli verrattain suppea ja yleisesti rytmien, sävellajien sekä harmonian käsittely poikkesi nykyisestä. Näin ympäripyöreä vastaus ei vain vielä kerro kovinkaan paljoa. Keskiaikaisesta musiikista on kirjoitettu monia hyviäkin teoksia, joten asiasta syvällisemmin kiinnostuneen kannattaa käydä kirjastossa ja tutustua niihin. Niille, jotka eivät jaksa vaivautua aiheen vuoksi niin paljoa, tarjoan pientä työkalupakkia oman musiikkianalyysin tekoon. Esimerkkinä käytän Peire Vidalin ( ) kappaletta Ab l alen tir vas me l aire 1. Teksti Ensimmäinen huomioitava seikka tekstissä on kieli ja siten kulttuuri ja sitten sisältö. Onko sanoitus kansankielellä vai latinaksi? Entä onko se maallinen vai uskonnollinen? Ainakin esitettäessä tekstiin on hyvä tutustua huolella: Sanoitus on tärkeä osa laulua ja tarinan välittäminen yleisölle oli olennainen osa esimerkiksi trubaduurien ammattitaitoa. Myös tekstin rakennetta kannattaa tarkastella: Onko laulussa riimit? Miten ne toimivat? Kulkevatko samat riimit säkeistöstä toiseen? Kuinka monta tavua on fraasissa? Onko säkeistössä irtonaisia häntiä? Ab l alen tir vas me l aire (A) Qu eu sen venir de Proensa; (B) Tot quant es de lai m agensa (B) Si que, quan n aug ben retraire (A) Eu m o escout en rizen (C) E n deman per un mot cen: (C) Tan m es bel quan n aug ben dire. (D) Qu om no sap tan dous repaire Com de Rozer tro qu Vensa, Si com clau mars e Durensa, Ni on tan fis jois s esclaire. Per qu entre la franca gen Ai laissat mon cor jauzen Ab leis que fa ls iratz rire. Qu om no pot lo jorn mal traire Qu aja de leis sovinensa, Qu en leis nais jois e comensa. E qui qu en sia lauzaire, De ben qu en diga no I men; Que l melher es ses conten E l genser qu el mon se mire. E s eu sai ren dir ni faire, Ilh n aja l grat, que sciensa M a donat e conoissensa, Per qu eu sui gais e chantaire. E tot quan fauc d avinen Ai del seu bel cors plazen, Neis quan de bon cor consire. Hengitän sisääni ilmaa, joka tulee Provencesta; Kaikki joka tulee sieltä miellyttää minua niin, että kun joku puhuu siitä hyvää, kuuntelen sitä hymyillen ja pyydän yhtä sanaa kohti sataa; niin hienoa on, siitä puhutaan hyvää. Sillä kukaan ei tiedä parempaa maata kuin Rhonelta Venceen ja mereltä Duranceen Tai kirkkaamman ilon maata, sillä oikeamielisen kansan keskelle jätin iloitsevan sydämeni sen luokse, joka saa vihaisenkin nauramaan. Kenelläkään ei voi olla pahaa päivää Jos ajatteleekin häntä (=sitä), sillä hänessä ilo syntyy ja tulee esiin ja kuka häntä ylistää puhuessaan hänestä hyvää ei valehtele, sillä hän on paras, eittämättä, ja hienointa, mitä voi missään ihailla. Ja jos osaan tehdä tai sanoa mitään olkoon siitä kunnia hänellä, sillä hän antoi minulle tiedon ja osaamisen, jotta voisin olla iloinen ja laulaa. Ja kaikki komea, jota teen, on peräisin häneltä, vaikka vain unelmoisin hänestä sydämelläni. Aarniwalcea / T&T-lastu 9

10 Ab l alen tir vas me l aire on oksitaaninkielinen ylistys Provencen alueelle. Riimitys noudattaa unis unissonanz -rakennetta, eli koko laulussa on sama riimirakenne, eli samat riimit kulkevat säkeistöstä toiseen järjestyksessä A (-aire), B (-ensa), B, A, C (-en), C, D (-ire). Tavuja A, B ja D -riveillä on kahdeksan ja C-rivillä seitsemän. 2. Rakenne Miten kappale rakentuu? Onko siinä selkeitä osia? Missä järjestyksessä osat toistuvat? Minkälaisista lausekkeista teos koostuu? Ab l alen tir vas me l aire -laulun rakenne on hyvin yksinkertainen, se muodostuu selkeistä säkeistöistä, jotka rakentuvat melodiallisesti A- ja B-osaan. A-osa muodostuu identtisestä A-B ja B-A parista ja lopun D-rivistä, joka toistaa melodian ensimmäisen rivin. C-rivit muodostavat melodiallisesti itsenäisen B-osan. 3. Rytmi Onko kappale sidottu johonkin rytmiin vai rytmisesti vapaa? Jos kappale on rytmisesti vapaa, kulkeeko se ennemminkin melodian vai sanojen johdattamana? Jos kappaleessa on rytmi, mikä se on ja pysyykö se samana vai vaihtuuko välillä? Ab l alen tir vas me l aire on tyypillisen trubaduurilaulun tapaan rytmisesti vapaa ja ensisijaisesti runon kuljettama. 4. Sävellaji/moodi Tarkastele kappaleen melodiaa: mitä asteikkoa siinä on käytetty? Moodit olivat keskiajalla yleisessä käytössä, mutta myös duuri ja molli olivat käytössä alennettu h tunnettiin jo keskiajalla, joten alentamalla h koko kappaleen läpi doorisesta asteikosta (d-moodi) saadaan molli ja lyydisestä (f-moodi) duuri. Löytyykö melodiasta poikkeamia asteikosta? Ab l alen tir vas me l aire on kirjoitettu miksolyydisessä moodissa. 5. Melodia Mitä erityispiirteitä melodiassa on? Kuinka laajaa äänialaa käytetään? Minkä verran käytetään korukuvioita (melismoja) ja miten? Ab l alen tir vas me l airen äänialue on tasan oktaavin, eli melko suppea, kuten yleensä trubaduurimusiikissa. Mielenkiintoinen seikka melodiassa on se, että se lähtee liikkeelle kvarttihypyllä, mikä ei ole kovin yleinen aloitusintervalli. Melismojen käyttö on hyvin vähäistä eli melodia on hyvin selkeä ja suoraviivainen. 6. Harmonia Jos kappale on polyfoninen (moniääninen), miten eri äänet kulkevat? Ovatko ne tasa-arvoisia keskenään? Minkälaisia intervalleja tai sointuja niistä rakentuu? Mitkä intervallit ovat dominoivia ja mitä tunnutaan välteltävän? Käytetäänkö kappaleessa pohjaääntä? Ab l alen tir vas me l aire on yksiääninen. Näitä peruselementtejä tutkimalla saa jo melko hyvän käsityksen eri keskiaikaisten musiikkityylien eroista ja yhtäläisyyksistä. Kappaleiden analysointi auttaa myös uusien keskiaikaisten kappaleiden säveltämisessä: on helpompi luoda uusi teos, kun tietää mille pohjalle sen voi rakentaa. Antoisia hetkiä musiikin parissa! Rouva Kaarina Eerikintytär 10 Aarniwalcea / T&T-lastu

