MUUTOKSEN SUKUPOLVI. kriiseistä ja konflikteista uuteen alkuun

Transkriptio

1 MUUTOKSEN SUKUPOLVI kriiseistä ja konflikteista uuteen alkuun Tiivistelmä YK:n väestörahaston vuosiraportista State of the World Population

2 2

3 N aiset tarttuvat miehiä harvemmin aseisiin, mutta kärsivät usein sodan pahimmat seuraukset. Sukupuolittunutta väkivaltaa kuten raiskauksia käytetään enenevässä määrin sodankäynnin välineenä. Väkivallantekojen seuraukset eivät rajoitu ainoastaan välittömiin uhreihin, vaan repivät rikki perheitä ja pirstovat yhteiskuntia sukupolvesta toiseen. On yhä harvinaisempaa, että aseellisen konfliktin osapuolina olisivat vain sotilaat rajan kahdella puolen. Nykyään vallasta taistellaan rajojen sisäpuolella, jolloin vastapuolen siviilien naisten, tyttöjen, miesten ja poikien fyysinen, henkinen, taloudellinen ja yhteiskunnallinen hyvinvointi pyritään murtamaan keinoja kaihtamatta. Aseellisissa konflikteissa raiskaus tai sen uhka, sekä siihen liittyvät hiv-tartunta, traumat ja fyysiset vammat, toimivat naisia vastaan käytetyn vallan välikappaleina. Tyttöjen asemaa puolestaan poljetaan tilanteissa, joissa he eivät väkivallan pelossa voi käydä koulua tai joutuvat kaappauksen tai ihmissalakuljetuksen uhreiksi. Osassa konflikteja myös pojat ja miehet joutuvat seksuaalisen väkivallan uhreiksi ja poikia pakotetaan lapsisotilaiksi. YK:n väestörahasto UNFPA:n vuosiraportti 2010 kuvaa, miten aseelliset konfliktit ja pitkittyneet humanitaariset kriisit vaikuttavat naisiin, tyttöihin, miehiin ja poikiin. Se kertoo, miten monet naiset ja nuoret ovat raivanneet tieltään lähes mahdottomia esteitä ja alkaneet rakentaa uutta pohjaa omalle elämälleen, rauhalle ja yhteiskunnan uudistamiselle. YK:n väestörahasto UNFPA on kehitysjärjestö, joka puolustaa jokaisen yksilön mahdollisuutta nauttia terveydestä ja yhtäläisistä oikeuksista. UNFPA haluaa taata, että jokainen raskaus on toivottu, jokainen syntymä turvallinen, että yhdelläkään nuorella ei ole hi-virusta tai aidsia ja että kaikkia tyttöjä ja naisia pidetään arvossa. Kuten tämä raportti osoittaa, UNFPA tukee hallitusten pyrkimyksiä voimaannuttaa ihmisiä, jotka ovat joutuneet kärsimään aseellisista konflikteista tai katastrofeista kuten Haitin tammikuisesta maanjäristyksestä. UNFPA tukee myös kansalaisjärjestöjä, koska niillä on merkittävä rooli yhteisöjen toipumisessa. Tämä raportti julkaistaan päätöslauselman 1325 Naiset, rauha ja turvallisuus kymmenvuotispäivän kynnyksellä. Päätöslauselman tavoitteena on saada aseellisten konfliktien osapuolet suojelemaan naisia ja tyttöjä sukupuolittuneelta väkivallalta sekä vahvistaa naisten roolia rauhanneuvotteluissa ja rauhansopimusten toimeenpanossa. Viimeisten kymmenen vuoden ajalta kertyneet kokemukset korostavat tarvetta kaataa keinotekoiset raja-aidat kriisien, niistä toipumisen ja kehityksen väliltä. Sodan tai katastrofin jälkimainingeissa humanitaarisen avun tulee kylvää pitkäaikaisen kehityksen ja rauhan siemeniä, jotta mailla olisi tulevaisuudessa paremmat valmiudet ehkäistä väkivallan purkautuminen ja palata nopeammin arkeen. Kriisien ja alikehityksen välinen noidankehä tulee korvata kierteellä, jossa yhteiskunnallinen ja kehitys ja voimaantuminen ruokkivat toisiaan. Kehityksen ja kriisien välillä on selkeä yhteys, jossa köyhyyden vähentäminen lieventää kriisien ja luonnonkatastrofien vaikutuksia. Yhteys nousee hyvin esiin, jos vertaillaan viimeaikaisten maanjäristysten vaikutuksia Haitissa ja Chilessä. Myös humanitaarisen avun tuomat investoinnit voivat luoda yhteiskunnalle vakaan perustan uudelleenrakentamisvaiheessa. Yhteys toimii molempiin suuntiin. Kokemus on osoittanut, ettei sukupuolittunut väkivalta synny tyhjiössä. Se on usein oire vakavammasta ongelmasta kuten normeista, jotka ylläpitävät ja sallivat hyväksikäytön tai vaarallisen vinoutuneista sukupuolirooleista ja syvään juurtuneesta epäoikeudenmukaisuudesta. Sota ja katastrofit eivät itsessään aiheuta sukupuolittunutta väkivaltaa vaan usein syventävät sitä tai antavat sen ilmetä tavallista useammin. Kansainvälisen yhteisön tapa reagoida konflikteihin on murroksessa. Perinteisistä rauhanturvaoperaatioista on siirrytty kehityskeskeisiin interventioihin, joiden tarkoituksena on luoda hallituksille valmiudet siviiliväestön suojeluun ja hyvinvoinnin tukemiseen pitkällä tähtäimellä. Vaikka hallituksilla on virallinen vastuu kansalaistensa suojelemisesta, täytyy yhteisöjen ja yksilöiden tukea rauhaa ja turvallisuutta myös omalta osaltaan. Kun kaikki osapuolet tekevät osansa, on todennäköisempää, etteivät yhteiskunnat vajoa takaisin kaaokseen rauhanturvaajien poistuttua. n UNFPA/Vario Serant Thoraya Ahmed Obaid YK:n väestörahasto UNFPA:n pääjohtaja 3

4 4 LUKU 1

5 Bosnia ja Hertsegovinan sota aloitti muutoksen K eski-ikäisen mostarilaisnaisen kasvoilla on huolestunut ilme, kun hän vuonna 2010 astuu ikkunattomaan huoneeseen, jossa on luvannut kertoa sodan tuhoamasta elämästään. Etnisen konfliktin pyörteissä vuonna 1992 hänen miehensä, Bosnian serbi, ammuttiin, koska tämä ei suostunut pukeutumaan serbijoukkojen univormuun. Nainen oli syntyjään kroaatti ja jäi taistelevien serbien ja bosnialaisten väliin. Hirvittävien päivien ja viikkojen ajan hän kulki toimistolta toimistolle, sotilaan luota toiselle, vaikka toivo miehen löytymisestä hiipui koko ajan. Nainen ei kyennyt syömään tai lepäämään. Hänen oli välillä piileskeltävä jopa naapurin hiiliastiassa siltä varalta, että häntä tultaisiin etsimään. Naisen onnistui todentaa miehensä murha vasta viisi vuotta sitten dna-näytteen avulla. Lopulta hän palasi kotiin. Naisen naama vääristyy tuskasta. Jonkin ajan kuluttua taloon ei enää tullut juoksevaa vettä ja minun piti mennä hakemaan sitä ulkoa, hän kertoo. Paluumatkalla kolme sotilasta pysäytti minut. He käskivät jättää veden maahan ja seurata heitä. Naisen tarina täyttyy loputtomista kauhuista, kun hän kertoo miesten käyttämästä seksuaalisesta väkivallasta. He kiduttivat minua, tekivät asioita, joita et voi edes kuvitella, hän jatkaa. Anelin heitä tappamaan minut. Samankaltaiset tapahtumat 1990-luvun Bosnia ja Hertsegovinassa, Ruandassa ja Länsi-Afrikan alueella saivat kansainvälisen yhteisön määrittelemään vastaavat julmuudet sotarikoksiksi. Ensin nimitys otettiin käyttöön alueellisissa tuomioistuimissa ja vuonna 1998 Rooman asetuksessa, joka toimi kansainvälisen rikostuomioistuimen perustamisasiakirjana. Vastaavat rikokset joh- Benjamin Lowy/VII Network tivat jatkuviin väittelyihin myös YK:n turvallisuusneuvostossa 2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä, kun maailman katse oli kääntynyt Kongon demokraattisen tasavallan itäosiin ja Darfuriin luvulla koetut julmuudet olivat alkusysäys matkalle, jonka päätteeksi luotiin päätöslauselma 1325 perillisineen. Mostarilaisnainen oli 50-vuotias, kun hänet raiskattiin. Vasta 5 XinHua/Xinhua Press/ Corbis.

