KAATUA SAAPPAAT JALASSA

Transkriptio

1 KAATUA SAAPPAAT JALASSA Pieksämäkeläisten kotona asuvien vanhusten kokemuksia selviytymisestä ja turvallisuudesta. Kannisto Riikka, Ropponen Arja, Tarkiainen Taina Opinnäytetyö, syksy 2007 Diakonia-ammattikorkeakoulu, Pieksämäen yksikkö Hoitotyön koulutusohjelma Sairaanhoitaja (AMK)

2 TIIVISTELMÄ ABSTRACT SISÄLLYS 1 JOHDANTO VANHUS - VANHUUS Eriksonin psykososiaalinen kehitysteoria Vanhuuden kehitystehtävä Eriksonin mukaan TOIMINTAKYKY JA VANHENEMINEN Psyykkinen toimintakyky ja vanheneminen Vanhusten masennus Vanhusten päihteidenkäyttö Sosiaalinen toimintakyky ja vanheneminen Fyysinen toimintakyky ja vanheneminen Toimintakyvyn arviointi TURVALLISUUS - TURVATTOMUUS Turvallisuuden ja turvattomuuden määrittelyä Psykososiaalinen turvallisuus Ikääntyneiden yksinäisyys Kodin ja elinympäristön turvallisuus Kotona asuvan vanhuksen lääkehoito Taloudellinen turvallisuus ENNAKOIVAT KOTIKÄYNNIT EHKÄISEVÄN TOIMINNAN MUOTONA Ennaltaehkäisevät kotikäynnit Tanskassa Ennaltaehkäisevät kotikäynnit Suomessa VANHUSTEN TOIMINTAKYVYN EDISTÄMINEN HANKE TUTKIMUKSEN TAVOITE JA TUTKIMUSKYSYMYKSET TUTKIMUKSEN TOTEUTTAMINEN Aineistonkeruumenetelmä Aineiston analysointi TUTKIMUKSEN EETTISYYS...36

3 10 TUTKIMUKSEN TULOKSIA Koti, pihapiiri ja turvallisuus Päivittäisissä toiminnoissa selviytyminen Terveydentila Terveyskäyttäytyminen Terveydentilan muutokset Aistitoiminnot Sosiaalinen osallistuminen Turvattomuus-turvallisuus Mieliala Tulevaisuuden odotuksia TUTKIMUKSEN LUOTETTAVUUS TULOSTEN YHTEENVETO JOHTOPÄÄTÖKSET JA POHDINTA...54 LÄHTEET...57 LIITTEET LIITE 1. Haastattelulomake...62 LIITE 2. Suostumuspyyntö... 79

4 TIIVISTELMÄ Kannisto, Riikka; Ropponen, Arja & Tarkiainen, Taina Opinnäytetyö, KAATUA SAAPPAAT JALASSA Pieksämäkeläisten kotona asuvien vanhusten kokemuksia selviytymisestä ja turvallisuudesta. Pieksämäki, syksy 2007, 78 s., liitteitä 2. Diakonia- ammattikorkeakoulu, Pieksämäen yksikkö, Hoitotyön koulutusohjelma, sairaanhoitaja, (AMK). Tutkimuksessamme selvitettiin yli 80-vuotiaiden Pieksämäen kaupungin alueella kotona asuvien vanhusten toimintakykyä ja mahdollisuuksia toimia asunnossaan ja asuinympäristössään. Tavoitteena oli myös selvittää heidän turvallisuuden tunteen kokemistaan toimintakyvyn heiketessä. Vuoden 2005 syksyllä Pieksämäellä alkoi kaksi vuotta kestävä vanhusten toimintakykyä edistävä hankeprojekti. Hankkeen tavoitteina oli kehittää kotihoitoa, välimuotoisia palvelurakenteita, vanhusten päivätoimintaa sekä ennaltaehkäisevää vanhustyötä tarkoittaen muun muassa ennakoivia kotikäyntejä. Kotikäynnit tehtiin sellaisille yli 80 vuotiaille henkilöille, jotka eivät kuuluneet sosiaali- ja terveyspalvelujen piiriin. Kohderyhmänä oli noin 420 henkilöä, joista 165 kieltäytyi. Projektityöntekijät kävivät tekemässä haastattelut vanhuksien omissa kodeissa. Tutkimusaineisto koottiin Pieksämäen kaupungin vanhustyön projektityöntekijöiden muokkaaman haastattelulomakkeen perusteella. Tutkimuksemme kohderyhmä muodostui 175:stä Vanhusten toimintakyvyn edistämis- hankkeeseen osallistuneesta vanhuksesta. Vastaajista naisia oli 121 ja miehiä 54. Kohderyhmä on valikoitunut henkilökohtaisella suostumuksella hankkeen kokonaisotoksesta. Tutkimustietoa karttui vanhusten turvallisuuden tunteen kokemisesta fyysisen toimintakyvyn heiketessä. Tutkimuksemme mukaan Pieksämäen kaupungin alueella asuvat ja haastatteluun osallistuneet vanhukset ovat pääosin iloisia, elämäänsä tyytyväisiä ja kokevat olonsa turvalliseksi. Toimintakyvyn rajoitteet hankaloittavat päivittäisissä askareissa suoriutumista vain vähän, jos lainkaan. Vaikka suuri osa vanhuksista asuu kerrostalossa, he ovat tyytyväisiä asuntoonsa ja piha-alueisiin sekä niiden toimivuuteen. Enemmistö heistä suhtautui myös luottavaisesti tulevaisuuteen ja toivoi pystyvänsä elämään mahdollisimman pitkään omassa kodissaan. Asiasanat: vanhus, vanhenemismuutokset, toimintakyky, turvallisuus, yksinäisyys, ennaltaehkäisevät kotikäynnit, kvantitatiivinen tutkimus