11 Kautta aikojen yhteiskunta on yrittänyt säädellä kansalaistensa käyttäytymistä yleisesti hyväksytyn moraalin mukaiseksi. Tämä tavoite oli myös ylellisyyssäännöksillä, joilla pyrittiin rajoittamaan kulutusta sosiaalisen aseman ja tulojen mukaan. Niillä määriteltiin sopivaisuuden rajat pukeutumiselle, koristelulle, aterioille, juhlinnalle ja monille muille elämän osa-alueille. Usein nämä rajat olivat erilaiset eri yhteiskuntaluokille. Ulkoisilla merkeillä pidettiin yllä sosiaalista arvojärjestystä ja sitä kautta yhteiskunnan tasapainoa. Antiikin pidoista renessanssihoveihin Muinaisista ajoista saakka sosiaalisia luokkaeroja on pidetty yllä säätämällä lakeja, jotka määrittelevät hyväksytyt pukeutumis- ja koristelutyylit. Antiikin aikana, erityisesti muinaisessa Roomassa, ylellisyyslait olivat yleisiä. Muinaisilla kreikkalaisilla oli lakeja, jotka säätelivät prameaa pukeutumista ja hautajaisia. Roomassa rajoitettiin naisten pukeutumista ja eliitin juhla-aterioita. Var- Ylellisyyden rajat Pyhiinvaeltajat majatalossa. Chauser, The Canterbury Tales, painanut Richard Pynson, haiskeskiajalla nämä säädökset unohtuivat lähes täysin. Teologit ja moralistit olivat kiinnostuneempia ihmisten prameista tavoista kuin lainsäätäjät. Ainoastaan Karolingien hovissa 800-luvulla kopioitiin joitakin roomalaisia ylellisyyssäädöksiä. Ylellisyyslait saapuivat uudestaan Eurooppaan alkaen vuonna 1157 Genovassa säädetystä laista luvun aikana nämä säädökset saivat merkittävän roolin erityisesti Italiassa ja 1300-luvulta alkaen ne olivat yleisiä kaikkialla Euroopassa. Näihin aikoihin entistä useammilla eurooppalaisilla oli ylimääräistä varallisuutta ja silmäänpistävät varallisuuden osoitukset yleistyivät. Kasvava varallisuus lisäsi tarvetta säädellä kulutusta. Eniten ylellisyyslakeja säädettiin Välimeren kaupungeissa. Erityisesti Italiassa pukeutuminen otettiin vakavammin kuin muualla Euroopassa. Valtaosa ylellisyyslaeista oli kaupunkien omia säännöksiä. Tämä viittaa kaupunkilaisten, erityisesti kauppiaiden ja käsityöläisten huoleen liioitelluista vaatteista. Myös muualla Euroopassa lakeja sääti usein ylempi keskiluokka, eivät niinkään alempien yhteiskuntaluokkien vaurastumisesta huolestuneet kuninkaalliset tai aateliset kuten olisi helppo olettaa. Englannissa aloitteet näihin lakeihin tulivat nimenomaan parlamentin alahuoneelta, johon kuului ritareita, herrasmiehiä, porvareita ja kaupunkilaisia. Näitä lakeja siis säätivät juuri samat ihmiset joiden pukeutumista ne eniten rajoittivat. Näin he välttyivät ostamasta kalliita tuotteita menettämättä mainettaan. Samalla he määrittelivät yhteiskunnan arvojärjestyksessä itselleen aseman, joka perustui vastuuntuntoiseen ja kunnioitettavaan miehisyyteen pramean esiintymisen sijaan. Ylellisyyslait säätelivät useita eri elämänalueita. Yleisimpiä olivat pukeutumista rajoittavat säädökset. Ranskassa säätelyn kohteena olivat pukeutumisen lisäksi ylelliset ruoat, juhla-ateriat, huonekalut, vaunut ja ratsastusvarusteet. Saksassa ja Sveitsissä kohteena olivat myös ruoat, häät, ristiäiset, hautajaiset. Englannissa keskityttiin vahvasti pukeutumisen säätelyyn. Italian kaupungeissa keskityttiin 1200-luvulla lähinnä häihin, hautajaisiin ja juhla-aterioihin. Esimerkiksi Ferrarassa 1287 määriteltiin kuinka monta vierasta sai osallistua hääseremoniaan ja juhlaan. Samalla rajoitettiin myös häälahjojen arvoa ja juhla-aterian pituutta ja ylenpalttisuutta. Venetsiassa kiellettiin kaikki juhlat ja juhla-ateriat, jotka jatkuivat myöhään iltaan luvun puolivälissä Italiassa siirryttiin säätelemään pakkomielteisesti naisten pukeutumista. Tässä artikkelissa keskityn pukeutumista sääteleviin lakeihin. Kohtuuttomuuden välttäminen ja 1300-lukujen ylellisyyslait eivät juuri puutu yksityiskohtiin, vaan lähinnä kehottavat välttämään kohtuuttomuutta vaatetuksessa. Yleensä niissä rajoitettiin yhteen pukuun käytetyn kankaan määrää ja hintaa suhteessa omiin Aarniwalcea / T&T-lastu 11

