Witold Gombrowicz Pirjo Kotamäki Sami Liuhto Theodore Dalrymple P.I. Filimonov 3/2009 4,00

Transkriptio

1 Witold Gombrowicz Pirjo Kotamäki Sami Liuhto Theodore Dalrymple P.I. Filimonov 3/2009 4,00

2 Kerberos on ärhäkkä ja asioihin perusteellisesti paneutuva kulttuurilehti. Puhumme aiheista joista muut lehdet vaikenevat: pääkirjoitus julkaisukriteerejämme ovat laatu ja kiinnostavuus, eivät muodikkuus ja mediaseksikkyys. Emme piittaa poliittisesta korrektiudesta emmekä kumarra ketään. Lehti toimii vapaana keskustelufoorumina, jossa kirjoittajat vastaavat itse käsityksistään. Kirjoitusten sisältö ei sido julkaisijaa. Sisältö 3/2009 Pääkirjoitus... 3 Witold Gombrowicz: Päiväkirjasta Theodore Dalrymple: Monikultturismi menettää hohtoaan... 8 Pirjo Kotamäki: Runoja Sami Liuhto: Olenhan murhaajien sukua Guntars Godinš: Sukupuu Andra Teede: Runoja P.I. Filimonov: Ville & Ville-Juhani, vapaat ihmiset Numeron henkilöt Kannen kuva: Rasmus Nora 10. vuosikerta Ilmestyy 4 kertaa vuodessa ISSN Painopaikka: Oy Nord Print Ab, Helsinki Irtonumerot: Akateeminen kirjakauppa Kestotilaus 16 / vuosi Määräaikaistilaus 17 / vuosi 2 TOIMITUS Päätoimittaja: Timo Hännikäinen, sähköposti timo.hannikainen@savukeidas.com Toimitussihteeri: Aleksi Ahtola, sähköposti aleksi.ahtola@helsinki.fi Toimitus, tilaukset ja osoitteenmuutokset: Kerberos Timo Hännikäinen Fallpakankuja 8 M Helsinki Puh sähköposti timo.hannikainen@savukeidas.com Kustantaja ja ilmoitusmyynti: Savukeidas Kustannus / Ville Hytönen Puh sähköposti ville.hytonen@savukeidas.com Ilmoitushinnat: Kannatusilmoitus 20 Puoli sivua 40 Koko sivu 70 Ilmoitushintoihin lisätään arvonlisävero 22 % / kerberos Maallistuneella suomalaisella lukeneistolla (vältän tarkoituksella käyttämästä täydellisen inflaation kärsinyttä sanaa älymystö ) on yksi pyhä asia, nimittäin keskustelu. Heidän mielestään keskustelua ei koskaan ole tarpeeksi, vaikka kaikki Suomen kansalaiset käyttäisivät koko valveillaoloaikansa erilaisissa paneeleissa ja keskustelutilaisuuksissa istumiseen. Olen asiasta aivan eri mieltä. Maassamme keskustellaan aivan riittävästi, luultavasti liikaakin, eikä mikään ole niin helppoa kuin keskustelun herättäminen. Hiljattain professori Timo Vihavainen sanoi Helsingin Sanomien haastattelussa, että lukeneisto vaikenee maahanmuuton ongelmista, ja voilà: keskustelua syntyi. Nyt kaikki keskustelevat siitä, saako maahanmuuton ongelmista Suomessa keskustella. Toisten mielestä saa, toisten mielestä ei. Vielä puuttuu, että asiasta järjestettäisiin kansanäänestys ja voittanut kanta julistettaisiin viralliseksi totuudeksi, minkä jälkeen asiasta ei enää tarvitsisi keskustella. Sitähän keskustelua vaativat ilmeisesti haluavat: keskustelu selkiyttää asioita ja edistystä tapahtuu. Käsittääkseni Vihavainen toivoi alun perin, että alettaisiin keskustella hänen mainitsemistaan ongelmista sekä siitä, mitä niille pitää tehdä. Mutta täkäläisessä keskustelussa päästään hyvin harvoin metatason yli, koska jo se riittää antamaan kuvan avoimesta yhteiskunnasta, jossa voi vaikuttaa asioihin suunsa avaamalla. Minusta Vihavaisen lausuntojen herättämä keskustelu oli niin ikävystyttävää, etten lainkaan tuntenut halua seurata sitä saati osallistua siihen. Sen sijaan päätin lukea Vihavaisen tuoreen kirjan Länsimaiden tuho. Kirja ei nimittäin keskustele: siihen painetut sanat pysyvät samoina vuodesta toiseen, vaikka kirjoittajan mieli muuttuisikin. Se on yksi syy, miksi pidän kirjoista enemmän kuin useimmista ihmisistä: kirja voi olla hyvä tai huono, mutta ainakin se on luotettava. Vihavaisen kirja oli hyvä, paljon parempi kuin mikään, mitä siitä on tähän mennessä sanottu niin sanotussa keskustelussa. Länsimaiden tuhoa lukiessa aloin pohtimaan yhtä kirjoittajan keskeistä teesiä, että länsimaat nöyristelevät islamin edessä ja tinkivät perusarvoistaan suvaitsevaisuuden nimissä. Kun Salman Rushdie sai kuuluisan fatwansa 1988, tilanne oli toinen. Silloin kirjailijaa ja hänen sananvapauttaan puolustettiin kaikkialla lännessä, ja fundamentalismi sai varauksettoman tuomion. Yhdellekään hallitukselle ei tullut mieleenkään esittää julkisia anteeksipyyntöjä. Parikymmentä vuotta sitten elettiin siis yhteiskunnassa, jossa tietyt periaatteet olivat niin pyhiä, että niistä oli sopimatonta edes keskustella. Niitä olivat sanan-, ajatuksen-, uskonnon- ja ilmaisunvapaus. Myönnän kaipaavani noita aikoja nyt, kun kaikki pakonomaisesti kyseenalaistetaan, dekonstruoidaan ja epädramatisoidaan. Silloin yhteinen arvopohja tuntui lujalta, mutta antoi myös liikkumavaraa. Joissain asioissa tarvitsemme selvästi enemmän yksimielisyyttä kuin keskustelua. Mellunmäessä, Timo Hännikäinen 3

