LIWRE 2013, Alustus Ville Ranta. Murtuvat muurit vapaus-klisheiden vangit

Transkriptio

1 Sivu 1 / 5 LIWRE 2013, Alustus Ville Ranta Murtuvat muurit vapaus-klisheiden vangit Te olette kirjailijoita ja tiedätte tämän: Suurille kysymyksille ei useimmiten löydy täsmällistä ilmausta. Abstrakti kieli ja teoreettinen pohdiskelu johtavat loputtomille sivupoluille. Itse kysymys menee tavallaan pilalle. Teoreettinen järkeily kehittelee suuresta kysymyksestä niin monimutkaisen, että itse asia katoaa näkyvistä ja tarvitaan vain yksi yksinkertainen ja naiivi käytännöllinen kysymys romauttamaan koko mietinnön. Kirjailijoina tiedätte epäilemättä myös sen, että joskus niin sanottu taiteellinen ilmaus, esteettisesti kirkas mutta merkitykseltään epäselvä ilmaus, koskettaa olennaista. Olennaista, johon abstraktilla kielellä ei pääse käsiksi. Taiteellinen ilmaus on nykyään epäsuosittu, koska se ei selkeästi vastaa kysymykseen eikä ole purettavissa. Tai jos sen purkaa, sen merkitys katoaa. Taiteellinen ilmaus ei saavuta kohdettaan. Se vilauttaa sitä ja antaa sen sitten painua takaisin salaisuuteen. Se on tiedemiesten vihaamaa ilmaisua. Nykyaikakin vihaa sitä, koska nykyaika haluaa selityksen eikä siedä selittämättömiä asioita. Se syyttää taiteellista ilmaisua epäpäätelmiksi ja älylliseksi epärehellisyydeksi. Se haluaa hajottaa asiat, nähdä niiden perusteet ja purkaa niiden merkitykset. Taiteellinen ilmaus pystyy kuitenkin johonkin, joka on välttämätöntä suurten kysymysten koskettelussa. Se nimittäin nimenomaan ei halkaise asiaa tai sen osaa, se ei tyhjennä sitä merkityksistään. Ja kas vain, että asia silloin säilyttää merkityksensä. Miten yllättävää, että suuri kysymys silloin säilyy suurena kysymyksenä eikä esimerkiksi muutu pieneksi kysymykseksi. Tai lakkaa olemasta kysymys ollenkaan. Asia on lopulta yksinkertainen. Taiteellisen ilmauksen ja tieteellisen selvittämisen välinen ero konkretisoituu siinä, että edellinen arvostaa kohdettaan ja pyytää sitä kertomaan salaisuutensa, jälkimmäinen haluaa tuhota sen. Tässä mielessä taiteellinen ilmaus on samalla puolella kuin uskonnollinen ilmaus. Vapaus on tällainen suuri kysymys. Puhuin tuossa taiteellisesta ja teoreettisesta ilmaisusta siksi, että myönnän jo nyt, etten tiedä, mitä vapaus on. Tai miten muurit murretaan ja syöksytään vapauteen. Kun ajattelen vapautta, näen vain kulttuurimme tuottamia

2 Sivu 2 / 5 klisheitä. Sen, miten kaikkea, ihan kaikkea, nimitetään vapaudeksi. Ripsiväriä tai banaania, kulutusluottoa tai sitä että ei anna rahaa kerjäläiselle. Vapautta sanotaan myös oikeudeksi ja muuta typerää. Yritän tässä alustuksessa vetää vapausparan päältä edes vähän paskaa pois, että pääsisimme keskustelemaan siitä. Uskon, että pyrkimyksemme muurien murtamiseen edellyttää vähintään sitä, että tunnistamme muurin muuriksi, kun sellainen sattuu kohdalle. Väitän nimittäin, että meillä on taipumus kuvitella, että me olemme jo vapaita. Ja että olemme jo murtaneet kaikki muurit (tai joku on tehnyt sen meidän puolestamme). Tai että muureja ei ole, mikä on ehkä vielä