Ero lapsiperheessä varhaiskasvattajien käsityksiä päivähoidon ja eroperheiden välisestä kasvatuskumppanuudesta

Transkriptio

1 Ero lapsiperheessä varhaiskasvattajien käsityksiä päivähoidon ja eroperheiden välisestä kasvatuskumppanuudesta Helsingin yliopisto Käyttäytymistieteellinen tiedekunta Opettajankoulutuslaitos Lastentarhanopettajankoulutus Kandidaatin tutkielma Kasvatustiede Lokakuu 2012 Annukka Pursi Ohjaaja: Alisa Alijoki

2 Tiedekunta - Fakultet - Faculty Käyttäytymistieteellinen Laitos - Institution - Department Opettajankoulutuslaitos Tekijä - Författare - Author Annukka Pursi Työn nimi - Arbetets titel Ero lapsiperheessä varhaiskasvattajien käsityksiä päivähoidon ja eroperheen välisestä kasvatuskumppanuudesta Title Early childhood practitioners constructed meanings related to educational partnership with parents how have ended their relationship. Oppiaine - Läroämne - Subject Varhaiskasvatus Työn laji/ Ohjaaja - Arbetets art/handledare - Level/Instructor Kandidaatin tutkielma / Alisa Alijoki Aika - Datum - Month and year Lokakuu 2012 Sivumäärä - Sidoantal - Number of pages 106 s + 4 liites. Tiivistelmä - Referat - Abstract Tämän tutkimuksen tarkoituksena oli selvittää, millaisia käsityksiä päivähoidossa työskentelevillä varhaiskasvattajilla on päivähoidon ja eroperheiden välisen yhteistyön ja kasvatuskumppanuuden toteutumisesta. Tutkimus täydentää kuvaa siitä, millaisia merkityksiä ja tulkintoja varhaiskasvattajat itse antavat kasvatuskumppanuudelle osana perustehtäväänsä. Tutkimuksessa kysytään, kuinka päivähoidossa toimitaan yhteistyössä niissä tilanteissa, joissa lapsen perhe ei ole se oletettu kahden vanhemman ydinperhe. Tutkimuksen kontekstiksi on rajattu päiväkoti. Tutkimus on kvalitatiivinen tapaustutkimus, jossa tutkimushenkilöiden valinta on toteutunut yhteistyössä Lastensuojelun Keskusliiton alaisuudessa toimivan Neuvokeskuksen kanssa. Kahdeksan päivähoidossa työskentelevän varhaiskasvattajan tutkimusjoukko valikoitui harkinnanvaraisesti Neuvokeskuksen Ero lapsiperheessä -koulutuksiin keväällä 2011 osallistuneista henkilöistä. Tutkimusaineisto koostuu varhaiskasvatuksen ammattilaisten nauhoitetuista ja litteroiduista teemahaastatteluista. Tutkimusaineisto on analysoitu sisällönanalyysin menetelmiä hyödyntäen. Tutkimus vahvistaa kansainvälistä ja kansallista käsitystä kumppanuuskäsitteen ja -käytäntöjen monitulkintaisuudesta ja vakiintumattomuudesta. Tässä tutkimuksessa varhaiskasvattajat suhtautuivat kasvatuskumppanuuteen perhelähtöisen ja lapsilähtöisen tulkintakehyksen suunnassa. Perhelähtöisessä kumppanuudessa koko perheen hyvinvoinnista huolehtiminen nähtiin tärkeäksi päivähoidon ja eroperheen välisessä yhteistyössä. Lapsilähtöisessä kasvatuskumppanuudessa puolestaan lapsen hyvinvointi, kasvu ja kehitys asetettiin yhteistyön keskiöön, ja kumppanuuskäytäntöjen katsottiin rajautuvan näiden asioiden äärelle. Lisäksi tutkimus osoitti, ettei etävanhempien täysivaltainen asiakkuus ja osallisuus päivähoidon kumppanina aina toteudu yhtä tasavertaisesti kuin kumppanuus lähivanhemman kanssa. Kasvatuskumppanuuden tulevaisuuden kehittämisessä tähdelliseksi nousee tämän tutkimuksen pohjalta kysymys siitä, kuinka paljon päivähoidon henkilökunnan tarvitsee ylipäänsä tietää asiakasperheiden elämästä ja muuttuvista perhesuhteista. Lisäksi on tärkeä selvittää, miten kasvatuskumppanuuden käytänteitä voitaisiin kehittää erityisesti jaetun kasvatuskumppanuuden, molempia vanhempia tasavertaisesti ja tasapuolisesta osallistavan yhteistyön suunnassa. Avainsanat - Nyckelord ero, perhe, varhaiskasvatus, kasvatuskumppanuus Keywords parental divorce, family, early childhood education and care, educational partnership Säilytyspaikka - Förvaringsställe - Where deposited Helsingin yliopiston kirjasto, keskustakampuksen kirjasto, käyttäytymistieteet / Minerva Muita tietoja - Övriga uppgifter - Additional information

3 Tiedekunta - Fakultet - Faculty Behavioural Sciences Laitos - Institution - Department Teacher Education Tekijä - Författare - Author Annukka Pursi Työn nimi - Arbetets titel Ero lapsiperheessä Varhaiskasvattajien käsityksiä päivähoidon ja eroperheen välisestä kasvatuskumppanuudesta. Title Early childhood practitioners constructed meanings related to educational partnership with parents how have ended their relationship. Oppiaine - Läroämne - Subject Early Education Työn laji/ Ohjaaja - Arbetets art/handledare - Level/Instructor Bachelor s Thesis / Alisa Alijoki Tiivistelmä - Referat Abstract Aika - Datum - Month and year October 2012 Sivumäärä - Sidoantal - Number of pages 106 pp. + 4 appendices The purpose of this study was to find out, describe and categorize the early childhood education practitioners constructed meanings related to the educational partnership with parents who have ended their relationship. Interest in the study focuses on the types of agencies, interactions and relationships that early childhood education practitioners generate in accounts of encounters between teachers and parents. In Finland, the co-operation between practitioners and parents has been defined as an educational partnership in the National Policy Definition on Early Childhood Education and Care (2002) and as ECEC partnership in the National Curriculum Guidelines on Early Childhood Education and Care (2003). Although educational partnership has been a popular research topic, there are a quite a few studies that examine partnership from the practitioners point of view. This research is qualitative case study. Research material was collected by the theme interviews in May The early childhood practitioners (8) who participated in the study were chosen by the help of Neuvokeskus which is a member organization of the Central Union of the Child Welfare. Research material was transcribed and analyzed by the means of content analysis. The study confirms the international and national understanding of the educational partnership the concept of professional partnership is controversial and there is a variation in the ways of put it into practice. According to the results of this study there found two ways of interpret the educational partnership family-based and child-based partnership. In addition, the research showed that the nonresident parents tend to be less equal in the educational partnership than the resident parents. In terms of the future development of educational partnership, a key question focuses on the way that the early childhood education services can clarify the terms of educational partnership. It is necessary to ask how much information about family relations is enough for the educational practitioners to manage well in their educational task. Furthermore, it is important to find out how the educational partnership practices are possible to develop in the terms of shared educational partnership. Avainsanat - Nyckelord Ero, perhe, varhaiskasvatus, kasvatuskumppanuus Keywords parental divorce, family, early childhood education and care, educational partnership Säilytyspaikka - Förvaringsställe - Where deposited City Centre Campus Library/Behavioural Sciences/Minerva Muita tietoja - Övriga uppgifter - Additional information

