YKSI MAAKUNTA, MONTA NÄKÖKULMAA II

Transkriptio

1 Case Vesijärvi YKSI MAAKUNTA, MONTA NÄKÖKULMAA II ARTIKKELEITA PÄIJÄT-HÄMEESTÄ Päivi Pulkkinen Jukka Mikkonen Irja Henriksson Päijät-Hämeen liitto A

2

3 YKSI MAAKUNTA, MONTA NÄKÖKULMAA II ARTIKKELEITA PÄIJÄT-HÄMEESTÄ Päivi Pulkkinen Jukka Mikkonen Irja Henriksson Päijät-Hämeen liitto A ISBN ISSN

4

5 SAATTEEKSI Käsissäsi oleva julkaisu on lajissaan toinen yhteisjulkaisu, jonka takana ovat Päijät- Hämeen liitto, Lahden kaupunki ja Teknillisen korkeakoulun Lahden keskus. Se on näkyvä osa näiden organisaatioiden välisestä yhteistyöstä. Julkaisu koostuu kahdeksasta eri artikkelista, joiden kirjoittajat ovat Päijät- Hämeen alueella toimivia tutkijoita tai asiantuntijoita. Kirjoittajat ovat antaneet panoksensa julkaisuun korvauksetta. Artikkeleiden aiheet varioivat etiikasta vesiemme tilaan. Tavalla tai toisella ne liittyvät kaikki Päijät-Hämeen maakuntaan. Julkaisun tarkoituksena tarjota lisätietoa Päijät-Hämeen maakunnasta. Maakuntaprofiileista selviää tiivistetysti Päijät-Hämeen tunnusluvut ja vertailut muihin maakuntiin. Julkaisun loppuosassa on tilasto-osio, johon on koottu keskeisiä Päijät-Hämettä kuvaavia tilastoja. Julkaisun ovat toimittaneet tutkimuspäällikkö Jukka Mikkonen Päijät-Hämeen liitosta, tutkija Irja Henriksson Lahden kaupungista ja projektipäällikkö Päivi Pulkkinen Teknillisen korkeakoulun Lahden keskuksesta. Julkaisun toteutuksessa ovat olleet mukana myös tietopalvelusihteeri Tuula Vasarainen Päijät-Hämeen liitosta sekä tilastosihteeri Sisko Vuorinen Lahden kaupungista. Teknillisen korkeakoulun tiedottaja Kaarina Kari on taittanut julkaisun. Julkaisun ovat yhdessä rahoittaneet Teknillisen korkeakoulun Lahden keskus ja Päijät-Hämeen liitto. Toimituskunta kiittää sekä kirjoittajia että kaikkia julkaisun tekoon osallistuneita henkilöitä. Toivomme, että tämä julkaisu innoittaa lukijoita ja saa yhä enemmän kiinnostumaan Päijät-Hämeen maakunnasta. Lahdessa, syyskuussa Päivi Pulkkinen

6 SISÄLLYS Vesa Harmaakorpi Alueellinen innovaatiopolitiikka Päijät- Hämeessä 5 Marjo-Riitta Järvinen Laadunvarmistusta Lahden anmmattikorkeakoulussa ja vähän muuallakin 10 Antti Karisto ja Riitta Konttinen Ikääntyvien elämäntyyli Päijät-Hämeessä 15 Juha Keto Vesijärvi parasta Päijät-Hämettä 20 Juha Kokkonen Pääkaupunkiseudulle suuntautuvan pendelöinnin merkitys kasvaa 27 Ulla-Maija Liski Päijät-Hämeen pohjavedet 32 Päivi Pulkkinen Ulkomaalaisia Päijät-Hämeessä? 37 Jaana Simola Hyvä hallinto ympäristöfilosofisena kysymyksenä 43 Jukka Vepäsäläinen Lahden seutukunnan työmarkkinoiden viimeaikainen kehitys ja tulevaisuudennäkymät 49 Liitteet 55

7 Elinkeinoelämän ja julkisen sektorin haasteet Kuva 1. Alueellisen innovaatiojärjestelmän systemaattinen viitekehys (Harmaakorpi 2004). ALUEELLINEN INNO- VAATIOPOLITIIKKA PÄIJÄT-HÄMEESSÄ Tutkimusjohtaja Vesa Harmaakorpi Lappeenrannan teknillinen yliopisto Kaksi nykyhetken kuumaa puheenaihetta yhteiskunnassamme ovat Kiina-ilmiö ja kuntasektorin heikentyvä talous. Kiina-ilmiön nähdään vaarantavan teollisuutemme kilpailukykyä ja vievän työpaikkoja pois Suomesta. Kuntasektorin heikentyvän taloustilanteen taas nähdään johtavan kuntien palvelutuotannon kriisitymiseen. Mikä pelastaisi Päijät-Hämeen tässä kiristyvässä tilanteessa? Ainoa kestävä vastaus on alueellisen innovaatiokyvykkyyden lisääminen. Innovaatiokyvykkyys ei auta ainoastaan puolustautumaan Kiina-ilmiön kielteisiä vaikutuksia vastaan vaan myös hyödyntämään sen myönteisiä piirteitä. Kehittyvien aluieiden, kuten Kiinan, talouskasvu luo nimittäin valtavia mahdollisuuksia niille maille ja alueille, jotka pitävät huolta kilpailukyvystään ja innovatiivisuudestaan. Samoin nykyisin julkisen sektorilla tuotettavien palvelujen turvaaminen kansalaisille vaatii varsin innovatiivisia uusia ratkaisuja, jotka voivat olla hyvinkin erilaisia kuin nykyiset. Tämä kaikki vaatii alueellisen innovaatiokyvykkyyden merkittävää lisäämistä. Innovaatiokyvykkyyden lisääminen taas vaatii koordinoitua alueellista innovaatiopolitiikkaa! Innovaatiokyvykkyyden kehittäminen verkostoyhteiskunnassa Mitä sitten ovat innovaatio ja innovaatiokyvykkyys? Innovaation käsite on muuttunut vuosien saatossa. Aiemmin sen käsitettiin useimmiten olevan teknologinen edistyaskel,joka oli seurausta itsenäisen keksijän tai tieteellisen tutkimusryhmän työn tuloksista. Innovaatioprosessi nähtiin yhdensuuntaisena prosessina, jossa laboratoriomaisissa olosuhteissa saavutetut edistysaskeleet saavuttivat jossain vaiheessa loppukäyttäjän. Nykyään suurimman osan innovaa- 5