5 ABSTRACT Kannisto, Riikka; Ropponen, Arja and Tarkiainen, Taina. Scholarly thesis, TO FALL WITH BOOTS ON The experiences of home living elderly of Pieksämäki about their ability to manage and security. Pieksämäki, fall p., attachments 2. Diaconia University of Applied Sciences, Pieksämäki unit, Degree Programme in Nursing, Option in Nursing Care, Degree: Nurse. In our research we studied more than 80-year-old residents of Pieksämäki to find out how they manage in their everyday lives, particularly in homes and in local neighbourhood. The intention was also to determine their feeling of security as their capacity to manage decreased. In fall 2005 two year long project started, with aim to improve capacity to manage for elderly people. Project aimed to further home care, service structure, day-activities of elderly and premeditative elderly care meaning among others premeditative visits. The visits were made to those over 80-year-old persons who were not customers for social security or health care. The target group consisted of 420 participants, of 165 refused to participate. Project workers visited elderly people in their own homes and interviewed them. Research material has been collected from question form which was revised by elderly care project workers in Pieksämäki. The target group consists of 175 elder participants to Vanhusten toimintakyvyn edistämisen -project. Of the target group 121 were women and 54 men. The target group has been created by asking personal consent from larger random sample. We gained information on how secure elderly people feel as their physical capability decreases. According to our research the elderly living near the city of Pieksämäki are in general happy and satisfied with their lives and feel secure. Physical disabilities restrict daily duties little, or not at all. Although most of the elderly live in apartment houses, they are happy with their apartment and courtyards. Most of them were very confident with the future and hoped that they could keep living in their own home as long as possible. Keywords: elderly, aging, physical capability, security, loneliness, premeditative visits, quantitave research

6 1 JOHDANTO Vanhetessa näkökanta tulevaisuuteen muuttuu. Iän karttuessa eläminen vaihtuu enemmän nykyhetkessä olemiseksi elämän jatkumisen ollessa yhä epävarmempaa. (Heikkinen 2002, 25.) Myös käsityksemme ja tuntemuksemme asioista saattavat muuntua, elämän antaessa eteemme uudenlaisia haasteita. Vanhetessa koemme tilanteita, joissa emme ole koskaan ennen olleet ja joihin yhteiskunta olettaa vanhusten sopeutuvan. Lisäksi meissä itsessämme tapahtuu koko ajan vanhenemiseen liittyviä muutoksia, jotka puolestaan vaikuttavat toimintaamme ja valintoihimme. Elämänkaari-ajattelu ja elämänkulun näkökulma on tullut tärkeäksi osaksi pyrittäessä ymmärtämään ikääntymiseen sisältyviä muutoksia toimintakyvyssä ja terveydessä, sekä etsiessämme keinoja terveen vanhenemisen edistämiseen. Vanhenemiseen ja vanhuuteen liittyvät aiemmat elämänvaiheet, elinolot sekä valinnat. Elämänvaiheesta toiseen siirryttäessä on niissä voinut tapahtua asioita, joilla on huomattava vaikutus myöhemmän elämän kulkuun. Varhaisessa vaiheessa (lapsuus/nuoruus) hankittu terveys- ja sosiaalinen pääoma luovat pohjan tulevalle terveydelle ja toimintakyvylle. Varhaisten kehitysvaiheiden tapahtumat saattavat vaikuttaa tässä prosessissa suuresti. (Heikkinen 2002, 30.) Toimintakyvyn heiketessä voidaan tasapainoa pyrkiä pitämään monin eri keinoin. Yksi keinoista on toimintakyvyn heikkenemisen estäminen. Tasapainoa voi hakea myös palauttamalla jo alentunutta toimintakykyä kuntoutuksen turvin. Vanhuksella on mahdollisuus myös muuttaa tavoitteitaan toimintakykynsä senhetkistä tilaa vastaaviksi. Fyysinen ympäristö on mahdollista muuttaa esteettömämmäksi ja toimintaan houkuttelevaksi. Yksi tasapainon luojista voi olla myös sosiaalinen tuki. On mahdollista, että vanhus yhdistelee näitä erilaisia keinoja luoden niistä oman selviytymisensä tuen. Vanhuksen omat voimavarat on aina otettava mahdollisuuksien mukaan huomioon, sillä se on yksi tärkeimmistä keinoista ylläpitää toimintakykyä ja terveyttä. (Heikkinen 2002, 29.)