4 Sisällys 1 JOHDANTO YDINPERHEESTÄ EROPERHEEKSI Perhe käsitteenä ja erilaiset perhemuodot Eroperhe lapsen kasvuympäristönä Eron vaikutus lapseen Lapsen etu erotilanteessa Vanhemmuus eron jälkeen PÄIVÄHOITO OSANA LAPSIPERHEIDEN VARHAISKASVATUSPALVELUJA Varhaiskasvatuksen tavoitteet ja kasvatuspäämäärät Päivähoito osana varhaiskasvatusta Varhaiskasvatushenkilöstö Varhaiskasvattajien ja vanhempien välinen yhteistyö Perhe varhaiskasvatuksen kontekstissa KASVATUSKUMPPANUUS VARHAISKASVATUKSESSA Kasvatuskumppanuuden lähtökohdat, tavoitteet ja periaatteet Kasvatuskumppanuuden toteuttaminen Eroperheen vanhempien kanssa toteutuva kasvatuskumppanuus KASVATUSKUMPPANUUS JA EROPERHE EKOLOGISEN SYSTEEMITEORIAN VIITEKEHYKSESSÄ Kasvatuskumppanuus ekologisen teorian viitekehyksessä Eroperhe ekologisen teorian viitekehyksessä TUTKIMUSTEHTÄVÄ JA TUTKIMUSKYSYMYKSET TUTKIMUKSEN TOTEUTUS Laadullinen tapaustutkimus Teemahaastattelu Tutkimusjoukko Tutkimuksen kulku Tutkimusaineisto ja sisällönanalyysi TUTKIMUSTULOKSET JA TULOSTEN TULKINTA Päivähoidon ja eroperheiden välisen yhteistyön ja kasvatuskumppanuuden erityispiirteitä Kasvattajan rooli eroperheen vanhempien kumppanina TULOSTEN KOKOAVA TARKASTELU... 81

5 10 POHDINTA Tutkimuksen luotettavuus ja todistusvoima LÄHTEET LIITTEET Liite 1: Haastattelupyyntö Liite 2: Neuvokeskuksen kanssa toteutunut yhteistyö Liite 3: Teemahaastattelurunko Liite 4: Otteita tutkimuspäiväkirjasta

6 TAULUKOT Taulukko 1. Lapsiperheet tyypeittäin vuosina (Suomen virallinen tilasto, 2011b). Taulukko 2. Perhelähtöinen ja lapsilähtöinen kasvatuskumppanuuden tulkintakehys. KUVIOT Kuvio 1. Ekologinen lähestymistapa, joka esittää hypoteesin pienen lapsen kehitykseen vaikuttavista kerroksista Pennin (2005, 45) mukaan. Kuvio 2. Päivähoidon ja eroperheen välisen kasvatuskumppanuuden osa-alueet (A-D). Kuvio 3. Eriytyneen kasvatuskumppanuuden malli. Kuvio 4. Epätasa-arvoistavan kasvatuskumppanuuden malli.

7 1 1 Johdanto Suomalaisista 1 6-vuotiaista lapsista yli 60 prosenttia viettää suuren osan päivästään varhaiskasvatuspalvelujen piirissä. Vaikka valtaosa lapsista tulee päivähoidon piiriin kahden vanhemman perheistä, ei nyky-yhteiskunnassamme lapsiperhettä voida enää nähdä vain ydinperheenä, vaan moninaiset perhemuodot ja -mallit elävät rinnakkain. Yhtenä merkittävänä perhesuhteita monimuotoistavana ilmiönä voidaan pitää erojen yleistymistä. Lapsiperheiden erot ovat hyvin tavallisia tämän päivän Suomessa, mutta myös kansainvälisesti. Arviolta jopa lasta kohtaa vuosittain vanhempiensa parisuhteen päättymisen. Erosta on muodostunut ajan ilmiö, joka liittyy lähes kaikkien suomalaisten elämään joko välillisesti tai välittömästi. Tämän tutkimuksen tarkoituksena on selvittää, millaisia käsityksiä varhaiskasvattajilla on päivähoidon ja eroperheiden välisen yhteistyön ja kasvatuskumppanuuden toteutumisesta. Tutkimus täydentää kuvaa siitä, millaisia merkityksiä ja tulkintoja varhaiskasvattajat itse antavat kasvatuskumppanuudelle osana perustehtäväänsä. Tutkimuksessa kysytään, kuinka päivähoidossa toimitaan yhteistyössä niissä tilanteissa, joissa lapsen perhe ei ole se oletettu kahden vanhemman ydinperhe. Tutkimuksen teoreettisessa taustoituksessa kuvataan yhteistyön ja kasvatuskumppanuuden muotoutumista ja toteutumista perheen ja päivähoidon institutionaalisissa suhteissa. Lapsiperhettä tarkastellaan lapsen kasvuympäristönä ja vanhemmuuden näyttämönä eroperheen näkökulmasta. Kasvatuskumppanuus ja lapsiperhettä kohdannut ero yhdistyvät Bronfenbrennerin (1979) ekologisen teorian mallissa. Bronfenbrennerin teoriaa hyödynnetään varhaiskasvattajien kasvatuskumppanuutta koskevien käsitysten ontologisena jäsentäjänä. Tutkimusaineisto koostuu varhaiskasvatuksen ammattilaisten nauhoitetuista ja litteroiduista teemahaastatteluista. Kyseessä on kvalitatiivinen tapaustutkimus, jossa tutkimushenkilöiden valintaan ja tutkijan esiymmärryksen muodostumiseen on vaikuttanut yhteistyö Lastensuojelun Keskusliiton alaisuudessa toimivan Neuvokeskuksen kanssa. Kahdeksan päivähoidossa työskentelevän varhaiskasvattajan tutkimusjoukko valikoitui harkinnanvaraisesti Neuvokeskuksen Ero lapsiperheessä -koulutuksiin keväällä 2011 osallistuneista henkilöistä.

8 2 Tutkimuksen teemat ovat ajankohtaisia nyky-yhteiskunnassamme, ja ne voidaan liittää osaksi varhaiskasvatuksen kehityksellisiä haasteita (Varhaiskasvatus vuoteen 2020, 2008). Ensinnäkin, kansainvälinen tutkimuskirjallisuus osoittaa, että kasvatuskumppanuutta tulkitaan ja kehitetään eri tavoin eri paikoissa ja eri yhteyksissä (Foot, Howe, Cheyne, Terras & Rattray, 2002; Tayler, 2006). Vaikka kumppanuuden tutkimus on ollut suhteellisen vilkasta, on Suomessa tehty niukasti tutkimusta kasvatuskumppanuudesta varhaiskasvattajien itsensä tulkitsemana (Kekkonen, 2012). Toiseksi, erojen yleistymistä osana lapsiperheiden elämänkaarta voidaan pitää varhaiskasvatuksen kannalta merkittävänä yhteiskunnallisena muutoksena (Varhaiskasvatus vuoteen 2020, 2008). Lapsiperhettä kohdannut ero on aihe, joka nousee esiin nykypäivän kasvatustieteellisessä tutkimuskirjallisuudessa (mm. Alasuutari, 2010; Kekkonen, 2012). Eroista on tarjolla ajantasaista tutkimustietoa, mutta päivähoidon ja perheiden välisen yhteistyön ja kasvatuskumppanuuden näkökulmasta lapsiperheiden eroja ei ole juurikaan tutkittu. Koen, että opinnäytetyöni tutkimusraportti voi palvella laajemminkin päiväkodissa työskenteleviä varhaiskasvattajia. Ennen kaikkea tutkimus voidaan nähdä keskustelun herättäjänä yhtäältä perhe-elämän julkisuuden ja yksityisyyden kysymyksistä, toisaalta ammatillisen kumppanuusvuorovaikutuksen rajoista. Uskon, että perheiden monimuotoistuessa myös kasvatustieteellistä perheasiantuntijuutta tullaan tarvitsemaan tulevaisuudessa yhä enemmän, jotta esimerkiksi huono-osaisuuden kasautumiseen voitaisiin puuttua mahdollisimman varhaisessa vaiheessa. Toisaalta on vielä selventämättä, miten tällaista työtä on tarkoitus toteuttaa kasvatuskumppanuuden kontekstissa ja millaisin resurssein. Kansallisessa keskustelussa on viitteitä myös siitä, että varhaisen puuttumisen ja ehkäisevän lastensuojelun toimintakäytänteet osana päiväkodin ja vanhempien välistä yhteistyötä, olisivat väistymässä kumppanuuslanseerauksen myötä. Kasvatuskumppanuuden tulevaisuuden kehittämisessä tähdelliseksi nouseekin kysymys siitä, miten perhesuhteiden monimuotoistuminen vaikuttaa kumppanuuskäytänteisiin ja kuinka paljon päivähoidon henkilökunnan tarvitsee ylipäänsä tietää asiakasperheiden elämästä ja muuttuvista perhesuhteista.