12 Sivu Villard de Honnecourtin luonnoskirjasta, n tuloihin ja sosiaaliseen arvoasemaan. Myös yhden henkilön omistamien pukukokonaisuuksien määrää voitiin rajoittaa. Esimerkiksi Ranskassa vuonna 1279 säädetyn lain mukaan herttua, paroni, kreivi tai prelaatti, jonka vuosiansiot ovat yli 7000 livreä saa omistaa korkeintaan viisi asua. Jos yllä mainitun tulot ovat alle 7000 livreä hän saa omistaa 4 asua. Niihin käytetty kangas saa maksaa korkeintaan 30 sous tournois / aune. Jos aseenkantaja ansaitsee yli 4000 livreä vuodessa hän saa omistaa 4 asua, tätä vähemmän ansaitseva 2. Alle 1000 livreä vuodessa ansaitseva porvari ei saa käyttää kaksiväristä tai harmaata oravannahkaa eikä omistaa enempää kuin yhden asun. Porvarinaiset saavat omistaa kaksi asua. Englannissa vuonna 1363 miespalvelijat ja heidän vaimonsa ja lapsensa eivät saa käyttää vaatteita, joiden kankaan arvo on yli kaksi markkaa. Käsityöläiset ja vapaat talonpojat perheineen eivät saa käyttää yli 40s arvoisia vaatteita. Herrat (esquires ja gentlemen), joiden arvo on ritaria alempi ja tulot alle 100 vuodessa, sekä heidän vaimonsa ja lapsensa, saavat käyttää korkeintaan 4 ½ markan arvoisia vaatteita. Herrat joiden vuositulot ovat yli 200 saavat käyttää viiden markan arvoisia vaatteita. Ritarit, joiden tulot ovat 200 markkaa, saavat käyttää 6 arvoisia asuja. Ritarit ja aatelisnaiset, joiden tulot ovat vähintään 400 markkaa, saavat pukeutua haluamallaan tavalla, lukuun ottamatta pilkullista kärppää ja hilleriä. Lisäksi kulta, hopea, kirjonta, emalointi, silkki, jalokivet ja arvoturkikset on kielletty kaikilta, joiden arvo on alempi kuin 200 ansaitsevan herran. Kultakangas, kärpännahka ja jalokivet oli kielletty myös alle 400 markkaa ansaitsevilta ritareilta. Päähineisiin kiinnitettiin monissa säädöksissä aivan erityistä huomiota. Ranskassa 1294 ne olivat ainoa erikseen mainittu vaatekappale. Sen mukaan porvarit eivät saa käyttää kulta- tai hopekruunuja. Alempiarvoiset kirkonmiehet saavat käyttää arvokkaita turkiksia ainoastaan huppulakeissaan. Englannissa 1363 aateliset saivat käyttää jalokivikoristelua ainoastaan päähineissään. Päähineillä oli merkittävä asema keskiajan ja renessanssin pukeutumisessa. Näyttävän päähineen avulla saattoi kirjaimellisesti nousta muiden yläpuolelle. Vaikka rahaa ei olisi paljon, tähän yhteen melko pieneen vaatekappaleeseen voi sijoittaa paljon ja tulla siten huomatuksi. Kultaa, silkkiä, laahuksia Myöhäiskeskiajan ja renessanssin ylellisyyslait olivat selvästi aikaisempaa yksityiskohtaisempia. Tyypillisessä ylellisyyslaissa lueteltiin tarkasti mitä kankaita, värejä, turkiksia ja koristeita kuhunkin yhteiskuntaluokkaan kuuluva henkilö sai käyttää missäkin vaatteessa. Esimerkiksi englannissa ritarit ja rikkaimmat kaupunkilaiset saivat yleensä käyttää hopeaa, useimpia turkiksia, silkkejä, sametteja, damaskeja ja satiineja, ulkomaalaista villakangasta ja kirjailtuja kankaita. He eivät yleensä saaneet käyttää kultakangasta, purppuraista silkkiä, kullalla tai hopealla koristeltuja kankaita, tuplasamettia, soopelia, lumikkoa, kärppää, jalokiviä, helmiä eivätkä joskus myöskään karmiininpunaista tai sinistä samettia. Herrasmiehet ja varakkaat kaupunkilaiset ja porvarit eivät yleensä saaneet käyttää kulta- ja hopeakankaita, silkkiä, satiinia, samettia, valkoista kärppää tai muita ylellisiä turkiksia, kirjailuja, kultakoristeita tai jalokiviä. He saivat käyttää lähinnä vain englantilaista villa- ja pellavakangasta, lammasta, kaniinia, kettua, saukkoa ja muita vaatimattomia turkiksia ja joitakin hopeavöitä ja koristeita. Jotkut lait puuttuivat myös vaatteiden leikkaukseen. Näissä laeissa oli usein moralisoiva sävy ja niillä pyrittiin varmistamaan, että ihmiset pukeutuivat säädyllisesti. Välillä laahusten pituus oli rajoitettu tai niiden käyttö oli kielletty kokonaan. Joissain laeissa määritettiin säädyllinen raja syvään uurretulle pääntielle luvun lopulla rajoitettiin lyhyiden vaatteiden käyttöä luvulla Sveitsissä yritettiin kovasti kieltää viillokset miesten vaatteissa. Englannissa taas oltiin huolissaan valtaviksi paisuneista housuista, joista käytettiin vuoden 1562 laissa nimitystä monstrous and outrageous greatness of hose. 12 Aarniwalcea / T&T-lastu

13 Tällöin määrättiin, että housuihin sai käyttää korkeintaan 1,5 jaardia kangasta. Orvietossa määrättiin, että pääntie sai ulottua korkeintaan kahden sormen leveyden verran kaulan lovesta (suprasternal notch) alaspäin. Zürichissa 1375 naisten Haukkametsästäjä. G. Tuberville, puvun pääntie sai ulottua korkeintaan kaksi tuumaa hartioille. Myös napitus ja nyöritys kiellettiin, joten vaatteesta ei voinut tehdä kovin tyköistuvaa. Miesten ja poikien päällystunikan tuli ulottua polviin. Huppujen hännän pituutta rajoitettiin ja teräväkärkiset kengät kiellettiin kokonaan. Bernissä vuonna 1464 todettiin, että lyhyet takit ja viitat olivat häpeällisiä ja määrättiin, että niiden tuli peittää keskivartalo. Kenkien kärjet saivat olla korkeintaan sormen mittaiset. Naisten laahukset saivat olla korkeintaan yhden kämmenenleveyden mittaisia. Englannissa 1463 ja 1483 säädettyjen lakien mukaan kukaan lordin arvoa alempi ei saa käyttää niin lyhyttä takkia tai viittaa, että se ei peitä sukupuolielimiä ja pakaroita. Kenkien kärjet eivät saaneet olla yli kahden tuuman mittaiset. Ylhäisimmillä henkilöillä oli oikeus käyttää paljastavampia vaatteita, heitä eivät koskeneet samat moraaliset rajoitukset kuin alempiaan. Bernissä 