8 tioita käsitetään syntyvän tavallisen sosiaalisen ja taloudellisen kanssakäymisen tuloksena. Innovaatiot syntyvät monitoimijaisten monensuuntaisten prosessien seurauksena ja ovat yhtä hyvin luonteeltaan vähittäisiä sosiaalisia, organisationaalisia ja institutionaalisia parannuksia toimintatavoissa kuin radikaaleja hyppäyksiä teknisissä tuotteissa ja prosesseissa. Tieteellinen tutkimustyö näiden innovaatioiden lähteenä on enemmänkin poikkeus kuin sääntö. Tärkeämpää innovaatioiden synnyn kannalta on usein toimijoiden kyky toimia yhteistyössä, oppia kollektiivisesti sekä aikaansaada luottamuksellinen ja luova ilmapiiri innovaatioprosessiin osallistuvien toimijoiden välille. Tiedon tuottaminen ja käyttäminen ovat ydinasioita, kun puhutaan innovaatioita tuottavista toiminnoista. Tiedon sanotaan olevan tärkein tuotannontekijä ja oppimisen olevan tärkein prosessi nyky-yhteiskunnassa. Tieto ja oppiminen ovat ratkaisevia tekijöitä, kun pyritään kasvattamaan kilpailukykyä. Oppimisen korostumisen myötä on alettu puhua oppivista talouksista. Lundvallin ja Borrasin (1999) mukaan oppivissa talouksissa oppiminen on jopa tärkeämpää kuin tieto, kun luodaan edellytyksiä kilpailukyvyn nostamiselle. Taloudellisessa toiminnassa todella tärkeää on kyvykkyys oppia ei vain tiedon varastoiminen. Tieto nähdään siis mieluummin jatkuvana prosessina kuin varastona. Oppivissa talouksissa painotetaan vuorovaikutteista ja kollektiivista tapaa oppia. Kollektiivinen oppiminen on dynaamista ja kertaantuvaa tiedon luomista, jossa sen vuorovaikutteisuuden vuoksi on paljon synergiaetuja. Synergiaa syntyy, kun tieto vuotaa asiantuntijalta toiselle ja luottamus kasvaa kollektiivisen oppimisprosessin aikana. Tämä intensiivinen jakamiseen perustuva prosessi luo myös uutta tietoa ja innovaatioita. Alueellinen innovaatiokyvykkyys voidaan määritellä alueellisen innovaatiojärjestelmän kyvyksi hyodyntää ja uudistaa alueen resurssikonfiguraatiota ja luoda kestävää alueellista kilpailukykyä innovaatiotoiminnan avulla. Alueellinen innovaatiojärjestelmä pitää sisällään useita erilaisia innovatiivisia verkostoja, joiden tarkoituksena on alueellisen innovaatiokyvykkyyden kasvattaminen. Verkostot ovat muodostuneet hyvin eri tavoin. Ne poikkeavat toisistaan muun muassa syntyhistorian, koon, rakenteen ja verkoston tavoitteiden mukaan (Harmaakorpi, Niukkanen, Niukkanen, Kauranen, Haikonen 2003). Silti useimmissa olemassa olevissa alueellisissa innovaatioverkostoissa on löydettävissä tietyt yhteiset piirteet. Löyhistä rakenteista johtuen tulee verkostojen sisäisiin ja välisiin suhteisiin kiinnittää erityistä huomiota. Kriittiseksi kysymykseksi muodostuukin, kuinka verkostoon pystytään luomaan avoin ja luottavainen ilmapiiri, joka mahdollistaa positiivisten ulkoisvaikutusten saavuttamisen (esim. innovaatioiden synnyttämisen muodossa) ja vuorovaikutteisen yhdessä oppimisen prosessin. Toimiakseen innovaatioprosessi vaatii verkoston osanottajien jatkuvaa yhteistyötä. Yhteistyö taas vaatii sujuakseen yhteisen kielen, sovitut käytännöt ja tavat, joiden mukaan toimitaan sekä kaikista tärkeimpänä luottamuksellisen ilmapiirin verkostossa. Verkostomaisen toimintaympäristön myötä sosiaalinen pääoma on nousemassa innovatiivisuuden edistämisen tärkeimmäksi muodoksi. Portesin (1998) mukaan kun taloudellinen pääoma on ihmisten pankkitileillä ja inhimillinen pääoma heidän päissään, sosiaalinen pääoma sijaitsee ihmisten välisissä suhteissa. Sosiaalinen pääoma ei ole kauppatavaraa, vaan sitä voidaan käytännössä synnyttää vain pitkällisen yhteistyön tuloksena. Innovatiivisuutta tukeva sosiaalinen pääoma onkin erittäin tärkeää, koska sitä ei voi kopioida ja siirtää alueellisesta innovaatiojärjestelmästä. Se voidaan kuitenkin varsin nopeasti tuhota: esimerkiksi verkostoissa olevat vapaamatkustajat, huijaaminen ja moraalisesti epäilyttävä käyttäytyminen saattavat estää sosiaalisen pääoman kehittymisen tai romuttaa jo syntyneen sosiaalisen pääoman. Innovatiivi- 6

9 sen sosiaalisen pääoman tulee kuitenkin pitää sisällään riittävän määrän avoimuutta ja luovaa jännitettä: verkostoissa on pystyttävä esittämään eriäviä mielipiteitä ja kriittisiäkin kannanottoja. Muutoin verkostoja voi uhata jähmettyminen, sulkeutuneisuus ja kuppikuntaisuus, jotka voivat johtaa kehitystä vaarantavien lukkiutumien ja kollektiivisten harhojen syntymiseen. Herääkin kysymys: onkohan Päijät-Hämeessä kärsitty tällaisista lukkitumista ja kollektiivisista harhoista? Olisiko ollut joskus niin, että tietystä sisäänlämpiävyydestä johtuen maailman muutos on jäänyt huomaatta ja alueella jähmetytty liiaksi uskoon olemassa olevan tilanteen autuudesta? Yritysten innovaatiokyvykkyyden lisääminen Yritysten innovaatioiden syntyä voidaan alueellisesti edistää monella tavalla. Perinteinen tapa on ollut perustaa yrityspalvelu- ja teknologiansiirto-organisaatiota, joista yritykset ovat voineet hakea apua ja rahallista tukea niiden törmättyä ongelmiin innovaatioprosesseissaan. Parhaimmillaan nämä palvelut ovat toimineet hyvin yksittäisissä ongelmatilanteissa, mutta pahimmillaan yritykset ovat joutuneet etsimään apua useilta luukuilta sitä kuitenkaan löytämättä. Jossain tapauksissa alueelliset yrityspalveluja teknologiansiirto-organisaatiot ovat pystyneet luomaan strategisia kumppanuuksia yritysten kanssa. Näissä on menty niin pitkälle, että eri osapuolet ovat yhdessä miettineet innovatiivisuuden problematiikkaa strategisesti yrityksen kannalta. Tällaiset strategiset kumppanuudet ovat erittäin suotavia, mutta vielä todellisessa toiminnassa melko harvinaisia. Niissä edellytykset yritysten innovatiivisen kyvykkyyden pitkäjänteiselle kehittämiselle ovat paljon kehittyneemmällä tasolla kuin yritysten ja tukiorganisaatioiden satunnaisessa kontaktoinnissa. Alueellinen innovaatiojärjestelmä on kuitenkin paljon enemmän kuin yksittäisten organisaatioiden väliset satunnaiset kontaktoinnit tai kaksisuuntaiset strategiset kumppanuudet. Luomalla proaktiivisia teema- ja sektorikohtaisia monitoimijaisia innovaatioverkostoja ja juurruttamalla yritykset osaksi näitä luodaan täysin uudenlaiset edellytykset yritysten innovatiivisuuden ja innovaatiokyvykkyyden kehittämiseksi. Innovaatioverkostojen synnyttäminen ei sinänsä riitä vaan niiden toimintaa on tuettava erilaisin verkottumista ja tiedon tuottamista edistävin tukitoimin. Hyvin toimivat innovaatioverkostot sekä tutkimus-, koulutus-, yrityspalvelu- ja teknologiansiirto-organisaatioden aktiivinen toiminta niissä luovat aivan uudet mahdollisuudet pk-yritysten innovaatiokyvykkyyden kehittämiselle. Päijät-Hämeessa luotujen innovaatiojärjestelmän ydinprosessien tehtävänä on tällaisten innovaatioverkostojen toiminnan edistäminen. Ydinprosessiajattelu on osa Lahden alueella kehitettyä alueellista kehitysalustamenetelmää, joka on alueille kehitetty innovaatiopolitiikan työväline (ks. Harmaakorpi, 2004). Menetelmässä etsitään kehittämisen kannalta hedelmällisimmät alueelliset kehitysalustat ja määritellään alueellisen innovaatiojärjestelmän ydinprosessit kehitysalustoissa olevien mahdollisuuksien hyödyntämiseksi. Ydinprosessiajattelun keskeinen osa on alueellisten innovaatioverkostojen luominen ja kollektiivisen oppimisen käynnistäminen innovaatioverkostoissa. Ydinprosessit ovat teema- tai sektorikohtaisia innovaatioverkostoja, joiden avulla edistetään koulutus- ja kehittämisorganisaatioiden sekä yritysten ja julkisorganisaatioiden välistä vuorovaikutusta. Ydinprosessien avulla määritetään kehittämistyön yhteiset tavoitteet sekä toimenpiteet ja toimijat niihin pääsemiseksi. Ydinprosessien innovaatioverkostojen tiedonluomisen ja -hallinnan edistämiseksi on alueellisessa kehitysalustamenetelmässä luotu erityinen toimintamalli, jolla edistetään verkostojen kollektiivista oppimista (Harmaakorpi, Kivelä, Melkas ja Laakso 2004 ). 7