9 3 2 Ydinperheestä eroperheeksi 2.1 Perhe käsitteenä ja erilaiset perhemuodot Perheen käsite on historiassa muuttunut moneen kertaan. Perheen muuttuvaa yhteiskunnallista luonnetta voidaan tarkastella hyvinkin monesta näkökulmasta. Hämäläinen ja Kangas (2010) lähtevät tarkastelemaan perheen olemusta vertailemalla eri aikakausien tietosanakirjojen sisältämiä perheen määritelmiä luvun alun tietosanakirjallisuudessa perheen määritelmä rajautuu tiukasti ehjän ydinperhe-mallin mukaisesti. Sanaa perhe voidaan käyttää ainoastaan siitä inhimillisestä pienoisyhteiskunnasta, jonka isä, äiti ja lapset muodostavat. Lisäksi määritelmään sisältyy vahva normatiivinen näkemys perheen perustehtävästä: Kehityshistoriallisesti katsottuna perhe perustuu lasten tarpeeseen saada suojaa ja hoitoa sekä vanhempien vaistomaisiin tarpeisiin tyydyttää tätä tarvetta. Tämä 1900-luvun alun perhemääritelmä ottaa vahvasti kantaa myös siihen, mikä perhemuoto on lasten kehitysedellytysten kannalta soveliain. Määritelmän mukaan ainoastaan elinikäiseen avioliittomuotoon rakentuva perhe on sivistyskansalle ainoa otollinen. (Hämäläinen ja Kangas, 2010, 7.) Ydinperheihanteen taustalla on vahva luonnollisuutta ja luonnollisia perhesuhteita painottava ideologinen perustelu. Ehjän ydinperheen paremmuutta korostavassa ajattelussa vanhempien parisuhteen varaan rakentuvan perhemuodon uskotaan olevan myös lapsille paras kasvualusta. Nätkin (2003) nimittää tällaista ajattelutapaa perheen kuvaamisen moderniksi näkökulmaksi. Hän tuo modernin ajattelun rinnalle myös toisen, postmodernin perheen mallin. Postmoderni näkökulma pyrkii kyseenalaistamaan modernille tunnusomaista luonnollisuushakuisuutta. Nätkinin tarkastelussa moderni ja postmoderni eivät kuvaa aikakausia vaan ne nähdään rinnakkaisina ajattelutapoina, jotka ikään kuin neuvottelevat jatkuvasti keskenään. On huomion arvoista, että vaikka nykyyhteiskunnassa perhemuodot ovat moninaistuneet ja erilaiset perhe-elämän vaihtoehdot normalisoituneet, kiistely erilaisten perhemuotojen aiheuttamista riskeistä lapsen hyvinvoinnille jatkuu edelleen. Ydinperheiden paremmuus suhteessa muihin perhemuotoihin saa edelleen laajalti kannatusta. (Nätkin, 2003, )

10 4 Perheen merkitys on suomalaisten keskuudessa pysynyt vuosikymmenten aikana suhteellisen samana. Suurin osa suomalaisista on sitä mieltä, että perhe merkitsee heille läheisyyttä, vastuuta muista ihmisistä, yhdessä olemista ja henkistä tukea. Perheen määritteleminen tarkasti on puolestaan huomattavasti merkityksen antoa vaikeampi tehtävä, koska ihmiset tulkitsevat perheenkäsitettä eri tavoin. Väestöliiton perhebarometrissa Pirjo Paajanen (2007) on tarkastellut suomalaisten perhekäsityksiä. Tutkimustulosten mukaan suomalaiset ovat lähes yksimielisiä siitä, että aviopari lapsineen muodostaa perheen. Yksinhuoltajaa tai avoparia, jolla on lapsia, pitää perheenä noin yhdeksän kymmenestä vastaajasta. Monet vuoden 2007 perhebarometriin vastanneista katsoivat lasten kuuluvan perheeseen, mutta kuitenkin enemmistö piti myös lapsetonta avioparia (69 %) ja lapsetonta avoparia (55 %) perheenä. (Paajanen, 2007, 23, ) Perhe rakentuu tapahtumien kulussa, jolloin jokaisella perheellä on yksilöllinen elämänkaarensa eri vaiheineen. Yksilöllinen elämänkaari saattaa sisältää seurustelua, avioitumista, lasten hankkimista sekä myös parisuhteiden päättymistä, avioeroja ja uusperheiden muodostumista. (Törrönen, 2005, 7 8.) Viime vuosikymmenien aikana erilaiset perheenä elämisen muodot ovat lisääntyneet. Perhemuotojen ja -suhteiden monimuotoistumisen johdosta perhe voidaan nykyään määritellä hyvinkin väljästi. Litmalan (2003, 120) mukaan perhe voidaan ymmärtää ryhmittymäksi, jonka muodostaa kaksi tai useampi yksilö, jotka itse määrittelevät itsensä perheeksi ja jotka tuntevat vastuuta sekä velvollisuuksia toisiaan kohtaan. Tilastokeskuksen (Suomen virallinen tilasto, 2011a) mukaan perheen muodostavat yhdessä asuvat avio- tai avoparit tai parisuhteensa rekisteröineet henkilöt ja heidän lapsensa, jompikumpi vanhemmista lapsineen sekä avio- ja avopuolisot sekä parisuhteensa rekisteröineet henkilöt, joilla ei ole lapsia. Lapsiperheiksi Tilastokeskus puolestaan määrittelee ne perheet, joissa kotona asuu vähintään yksi alle 18-vuotias lapsi. Tässä tutkimuksessa tarkastelen lapsiperhettä päivähoidon kontekstissa ja olen sen vuoksi rajannut tilastokeskuksen antamaa määritelmää koskemaan ainoastaan niitä lapsiperheitä, joissa on vähintään yksi alle kouluikäinen lapsi. Tutkimuksessani lapsiperheistä voidaan nimittää myös pikkulapsiperheiksi. Pikkulapsiperheellisyydellä tarkoitetaan perheen tiettyä elämänvaihetta, jolloin lapset ovat alle kouluikäisiä ja tarvitsevat jatkuvaa hoitoa ja huolenpitoa (ks. Törrönen, 2012, 16).

11 5 Kaikista perheistä lapsiperheiden osuus on Suomessa 40 prosenttia. Perheissä on keskimäärin 2,4 lasta. Vuoden 2010 lopussa lapsiperheitä oli yhteensä Lapsiperheiden yleisin perhemuoto näyttää edelleen olevan avioparin perhe, joita on yli puolet lapsiperheistä (61 %). Avoparien lapsiperheitä sekä äiti-lapsi-perheitä oli saman verran, noin 18 prosenttia kaikista lapsiperheistä. Isä-lapsi -perheitä on edelleen hyvin vähän, alle kolme prosenttia. Saman sukupuolen rekisteröity pari puolestaan muodosti lapsiperheen 267 tapauksessa. (Suomen virallinen tilasto, 2010.) Taulukko 1. Lapsiperheet tyypeittäin vuosina (Suomen virallinen tilasto 2011b) Muu tos Perheitä yhteensä Aviopari ja lapsia Avopari ja lapsia Äiti ja lapsia Isä ja lapsia Perhetyyppi Rekisteröity pari ja lapsia Perheen keskikoko