3 päiväkirjasta 1959 Witold Gombrowicz (suomentanut Jaana Seppänen) Angiina ja 40 asteen kuume pitivät minut sängyssä. Asuin yksin pienessä talossa Calvarion lähellä, kaupungin laitamilla, enkä muista epätoivoisempia päiviä kuin nuo, joina olin toipilaana. Ei mitään apua mistään suunnasta. Tiesin, ettei mikään voisi pelastaa minua. Päivät olivat sateisia ja tuulisia. Ikkunasta näin pilvien riekaleiksi repimän vuorenhuipun, tai ehkä ne olivat pilvet, jotka olivat vuorenhuipun riekaleiksi repimät. Ja eräs päivä oli erityisen kaamea: se tuli koko yön kestäneen kaatosateen jälkeen, melkein kuin ei päivä lainkaan, muuttuen vedeksi, kylmäksi, sumuksi, tuuliksi ja valkoiseksi kosteaksi pimeydeksi. Saatoin nähdä ainoastaan yhden puun, joka tippui vettä, sumun kietomana, mustana ja tuskin erottuvana, ja aina se sama tippuminen, märkä ja monotoninen Sinä päivänä hermoheikko epätoivoni saavutti sellaisen huipun, että jos minulla olisi ollut käsissäni väline helppoon kuolemaan, kuka tietää, ehkäpä olisin päästänyt itseni päiviltä. Tiesin, että sairaus oli minua voimakkaampi, mutta tiesin myös, että terveys olisi vielä pahempaa kuin sairaus. Olin saavuttanut sen tilan, jossa terveys ei ole yhtään vähemmän vastenmielistä, ja ehkä jopa vielä vastenmielisempää, koska se vahvistaa kuoleman jo tulehduttaman ja siksi tuomitun olemassaolon. Silloin koputetaan yhtäkkiä nyrkillä ovea ja keittiöön kömpii Colimba litimärkänä! Hän oli taistellut tiensä läpi kaiken sen veden, jota taivas viskoi, ja vielä pahempaa, läpi sen veden, joka täytti kadut, litisevän ja lätisevän saven läpi, ja saapunut vihdoin tänne halki tuulen, sateen ja kylmän seuraa! Witoldo, que, como estas?! Hänen kasvonsa olivat yhtä täynnä seikkailua kuin elokuva ja niillä vaihtelivat kuin akrobatiana draama ja pilailu, harmi ja ilo, runous ja leikinlasku, liiikutus ja viha, ne täyttivät heti koko tilan eikä minulla koskaan ollut ollut voimakkaampaa tunnetta siitä, että ihmisten ilon potentiaali ei ole saavuttamaton, että se voi ulottua toiseen, jos se on nuorta! Että nuoruus on jotakin, jonka voi saada haltuunsa (ei mitään typeriä piloja tässä kohden, saanko pyytää!). Oli kuin jonkinlainen vaakamekanismi olisi täydentänyt ja laajentanut tunnettani itsestäni, enkä tuntenut itseäni ainoastaan konkreeettiseksi yksilöksi, jonka on määrä hävitä, vaan kuin aalloksi virraksi, joka oli nousevan ja laskevan sukupolven välillä. Toisinaan kävi epätoivoni lävitse vakuuttuneisuuden kipinä, aivan kouriintuntuva varmuus, että pelastus ei ole mahdoton. Tämän minä tunsin kun Guillé (Colimba) seisoi laittamassa ruokaa ja avasi mukanaan tuomaansa pulloa. Mutta en sanonut sanaakaan tästä ja tiesin myös, että hänen tulonsa oli seurausta siitä, että hän oli kuumeisesti ajatellut minua, että hän oli ihastunut minuun Taikuutta! Taikaa! Eikä siinä kylliksi, tiesin myös, että kun hän uhrasi vähän vapaa-aikansa niin se oli hänen tyttöystävänsä kustannuksella, johon hän ei todellakaan vielä ollut kyllästynyt Ajatella, miten hullua: minä, vanhempi herra, olin tälle miehelle voimakkaampi magneeetti kuin kaunis tyttö minun viehätysvoimani selätti rakkauden! Mikä minussa siis saattoi voittaa nuoren tytön avut? Se vastenmielisen ja ivallisen koominen meissä teki sen, että ajattelin asiaa vain pienellä aivojen nurkalla mutta sekin oli tarpeeksi, jotta olisin tietoinen siitä, että juuri tämä vastenmielinen siinä oli suurimman iloni lähde. Sillä kun vanhempi katsoo nuorempaa hänen on vaikea kuvitella, että nuoremmalla voi olla oma makunsa ja omat tarpeensa aivan siitä riippumatta, mikä vanhemmalle hänessä on tärkeintä tai luonteenomaisinta. Vanhem- pi henkilö voi esimerkiksi ajatella, että vain nuori ja kaunis sopii nuorelle ja kauniille ja nyt yhtäkkiä osoittautuukin, että nuoruutta vetää puoleensa vanhuus tai jokin erityinen rumuus että sitä yksinkertaisesti miellyttää jokin aivan odottamaton, joka ei edes sovi sen ominaisuuteen (niin kuin vanhempi henkilö sen näkee). Ensin meitä häiritsee ja kuohuttaa tämä, aivan kuin se olisi jonkinlainen petos, tai vielä pahempaa, jonkinlainen ideaalin tahraaminen ja väärentäminen mutta hetikohta meidät valtaa hillitön ilo ja alamme tajuta, miten asia on ja silloin ei kaikki ole menetettyä! Eli toisaalta työnnämme sen pois paheksuen, toisaalta otamme sen vastaan kuin ihmeen, kuin armon. Antaakseni oikeat mittasuhteet sille sikamaisen luontaantyöntävälle piirteelle tässä ilossa, täytyy ymmärtää, että minähän olin Guillélle vähän kuin vanhempi nainen, ja yhtä iloinen siitä, että nuoren miehen nälkä oli suurempi kuin hänen tuntemansa vastenmielisyys sillä tarkkaan ottaen tapahtui hänen sisällään taistelu sen välillä, joka häntä veti puoleensa ja sen, joka työnsi poispäin Mutta voidaksemme toisaalta antaa arvon sille suurenmoisen anteliaalle luonnon mekanismille, on meidän ajateltava, että kukaan ei voi itse määrätä omaa vetovoimaansa, että sen maku syntyy vain toisen suussa. Jos minä siis vedin häntä puoleeni, niin se vain oli niin Ja tämä siksi, että minulla oli tekniikkaa, tyyliä, tietty taso, horisonttia ja laatua, sellaista, mistä hänen iässään ei edes voi unelmoida olin kirjoittanut kirjoja, jotka olivat sytyttäneet hänet, ja jokaisella äänenpainollani, ilmeelläni, pilallani vein hänet mukanani ennen näkemättömiin korkeuksiin. Mitä merkitystä siis oli sillä, että tunsin oman kurjuuteni? Hänet minä lumosin! Vielä yksi esimerkki ruumiin alueelta, jotta voisin tehdä ymmärrettäväksi koko tämän helvetillisen liukkaan aiheen: kuvitelkaa, että teillä on jokin fyysinen puute, esimerkiksi aasinkorvat. Huono juttu, mutta jos nämä korvat ihastuttavat prinsessan ja hän haluaa vain teidät juuri näiden korvien ansiosta? Miten käy? Jos leikkaatte irti vihaamanne korvat, ette enää miellytä sitä, joka teitä miellyttää mikä on valintanne? Eikö ole tärkeämpää miellyttää sitä, joka itseä miellyttää kuin miellyttää itseään? Ja jos hänessä todella oli mahdollinen pelastus minulle oliko se juuri tämä? Ymmärsin: hän oli hurmaantunut minun eksistenssistäni kun minä olin ihastunut hänessä elämään in crudo. Se, mitä minä palvoin hänessä oli se raikas ja luonnollinen, ja se mitä hän palvoi minussa oli se, mitä olin tehnyt itsestäni, minkälainen minusta oli tullut kehityksen kuluessa; ja mitä lähemmäs tulin kuolemaa, sitä enemmän hän palvoi minua, sillä sitä enemmän hän näki minun eksistenssiäni, joka oli täydellistymässä. Voisimme siis ymmärtää toisiamme sillä ehdolla, että nuori, kuuma, kärsimätön elämänhalu annettaisiin vastineeksi siitä elämänjanosta, joka on vanhenemisen ominaisuus Vaihtaa eksistenssi elämään? Nyt seis, tässä on jotakin, ehkä pääset tästä johonkin, mieti nyt, älä anna ajatuksen lentää tiehensä 4 5

4 Suomentajan jälkisanat Puolalainen kirjailija Witold Gombrowicz ( ) oli Chrobry-aluksen (Urhea) neitsytmatkalla kun syttyi toinen maailmansota. Hän jäi Argentiinaan eikä hänellä sen jälkeen ollut sotakarkurina paluuta kotimaahansa. Vuonna 1963 hän muutti Länsi-Saksaan ja myöhemmin Ranskaan, jossa kuoli Vencen kaupungissa. Gombrowiczin pääteoksia ovat romaanit Ferdydurke (1937), Trans-Atlantyk (1953), Bakakaj (1957), Pornografia (1960, suomennettu), Kosmos (1965), Päiväkirja (josta suomennettu vain otteita, Parnasso 42/1992). Hän on kirjoittanut myös lukuisia näytelmiä, joista seuraavat on suomennettu ja esitetty: Vihkiäiset ( ), Iwona, Burgundin prinsessa (1992, 1994), Operetti (1971, 2003). Päiväkirja ( ) on kokoelma kirjoituksia, jotka ilmestyivät tällä otsikolla säännöllisesti argentiinalaisessa emigranttilehdessä. Hän kirjoitti kyllä päiväkirjaa elämänsä loppuun, mutta ei enää suoraan lehteen. Argentiinan päiväkirjoissa hän käsittelee monipuolisesti sekä puolalaista että muun maailman kulttuuria - kirjallisuutta, filosofiaa, musiikkia ja erityisesti henkilöä nimeltä Witold Gombrowicz. Hänen tyylinsä on leiskuvaa ja ilottelevaa ja viiltää välillä kunnon haavoja tärkeilijöiden naamariin. Episodi ja sen kertominen kuvaavat hyvin sitä, mistä Päiväkirjassa on kysymys. Gombrowicz, eksistentialisti, käyttää kirjoituksessaan hetkiä ja tilanteita niin, että ne voisivat paljastaa jotakin olennaista hänestä itsestään ja hänen suhteestaan maailmaan. Tärkeintä ei ole kertoa tapahtumia juuri niin kuin ne olivat, vaan löytää niiden kautta jotakin syvällisempää ja kestävämpää. Kaikki hänen elämänsä kohtaamiset muovasivat häntä, näyttivät hänestä uusia puolia, uusia tyylejä tyyli on hänen maailmankatsomuksensa avainsanoja, siinä merkityksessä, missä Flaubert sen myös ym- märsi sanoessaan: Le style, c est l hommemême. (Tyyli on itse ihminen). Colimba (jonka nimi oikeasti oli Marian Betelu, mutta Witoldilla on tälle rakkaalle lapselle monta muutakin nimeä) kertoi myöhemmin, että hänen tultuaan Gombrowicz jatkoi vielä depressiivistä puhettaan ja halusi tämän ostavan hänelle lääkettä, josta hänen ei pitäisi kysyä, mitä se on. Samassa kuitenkin sade lakkasi kuin leikaten, aurinko tuli esiin ja naapurin pieni tyttö ilmaantui ovelle kysymään, tahtoisiko Herra Gombrowicz syödä jotakin. Tottakai hän halusi: keittoa, kanaa ja riisiä! Eikä tragiikasta saatikka Gombrowiczille tyypillisestä sarkasmista ollut enää tietoakaan. Kirjailija siis keskittyi nuoren ja vanhan miehen suhteen mahdollisen ja mahdottoman tematiikkaan (leikaten pois pikkutytön ja auringonpaisteen osuuden) antaen suuresti ihailemansa Thomas Mannin Tonio Krögerin ja Gustav Kuolema Venetsiassa Aschenbachin tarinoiden kuulua taustalla. Samalla hän osoitti, ettei samankaltaisen asetelman tarvitse johtaa samaan lopputulokseen. Tästä ei tullut kuolemaa Tandilissa, vaan taas uusi eloonherääminen. Gombrowicz käytti nuutunutta pikkukaupunkia, jossa edellä kerrottu tapahtui, myös oman itsensä näyttämönä. Hän suututti perinpohjaisesti paikallisen intelligentsian puhumalla yleissivistystä vastaan, juuri kun kaupungissa ylpeiltiin koululaitoksen kehityksellä. Tämä oli tietysti provokaatiota tuskin hän oli sivistystä vastaan, vaan sitä itsetyytyväistä pönäkkyyttä, jonka provinsiaalisissa älymystöpiireissä hyvin voi olettaa pesivän. Mutta hän tähtäsi oikein juuri siksi, ettei tähdännyt näennäiseen maaliin, vaan itseensä. Ja näin hän aina teki saaden naamiot putoamaan. Tandilin ikävyyttä hän pakeni lukemalla Proustia. Witold Gombrowicz ( ) 6 7