10 Julkisen sektorin innovaatiokyvykkyyden lisääminen Julkisen sektorin innovaatiokyvykkyyden lisäämisessä on paljon samoja piirteitä kuin yritystenkin. Uudet innovaatiot syntyvät sielläkin mitä suurimmassa määrin verkostoissa. On siis pystyttävä luomaan innovatiivisia ja kollektiiviseen oppimiseen kykeneviä verkostoja. Julkisen sektorin erityishaasteet innovaatiokyvykkyyttä lisättessä liittyvät erityisesti historian painolasteihin ja päätöksentekoprosesseihin: julkisen sektorin mahdollisuudet luoda toimintaymparistö innovatiiviselle toiminnalle ja nopeille päätöksille ovat kankeammat kuin yksityisellä sektorilla. Usein palvelurakennetta uudistettaessa havaittava sosio-institutionaalinen vastarinta johtuu alueiden ja kuntien voimakkaasta polkuriippuvuudesta. Alueet ja kunnat ovat menneisyytensä vankeja: ne ovat nykyisessä tilanteessaan menneisyyden kehityskulkujen seurauksena. Ne hakevat uusia suuntia kehityspoluilla, joissa seuraavat askeleet eivät voi olla kaukana menneistä askeleista. Asia voidaan ilmaista myös niin, että alue- ja kuntalaivat ovat hitaita käännettäviä nykyisessä myrskyisässä toimintaympäristössä. Tämä seikka on visusti huomioitava, kun suunnitellaan alueellista innovaatiopolitiikkaa julkiselle sektorille. On kiinnitettävä erityistä huomiota muutosvalmiuden ja päätöksentekokyvyn lisäämiseen. Erityisen tärkeässä roolissa julkisen sektorin innovaatiokyvykkyyden kehittämisessä ovat muutosjohtamisen ja verkostojen johtamisen toimintamallit. Muutosjohtamisen ajattelutapa korostaa asennemuutoksen tärkeyttä toiminnallisen muutoksen aikaansaamiseksi. Uusia innovaatioita palvelurakenteen toimintamalleihin ei voi saada aikaiseksi, ellei alueen asenneilmasto, kompetenssit, arvot ja strategiat tue muutoksen synnyttämistä. Nämä perusasiat eivät kuitenkaan ole riittäviä edellytyksiä muutoksen aikaansaamiseksi. Koko alueen palvelurakenteen kehittäjäverkostoon on luotava muutosta tukeva kehittämisen toimintakulttuuri, joka raivaa tieltään muutosprosessissa aina mukaan tulevat kriittiset vaiheet, jotka voivat tuhota koko muutosprosessin. On synnytettävä toimintapa, jolla pystytään (i) vapauttamaan ajatukset menneistä toimintatavoista, (ii) saamaan aikaan muutos toimintatapoihin ja (iii) vakiinnuttamaan uudet toimintatavat osaksi uudenlaista toimintakulttuuria (vrt. Levin 1947). Nykyisessä verkostoyhteiskunnassa ja palvelurakennetta kehitettäessä korostuvat verkostojen johtamisen toimintatavat. Mikään organisaatio tai viranomainen ei luonnollisesti pysty yksin määrittelemään alueen palvelurakenteen kehittämisen suuntaa. Tarvitaan kykyä edistää asioita verkostomaisessa yhteistyössä ja asioiden edistäminen vaatii aina johtajuutta. Verkostojen johtamisessa keskeistä on alueellisten lukkiutumien ja kilpailevien koalitioiden syntymisen estäminen sekä sosiaalisen pääoman kasvattaminen. Päijäthämäläinen innovaatiopolitiikka Millaista Päijät-Hämeen innovaatiopolitiikan tulisi siis olla? Päijät-Hämeeltä puuttuvat merkittävät tieteelliset resurssit radikaalien innovaatioiden synnyttämiseen. Päijät-Hämeen tulisi keskittyä niin sanotun verkostoja ohjaavan innovaatiopolitiikan (Schienstock & Hämäläinen 2001, Harmaakorpi 2004) luomiseen. Politiikan avulla kehitetään alueellista innovaatiojärjestelmää ja sen verkostoja niin, että pystytään yhteistoiminnassa hyödyntämään alueen resurssipohja sekä yksityisen että julkisen sektorin hyväksi. Innovaatioiden lähteeksi nähdään näin ennemminkin erilaisten voimien yhdistäminen kuin omissa koloissa puurtaminen. Väheksymättä muita pääoman lajeja, sosiaalisen pääoman ja siihen liittyvän kollektiivisen oppimisen - merkitys korostuu tässä toiminnassa. Resurssien puu- 8

11 tetta valitetaan usein alueellisessa kehittämistoiminnassa. Sosiaalisen pääoman ja lisääntyvän yhteisen tiedon hyvä ominaisuus on se, että niitä ei voi ostaa. Ne on luotava itse, ja niiden luominen on enemmän asenne- ja tahtokysymys kuin kysymys taloudellisista resursseista. Verkostoja ohjaavaa innovaatiopolitiikkaa sekä alueellisen innovaatiojärjestelmän ja kollektiivisen oppimisen kehittämistä on Päijät-Hämeessä tutkittu ja kehitetty verrattain paljon (katso esim. Harmaakorpi 2004; Harmaakorpi ja Pekkarinen 2003; Tura ja Harmaakorpi 2003; Pihkala ja Oikarinen 2003; Harmaakorpi, Kivelä, Melkas ja Laakso 2004; Uotila, Melkas ja Harmaakorpi, tulossa). Nämä ponnistukset luovat hyvät edellytykset Päijät-Hämeen alueellisen innovaatiopolitiikan kehittämiselle. Lahden tiede- ja yrityspuisto Oy vastaa nykyisin alueellisen innovaatiopolitiikan toteuttamisesta yritysten suuntaan. Sen toimintaa tulisi laajentaa niin, että se vastaisi koko alueellisen innovaatiopolitiikan koordinoinnista. Julkisen sektorin hallinnonalat toimisivat tilaaja-tuottajamallin mukaisesti palvelujen tilaajana omien toimintojensa innovatiivisuuden kehittämiseksi. Toiminnan laadun takaamiseksi Lahden tiede- ja yrityspuisto Oy:n strategisia kumppaneita koordinaatiotehtävässä ovat Lahden yliopistokeskuksen yksiköt ja Lahden ammattikorkeakoulu. LÄHTEET Harmaakorpi, V. (2004). Building a Competitive Regional Innovation Environment the Regional Development Platform Method as a Tool for Regional Innovation Policy. Helsinki University of Technology. Espoo. Harmaakorpi, V., Kivelä, R., Melkas, H. & Laakso, H. (2004). Tiedon luominen ja hallinta alueellisessa innovaatioverkostossa. Päijät-Hämeen osaamiskeskus. Lahti. Harmaakorpi, V., Niukkanen, H., Kauranen, I. and Haikonen, A. (2003). Network Leadership in Regional Development. Case: Developing Expertise Concept for the Lahti Region in Finland. Paper presented at the International Conference of the Regional Studies Association. 12th 15th April Pisa, Italy. Harmaakorpi, V. & Pekkarinen, S. (2003). Defining a Core Process in a Regional Innovation System Case: Lahti Age Business Core Process. Paper presented at the Conference of Regional Studies Association, Pisa Italy, April Levin, K. (1947). Frontiers in group dynamics. Human Relations, Vol. 1, pp Lundvall, B.-Å. & Borrás, S. (1999). The Globalising Learning Economy: Implications for Innovation Policy. Office for Official Publications of the European Communities. Luxembourg. Pihkala, T. & Oikarinen T. (2003). Lahden seudun yritysten spin-off-potentiaali Esiselvitys. Lahden seudun osaamiskeskusohjelma. Markprint Oy. Portes, A. (1998). Social Capital: Its Origins and Applications in Modern Sociology. Annual Review of Sociology 24:1 24. Schienstock, G. & Hämäläinen, T. (2001)..Transformation of the Finnish innovation system. A network approach. Sitra Reports series 7. Hakapaino Oy. Helsinki, Finland. Tura, T. & Harmaakorpi, V. (2003). Social Capital in Building Regional Innovative Capability: A Theoretical and Conceptual Assessment. Paper presented at the 43rd Congress of the European Regional Science Association (ERSA). Jyväskylä, Finland, August Uotila, T., Melkas, H. & Harmaakorpi, V. (tulossa). Incorporating Futures Research into Regional Knowledge Creation and Management. Submitted to Futures. Revision in Progress. 9