12 6 Lapsiperheitä tyypittelevä taulukko (1.) osoittaa, että nyky-yhteiskunnassamme lapsiperhettä ei voida enää nähdä vain ydinperheenä, vaan moninaiset perhemuodot ja -mallit elävät rinnakkain (vrt. Sevon, Böök & Perälä-Littunen, 2011, 116; Suomen virallinen tilasto, 2011b). Lapsiperheiden rakenteellisen ja perhesuhteita koskevan monimuotoistumisen lisäksi huomionarvoista on kuitenkin myös se, että valtaosa (83%) lapsista elää edelleen kahden vanhemman perheissä (Suomen virallinen tilasto, 2010). Toisaalta myös kahden vanhemman perheissä perhesuhteet ovat tänä päivänä biologista ydinperhettä monimuotoisempia. Ydinperheiden rinnalla uusperheet ovat hyvin tavallinen ja vakiintunut kahden vanhemman perhemuoto. Uusperheitä oli vuoden 2010 lopussa Lapsia näissä perheissä oli tuolloin (Suomen virallinen tilasto, 2010.) 2.2 Eroperhe lapsen kasvuympäristönä Lapsiperheet elävät muuttuvien elämäntilanteiden ja vaiheiden mukaan. Lapsiperheiden erot ovat hyvin tavallisia tämän päivän Suomessa, mutta myös kansainvälisesti. Arviolta jopa lasta kohtaa vuosittain vanhempiensa parisuhteen päättymisen. Erosta on muodostunut ajan ilmiö, joka liittyy lähes kaikkien suomalaisten elämään joko välillisesti tai välittömästi. (Kääriäinen, Hämäläinen & Pölkki, 2009, 11.) Tässä tutkimuksessa en tee eroa avio- ja avoerojen suhteen, vaan käytän vanhempien parisuhteen päättymisestä yleisesti käsitettä ero. Erojen yleistyminen näkyy nyky-yhteiskunnassamme perhesuhteiden ja perhemuotojen moninaistumisena (Kääriäinen, Hämäläinen & Pölkki, 2009, 11). Kun vanhempien ero koskettaa lapsiperhettä, koko perhe joutuu järjestäytymään uudelleen toisen vanhemman erkaantuessa sosiaalisesta systeemistä. Nykyään vallalla olevan käsityksen mukaan vanhempien erotessa perhe ei kuitenkaan varsinaisesti hajoa, vaan muuttaa muotoaan. Perheestä syntyy eroperhe, jossa jaettu vanhemmuus pyritään turvaamaan erosta huolimatta. Vaikka jaettu vanhemmuus on eroperheiden kohdalla vallitseva kulttuurillinen, ammatillinen sekä lainsäädännöllinen ihanne, jäävät lapset kuitenkin tavallisesti asumaan äidin luo ja valtaosasta isiä tulee eron yhteydessä etävanhempia ja elatusvelvollisia. (Kuronen & Hokkanen, 2008, 27; Panttila, 2005, 10.) Perhe-elämää ja perheenperustamista pidetään nyky-yhteiskunnassamme edelleen tärkeänä asiana elämässä. Lasten olemassaolon on todettu lisäävän eron haasteita, ja siksi

13 7 lapsien onkin tutkimusten mukaan todettu vähentävän erojen todennäköisyyttä (Hatch & Bulcroft, 2004, ). Myös länsimainen kulttuurin on todettu yleisesti suhtautuvan kriittisemmin lapsiperheiden rikkoontumiseen kuin lapsettomien parien eroihin (Diefenbach & Opp, 2007, ). Toisaalta nykypäivänä on havaittavissa kehityssuunta, jossa eroja perustellaan yhä useammin myös lasten hyvinvoinnin näkökulmasta. Tästä osoituksena suomalaisten perhekäsityksiä selvittäneen barometrin tulos lasten hyvinvoinnista on tullut entistä hyväksyttävämpi avioeron perustelu viimeisen kymmenen vuoden saatossa. (Paajanen, 2007, ) Erot ovat niiden perusteluista riippumatta todellisuutta yhä useammin myös pikkulapsiperheiden kohdalla. Ero nähdään nykypäivänä normaaliksi vaiheeksi lapsiperheiden elämänkaaressa. Beck-Gernsheim näkökulma nyky-yhteiskunnassamme vallitsevaan erojen normaaliuteen kiteytyy tulkinnaksi, jonka mukaan parisuhteessa eletään ulkoovi raollaan. Ero nähdään parisuhteessa ikään kuin neutraaliksi varauloskänniksi. Varautumalla eroon itse asiassa tehdään ero mahdolliseksi, jolloin parisuhteeseen ei varsinaisesti edes kiinnitytä, vaikka perheessä olisi myös lapsia. Beck-Gernsheim toteaa, että käsitys eron normaaliudesta voi siirtyä myös eroperheen lapsille heidän omiin aikuisuuden parisuhteisiinsa. (Beck-Gernsheim, 2002, ) Seuraavaksi tarkastelen lyhyesti eroperheenä elämisen muotoja tilastotietojen ja tutkimuskirjallisuuden näkökulmasta. Uusperhe. Uusperheessä on vähintään yksi alle 18-vuotias vain toisen vanhemman lapsi. Sosiaalisen pääoman näkökulmasta uusperhe näyttäytyy ydinperheen kaltaisena verkostona. Perheeseen kuuluu sekä isä että äiti. Lapsi elää pääsääntöisesti joko biologisen isänsä tai äitinsä kanssa. Lisäksi hänellä on perhepiirissä sosiaalinen vanhempi. (Jallinoja, 2006, 130.) Uusperheitä oli vuoden 2010 lopussa , lapsia näissä perheissä oli Noin puolet uusperheiden vanhemmista oli avoliitossa ja puolet avioliitossa. (Suomen virallinen tilasto, 2010.) Valtiotieteiden tohtori Anna-Maija Castren (2008) on tutkinut eron jälkeistä perheelämää sosiaalisten verkostojen näkökulmasta. Castren toteaa, että ei ole yhdentekevää, miten uusperhe rakentuu sukulaissuhteisiin nähden. Sukulaisuusmallien jatkumoa hän kuvaa uusperheiden kohdalla peräkkäisten ydinperheiden mallin ja laajentuneen uusperheen mallin avulla. Peräkkäisten ydinperheiden mallissa entiset avio- tai avosukulai-

14 8 set eivät enää ole osa perheen sosiaalista verkostoa, vaan vallitsevan uusperheen sukulaissuhteet määrittävät sosiaalisen verkoston laajuutta. Tässä mallissa verkostosuhteiden syntymistä, säilymistä ja päättymistä suuntaa ennen kaikkea parisuhde. Laajentuneen uusperheen mallissa puolestaan myös entisiin avio- tai avosukulaisiin pidetään yhteyttä ja heidät määritellään osaksi uusperheen sosiaalista verkostoa. (Castren, 2008, ) Yhden vanhemman perhe. Yhden vanhemman perheessä vanhempi elää lastensa kanssa ilman toisen vanhemman arkista läsnäoloa. Yhden vanhemman perheitä oli vuonna 2010 Tilastokeskuksen julkaisemien tietojen mukaan , näistä isä-lapsi - perheiden osuus oli 13,4 %. Kaikista lapsiperheistä yhden vanhemman perheitä on noin 20,2 %. Lapsia näissä perheissä on hieman yli (Suomen virallinen tilasto, 2011b.) Yhden vanhemman perheessä vanhempi voi olla yksinhuoltaja tai eronneilla vanhemmilla voi olla yhteishuoltajuus. Tässä tutkimuksessa yksinhuoltajuus ymmärretään huoltomuotona, joka on syntynyt avio- tai avoeron seurauksena. Yksinhuoltajuudessa käräjäoikeus on määrännyt vain toisen vanhemmista lapsen pääasialliseksi huoltajaksi (Laki lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta, 361/1983). Yksinhuoltajuus saa arkipuheessa kuitenkin monia merkityksiä ja on siksi ongelmallinen käsite. Yksinhuoltajuudesta puhuttaessa, juridinen käsitteistö ja arjessa eletty todellisuus eivät välttämättä tule ymmärretyksi samalla tavalla. Arjen tasolla lähivanhempien on todettu joskus kokevan itsensä yksinhuoltajaksi, vaikka vanhemmilla olisikin juridisesti yhteishuoltajuus. (Kääriäinen, Hämäläinen & Pölkki, 2009, 12.) Yksinhuoltajaperheiden taloudellinen asema on viime vuosikymmenten aikana selkeästi huonontunut. Joka neljäs yksinhuoltajaperhe joutuu turvautumaan toimeentulotukeen. Lisäksi lapsiköyhyysriskin katsotaan olevan suurimmillaan, jos lapsen vanhempi on yksinhuoltaja. (Lammi-Taskula & Salmi, 2010, 199; Suomen virallinen tilasto, 2008.) Yhden vanhemman perheissä on lisäksi kahden vanhemman perheitä vaikeampi yhdistää lastenhoito ja työelämä. Väestöliiton perhebarometrin (2010) mukaan yksinhuoltajat kaipaavatkin arkensa toimivuuden turvaksi työelämän joustavuuden kehittämistä sekä hoitovapaa-oikeuden laajentamista lähisukulaisiin. (Lainiala, 2010, 56.)