1530 kiellettiin viillosten käyttö housujen polvissa. Viillokset kiellettiin uudestaan vuosina 1537, 1541 ja tästä eteenpäin aina muutaman vuoden välein, mutta ne pysyivät yrityksistä huolimatta pitkään muodissa. Seisova pariskunta. Master of the housebook, Sveitsiläinen palkkasoturi ja prostituoitu. Urs Graf, Miehiä ja naisia, aatelisia ja porvareita Eri puolilla Eurooppaa ylellisyyssäännökset kohdistettiin eri ihmisryhmiin luvun Italiassa säädeltiin lähes pelkästään naisten pukeutumista. Naisten vaatetuksen säätely oli merkki miesten vallasta. Naisilla oli hyvin vähän oikeuksia ja mahdollisuuksia työntekoon menettämättä asemaansa ja heidän liikkeitään valvottiin tarkasti. Naisten pukeutumisen rajoittaminen oli osa yleisempää tapaa valvoa heidän elämäänsä. Bolognalainen aatelisnainen Nicolosa Sanuti kirjoitti, että koska naiset eivät Aarniwalcea / T&T-lastu 13

14 saa olla virkamiehiä, pappeja tai sotilaita heillä on vain koristeensa, eivätkä he salli niitä otettavan heiltä pois. Naisten alistetulla asemalla oli kuitenkin Italiassa vahva symbolinen merkitys ja naisilta pyrittiin kieltämään tämä viimeinenkin asia, jolla he voisivat ilmaista itseään. Italian ylellisyyslait koskivat periaatteessa kaikkia yhteiskuntaluokkia, mutta käytännössä ne kohdistuivat erityisesti varakkaisiin kauppiaisiin. Ritarit, aateliset ja varakkaat ammatinharjoittajat vapautettiin usein säännöksistä. Köyhemmillä taas ei olisi ollut muutenkaan varaa hankkia kiellettyjä vaatekappaleita. Nera Corsi Sassettin muotokuva. Domenico Ghirlandaio, Myös Skotlannissa ja Oksitaniassa keskityttiin naisten vaatteisiin. Ranskassa, Sveitsissä ja Saksassa lait koskivat sekä naisia että miehiä. Ranskan 1279 ja 1294 lait eroavat myöhemmistä, sillä ne kohdistuivat enemmän aatelisiin kuin porvareihin. Miesten pukeutumista säädeltiin siellä naisia enemmän, vain 21% näistä laeista käsitteli naisten pukeutumista. Nainen määritellään yleensä suhteessa perheensä miehiin. Mies oli vastuussa vaimonsa tai tyttärensä pukeutumisesta ja maksoi sakot heidän tekemistään rikkeistä. Naisten vaatteet saivat maksaa hiukan (20-25%) enemmän kuin miesten. Myöhemmin valtaosa Ranskan ylellisyyslaeista kohdistui aatelittomiin, mutta myös aateliset huomioitiin edelleen. Myös papiston pukeutumista säädeltiin vaikka paavin mukaan maalliset lait eivät koske heitä. Englannissa keskityttiin vahvasti miesten pukeutumisen rajoittamiseen. Lait keskittyvät ylemmän keskiluokan miesten vaatetukseen, kun taas rikkaimmat ja köyhimmät mainitaan vain harvoin. Ritarit, herrasmiehet (esquire, gentlemen) ja porvarit ovat näkyvimmässä osassa. Tämä yhteiskuntaluokka jakaantuu kahteen ryhmään, ylempänä ritarit ja rikkaimmat kaupunkilaiset kuten pormestarit, alempana herrasmiehet ja varakkaat kaupunkilaiset ja porvarit. Ylemmällä ryhmällä on paljon oikeuksia, joita alemmalla ryhmällä ei ole, mutta myös rajoituksia, jotka erottavat heidät pääreistä. Alempaa ryhmää koskevat selvästi tiukemmat rajoitukset. Tässä ryhmässä on kuitenkin monia, jotka saavat vapautuksen säännöksistä. Vapautuksen säännöistä saivat ne, jotka tarvitsivat työssään virka-asua tai joilla oli seremoniallinen rooli yhteiskunnassa. Heihin kuuluvat aseenkantajat, kuninkaallisen hovin palvelijat, papit, ulkomaiset kauppiaat, suurlähettiläät, tuomarit, yliopisto-oppineet, virkamiehet, airueet, hovien viihdyttäjät, näyttelijät ja useat nimeltä mainitut yksityishenkilöt. Nämä ihmiset saivat oikeuden käyttää ylellisiä vaatteita, jotka eivät muuten olisi olleet soveliaita heidän yhteiskunnalliseen asemaansa nähden, koska he edustivat instituutiota johon kuuluivat. Ajoittain myös naiset vapautettiin ylellisyyssäännöksistä. Englannissa naiset ja lapset mainitaan vain suhteessa miehiin ja he jakavat aviomiehensä tai isänsä aseman. Heidät kyllä mainitaan useimmissa laeissa, mutta yleensä vain jälkihuomautuksena. Todetaan vain, että heitä koskevat samat rajoitukset kuin saman yhteiskuntaluokan miehiä kaikki naiset paitsi palvelijoiden ja työläisten vaimot vapautettiin kokonaan ylellisyyslaeista. 1509/10 tämä vapautus laajennettiin koskemaan kaikkia naisia ja uudestaan naisia koskevia säännöksiä ilmestyi vasta vuonna Erityisesti naisia koskevat säännöt oli usein tarkoitettu prostituoitujen ja muiden huonojen naisten merkitsemiseksi. Englannissa 1281 rahvaan naisia kiellettiin käyttämästä hupuissaan muuta turkista kuin lammasta tai jänistä, jotta he erottuisivat hyvistä rouvista. Myöhemmin yleisten naisten käskettiin käyttää raidallista huppua merkkinä poikkeavuudestaan. Saksan kaupungeissa yritettiin erottaa huorat kunniallisista naisista värikoodeilla. Leipzigissä ja Vienissä kevytkenkäiset naiset käyttivät keltaista, Zürichissä punaista ja Augsburgissa ja monissa muissa kaupungeissa vihreää. Kaupungista toi- 14 Aarniwalcea / T&T-lastu