5 Monikultturismi menettää hohtoaan Theodore Dalrymple (suomentanut Timo Hännikäinen) Monikultturismi nojaa oletukseen tai pikemminkin epärehelliseen väitteeseen että kaikki kulttuurit ovat samanarvoisia ja ettei kahden erilaisen kulttuurin tapojen, käytäntöjen ja filosofisten käsitysten välille voi syntyä perustavanlaatuista konfliktia. Monikultturisti saarnaa, että massasiirtolaisuuden aikakaudella yhteiskunta voi (ja sen pitäisi) olla eräänlainen salaattikulho, joka sisältää kaikkialta maailmasta tuotuja ihmeellisiä eksoottisia aineksia, mitä enemmän sitä parempi, joista jokainen antaa oman erityisen arominsa kulttuuriseen sekoitukseen. Salaatin herkullisuuden varmistamiseksi yksikään ainesosa ei saisi olla hallitseva eikä tyrkyttää makuaan muille. Jopa kulinaarisena vertauksena näkemys on väärä: jokainen kokki tietää, ettei jokainen ainesosa sovi yhteen jokaisen muun kanssa. Mutta ajatuksen levinneisyys ja vaikutusvalta ei ole missään tapauksessa väistämättä verrannollinen sen luontaiseen arvoon sen (kenties erityisesti sen) ryhmän keskuudessa, joka ansaitsee elantonsa leikkimällä ideoilla: älymystön. Todellisuudella on kuitenkin tapana kostaa kevytmielisille, ja syyskuun 11. on ilmeisesti hiukan keskittänyt ajatuksia. Jotkut merkit viittaavat siihen, että Blairin Britanniassa monikultturistinen hurskastelu, joka on vuosia ollut virallista liturgiaa, on kohtaamassa haasteen. Esimerkiksi sisäasiainministeri David Blunkett lausui äskettäin, että Britanniaan tulevien siirtolaisten pitäisi oppia englantia. Blunkett esitti tämän harhaoppisen ehdotuksen vastauksena Pohjois-Englannin rajuihin yhteenottoihin valkoisten nuorten ja pakistanilaista alkuperää olevien musliminuorten välillä. Liberaalit tuomitsivat ennalta arvattavasti hänen kommenttinsa parhaimmillaan tahdittomiksi ja pahimmillaan protofasistisiksi. Eivätkö ne yllyttäneetkin häijyjä muukalaisvastaisia aineksia brittiläisessä yhteiskunnassa, kenties jopa enteilivät uutta pimeää suvaitsemattomuuden aikakautta? Itse asiassa Blunkettin huomiot sekä osuivat että olivat osumatta maaliin. Epäilemättä kaikki mellakoivat musliminuoret puhuivat englantia. Lähes kaikki eteläaasialaisperäiset Britanniassa syntyneet nuoret miehet ja naiset puhuvat sitä vaikkakin jotkut, kiitos leväperäisen brittiläisen koulujärjestelmän, puhuvat sitä kehnosti. Joten toisin kuin Blunkett antoi ymmärtää, kyvyttömyys oppia englantia ei ollut syynä mellakoitsijoiden vihamieliseen tunteeseen, että he olivat epätasa-arvoisessa asemassa brittiläisessä yhteiskunnassa. Kuitenkin Blunkett oli oikeassa muissa suhteissa. Vaikka mellakoivat nuoret osasivat puhua englantia, heidän Pakistanista tuomansa morsiamet eivät osaisi eivätkä sitä paitsi koskaan oppisi. Monet naispotilaani, jotka tulivat Britanniaan Pakistanista 30 vuotta sitten, 16- tai 18-vuotiaina, eivät vieläkään osaa kuin vähän englantia mutta se ei johdu minkäänlaisesta haluttomuudesta oppia. Heidän aviomiehensä aktiivisesti estivät heitä oppimasta kieltä varmistaakseen, että he pysyisivät suljettuina ghettoon eivätkä ryhtyisi kuvittelemaan olevansa korkeammassa asemassa. Samat mellakoivat nuoret, joiden mielestä brittiläinen yhteiskunta ei hyväksynyt heitä tasavertaisiksi kansalaisiksi, ovat itse pyrkineet toisintamaan Pakistanin maaseudun epätasa-arvoiset sosiaaliset toimintamal- lit toisella puolella maapalloa, koska se tuntui heistä sopivalta. Monikultturismi rohkaisee tällaista asennoitumista. Jos kaikki kulttuurit ovat samanarvoisia eikä yhdelläkään ole oikeutta tyrkyttää standardejaan yhdellekään toiselle, mitä vikaa on syntyneissä maahanmuuttajaghetoissa, joissa väestö (siis miespuolinen väestö) nauttii itse asiassa ekstraterritoriaalisista oikeuksista? Jos heidän perinteisessä kulttuurissaan on tapana pitää tytöt pois koulusta ja pakottaa heidät vastentahtoisiin avioliittoihin ja takavarikoida heiltä Britannian hallituksen myöntämät henkilökohtaiset passit, mitä monikultturisti voi väittää vastaan asettamatta omia arvojaan ylivertaiseen asemaan? Blunkettin lausunnoille antaa lisää painoarvoa monikultturismista siinneiden hallituksen kielikäytäntöjen typeryys. Esimerkiksi ajokortin voi Britanniassa suorittaa hätkähdyttävän monella kielellä. Puhutut ohjeet ovat saatavilla jopa useammalla eri albanian murteella, kurdiksi ja lingalaksi. Kirjallisessa kokeessa ei tarvitse osata latinalaisia aakkosia (se olisi syrjintää): virkailijat toimittavat kysymykset kokeeseen osallistujan haluamassa kirjoitusmuodossa. Ei väliä, vaikka liikennemerkit ovat yhä englanniksi. Eikä ajokoe ole poikkeus. Hallituksen tietovihkot, mukaanlukien terveydenhoitoa ja sosiaaliturvaa koskevat, julkaistaan nyt lukemattomilla kielillä julkisin varoin. Mennessäni äänestämään paikallisvaaleissa ei kovinkaan kauan sitten, näin lukuisilla Intian kielillä ja vietnamiksi kirjoitettuja kylttejä, joissa annettiin neuvoja äänestämiseen. Ja paikallisella lentökentälläni Britannian passilla makustavia paluumatkustajia oikeaan jonoon ohjaava kyltti on paitsi englanniksi, myös bengaliksi, hindiksi, punjabiksi ja urduksi (jokainen omilla kirjoitusmerkeillään): todiste siitä, ettei kansalaisuuden myöntämiseen vaadita kansallisen kielen hallintaa. Tällaiset käytännöt antavat viestin, että Britanniaan tulijat eivät ole velvoitettuja oppimaan englantia tosiaan, velvollisuus on päinvastainen: Britannian valtion on tehtävä sanottavansa selväksi arabiaksi, farsiksi, venäjäksi, somaliksi, swahiliksi ja monilla muilla kielillä. Brittiläiset viranomaiset eivät varmastikaan tiedä, että Baabelin tornin kaatumisen jälkeinen kielten sekoittuminen oli tarkoitettu rangaistukseksi. Nykypäivän monikulttuurisessa ilmapiirissä vaikuttaa siltä, että myös tavallisella väestöllä on velvollisuus perehtyä maahanmuuttajien kieliin. Asuinalueeni julkisissa kouluissa opetetaan nyt bengalia ja urdua, niin että paikallinen (so. valkoinen) väestö oppisi sekoittumaan paremmin maahanmuuttajaväestöön. Vaikkei minulla ole mitään sitä vastaan, että maahanmuuttajien lapset puhuvat vanhempiensa äidinkieltä kotonaan, eikä sitä että jokainen voi opetella hallitsemaan minkä tahansa valitsemansa kielen, yksityinen valinta on aivan eri asia kuin hallituksen ideologinen päätös tarjota näitä (kansainvälisesti melko merkityksettömiä) kieliä valtion kouluissa. Eikö moinen päätös näytäkin kumoukselliselta eurooppalaisen kulttuurin ensisijaisuuden kannalta kulttuurin, jonka varaan maahanmuuttajat ovat loppujen lopuksi päättäneet uskoa kohtalonsa? Vaikka Blunkett saattoikin olla lausunnoissaan kömpelö, hän on kiinnittänyt huomion tärkeään asiaan siihen, joka tekee selväksi, kuinka järjetön ja ytimeltään vilpillinen oppi monikultturismi on. Lisäksi se on myös vaarallinen oppi synnyttäessään politiikkaa, joka varmuudella pitää vähemmistöt kurjuudessa, ruokkii heidän katkeruuttaan ja kärjistää rodullisia jännitteitä työllistäessään samalla yhä suuremman joukon byrokraatteja. Toinen blairilainen, joka kerran kritiikittömästi omaksui monikulttuurisen liturgian, on äskettäin tehnyt kääntymyksen: Rodullisen tasavertaisuuden komitean puhemies Trevor 8 9

6 Phillips. Lontoon Timesin haastattelussa Phillips, Guyanassa syntynyt musta, väitti että Englannin pitäisi hylätä koko monikulttuurisuuden käsite, koska siitä oli enemmän haittaa kuin hyötyä. Virkamiesten pitäisi lopettaa jopa itse sanan käyttäminen, hän lisäsi. Phillips totesi, että Britannia on kauan ja enimmäkseen ansiokkaasti ottanut ihmisiä vastaan ja integroinut heidät kansalliseen elämäntapaansa, sekä samalla käyttänyt hyödykseen kaikkia taitoja, joita he olivat tuoneet mukanaan. Brittiläisyys on ollut kulttuurinen eikä rodullinen tai biologinen käsite, johon on perinteisesti liittynyt suvaitsevaisuus, sovinnollisuus, kohteliaisuus, herrasmiesmäinen pidättyvyys, yksityisyyden kunnioitus, yksilöllisyys (selvästi jo Chaucerin aikaan), valmius hyväksyä eksentrisyys ja jopa kiintymys sitä kohtaan, usko laillisuuteen, syvä ironian taju ja halu reiluun peliin: lyhyesti sanottuna yleinen säädyllisyys, josta Orwell niin vakuuttavasti kirjoitti. Utopistiset intellektuellit, mukaan lukien monikultturismin teoreetikot, pitävät pilkkanaan monia näistä nyt heikentyneistä brittiläisistä ominaispiirteistä sillä perusteella, etteivät ne koskaan vallinneet koko väestössä (mutta mitkäpä ominaisuudet vallitsisivat?) ja aiheuttivat enemmän haittaa kuin etua. Mutta Britannian yleinen säädyllisyys osoittautui itsestäänselväksi kokonaisille maahanmuuttajien ja pakolaisten sukupolville, heidän joukossaan äidilleni, joka saapuessaan Britanniaan Saksasta vuonna 1938, huomasi brittiläisyyden ominaispiirteet välittömästi, helpotuksekseen ja suuresti ihastuneena. Sukuhistoriani osoittaa vielä paremmin todeksi Brittiläisen yhteiskunnan jalomielisen sulauttamiskyvyn. Isäni, jonka siirtolaisvanhemmat eivät koskaan oppineet puhumaan englantia hyvin, kävi slummikoulua ensimmäisen maailmansodan aikana ja vähän sen jälkeen, ja hänen luokkatoverinsa olivat niin köyhiä, että kulkivat nälkäisinä ja paljain ja- loin. Hänen taustastaan huolimatta isäni perehdyttivät brittiläiseen kulttuuriin opettajat, jotka eivät uskoneet että kyky ymmärtää ja arvostaa Miltonia tai Shakespearea tai kansakunnalle hyödyksi oleminen riippuivat yhteiskuntaluokasta tai edellyttivät aikaan ennen normannivalloituksia ulottuvia juuria kotimaan kamarassa. Hänen opettajillaan oli sama monien brittityöläisten silloin jakama usko korkeakulttuurin vapauttavaan mahtiin, universaaliin arvoon ja vetovoimaan. Kuten historioitsija Jonathan Rose on kauniisti osoittanut teoksessaan The Intellectual Life of the British Working Classes, monet tavalliset englantilaiset työmiehet, jotka elivät toisinaan turruttavan raadannan ja taloudellisten vaikeuksien keskellä, käyttivät siitä huolimatta paljon vapaa-ajastaan ja pienistä palkoistaan elämänsä parantamiseen lukemalla sinnikkäästi hyvää kirjallisuutta, jonka transsendenttisesta arvosta heillä ei ollut epäilystä usko, jota monien heistä myöhemmällä iällä saavuttama menestys vahvisti. Isäni opettajat olivat ainoat ihmiset, joista kuulin hänen puhuvan sanoinkuvaamattoman ihailevasti ja kiitollisena. Ja hän oli oikeassa puhuessaan niin: heidän filosofiansa oli äärettömän paljon jalomielisempää kuin heidän jälkeensä tulleiden monikultturistien. Heillä ei ollut halua teljetä isääni maailmaan, josta hänen vanhempansa olivat paenneet. Ja he ymmärsivät, että yhteiskunnassa joka halusi välttää katkeria sisäisiä konflikteja kaikkien piti jakaa samat tärkeät kulttuuriset ja historiallisen tiedon ainekset, jotka johtaisivat jaettuun identiteettiin. Ei ole sattumaa, että 80 vuotta myöhemmin Trevor Phillips harmitteli, että opettajat perehdyttivät lapsia yhä vähemmän englantilaisen kirjallisuuden suuriin teoksiin, etenkin Shakespeareen menetys ei johtunut siitä, että opettajat olisivat myöntyneet johonkin alhaalta päin tulleeseen spontaaniin vaatimukseen, vaan siitä, että he toteuttivat eliitin kasvatusasiantuntijoiden, etenkin monikultturistien, teorioita