15 9 Törrösen (2012) lapsiperheiden arkea ja hyvinvointia käsittelevässä tutkimuksessa yksinhuoltajaperheiden elämään liittyi pikkulapsiperhevaiheessa kahden vanhemman perheitä syvemmin huono-osaisuuden kasautuminen. Huono-osaisuus yhdistyi vähävaraisuuteen, vähäiseen sosiaaliseen tukeen, heikkoihin työelämäyhteyksiin ja työllistymisvaikeuksiin sekä terveydellisiin haittoihin. Elinolojen puutteilla ja henkisellä pahoinvoinnilla on vaikutusta lapsuuden hyvinvoinnin edellytyksiin, jatkuessaan ja syventyessään huono-osaisuus voi muodostua sosiaalisesti periytyväksi ilmiöksi. (Mts. 78.) Vuoroasuminen. Lasten vuoroasumisella tarkoitetaan sitä, että lapsi asuu eron jälkeen vuorotellen suurin piirtein yhtä paljon molempien vanhempiensa luona. Aikuisten vuoroasumisessa, eli niin sanotussa lintukotomallissa, aikuiset muuttavat vuorotellen lapsen asuessa samassa kodissa kokoajan. Vuoroasuminen on kovaa vauhtia yleistyvä, mutta silti vielä suhteellisen uusi käytäntö, eikä sen vaikutuksista ole tehty kovinkaan paljon tutkimusta. (Hokkanen, 2005, 24; Linnavuori, 2009, 145.) Arvioiden mukaan Suomessa noin 5-6 prosenttia lapsista asuu vuorotellen molempien vanhempiensa kanssa (Panttila, 2005, 11; Valkama & Litmala, 2006, 35). Tutkimuskirjallisuudessa käsitykset vuoroasumisesta ovat ristiriitaisia. Sekä vuoroasumista vastustavat että puolustavat tahot perustelevat näkemyksensä lasten hyvinvoinnilla. (Linnavuori, 2009, 145.) Yleisesti ottaen ratkaisu vaikuttaa tasapuoliselta, koska se tarjoaa vanhemmille tasavertaiset mahdollisuudet vanhemmuuteen ja lapselle saman verran kontakteja kummankin vanhemman kanssa (Sinkkonen, 2003, 135). Varhaiskasvatuksen professori Maarit Silvenin (2005) mielestä vuoroasuminen voi onnistuessaan muodostaa lapselle läheisten ihmisten turvaverkon, jossa lapsella on samanlaiset edellytykset suotuisaan ja tasapainoiseen kasvuun ja kehitykseen kuin ydinperheessä. Ritala- Koskinen (2001, 189) puolestaan toteaa, että asiantuntijat suhtautuvat usein kielteisesti lasten vuoroasumiseen. Lastenpsykiatri Jari Sinkkosen (2003) käsityksen mukaan, erityisesti viikko-viikko-mallia tulisi välttää. Kantaansa hän perustelee sillä, että eron aiheuttaman perhesysteemin muutoksen jälkeen lapsi tarvitsee tutun ympäristön ja pysyvän kodin. Viikoittainen orientoituminen uuteen ympäristöön ja tilanteeseen vie lapsen voimavaroja. Sinkkonen jatkaa kuitenkin, että ratkaisu voi olla perusteltavissa, jos vanhemmat asuvat eron jälkeen lähekkäin, jolloin lapsen päiväkoti pysyy samana. Vuoroasuminen voi olla myös vähiten huono vaihtoehto esimerkiksi pitkittyneiden huoltoriitojen yhteydessä. (Sinkkonen, 2003, 135.)

16 10 Kiiski (2011) on tarkastellut suomalaista avioeroa 2000-luvulla kartoittaneen kyselytutkimuksensa avulla mm. eronneiden vanhempien käsityksiä avioerosta ja sen vaikutuksista lapsiin. Tutkimuksen mukaan vuoroasuvien lasten vanhemmat olivat muita ryhmiä tyytyväisempiä jaetun vanhemmuuden toimivuuteen. Lisäksi nämä vanhemmat olivat myös keskimääräistä tyytyväisempiä lapsien ja vanhemman välisiin suhteisiin eron jälkeen. (Mts ) Kasvatustieteiden tohtori Hannariikka Linnavuori (2007) on tutkinut väitöskirjassaan lasten kokemuksia vuoroasumisesta vanhempien eron jälkeen. Tutkimus perustuu 20 lapsen haastatteluun. Tutkimustulosten mukaan lapsista oli tärkeää, että heillä säilyi läheinen suhde sekä isään että äitiin. Vuoroasumista helpotti vanhempien asuminen riittävän lähellä toisiaan. Ongelmallista lasten mielestä vuoroasumisessa oli tavaroiden pakkaaminen. Lapset kokivat ongelmallisena myös vanhempien riitelyn. Linnavuoren mukaan lapsen kokemuksiin vuoroasumisesta vaikuttivat keskeisesti neljä tekijää: asumisen fyysiset olosuhteet, lapsen läheiset ihmissuhteet, lapsen asema sosiaalisena toimijana sekä lapsen käsitys kodista ja perheestä. 2.3 Eron vaikutus lapseen Systeemisen perheteorian mukaan vanhemmilla on perheessä enemmän valtaa kuin lapsilla. Tämä tulee näkyville myös erotilanteessa, koska aikuiset yleensä tekevät päätöksen perheen hajoamisesta. (Goldenberg & Goldenberg, 1991, ) Myös lapsen asumista koskevat ratkaisut eron jälkeen ovat hyvin pitkälle vanhempien päätäntävallassa, vaikka lapsia tässä asiassa kuullaankin heidän ikätasonsa huomioon ottaen. Alle kouluikäisellä lapsella ei juuri ole päätäntävaltaa asumista koskevissa järjestelyissä. Lapsen huoltoa ja tapaamisoikeutta koskevan lain (Laki täytäntöönpanosta, 1996, 2 ) mukaan vasta 12-vuotias lapsi, voi päättää kumman vanhemman luo hän jää eron jälkeen asumaan, jos molemmat vanhemmat on todettu sopiviksi huoltajiksi. Tavallisuudestaan huolimatta vanhempien ero on edelleen suuri muutos lapsen elämässä ja saattaa horjuttaa lapsen perusturvallisuutta ja hyvinvointia. Eroprosessin aikana lapsi joutuu aikuisen lailla käymään läpi monenlaisia tunteita ja elämän muutoksia. (Koskela, 2009, ) Lasten psykiatri Jari Sinkkosen (2003, 125) mukaan selkeää vastausta