6 Naisten palattua kotiin monien perhe ja vanhat ystävät haukkuivat ja hylkäsivät heidät. desta, mutta eivät ymmärtäneet tai tunteneet sympatiaa naisia kohtaan, vaan syyttivät näitä perheen häpäisemisestä. Monet naiset alkoivat tuntea syyllisyyttä tapahtuneesta. He salasivat häpeänsä ja tukahduttivat tunteensa, usein vuosien ajan. Bosnia sodassa kuoli arviolta ja kateissa on edelleen ihmistä. Kaikki sodan osapuolet syyllistyivät hirmutekoihin niin kyseisessä kuin muissakin entisen Jugoslavian hajoamissodissa. Osassa bosnialaisista yhteisöistä naiset erotettiin miehistä ja heidät vangittiin eripituisiksi ajoiksi mihin tahansa paikkaan, josta saattoi muokata väliaikaisen vankileirin. Heidät haettiin yksi tai muutama nainen kerrallaan raiskattaviksi ja pahoinpideltäviksi. Naiset, jotka onnistuivat välttämään vankileirit, olivat alituisessa vaarassa toimittaessaan päivittäisiä askareita. Tuskin kukaan voi antaa luotettavaa arviota siitä, kuinka monta naista Bosniassa raiskattiin useimmat arviot liikkuvat kymmenissä tuhansissa ja kuinka paljon raiskauksista syntyi lap- vuonna 2006, edelleen korkeasta verenpaineesta ja munuaisvammasta kärsivänä, hän kykeni puhumaan tapahtuneesta toisen raiskatun naisen kanssa. Ennen tuota päivää en voinut kertoa tarinaani, nainen kertoo. Pelkäsin että minua syytettäisiin tapahtuneesta, stigma oli liian suuri. Naisen ulkomailla asuvat pojat eivät ole koskaan saaneet tietää asiasta. Naisen traaginen tarina kuvastaa, kuinka kauan sodan arvet säilyvät uhrien mielissä ja sieluissa. Lähes seitsemänkymmenen ikäisenä hän käy edelleen psykoterapiassa. Hänen kohtalonsa kuvastaa, kuinka paljon kansainvälisen yhteisön, hallitusten ja kansalaisyhteiskunnan on tehtävä, jotta tulevat sukupolvet eri puolilla maailmaa säästyisivät vastaavilta julmuuksilta. On kulunut lähes kaksi vuosikymmentä siitä, kun Bosnia ja Hertsegovinaa runteli uhriluvultaan Euroopan pahin sota puoleen vuosisataan. Maan pääkaupunki, Sarajevo, oli neljän vuoden ajan piiritettynä. Rauhansopimus päätti taistelut 15 vuotta sitten. Maan naisia kuitenkin leimaa edelleen häpeä ja pelko, elivät he sitten Mostarissa, Tuzlassa tai Sarajevossa. Heidät on murrettu henkisesti ja heiltä on evätty kunnia ja korvaukset, joita he ovat vaatineet. He tulevat tapaamaan tuntematonta uskoen, että pystyvät kertomaan tarinansa. Itsehillintä murenee, vapiseva käsi hapuilee savuketta, ääni särkyy. Vaikka naapurien satunnaisesta tuesta on mainintoja, kertovat Bosnia ja Hertsegovinan naiset usein, miten raskaalta yhteisön tuen puute synkimpinä hetkinä tuntui. Naisten palattua kotiin monien perhe ja vanhat ystävät haukkuivat ja hylkäsivät heidät. Naiset muistelevat edelleen järkyttyneinä myös miehiä, jotka olivat selvinneet hengissä nöyryytyksestä, kidutuksesta ja vankeusia. Seksuaalisen hyväksikäytön ilmoittaminen viranomaisille oli vaikeaa, eikä moni kertonut hyväksikäytöstä sosiaalisten seurausten pelosta. Arka poliittinen tilanne Bosnia ja Hertsegovinassa ei ole helpottanut sotarikosten selvittämistä. Kansalaisjärjestöt kampanjoivat uhrien puolesta, jotta keski-ikäisten ja sitäkin vanhempien naisten kärsimykset tunnustettaisiin ja heille maksettaisiin korvauksia. Siitä huolimatta, että moni näistä naisista on elänyt yksin köyhyydessä, he saattoivat rekisteröityä uhreiksi vasta vuonna 2008 mikä on suuri askel sinänsä ja saada valtiolta säännöllistä korvausta. Bosnialaisiin ja kroatialaisiin naisiin, joita tähän raporttiin on haastateltu, ei muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta voi viitata nimellä. Enisa Salcinovic johtaa vankileireillä kidutettujen järjestöä, joka tarjoaa psykososiaalista tukea uhreille ja seuraa heidän terveydentilaansa. Vuosia kestävä masennus sekä romahdusten ja toipumisten kehä verottavat naisten terveyttä ja saa osan jättäytymään terveystarkastusten 6

7 VII Photo/Anton Kratochvil ja syöpäseulontojen ulkopuolelle. Salcinovicin mukaan järjestön yli 2000 jäsenestä joka neljäs on raiskattu ja useimpia on kidutettu henkisesti tai fyysisesti. Sodan syttymisestä ei ehtinyt kulua edes vuotta, kun Salcinovicin mies vietiin keskitysleirille. Serbijoukot raiskasivat naisen kerta toisensa jälkeen Focassa, jossa hän asui kunnes hänet häädettiin kotoaan. Salcinovic vaelsi kahden pienen lapsensa kanssa läpi Jugoslavian, kunnes löysi siskonsa pakolaisleiriltä Skopjesta. Kun häneltä kysyy, miten lapset kestivät matkan kauhut, Salcinovic painaa päänsä kykenemättä vastaamaan. Bosnian sodan päätyttyä raiskausleireistä tuli maailmanlaajuinen skandaali ja naisille tarjottiin runsaasti lyhytaikaista apua. Paikallisia ja kansainvälisiä kansalaisjärjestöjä syntyi kuin sieniä sateella, kertoo Dubravka Salčić-Dizdarević, psykiatri ja Sarajevon kidutuksen uhrien kuntoutuskeskuksen johtava lääkäri. Monella innokkaista auttajista ei ollut valmiuksia toimia bosnialaisessa ympäristössä. Lisäksi he lopettivat toimintansa ennen kuin olivat auttaneet edes murto-osaa uhreista. Kun hallitus alkoi maksaa uhreille jopa 250 euron suuruista kuukausikorvausta kaksi vuotta sitten, moni jakoi ensi kertaa kokemuksensa. Mutta eivät kaikki, Salčić-Dizdarević huomauttaa. Ongelma on edelleen valtava. Siksi on todella tärkeää, että ohjelman parissa toimivat kansalaisjärjestöt saavat tukea Jugoslavia-tuomioistuin Y hdistyneet kansakunnat perusti vuonna 1993 Jugoslavia-tuomioistuimen (The International Criminal Tribunal for the Former Yugoslavia, ICTY) käsittelemään entisen Jugoslavian alueella 1990-luvulla tehtyjä sotarikoksia. Perustamisestaan lähtien tuomioistuin on pysyvästi muokannut kansainvälisiä humanitaarisia lakeja ja antanut uhreille mahdollisuuden kertoa kauhuista, joita he joutuivat kokemaan ja todistamaan. Jugoslavia-tuomioistuimen pääasiallisena tavoitteena on asettaa syytteeseen henkilöt, jotka olivat päävastuussa hirvittävistä rikoksista, murhista, kidutuksista, raiskauksista, orjuuttamisesta, omaisuuden tuhoamisesta ja muista teoista. Vaikka huomattava osa Jugoslavia-tuomioistuimen käsittelemistä syytteistä koskee Bosnian serbejä, tuomioistuin on tutkinut ja nostanut syytteitä myös muiden etnisten ryhmien edustajia vastaan. Tuomarien mukaan serbiarmeijan jäsenet raiskasivat terrorisoidakseen siviiliväestöä. 7