7 7 Nykyisen ikääntymispolitiikan tavoitteiden mukaan mahdollisimman monen ikääntyneen toivotaan pystyvän asumaan mahdollisimman pitkään tuettuna omassa tutussa kotiympäristössään. Sosiaali- ja terveyspalveluiden järjestämistä koskevat keskeiset lait ovat sosiaalihuoltolaki (710/1982), kansanterveyslaki (66/1972) ja erikoissairaanhoitolaki (1062/1989) ja näitä täydentävät sosiaali- ja terveydenhuollon erityislait. (Ikääntyneiden sosiaali- ja terveyspalvelut 2002). Vanhuspoliittiseen strategiaan ja sen myötä kunnan palvelurakenteen kehittämisohjelmaan liittyvän asumisturvallisuutta käsittelevän selonteon mukaan turvallisessa elinympäristössä on kyse yksilön perustuslaillisista oikeuksista. (Erityisryhmien asumisturvallisuuden parantaminen 2007, 30.) Pieksämäellä vuonna 2005 alkoi kaksi vuotta kestävä vanhusten toimintakykyä edistävä hankeprojekti. Tavoitteena oli kartoittaa yli 80-vuotiaiden vanhusten toimintakykyä sekä palvelutarpeita ennaltaehkäisevin kotikäynnein. Kotikäynnit tehtiin sellaisille henkilöille, jotka eivät kuulu sosiaali- ja terveyspalvelujen piiriin. Projektityöntekijöiden käydessä Diakonia-ammattikorkeakoulussa esittelemässä Vanhusten toimintakyvyn edistäminen -hanketta ja ennaltaehkäiseviä kotikäyntejä, kiinnostuksemme aiheeseen heräsi. Halusimme tutkia vanhusten toimintakykyä ja kotona selviytymistä sekä ennaltaehkäiseviä kotikäyntejä ikääntyneiden henkilöiden kotona selviytymistä tukevana vanhustyön muotona. Tutustuttuamme haastattelulomakkeeseen havaitsimme useiden kysymysten käsittelevän kotona asuvan vanhuksen toimintakykyä, turvallista elinympäristöä ja turvallisuuden kokemista. Halusimme selvittää edellä mainittujen asioiden merkitystä ikääntyneen henkilön kotona selviytymisessä.

8 8 2 VANHUS - VANHUUS Vanhuus ei ole sairaus vaan elämään kuuluva ajanjakso, joka kohdataan ennemmin tai myöhemmin. Sen ilmaantumista ei voi väistää, mutta sitä voi hidastaa esim. terveillä elämäntavoilla. Käsitteenä vanhuus on epämääräinen ja sen määritelmä on muuttuva, koska ilmiötä voidaan tarkastella monen eri tieteen taholta. Määritellessä vanhuutta tulisi kysyä, mihin ihminen on liian vanha. (Koskinen, Aalto, Hakonen & Päivärinta 1998, 11-17). Tilastollisesti 65-vuotiaat, vanhuuseläkettä saavat, ovat vanhuksia. Parviainen ja Päivärinta ovat tutkimuksessaan vuodelta 1998 käsitteellistäneet vanhuuden ajanjaksolle vuotiaat, sen sijaan Sonkin ym. raportissa vuotiaita kutsutaan senioreiksi ja yli 80-vuotiaita vanhuksiksi. Heidän mukaansa on syytä ymmärtää erilaisten ja eri-ikäisten seniori- ja vanhusryhmien erilaiset tarpeet ja odotukset. (Sonkin, Petäkoski-Hult, Rönkä, & Södergård 2001, 11.) Samansuuntainen on Backman ym. toteamus, jonka mukaan ikääntynyt on kohdattava ihmisenä, jolla on eri elämäntilanteissa erilainen määrä voimavaroja. Voimavarat perustuvat heidän mukaansa sekä ihmisen elettyyn elämään, sairauksiin ja toimintakykyyn kuin myös vanhenemisprosessiin ja vanhuuteen kuuluviin erilaisiin biologisiin, psyykkisiin ja sosiaalisiin muutoksiin. (Backman, Paasivaara, Voutilainen & Isola 2002). Eri kulttuureissa ihmistä pidetään vanhana erilaisin perustein ja eri-ikäisenä. Kulttuuritausta vaikuttaa paitsi vanhusten arvostukseen, myös heidän asemaansa perheessä ja yhteiskunnassa. Myös käsitykset hyvästä elämästä ja hyvästä vanhuudesta eroavat eri kulttuureissa. (Sarvimäki 2003, 80). 2.1 Eriksonin psykososiaalinen kehitysteoria Erik H. Erikson ( ) on yksi aikamme tunnetuimpia psykologeja. Hän on tarkastellut ihmisen kehitystä koko elämänkaaren ajalta, ja kehittänyt sen pohjalta teorian, jota käytetään yhä tänä päivänä. Teoria kuvaa ihmisen identiteetin elämänmittaista kehitystä kahdeksan eri vaiheen kautta. (Dunderfelt 1997, )