tavallisempaa. Ja kaikki tämä on saatu aikaan ilman, että olemme tehneet yhtään mitään! Paitsi sanoneet itsellemme liikuttuneina, että olemme vapauden puolesta kaikkia muureja vastaan. Mikä typerä väite. Mitä helpommin sanottu, sen vaikeammin tehty. Mitä tarkoitamme, kun puhumme vapaudesta? Tai kun sanomme, että pyrimme murtamaan muureja ja tulemaan vapaiksi, ehkä vapauttamaan toisia myös? Minulla on tunne, että tällaisista asioista puhutaan ylimalkaisesti ja oletetaan, että kaikki tietävät, mistä puhutaan. Mutta emme me tiedä. Ja syy on juuri se, että asia on tehty liian helpoksi. Meille on sanottu tuhat kertaa, että sinähän olet vapaa. Ehkä sillä tarkoitetaan, että sinähän et ole vankilassa. Etkä Neuvostoliitossa. Ongelma on ajattelutavassa. Tietynlaisessa modernissa optimismissa, johon sisältyy lapsellinen oletus omien ajatusten, tunteiden ja halujen hyvyydestä. Aika tavallinen erehdys nykyihmisen ajattelussa on muun muassa se, että jos kannattaa ja tavoittelee yleisesti hyväksyttyjä hyviä asioita (kuten vaikkapa tasa-arvoa), toimii automaattisesti oikein. Ja jos kannattaa näitä arvoja (vaikkapa suvaitsevaisuutta), on syytä pitää itseään hyvänä tyyppinä, jopa tarpeellisena maailmalle. Myös vapauden ajatteleminen kulkee tällaisia polkuja pitkin. Olen vapaa siksi ilman muuta ajattelen aina itsenäisesti. Sosiaaliset normit ovat vapautta vastaan enkä minä siis noudata niitä. En usko Jumalaan siis minulle ei voi tuputtaa valmiita totuuksia. Elämä on vapaiden valintojeni tulos. Uskon itseeni ja siksi olen vapaa. Tuttuja lauseita, eikö? Ja täyttä paskan jauhantaa. Kammottavia kehäpäätelmiä yhdistettyinä katteettomaan itseluottamukseen. Tällaiseen eivät muuten sorru ihmiset, joiden elämää rajoitetaan selkeän väkivaltaisesti. Ihmiset, joita alistetaan reilusti. Siihen sortuvat meidän kaltaisemme ihmiset, jotka alistuvat vapaaehtoisesti.

3 Sivu 3 / 5 Vapaus, sikäli kuin sitä esiintyy, on aina liikettä uuteen suuntaan. Vapaus ei ole mikään ilmoitusasia, tai yhteiskunnan tarjoama oikeus. Ei sitä voiteta itselle sanomalla ääneen jokin latteus. Päin vastoin. Ihminen, joka uskoo lapsellisesti olevansa vapaa ja tekevänsä riippumattomasti mitä tahtoo, on eniten johdateltu. Eniten huijattu. Vähiten vapaa. Haluan lukea lainauksen G. K. Chestertonilta, englantilaiselta kirjailijalta ja esseistiltä. Antti Nylén on äskettäin suomentanut Chestertonin esseeteoksen Oikea oppi. Chesterton pyrkii kirjassaan palauttamaan kristinuskon takaisin arvonsa mukaiselle paikalle, kun moderni ylimielisyys on leimannut sen typeryydeksi ja päättänyt olla miettimättä asiaa enempää. En mene tähän aiheeseen, mutta Chesterton tekee palveluksen jokaiselle modernissa kulttuurissa elävälle ihmiselle purkamalla moderneja arvoasetelmia ja klisheitä. Kutsun niitä klisheiksi, mutta niitä voisi kutsua myös maksiimeiksi, dogmeiksi, itsestäänselvyyksiksi tai vaikka yleisiksi väärinkäsityksiksi. Vaikka Chesterton kirjoitti esseensä sata vuotta sitten, huomiot osuvat maaliin yhä. Näin se menee. Yrittäkää pysytellä ketterän Chestertonin mukana: Ranskan