8 VII Photo/Anton Kratochvil Tuskin kukaan voi antaa luotettavaa arviota siitä, kuinka monta naista Bosniassa raiskattiin. hallitukselta. Kansainvälinen yhteisö saa moitteita: Bosnia ja Hertsegovinan suhteen luovutettiin liian aikaisin. Liian suuri vastuu annettiin poliitikoille, jotka eivät halua tai eivät pysty vaikuttamaan kiistanalaisiin aiheisiin. Raiskauksen uhreille maksetaan nyt 280 euroa kuukaudessa, mikä jää edelleen jälkeen useimpien sotaveteraanien saamista korvauksista. Jasna Zečević johtaa Tuzlassa traumauhrien neuvontakeskusta, jonka nimi on Vive Žene, Eläköön naiset. Toiminta on monimuotoista ja joustavaa. Aluksi, ennen sodan loppua, keskus tarjosi majoituspalveluita. Nyt tiloissa toimii psykososiaalinen klinikka avohoitopotilaille sekä muutama majoituspaikka hätätilanteiden varalle. Työ liittyy kidutettujen hoidon kaikkiin ulottuvuuksiin ja lähisuhdeväkivaltaan. Emme erottele uhreja sen mukaan, ovatko he kokeneet väkivaltaa sodan aikana vai sen jälkeen. Hoidamme heitä yhdessä sillä uskomme, että heillä on paljon yhteistä. Meillä päin lähisuhdeväkivallan taustalta voi aina löytää linkin sotaan, kertoo Zečević. Potilaat saapuvat keskukseen laajalti Tuzlan ympäristöstä, muun muassa pakolaisleireiltä, joista kahdeksan on vielä auki. Keskuksen henkilökuntaan kuuluu psykologeja, sosiaalityöntekijöitä, opettajia, sairaanhoitajia, hallintohenkilökuntaa ja asianajajia. Keskus auttaa naisia, kun nämä ovat valmiita todistamaan sotarikoksia käsittelevissä tuomioistuimissa. Bosnia ja Hertsegovinassa vallitsee kuitenkin syvään juurtunut käsitys siitä, ettei jokin kaukainen tuomioistuin voi muuttaa uhrien elämää. Monet naiset pettyivät, kun sodan päättymistä seurannut laaja kansainvälinen huomio ei johtanutkaan sanottaviin muutoksiin. Amnesty Internationalin vuonna 2009 julkaisema raportti Whose Justice? The Women of Bosnia and Herzegovina Are Still Waiting osoitti, että uhrit eivät ole saaneet riittävää korvausta edes todistajanlausunnoista kansainvälisissä tuomioistuimissa, joihin myös Jugoslavia-tuomioistuin lukeutuu. n 8

9 ÄIDIN vaikea valinta Benjamin Lowy/VII Network Hänen nimeään ei voi mainita. Tarina, jota hän ei ole koskaan jakanut 17-vuotiaan poikansa kanssa, kertoo törkeästä raiskauksesta ja siitä seuranneesta raskaudesta, jonka johdosta poika syntyi maailmaan ilman isää. Tarina kumpuaa Bosnian sodan häpeällisestä perinnöstä, jota ei koskaan tutkittu perin pohjin. Raiskaus sodankäynnin keinona on kansainvälisesti tunnustettu sotarikos. On valtava yhteiskunnallinen epäkohta, että raiskauksen uhrit joutuvat kantamaan rikoksen häpeän. T ämän naisen tarinalla on siedettävä, miltei onnellinen loppu, sillä hän onnistui silkan tahdonvoiman ja rakkauden avulla rakentamaan elämän itselleen sekä lapselle, jonka hän lähestulkoon hylkäsi tämän synnyttyä. 29-vuotiaana nainen joutui jättämään Bosnian itäosassa sijaitsevan kotinsa paetakseen lähestyviä serbijoukkoja. Hänet vangittiin 450 muun bosnialaisen joukossa, minkä jälkeen miehet joista monia ei koskaan enää nähty erotettiin naisista. Naiset suljettiin niin kutsuttuun raiskaustaloon. Yhdeksän päivää myöhemmin heidät vapautettiin. Sitä ennen naisen raiskasi serbisotilas, joka syyti rasistisia solvauksia, pahoinpiteli, raiskasi ja jätti naisen tajuttomana makaamaan. Kuukausia myöhemmin hän joutui kuuden miehen vangiksi, jotka jälleen raiskasivat ja jättivät naisen verta valuvana lojumaan joenpenkalle. Bosnialaiset kyläläiset löysivät hänet, antoivat vaatteita ja suojaa. Seuraavana keväänä nainen synnytti pojan. Sanoin sosiaalityöntekijälle, etten halua lasta, nainen kertoo tulkin välityksellä. Olin silti iloinen kun kuulin, että se oli poika, hän jatkaa. Jos se olisi ollut tyttö, hän olisi saattanut joutua kokemaan saman kuin minä. Nainen ei käynyt katsomassa vauvaa seitsemään kuukauteen, kunnes hän yllättäen tunsi halua nähdä lapsen. Hän alkoi etsiä lasta orpokodeista, muttei tiennyt mikä, tälle oli annettu nimeksi. Lopulta lapsi löytyi sairaana ja aliravittuna sairaalasta. Sinä vuonna ruokaa oli vähän, hän kertoo. Lapsi työnsi koko käden suuhunsa ja imi omaa nyrkkiään. Sen nähtyäni päätin ottaa hänet kaikesta huolimatta takaisin. Lapsi jätti orpokodin ja hänet liitettiin väestörekisterissä naisen nimen yhteyteen, jotta kukaan muu ei voisi adoptoida häntä. Lapsesta tuli naisen elämän keskipiste ja tarkoitus. Hän ei voinut viedä lasta kotiin isänsä ja veljensä luo, sillä nämä eivät halunneet olla tekemisissä pojan kanssa. Kerran isä hakkasi naisen, koska löysi sängyn alta pienet, pojalle tarkoitetut kengät. Lapsi tiesi, että nainen oli hänen äitinsä, ja yritti jokaisella vierailulla epätoivoisesti ripustautua tähän. Siitä lähtien olen pitänyt hänen puoliaan. Vuonna 1994 nainen sai paikan toimistosiivoajana ja neljä vuotta myöhemmin hän osti pienen palan maata, jolle alkoi omatoimisesti rakentaa taloa lahjoitetuista materiaaleista. Vuotta myöhemmin, vuonna 1999, talo oli valmis. Muutin heinäkuussa ja toin pojan kotiin. Hän on asunut talossa siitä lähtien, nainen kertoo. Menneisyyden haamut kummittelevat, kun nainen on yksin. Muistot tulvivat mieleeni. Aivan kuin näkisin valtavalta kuvaruudulta mitä tapahtui ja joudun elämään kaiken yhä uudestaan. Nukun kuukaudessa ehkä viisi yötä. Poika ei ole koskaan kysynyt äidiltään menneisyydestä, mutta he ovat katsoneet yhdessä elokuvan Grbavica, joka kertoo samankaltaisen fiktiivisen tarinan. Nainen ei tiedä, epäileekö poika jotain. Kylässä, jossa he asuvat, on isättömiä poikia Srebrenicasta, jossa tuhansia miehiä ja poikia tapettiin vuoden 1995 joukkomurhassa. Lapsesta on naisen sanojen mukaan kasvanut vaatimaton ja pyyteetön, hyvä poika. n 9