15 Kuningas Renén turnajaiskirja, n seen matkustavien naisten oli oltava tarkkoja vaatevalinnoissaan ja tunnettava kunkin kaupungin säädökset välttääkseen nolot tilanteet. Monissa kaupungeissa kiellettiin prostituoituja käyttämästä tiettyjä vaatteita. Perpignanissa taas vuonna 1308 prostituoidut vapautettiin kaikista ylellisyyssäännöksistä. Tämä varmasti innosti kunniallisia naisia noudattamaan säädöksiä, sillä sääntöjä rikkovaa naista pidettiin automaattisesti huorana. Monet muut kaupungit kokeilivat samaa. Monissa Italian kaupungeissa kevytkenkäiset naiset määrättiin käyttämään erityistä vaatekappaletta, joka erotti heidät muista. Milanossa prostituoitujen tuli käyttää mustaa parkkumiviittaa (parkkumi, engl. fustian, on tukeva kangas, jonka loimi on pellavaa ja kude puuvillaa). Venetsiassa prostituoidun merkki oli keltainen kaulanauha, Cremonassa valkoinen viitta ja Bergamossa sahraminvärinen parkkumihuivi. Vaatteet kertovat kantajastaan Nykyihmisen silmissä ylellisyyslait voivat vaikuttaa kummallisilta ja huvittaviltakin. Omana aikanaan niiden säätämiseen oli kuitenkin useita syitä. Ylellisyyslaeissa tuotiin esiin huoli ulkonäön moraalisista ja sosiaalisista vaikutuksista. Niiden avulla pyrittiin vahvistamaan oikeaa moraalia. Ylellisyyslakeja perusteltiinkin usein sillä, että liian ylellinen pukeutuminen johtaisi Jumalan vihaan. Hienot vaatteet, korut ja meikit kertoivat pahoista aikeista ja himosta tai turhamaisuudesta. Uusia muoti-ilmiöitä pidettiin usein vaarallisina. Ulkomailta saapuvat materiaalit ja uudet muodit uhkasivat paitsi kotimaista teollisuutta, myös perinteistä kansallista pukeutumisperinnettä. Tätä isänmaallista tarvetta oman kulttuurin säilyttämiseen tarjottiin usein perusteluksi ylellisyyssäännöksille. Ulkomaalaiset saivat rajoitetun ajan sopeutua paikalliseen muotiin. Keskiajan lainsäätäjät olivat jatkuvasti huolissaan yhteiskunnan oikeasta järjestyksestä. Yhteiskunnan tasapaino perustui luokkajärjestelmään, jossa jokaisella oli oma tarkasti määritelty asemansa. Tällaisessa järjestelmässä yhteiskunnan järjestyksestä kertovat ulkoiset merkit nousivat tärkeään asemaan. Ulkonäkö oli tärkeä tekijä sosiaalisten ryhmien erottelussa. Esimerkiksi temppeliherrat ja muut uskonnolliset yhteisöt menettivät etuoikeutensa, jos eivät käyttäneet järjestönsä asua. Identiteettiä pystyi vaihtamaan muuttamalla ulkonäköään - jos pukeutui kuin pappi, ritari tai oppipoika, tuli kohdelluksi sen mukaisesti. Ulkonäön tuli kertoa sekä yhteiskunnallisesta että taloudellisesta asemasta, mutta nämä eivät aina olleet tasapainossa. Aatelinen saattoi hyvinkin olla köyhä kun porvarit puolestaan rikastuivat ja luokkaerot hämärtyivät. Ylellisyyslakien avulla voitiin säilyttää perinteiset erot aatelisten ja aatelittomien välillä. Aarniwalcea / T&T-lastu 15

16 Vaatteet kertoivat saavutetusta asemasta. Tietty määrä kokemusta nosti työssä tai ritarikunnassa korkeampaan asemaan ja antoi oikeuden käyttää tiettyjä vaatteita. Siksi ne antoivat myös vaarallisen mahdollisuuden tekeytyä joksikin, sen sijaan että todella tekisi vaadittavan työn. Ihmiset osasivat lukea vaatetusta, tunsivat tekstiilien hinnat ja voivat päätellä niistä toisten aseman ja tulotason. Ylellisyyslaeilla pyrittiin varmistamaan, että syntyneeseen mielikuvaan voi luottaa, eikä huijareita tarvinnut pelätä. Moraalisten ja sosiaalisten syiden lisäksi taloudelliset syyt olivat usein tärkeitä ylellisyyslakeja laadittaessa. Pelättiin, että suurten rahasummien käyttö liioitellun hienoihin vaatteisiin aiheuttaisi köyhtymistä sekä yksilötasolla että koko yhteiskunnassa. Säännökset vähensivät kauppiasluokan sisäistä kilpailua pukeutumisen suhteen ja säästivät näin resursseja tuottavampiin käyttötarkoituksiin. Varaamalla arvokkaimmat materiaalit vain harvojen käyttöön pyrittiin estämään näiden tuotteiden hintojen nousu. Monet ylellisyyslaeista suojelivat kotimaista teollisuutta. Esimerkiksi vuonna 1337 Englannissa säädetty laki kielsi tuontikankaiden käytön kaikilta paitsi kuningasperheeltä. Näin pyrittiin tukemaan kotimaista villakangasteollisuutta. Myös muissa laeissa mainitut, useimmilta kansalaisilta kielletyt arvokkaat kankaat olivat yleensä tuontitavaraa. Moraalin vartijat Ylellisyyslakien rikkomisesta säädettiin monenlaisia rangaistuksia. Yleisimpiä olivat sakkorangaistukset ja summat saattoivat olla hyvinkin suuria. Muutamissa laeissa määrättiin rangaistus myös räätäleille ja ompelijoille, jotka valmistivat kiellettyjä vaatteita. Toinen yleinen rangaistus oli vaatteiden luovuttaminen ja vala tapojen parantamisesta. Ylimmät aateliset ja papisto valvoivat omaa aluettaan ja sakot maksettiin heille. Usein myös tavalliset ihmiset laitettiin valvomaan toisiaan lupaamalla osa sakkorahasta ilmiantajalle. Englannissa 1510 määrättiin, että kuka tahansa sai takavarikoida laittoman vaatteen omaan käyttöönsä. Rangaistusten täytäntöönpanosta on säilynyt vain vähän tietoja luvun Ranskasta ei tunneta merkintöjä sakkojen keräämisestä tai syytteistä. Englannista ei ole todisteita lakien täytäntöönpanosta ennen 1500-luvun puoliväliä. Venetsiassa perustettiin vuonna 1472 erityinen tuomioistuin, Proveditori alle pompe, joka keskittyi pelkästään valvomaan ylellisyyslakien