9 9 Erikson kehitti paljon tutkitun psykososiaalisen kehitysteorian, ja loi näin perustan minuuden kehityksen ymmärtämiselle. Elämänkaariajattelun lähtökohtien mukaan ihmisen kehitys jatkuu koko elämän ajan, myös aikuisuuden ja vanhuuden aikana erilaisten kehitystehtävien ja -kriisien kautta. Tämän ajattelutavan mukaan, vaikka jokaisen ihmisen elämä muodostaa ainutlaatuisen ja yksilöllisen kokonaisuuden, niin ihmisten elämänkaarista voidaan löytää yleisiä kehityksen lainalaisuuksia. Näihin lainalaisuuksiin suhteutettaessa ihmisen kehitystapahtumia voidaan ymmärtää parhaiten, sijoittuivat ne mihin elämänvaiheeseen tahansa. (Dunderfelt 1997, 13.) Tässä keskitymme lähinnä Eriksonin vanhuutta koskevaan osioon. 2.2 Vanhuuden kehitystehtävä Eriksonin mukaan Eriksonin teorian mukaan vanhuuden kehitystehtävänä on minän eheyden saavuttaminen, vastakohtinaan epätoivo ja katkeruus. Minän eheyden saavuttamisen kautta kehittyy viisaus, kun taas ilman minän eheyttä kehkeytyy halveksuntaa ja vastenmielisyyttä elämää kohtaan. Vanhuuteen kuuluu eletyn elämän arviointi, mutta myös tulevaan katsominen. Eriksonin mukaan viisaus on avoimuutta ja kiinnostusta elämää kohtaan, kuoleman lähestymisestä huolimatta. Tämän saavuttamiseksi tarvitaan minän eheyden kokemus psyykkisellä, fyysisellä ja sosiaalisella tasolla. Kaikki aiemmin eletty vaikuttaa siihen miten vanhuuden kehitystehtävä toteutuu. Esimerkiksi käsittelemättömät kriisit voivat olla esteenä minän eheyden saavuttamiselle. Myös ympäristön tuki vaikuttaa ikääntymisen kokemukseen. (Dunderfelt 1997, ) Vauvaiän kehitystehtävä on Eriksonin mukaan perusluottamuksen luominen, vastakohtanaan epäluottamus. Selventäen Eriksonin teoriaa, jos ihminen ei vauvaiässä tai myöhemmissä kehitysvaiheissa saavuta tiettyä perusturvallisuuden tunnetta, ei hän myöskään voi saavuttaa sitä vakautta vanhuuden ikävaiheessa. (Dunderfelt 1997, 249.)

10 10 3 TOIMINTAKYKY JA VANHENEMINEN Toimintakyky on monitahoinen ja kiinteästi ihmisen hyvinvointiin liittyvä käsite, joka voidaan määritellä joko voimavaralähtöisesti, jäljellä olevan toimintakyvyn tasona tai todettuina toimintakyvyn vajeina. (Voutilainen & Vaarama 2005, 94.) Vanhustyössä toimintakyky rinnastetaan yleensä suoriutumiseen arkielämän toiminnoista ja se voidaan jakaa eri osa-alueisiin. Toimintakyvyn eri osat voidaan erottaa toisistaan, mutta jokapäiväisissä toimissa ne ilmenevät yhdessä. (Koskinen ym. 1998, ) Toiminta ja toimintakyky ovat vuorovaikutuksessa toisiinsa. Toiminta voi olla joko vahvistavaa tai sitten heikentää toimintakykyä. Yksipuolinen ja liian kuormittava toiminta on toimintakykyä heikentävää. Toimintakyvyn muutoksiin vaikuttavat vanhenemisprosessit, sairaudet, elinolot ja perinnölliset tekijät. Toiminnan toteutumiseen vaikuttavat toimintakyky, motiivit, tavoitteet, eri toimintojen merkitys, toiminnasta saatu palaute (psyykkinen, fyysinen, sosiaalinen), valinnat ja optimointi, sekä kompensaatiokeinot. (Heikkinen 2002, 27.) Vanhetessa voimavarat vähenevät. On kuitenkin olemassa keinoja, joilla vanhenemisen negatiiviset vaikutukset voidaan torjua tai niitä vähennetään. Psyykkisesti valmistaudumme vanhenemiseen monin eri tavoin. Sopeutuminen omaan vanhenemiseen on välttämätöntä tasapainoisen vanhuuden saavuttamiseksi. Toimintakyvyn alenemisesta johtuvia haittavaikutuksia voidaan vanhetessa vähentää valikoinnin, optimoinnin ja kompensoinnin avulla. Tämä SOC-malli on kehitetty saksassa Baltesien johdolla, ja sitä on sovellettu tutkittaessa onnistuvaa vanhenemista ja elämän hallintaa. Mallissa valinta kuvaa tavoitteiden määrittämistä. Optimointi ja kompensointi ovat tavoitteiden saavuttamiseksi käytettäviä keinoja. Tavoitteiden asettamiseen vaikuttavat esimerkiksi arvio tavoitteiden saavutettavuudesta, tavoitteiden suhde yksilön muihin tavoitteisiin, toimintakykyyn ja motiiveihin. Adaptaatio, valikointi, optimointi ja kompensaatio ovat keinoja, joilla voidaan sekä tukea ja ylläpitää, mutta myös parantaa toimintakykyä. (Heikkinen 2002, ) Terveys 2000-tutkimuksen tulosten mukaan eläkkeelle jäävien suomalaisten toimintakyky on selkeästi kohonnut 20 vuoden takaiseen vastaavanlaiseen ryhmään