10 LUKU 2 ja naisiin kohdistuva väkivalta P ekingin julistus ja toimintaohjelma, jonka 189 maata allekirjoitti YK:n neljännessä maailmankonferenssissa naisten asian edistämiseksi, korosti, että naisiin kohdistuva väkivalta sekä loukkaa naisten ihmisoikeuksia että estää naisia nauttimasta ihmisoikeuksistaan täysimääräisesti. Valtioilta alettiin vaatia tilivelvollisuutta naisiin kohdistuvan väkivallan ennaltaehkäisemiseksi ja lopettamiseksi. Naisiin kohdistuvan väkivallan määritteleminen ihmisoikeusloukkaukseksi selventää valtioiden vastuuta. Valtioita sitovat vaatimukset kunnioittaa ja suojella ihmisoikeuksia, sekä edistää ja varmistaa niiden toteutuminen. Naisiin kohdistuvan väkivallan torjuminen ei ole enää valtioiden oman harkinnan varassa, vaan lait velvoittavat niitä toimimaan. Ihmisoikeusperustainen lähestymistapa tarjoaa lukuisia työkaluja, joilla valtioita voidaan valvoa niin kansainvälisellä kuin aluetasollakin. Työkaluihin lukeutuvat muun muassa ihmisoikeussopimukset ja kansainväliset rikostuomioistuimet, sekä Afrikan, Euroopan ja Väli-Amerikan ihmisoikeusjärjestelmät. Lähde: In-depth study on all forms of violence against women: Report of the Secretary-General 10

11 Päätöslauselmista todellisuuteen YK:n turvallisuusneuvosto alkoi 2000-luvun alkupuolella selvittää, miten naisia voisi suojella aseellisten konfliktien aikana sekä vaatia, että heidät tulisi ottaa huomioon sotien ehkäisemiseksi ja kestävän rauhan rakentamiseksi tehtävässä työssä. Maailma oli nähnyt vuosikymmenen verran etnisiä, ajoittain kansanmurhaksi kääntyneitä sotia, joissa kuoli huomattavasti enemmän siviilejä kuin sotilaita. P aradoksaalista kyllä juuri 1990-luvulla naisten aseman edistäminen sai osakseen ennennäkemättömän paljon kansainvälistä huomiota. Kohokohtia olivat YK:n maailman ihmisoikeuskonferenssi Wienissä vuonna 1993, YK:n väestö- ja kehityskonferenssi Kairossa vuonna 1994 sekä YK:n neljäs maailmankonferenssi naisten asian edistämiseksi Pekingissä vuonna päätöslauselman esipuheessa turvallisuusneuvosto toteaa, että kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden säilymisen kannalta on tärkeää ymmärtää aseellisten konfliktien vaikutus naisiin ja tyttöihin sekä taata, että valtion instituutiot kykenevät suojelemaan heitä ja takaamaan heidän täysipainoisen osallistumisensa rauhanprosessiin. Päätöslauselma symboloi turvallisuusneuvoston historiallista päätöstä laajentaa mandaattiaan. Naisten kohtelu ja heidän roolinsa sodassa ja rauhassa olisi tästä lähtien osa kansainvälistä turvallisuutta. Bangladeshilainen Anwarul Chowdury johti turvallisuusneuvostoa maaliskuussa 2000, kun ajatus naisten sisällyttämisestä rauhanprosessiin sekä heidän suojelemisestaan nostettiin esil- VII Photo/Marcus Bleasdale le. Minua syytettiin asialistan sotkemisesta pehmeillä arvoilla, ja ehdotusta vastustettiin ankarasti, hän kertoo haastattelussa. He eivät nähneet naisten ja turvallisuuden välistä linkkiä. Päätöslauselma hyväksyttiin vasta lokakuussa päätöslauselmaan reagoitiin hitaasti, joten turvallisuusneuvosto jatkoi työtään hyväksymällä kesäkuussa 2008 päätöslauselman Se puhutteli taistelijoita ja hallituksia tiukemmin sanankääntein. Päätöslauselma vaati aseellisten konfliktien osapuolia lopettamaan välittömästi kaiken seksuaalisen väkivallan siviilejä kohtaan. Se vaati seksuaalirikosten jättämistä armahdusten ulkopuolelle rauhansopimusten yhteydessä ja muistutti konfliktien osapuolia siitä, että raiskaus ja seksuaalinen väkivalta voidaan laskea sotarikoksiksi, rikoksiksi ihmisyyttä vastaan tai osaksi kansanmurhaa. Vuosi ja kolme kuukautta myöhemmin syyskuun 30. päivänä vuonna 2009, turvallisuusneuvoston päätöslauselmassa 1888 ilmaistiin syvä huoli siitä, että naisiin ja lapsiin kohdistuva seksuaalinen väkivalta ei osoittanut laantumisen merkkejä. Päätöslauselman 1325 toimeenpanosta vaadittiin lisäselvityksiä eri maiden hallituksilta sekä YK:lta itseltään. Vuoden 2010 puoliväliin mennessä YK:n 192 jäsenmaasta 18, mukaan luettuna Suomi, oli laatinut kansallisen toimintaohjelman siitä, miten naisia suojellaan konfliktitilanteissa ja osallistetaan sotaa ja rauhaa koskevaan päätöksentekoon. Sukupuolittunut väkivalta n Termiä sukupuolittunut väkivalta käytetään usein vaihtoehtoisesti käsitteen naisiin kohdistuva väkivalta kanssa. Termi korostaa tekoihin liittyvään sukupuoliulottuvuutta, toisin sanoen sitä, että naisten alisteinen asema yhteiskunnassa lisää heidän alttiuttaan väkivallalle. 11

12 Tavoitteena on, että vuoteen 2015 mennessä yksiköissä palvelevista poliiseista joka viides olisi nainen. 12 Alkuvuodesta 2010 YK:n pääsihteeri Ban Ki-moon nimitti turvallisuusneuvoston pyynnöstä erikoisedustajan, joka valvoo naisten asemaa sodissa ja konflikteissa. Tehtävään valittiin entinen ruotsalaisministeri Margot Wallström, joka oli ajanut naisiin ja turvallisuuteen liittyviä teemoja myös toimiessaan Euroopan komission varapresidenttinä. Kuukausi Wallstömin nimityksen jälkeen YK perusti asiantuntijaryhmän, jonka toiseksi puheenjohtajaksi valittiin Irlannin entinen presidentti ja YK:n ihmisoikeuksien korkea edustaja Mary Robinson. Asiantuntijaryhmä koordinoi YK:n toimia päätöslauselman 1325 toimeenpanemiseksi. YK:n rauhanturvatoiminnan osasto tekee osansa palkkaamalla lisää naisia poliisitehtäviin ympäri maailmaa. Jäsenmaiden armeijat myös lähettävät naisia palvelemaan rauhanturvajoukoissa. Päätöslauselman 1325 jälkeen naisten osuus sotilaista ja poliiseista on kasvanut hitaasti mutta varmasti. Vuonna 2009, kun naisten osuus YK-poliiseista oli ainoastaan seitsemän prosenttia, YK:n rauhanturvatoiminnan osasto käynnisti maailmanlaajuisen ponnistuksen naisten rekrytoimiseksi. Tavoitteena on, että vuoteen 2015 mennessä yksiköissä palvelevista poliiseista joka viides olisi nainen. Intia ja Bangladesh koreilevat naissotilaita värväävien maiden tilaston kärjessä, ja palkkaavat esimerkillisen paljon naisia myös poliisivoimiin. Lukuisat maat ovat rutiininomaisesti lähettäneet naisia ja miehiä poliisivoimiin ja armeijan joukkoihin. Etelä-Afrikka on lähettänyt YK:n rauhanturvajoukkoihin suhteessa enemmän naisia kuin mikään muu maa, 17 prosenttia kaikista 2100 rauhanturvaajastaan. Nigerian palkkaamista 5000 rauhanturvaajasta 350 on naisia. Poliisiasuiset naiset viestivät paikallisväestölle, että YK pitää miehiä ja naisia tasavertaisina työntekijöinä rauhanturvaoperaatioissa. Tämän johdosta naispoliisit ja -sotilaat ovat tärkeitä roolimalleja. Väkivaltaa kokeneiden naisten on usein myös helpompi kertoa tapahtuneesta naispoliisille. Vuosina, jolloin päätöslauselmat 1325, 1820, 1880 ja 1889 ovat nousseet YK:n asialistalle, on positiivisia edistysaskelia tapahtunut myös naisten itsensä toimesta solidaarisuusliikkeen kautta. Liikettä kuvaavat kenties parhaiten päättäväiset liberialaisnaiset, jotka todellista vaaraa uhaten kokoontuivat suurella joukolla pakottamaan presidentti Charles Taylorin ja paikalliset sotapäälliköt solmimaan rauhansopimuksen vuonna Samoin esimerkistä käyvät Rauhanturvaajien uudet ohjeet n YK :n rauhanturvatoiminnan osaston, Unifemin ja raiskauksia vastaan kamppailevan UN Actionin rauhanturvaajille kesäkuussa 2010 laatimissa uusissa ohjeissa todetaan, että kansainvälinen yhteisö on nostanut seksuaalisen väkivallan ehkäisyn prioriteettilistan kärkeen etenkin vuodesta 2000 lähtien. Tämä kuvastaa ymmärrystä siitä, että rauhanturvaoperaatioiden uskottavuus on vaakalaudalla, jos joukot eivät kykene suojelemaan siviileitä näitä uhkaavalta fyysiseltä ja seksuaaliselta väkivallalta. Englanninkielisiin ohjeisiin voi tutustua osoitteessa VII Photo/Marcus Bleasdale