noudattamista. Myös Sienassa oli erityinen tuomari ylellisyyslakiasioita varten. Vaikka monissa Italian kaupungeissa yritettiin kovasti panna ylellisyyslakeja täytäntöön, niiden valvonta on varmasti ollut vaikeaa ja kallista eikä useinkaan kovin tehokasta. Sitä, kuinka hyvin ylellisyyslakeja käytännössä noudatettiin, on vaikea arvioida. Langetettujen tuomioiden vähäinen määrä voi viitata siihen, että niitä ei ehkä juurikaan tarvittu. Sopimatonta käytöstä pidettiin naurettavana ja nolona, joten lakeja ei kenties haluttu rikkoa. Englantilaisten testamenttien perusteella näyttää, että lakeja noudatettiin siellä hyvin. Poikkeamia on vain harvoissa testamenteissa. Usein ylellisyyslaeissa kuitenkin valitetaan, ettei edellistä lakia ole noudatettu. On myös selvää, että uusia muoti-ilmiöitä vastustavista laeista huolimatta muoti muuttui. Lainsäätäjien oli vaikea pysytellä mukana muodin muutoksissa. Lakeja oli vaikea panna täytäntöön, koska sääntöjä pystyi kiertämään käyttämällä vaatteista eri nimiä kuin jotka oli määritelty laeissa. Siksi näitä säännöksiä jouduttiin kirjoittamaan jatkuvasti uudestaan. Vuonna 1530 Bernissä John Mischler joutui oikeuden eteen käytettyään kiellettyjä polvista viillettyjä housuja. Hän vetosi siihen, että housut olivat jääneet hänelle pieniksi ja viillokset oli tehty jotta ne jälleen mahtuisivat. Tämän selityksen perusteella hänet vapautettiin syytteistä. Ranskalaisten lakien mukaan, jos syytettä ei voitu todistaa, syytetty voi puhdistaa itsensä vannomalla olevansa syytön. Sääntöjen tarkoitus oli määritellä selkeät arvot ja muokata ihmisten käyttäytymistä. Kuten nykyiset lait, jotka puuttuvat prostituutioon, pornografiaan tai vedonlyöntiin, ne eivät aina olleet kovin tehokkaita, mutta ainakin ne tekivät selväksi yleisesti hyväksytyt moraaliset rajat määrittelemällä sopimattoman käytöksen rikokseksi. Alina Magnustochter 16 Aarniwalcea / T&T-lastu

17 Lähteet: Sarah-Grace Heller. Anxiety, Hierarchy, and Appearance in Thirteenth-Century Sumptuary Laws and the Roman De La Rose. French Historical Studies, Vol. 27, No. 2 (Spring, 2004), pp Johanna B. Moyer. Sumptuary law in Ancien Régime France, Diss., Syracuse University, John Martin Vincent. Costume and Conduct in Laws of Basel, Bern and Zurich, Baltimore, MD: Johns Hopkins University Press, Kim M. Phillips. Masculinities and the Medieval English Sumptuary Laws. Gender & History Volume 19 Issue 1, Pages James A. Brundage. Sumptuary laws and prostitution in late medieval Italy. Journal of Medieval History Volume 13, Issue 4, December 1987, Pages Wilfrid Hooper. The Tudor Sumptuary Laws. The English Historical Review, Vol. 30, No. 119 (Jul., 1915), pp Elizabethan sumptuary statutes. Ninya Mikhaila and Jane Malcolm-Davies. The Tudor Tailor: reconstructing 16th century dress. Costume & Fashion Press, Who Says Manchester Says Cotton. Textile Terminology in the Oxford English Dictionary ( ) (Patrick Leech). Appendix B: Terms with dates of first and last occurrence and definition (adapted from OED) leech/appb.htm Liite: Kangasterminologiaa bustian Ohut puuvillakangas. camlet Kevyt sekoitekangas jonka koostumus vaihteli silkkiä ja kamelinkarvaa, angoraa tai pellavaa; villaa ja silkkiä, puuvillaa tai pellavaa. damasti (engl. damask) Silkkikangas, johon on kudottu kuvioita. grosgrain Tiheään kudottu silkkikangas, jonka kude on paksumpi kuin loimi muodostaen vaakasuoria kohoraitoja. parkkumi (engl. fustian) Tukeva sekoitekangas jonka loimi on pellavaa tai pitkistä kuiduista kehrättyä villaa, kude puuvillaa tai villaa. Napolilaisessa parkkumissa (engl. fustian of Naples) oli samettimainen nukka ja se saattoi olla kirjottu ja hajustettu. sametti (engl. velvet) Silkkikangas, jossa on tiheä nukka. sarcanet Erittäin ohut silkkikangas. Aarniwalcea / T&T-lastu 17

18 Renessanssin ajan tanssilajeista Renessanssin ajan hovielämään ja juhliin kuului oleellisena osana myös tanssiminen. Tanssitaito oli tärkeä ellei jopa itsestäänselvä osa hovietikettiä ja hyviä käytöstapoja. Meidän onneksemme silloiset hovien tanssimestarit kirjoittivat opetuksiaan myös tanssioppaiksi, joita on säilynyt meidän päiviimme saakka. Niinpä me voimme nyt lukea noita oppaita, yrittää tulkita niitä ja siten tuoda tämänkin ajanmukaisen jalon taidon osaksi yhteistä elävän historian harrastustamme. Historialliset tanssit määritellään useimmiten vanhoiksi tansseiksi, joilla ei ole yhtäjaksoista nykypäivään saakka jatkuvaa tanssiperinnettä, ja jotka siten on jouduttu rekonstruoimaan oman aikansa kirjallisista lähteistä. Ajallisesti tällaiset tanssit sijoittuvat karkeasti ottaen vuosien 1400 ja 1800 välille, ja lähteitä tunnetaan ennen kaikkea nykyisen Italian alueelta, Ranskasta ja Englannista. Käytännössä historiallisilla tansseilla viitataan aina ylhäisön hovitansseihin, koska juuri niitä säilyneissä lähteissä käsitellään. Kansantanssejakin kyllä varmasti tanssittiin jo silloin, mutta niitä ei kukaan kirjoitustaitoinen aikalainen ole nähnyt sen kummemmin muistiin merkitsemisen