11 11 verrattuna. Terveys 2015-ohjelman tavoitteena on, että vanhusten toimintakyvyn paraneminen jatkuisi samansuuntaisena. (Koivisto 2002, 29.) Jyväskylässä edelleen jatkuvassa Ikivihreät-projektissa todetaan myös vanhusten toimintakyvyn kohonneen kymmenen edellisen vuoden aikana, toisaalta todetaan myös, että vaikka tulevaisuuden vanhukset tulevat olemaan parempikuntoisia, niin raihnaisuuden aika pitenee elinvuosien lisääntyessä. (Voutilainen & Vaarama 2001, 95.) 3.1 Psyykkinen toimintakyky ja vanheneminen Psyykkisen toimintakyvyn käsitettä ei ole vielä tarkkaan määritelty. Käsitteeseen nähdään tällä hetkellä kuuluvaksi älykkyys ja kognitiiviset eli tiedolliset toiminnot. Tiedollisia toimintoja ovat kaikki tiedon käsittelyssä vaadittavat toiminnot kuten havaintotoiminnot, muistitoiminnot, oppiminen, kielelliset toiminnot sekä ajattelu. Toimintoja käytetään tiedonkäsittelyn eri vaiheissa eri tavoin. Metakognitiot ovat omien kognitiivisten toimintojen itsearviointia ja kuuluvat psyykkiseen toimintakykyyn. (Ruoppila 2002, 119.) Psyykkiseen toimintakykyyn sisältyy henkilön minäkäsitys ja siihen sisältyvän tiedollisen aineksen lisäksi myös itsearvostus ja itsensä hyväksyminen. Itsearvostukseen kyetäkseen ihminen tarvitsee itseluottamusta, sillä epävarmuus omista kyvyistä johtaa ahdistukseen ja avuttomuuteen alentaen toimintakykyä. Itsetuntonsa säilyttääkseen ihminen tarvitsee tunteen siitä, että on edes jotenkin kykenevä oman elämän hallintaan, merkittävä ja toisten hyväksymä. Psyykkiseen toimintakykyyn vaikuttavat varhaisemman elämän koetut hyväksynnän ja onnistumisen tunteet. Lapsuuden psyykkisen hyvinvoinnin ja itsetunnon on todettu olevan yhteydessä aikuisiän mielenterveyteen ja toimintakykyyn. Vanhuudessa lapsuus- ja nuoruusaikaiset kokemukset ja ratkaisemattomat ristiriidat nousevat esiin ja psyykkinen toimintakyky on edellytys elämän tarkoituksen ja mielekkyyden uudelleen löytämiseen. Usko tulevaisuuteen, kuten myös hengellisyys saattaa antaa elämälle tarkoituksen ja vaikuttaa positiivisesti ikääntyvän ihmisen elämänhallintaan. (Rissanen 1999, ) Kaikilla ihmisillä on minäkäsitys, joka tarkoittaa tiedostettua käsitystä omasta itsestä. Minäkäsitys muodostuu ajatuksista ja tunteista, joita yksilö toimijana ja kokijana

12 12 tuottaa. On olemassa sosiaalinen minäkäsitys, fyysinen minäkäsitys eli ruumiinkuva, sekä minäihanne. Myös toiminnan tavoitteet ja sen taustalla olevat asenteet, arvostukset, homeostaattiset tarpeet, normit ja odotukset vaikuttavat psyykkiseen toimintakykyyn. Toimintojen toteuttamiseksi tarvitsemme suunnittelua, arviointia ja mahdollisia toiminnan suunnitelmien muutoksia. (Ruoppila 2002, 120.) Psyykkinen vanheneminen viittaa muutoksiin, joita tapahtuu ihmisen psyykkisissä toiminnoissa hänen vanhetessaan, kuten henkisten voimavarojen riittävyys ja kuinka hän kykenee selviytymään elämän muutos- ja kriisitilanteista. (Suutama 2004, 78). Vanhenemismuutokset kognitiivisissa toiminnoissa alkavat eri aikoina, erilaisina ja erisuuruisina, riippuen mistä tiedonkäsittelyn toiminnosta on kyse. (Ruoppila 2002, 123). Muisti, oppiminen ja reaktionopeus heikentyvät ja hidastuvat iän lisääntyessä ja tutkimustuloksia on selitetty muun muassa heikentyneiden aistitoimintojen johdosta huonompina testituloksina. Nykytutkimuksen mukaan vanhenemisen myötä tiedonkäsittelyn toiminnoissa voidaan havaita niin heikkenemistä, kasvua kuin muuttumattomuuttakin. Aivomuutosten ja keskushermoston toiminnan hidastumisen seurauksena esiintyvä tiedonkäsittelyn hidastuminen vaikuttaa myös muuhun heikkenemiseen, muun muassa muistitoiminnoissa, joustavassa älykkyydessä ja tarkkaavuudessa. Kasvua taas voidaan havaita varsin korkeassakin iässä niin sanotussa kiteytyneessä älykkyydessä. (Suutama 2004, 104.) Psyykkisen toimintakyvyn muuttumiseen vaikuttaa ihmisen yksilöllisten ominaisuuksien lisäksi myös elin- ja toimintaympäristö. Ympäristön asettamat odotukset ja vaatimukset ovat aina suhteessa psyykkiseen toimintakykyyn. Psyykkisen toimintakyvyn arviointi sujuu parhaiten, kun tunnetaan yksilön elämän tärkeimmät asiat, fyysinen ympäristö ja sosiaalinen verkosto (tuki). Psyykkisen toimintakyvyn yksi edellytys on yksilön psyykkinen terveys. (Ruoppila 2002, 121.) Vanhetessa voi nähdä myös persoonallisuuden muuttuvan jonkin verran. Ikävaiheiden kehitystehtävät ja oppimiskokemukset voivat vanhetessa aiheuttaa muutoksia yksilön minäkuvassa ja suhtautumisessa ympäristöön. Ihmisen peruspiirteet ovat kuitenkin yleensä pysyviä. (Uotinen, Suutama & Raitanen 2004, )