17 11 siihen, miten vanhempien ero vaikuttaa lapsen kehitykseen, ei voida kuitenkaan antaa. Aikaisempi eroon liittyvä tutkimus on ollut ongelmakeskeistä ja keskittynyt ainoastaan eroperheiden ja ehjien perheiden vertailuun, jolloin eroperheitä on pidetty identtisinä ympäristöinä pelkän perherakenteen perusteella. Näissä tutkimuksissa eron on todettu vaikuttavan kielteisesti lapsiin, heidän kehitykseensä ja tulevaisuuteensa. Eron on todettu vaikuttavan mm. tunneilmaisukykyyn ja toimivien sosiaalisten suhteiden muodostamiseen (Johnson, Thorngren & Smith, 2001, ). Avioeron vaikutukset lapsiin ovat aina tapauskohtaisia eikä erolla välttämättä ole heihin kielteisiä vaikutuksia. Nykytutkimus osoittaakin, ettei eron vaikutuksia voida tarkastella ainoastaan ongelmakeskeisesti ja yksinkertaistaen. Pelkän perhemuodon perusteella tehdyt yksioikoiset ennusteet eivät ole perusteltuja, koska lasten hyvinvoinnissa ilmenee eroja sekä perhemuotojen sisällä että välillä. (Palmunen, 2009, 63.) Useimmat lapset kokevat vanhempien eron yhteydessä lyhytkestoisen kriisin, josta he kuitenkin selviytyvät hyvin (Koskela, 2009, 21; Sinkkonen, 2003, 125). Kiisken (2011) tutkimus vahvistaa tätä yleistä käsitystä myös eronneiden vanhempien näkökulmasta. Suomalaisten, eronneiden vanhempien mielestä perheen hajoaminen on lapsille kuormittava kokemus, mutta lasten arvioidaan selviytyvän erosta hyvin. Kyselytutkimuksessa oli mukana 385 henkilöä, joilla oli entisen puolison kanssa lapsi. Näistä vastaajista lähes puolet (46,6 %) katsoi lasten kärsineen perheen hajoamisesta. Vajaa neljäsosa (22,4 %) puolestaan arvioi, ettei avioeron tuoma muutostilanne tuottanut lapsille kärsimystä. Lopuilla vastaajista (31,0 %) ei ollut selkeää mielipidettä asiasta. (Mts. 106, 252.) Vanhempien eron kokeneilla lapsilla on todettu olevan enemmän käyttäytymisen ja tunne-elämän ongelmia kuin ehjien perheiden lapsilla. Erot näiden ryhmien välillä ovat kuitenkin kaventuneet. Taustalla vaikuttaa Sinkkosen (2003, 126) mukaan ainakin jonkin verran kysymyksenasettelun tarkentuminen ja tutkimusmenetelmien monipuolistuminen. Kiisken (2011, 229) mielestä voidaan myös olettaa, että erojen yleistyminen ja kulttuurisen hyväksyttävyyden lisääntyminen ovat vaikuttaneet siihen, että nykyisin lapset sopeutuvat aikaisempaa paremmin eron aiheuttamiin muutoksiin.

18 12 Lapsilla havaittujen käyttäytymisen muutosten on todettu vaihtelevan alavireydestä levottomuuteen, oppimisvaikeuksiin, aggressiivisuuteen sekä vetäytymiseen. Lasten oireilusta ei siis muodostu mitään selkeää oirekuvaa, joka voitaisiin yhdistää nimenomaan vanhempien eroon. (Sinkkonen, 2003, 126.) Eron aiheuttamien haittavaikutusten kannalta onkin itse eroa olennaisempaa riskien kasautuminen ja se, miten paljon muutoksia ero aiheuttaa lapselle (Rönkä, Viheräkoski, Litsilä ja Poikkeus, 2002, 63). Osalla lapsista vaikeudet saattavat jatkua pitkään, mutta silloin ne usein ovat alkaneet jo ennen vanhempien eroa. Ero saattaa olla siis vain yksi monista syytekijöistä. Tutkimuksissa on todettu myös, että lasten pitkään jatkuvia vaikeuksia selittää itse eroa paremmin muun muassa liiton riitaisuus ja siinä mahdollisesti esiintyvä väkivalta sekä pitkään jatkuvat huoltoriidat. (Sinkkonen, 2003, , 128.) Tutkijat ovat harvinaisen yksimielisiä siitä, että vanhempien eroamisen tavalla on suuri merkitys sille, miten lapset erosta selviytyvät. Jos vanhemmat pystyvät sopimaan asioista ja ratkaisemaan eroon liittyvät kiistakysymykset vetämättä lapsia niihin mukaan, lasten negatiiviset reaktiot ovat usein lieviä ja saattavat mennä nopeammin ohi. Monelle lapselle vanhempien ero ja sen jälkeiset tapahtumat saattavat olla kasvun ja kypsymisen paikka sekä pikemminkin rakentava kuin repivä kokemus. (Sinkkonen, 2003, 133.) Sosiaalisia verkostoja tarkasteltaessa, ero merkitsee lapselle toisen vanhemman jokapäiväisestä läsnäolosta luopumista. Tämän lisäksi ero saattaa uhata perheen yhteisiä tuttavuus- ja sukulaisuussuhteita. Anna-Maija Castren (2009) on tutkinut eron vaikutuksia perheen verkostoihin ja toteaa, että erolla saattaa olla laajempia vaikutuksia perheenjäsenten sosiaalisiin suhteisiin. Lasten näkökulmasta suhteiden ylläpito ja säilyminen ovat vanhempien toiminnan varassa. (Mts. 33.) Castren korostaa, että eroamisen tavalla on merkittävä vaikutus eron jälkeisiin sosiaalisiin suhteisiin (Castren, 2008, 245). Vaikka eron ei katsota varsinaisesti vaikuttavan perhesuhteisiin vanhempana olemisen näkökulmasta, saattaa tilanne lapsen kannalta näyttäytyä hyvinkin radikaalina muutoksena. Lapsen näkökulmasta toisen vanhemman muutto saattaa merkitä vanhempana olemisen tärkeimmän tehtävän sivuuttamista poismuuttava vanhempi ei ole enää paikanpäällä ja emotionaalisesti läsnä lapsen elämässä. Lapselle saattaa syntyä vaikutelma, että toinen vanhemmista tai molemmat, lopettavat vanhemmuutensa sen tähänastisessa muodossa. (Wais, 2005, 158.)

19 Lapsen etu erotilanteessa Vallitsevan käsityksen mukaan lapselle on suotuisaa olla yhteydessä molempiin vanhempiinsa. Tämän vuoksi lait lapsen huoltajuudesta ja niitä koskevat käytännöt tukevat tätä periaatetta kaikkialla länsimaissa (Maccaby, Depner & Mnookin, 1990, 153). Suomessa laki lasten huollosta ja tapaamisoikeudesta asettaa yhteishuoltajuuden suositeltavaksi normiksi. Niin sanotussa ideaalissa erossa, puolisot pystyvät sopimaan eroon liittyvistä asioista keskenään ja voivat toimia yhdessä lastensa huoltajina. (Kiianmaa, 2008, ; Kääriäinen, 2008, ; Pettilä & Yli-Marttila, 1999, ) Eron aikana ja vielä pitkän aikaa sen jälkeen lapsi tarvitsee aikuisten tukea. Vanhempien olisi hyvä viettää paljon aikaa lapsen kanssa ja rohkaista häntä iälle sopivalla tavalla tunteiden ilmaisussa sekä vahvistaa uskoa tulevaisuuteen. Lapselle on tärkeä kertoa mitkä asiat pysyvät ennallaan ja mitkä muuttuvat. (Wais, 2005, 164.) Penttilän ja Yli- Marttilan (1999) mielestä vanhempien tulisi kertoa lapsille eron harkinnasta ja samalla korostaa sitä, ettei ero ole lasten syy eikä johdu heistä. Lapsille tulisi kertoa pääpiirteissään myös eron syy. Paras tilanne olisi, jos vanhemmat voisivat kertoa erosta yhdessä. Lapselle tulisi myös antaa lupa kysyä eroon liittyvistä mieltä askarruttavista asioista. Tämän on todettu tukevan lapsen selviytymistä erosta. (Pettilä & Yli-Marttila, 1999, 43 44; Chen & George, 2005, 454.) Lapsen tulee saada kuulla käytännön muutoksista yhä uudelleen eron jälkeisten viikkojen ja kuukausien aikana. Lapsen kanssa tulee keskustella hänen mieltään askarruttavista asioista arkisissa kohtaamisissa ohimennen, mutta myös syvällisemmin. Keskustelujen tarkoituksena ei ole varsinaisesti antaa lapselle informaatiota, vaan ne tarjoavat lapselle mahdollisuuden kokea, että vanhemmat ovat tietoisia hänen tunteistaan, mielikuvistaan ja kokemuksistaan ja että he pitävät niitä oikeutettuina. (Koskela, 2009, 22 23; Wais, 2005, 164.) Wallersteinin ja kumppaneiden (2007) mukaan vanhempien oma tunne-elämä saattaa olla erohetkellä niin sekasortoisessa tilassa, etteivät he kerro lapsilleen riittävästi eroon liittyvistä asioista. Traumaattisinta lapsille näyttäisi olevan sellainen tilanne, jossa toinen vanhempi vain yllättäen muuttaa pois, eikä lapsi tiedä asian taustasta mitään. (Wallerstein, Lewis & Blakeslee, 2007, )