13 Bosnia ja Hertsegovinan naiset, jotka keräsivät rohkeutta ja nousivat esiin haastaakseen sosiaalisen stigman, jota tuhannet naiset kantavat seurauksena Balkanin niemimaan 1990-luvun sodista, ja vaativat hallitusta tunnustamaan heidän kärsimyksensä. YK-operaatioissa tasa-arvonäkökulma vakiintuu jatkuvasti. Itä-Timorissa poliiseille on laadittu kirjalliset ohjeet lähisuhdeväkivaltatapausten tutkimiseen ja koulutusten avulla pyritään puuttumaan asenteeseen, jossa lähisuhdeväkivaltaa on pidetty perheen sisäisenä asiana. Asenteen yleisyys paljastui vuonna 2009 Unifemin julkistaessa tutkimuksen, jonka mukaan monet itätimorilaiset naiset pitivät väkivaltaa perhe-elämän osana. Toukokuussa 2010 Itä-Timorin parlamentti sääti viimein lain, joka kriminalisoi lähisuhdeväkivallan. Laki oli hyllytetty seitsemäksi vuodeksi ennen voimaantuloaan. Lain voimaantuloa edeltäneessä julkisessa keskustelussa osa puhujista väitti lain olevan ristiriidassa timorilaisen kulttuurin ja perheyksikön koskemattomuuden kanssa. YK:n Itä-Timorin poliisivoimien gender-asiantuntija Rita Reddy kertoo, että monet timorilaiset hyväksyvät perinnetavat kuten ikivanhan myötäjäisjärjestelmän, barlaken. Myötäjäiset Kohti luotettavia tilastoja n YK :n väestörahasto UNFPA ja muut YK-järjestöt kehittävät uusia järjestelmiä iän ja sukupuolen mukaan erotellun tilastotiedon keräämiseksi ja analysoimiseksi konfliktitilanteissa, konfliktien jälkeen ja humanitaaristen interventioiden aikana. Tähän saakka etenkin sukupuolittuneen väkivallan tilastointi on ollut vähäistä tai olematonta. UNFPA on kehittänyt yhteistyössä YK:n pakolaisjärjestön UNHCR:n ja kansalaisjärjestö International Rescue Committeen kanssa tiedonhallintajärjestelmän, jonka avulla voidaan parantaa tilastoihin perustuvaa ohjelmasuunnittelua ja koordinaatiota kenttäolosuhteissa. aiheuttavat usein kahnauksia kotona. Naista saatetaan ojentaa fyysisesti jos koetaan, ettei hän täytä morsiusrahan asettamia odotuksia, Reddy kertoo. Liberiassa Bennetta Holder Warner, valtionpoliisin naisten- ja lastensuojeluosaston esimies, istuu ahtaassa, hämärässä ja tunkkaisessa toimistossa. Ilmastointi ja valot eivät toimi sillä sähköt ovat poikki, ja huoneessa vallitsee sietämätön kuumuus. Viereisessä huoneessa kuulustellaan miehiä ja Warnerin ovelta kuuluva nujakoinnin ääni häiritsee keskustelua. Rakennus ei ole hyväksi lapsille, hän sanoo. Uhrit ovat peloissaan, kun heidän täytyy kulkea käsiraudoissa olevien ihmisten ohi. Nuorille pidätetyille ei ole omia sellejä. Warnerin viisi vuotta toiminut yksikkö tekee kuitenkin paljon työtä kaltoinkohdeltujen lasten parissa. Yksikkö perustettiin Unicefin avustuksella erittäin raa an sisällissodan loppuvaiheessa ja se on tehnyt hyvää työtä. Poliisin käsitys naisia ja lapsia kohtaan tehdyistä rikoksista karttuu työharjoittelujaksojen aikana, Warner kertoo. Kaikilla Liberian alueilla toimii nyt poliisin erikoisyksikkö, jolla on valmiudet hoitaa erilaisia tehtäviä: pidätyksiä, uhrien neuvontaa, ohjausta turvakotiin myös pojille tarkoitettuun tai sairaalahoitoon. Kansallinen erikoisyksikkö kampanjoi lapsilla käytävää ihmiskauppaa vastaan ja tutkimuksen tehostaminen on työn alla koko maassa. Ennen oli tavallista, ettei uhriin tai tämän omaiseen pidetty yhteyttä rikollisen pidätyksen jälkeen. Yhä useammat tekevät nykyään rikosilmoituksen, Warner kertoo. n Seksuaalinen väkivalta konflikteissa K atastrofi- ja konfliktitilanteiden alkuvaiheessa suurin osa sukupuolittuneesta väkivallasta on seksuaalista väkivaltaa, jossa naiset ovat uhreja ja miehet rikoksentekijöitä. Seksuaalinen väkivalta on myös kaikkein haitallisin sukupuolittuneen väkivallan muoto. Myöhemmin, kun tilanne on tasaantunut ja jälleenrakennus ja toipuminen ovat alkaneet, muut sukupuolittuneen väkivallan muodot yleistyvät. Näitä ovat esimerkiksi haitalliset perinnetavat (naisten sukuelinten silpominen, lasten pakkoavioliitot ja kunniamurhat) sekä lähisuhdeväkivalta. Vaikka kriisien alkuvaiheessa tulisi keskittyä seksuaalisen väkivallan ehkäisyyn, ei muitakaan sukupuolittuneen väkivallan muotoja tulisi unohtaa. Esimerkiksi lähisuhdeväkivallan yleisyys ja raakuus tavallisesti kasvaa luonnonkatastrofien jälkimainingeissa, minkä vuoksi humanitaarisen avun toimittajien tulisi puuttua siihen välittömästi. Lähde: Guidelines for Gender-based Violence Interventions in Humanitarian Settings, Yhdistyneiden kansakuntien Inter-Agengy Standing CommitteeEnglanninkielisiin ohjeisiin voi tutustua osoitteessa 13