13 Vanhusten masennus Ohimenevänä ilmiönä masennus on ihmismielen normaali reaktio vastoinkäymisiin ja pettymyksiin, mutta pitkittyessään ja syvetessään se on katsottava hoitoa vaativaksi elämänlaatua heikentäväksi ja toiminta kykyä lamaavaksi sairaudeksi. Nykyajan vanhuksemme ovat varttuneet ajassa, jolloin masennuksen ei ymmärretty olevan myös lääkkein hoidettava biologinen häiriötila, erheellisesti sen saatetaan luulla jopa kuuluvan osana vanhenemiseen muun raihnaantumisen ohella. Tutkimusten mukaan %:lla kotona asuvista vanhuksista on havaittu esiintyvän alavireisyyttä ja 2-4 %:lla jopa vakavaa masennusta. Vanhuksella masennusalttiutta lisääviä syitä ovat monet ikääntyvää kohtaavat tekijät kuten ruumiillinen sairaus, elämän muutos tai koetut menetykset, aiempi masennus ja ahdistuneisuus, muistihäiriöt ja sairaan omaisen hoitaminen. (Saarela 2002, ) Masentuneisuus voi aiheuttaa inhimillisen kärsimyksen lisäksi myös toimintakyvyn alentumista. Tunnistamatta ja hoidotta jäävä masennus voi muuttaa aiemmin leppoisan ihmisen ärtyiseksi tai tehdä tarmokkaasta henkilöstä aloitekyvyttömän ja avuttoman. Masennusoireet ovat ikääntyneillä ja nuoremmilla henkilöillä samankaltaiset, mutta vanhusten surullinen mieliala ei aina näy päällepäin, vaan jotkut voivat tuntea vain kivun tunnetta ja unettomuutta. (Saarela 2002, ) Vanhusten päihteidenkäyttö Ikääntymisen mukanaan tuomat kriisit saattavat lisätä päihteiden käyttöä. Vanhusten yleisimmin käyttämä päihde on alkoholi. Suurin osa alkoholia nauttivista vanhuksista, on käyttänyt sitä myös aiemmin elämänsä aikana. Alkoholi ja vanhukset nähdään yleensä sopimattomaksi yhdistelmäksi. (Matinlompolo 2006, ) Asenteet vanhusten alkoholin käyttöä kohtaan ovat negatiivisia ja torjuvia, vaikka alkoholia otettaisiinkin kohtuudella ilman vanhukselle ilmeneviä haittoja. Alkoholin nauttimisen kieltämiseen johtavia syitä voivat olla vanhuksen kunto, terveydentila ja joskus asumismuoto. Tapaturmat ja onnettomuudet alkoholin liiallisen käytön

14 14 seurauksena ovat tavallisia. Alkoholinsietokyky vähenee vanhetessa. Päihteitä käyttävät vanhukset joutuvat onnettomuuksiin ja vahingoittuvat useammin, kuin alkoholia käyttämättömät vanhukset. (Matinlompolo 2006, ) Vanhusten lääkkeiden liika- ja päihdekäyttö on myös lisääntymässä ja se ilmenee omavaltaisena lääkärin määräyksien ylittämisenä, vaikka tarkoituksena ei olisikaan päihdekäyttö. Varsinainen päihdekäyttö, jossa lääkkeitä käytetään päihtymistilan saavuttamiseen, ei ole ikääntyneillä kovin tavallista. Usein ikääntynyt ajautuu lääkkeiden liikakäyttöön huomaamattaan, esimerkiksi elämäntilanteisiin liittyvien kriisien vuoksi. (Matinlompolo 2006, 177.) Esimerkiksi surun tai pahanmielen kokemusta lievennetään omavaltaisesti lisätyllä särkylääkkeenkäytöllä. 3.2 Sosiaalinen toimintakyky ja vanheneminen Sosiaalinen toimintakyky on edellytys solmia ja ylläpitää ihmissuhteita ja suoriutua elämässä toisten ihmisten kanssa. Se on myös peruste yksilön kykyyn selviytyä sosiaalisissa rooleissaan ja toimia yhteisöjen ja yhteiskunnan jäsenenä. Rissasen tutkimuksen mukaan ikääntyvien henkilöiden sosiaalisessa kanssakäymisessä verrattuna nuorempiin ei ole juuri eroa. Tärkeimmiksi ihmissuhteikseen vanhenevat ihmiset määrittelevät omat lapsensa. Naiset ovat sosiaalisesti aktiivisempia kuin miehet, mutta ikääntyminen ja terveydentila vaikuttavat tapaamistiheyteen. Erilaisiin hengellisiin tilaisuuksiin naiset osallistuvat useammin kuin miehet. Ikääntyvien laaja sosiaalinen verkko vaikuttaa suotuisasti sekä fyysiseen että psyykkiseen hyvinvointiin. (Rissanen 1999, ) Sosiaalisten kontaktien avulla ihminen saa suuren osan tarvitsemastaan kulttuurisesta tiedosta. Vanhetessa kuitenkin kiinnostus uuteen tietoon saattaa vähentyä ja nykyhetken merkitys korostuu. Elämän rajallisuuden tiedostamisen kautta, ihminen alkaa keskittyä emotionaalisesti merkityksellisimpiin ihmissuhteisiin ja pyrkii toteuttamaan itselleen tärkeitä tavoitteita. Tämä voi osaltaan johtaa valikoituvuuteen siinä, kenen kanssa ikääntynyt henkilö haluaa pitää yllä sosiaalisia suhteitaan. (Uotinen ym. 2004, 121.)