12 Arviointi: toiminnan kehittämistä, kontrollointia, rankkeerausta? LAADUN- VARMISTUSTA LAHDEN AMMATTI- KORKEAKOULUSSA JA VÄHÄN MUUALLAKIN Tutkija Marjo-Riitta Järvinen Lahden ammattikorkeakoulu Ammattikorkeakoulut ovat reilun kymmenvuotisen historiansa aikana tottuneet keskushallinnon toteuttamiin arviointeihin, joihin on usein liittynyt vahva kontrolloinnin ja vallankäytön aspekti. Ammattikorkeakoulujen kokeiluprosessin aikana lukuisat ulkopuolelle jääneet oppilaitokset hakivat sinnikkäästi kokeilulupaa yhä uudestaan ja uudestaan mitä moninaisimmin kokoonpanoin lannistumatta kielteisistä päätöksistä. Vakinaistamisvaiheessa kilpailu käynnistyi uudestaan; nyt akkreditointi suoritettiin toimilupahakemusten perusteella ja kesti kaikkiaan noin seitsemän vuotta ennen kuin ammattikorkeakouluverkosto sai nykyisen muotonsa. Kilpailua pidetään yleensä yhtenä laadun kehittymisen takeena. Tässä lupaprosessissa kilpailu vaikutti välillä kuitenkin johtavan siihen, että todellinen opetuksen kehittämistyö jäi tekemättä oppilaitosten keskittyessä vuosi toisensa jälkeen lupahakemusten kirjoittamiseen ja hallinnollisen ylläpitorakenteen pystyttämiseen. (Järvinen 1995.) Lahden ammattikorkeakoulu sai toimilupansa ensimmäisten joukossa vuonna 1995, mikä mahdollisti kehittämistoimintojen nopean käynnistämisen. Toimilupa-arviointien jäädessä pois Korkeakoulujen arviointineuvoston (KKA) ohjelmasta KKA:n arvioinnit jakautuvat tällä hetkellä lähinnä korkeakoulujen kokonaisarviointeihin, koulutusala-arviointeihin, laatutyön auditointeihin, teema-arviointeihin, laatu- ja huippuyksikköarviointeihin sekä erikoistumisopintojen arviointeihin. Erikoistumisopintojen arviointi ja rekisteröinti muistuttaa akkreditointityyppistä arviointia kuten aiemmat toimilupa-arvioinnitkin; arvioinnin tuloksena lupa joko saadaan, evätään tai saadaan ehdollisena tiettyjen kehittämistoimenpiteiden jälkeen. Sitä vastoin laatuyksikkövalinnat ovat luonteeltaan rankkeeraavia. Vuorovuosina toteutettavissa 10

13 ammattikorkeakoulujen opetuksen laatuyksikkö ja aluekehitysvaikutuksen huippuyksikköarvioinneissa valitaan 4 6 parasta, jotka maineen ja kunnian lisäksi saavat merkittävän suuruisen rahallisen palkinnon. KKA kuitenkin korostaa, että kaikissa arvioinneissa on mukana kehittävä näkökulma. KKA:n käyttämä arviointimenetelmä koostuu itsearvioinnista, ulkoisesta asiantuntija-arvioinnista (johon sisältyy arviointivierailu) sekä julkisesta raportista. Lahden ammattikorkeakoulu arvioinnin kohteena ja toteuttajana Lahden ammattikorkeakoulu on ollut mukana monenlaisissa KKA:n koordinoimissa arvioinneissa. Opetuksen huippuyksikköarvioinnit voivat kohdistua yksittäisiin laitoksiin, koulutusohjelmiin, suuntautumisvaihtoehtoihin tai vastaaviin, kun sitä vastoin aluekehitysvaikutuksen huippuyksikköstatusta voi hakea vain koko ammattikorkeakoulu. Näyttöä tulee tällöin olla koko toiminnan laajuudelta. Lahden ammattikorkeakoulu on saanut opetuksen huippuyksikköpalkinnon molemmilla hakukierroksilla; huippulaatua ovat edustaneet Muotoiluinstituutti vuonna 2000 ja Oppimiskeskus Optiimi Sosiaali- ja terveysalan laitokselta vuonna Aluevaikutus on korkeakoulujen uusimpia painopisteitä. Lahden alueella aluevaikuttavuutta on pohdittu Lahden kaupungin aloitteesta muun muassa. KKA:n koordinoiman Lahden korkeakoulutoimintojen arvioinnin yhteydessä. Arviointi nosti esille useita kehittämiskohteita hieman lennokkaiden toimenpidesuositusten ohella ( akateemisen Osmo Vänskän rekrytointi jne.) (Katajamäki ym. 2002). Aluevaikuttavuutta analysoitiin myös Lahden alueen korkeakoulujen laatiessa yhteistä aluestrategiaansa (Lahden malli oppivan alueen aluestrategia, 2002). Lahden ammattikorkeakoulu on kisaillut kaksi kertaa myös aluekehitysvaikutuksen huippuyksikköhaussa, mutta toistaiseksi ilman menestystä. KKA:n jälkimmäisessä palautteessa todetaan muun muassa, että Lahden ammattikorkeakoulun toimintaympäristö metropolialueen reunalla on aluevaikuttavuuden kannalta poikkeuksellisen haasteellinen. Lahden ammattikorkeakoulun ei kuitenkaan katsottu vielä saavuttaneen sitä merkittävää aluevaikuttajan roolia, jonka sen laaja koulutusalapohja ja t&k-panostukset periaatteessa mahdollistaisivat. KKA:n arvion mukaan Lahden ammattikorkeakoulun alueellinen kehittäjärooli voi jäsentyä niin, että lähitulevaisuudessa aluevaikutuksesta on nähtävissä konkreettisempia näyttöjä ja tuloksia. (KKA 2003.) Kehittämistyötä on jatkettu määrätietoisesti tavoitteena alueellisen roolin vahvistuminen ja konkretisoituminen. Tehdyistä toimenpiteistä on esimerkkinä muun muassa Innovaatiokeskuksen perustaminen keväällä Lahden ammattikorkeakoulu toteuttaa myös omia sisäisiä arviointejaan. Lahden ammattikorkeakoulun arvioinnit kohdistuvat perustehtävän toteuttamisen kannalta tärkeisiin osa-alueisiin. Arvioinnin kohteina ovat opetus, tutkimus- ja kehitystoiminta, tukitoiminnot sekä niihin liittyen osaaminen (henkilöstö, opiskelijat, valmistuneet). Itsearviointi on yleisin arviointimenetelmä ja sen keskeisimpiä kohteita ovat koulutusohjelmat, jotka ovat ammattikorkeakoulun tärkeimpiä tuotteita. Laadunvarmistusjärjestelmän kehittämistyö on käynnistynyt Lahden ammattikorkeakoulussa keväällä 2004 ja siihen liittyen laaditaan arviointisuunnitelma. Arviointisuunnitelmaan sisältyy mm. arvioinnin tavoitteet ja menetelmät, itsearviointien perusperiaatteet, seuranta- ja palautejärjestelmät, vastuutukset, mittarit ja arviointitiedon hyödyntämisen periaatteet. Arviointisuunnitelman osana on arvioinnin kokonaisohjelma, jossa on määritelty lähivuosina toteutettavat itsearvioinnit ja niiden ajankohdat. Arvioinnin kehittäminen on noussut yhdeksi painopisteeksi, sillä laadun tasoa ei voi määritellä 11