7 Phillips tähdensi aivan oikein, että englantilainen kirjallisuus on täydellinen väline edistämään yhteistä identiteettiä. Jos Shakespearea tai muita brittiläisen kulttuurin jättiläisiä ei opeteta koululaisille, minkäänlaista kelvollista traditiota ei synny samaistumiskohteeksi yhä kirjavammalle väestölle. Ilman sellaista traditiota tarjolla ei ole kuin kertakäyttöisiä populaarikulttuurin tuotteita yhdistämään tuota väestöä, vaikka sitä jakavat syvät kulttuurierot. Vain pinnallisista popilmiöistä koostuva yhteinen kulttuuri herättää todennäköisesti oikeutettua halveksuntaa maahanmuuttajissa ja heidän lapsissaan ja ajaa heidät etnisiin, kulttuurisiin tai ideologisiin enklaaveihin etsimään jotakin henkisesti ja hengellisesti ravitsevampaa ja siten lisää sosiaalisia paineita, joskus tuhoisin seurauksin. Yhteinen identiteetti, johon isäni opettajat uskoivat, ei ollut pakotettua yhdenmukaisuutta, kuten nykyiset kriitikot väittävät; he eivät pyrkineet muuttumaan henkisiksi klooneiksi. Kaikkea muuta. Osa tuota yhteistä identiteettiä ylpeyden lähdettä oli luovuus ja ajatuksen vapaus, mielen lupa matkata ikuisesti yksinään ajattelun oudoilla merillä (kuten Wordsworth kuvaili Newtonia). Ja tämä yhteinen identiteetti rapautti piiriinsä kuuluvat tarpeesta takertua liian tiukasti muihin, potentiaalisesti eripuraisiin identiteetteihin. Kansallinen identiteetti oli vahva mutta löyhä, se salli paljon henkilökohtaista vapautta ja ajatustenvaihtoa yleensä paljon enemmän kuin siirtolaisten mukanaan tuomat etniset identiteetit. Uskonnonvapaus oli täydellinen, kuten uskonnon harjoittamisenkin vapaus, mikäli uskonto mukautui lakiin eikä vaatinut itselleen erityisoikeuksia. Niinpä Brittiläiseen kulttuuriin sulautuminen ei kahlehtinut eikä rajoittanut siirtolaista sen enempää kuin englannin puhuminen määrittää mitä jollakulla on sanottavaa. Juuri Britannian avoimuus teki siitä niin houkuttelevan siirtolaisille. Vaikkei Britannian historia missään nimessä ole tahraton, sen avoimuudella (useimpiin yhteiskuntiin verrattuna) on pitkät juuret, ja se on sallinut monien tulokasryhmien muodostua kansalliseksi eduksi. Esimerkiksi hugenotit rikastuttivat suunnattomasti Britannian kulttuuri- ja talouselämää. Ennen heidän saapumistaan kaikki Britannian silkki tuli Ranskasta; heidän tulonsa jälkeen suurin osa Ranskan silkistä tuli Britanniasta. Ajan mittaan hugenoteista tuli tarmokkaan brittiläisiä onko brittiläisempää kirjailijaa kuin De Quincey? - mutta monien vuosien ajan heillä oli omat kirkkonsa, ja jotkut heistä puhuivat kotonaan ranskaa pitkälle 1800-luvulle saakka. Juuri tämän tradition Phillips kaunopuheisesti herätti henkiin haastattelussaan. Koska kvasihallinnollisten elinten puhemiehillä ei ole tapana puhua rohkeasti omin luvin, hänen sanansa mitä luultavimmin heijastelivat hallituksen ajatuksia, jotka muslimiväestön laaja sympatia syyskuun 11. päivän terroristeja kohtaan oli saanut hätääntymään. Phillips ei kuitenkaan maininnut yhtä tärkeää eroa aiempien ja nykyisten Britanniaan suuntautuvien ihmisvirtojen välillä. Hänen ylistämänsä suhteellinen suvaitsevaisuus ja joustavuus olivat spontaaneja, epämuodollisia ja ohjaamattomia, vailla virallista väliintuloa. Isäni aikana kenenkään mieleen ei yksinkertaisesti juolahtanut, että maahanmuuttajien lapsilla olisi tai pitäisi olla olennaisesti erilainen kulttuuri kuin valtaväestöllä, tai että heillä olisi kulttuurisia erikoisuuksia tai herkkyyksiä, jotka pitäisi ottaa huomioon. He olivat brittejä eroa tekemättä. Nämä siirtolaiset tietenkin saapuivat pitkän kansallisen itseluottamuksen ajanjaksolla, kun Britannia oli joko nouseva tai noussut mahti. Isäni opettajien jalomielisyys kumpusi kulttuurisesta ja isänmaallisesta ylpeydestä. Moni asia on muuttunut niistä ajoista. Aikaamme leimaa syvä epäluottamus spontaaneja, säätelemättömiä sosiaalisia kehityskulkuja kohtaan epäluottamus, jonka yksi oire Phillipsin järjestö on. Rodullisen tasavertaisuuden komitea, jonka puhemiehenä hän toimii, uskoo että rodullinen ennakkoluuloisuus ja epäoikeudenmukaisuus voidaan juuria vain, jos hallitus herkeämättä tarkkailee rodullisissa tilastoissa näkyviä epätasa-arvon merkkejä (monet järjestöt, joihin kuulun, yrittävät toistuvasti udella minulta etnistä ryhmääni, vaikka kieltäydyn vastaamasta). Ristiriitaista kyllä, komissio samanaikaisesti kiistää, ainakin teoriassa, kaiken todellisuuspohjan rodullisilta ja etnisiltä kategorioilta, joihin se jakaa ihmiset valvontatarkoituksissa, sillä se pitää itsestäänselvyytenä, että kaikki heikot saavutukset tarkkailtujen rodullisten ryhmien keskuudessa johtuvat varmasti yksin ennakkoluuloista, eivät mistään noiden ryhmien asennoitumis- tai käyttäytymiseroista. Tämän näkemyksen mukaan ilman byrokraattien virallista väliintuloa yhteiskunta pysyy juuttuneena rodullisiin ennakkoluuloihin. Vähemmistöt pysähtyvät kehityksessään tai peräti taantuvat. Lisäksi luottamus Britannian historiallisten ja kulttuuristen saavutusten hyödyllisyyteen, niiden ainutlaatuisesta arvosta puhumattakaan, on lähestulkoon kadonnut. Asioita, joita kansakunta kerran kunnioitti, se pitää nyt pilkkanaan. Hiljattain pääministeri vastusti julkisesti koko ajatusta, että Britannian menneisyydessä oli mitään säilyttämisen arvoista, ja konservatismin voimat olivat hänelle pahuuden synonyymi. Todellisuus on vähitellen opettanut hänelle päinvastaista. Asennemuutos on epäilemättä osaksi seurausta Britannian vaikutusvallan romahtamisesta ja kansakunnan maailmanlaajuisen merkityksen pitkäaikaisesta vähenemisestä. Mutta se johtuu myös kasvavasta älymystöluokasta, jonka toimeentulo riippuu jatkuvasta valittamisesta. Intellektuellien ansiosta esimerkiksi historianopetus on muuttunut ideologiseksi miinakentäksi, jossa valittajaryhmät vaativat, että heidän esi-isiensä kärsimyksillä pitäisi olla erityinen asema kertomuksessa. Ja jos Britannian historia ja kulttuuri ovat pelkästään keretomus sisäisestä ja ulkoisesta sorrosta, epäoikeudenmukaisuudesta ja riistosta, miksi maahamme muuttavien pitäisi opiskella kansallisia perinteitämme ja kulttuuriamme? Heidän olisi paljon parempi vain pitää omansa. Yksi rotusuhteiden professori, Bikhu Parekh, on jopa ehdottanut, että Britannian pitäisi muuttaa nimensä, jolla on niin huono historiallinen kaiku miljoonille maailman ihmisille. Koska Britanniasta on nyt tullut niin peruuttamattomasti monikulttuurinen, hän sanoo, sillä ei enää ole oikeutusta olla brittiläinen. Moiset idioottimaisuudet herättävät todennäköisesti ja kenties tarkoituksella äärireaktioita kantaväestössä, osoittaakseen että lähtöoletus oli oikea: brittiläinen traditio perustuu vain suvaitsemattomuudelle ja sorrolle josta vapautuaksemme tarvitsemme professorin kaltaisia valonlähteitä, joilla on käytettävissään hallinnollisia pakkokeinoja. Uusi Britanniaan kaikilta maailman kolkilta suuntautuva massasiirtolaisuus, jossa erot maahanmuuttajien ja isäntäväestön välillä ovat perusteellisia, on tapahtunut täsmälleen samalla hetkellä kun monikultturistit ovat auttaneet heikentämään brittiläisen kulttuurin kykyä sulauttaa maahanmuuttajat, siinä toivossa että syntyisi (Parekhin sanoin) yhteisöjen yhteisö : lyhyesti sanottuna, jotta somalialaisen heimoetiikan leijona jotenkin asettuisi makaamaan brittiläisen lainsäädännön lampaan vierelle. Tosin monet ihmiset pakenevat kotimaistaan elääkseen meidän lainsäädäntömme alaisuudessa. Potilaitteni joukossa on joitakin pakolaisia, useimmat heistä älykkäitä, tarmokkaita ja selvänäköisiä ihmisiä. Heillä ei ole epäilyksiä lainsäädäntömme eduista, koska he ovat kokeneet sen vastakohdan luissaan. He tietävät, millainen helpotus on olla pelkäämättä öistä koputusta ovella ja kulkea univormupukuisen miehen ohi vapisematta ahdistuksesta