20 14 Riitaisissa eroissa lapset joutuvat monesti valitsemaan puolensa, ja heistä tulee toisen vanhemman liittolaisia vasten tahtoaan. Kehittyvä, identiteettiään muodostava lapsi kokee kuitenkin molemmat vanhemmat osaksi oman persoonallisuutensa rakenteita, jolloin ajatus toisen vanhemman pahuudesta tai kelvottomuudesta saattaa vaikuttaa negatiivisesti lapsen itsetuntoon. Sinkkosen (2003) mielestä krooniseen riitelyyn juuttunut parisuhde on parempi purkaa, kuin jatkaa sitä ainoastaan lasten takia. Lasten kokema stressi vähenee merkittävästi, jos jatkuva, pitkäkestoinen riitely loppuu. (Mts ) Ero ei välttämättä heti kuitenkaan tarjoa ratkaisua vanhempien välisiin erimielisyyksiin. Eronneet parit saattavat riidellä mm. lapsesta pitkään eron jälkeen. Tällaisessa tilanteessa lapsen syyllisyydentunteet saattavat syventyä. Wais (2005) muistuttaa, että riitely lapsesta on harvoin riitelyä lapsen puolesta. Pahimmassa tapauksessa, jos lapsi kokee, että hänestä riidellään, hän saattaa kokea syyllisyyttä eron lisäksi myös riitojen jatkumisesta. Kun vanhemmilla on erimielisyyksiä keskenään, lapselle tulee korostaa, ettei hän ole niihin osallinen. Lasta tulee lisäksi suojella siltä, ettei hän joudu valitsemaan kummankaan vanhemman puolta riitatilanteissa. (Koskela, 2009, 22; Wais, 2005, 159.) Molempien vanhempien tulisi sallia lapselle myönteinen ja kiinnostunut suhde toiseen vanhempaan. Vanhempien tulisi nähdä suhde toiseen vanhempaan yhtä tärkeänä kuin oma suhteensa lapseen. Lapsi tarvitsee varmuutta siitä, että hän saa rakastaa molempia vanhempiaan ja myös ikävöidä poissaolevaa vanhempaa. (Wais, 2005, 166; Sinkkonen, 2003, 133.) Jotta lapselle pystyttäisiin turvaamaan myönteinen suhde molempiin vanhempiin, saattaa erityisesti eron alkuvaiheessa olla hyvä etsiä lapselle neutraali tukihenkilö. Se voi Waisin mielestä olla esim. isovanhempi, muu sukulainen tai myös ammattilainen, esim. neuvolan työntekijä tai varhaiskasvattaja. Tukihenkilön tehtävänä on auttaa lasta löytämään tietty etäisyys ratkaisemattomiin ongelmiin ja eron aiheuttamaan hämmennykseen. (Wais, 2005, 167.) 2.5 Vanhemmuus eron jälkeen Lapsiperheessä aikuisilla on perheessä puolison ja vanhemman roolit. Vanhemmuuden katsotaan kestävän koko ihmisen eliniän, puolisosta ihminen voi sen sijaan erota. Eron jälkeisestä vanhemmuudesta voidaan tämän vuoksi puhua jaetun vanhemmuuden tai yhteistyövanhemmuuden kehyksessä. Vaikka ero koskettaa koko perhettä, avio- tai avolii-

21 15 ton purkamisessa on kuitenkin kyse viimekädessä vain puolisosuhteesta ja sen päättämisestä. Eron yhteydessä vanhemman rooli ja puolison rooli erottautuvat selkeästi toisistaan. (Koskela, 2009, 10, 18 20; Kuronen, 2003, 114.) Sukupuolineutraali puhe jaetusta vanhemmuudesta pyrkii häivyttämään äidin ja isän roolien varaan rakentunutta sukupuolittunutta vanhemmuutta (ks. Vuori, 2001). Sukupuolittunut vanhemmuus on kuitenkin osa arjen todellisuutta ainakin, kun tarkastellaan avo- ja avioeroja, joissa valtaosa lapsista jää edelleen asumaan äitinsä kanssa (lähivanhempi), isän toimiessa etävanhempana. Erovanhemmuudessa tapaisuuden ja sukupuolittuneisuuden on todettu näkyvän selkeimmin hoivassa ja taloudellisessa vastuussa. Äitien on nähty pääasiallisesti vastaavan lasten päivittäisestä huolenpidosta ja hoivasta ja isät ovat jääneet elatusvelvollisen rooliin. (Kuronen & Hokkanen, 2008, 29.) Kun vanhemmat eroavat, voidaan päättää joko toisen vanhemman yksinhuoltajuudesta tai yhteishuoltajuudesta (Laki lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta, 361/1983). Nykyään useimmat vanhemmat päätyvät erotessaan lapsen yhteishuoltoon. Noin 90 prosenttia sosiaalilautakuntien vahvistamista sopimuksista koskevat yhteishuoltoa. (Hakovirta & Rantalaiho, 2009, 39.) Oikeudellinen yhteishuolto sisältää periaatteen, jonka mukaan vanhemmat ovat yhdessä vastuussa lapsistaan ja neuvottelevat ja päättävät lasta koskevista tärkeistä asioista yhdessä eron jälkeenkin. Yhteisesti neuvoteltaviin asioihin katsotaan kuuluvan mm. koulu- ja kasvatuskysymykset. Lapsen elämän päivittäisistä asioista päättää kuitenkin se, jonka luona lapsi asuu virallisesti. Yksinhuoltajuudessa lapsella on juridisesti vain yksi huoltaja, joka voi päättää yksin lasta koskevat asiat. Hänen ei tarvitse neuvotella toisen vanhemman kanssa. (Laki lapsen huollosta ja tapaamisoikeudesta, 361/1983; Hokkanen, 2005, 23) Juridisten, lapsen huoltoa koskevien päätöksenteon lisäksi eroavat vanhemmat joutuvat uudelleen arvioimaan ajatuksensa vanhemmuudesta sekä taitonsa ja voimavaransa toimia vanhempana. Tämä uudelleenarviointiprosessi voi parhaassa tapauksessa olla vanhemmuutta kirkastavaa ja selkeyttävää, mutta toisaalta myös vanhemmuuden päättymisen nöyryyttävää hyväksymistä. Valtiotieteiden tohtori Aino Kääriäinen (2008) on tutkinut eron jälkeistä vanhemmuutta eronneiden vanhempien omakohtaisten kokemusten näkökulmasta. Kääriäisen tutkimuksessa vanhemmuus näyttäytyi hyvin monisyisenä sekä käytännöllisenä että ideologisena tehtävänä. Tutkimukseen osallistuneet äidit ja