14 ilman arviointia. Arviointia on tehtävä monella eri tasolla, eri muodoin, jatkuvasti ja siihen on kaikkien osallistuttava. Laatu on ihmisten luomaa ja siitä syystä sitä voidaan myös muuttaa - tosin pitkäkestoisen ja tavoitteellisen kehittämistyön seurauksena. Keskinkertaisesta laadusta on mahdollista kehittää hyvää ja valitettavasti myös toisinpäin. Kokonaisvaltainen laadun kehittäminen edellyttää henkilökunnan, opiskelijoiden, työelämän edustajien ja myös muiden yhteistyökumppanien osallistumista. Ennen muuta kehittämistyö perustuu kuitenkin opettajien asiantuntijuudelle ja heidän kykyynsä motivoitua yhä uudestaan, vuosi toisensa jälkeen opetuksen kehittämiseen. (Lämsä 2003, 96.) Moninaista laatukeskustelua Laadun arviointi herättää monenlaisia kysymyksiä: esimerkiksi laatu suhteessa mihin ja kenen näkökulmasta? Eri intressiryhmät antavat laadulle erilaisia merkityksiä. Laatu on hyvin kontekstisidonnainen käsite ja on siten vahvasti riippuvainen ympäristöstä, intressiryhmän asemasta koulutuskentässä, arvioinnin tarkoituksesta ja valitusta näkökulmasta. Laatuun liittyy vilkas ja ikuinen keskustelu siitä, kuka oikeastaan on korkeakoulun asiakas. Yrityselämässä asia on selvä: asiakas on se, joka ostaa ja usein myös tilaa tuotteen. Mutta kuka tai mikä on ammattikorkeakoulun asiakas? Tätä voi tarkastella kahdella yritysmaailmasta lainatulla tavalla: korkeakoulutuksen ostajan ja korkeakoulutuksen tilaajan näkökulmasta. Ammattikorkeakoulutuksen selvästi suurin maksaja on opetusministeriö. Lahden ammattikorkeakoulun menoista opetusministeriön osuus on 80 %. Opetusministeriö siis ostaa ja maksaa koulutuksen. Se on siten laadusta päättävä asiakas. Sen asettamilla kriteereillä pitää myös arvioida koulutuksen laatua. Näin asia onkin: ministeriö on asettanut ison määrän erilaisia laatua kuvaavia tulosmittareita, joita seurataan tiiviisti ja käsitellään muun muassa vuosittaisissa tulossopimusneuvotteluissa. (Paakki 1996, Orelma 2004.) Yritykset ja muut yhteisöt tilaavat korkeakouluilta osaavaa työvoimaa sekä käytäntöön sovellettavissa olevia tutkimustuloksia. Tuotteen tilaajana yritykset ovat siten myös eittämättä korkeakoulun asiakkaita. Loppujen lopuksi opetuksen ja opiskelijoiden laatu mitataankin vasta työelämässä, kun konkretisoituu, 1) millaisiin tehtäviin opiskelijat sijoittuvat työelämässä, 2) millaiseksi työnantajat arvioivat palkkaamiensa opiskelijoiden osaamistason ja 3) kuinka hyvin tai huonosti opiskelijat katsovat hankkimansa koulutuksen vastaavan työtehtäviään. (Paakki 1996, Orelma 2004). Myös opiskelijoita pidetään usein asiakkaina, vaikka asiasta ollaankin montaa mieltä. Asiakasnäkökulmaa soveltaen opiskelijat nähdään yhteiskunnan tulevina työntekijöinä, jotka ovat korkeakoulussa hankkimassa tarvittavaa osaamista. Näin ollen nimenomaan heillä on oikeus vaatia laadukasta, työmarkkinoilla ja työelämässä menestymisen kannalta relevanttia koulutusta. Myös opiskelijat sijoittavat koulutukseensa koulutuksen maksuttomuudesta huolimatta aikakin on rahaa. (Orelma 2004.) Varsinkin opiskelijat ovat voimakkaasti vastustaneet asiakasnäkökulmaa. Opiskelijat haluavat, että heidät nähdään asiakkaan ja tuotteen sijaan korkeakouluyhteisön jäseninä kuten opettajat ja muu henkilökuntakin (Myllys 2003, 94). Arvioinnin tavoitteista ja asetuista kriteereistä keskustellaan myös paljon. Ihminen pyrkii yleensä tekemään sitä, mitä mitataan. Ongelmallista tämä on silloin, jos on tehty vääriä valintoja. Kuka on tarpeeksi pätevä asettamaan oikeita tavoitteita asiantuntijaorganisaatiossa? Toimivan arviointijärjestelmän kannalta on olennaista, että 1) on asetettu oikeat ja toiminnan kehittämisen kannalta relevantit tavoitteet (strategiat), 12

15 2) näihin tavoitteisiin pyritään (toiminta) ja 3) tavoitteiden saavuttamista seurataan (mittarit). Koko kehittämistyöltä putoaa pohja pois, jos lähtöasetelma on väärä. Toisaalta tässäkin on kyse arvovalinnoista objektiivista totuutta on vaikea löytää. Yhtenä arvioinnin kriteerinä käytetään usein opiskelijatyytyväisyyttä. Opiskelijoiden tyytyväisyys ei kuitenkaan ole laadun tae. Tarvitaan todellisempaa ja syvällisempää tietoa. Toki on hyvä asia, että opiskelija viihtyy opinahjossaan ja on tyytyväinen. Mutta laadun arvioinnissa ei riitä, että jäädään täysin opiskelijan ilmaiseman kokemuksen tasolle. Tarvitaan useita erilaisia mittareita. Aika ajoin pohditaan myös sitä, miksi aina palkitaan rankkeerauskisassa parhaiten menestyneitä, korkeatasoisia laitoksia tai koulutusohjelmia. Miksi ei resursoida niitä, jotka todella tarvitsevat tukea toimintansa kehittämiseen? Parhaiten menestyneiden palkitsemista on perusteltu mm. sillä, että toisentyyppinen lähestymistapa saattaisi vääristää itsearviointeja. Helsingin yliopiston opetuksen laadunarviointiprojektissa asia ratkaistiin niin, että hankerahaa myönnettiin parhaisiin kehittämiskohteisiin. Eli tavallaan palkitaan huonoja, mutta todellisuudessa ns. huonot laitokset tai vastaavat ovat passiivisia keksimään hankkeita. Sitä vastoin ns. hyvätasoiset laitokset ja oppiaineet ovat ajan hermoilla ja keksivät hyvästä tasostaan huolimatta uusia haastavia kehittämiskohteita. (Pakkanen 2004.) Ammattikorkeakoulusektorilla käydään keskustelua myös siitä, minkälaisia arviointityökaluja ja -menetelmiä käytetään. Etenkin ammatillisella toisella asteella mutta myös monissa ammattikorkeakouluissa on käytössä Euroopan laatupalkintokriteeristö (EFQM) entisten Suomen laatupalkintokriteeristöjen ja ISO-standardien jälkeen. Yritysmaailmaan suunnitellut työkalut eivät sellaisenaan kuitenkaan tuntuisi sopivan koulutusorganisaatioihin. Kyse on jokseenkin mekanistista työkaluista ja menetelmistä, jotka elävät oman aikansa eivätkä riittävästi suuntaudu tulevaisuuteen. Esimerkiksi Euroopan laatupalkinto saattaisi paremmin sopia sovellettuna versiona ilman pisteytyksiä. Tässä näyttäisi olevan selvä ero ammattikorkeakoulujen ja yliopistojen välillä. Yliopistot luottavat pehmeämpiin laadun arviointimenetelmiin, sillä yliopistojen laadunvarmistusjärjestelmien kuvauksissa ei yhtä usein törmää esimerkiksi EFQM:ään. Nyt kun molemmat korkeakoulusektorit kehittävät omia laadunvarmistusjärjestelmiään valmistautuessaan KKA:n auditointeihin, pieni benchmarkkaus voisi olla hyödyllistä. Viimeisimmät haasteet Eurooppalaisen korkeakoulutusalueen kehittäminen (ns. Bolognan prosessi) tuo uusia velvoitteita myös kansalliselle laadunvarmistustyölle. Suomessa otetaan KKA:n koordinoimana käyttöön korkeakoulujen laadunvarmistusjärjestelmien auditoinnit vuodesta 2005 alkaen. Työryhmän löyhän ohjeistuksen mukaan korkeakoulujen on kehitettävä laadunvarmistusjärjestelmiään siten, että ne - täyttävät eurooppalaiset kehittymässä olevat laadunvarmistuskriteerit - ovat osa toiminnan ohjaus- ja johtamisjärjestelmää - kattavat korkeakoulun koko toiminnan - nivoutuvat osaksi korkeakoulun normaalia toimintaa - ovat jatkuvia - ovat dokumentoituja ja - mahdollistavat kaikkien korkeakouluyhteisöjen jäsenten osallistumisen. (OPM 2004:6). 13