8 He tietävät myös, että lain turva on historiallinen saavutus, ei ihmisen luonnollinen tila. On ilo kuulla pakolaispotilaitteni pohtivan tätä suurta historiallista saavutusta. Omien kokemustensa vuoksi he eivät pidä sitä itsestäänselvyytenä. He tietävät, että se kumpusi pitkästä filosofisesta ja poliittisesta kehityksestä, ainutlaatuisesta maailmanhistoriassa. He tietävät, että se on hauras saavutus ja helposti tuhottavissa. Äskettäin muuan huippuälykäs iranilainen pakolainen kysyi minulta neuvoa. Kun keskustelun lääketieteellinen osa oli käyty läpi, aloimme jutella Iranin asioista. Hän ei ollut poliittinen ajattelija koulutukseltaan tai taipumuksiltaan, vaan kokemuksesta ja välttämättömyydestä. Hänestä tuntui, että loppujen lopuksi pappisvalta oli tehnyt huikean palveluksen poliittisen sekularismin asialle Iranissa, koska jopa aiemmin uskonnolliset ihmiset vastustivat nyt syvästi pappisvaltaa. Papisto oli tehnyt raakuudellaan ja korruptiollaan enemmän harmia islamin asialle Iranin väestön keskuudessa kuin vääräuskoiset olisivat koskaan pystyneet. Tuttavani ongelma oli tietenkin se, että hän eli henkilökohtaisella ja lyhyellä, eikä historiallisella ja pitkällä aikavälillä. Hän kunnioitti syvästi brittiläisiä instituutioita, jotka nyt suojelivat häntä. Hän oli kohdannut satunnaista vihamielisyyttä yksittäisiltä briteiltä, mutta ymmärsi sen olevan muuttumattoman ihmisluonnon eikä virallisen pahantahtoisuuden tuotetta. Ennen kaikkea, hän sanoi, Britannialla oli erilainen historia kuin Iranilla siihen kuului tietenkin kamppailua, mutta myös sovittelua mikä salli meidän pitää vapauttamme itsestäänselvyytenä (mikä on vaarallista). Se oli, hän sanoi, hyvin arvokas ja innostava historia. Hänen saapuessaan Englantiin häneen teki ensimmäisenä vaikutuksen se, miten kaikki vain otaksuivat saavansa sanoa mitä halusivat ilman rangaistuksen pelkoa korvaamaton vapaus. Mutta hän tajusi voivansa olla osa tuota ihailtavaa yhteiskuntaa vain, jos päättäisi sopeutua ja hylätä kaikki siihen sopimattomat iranilaisen kulttuurin piirteet, minkä hän teki vain mielellään. Hän tunsi, että keskeiset vastuut ja velvollisuudet olivat maahanmuuttajan, eivät isäntämaan. Olisi turha olettaa, että kaikki maahanmuuttajat ovat yhtä tietoisia vastuistaan ja velvollisuuksistaan kuin iranilainen tuttavani. Ja jos haluamme estää väkivaltaisten, tyytymättömien ja katkeroituneiden etnisten enklaavien syntymisen keskuuteemme, meidän täytyy opettaa maahanmuuttajille, että heille suotu vapaus, vauraus ja suvaitsevaisuus ovat seurausta pitkästä henkisestä ja kulttuurisesta kehityksestä eivätkä mitään itsestäänselvyyksiä, ja että niissä on uljautta ja suuruutta. Modernissa monikulttuurisessa ilmapiirissä se ei kuitenkaan käy nopeasti. Tämän tärkeän, vaikkakin ilmeisen, viestin hukuttavan ideologisen kakofonian takia on mahdotonta välittää se tiedostamatta, kuten isäni opettajat tekivät. Viestin ei myöskään toivoisi kovettuvan viralliseksi dogmiksi. Vastaus väärään puhdasoppisuuteen ei ole toinen puhdasoppisuuden muoto, joka kiistää sille vastakkaiset tosiasiat. Meidän on houkuteltava, ei pakotettava tai iskostettava, ja siksi meidän on ensimmäiseksi vapautettava älymystömme kevytmielisestä mutta vahingollisesta käsityksestä, että yhteiskunnan pitäisi olla kulttuurinen salaatti. Suomentajan jälkisanat Theodore Dalrymple, oikealta nimeltään Anthony Daniels (s. 1949) on englantilainen kirjailija ja eläkkeellä oleva lääkäri. Hän on toiminut lääkärinä ja psykiatrina useissa Afrikan maissa sekä Birminghamin slummialueella sijaitsevassa sairaalassa ja vankilassa. Brittiläisen liikemiesisän ja Saksasta 30-luvun lopulla paenneen juutalaisäidin poika tunnetaan kotimaassaan kärkevänä liberaalin ja utooppisen ajattelun kriitikkona. Hän on avustanut useita sanoma- ja aikakauslehtiä ja julkaissut teoksia mm. huumeidenkäytöstä, kokemuksistaan lääkärinä, afrikkalaisesta kulttuurista ja siirtolaisuudesta. Tuorein teos on esseekokoelma Not With a Bang But a Whimper: The Politics and Culture of Decline (2009). Maailmankuvaltaan konservatiivinen Daniels valitsi kirjailijanimensä, koska se kuulosti ruuansulatusvaivoista kärsivältä, vuohennäköiseltä vanhalta mieheltä, joka katselee ulos Lontoolaisen klubinsa ikkunasta ja valittelee maailman rappiotilaa. Hän on analysoinut ja arvostellut jyrkästi modernin länsimaisen kulttuurin nihilistisiä piirteitä, moraalista ja kulttuurirelativismia, pyrkimystä ratkaista ongelmat byrokratian keinoin sekä massiivista maahanmuuttoa. Daniels edustaa siinä mielessä tavanomaista konservatismia, että hän uskoo kurjistumisen, väkivallan ja muiden sivilisaation ongelmien johtuvan pohjimmiltaan sivistyneen käytöksen, kansallisen itsetunnon, keskinäisen kunnioituksen ja henkilökohtaisen vastuun rapistumisesta. Hän onkin ennen kaikkea terävä kulttuurikriitikko ja länsimaisen elämäntavan kriisin kuvaaja. Oheinen kirjoitus on julkaistu City Journal -lehdessä vuonna

9 runoja Pirjo Kotamäki yhä kasvavat kinokset eivät sula kaupungissa, maanpäällinen pysyy, noki hiertää kasvoja, pyyhin nenäliinalla ja iholle jää vana, lapsen kasvot joustavat kuin muovit, jääneet paikoilleen kuin Tupperware, ilmeen tavara, aina käytettävissä oikea tarkoitus oikeaan paikkaan, käyttöarvo ja ikuisuus, joustavat hymyt Suositukset viran ylemmältä haltijalta: haastattelupyynnöt suoraan minulle (kenenkään ei tule antaa omia lausuntojaan) se lisääntyy mistä ei saa puhua siis mistä puhumme (joku on varmasti sanonut tämän aikaisemmin) saarnastuolista huulet vapisevat, (nämä rivit ovat hiljaisuutta keskellämme) seurakunta vaietkoon varsinkin kunnassa Helsingin yllä puhumaton lokki kirkuu: tervetuloa Helsinkiin ja sen historiaan Savossa, sightseeing viraston ympäri, turistibussi kiitää hymyilkää, olemme avoin kaupunki kuin puhumaton vallihauta, veden onkalot välissä, torin yllä toinen lokki kirkuu, sen sanoja kuunnellaan tarkasti maan päällä Metsän keskelle jääneet paikoilleen kauriin silmät ammoisen ajan pilkahdukset kun se vapisten avautuu, iiris, kukka, ibis, lintu silmässä puun kannon kyky heiluttaa mennyttä mäntyä, ihminen vastaanottaa metsän hengityksen sisään puhuen siellä on jäljellä valmis metsä, honkaa, tiheikköä, vaivaiskoivun historia, vaahteraa, viulunkieltä, vilua, harmaan laudoituksen arki, valmis ruumis huojuu tuulen mukana, harjut vaihtavat paikkaa, arkun paikat, kuivat uomat ovat syviä polkuja, jossa vesi melkein liplattaa, jäljellä otan kahvikupin, niin vähän vettä ammeessa, tunkkainen kylpy, saunan eteinen jo saunaa, en tiedä mitä sanoisin (puhumattomuus on hyve), oi, niin kauniita kukkia, todella, kukahan ne on tuonut, (uskallan kysyä oikeat kysymykset), 16 17