15 15 Sosiaalisella vanhenemisella tarkoitetaan vanhenevan henkilön muuttuvaa roolia perheessä, yhteisössä ja yhteiskunnassa niin aktiivisena toimijana kuin vastavuoroisena vaikuttajanakin. Perinteinen vanhuksen rooli yhteiskunnassa väistyjänä on muuttumassa suurten ikäluokkien vanhetessa ja työeläkettä saavien määrän kasvaessa. Tulevaisuudessa ikääntyneet ovat yhä harvemmin passiivisia yhteiskunnan resurssien kuluttajia ja toimivat aktiivisemmin yhteiskunnassa talouteen ja toimintoihin osallistuen nuorempien tavoin. He muodostavat mm. harrastusten, terveydentilan, taloudellisen aseman ym. tekijöiden kautta erilaisia ryhmiä, joiden tarpeisiin yhteiskunnan tulisi pystyä reagoimaan. (Sonkin ym. 2001, 12.) 3.3 Fyysinen toimintakyky ja vanheneminen Fyysisellä toimintakyvyllä voidaan tarkoittaa joko pelkästään jonkin yksittäisen elimen tai elinjärjestelmän toimintaa tai koko elimistön toiminnallista kykyä selviytyä fyysisistä ponnisteluista. Fyysisen toimintakyvyn katsotaan muodostuvan lähinnä sekä hengitys- ja verenkiertoelimistön että tuki- ja liikuntaelimistön toimintakyvystä. (Rissanen 1999, 34.) Vanhenemista tutkitaan mm. biologisena, psyykkisenä ja sosiaalisena ilmiönä, jolloin biologinen vanheneminen liitetään ihmisorganismissa tapahtuviin muutoksiin. Jo solutasolla tapahtuvat primaarit vanhenemismuutokset kohdistuvat keskushermoston ja lihaksiston soluihin; nehän eivät syntymän jälkeen lisäänny, joten niissä tuhoutuminen on aina lopullista ja korvaamatonta. Varsinaista vanhenemista ei sitä vastoin tapahdu vilkkaasti uudistuvilla soluilla, kuten verta muodostava luuydinsolukko tai suolen seinämän ja ihon epiteeli. Näissäkin kudoksissa havaitaan rakenteellisia ja toiminnallisia vanhenemismuutoksia. Myös kudosten uudistuminen vaurioiden korjaamiseksi hidastuu solujen vanhetessa. (Aejmelaeus, Kan, Katajisto & Pohjola 2007, ) Verrattaessa vuoden 2006 HYPA kyselyn tuloksia vuoden 1998 tuloksiin ikääntyneiden päivittäinen toimintakyky näyttäisi lisääntyneen, mutta edelleen jonkinasteisia toimintakykyvaikeuksia on joka toisella. Ikääntymisen mukanaan tuomien ongelmien monimuotoisuus tulisi ottaa huomioon jo vanhuspalveluiden

16 16 suunnittelussa. Tuki tulisi suunnata sairauksien ehkäisyyn ja nopeaan hoitoon, liikuntakyvyn ja arkipäivän toimintakyvyn tukemiseen, kognitiivisen toimintakyvyn ylläpitämiseen ja harjoittamiseen ja aktiivisen elämän otteen säilyttämiseen. Yli 80- vuotiaalle kotona asuvalle vanhukselle tulisi taata riittävät terveys- ja kotipalvelut, vapaa-ajan viettomahdollisuudet, tarjota tukea sopeutumiseen vanhenemiseen ja yhteydenpitoon ystäviin ja omaisiin. (Vaarama, Luoma & Ylönen 2006, ) Yksilötasolla toimintakyvyn heikkeneminen ei ole normaalia vanhenemista, vaan se johtuu ensisijaisesti sairauksista. Vain hyvin harva 85-vuotias on säästynyt toimintavajausta aiheuttavalta pitkäaikaissairaudelta. Tavallisimmat toimintarajoitusta aiheuttavat sairaudet yli 85-vuotiailla ovat tuki- ja liikuntaelinsairaudet ja sydänsairaudet. Sitä vanhemmilla korostuu dementian osuus. (Tilvis 2001, 36.) Ihmisen päästyä vuoden ikään hän on menettänyt jopa 40 % mm. sydämen, aivojen, keuhkojen, munuaisten ja lihaksiston soluistaan ja tämä on nähtävissä eriasteisina ja yksilöllisinä elimistön toimintakyvyn ja aistitoimintojen muutoksina. Ruoppilan (2000, 400) näkemyksen mukaan, vaikkei vanheneminen itsessään aiheuta lisääntyvää sairastavuutta, niin se merkitsee kohonnutta riskiä menettää pysyvästi terveyttä ja toimintakykyä. Vanhusten sairauksien varhainen toteaminen ja niiden hyvä hoito ja kuntouttaminen saattavat auttaa toimintakyvyn säilyttämisessä ja lisätä toiminnallisia elinvuosia, vaikka sairaus sinällään ei olisi parannettavissa. (Koskinen ym. 1998, 98-99). Ikääntyvän ihmisen fyysinen toimintakyky heikkenee yli 75-vuotiailla ja miehillä enemmän kuin naisilla. Raskaammat taloustyöt ja liikkuminen vaikeutuvat yli 85- vuotiailla. Erilaisten sairauksien todetaan vaikeuttavan päivittäisistä toiminnoista selviytymistä enemmän naisia kuin miehiä. Naisilla on liikkumiskyvyssään enemmän rajoitteita, mutta he ovat silti päivittäisissä toiminnoissaan kykenevämpiä kuin miehet. (Rissanen 1999, 34.) Liikkumisen vaikeutuminen rajoittaa ihmisen sekä päivittäistä selviytymistä kotona, että rajoittaa hänen elinpiiriään. Tällöin on uhkana elämänlaadun heikkeneminen, syrjäytyminen ja sosiaalisen verkoston kaventuminen ja jopa psyykkiset ongelmat. Vanhuksella esteetöntä liikkumista rajoittavina tekijöinä voivat olla liikuntarajoitteiden ja aistitoimintojen heikkenemisen lisäksi myös arkkitehtoniset esteet. Koti tai asuinympäristö ei sovellu sinällään vanhuksen asumiseen. Edelleen