14 Kriisien jälkeen naiset ovat eturintamassa Tuomari Evelina Quaquan työhuoneen ovessa on kyltti, jossa lukee vain Sali E. Hän käsittelee tapauksia ilman yleisön tai median läsnäoloa, suljettujen ovien takana valoisassa ja ilmavassa oikeussalissa. Todistajat ja selviytyjät voivat todistaa läpinäkymättömän lasiseinän takaa ja seurata oikeudenkäyntiä ilman, että syytetyt tai valamiehistö näkevät heitä. Liberialainen oikeus, jonka puheenjohtajana Quaqua toimii, on maassa ainoa laatuaan. Se on luotu varta vasten sukupuolittuneen väkivallan ja seksuaaliväkivaltarikosten selvittämiseksi. Q uaquan virkahuoneessa käydyssä keskustelussa hän kertoo, että raiskauksia ja muita sukupuolittuneita väkivaltarikoksia on raportoitu paljon entistä enemmän sisällissodan päätyttyä ja demokraattisen hallituksen palattua valtaan. Nykyään ihmiset tuntevat oikeutensa. Tuomioistuin on uusi, vuoden aikana on käsitelty kuusi tapausta. Valamiesten valintaprosessi on ankara. Viisikymmentä luotettavaa miestä ja naista valitaan raatiin, josta poimitaan jokaista tapausta varten 15 lautamiestä. Quaqualla on valta langettaa valamiehistön tuomitsemille rikollisille tuomio, joka vaihtelee tapauksen vakavuuden perusteella kymmenestä vuodesta elinkautiseen. Quaquan huomauttaa, että lapset ovat erityisen alttiita seksuaalirikoksille. Rikoksentekijät ovat lähes poikkeuksetta sukulaisia tai muuten tuttuja uhrille. Raiskaajat eivät ole vieraita, hän sanoo. Miehet nostavat Quaquan mukaan harvoin kanteita seksuaalisesta hyväksikäytöstä, vaikka tutkimukset ovat osoittaneet, että monia miehiä, kenties jopa joka kolmatta, käytettiin sisällissodan aikaan seksuaalisesti hyväksi. Kuten muissakin maissa, myös Liberiassa neuvonantajat uskovat, että voi kulua kauan ennen kuin miehet hakevat apua. Liberian olisi pitänyt olla etulyöntiasemassa toipuessaan sisällissodasta, sillä naiset olivat kartuttaneet poliittista valtaansa huomattavan paljon 2000-luvun alkuvuosina. Liberialaiset naiset osoittivat vuonna 2003, että massiivinen solidaarisuuteen, periksi antamattomuuteen, lauluun ja rukoiluun pohjautuva rauhanliike voi saavuttaa mahdottomalta vaikuttavan tavoitteen jopa ilman rahaa. Liberialaisten naisten rauhanliikkeen tarina on tallennettu draaman keinoin kerrottuun dokumenttiin Pray the Devil Back to Hell (Rukoile paholainen takaisin helvettiin) joka kertoo, miten naiset onnistuivat liikkeen avulla lopettamaan sisällissodan. Naiset ovat järjestäytyneet hyvin ahkerasti myös laajemmin Länsi-Afrikassa. Jo ennen kuin päätöslauselma 1325 astui voimaan, Mano-joen naisten rauhanverkosto kokosi yhteen aktivisteja Länsi-Afrikan valtioista Guineasta, Liberiasta ja Sierra Leonesta. Mano-joen verkosto, joka voitti YK:n ihmisoikeuspalkinnon vuonna 2003, oli eturintamassa vastustamassa Guinean hallitusta syyskuussa Armeijan sotilaat avasivat tulen Guinean pääkaupungissa Conakryssa sijaitsevalla stadionilla hallitusta vastustavaa väkijoukkoa kohti. Hyökkäyksessä kuoli useita ihmisiä. Naisia vangittiin ja käytettiin seksuaalisesti hyväksi. Huolimatta naisliikkeen voimistumisesta, lähisuhdeväkivalta on Liberiassa vakava ongelma. Touching Humanity in Need of 14

15 LUKU 3 VII Photo/Marcus Bleasdale 15

16 VII Photo/Marcus Bleasdale Kindness eli THINK on liberialainen vuonna 2003 perustettu kansalaisjärjestö, joka neuvoo sisällissodan aikana seksuaalisesti hyväksikäytettyjä naisia ja tyttöjä. Samalla kun joukot kulkivat läpi kylien, ne keräsivät mukaansa tyttöjä. Nuorimmat olivat vain seitsemän tai yhdeksän ikäisiä, kertoo Rosana Schaack, THINKin toiminnanjohtaja. Tytöistä tehtiin seksiorjia, joita perheet karsastivat sodan jälkeen. Yhteisöt eivät huolineet heitä tai heille syntyneitä lapsia takaisin. Konfliktin jälkeen THINK on jatkanut tyttöjen, nuorten naisten ja muutaman nuoren miehen ja pojan tukemista yhdeksän kuukautta kestävän neuvonta- ja koulutuskurssin avulla. Tytön perhe vei asian uhkauksista huolimatta oikeuteen, ja raiskaaja joutui vankilaan. Sukupuolittunut väkivalta on siirtynyt aseellisen konfliktin keskeltä kaduille, koteihin, kouluihin ja muihin tuttuihin paikkoihin. Schaack, tämän neuvonantajat ja Evelina Quaqua ovat yhtä mieltä siitä, että näissä olosuhteissa uhrit tavallisesti tuntevat hyökkääjän. Kolme pahasti traumatisoitunutta 14-vuotiasta tyttöä kertoi tarinansa terapeutin läsnä ollessa, THINKin lapsiystävällisessä päätoimistossa Monroviassa. Lapset ja nuoret voivat terapian aikana levätä sängyillä, joilla on pehmoeläimiä. Ilmapiiri on seesteinen. Yksi tytöistä on kotoisin Lofan maakunnasta Pohjois-Liberiasta. Hänet raiskasi paikallinen pastori, joka löysi tytön eräänä päivänä yksin kotoaan. Pappi kutsui tytön pappilaan ja raiskasi tämän lukittujen ovien takana. Pappi myös uhkasi tappaa tytön, jos tieto raiskauksesta leviäisi. Tytön perhe vei asian uhkauksista huolimatta oikeuteen, ja raiskaaja joutui vankilaan. Vastaavat tapaukset, joissa luotettavina pidetyt henkilöt, kuten opettajat, tekevät seksuaalirikoksen ja joutuvat vankilaan muuttavat totuttua ajatustapaa, jonka mukaan uhrilla ei ole juurikaan mahdollisuuksia saada oikeutta. Toisen tytön raiskasi tämän eno, kolmannen puolestaan tädin ystävä. Viimeisen tytön tarina osoittaa, että poliisin asenteet ovat muuttumassa. Tytön setä löysi raiskaajan, nuoren miehen, ja vei tämän poliisiasemalle pidätettäväksi. Kaikissa näissä tapauksissa THINK voi tarjota nuorille turvapaikan, jossa nämä voivat asua toipilasjakson ajan sekä myöhemminkin, jos heidän henkensä on vaarassa. Järjestö ylläpitää myös väliaikaiskotia ongelmanuorille, joista osalle löydetään uusi koti. Lukuisat liberialaiset järjestöt sekä kansalaisjärjestöt maan ulkopuolella ovat aloittaneet nuorille suunnattuja ohjelmia, joita nuoret myös usein pyörittävät itse. Ohjelmat tarjoavat nuorille seksuaalineuvontaa ja ohjaavat heitä löytämään positiivisia voimavaroja. Nuoret kehottavat rauhan aikana kasvavia ikätovereitaan hylkäämään mallin, jossa miehet elivät sodan keskellä ase ja viidakkoveitsi seuranaan ja käyttivät tyttöjen kaappauksia ja seksuaalista hyväksikäyttöä sodankäynnin välineenä. Liberian perhesuunnitteluyhdistyksessä työskentelevä Comfort Dunbar Kollie, nuori nainen joka johtaa nuorten koulutus- ja informaatiokeskusta, kertoo välittävänsä nuorille tietoa turvaseksistä, kondomin käytöstä, pidättyväisyydestä ja molemminpuoliseen kunnioitukseen perustuvista parisuhteista. Myös psykologista neuvontaa on tarjolla. Voimaannutamme nuoria tiedon avulla, hän kertoo. Nuoret haluavat tehdä kaiken itse. Jos heillä on riittävästi tietoa, he toimivat oikein. 16