10 Joku takoi taivaankannen, ja nyt se on jo likainen, kuka kumma lokki asteli varpaillaan taivaan hikipisarat likoon vettynyttä suota, lokin suupielet venyneet hitaaseen nauruun, nappaa, nappaa, Hal on tullut (Kubrick: Avaruusseikkailu 2001) metalliset putket, sydämen paikalla uudet takomisjäljet, rauta-vanaa, hengityksen irtoamisjäljet, kauan sitten tietokoneet taistelivat ja takoivat ihmisen suohon, ilmaa valvonnan läpi, kuulen kaiun, ja kamerat kuulevat, gorillatarut alkaneet uudelleen, urkinta, ruokinta-aika, tasainen elämä ei vaadi turhaa informaatiota, tieto jaetaan oikeudenmukaisesti, jyviä sinne tänne, mutta varsinkin sinne missä tieto käytetään oikein, turha tieto valumoon, muistathan taivaan raaka-aineet jo aikojen alusta, sumua silmässä, muistathan kaukaa räjähtäneet itiökodat eivät saa kasvaa muistathan, turha kuola, yli valuminen, kuolema: uuteen valantaan, hymypääveistokset, Laivan kieli (lipoo maata) Meren kulmat tulivat näkyviin, satamassa haisi, purjeet liikkuivat ruskean taivaan laella, teräsilmaa, ruostetta auringosta, mainoksessa sanottiin: matkat eivät lopu, ei tähän maailmaan lokki pääsee taivaaseen, lennettävään, se on sentään aina paikoillaan, putkesta pääsee toiseen maahan, laivassa valonpilkahdus, katson mereen, yhteistä vettä; niin kauasn laivat ovat soljuneet vetten päällä, mikä Ihmeitten ihme, majakka irtoaa vartiopaikaltaan, valon vanat veden päällä, ilman joka kulmassa reitit välkkyvät, suunnat joka maahan ja tuosta raosta, Kubrick: Avaruusseikkailu 2001, meriseikkailu 2009, Tallinnaan, (ohjaus: P. Kotamäki) niin kauan on pintaa meren päällä, niin pitkä maailma laivan kannella merimiehillä oma maailma ja puheet maan tapaiset, veden, solmiot roikkuvat merta kohti, (maan painovoima meren yllä) lokin suupielet siellä (sidotut eläimet) oi meri, oi miehet, laivan päällystö, oi Itämeri joka kiiltää irtoavista kalansilmistä, oi vieras maa, oi rahvas, oi kartta jonka yli kävelen laivalla jossa smurffit lisääntyvät (baarit ovat auki), lapsi hymyilee, piirretyt ovat alkaneet, liikekannallepano 18 19

11 olenhan murhaajien sukua Sami Liuhto I (Iltapäivä) En milloinkaan lue sarjakuvia, sillä en pidä sarjakuvista. Sarjakuvien lukijat ovat yleensä pitkätukkaisia, pukeutuvat halpaan mustaan ja kannattavat aatteita, joiden ajanmukaisuus on ilmeistä. Niinpä menin kirjastoon lukemaan sarjakuvakirjaa nimeltään Kuolema ja intohimo ja tällä kertaa erityisesti tutkailin nelisivuista Koiran tarinaa. Se on omistettu Körrille ja kertoo koirasta, jota saksalaiset ovat ampuneet. Mutta sitten hurtta saa hyvän kodin, kertojan kodin. Toisessa yhteydessä kertoja, jonka samastan sarjakuvan tekijään, kertoo koirastaan Hempusta, joka tekee kuolemaa: Maailmassa on paljon sikamaisia ihmisiä ja joku heistä on ampunut tai lyönyt Hemppua. Minä tunnen tuollaisia ihmisiä. Sitten kertoja joutuu tappamaan koiransa, hän ei puhu lopettamisesta, tai että vie koiran piikille, eikä hän laita muita tekemään kamalaa työtään vaan tekee sen itse: Tapoin Hempun ja minulle tuli paha olo. Nyt lienee kello suunnilleen 20 ja koirani kuolemasta on kulunut ehkä noin ½ tuntia. Se ei ollut kaunis kuolema. Minua etoo yhä vieläkin. Ei minulla sentään oksennusta tullut nähdessäni kirveen osuvan harhaan. Eikä edes silloin kun koiran silmä pullistui ulos hakatessani kirveen hamaralla kallon mäsäksi. Tarina jatkuu vielä. Myöhemmin kertoja löytää koiran ruumiin ojasta ja maalaa sen: Olen maalauksellani halunnut kuvata suhdettani Kuolemaan, tunnetta että Kuolema on läsnä kaikkialla vierelläni. Autoin Hempun matkaan ja virta vei sen. En tiedä kuinka pitkälle se ajelehtii juuttumatta kiinni. Taide-lehdessä 2/1989 Anne Rouhiainen kertoo kuvataideopiskelija Teemu Mäestä, joka osti videoimislaitteen ja löysi sille omanlaistansa käyttöä: hän nauhoitti kissan kuoleman. Anne Rouhiainen oli tuolloin vielä onnellinen, eikä tiennyt, että murhan jälkeen silloinen kuvataideopiskelija Teemu Mäki masturboi kuolleen kissan päälle. En ole nähnyt kyseistä videota enkä aiokaan nähdä. Minun on vaikea uskoa, että joku voisi olla niin sairas, että ensin murhaisi ja sitten masturboisi murhaamalleen. Tulee mieleen niin sanottu b-elokuva, joita saa videovuokraamon epäviralliselta osastolta. Anne Rouhiainen tuomitsee Teemu Mäen teon. Voin kertoa, että niin tuomitsen minäkin. Järkevässä artikkelissaan Anne Rouhiainen, jota en tunne, sanoo myös että on hölmöä verrata Teemu Mäkeä erääseen Kalervo Palsaan, sillä Palsa tuskin olisi tehnyt pahaa kärpäsellekään. Ehkä siksi hän paloikin itse tässä karskissa maailmassa niin nopeasti loppuun. Palsa tappoi koiransa, kun oli pakko, se oli rakastavan lähimmäisen teko. Teemu Mäen teko taas oli mielisairas. Lainasin kirjastosta Teemu Mäen väitöstyöhön liittyvän esseekirjan, mutta vein sen seuraavana päivänä takaisin. Luettuani kymmenen sivua Teemu Mäkeä ymmärsin, että ylimielinenkin teksti voi olla huonoa. Mutta sieltä kirjan sivuilta tuli taas esiin Teemu Mäen näkemys, että ihmiset suhtautuvat samaan asiaan eri tavoin objektin vaihtuessa. Sitä hän on toitottanut haastatteluissa kaksikymmentä vuotta. Ihmiset tuomitsevat kissan tappamisen, mutteivät ehkä jotakin muuta tappamista. Tämä on Teemu Mäen mukaan kummallista. Kissani katsoi minua niin kummallisesti, että vein Teemu Mäen esseekirjan yöksi eteiseen. Otin selvää tästä veijarista. Sain tietää, että hän oli lahjakas lapsi, syntynyt Lapualla En tiedä, onko Teemu Mäellä lemmikkieläimiä. Sitten aloin tosissani miettiä, mikä siinä kissan tappamisessa oli moraalisen typeryyden lisäksi väärin. Olin aavistelevinani, että Teemu Mäki tahtoi hätkähdyttää, avata silmiä. Siinä hän tosiaan onnistui, nyt tiedämme, että hyttysen kuolema koskettaa meitä ihmispaskoja vähemmän kuin kissan kuolema. Mutta miksi Teemu Mäki valitsi juuri kissan? Ehkä siksi, että sitä pidetään koiraa suloisempana, mutta esimerkiksi hamsteria merkittävämpänä. Miksei hän tappanut hevosta? Käytännön syyt, taloudelliset, logistiset ja kenties muutkin saattoivat olla syynä Teemu Mäen päätökseen olla tappamatta hevosta. Kenties asia olisi selvinnyt esseeteoksesta. Teemu Mäki masturboimassa punaruskeakarvaisen oriin päälle. Mille kohdin Teemu Mäki sijoittaa siemenensä, jonka jatke myöhemmin tuottaa lapsen? Sitten, kauan siinä meni, ymmärsin: Teemu Mäen olisi pitänyt tappaa ihminen. Se olisi ollut äärimmäinen taideteko. Eikä ketä tahansa ihmistä, vaan omainen. Tyttöystävän tappaminenkin olisi ollut perinteistä, ei-uudistavaa, sillä uudistaa Teemu Mäen kaltaiset ihmiset tahtovat, Teemu Mäen olisi pitänyt mennä pitemmälle: Teemu Mäen olisi pitänyt tappaa lapsensa. Teemu Mäen olisi pitänyt saattaa raskaaksi joku nainen ja sitten synnytyksen jälkeen ryöstää lapsi, mennä sen kanssa kellariin, tapettava lapsi, ja lopuksi masturboitava oman jälkikasvunsa päälle. Hän olisi myös voinut masturboida ennen tappoa, joka ilmeisesti olisi luettu murhaksi. Kuitenkin oma äiti olisi paras vaihtoehto. Äiti on pyhä asia. Kun lapsi tappaa isänsä, se vielä menettelee, mutta äitinsä tappaminen on suuri synti, vaikkei Teemu Mäki ehkä kristillisestä käsitteistöstä välitäkään. Jos Teemu Mäki olisi todella tahtonut näyttää, miten arvotamme kuolemaa miten sattuu, niin hänen olisi pitänyt mennä loppuun saakka ja tappaa äitinsä. Hänen olisi pitänyt raiskata äitinsä. Elävänä ja kuolleena. Sitten vain video levitykseen. Mutta Teemu Mäki, lapualainen pelkuri ja varhaisnero, ei uskaltanut tehdä sitä, mitä ehkä pimeässä mietti. Tämä oli Teemu Mäen toinen virhe, sen ensimmäisen, moraalisen, lisäksi. II (Ilta) Minua vituttaa koko Teemu Mäki. Tahtoisin sen kaverin pään. Antti Nylénin esseekirjassa (nykyään ei muita kirjoja olekaan kuin esseekirjoja) Vihan ja katkeruuden esseet kehotetaan ihmisiä käymään turkistarhalla sytytystarvikkeiden kera. Arvostelija moitti Parnassossa, että vähän laimeaksi jäi, tuskin rikosnimikkeet täyttyivät. Eli seuraavan yrittäjän on oltava jämerämpi. Siksi kehotankin ihmisiä tappamaan Teemu Mäen. On siitä uhottu. Kaksikymmentä pitkää vuotta. Vähitellen voisi siirtyä sanoista tekoihin. Tappakaa se paskiainen. Kaapatkaa se, viekää eristettyyn tilaan, kiduttakaa, tappakaa, tallentakaa, ja laittakaa tallenne tietoverkkoon. Tuommoisen Teemu Mäen olisi syytä pitää mielessä, että maailmassa yhä on ihmisiä, joille ei kaikenlainen törkeily käy. He saattavat laittaa sille pisteen. Otsaan. Erittäin kyllästyttävää on nähdä tuo isopäinen hölmö televisiossa jankuttamassa. Se on nyt loppu. Ja jos Teemu Mäki luulee, että tässä vielä leikitään, pelaillaan pelejä, niin tapellaan kun tavataan. Joku päivä Teemu Mäen ovella on kolkuttaja, joka tulee hakemaan omansa. En tiedä, oliko Teemu Mäellä henkilökohtaisia syitä kun hän tappoi kissan ja masturboi (varsinkaan tuota jälkimmäistä tekoa en millään voi käsittää). Luulen ettei ollut. Teemu Mäki on analyyttinen ihminen. Vihaan häntä erittäin paljon. Teemu Mäkeen kohdistuu paljon siitä vihasta, mitä emme uskalla kohdistaa lähimmäisiimme. Minä esimerkiksi vihaan koko sukuani. He ovat semmoisia, että kun heitä ei enää kiinnosta koiranpito, niin he vievät koiran piikille. Tai eivät he itse vie, heillä on siihen apulainen, he itse pakenevat yli sadan kilometrin päähän. Tuommoinen on Teemu Mäki. Hän kehittelee syitä, vaikka hänen yksinkertaisesti pitäisi sanoa: minä tahdon lähimmäiseni kuolemaa. Minulle kerrottiin, että suomalaisen lain mukaan aivan terveen eläimen saa lopettaa. Kaikki eläinlääkärit eivät siihen suostu. Mutta 20 21