16 Lahden ammattikorkeakoulun kannalta tämä tarkoittaa sitä, että laatutyö on tarpeen jäsentää kokonaisuudessaan uudestaan. Laatutyötä on tehty pitkään, mutta yhtenä ongelmana on tällä hetkellä se, etteivät laadunvarmistuksen periaatteet ja sen eri osa-alueet hahmotu ja konkretisoidu selkeästi laitostasolle osin puutteellisen dokumentoinnin ja sitouttamisen vuoksi. Lahden ammattikorkeakoulun nykyinen laadunvarmistusjärjestelmä (=laatutyö) on dokumentoitava mahdollisimman konkreettisella, läpinäkyvällä ja ymmärrettävällä tavalla. Laadunvarmistusjärjestelmän dokumentointi perustuu ammattikorkeakoulun olemassa oleviin käytäntöihin, menettelytapoihin ja järjestelmiin, joilla laadun tasoa on pyritty turvaamaan ja joilla sitä pyritään kehittämään. Ydinprosessit on syytä päivittää ja määritellä selkeät vastuutukset. Uusien strategioiden (Lahden ammattikorkeakoulun kehittämisen strategia sekä Hyvän oppimisen strategia) avaaminen laadunvarmistuksen näkökulmasta on keskeisessä asemassa. Samalla on nostettava esiin niitä haasteita ja kehittämistarpeita, joita laadunvarmistusjärjestelmään liittyy niin kansallisesta kuin kansainvälisestäkin koulutuspolitiikan ja laadunvarmistuksen näkökulmasta. Erityistä huomiota on kiinnitettävä siihen tietoon, jota laadunvarmistusjärjestelmä tuottaa. Onko tieto koulutuksen kehittämisen kannalta relevanttia? Ja kuka kerää, analysoi ja levittää tiedon? Bolognan prosessissa laadunvarmistuksen yhdeksi keskeiseksi elementiksi on nostettu läpinäkyvyys. Kun koko arviointiprosessi kriteereineen ja tuloksineen tehdään läpinäkyväksi, on mahdollista oppia sekä itseltä että muilta. Kuten Antti Kauppi (2004, 17) toteaa: Arviointi on lopulta aina arvon määrittämistä. Jotta voisi ymmärtää, mikä on arvokasta ja mikä ei, asiat pitää voida nostaa pöydälle ja niistä pitää voida keskustella avoimesti. Muussa tapauksessa on olemassa vaara, että arvioinnista tulee yksipuolinen vallankäytön väline, rutiinien kontrollin kehys ja/tai todellisuudesta irtautunut retoristen strategioiden peli. LÄHTEET: Järvinen, M-R Ammattikorkeakoulut ja yhteensulauttaminen Suomessa. Koulutussosiologian tutkimuskeskus, raportti 27. Turun yliopisto. Kauppi, A Ammattikorkeakoulun koulutuksen kehityslinjoja. Teoksessa A. Kauppi & T. Huttula (toim.) Laatua ammattikorkeakouluihin. Korkeakoulujen arviointineuvoston julkaisuja 2003:7. Edita: Helsinki. Katajamäki, H., Artima, E., Hannelin, M. ym Mahdollinen korkeakouluyhteisö. Lahden korkeakouluyksiköiden alueellisen vaikuttavuuden arviointi. Korkeakoulujen arviointineuvoston julkaisuja 2002:8. Edita: Helsinki. KKA Korkeakoulujen arviointineuvoston palaute aluekehitysvaikutuksen huippuyksikköhakijalle. Lahden malli oppivan alueen aluestrategia Lämsä, A-M Työyhteisö laatua luomassa. Teoksessa A. Kauppi & T. Huttula (toim.) Laatua ammattikorkeakouluihin. Korkeakoulujen arviointineuvoston julkaisuja 2003:7. Edita: Helsinki. Myllys, H Ammattikorkeakouluopiskelu opiskelijan näkökulmasta. Teoksessa A. Kauppi & T. Huttula (toim.) Laatua ammattikorkeakouluihin. Korkeakoulujen arviointineuvoston julkaisuja 2003:7. Edita: Helsinki OPM 2004:6. Korkeakoulutuksen laadunvarmistus. Opetusministeriön työryhmien muistioita ja selvityksiä. Koulutus- ja tiedepolitiikan osasto. Orelma, A Valmistujaispuhe Lahden ammattikorkeakoulun tutkintopäivänä Paakki, J Akateemisen tuotteen laatu ja prosessin kypsyys. Yliopisto 1996:7. Pakkanen, P Helsingin yliopiston opetuksen laadun arviointi ja tuloksellisuus. Luento Korkeakoulutuksen laatu ja sen arviointi -täydennyskoulutuksessa

17 IKÄÄNTYVIEN ELÄMÄNTYYLI PÄIJÄT-HÄMEESSÄ Professori Antti Karisto ja tutkija Riikka Konttinen Helsingin yliopiston tutkimus- ja koulutuskeskus Palmenia Tämä kirjoitus perustuu julkaisuumme Kotiruokaa, kotikatua, kaukomatkailua. Tutkimus ikääntyvien elämäntyyleistä (Palmenia-kustannus 2004), joka puolestaan on osa laajaa Ikihyvä Päijät-Häme -hanketta. Ikihyvä-tutkimuksessa seurataan kolmen ikäryhmän (vuosina , ja syntyneiden) vanhenemista kymmenen vuoden ajan Päijät-Hämeen sairaanhoitopiirin 14 kunnassa. Asioita ei pelkästään tutkita, vaan hankkeessa pyritään myös vaikuttamaan elintapoihin. Eikä tutkimusta suunnata pelkästään akateemiselle yleisölle, vaan sen toivotaan palvelevan myös kuntakenttää. Olemme tutkimuksessamme halunneet avata uutta näkökulmaa väestön vanhenemiseen, joka nähdään yleensä yksipuolisesti ongelmana. Väestön vanheneminen merkitsee muutakin kuin hoitoa ja hoivaa vaativien vanhusten lukumäärän kasvua. Työelämästä ei siirrytä suoraan vanhuuteen, vaan suomalaisilla on eläkkeelle jäädessään keskimäärin vuotta elinaikaa. Siitä vain pieni osa jälleen keskimäärin on sairauksien ja vaivojen vaivaamaa vanhuutta. Paljon kauemmin ollaan kolmannessa iässä, jota on pidetty omille hyvinvointipyrkimyksille omistettuna aikana. Suurten ikäluokkien jäädessä eläkkeelle Suomi on täynnä kuusi- ja seitsemänkymppisiä kansalaisia, joilla on energiaa ja ostovoimaa. Mitä kaikkea tapahtuukaan vapaa-ajan teollisuudessa, median ja kulttuurin kulutuksessa, palvelujen käytössä, asumisessa ja elämäntyylimarkkinoilla? Tutkimuksemme perustuu kahden, vuonna 2002 tehdyn Ikihyvä-kyselyn ns. avovastauksiin, joissa vastaajat ovat omin sanoin kertoneet esim. siitä, ketä iäkästä henkilöä he ihailevat, mikä kirja on tehnyt heihin suuren vaikutuksen, missä he ovat matkustaneet, mikä on heidän lempiruokansa ja mitkä ovat olleet heidän elämänsä merkittävimpiä käännekohtia. Avovastaukset auttavat pääsemään ainakin jossain määrin kiinni siihen, mikä on tavoitteena 15

18 laadullisessa tutkimuksessa: asioille annettuihin merkityksiin. Koska vastaajia on yli 2800, on toisaalta mahdollista tutkia myös elämäntyylipiirteiden yleisyyttä eri väestöryhmissä. Käsityksen tällaisen, osittain aineistolähtöisen tutkimuksen työläydestä antaa se, että avovastauksia luokiteltaessa jouduttiin tekemään yli luokittelupäätöstä. Tässä kirjoituksessa on tilaa vain muutamalle esimerkille. Ensimmäinen koskee kiinnittymistä paikkoihin. Vastaajilta udeltiin, onko heillä sellaisia suosikkipaikkoja, jotka ovat heille tärkeitä toisten ihmisten tapaamispaikkoina. Kysyttiin myös, onko heillä sellaisia lempipaikkoja, jotka ovat heille tärkeitä sinänsä ja jossa he käyvät mielellään myös yksikseen. Tällaisten paikkojen kirjo oli melkoinen, minkä voi aavistaa jo alla olevista poiminnoista. Jälkimmäisten, henkilökohtaisten mansikkapaikkojen luokitus on esitetty taulukossa 1. Naisilla nämä paikat löytyvät usein luonnosta, kaikkein useimmin nuorimmilla naisilla. Kyse lienee äskettäin kaupungistuneen yhteiskunnan tuottamista sukupolvieroista. Vanhin ikäryhmä on varttunut agraarisessa Suomessa, jossa luonto oli lähellä, mutta se oli niin lähellä ja niin itsestään selvää, että siihen ei ehkä kiinnitetty erityistä huomiota. Vasta kaupungistuneessa Suomessa luonto on tullut tietoiseksi arvoksi. Poimintoja tärkeistä tapaamispaikoista: Esson baari Harjulan opintopiirit Inkerinsuomalaisten juhlat kahvion pappakerho Kivijärven kioski kesällä sunnuntaiaamuisin luennot, markkinapäivät metsästysseuran maja työttömien paja naapurin rantasauna uimahallin sauna ikonikerho, taidenäyttelyt autoliikkeet Poimintoja lempipaikoista, joissa käydään myös yksin: äidin hauta antikvariaatit karpalosuo syksyllä koripallo-ottelut metsä rantakivellä istuminen ravien etäpelipiste vanhat rautatieasemat etelässä golfia pelaamassa auringossa olo lintutalo tähtitorni Taulukko 1. Lempipaikat sukupuolen ja ikäryhmän mukaan (%). Miehet Naiset Kaikki Kaikki Päijät- Häme Luonto Kesämökki, syntymäkoti, sauna Vapaa-ajan ja harrastamisen paikat Kaupunkipaikat Järjestö-, yhdistysja kerhotilat Seurakunnan tilat Kyläpaikat