vallankumous oli jotakin todella sankarillista ja käänteentekevää, sillä jakobiinit tahtoivat jotakin täsmällistä ja rajattua. He halusivat demokraattisia vapauksia, mutta myös kaikkia demokraattisia veto-oikeuksia. He halusivat äänioikeuden eivätkä omistusoikeutta. ( ) Sen tähden he onnistuivat luomaan jotakin, millä on vakaa sisältö ja muoto: Ranskan mutkattoman sosiaalisen tasa-arvon ja hyvinvoivan talonpoikaisväestön. Mutta sittemmin Euroopan vallankumouksellinen tai spekulatiivinen henki on heikentynyt hupenemalla jokaisesta uudesta ehdotuksesta, koska ehdotukset ovat olleet niin rajoittuneita. Liberalismi on rappeutunut vapaamielisyydeksi. Ihmiset ovat yrittäneet taivuttaa ilmaisun tehdä vallankumous transitiivisesta intransitiiviseksi. Jakobiini osasi nimetä järjestelmän, jota vastaan hän kapinoi, mutta myös (mikä tärkeintä) järjestelmän, jota vastaan hän ei halunnut kapinoida, järjestelmän, johon hän luotti. Mutta uusi kapinallinen on skeptikko, joka ei täydellisesti luota mihinkään. Hän ei ole lojaali. Siksi hän ei koskaan voi olla aito vallankumouksellinen. Ja se, että hän epäilee kaikkea, haittaa häntä aina, kun hän tahtoo paheksua jotakin. Paheksunta näet viittaa aina implisiittisesti johonkin moraalioppiin. Moderni vallankumouksellinen ei

4 Sivu 4 / 5 epäile ainoastaan tuomitsemaansa instituutiota vaan myös oppia, jonka nojalla hän instituution tuomitsee. Niinpä hän kirjoittaa ensin kirjan, jossa hän valittaa, että imperialistinen sorto loukkaa naisten siveyttä, ja sitten toisen (sukupuolikysymyksestä), jossa hän loukkaa sitä itse. Hän kiroaa sulttaanin siitä syystä, että kristityt tytöt menettävät neitsyytensä, ja saman tien rouva Grundyn siitä syystä, että tytöt säilyttävät neitsyytensä [rouva Grundyllä Chesterton tarkoittaa sovinnaista ajattelua yleensä]. Poliitikkona hän parahtaa, että sota on elämän haaskausta, ja filosofina, että elämä on ajan haaskausta. (...) Lyhyesti sanottuna moderni vallankumouksellinen on loputon epäilijä, joka on koko ajan kaivamassa maata omien jalkojensa alta. Politiikkaa käsittelevässä kirjassaan hän syyttää ihmisiä siitä, että he polkevat moraalin jalkoihinsa. Etiikkaa käsittelevässä kirjassaan hän syyttää moraalia siitä, että se polkee ihmiset jalkoihinsa. Siksi modernista kapinallisesta ei ole käytännössä mihinkään kapinointitarkoituksiin. Kapinoimalla kaikkea vastaan hän on hukannut oikeutensa kapinoida mitään vastaan. Alk. sivulta 52. Toisaalla samassa kirjassa Chesterton sanoo vielä: Moderni nuori mies ei koskaan muuta ympäristöään; hän muuttaa aina mieltään. s. 133 No? Mihin pääsemme tämän lainauksen avulla? Minusta ajattelemaan kirjailijaa ja kirjallisuutta. Ja alustuksen varsinaista aihetta. Onko kirjailija vapauden airut? Voiko kirjallisuus muuttaa maailmaa? Pitäisikö sen? Pitääkö kirjailijan olla vapaampi kuin muut? Onko hän vapaampi kuin muut (olennainen kysymys)? Ja millä tavalla? Nämä ovat abstrakteja ja vaikeita kysymyksiä, jotka vetävät puoleensa typeriä ja yksinkertaisia vastauksia tai älyllistä mutta turhaa ironiaa. Esitän siksi