12 esimerkiksi *** suostuu. Siellä voi käydä polttopulloilemassa, jos siltä tuntuu. Terveitä eläimiä lopetetaan Suomessa vuosittain kymmenentuhatta kappaletta. Ihminen on niin saatanan itsekäs, ettei voi antaa eläintänsä kellekään muulle, vaan vie sen piikille. Tapattaa sen. Tappaisi edes itse. Muttei tuosta paskasta ole siihen. III (Iltayö) Ei minusta ole toivomaan ihmisen kuolemaa. Vaikka pidänkin ihmisistä vähemmän kuin eläimistä. Eläköön Teemu Mäki. Kai sen joku on joskus hakannut. Kuulemma ihmiskuntaa on helppo vihata, mutta yksityistä ihmistä ei ole. Minä koen asian toisin. Usein tunnen rakkautta ihmiskuntaa kohtaan, mutta en millään siedä yksityistä ihmistä. Juon olutta ja mietin, mitä kaikkea huomenna poistan tekstistäni. En tiedä mitä anteeksiantaminen on, sitä en edes tiedä, mutta toivon että olen antanut anteeksi niille ihmisille, jotka tappavat viattomia eläimiä. Viattomia eläimiä? Olipa typerästi kirjoitettu, kaikki eläimet ovat viattomia. Tämäpä vasta olikin typerää. Olen kohdellut eläimiä kaltoin. Epäkunnioittavasti. Kun olin vielä lapsi niin meillä oli bernhardilainen, sellainen iso, yli viisikymmentäkiloinen koira. Se oli omillensa lempeä, mutta vieraita kohtaan varautunut. Kerran sen isäntä antoi sille luita. Minä heitin luut sokkelin pienestä aukosta talon alle. Muistan koiran surullisen ilmeen. Tein sen, koska jo silloin olin paha. Lieventäviä asianhaaroja olisi, mutten ala niitä setviä. Tuo kamala teko on nyt tärkein. Tuskin olin kymmenvuotias ja jo pystyin noin kauheaan toimeen. Kirjassaan Lajinsa viimeinen Kari Kontio kertoo potkaisseensa naapurin koiraa, joka kuoli tuon potkun aiheuttamaan vammaan. Luettuani asiasta taisin tuomita Kari Kontion suoraa päätä ajattelematta lainkaan omia syntejäni. Niitä riittää. Toisen kerran kävelimme kylätietä ja laitumella oli lehmiä. Otin kiven ja viskasin lehmää kylkeen, kuului kops. Toverini ei oi- kein innostunut leikistäni. Kolmannen kerran olin hänen luonaan kylässä ja viiriäiset olivat juuri kuoriutuneet. Niinpä kolisuttelin häkin rautoja, jolloin toverini melkein löi. Olisipa lyönyt, olisin saattanut oppia jotakin. Myös muistan nuorena kiusanneeni erästä kissaa. Nämä ovat asioita, jotka eivät milloinkaan unohdu. Se on hyvä. On syytä pitää mielessä syntinsä. Toivon, että Teemu Mäki miettisi, oliko hänen tekonsa oikea. Oliko syytä uhrata kissa. Minusta tuommoisia uhreja ei tarvita. Taidan jälleen kuulua enemmistöön mielipiteeni kanssa, vaikka kuvittelenkin olevani erikoinen. Narsistina käännän asiat itseeni. Tunnistan Teemu Mäessäkin itseni. Tunnen kateutta häntä kohtaan siitä, että hän on menestynyt elämässä. Marcel Proust kuitenkin varoittaa, että kateus on liian helppo selitys asioille. En tunne Teemu Mäen taidetta. Olen kavahtanut Teemu Mäkeä. Siihen on vain se yksi syy, että Teemu Mäki tappoi kissan. Saattaa Teemu Mäki olla sävyisä ihminen. Olen melko varma, että hän on hauska seuramies. Tuskin kova vitsailemaan, mutta epäilen että hänellä on tarttuva nauru. Ymmärrän myös, jos naiset tuntevat vetoa Teemu Mäkeen. Hän on komearaaminen mies. Pää on iso ja siellä paljon asioita. Hain oluen eteisestä, siellä on viileää, on syksy, taidan ottaa tekstistä pois ajo-ohjeen eräälle eläinklinikalle. Tein niin. Sukulaiset tästä suuttuvat, jälleen, mutta suuttukoot, ovat he jo suuttumiseen tottuneet. Mitä se nyt on mennyt kirjoittamaan. Isäni joutui sairaalaan luettuaan tekstiäni. Toivottavasti ei nyt joudu. IV (Aamu) Selailin Sigmund Freudin tutkielmaa Murhe ja melankolia. Melankoliset halveksivat itseään, mutta todellisuudessa halveksivat lähimmäisiään. Ei tuohon ole lisäämistä. Suussa on outo maku, joka ei ole lainkaan outo vaan hyvin tuttu. Olenhan juoppojen sukua. Ihmissukua

13 sukupuu Guntars Godinš Ludvigs Godinš (isoisä) En nähnyt häntä, sillä välissämme oli 37. Oli Eläköön Stalin! En nähnyt häntä, sillä hän puhalsi alttoääntä ja marssi matkoihinsa. Hänen pyssynsä piippu ei ollut tyhjä. Kiskoilla juna Riika Kiova puhalsi savua kohtalon silmiin. Kertovat, että kohtalo itki sinä päivänä salaa. Ja nyt historioitsijat kirjoittavat, että savusta se johtui. Nyt niin paljon johtuu savusta, ja historia on kuin savuliha. Kertovat, että hän oli vahva kuin piru: oli nostanut ilmaan koko orkesterin, vienyt myllynkiven myllyn katolle ja tapellut, Latvian puolesta tapellut kovaa. Kaikki Ukrainan kivet hän olisi lyönyt kahtia, jos olisi tiennyt, että yhdestä löytyy totuus. En nähnyt häntä, sillä totuuksia on erilaisia. Haik Sarkisjan (isoisä) Isoisäni tuli Armeniasta, isoisällä oli siellä valittu vuori, istutettu puu ja tähti katsottuna hevosen otsassa, pilven päällä. Hänen nenälleen mahtui istumaan seitsemän kärpästä ja yksi hyttynen, ja kunnolla ahtamalla vaikka väsynyt kurkiaura. Isoisäni tuli Armeniasta, en tiedä, jalanko vai ajamalla. Kova tuuli oli. Joku ihmelintu tarttui sulkaan ja näytti tietä. Ajat olivat kietoutuneet yhteen ja kerä kieri pitkin maita. Kova tuuli oli. Ei läntinen, ei itäinen, joka puolelta se puhalsi ja etsi minua. Isoisäni tuli Armeniasta. Risteykset tekivät ristinmerkkejä ja kumarsivat: hän osasi valita, hän tunsi tien. Sillä tie täytyy valita. Kysy keneltä haluat tie täytyy valita. Ja tie valitsi minut. Isoisäni tuli Armeniasta. Kun olin poika, istuin hänen nenällään enkä ymmärtänyt, miksi kurjet lensivät ohi? Suomentanut Eva Gottberg-Talve Suomentanut Eva Gottberg-Talve 24 25

14 Lohdutus Voin korjata pois lumen katoilta, ja tuulen oksalta, ja joen jään. Voin hiljaa päättää tehdä jotain hyvää, koota mehiläiset, meden kerätä. Voin olla pahaa ajattelematta, ja kasvot suoristaa kuin lakanan, voin elää liekissä kuin hiili ikään, edes tietämättä, että palan. Suomentanut Eva Gottberg-Talve Tie kulkee itseensä eksyneenä suoniamme pitkin niin kuin veri. Sitä sanotaan Ristin tieksi, jolla tuulet etsivät ilmansuuntia, jolla silmät, katsomisesta tyhjät, vielä odottavat paluuta, jolla mieli jahtaa perhosia ja unelmia ja valo raapii varjon pois kuin pahuuden tai painajaisen. Vedet virtaavat selvyyttä kohti ja etsivät rauhaa, rukoilijat ja aamut pyytävät selvyyttä, selvyyttä etsiessään tie on eksynyt itseensä mennyt itse omaan kävelijäänsä. Suomentanut Hannu Oittinen Uskovaiset jäävät odottamaan, uskottomat käyvät eteenpäin, kunnes pimeys korjaa kaiken näkyvistä, kunnes yö muuraa eteen unen mustan muurin. Rukoilijatkin väsyvät rukoilemaan koska kädet eivät ole kynttilöitä ne eivät pala kivutta, koska huulet eivät ole tuulia ne eivät ääntele sanoitta. Tie yksin kulkee, yksin tie kulkee. Me olemme pölypilvi. Taivoittelemme taivaita. Suomentaneet Helena Johansson ja Jyrki Kiiskinen 26 27