19 Miehilläkin luonnosta löytyvät lempipaikat ovat yleisiä, mutta yhtä yleistä on, että lempipaikka on jokin elämänhistoriallisesti latautunut paikka: syntymäkoti, kesämökki tai sauna. Se ero naisten ja miesten valinnoissa on yleisemminkin, että miesten lempipaikat ovat useammin henkilökohtaista tilaa, naisten taas erilaisten pienryhmien jakamaa tai kaikkien käytössä olevaa tilaa. Molempia sukupuolia koskettava suomalaisuuspiirre taas on se, että lempipaikat löytyvät paljon useammin luonnosta kuin kaupungista. Tämä koskee yhtä lailla kaupunkilaisia. Toinen esimerkkimme koskee matkustelua ja muistuttaa siitä, että ikääntyvien ihmisten elämä ei nyky-yhteiskunnassa ole pelkkää paikoillaan pysymistä. Vastaajilta kysyttiin, mikä on kauimpana oleva paikka, jossa he ovat käyneet, ja minä vuonna tämä on tapahtunut. Toinen kysymys koski kyselyä edeltäneenä vuonna tapahtunutta matkustelua. Myös sitä kartoitettiin kysymällä kauimpana olevaa paikkaa, minne oli matkustettu. Vanhimmassa ikäryhmässä oli eniten (neljännes) niitä, jotka eivät ole viimeisen vuoden aikana matkustelleet lainkaan. Myös ulkomailla käyneiden osuus on matalin vanhimmassa ikäryhmässä, mutta vuotiaistakin peräti 38 prosenttia oli käynyt vuoden aikana ulkomailla (62 66-vuotiaista 50 % ja vuotiaista 55 %). Miesten ja naisten matkustelussa ei voitu havaita eroja, mutta alueellisia eroja on etenkin matkakohteissa. Ulkomaille oli matkustanut 63 prosenttia (vuoden aikana ylipäänsä matkustaneista) lahtelaisista, 58 prosenttia ns. kehyskuntien asukkaista ja 54 prosenttia Päijät-Hämeen reuna-alueen asukkaista. 1 Reuna-alueen asukkaiden ulkomaankohde löytyi Pohjoismaista tai Baltiasta (luultavimmin Tallinnasta) useammin kuin lahtelaisten. Vielä suurempia olivat sosioekonomiset erot. Kun prosenttia yrittäjistä ja ylemmistä toimihenkilöistä oli matkustanut Pohjoismaita tai Baltiaa pitemmälle, osuus työntekijöissä ja viljelijäväestössä oli prosenttia. Alueellisia eroja tutkailtaessa on hyödyllistä eritellä erojen luonnetta. Onko kyse aidosta alueellisesta erosta vaiko vain siitä, että eri alueilla väestökokoonpano on erilainen. Sen selvittämiseksi, palautuvatko alueelliset erot sosioekonomisiin eroihin, tutkimme matkakohteita yhtäaikaisesti molempien selittäjien suhteen. Suurimmaksi osaksi ne palautuvat sosioekonomisiin eroihin, mutta omasta sosioekonomisesta asemasta riippumattakin kaupungistunut elinympäristö lisää hieman kauas suuntautuvaa matkustelua. Esimerkiksi reuna-alueella asuvista työntekijöistä 54 prosentilla edellisen vuoden matkat ovat rajoittuneet kotimaahan, kehyskunnissa asuvista työntekijöistä 51 prosentilla ja lahtelaisista työntekijöistä 47 prosentilla. Tai kun verrataan alempien toimihenkilöiden ryhmää: lahtelaisista alemmista toimihenkilöistä 11 prosenttia on matkustanut vuoden aikana Euroopan ulkopuolelle, kun osuus kehyskunnissa on seitsemän ja reuna-alueella vain kaksi prosenttia. 1 Kehyskunniksi kutsutaan Asikkalaa, Heinolaa, Hollolaa, Orimattilaa ja Nastolaa, jotka ovat päijäthämäläisittäin suuria, nykyiseltä elinkeinorakenteeltaan palvelu- ja teollisuusvaltaisia kuntia. Suurin osa kehyskuntien väestöstä asuu taajamissa. Yksi osoitus niiden taloudellisesta sidoksesta Lahteen on vilkas pendelöinti: prosenttia niiden työvoimasta käy Lahdessa töissä. Muut kunnat (Artjärvi, Hartola, Hämeenkoski, Iitti, Kärkölä, Padasjoki, Pukkila ja Sysmä) kuuluvat Päijät-Hämeen sairaanhoitopiirin reuna-alueen kuntiin. Ne ovat kehyskuntia pienempiä, maatalousvaltaisempia ja myös sikäli maalaisempia, että haja-asutusta on selvästi enemmän. Maantieteellinen ja taloudellinen etäisyys Lahdesta on suurempi, mikä näkyy muun muassa siinä, että Lahteen suuntautuva työssäkäynti on vähäisempää (1 18 %). 17

20 Taulukko 2. Kaukaisin matkakohde elämän aikana sukupuolen ja ikäryhmän mukaan (%). Miehet Naiset Kaikki Kaikki Päijät- Häme Suomi Pohjoismaat tai Baltian maat Eurooppa (ml. Venäjä) Muut maanosat Kuvio 1. Millä vuosikymmenellä vastaaja on käynyt elämänsä kauimmaisessa paikassa. Luokiteltaessa elämän aikaisia matkakohteita taulukkoon 2 saatiin selville sekin, paljonko on niitä, jotka eivät ole koskaan käyneet ulkomailla. Heitä ei ole enempää kuin viitisen prosenttia. Miehet ovat aavistuksen naisia enemmän käyneet Euroopan ulkopuolella, ja naisten kaukaisin kohde vastaavasti on hieman useammin Euroopassa. Erot ovat kuitenkin vähäisiä, samoin ikäryhmien välillä. Ikäryhmien välisten erojen pienuus johtuu tosin siitä, että vanhimpaan 18