arvoisiksi. Renessanssin aikakausi puolestaan kattaa tansseista puhuttaessa suunnilleen ajanjakson , joka näin SCA-näkökulmasta on tietenkin se kaikkein kiinnostavin tanssiaikakausi. Tämän artikkelin tarkoitus on esitellä lyhyesti muutamia keskiaikaseuran piirissä tanssittuja erilaisia tanssilajeja tai tanssityylejä erityisesti tuolta aikakaudelta. Tunnettujen renessanssin tanssilajien valikoima ei kuitenkaan rajoitu tähän, vaan käsittelemättä jäävät vielä ainakin mm. basse danset, ns. Gresleyn tanssit, pavane ja galliard, mutta nämä tässä esitellyt lienevät nykyisin yleisimmin tanssittuja ja niihin on saatavilla suurin valikoima niin musiikkia kuin valmiita askelohjeitakin. Kaikista näistä tanssilajeista löytyy sekä helppoja että vaikeampia tansseja. Lajit ovat myös keskenään sen verran eri tyylisiä, että lähes kaikille tanssijoille pitäisi löytyä jokin sopiva suosikkilaji, jos ajatus historiallisten tanssien tanssimisesta yleensäkään kiinnostaa. Jonkinlaisena karkeana yleistyksenä voisi ehkä kuitenkin ajatella, että useimmat branlet ja almainet ovat varsin helppoja, ja italialaisissa tansseissa aloittelijaystävälliset tanssit ovat vähemmistönä. Historiallisten tanssien kontekstista huolimatta niiden harrastamisessa voi olla paljon apua myös uusimmasta modernista tekniikasta. Internetin aikakaudella varsin paljon tietoa näistä tansseista, tanssikuvauksia ja muuta taustamateriaalia löytyy myös netistä. Historialliset tanssit Suomessa -sivusto ( iki.fi/clotilde/tanssi) esittelee näitä tansseja sekä niiden harrastustoimintaa Suomessa. Historiallisten tanssien TanssiWiki ( sisältää paljon tanssikuvauksia suomeksi, tietoja ajankohtaisista tanssitapahtumista sekä jonkin verran taustatietoja näistä tansseista. SCA Renaissance Dance Homepage ( on Tunnetun Maailman kollektiivisen tanssitietoud e n ylimmän 18 Aarniwalcea / T&T-lastu

19 tason linkkilista. Se sisältää paljon linkkejä niin alkuperäislähteisiin, nykykielisiin tanssikuvauksiin, taustatietoihin kuin historiallisia tansseja ja tanssiasioita käsitteleviin artikkeleihinkin. Renaissance Dance Database ( on suunnattu ehkä aavistuksen verran enemmän niille ihmisille, jotka ovat kiinnostuneita pelkän tanssimisen sijaan myös tanssien tutkimisesta, mutta myös sen kautta voi löytää taustatietojen lisäksi esimerkiksi tanssikuvauksia sekä tanssimusiikkinuotteja. Tanssien rakenteesta ja tanssiasennosta Renessanssitanssien (ja suurimmaksi osaksi kaikkien muidenkin historiallisiksi tansseiksi kutsuttujen tanssien) suurin yksittäinen ero nykypäivän tansseihin nähden lienee siinä, että näissä tansseissa on valmiit, ennaltamäärätyt koreografiat. Yksittäistä tanssia voi ajatella kokonaisena pakettina : sillä on nimi, siihen kuuluu tietty melodia soitettuna tietyssä rytmissä, ja kyseisen melodian ja rytmin tahtiin tanssitaan aina sama juuri sitä varten kirjoitettu koreografia valmiine askelkuvioineen ja muodostelmineen. (Renessanssin koreografioista niukka enemmistö lienee kirjoitettu yhdelle parille, mutta loppujen tanssimiseen tarvitaan mitä moninaisimpia 3-10 tanssijan muodostelmia.) Lattiakuvioiden improvisaatiolle ei jää kovin paljon sijaa, jotta tanssimuodostelma pysyy kasassa ja tanssijat koko ajan toistensa suhteen oikeilla paikoillaan. Tästä huolimatta taitavan tanssijan ominaisuuksiin katsottiin kuuluvan myös improvisointitaidon. Se vain ilmeni monissa tansseissa lähinnä perusaskelien koristelemisella tai mahdollisesti niiden korvaamisella samanpituisilla monimutkaisemmilla askelikoilla, eikä niinkään kuvioiden tyhjästä keksimisellä. (Tämä on myös seikka, joka etenkin näin nykynäkökulmasta tarkasteltuna huomattavasti helpottaa eri tasoisten tanssijoiden tanssimista yhdessä.) Tämän lisäksi on olemassa joitakin yksittäisiä tansseja sekä tiettyjä osioita tai kuvioita tietyissä tansseissa, jotka on alun alkaenkin tarkoitettu lähes vapaasti improvisoitaviksi ja jotka siten muodostavat selkeän kontrastin suurelle valmiiden koreografioiden määrälle. Mitenkään tuntemattomiksi nämä harvat ja tuossa mielessä varsin poikkeukselliset tanssit eivät kuitenkaan jääneet, vaan renessanssin tanssijat osasivat ottaa ilon irti niin valmiista kuvioista kuin vapaammastakin menosta. Esimerkiksi improvisoitu galliard pysyi erittäin suosittuna tanssina koko Euroopassa lähes koko 1500-luvun ajan. (Mutta toisaalta, improvisoimattakin tulee silti mainiosti toimeen - galliardiinkin voi aivan hyvin opetella valmiita jo aiemmin keksittyjä kuviosarjoja.) Normaalissa tanssiasennossa ollaan vierekkäin ja pidetään paria kädestä kiinni. Herra on rouvansa vasemmalla puolella, rouva herransa oikealla puolella. Kädet pidetään alhaalla ja luontevan rentoina. Rouvan käsi on kevyesti herran käden päällä. Vapailla käsillä rouvat pitävät huolta hameenhelmoistaan ja herrat miekastaan, viitastaan sekä hatustaan. Tanssit alkavat aina vasemmalla jalalla. (Joitakin poikkeuksia on, mutta ne ovat laskettavissa melkein yhden käden sormilla.) Jos toisin ei ole sanottu, tehdään renessanssitansseissa kaikki kuviot aina