17 MINUSTAH/Sophia Paris Atlantin toisella puolella, Haitissa, feministit kampanjoivat ennen maanjäristystä saadakseen hallituksen suojelemaan paremmin naisia, kertoo Olga Benôit, Haitin naisten solidaarisuuden eli SOFAn puheenjohtaja. Portau-Princen kaupunki itsessään oli vaarallinen, hän sanoo. Rakentamista ei kontrolloitu mitenkään, kaupunkisuunnittelua ei ollut, hän jatkaa. Siksi niin monet kodit, koulut, sairaalat ja liikehuoneistot tuhoutuivat maanjäristyksessä. Ensimmäisten 24 tunnin aikana emme saaneet lainkaan ulkopuolista apua. Edes ensimmäisinä päivinä ei ollut hätäsuunnitelmaa tai hallintoa. Turvallisuusneuvosto päätöslauselmineen saattaa vaikuttaa kaukaiselta, mutta haitilaiset naiset tietävät, miksi niitä tarvitaan. Carine Exantus opiskeli journalismia Haitin yliopistossa ennen kuin se vaurioitui pahasti maanjäristyksessä ja suljettiin. Exantus seurasi tapahtumia ympärillään, ja piti päiväkirjaa näkemästään. Katastrofia seuranneiden kuukausien aikana naiset olivat erityisen voimattomia. Katastrofi surmasi Haitin pääkaupungissa Port-Au-Princessä ja sen ympäristössä ainakin ihmistä ja jätti jälkeensä yli miljoona koditonta. Exantus joutui myös kokemaan kaiken tämän paetessaan keskiluokkaisen perheensä kanssa kodistaan rähjäiseen ja täyteen ahdettuun leiriin, joka oli pystytetty Place Pigeon -aukiolle lähelle tuhoutunutta presidentinpalatsia. Naisten voimattomuus oli esillä kaiket päivät ja vielä enemmän öisin. Place Pigeonilla Exantus todisti naisten ja tyttöjen laiminlyöntiä ja hyväksikäyttöä. Sitä oli mahdoton olla huomaamatta. Hän näki, kuinka kovasti naiset tekivät päivisin töitä, jotta he löytäisivät ruokaa ja vettä pitääkseen itsensä ja lapsensa puhtaina ja terveinä. Öisin monet eivät voineet levätä pikaisesti kyhätyissä kodeissaan. Leirissä on paljon naisia ja tyttöjä, Exantus kirjoitti päiväkirjaansa. He kärsivät väkivallan eri muodoista: fyysisestä, moraalisesta ja henkisestä. Nuorille tytöille suurin ongelma on leirissä peseytyminen, jolloin he joutuvat paljastamaan ruumiinsa vieraiden katseille. Osa pojista käyttää tilannetta hyväkseen ja haukkuu tyttöjä, heidän kimppuunsa käydään saastaisin sanoin. Miltei joka yö kuulemme naisten tai tyttöjen kirkuvan. Heidän miehensä tai kumppaninsa hakkaavat heitä, pieksevät rajusti. Heitä käytetään usein seksuaalisesti hyväksi, ja osan on pakko paeta kidutusta. Naisjärjestöjen johtajat sanovat, että haitilaiset naiset, jotka toimivat perheen päänä lähes joka toisessa haitilaisista perheistä, ovat katastrofitilanteissa erittäin haavoittuvaisia. Kun naiset jäävät lasten kanssa ahtaisiin, mutakentille kasattuihin leireihin, Katastrofia seuranneiden kuukausien aikana naiset olivat erityisen voimattomia. 17

18 dän täytyy muuttaa ajatus siitä, että rikokset olisivat naisten ja tyttöjen omaa syytä. SOFA toimii osana CONAP:ia, Kansallista naisten oikeuksia edistävää koordinaatio-ohjelmaa. Maanjäristys vaikutti tuhoisasti sekä SOFA:n että CONAP:in toimintaan, ja molemmat organisaatiot menettivät katastrofissa vaikutusvaltaisia jäseniä. Naisten asioista vastaava ministeriö romahti juuri, kun tiloissa oli käynnissä korkean tason gender-aktivistien tapaaminen. Kuolleiden naisten joukossa oli kaksi tunnettua feministijohtajaa, Myriam Merlet ja Magalie Marcelin, sekä ministeriön johtaja Myrna Narhunut naisten asemasta, hän sanoo. SOFA teki menestyksekästä vaikuttamistyötä, jotta Haitiin perustettaisiin naisten asioita ajava ministeriö, joka nostaisi naisia koskevat kysymykset näkyviin. Kaksikymmentäviisi vuotta myöhemmin voimme nähdä muutoksen, hän sanoo. Yhteistyössä ministeriön kanssa naisten puolestapuhujat onnistuivat saamaan aikaan säädöksen, joka luokitteli raiskauksen rikokseksi. Syytteet tosin laahaavat tilastoitujen tapausten jäljessä. On selvää, että paljon työtä on vielä tekemättä. Meidän täytyy vaikuttaa tuomarien, poliisin ja terveysviranomaisten asenteisiin, Benôit kertoo, Mei- heidän on vaikea ansaita elantoa. Poliisin valvonta on vähäistä. Benôit oli kuitenkin varma, että tilanne muuttuisi. Leireissä asuvien naisten tulisi ja he tulevat järjestäytymään, hän kirjoitti huhtikuussa. Ensin tarvittiin ruokaa ja terveydenhuoltoa... meidän täytyy antaa pölyn laskeutua. Sillä välin SOFA ja muut järjestöt ovat tilastoineet leireillä tehtyjä naisiin kohdistuneita väkivallantekoja, sekä tarjonneet SOFAn klinikalla terveyspalveluita. Benôit sanoo, että hänen järjestönsä on tehnyt haitilaisten naisten aseman parantamiseen tähtäävää työtä jo 1980-luvulta lähtien. Tuolloin kukaan ei pu- LISÄÄNTYMISTERVEYS kriisitilanteissa R askaudet ja synnytykset eivät katoa kriisin iskiessä. Kriisitilanteissa keskimäärin joka viides synnytysikäinen nainen on raskaana. Konfliktien, katastrofien ja luonnonmullistusten keskellä naiset ja vastasyntyneet ovat vaarassa, sillä lääkkeistä ja terveydenhuoltopalveluista on pulaa eikä neuvolapalveluja tai synnytysapua ole saatavilla. Usein äidit ja lapset myös kärsivät traumaattisista kokemuksista, ravinnon puutteesta, sairauksista ja väkivallanteoista. Sotaa paetessaan naiset saattavat joutua synnyttämään pakomatkan varrella, ilman alkeellisimpiakaan hygieeniseen synnytykseen tarvittavia välineitä. Luonnonkatastrofit voivat pyyhkäistä kartalta 18 sairaalat ja terveyskeskukset ja aiheuttaa ennenaikaisia synnytyksiä. Jopa pakolais- ja siirtolaisleirien verrattain vakaissa oloissa perhesuunnittelun ja äitiysterveydenhoidon puute vaarantaa monien naisten terveyden. Synnytykseen kuollut nainen jättää jälkeensä murtuneen perheen. Perheen muut lapset ovat tavallista suuremmassa vaarassa kuolla ennen teini-ikää. Lapset, jotka selviytyvät, onnistuvat muita ikäisiään harvemmin käymään koulunsa loppuun. Välitön äitiysterveyspalvelujen tarjoaminen voi olla elämän ja kuoleman kysymys odottaville äideille, vastasyntyneille sekä odottavan äidin muille lapsille. Monet parit eivät haluaisi saada lasta konfliktin keskellä, mutta eivät voi säännöstellä syntyvyyttä, jos perhesuunnittelupalveluita ei ole tarjolla. Perhesuunnittelun laiminlyönnillä on myös muita vakavia seurauksia. Ei-toivotun raskauden keskeyttämiseksi tehdään usein vaarallinen abortti. Turvallisten ja luotettavien ehkäisyvälineiden saatavuus suojelee naisten ja lasten terveyttä ja hyvinvointia, sekä tarjoaa pareille mahdollisuuden käyttää perheen rajalliset resurssit paremmin. Kriisitilanteissa on elintärkeää, että naisille taataan kattavat perhesuunnittelu- ja neuvolapalvelut, ammattitaitoinen hoito raskauden ja synnytyksen aikana sekä mahdollisuus päästä nopeasti lääkärin hoitoon, jos synnytyksessä ilmenee komplikaatioita. n