21 ikäryhmään kuuluvien matkustushistoria on lähempänä lopullista. Nuoremmat ehtivät vielä matkustaa ennen kuin ovat samassa iässä. Kuviosta 1 nähdään, että kaikissa ikäryhmissä on yleisintä, että elämän kaukomatka on tehty 1990-luvulla, laman vuosikymmenellä luvun ensimmäisiin vuosiin (2000 kevät 2002) se ajoittuu suunnilleen yhtä usein kuin 1980-luvulle, ja sitä aikaisempiin vuosikymmeniin se osuu harvoin. Vanhimpien vastaajien matkat jakautuvat hieman tasaisemmin eri vuosikymmenille, mutta erot ovat pienet, mikä tekee tuloksesta kiinnostavan. Se, että kauimpana olevassa paikassa on käyty tyypillisesti aika äskettäin, tarkoittaa, että eri kohortteihin kuuluvat ovat tehneet tämän matkan eri-ikäisinä. Vanhenemisen tutkimuksessa puhutaan paljon APC-ongelmasta eli siitä, että iän mukaiset erot voivat olla joskus pikemmin sukupolven tai historiallisen ajan kuin iän tuottamia. Yleensä ei ole helppoa päätellä, mistä niistä on kyse. Tässä päätelmä näyttää selvältä: kotikonnuilta kauas suuntautuva matkailu ei ole niinkään ikään eikä (poikkileikkaustietojen valossa) sukupolveenkaan liittyvä ilmiö, vaan nimenomaan aikaan liittyvä. Matkustelusta on tullut osa suomalaista elämänmuotoa, ja tämä koskee eläkeikäisiäkin ihmisiä. Käyttämässämme aineistossa on erityisen paljon tietoa ihmisten terveyskäyttäytymisestä. Vaikka se ei ollut tutkimuksen kohteena, havaitsimme että myös elämäntyylit voivat olla terveystavoitteisia. Elää terveellisesti on monille vanheneville ihmisille tärkeä päämäärä ja samalla arkikäyttäytymistä enemmän tai vähemmän luonnehtiva asia. Elämäntyylin terveystavoitteisuus on tyypillistä etenkin naisille. Päinvastaisen, terveydelle viileän elämäntyylin paikansimme taas suurten ikäluokkien miesten keskuuteen. avautuviin mahdollisuuksiin. Sosioekonominen asema ei kuitenkaan alkuunkaan määrää ihmisten elämäntyyliä. Koulutuksella mitatulla kulttuuripääomalla on oma merkityksensä, joka esimerkiksi taideharrastusten kohdalla on suuri. Erilaisten harrastusten ja elämäntyylioptioiden kirjo on kuitenkin niin mittava, ettei kulttuuripääomakaan valtavan pitkälle määritä ainakaan sitä, miten paljon elämässä on sisältöä. Erityisen suuri merkitys tuntuu olevan terveyteen liittyvällä energiapääomalla : toimintakyvyllä, vitaalisuudella ja niihin liittyvällä minäkuvalla. Tämä tuli esille tutkiessamme ihmisten käsityksiä siitä, millaiset mahdollisuudet heidän iässään on tehdä ja harrastaa sitä, mitä halutaan. Sukupuolen, alueen, ikäryhmän ja sosioekonomisen aseman selityskyky oli vaatimaton verrattuna energiapääoman selityskykyyn. Kollektiivisissa kulttuurisissa tulkinnoissammekin juuri terveydestä on tullut tärkeä asia. Terveyden kulttuurisesti tunnustettu arvo on kasvanut modernisoitumisen ja siihen liittyvän rationalisoitumisen myötä. Elämän hyvyyttä punnitaan paljolti terveysprisman läpi, esimerkiksi ruoan hyvyyttä mitataan lisääntyvästi sen terveellisyydellä. Kokonaan toinen asia on, että ihmiset eivät aina toimi terveyttä periaatteessa arvostavien näkemystensä mukaisesti. Saatoimme havaita, että sosioekonominen asema ja siihen liittyvä taloudellinen tilanne vaikuttavat elämänkulkuun ja eläkeiässä 19

22 Vesijärvi on Järvi Suomen portti, onhan siitä yhteys Päijänteelle, Jyväskylään ja Keiteleelle saakka. Vesijärvi ei kilpaile Päijänteen kanssa koollaan vaan ainutlaatuisella luonnollaan ja kulttuurihistoriallaan. Harvalla järvellä näkee yhtä paljon puolessa tunnissa, etenkin kuin Vesijärvi sattuu olemaan myös Suomen parhaita lintujärviä. Salaisuudet ja nautinnot avautuvat parhaiten niille, jotka kauniina kesäaamuna lähtevät itse kokemaan Vesijärven luonnon monimuotoisuuden ja kauneuden. Missään maassamme ei myöskään esiinny yhtä paljon harvinaisia vesikasveja kuin Vesijärvellä. Vesijärven kalastuksen historia on loistelias; erityisen kuuluisia olivat Vesijärven eli Paimelan lahna, ankerias ja muikku. Kustaa Vaasa ihastui Vesijärven ankeriaisiin niin, että perusti järvelle kruununkalastamon. Takavuosina järven kalasto koki pahoja takaiskuja, mutta on nyt jo toipunut. Onnistuneen kalaveden hoidon ansiosta kuhasaaliit ovat kohonneet huipputasolle ja järvisiika voi hyvin. Järvitaimen voi myös käydä pyydykseen. Vesijärvellä on pitkä vesiensuojeluhistoria VESIJÄRVI PARASTA PÄIJÄT-HÄMETTÄ Limnologi Juha Keto Vesijärvi II-projekti Lahden kaupungin valvonta- ja ympäristökeskus Vesijärvi on ensimmäisen ja toisen Salpausselän väliin syntynyt lehto- ja lähdejärvi. Kirkkaan veden hyvän tuottavuuden takia järvi on parhaita kalajärviä maassamme. Vesijärvi on Suomen 24. suurin järvi, sen pinta-ala on 111 km2, keskisyvyys 6 m ja valuma-alueen pintaala 509 km2. Latvajärvenä sen viipymä (aika, jossa vesi kerran vaihtuu) on pitkä, 6 vuotta. Vesijärvellä on takanaan pitkä likaantumishistoria ja lyhyt toipumisen jakso. Järveen kohdistunut kuormitus kasvoi liialliseksi jo 1900-luvun alussa teollisuusjätevesien johdosta, ja järven veden laatu heikkeni edelleen ja luvuille tultaessa Lahden väkiluvun nopeasti kasvaessa. 20

23 Vuodesta 1976 lähtien kaupungin puhdistetut jätevedet ohjattiin laskemaan Porvoonjoen kautta Itämereen. Tästä alkoi Vesijärven hidas toipuminen. Järveä vaivaavat sisäisen kuormituksen aiheuttamat sinileväkukinnat pahenivat kuitenkin 1980-luvun puolivälissä, ja järven kunnostaminen, Vesijärvi-projekti alkoi vuonna Sinileväkukinnat loppuivat vuonna 1990 ja järven vesi kirkastui. Osana hoitoa Vesijärveen istutettiin kuhaa, ja se alkoi menestyä hyvin. Vesijärvestä tuli maamme järvien hoidon malliesimerkki. Vesijärven kunto oli koko1990-luvun suhteellisen hyvä. Tämä tila kyettiin kuitenkin vuosikymmenen lopulla ja järven kuormituksen lisääntyessä säilyttämään vain jatkuvan hoidon ansiosta, sillä ravinnemäärät suosivat edelleenkin rehevyyshaittojen esiintymistä. Vuodesta 1997 tutkimuksissa alettiin nähdä Vesijärven tilan heikentymistä, ja elokuussa 2001 sinilevien määrä oli runsain yli 10 vuoteen. Talvella 2002 esiintyi poikkeuksellista jäänalaista piileväkukintaa, joka oli myös merkkinä rehevöitymisestä. Vaikein tilanne vallitsi Enonselällä, mutta happitilanne heikentyi myös muilla alueilla. Loppukesällä 2002 esiintyi laajalti pahoja sinileväkukintoja (kuva 1). Enonselän happitilanne oli poikkeuksellisen huono kesällä 2002 ja Vesijärven suojelu tehostuu Kuva 1. Vesijärven Enonselän kasviplanktonin klorofylli-a, sinilevien biomassa ja kokonaisfosforipitoisuus (0 5 m) vuosina (T. Kairesalo, K. Vakkilainen ja J. Keto 2003). Vesijärven tilan heikentymisen todettuaan Lahden ympäristötoimi ryhtyi valmistelemaan kun vielä kansallisia EU-rahoituksia oli saatavissa Vesijärven uutta hankerahoitusta vuonna Vesijärviprojektin kakkosvaihe (rahoitus tavoite 2-ohjelmasta) sekä Vesijärven Kajaanselän ja sen lähialueiden biomanipulaatioprojekti (rahoitus kalatalouden ohjausrahastosta) käynnistettiin vuonna Ne tukevat toisiaan järven tilan ja kalatalouden, erityisesti elinkeinokalatalouden turvaamiseksi, ja mahdollistavat vesiensuojelu- ja hoitotoimenpiteiden sekä tieteellisten tutkimusten ulottamisen Vesijärven kaikille osa-alueille ja koko valuma-alueelle. Järven luontainen ja kulttuurin mukana lisääntynyt rehevyys suunnataan tuottamaan mahdollisimman paljon arvokalaa, lähinnä kuhaa. Vesijärviprojektin kakkosvaihe jatkuu vuoteen Erityisesti kiinnitetään huomiota järven kuormituksen vähentämiseen. Valumaalueen kiinteistöjen jätevesikuormitus tarkaste- 21