muutamia epätarkkoja, ehkä taiteellisia ajatuksia asiasta, jotta saisimme keskusteluun sisältöä ilman, että kysymys hajoaa. Ainakaan kirjailija ei saa olla typerä. Eikä varsinkaan tuplasti typerä. Tarkoitan ihmistä, joka kuvittelee välttyvänsä typeryydeltä ilmoittamalla itse itselleen, että vastustaa tyhmyyttä ja on viisauden puolella. Tätähän olen jo toistellut eri muodoissa. Kirjailija ei saa tehdä asioista helppoja. Ei toistella klisheitä ja opittuja totuuksia, ei erehtyä laskettelemaan löyhiä mutta varmoja mielipiteitä, joilla huomaamattaan haluaa vain miellyttää

5 Sivu 5 / 5 samanhenkisiä. Jo tämä on merkittävä vapaus ja paljon vaikeampi saavuttaa kuin mitä voisi kuvitella. Tärkeintä siinä on tunnistaa jostain pullahtava klishee ja papukaijan totuus. Sekin on vaikeaa. Ja sen myöntäminen, että oma pää tuottaa niitä jatkuvalla syötöllä se vasta vaikeaa onkin! Mutta juuri tämä on muurin tunnistamista ellei peräti sen murtamista. Mutta että kirjailija olisi vapaa? Vapaa jollain erityisellä, eksistentiaalisella tavalla? En usko siihen. Ihminen ei ole vapaa. Vapaus on ihanne. Eikä kukaan ole ihanneihminen. Eikä saa kuvitella olevansa. Mutta silti hänen on ponnisteltava saavuttaakseen ihanteen. Tätä nykyihmisen on vaikea hyväksyä, koska ajattelemme, että kaikki parhaat asiat ovat meidän oikeuksiamme. Ajattelen hiukan Chestertonin puhetta kapinallisesta ja vallankumouksellisesta. Pitäisikö kirjailijan olla jotain sellaista? Kyllä. Ehkä. Mutta onko hän? Minä olen itse tyypillinen nykyihminen. En kykene ottamaan ihannetta vakavasti ellen liitä sitä itseeni. Tämä on sitä, mistä puhuin aiemmin. Kehäpäätelmien ja katteettoman itseluottamuksen pyörä. Jos en ole ihanteen mukainen enkä voi kohtuullisella vaivalla saavuttaa ihannetta ihanne menköön! Tuskin kukaan mukaan siihen pystyy. Sitä ei ole olemassakaan. Alustukseni loppukaneetit annan ystävilleni. Kuljin näitä asioita miettien Oulun keskustan terasseille ja löysin sieltä runoilija Miki Liukkosen. Tämä on nyt ehkä epäoikeudenmukaista, koska Miki ei ollut selvin päin, mutta alkoi hän silti keskustella aiheesta. Kysyin, millainen kirjailijan pitää olla. Pitääkö olla erilainen kuin tavalliset ihmiset? Mikin mielestä kyllä. Kuuluisa, hän sanoi. Minä että miten kuuluisuus liittyy kirjailijan työhön. Miki vastasi, että ei tiedä. Jotenkin se liittyy kuitenkin. Ainakin, kun kirjailijat alkavat keskustella työnsä merkityksestä, keskustelu ohjautuu heti julkisuuteen ja rahaan. Ja ne asiat muakin eniten kiinnostaa, hän tunnusti. Mutta vain, kun julkisuutta ja rahaa on ihan helvetin paljon. Niinku että pöydällä on boolimalja täynnä kokaiinia. Esitin kysymyksen seuraavaksi ystävälleni, Kaltion päätoimittaja Paavo J. Heinoselle. Pitääkö kirjailijan olla ratkaisevasti erilainen kuin tavallisten ihmisten? Ja Paavon vastaus oli niin hieno epäselvä taiteellinen ilmaus, että siihen haluan lopettaa. Paavo sanoi: Ei. Eivät kirjailijat ole poikkeusyksilöitä eikä niiden tarvitse esittää itselleen sellaista roolia. Kirjailijan on oltava tavallinen vielä enemmän kuin muut.