22 16 isät eivät nähneet eron jälkeistä vanhemmuutta pelkkänä huoltajuuskysymyksenä tai lasten asumisjärjestelynä, toisin kuin tutkimuskirjallisuudessa (ks. Hokkanen, 2005, 24; Linnavuori, 2007, 17) on usein totuttu erovanhemmuutta lokeroimaan. (Kääriäinen, 2008, ) Kääriäisen (2008) tutkimuksessa vuorovaikutuksessa ilmenevät vaikeudet, erityisesti puhumattomuus, koettiin eron jälkeistä vanhemmuutta hankaloittaviksi tekijöiksi. Lisäksi tavalla, jolla vanhemmat pystyivät kertomaan lapselleen erosta ja siitä, että lapsi on heille kummallekin edelleen tärkeä, oli vaikutusta yhteisen vanhemmuuden sävyyn. Riitaisat näkemykset erosta ja siihen johtaneista syistä, saattoivat herättää vanhemmissa pelkoja eron tuomista muutoksista vanhemmuuteen esimerkiksi yhteisten kasvatusperiaatteiden suhteen. (Mts ). Hokkanen (2005) on tarkastellut väitöskirjassaan eronneiden, yhteishuoltajuuteen päätyneiden vanhempien arkea. Tutkimuksessa eronneet vanhemmat perustelivat yhteishuoltajuutta perhesuhteiden näkökulmasta. Heidän mielestään yhteishuoltajuudessa lapsilla säilyy paremmin suhde molempiin vanhempiin. Myös yhteisen kasvatuksen merkitystä vanhemmat pitivät tärkeänä. Hokkasen mukaan perheen arjessa lasten huoltomuodon merkitys kuitenkin jää vähäiseksi. Tutkimuksessa sekä äidit että isät kokivat vaikeana sen, että eron jälkeen kaikki pitää yhteishuollosta huolimatta tehdä itse, eikä voi tukeutua keskinäiseen työnjakoon ja yhdessä tekemiseen samalla tavalla kuin ydinperheaikoina. Erovanhemmuudessa ei näyttäisi Hokkasen tulkinnan mukaan olevankaan varsinaisesti kyse jaetusta vanhemmuudesta, vaan pikemminkin ajallisesti ja tilallisesti eriytyneestä vanhemmuudesta. (Hokkanen, 2005, ) 3 Päivähoito osana lapsiperheiden varhaiskasvatuspalveluja Varhaiskasvatuksella tarkoitetaan pienten lasten eri elämänpiireissä tapahtuvaa kasvatuksellista vuorovaikutusta, jonka tavoitteena on edistää lasten tasapainoista kasvua, kehitystä ja oppimista. Varhaiskasvatus koostuu hoidon, kasvatuksen ja opetuksen kokonaisuudesta. (Varhaiskasvatuksen valtakunnalliset linjaukset, 2002, 9; Varhaiskasvatussuunnitelman perusteet, 2005, 11, 15) Varhaiskasvatuspalvelut muodostuvat toimintakokonaisuuden, johon kuuluvat kunnan ja yksityisen järjestämä päivähoito, esiopetus

23 17 sekä muut varhaiskasvatuspalvelut, esimerkiksi seurakuntien ja järjestöjen järjestämä kerhotoiminta tai avoin varhaiskasvatustoiminta (Varhaiskasvatuksen valtakunnalliset linjaukset, 2002, 10). Tässä tutkimuksessa olen rajannut päivähoitokäsitettä koskemaan ainoastaan päiväkodissa toteutettua kunnallista varhaiskasvatusta. 3.1 Varhaiskasvatuksen tavoitteet ja kasvatuspäämäärät Suomalainen varhaiskasvatus perustuu Yhdistyneiden Kansakuntien Lapsen oikeuksien sopimukseen (Lasten oikeuksien sopimus, 1989), perusoikeussäännöksiin (Suomen perustuslaki, 731/1999) sekä muuhun kansalliseen lainsäädäntöön (Varhaiskasvatuksen valtakunnalliset linjaukset, 2002, 15). Varhaiskasvatuksen ensisijaisena tavoitteena on edistää lapsen tasapainoista kasvua, kehitystä ja oppimista (Varhaiskasvatuksen valtakunnalliset linjaukset, 2002, 10). Lisäksi tavoitteena on edistää lasten kokonaisvaltaista hyvinvointia. Lapsi tulee varhaiskasvatuksessa kohdata yksilöllisten tarpeiden, persoonallisuuden ja perhekulttuurinsa mukaisesti. (Varhaiskasvatussuunnitelman perusteet, 2005, 15.) Varhaiskasvatustoimintaa suuntaavat kolme ihmisenä kasvamisen kasvatuspäämäärää. Henkilökohtaisen hyvinvoinnin edistämistä koskevan (1) kasvatuspäämäärän mukaisesti on tärkeää, että jokaisen lapsen yksilöllisyyttä kunnioitetaan. Toiset huomioon ottavien käyttäytymismuotojen ja toimintatapojen vahvistaminen (2) merkitsee kasvatuspäämääränä sitä, että jokainen lapsi oppii huomioimaan toiset ja välittämään toisista. Itsenäisyyden asteittaista lisäämistä (3) koskevalla kasvatuspäämäärällä puolestaan pyritään siihen, että lapsi pystyy edellytystensä mukaisesti huolehtimaan itsestään ja läheisistään sekä tekemään elämäänsä koskevia päätöksiä ja valintoja. (Varhaiskasvatussuunnitelman perusteet, 2005, 11, 13.) 3.2 Päivähoito osana varhaiskasvatusta Päivähoito on vallitsevin yhteiskunnallisen varhaiskasvatuksen toimintaympäristö. Lasten päivähoito on varhaiskasvatuspalvelu, joka perustuu lapsen subjektiiviseen päivähoito-oikeuteen sekä vanhempien oikeuteen saada lapselleen hoitopaikka. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että lapsi voi saada päivähoitopaikan vanhempien työtilanteesta riippumatta. (Varhaiskasvatuksen valtakunnalliset linjaukset, 2002, 9, 12).

24 18 Päivähoidossa vanhemmilla on lastensa ensisijainen kasvatusoikeus ja -vastuu. Suomalaisella päivähoidolla on kaksi tehtävää, jotka on määritelty lainsäädännössä (Laki lasten päivähoidosta, 1973/367). Päivähoidon tehtävänä on lapsen kokonaisvaltaisen kehityksen tukeminen sekä vanhempien tukeminen heidän kasvatustehtävässään. Määrittelemällä vanhempien kotikasvatuksen tukeminen päivähoidon tehtäväksi, on haluttu korostaa varhaisen tukemisen näkökulmaa ja sitä kautta ehkäisevän toiminnan merkitystä päivähoitopalveluissa. (Varhaiskasvatuksen valtakunnalliset linjaukset, 2002, 12, 17). Hujala ja kumppanit (1998, 3) ovatkin todenneet, että suomalaisen päivähoidon vahvuutena voidaan pitää kyseistä kasvatuksellisen ja sosiaalipalvelullisen tehtävän yhteenliittymistä. Kunnallisena palveluna päivähoitoa voidaan toteuttaa päiväkodissa, perhepäivähoidossa tai ryhmäperhepäivähoidossa kokopäiväisesti tai osa-aikaisesti. Lisäksi kunnalliseen päivähoitoon lasketaan ostopalveluina yksityisiltä päiväkodeilta, perhepäivähoitajilta tai yksityisiltä hoitajilta ostetut päivähoitopalvelut. (Säkkinen & Kuoppala, 2010) Suomessa päivähoidossa oli lasta vuonna Suomalaisista 1 6-vuotiaista lapsista 62 prosenttia oli joko kunnallisessa päivähoidossa tai yksityisessä päivähoidossa vuotiaista lapsista päivähoidossa oli 73 prosenttia ja 1 2-vuotiaita puolestaan 40 prosenttia. Suurin osa päivähoidossa olleista lapsista eli 92 prosenttia oli kunnallisessa päivähoidossa. Enemmistö, eli 70 prosenttia päivähoidossa olevista lapsista hoidettiin päiväkodeissa. (Säkkinen & Kuoppala, 2010.) Tässä tutkimuksessa keskityn kunnalliseen päivähoitoon ja päiväkodissa toteutuvaan varhaiskasvatukseen, mutta en näe syytä miksi tutkimuksen tuloksia ei voisi hyödyntää myös yksityisellä puolella ja perhepäivähoidossa. Päivähoidossa toimijoita ovat lapset, eri ammattiryhmien edustajat ja vanhemmat. Tässä tutkimuksessa olen rajannut tarkastelunäkökulmani päivähoidon kasvatushenkilökunnan ja vanhempien väliseen vuorovaikutukseen.