yhtä aikaa itsestä katsoen samalla jalalla ja samaan suuntaan, eikä siis peilikuvana. (Peilikuvasymmetriasta tuli tanssissa muodikasta ja kaunista vasta 1700-luvulla.) Askelten tyyli ja tarkka suoritustapa riippuu tietysti siitä, minkämaalaista ja miltä ajalta peräisin olevaa tanssia ollaan tanssimassa. Varsinkin italialaisissa tansseissa on lattiakuvioiden lisäksi tärkeää myös tanssin liike pystysuunnassa sekä ylävartalon asento luvun italialaiset tanssit Tärkeimmät lähteet: Domenico da Piacenza: De arte saltandi et choreas ducendi Guglielmo Ebreo / Giovanni Ambrosio: De practica seu arte tripudii Antonio Cornazano: Libro dell arte del danzare Ferraran hovissa toimineen tanssimestari Domenicon käsikirjoitusta 1400-luvun puolivälin tienoilta pidetään yleensä vanhimpana säilyneenä varsinaisena tanssioppaana. Nämä ns. varhaisitalialaiset tanssit ovat hovitansseja ja ylhäisön tansseja. Ne on kirjoitettu tanssittaviksi aateliston palatsien kivisten salien jotakuinkin tasaisilla lattioilla, ja niitä esittelevät tanssioppaat sisältävät koreografioiden lisäksi pohdintaa tanssin teoriasta ja tyylistä sekä paljon ohjeita hovietiketistä ja kohteliaasta käytöksestä. Nämä tanssit on yleensä tapana jakaa kahteen ryhmään, bassadanzoihin ja balloihin. Bassadanzat (sananmukaisesti Aarniwalcea / T&T-lastu 19

20 matala tanssi ) ovat melko rauhallisia ja ne tanssitaan alusta loppuun samassa kuusijakoisessa bassadanza-tahtilajissa. Ballot ovat usein hieman vauhdikkaampia, ja niissä on useampia eri luonteisia osioita, jotka tyypillisimmillään on kirjoitettu myös eri tahtilajeihin. Esimerkkejä tyypillisistä varhaisitalialaisista balloista: Amoroso, Anello, Belfiore, Colonnese, Gelosia, Gratioso, Mercantia;...ja bassadanzoista: Cupido, Gioliva, Patienza luvun italialaiset tanssit Tärkeimmät lähteet: Fabritio Caroso: Il Ballarino (1581), Nobiltà di Dame (1600) Cesare Negri: Le Gratie d Amore (1602) 1500-luvun lopulle tultaessa ja etenkin siitä 1600-luvun puolelle siirryttäessä italialaisissa hovitansseissa korostui entistäkin enemmän tanssin esityksellisyys ja tekninen taituruus. Tanssisalin lattialla oli useimmiten vain yksi pari tai kuvio kerrallaan, ja osa tanssimisen olemusta oli muille paikallaolijoille esiintyminen sekä toisten tanssimisen katseleminen. Nämäkin tanssioppaat sisältävät askelikkojen ja koreografioiden joskus aika pikkutarkkojenkin kuvausten lisäksi paljon käytösohjeita, jotka suurelta osin liittyvät erityisesti tansseja ja tanssiaisia koskevaan etikettiin. Samaten hyvin monissa tämänkin aikakauden italialaisissa tansseissa on useampia luonteeltaan ja monesti tahtilajiltaankin erilaisia osioita. Esimerkkejä tyypillisistä myöhäisitalialaisista tansseista: Ballo del Fiore, Bassa Gioiosa, Il Conto dell Orco, Contrapasso in due, Gracca Amorosa, Selva Amorosa. Ranskalaiset branlet Tärkeimmät lähteet: Thoinot Arbeau: Orchesographie (1589) Branlet ovat ranskalaisia tansseja 1500-luvun puolivälistä, loppupuolelta ja lopulta. Useimmat niistä ovat yksinkertaisia tai melko yksinkertaisia piiritansseja, joissa on suhteellisen lyhyt koreografiakuvio. Tätä kuviota sitten toistetaan alusta alkaen kunnes musiikki loppuu. Meidän tanssimamme koreografiat ovat käytännössä kaikki peräisin A r b e a u n Orchesographie-kirjasta. Lienee perusteltua olettaa, että branleja tanssittiin kaikissa sosiaaliluokissa - ne ovat kansantanssinomaisia, eikä Arbeau oikeastaan viittaa niihin hovitansseina vaan enemmänkin tiettyjen seutujen paikallisina tansseina. Toisaalta on viitteitä siitä, että kyllä tällaisia tansseja on tanssinut ylhäisempikin väki. Nimen branle (englanniksi myös bransle tai brawl) oletetaan tulevan vanhan ranskan verbistä branler, joka tällaisessa yhteydessä tarkoittaa keinumista tai liikkumista sivuttain. Esimerkkejä tyypillisistä branleista: Cassandra Brawl, Pinagay Brawl, Charlotte Brawl, Scottish Brawl, Washerwomen s Brawl, Clog Brawl. Englantilaiset almainet (ja muut ns. Old Measures -tanssit) Tärkeimmät lähteet: Inns of Court -käsikirjoitukset (noin ) Almaineja tanssittiin Englannin aateliston ja ylhäisön parissa useamman kymmenen vuoden ajan 1500-luvun loppupuolelta ainakin 1600-luvun puolivälin tienoille. Ne ovat arvokkaita kulkuetansseja, joissa kierretään tanssisalia toistamalla yksinkertaista kuviota kunnes musiikki loppuu. Sana alman (alman, almain, almaine, allemaine, almand, allemande, alemana) on mitä ilmeisimmin samaa kantaa kuin ranskan allemande, joka tarkoittaa saksalaista. Lähes kaikki tältä aikakaudelta säilyneet viittaukset näihin tansseihin ovat kuitenkin englantilaisia, ja loputkin ranskalaisia. Esimerkkejä tyypillisistä almaineista: Lorayne Alman, Queen s Alman, Old Alman, New Alman. English Country Dances Tärkeimmät lähteet: John Playford: The English Dancing Master (1. ed. 1651) John Playford: The Dancing Master (2.-7. ed ) (Henry Playford, John Young: The Dancing Master, ) Nämä tanssit olivat muodissa 1600-luvun alkupuolelta aina 1700-luvulle saakka, ja niitä kut- 20 Aarniwalcea / T&T-lastu