19 cisse Theodore. Vielä loppukeväästä ministeriön henkilökunta työskenteli teltoissa aukiolla, joka raivattiin tuhoutuneiden rakennusten jäänteistä. Liikkeeltä vietiin jalat alta, suree Benôit. Järistyksessä kuolleet naiset taistelivat muun muassa saadakseen sukupuolittuneen väkivallan uhreille erilliset kuulemistilat. Ennen järistystä kolmellatoista poliisiasemalla oli tällaiset tilat. Ainoaan tilaan, joka säilyi ehjänä Port-au-Princessa, asettuivat poliisit joiden toimistot olivat tuhoutuneet. Haiti on vain yksi esimerkki siitä, miten äärimmäinen köyhyys ja puutteellinen kehitystaso vaikeuttavat kriiseihin reagoimista. Tällöin kriiseistä toipuminen on äärimmäisen vaikeaa. Käytännössä riittävän poliittisen tahdon puute keskittyä naisten asioihin tarkoittaa, että esimerkiksi naisten koulutukseen tai lisääntymisterveysohjelmien parantamiseen ei ohjata tarvittavia varoja. n NAISET, NUORET ja sukupuolittunut väkivalta S ukupuolittunut väkivalta on todennäköisempää köyhissä ja yhteiskunnallisesti epävakaissa oloissa. Väkivalta heijastaa ja vahvistaa yhteiskunnallista epätasa-arvoa ja vaarantaa uhriensa terveyden, turvallisuuden, itsemääräämisoikeuden ja arvokkuuden. Konfliktit ja luonnonkatastrofit horjuttavat yhteiskuntarakennetta ja altistavat monet nuoret, etenkin naiset, seksuaaliselle väkivallalle, riistotyölle ja ihmiskaupalle. Sukupuolittuneesta väkivallasta kärsiville on tarjolla erittäin vähän tukea ja palveluita, ja heikon valvonnan vuoksi rikolliset voivat jäädä ilman rangaistusta. Lisäksi nuoret ihmiset ovat herkässä kehitysvaiheessa, jolloin haitallisilla kokemuksilla voi olla pitkäkestoisia fyysisiä, henkisiä VII Photo/Marcus Bleasdale ja sosiaalisia seurauksia. Joka kolmatta maailman naista on elämänsä aikana hakattu, pakotettu yhdyntään tai pahoinpidelty muulla tavalla. Pahoinpitelijä on yleensä naiselle tuttu henkilö. Sierra Leonessa maan sisäistä naispakolaista raportoi joutuneensa aseellisten joukkojen seksuaalisesti pahoinpitelemäksi. Puolet maan sisäisistä naispakolaisista, jotka olivat kohdanneet sotilaita, kokivat näiden taholta seksuaalista väkivaltaa. Etelä-Kivun provinssissa, Kongon demokraattisessa tasavallassa, paikalliset terveyskeskukset arvioivat, että päivittäin raiskataan keskimäärin 40 naista. Raportoinnin puute on tunnusomaista etenkin nuorten ihmisten kokemalle väkivallalle, sillä uhrit pelkäävät kostoa eikä terveys- ja oikeuspalveluja ole riittävästi tarjolla. Useimmiten uhreilla ei ole mahdollisuutta saada jälkiehkäisyä, estolääkitystä hivin ja aidsin varalta, suojaa sukupuoliteitse tarttuvia tauteja vastaan, neuvontaa ja muuta henkistä tukea, apua oikeudenkäynnissä käytettävien todisteiden keräämiseen, eikä lähetettä yhteisön sisäisten lainopillisten ja sosiaalisten palvelujen pariin. n Lähde: Youth Zones -dokumentti, Governess Films yhteistyössä UN- FPAn ja Naisten pakolaisneuvoston kanssa. 19

20 Kriisit muokkaavat sukupuolirooleja Kongon demokraattisesta tasavallasta pakeneva mies kertoo Ugandan puolella pakolaisia haastattelevalle avustustyöntekijälle, ettei kestänyt enää nähdä, miten ihmisiä käytettiin julmasti hyväksi hänen ympärillään. Hän on kokenut, miten voimattomia miehet voivat olla väkivallan ja lainsuojattomuuden vallitessa. Myös miestä itseään oli käytetty hyväksi. Olemme pelkureita ja meidän on paha olla, hän kertoo. Y K:n turvallisuusneuvoston päätöslauselmissa ja muissa YKasiakirjoissa on vuosikausia käytetty sodan yhteydessä sanaa siviili, joka kattaa sekä miehet, naiset että lapset, vaikka pääasiassa olisikin viitattu naisiin ja tyttöihin kohdistuvaan väkivaltaan. Tuhansien miesten ja poikien verilöyly 1990-luvun puolivälin Bosnia ja Hertsegovinassa, osa maailman tuntemaa etnistä puhdistusta, tuomittiin aiheellisesti sukupuoleen perustuvana joukkomurhana. Kehityskulku ei silti johtanut jatkuvaan työhön miehiin ja poikiin kohdistuvan väkivallan lopettamiseksi. Miesten ja poikien nostaminen huomion keskipisteeseen ei sujunut ongelmitta. Monet naiset ja naisjärjestöt painottavat, että pitkäjänteinen taistelu pitkälti naisia koskevan ongelman tunnistamiseksi sekä oikeuden ja korvausten saamiseksi uhreille ei saa unohtua, kun huomio kiinnittyy miehiin. Naisiin kohdistuvaa väkivaltaa on edelleen paljon ja se on paikoitellen jopa yleistynyt. Esimerkiksi Afrikan suurten järvien alueella etenkin naisiin ja lapsiin kohdistuva seksuaalinen väkivalta on Goman julistuksen mukaan saavuttanut pandemiaa vastaavan tason, eikä väkivalta rajoitu ainoastaan kriisi- ja sotatilanteisiin. Eräissä perinteisiin nojaavissa yhteisöissä puhe feminismistä ja naisten oikeuksista on saanut miehet varpailleen. Asioista täytyykin puhua 20 UN Photo/Martine Perret

21 LUKU 4 21

22 Panos Pictures/Jenny Matthews Naisiin kohdistuvaa väkivaltaa on edelleen paljon ja se on paikoitellen jopa yleistynyt. tavalla, joka istuu paikalliseen kieleen ja kulttuuriin, jotta miehet saadaan osallistumaan kaikkialla virinneeseen yhteiskunnallista muutosta koskevaan keskusteluun. Samaa mieltä on Ugandan itäosassa sijaitsevan Amurian poliisipäällikkö Otellu Eyatty. Hänen mukaansa kansainvälistyneessä pohjoisessa omaksuttu kieli aiheutti väärinymmärryksiä alueen miesten keskuudessa. He eivät tienneet mitä voimaannuttaminen tarkoittaa, hän kertoo. Se kuulosti miehistä uhkaavalta, siltä kuin naiset kaappaisivat miesten voiman. Eyatty painottaa, että on tärkeää esitellä ideat tavalla, joka auttaa miehiä ymmärtämään mitä sukupuolirooleilla tarkoitetaan. Miehet eri puolilla Ugandaa ovat joutuneet kokemaan ruumiillista ja henkistä väkivaltaa. Tämä on luonteenomaista alueilla, joilla konfliktit repivät elämää. Liberiassa kenties jopa 30 prosenttia miehistä on joutunut kokemaan väkivaltaa poliittisen mullistuksen ja sisällissodan vuosina. Yleinen väkivallan muoto on sotilaallisten ryhmittymien harjoittamat raiskaukset. Arvostetun Makereren yliopiston yhteydessä toimiva Refugee Law Project on dokumentoinut Ugandan ja Kongon demokraattisen tasavallan alueelta lähtöisin olevien pakolaisten kokemuksia Gender Against Men -dokumenttielokuvassa. Elokuvassa kongolaisesta pakolaisesta näkyy vain tummanpuhuva siluetti. Mies kuvailee, miten monet tuntemattomat sotilaat käyttivät häntä seksuaalisesti hyväksi. En tiedä kuinka monta heitä oli, hän kertoo. Olen pahasti traumatisoitunut, enkä osaa jatkaa entistä elämääni. Tapa, jolla mies kuvailee hyökkääjiensä selitystä väkivallalle, järkyttää monella tasolla. He sanoivat, että olimme arvottomia. He kohtelivat meitä kuin naisia. He sanoivat osoittavansa meille, että olemme kaikki naisia, että emme olleet miehiä kuten he. Miesten kärsimät vammat eivät aina ole pelkästään ruumiillisia. Väkivallan tavoitteena on usein nöyryyttää uhria. Miehet ja lapset pakotetaan katsomaan voimattomina vierestä, kun aseistetut hyökkääjät raiskaavat heidän vaimonsa ja äitinsä. Joskus uhreiksi joutuvat siskot, iäkkäät vanhemmat tai muut sukulaiset. Joskus perheen mies sidotaan kiinni, jotta hän pysyisi paikallaan hyökkäysten jatkuessa. Lapset näkevät kaiken, ja heille aiheutuneita henkisiä vaurioita on mahdoton arvioida. Yksi Gender Against Men -elokuvan naisista kertoo, kuinka hänen veljensä tapettiin, koska tämä ei edes aseella uhaten suostunut raiskaamaan siskoaan. 22