15 Lause ei ilmaise mitään, vain on yhtä helposti kuin ruostunut koira ketjussa, kuin särkynyt pilvi tiellä. kuin syöty omena oksalla. Lause ei ilmaise mitään, vain on yhtä helposti, siis: PEILISSÄ KUVASTUU PEILI, me olemme vapaat. Varjomme ovat vielä lämpimät. Olimme täällä vasta. Tyhjyys vielä täysi. Hiljaisuus kova. Suomentanut Hannu Oittinen Suomentanut Hannu Oittinen 28 29

16 runoja Andra Teede Lukki olen pikkuruinen lukki elän ankkalammikon rannalla tässä tikkuaskikaupungissa jonka kaiuttimista kuuluu yöllä linnunlaulua olen pikkuruinen lukki ravintonani kärpäset ja surkastuneet sydämet kuljen varkain pitkin trollikkalinjoja uhrini saalistan öisistä likavesistä pikkuruinen lukki keskelle keltaista lööppiä kudon ytykkämyrkyllistä verkkoa harmahtavasta valhelangasta pikkuruinen lukki ristinä teidän myrkkyvaltiossanne päivin öin näen seinänraoissanne helvetisti vaivaa olen pikkuruinen lukki pelätkää minua kun verkkoni valmistuu peittoan teidän ainoan taivaanne diagnoosi: ensimmäinen askel ennen viimeistä ensimmäinen huimaus hengitä sisään ja ulos ja alas hartiat kauas taakse rinta eteen lue kirja kerran puolessa vuodessa kannesta kanteen ihan vaan siksi että tulee tunne että jotain on tehty päivän kysymys milloin joku viimeksi tajusi mikä vuodenaika tarkalleen on eilinen oli että senhän te tiedätte milloin me synnyimme ei siinä mitään salaisuutta mutta miten kukaan ei ole tajunnut kysyä että miksi Suomentanut Petteri Aarnos Suomentanut Hannu Oittinen 30 31

17 12. helmikuuta aamulla liian aikainen herätys pyydät tyhjää asuntoa keittämään kahvit maanantai seinät toivottavat vastaukseksi hyvää ystävänpäivää hiljaisuus kylmä on krapula kiität kohteliaasti tulee mieleen että tosiaan jossain toisen kuun puolivälissä taitaa joo olla se punasydänpyhä sitten suihku ja vaatteet make-up pihalla outoja rähjäisiä miehiä auton ikkunassa keskisormi pystyssä vasta illalla tulee mieleen ettei se tämä päivä ole mutta suuri pyhä kumminkin kuukausi aikaa viimeisestä inhimillisestä kontaktista Suomentanut Petteri Aarnos hän oli ainoa asukas saarellani hakkasi metsän rakensi oman talon pyysi kalaa järvestä kaivoi kuopan huussille hän saapui vieraana uponneelta laivalta ja asettui aloilleen kesytti villisiat ui suvannossa haki ruokansa puiden oksilta joi kristalliojista hän kartoitti ikimetsäni tuli mullan kanssa juttuun ja alkoi kutsua tuhmia vuorenhuippuja viimein kodikseen hän oli ainoa asukas saarellani kunnes eräänä myrsky-yönä kuoli hiljaisuus jätti hänet hiekalle lojumaan kunnes laineet huuhtoivat ruumiin pois ranta jä typösen tyhjäksi Suomentanut Hannu Oittinen 32 33

18 soita ennen kuin katoat maailmanloppuun läpi silkkiuudinten rautatien tuolle puolen sinne minne ei ole jäänyt enää ainuttakaan tyhjää muovipulloa sinne missä ei ole politiikkaa mikkejä bassoja eikä paparazzeja soita niin suhteillaan operaattorien jumalaisesta armosta salli minun sanoa sinulle viimeistä kertaa kunnolla kaikki se mikä sinun tulee tietää ja salli etten sano suo mahdollisuus jättää kertomatta että tuskin enää tavataan että varmaan maailma loppuu joskus mutta silti me ehditään ennen sitä elää elämän loppuun sinä siellä kaukana jossain ja minä täällä vailla mitään muuta kuin tyhjiä muovipulloja Suomentanut Hannu Oittinen sadan vuoden kuluttua on tasan kaksi mahdollisuutta joko me olemme kuolleita ilmaa on tuskin lainkaan ja ihmisiä aivan hirvittävä määrä tai sitten toisin päin kaikki ihmiset ovat hävinneet ja ilma on meidän ihan ikioma Suomentanut Hannu Oittinen halusin jättää dokaamisen piirtää paperille ristin tai ympyrän tai pukkiukon ja jättää sinut ja häipätä suomeen tiskaamaan astioita kaljakapakkaan sataman lähelle niin että käteni tuoksuisivat koko ajan tiskatuille astioille ja minulla olisi pikkuinen yksiö merimiehenkadulla joisin siellä kahvia laktoosittoman maidon kera aina iltapäivisin ennen töihinlähtöä opettelisin pikkuhiljaa suomea leevi and the leavingsien levyltä ja töiden jälkeen vetäisin pari röökiä portailla kapakan takaovella roskalaatikoiden vieressä katselisin siivotonta merta melkein kuulisin miten sinä lahden sillä puolen linnahallin katolla kiroat minut maan uumeniin kaikilla kauniilla neljäkirjaimisilla sanoilla kaunis haave eikö totta ajattelin ja käänsin vuoteessa unettomana kylkeä niin että litistin sinut tumpuksi seinän ja itseni väliin siksi näit koko loppuyön painajaista siitä että juutuit hissiin missä ilma alkaa loppua ja sinulla on hirveä kusihätä ikuisesti iänkaikkisesta iänkaikkiseen Suomentanut Hannu Oittinen 34 35

19 rakas jos sä nyt heittäsit veivit antasin sekottaa sun tuhkan suolavedessä kahteen muovikassiin ja panettasin ne tötsät itselleni silikoneiksi niin me saatas olla ikusesti yhdessä mun puseron alla niinku siinä iki-ihanassa jenkkisarjassa Suomentanut Hannu Oittinen 36 37

20 ville & ville-juhani, vapaat ihmiset P.I. Filimonov (suomentanut Jukka Mallinen) tämä tilanne tekee sinusta peruuttamattomasti suomalaisen runoilijan metafyysisen ja surullisen Jürgen Rooste Jo Tallinnan linja-autoasemalla kiinnitin huomiota epätavallisen näköiseen nuoreen mieheen, jonka hurjan tarkkaavainen katse seurasi minua vessaan. Jostain syystä sellaiset jutut huomaa aina. Katseet, jotka seuraavat sinua. Erityisesti tuntemattomat ihmiset. Kuka olisi arvannut, että tämä nuorukainen ja hänen ystävänsä ja taistelutoverinsa tulisivat kaunistamaan neljää päivää elämästäni, neljää minulle ristiriitaista ja emotionaalisesti moniselitteistä päivää. He olivat suomalaiset runoilijat Ville Hytönen juuri se, joka vaihtoi katseita kanssani Tallinnan linja-autoaseman vessan sisäänkäynnin luona (olinko minä menossa sisään ja hän ulos vai päinvastoin, sitä en enää muista, kaikkiaan ei tällä tapaamisella ollut mitään polysemanttisia seuraamuksia eikä voi sanoa, että vessojen teemalla olisi sittemmin ollut mitään näkyvää merkitystä kommunikaatiossamme) ja Ville-Juhani Sutinen, ulkomuodoltaan varsin synkeä nuori mies, mikä ei kuitenkaan kuvastu mitenkään hänen käyttäytymisessään ja mielialoissaan. Runoilijat olivat myöskin matkalla Kaliningradiin, vuoden 2008 runofestivaalille, joka itse asiassa tuleekin jatkuvasti toimimaan näiden merkintöjen taustana. Yritän puhua siitä mahdollisimman vähän, mutta esitän nyt saman tien jonkinlaisen johtoaiheen. Kaikki, mitä minulla tapahtui suomalaisten runoilijoiden kanssa ensi tapaamisemme aikana tapahtui runofestivaalin kuluessa. Suomalaiset runoilijat eivät matkustaneet festivaalille yksin, vaan suomalais-venäläisen aktualismin patriarkan Jukka Mallisen saattamina ja hänen tarkkavaistoisessa valvonnassaan. Mutta hänestä on kirjallisuudessa sanottu jo paljon, paremmin ja yksityiskohtaisemmin, siksi sivuutan hänen hahmonsa tällä kertaa kunnioittavalla vaikenemisella. Ja niin oli pohjoinen jumala säätänyt, että osuimme samaan linja-autoon. Varsin nopeasti totesimme matkustamme samaan paikkaan ja samasta syystä, ja seurustelu lähti heti vilkkaasti käyntiin. Suomalaiset runoilijat eroavat visuaalisesti muiden tuntemieni kansallisuuksien kirjailijoista kahdella tavalla. Ensiksikin säilyttämällä puolen litran pulloa Lauaviinaa tai mitä tahansa muuta halpaa vodkaa roimahousujen taskussa. Juoman paikallisuus on heille periaatteellista, kuten on periaatteellista myöskin juoman edullisuus. Tässä on jotakin tietoista, tolstoilaisuutta tai jos ei tolstoilaisuutta, niin jonkinlaista köyhyyden evankeliumia kuitenkin. Silloin kun muiden maiden ja kansojen kirjailijat estetisoivat moninaisin tavoin absinteilla, tequiloilla ja kaiken maailman calvadoksilla, Ville ja Ville-Juhani nauttivat mitä törkyisintä vodkaa eivätkä ole tästä yhtään noloina. Toisaalta he eivät muistuttaneet ollenkaan räkälöiden ja juottoloiden kantaporukkaa. Näki heti runoilijat ovat liikkeellä, ei mitkään häslärit. Monet venäläiset runoilijat ovat myös kovia ottamaan, tietenkin, mutta en ole nähnyt, että vodkaa pidettäisiin taskussa. En kertaakaan. Toinen piirre, joka erottaa suomalaisia runoilijoita (taaskaan en väitä yltäväni yleistykseen, puhuessani suomalaisista runoilijoista tarkoitan muuttumattomasti ainoastaan Villeä 38 39