17 17 puutteellinen asunto tai asuinympäristö hankaloittaa jopa joka viidennen vanhuksen itsenäistä selviytymistä, vaikka useatkin tutkimukset osoittavat esteettömän asunnon ja ympäristön tukevan iäkkäiden itsenäistä selviytymistä. (Vaarama ym. 2006, 127.) 3.4 Toimintakyvyn arviointi Ihminen on kokonaisuus, jonka toiminta muodostuu niin liikkumisesta kuin toimimisesta, ajattelemisesta ja tunteista sekä sosiaalisesta vuorovaikutuksesta ja käyttäytymisestä. Näiden toimintojen keskinäisen tasapainon tarjotessa täyden toimintakyvyn edellytykset, niin yhdenkin osa-alueen häiriö korreloi suoraan tai välillisesti ikääntyvän henkilön itsenäiseen selviytymiseen. Vanhusten arvioidessa terveyttään, he tekevät sen suhteessa ikätovereihinsa. Tämän tekijän vuoksi vanhukset saattavat arvioida terveytensä paremmaksi kuin se onkaan ja kokevat sen hyväksi, vaikka kliinisesti terveitä he eivät ole. Toimintakyvyn eri osaalueet ovat arvioinnissa tärkeässä roolissa. (Heikkinen 2002, 25, 29.) Jotta ikääntyneen ihmisen toimintakyvystä saataisiin kattava ja luotettava arvio, on toimintakykyä arvioitava luotettavalla, käytettävissä olevat voimavarat huomioivalla mittarilla. (Voutilainen & Vaarama 2005, 18). Toimintakykyä kuvaavaa tietoa voidaan hyödyntää muun muassa riskiryhmiä etsittäessä, jolloin ehkäisevät interventiot voidaan suunnata tehokkaammin erilaisen hoidon ja kuntoutuksen suunnittelun, seurannan ja arvioinnin tueksi. Luotettavaan arviointiin perustuva tieto toimintakyvystä takaa oikein kohdennetun ja yhdenvertaisen hoidon ja palvelun ikääntyneelle väestölle. Koska toimintakyvyn eri osa-alueita laajasti kuvaavia mittaria tai mittaripatteristoa ei ole kehitetty, ikääntyneiden ihmisten toimintakykyä arvioidaan eri tavoin ja erilaisin mittarein. Tällöin voi olla vaarana jonkin toimintakyvyn alueen häiriön havaitsematta jääminen tai kirjavan arviointi käytännön johdosta syntyvä eri-arvoisuus palveluiden saavuttamisessa. (Voutilainen & Vaarama 2005, 8-18).

18 18 4 TURVALLISUUS - TURVATTOMUUS 4.1 Turvallisuuden ja turvattomuuden määrittelyä Yksi ihmisen inhimillisistä peruspyrkimyksistä on turvallisuus, niin yksilö kuin yhteisötasollakin. Turvattomuus taas on uhkien olemassa oloa, joiden vuoksi peruspyrkimys on vaarassa jäädä toteutumatta. Turvattomuuden lähikäsitteitä ovat pelko, vaara, uhka ja riski. (Niemelä 2007, 167.) Turvallisuutta ja turvattomuutta voidaan lähestyä monesta näkökulmasta. Beckin määrittelemänä turvallisuus ja turvattomuus-käsitteitä voi tarkastella seuraavasti: Yksilön turvattomuuden kokemus on aina psykologinen. Turvallisuuden ja turvattomuuden käsitteillä voi yhtä lailla tarkoittaa objektiivista eli ulkoista tai subjektiivista eli koettua tilaa tai näiden välistä suhdetta. Niemelän empiiristen tutkimusten perusteella luoman turvallisuuskehikon keskiössä on terveydellinen turvallisuuskäsitys, jossa alakäsitteinä ovat olemassaolo, itseturvallisuus ja toimintakyky. (Niemelä 2000, ) Turvallisuudesta puhuttaessa Niemelä on käyttänyt lähes kaikissa teksteissään Kaufmanin tuotoksia. Kaufmann on saksalainen tutkija (1970), joka on tutkinut turvallisuus käsitettä ja luonut turvallisuuden tarveteorian. Käsitellessämme Kaufmanin ajatuksia, pohjaamme ne Niemelän tulkintoihin Kaufmanin teorioista. Kaufmanin mukaan turvattomuus on sitä, ettei kyseinen inhimillinen peruspyrkimys voi toteutua kaikissa olosuhteissa. Turvallisuus on tarve, ja tarpeiden tyydytys on ihmisen hyvinvoinnin perusta. Tarveteoreettisen näkemyksen mukaan ihminen voi hyvin, kun hänellä on mahdollisuus tyydyttää sekä aineelliset että henkiset tarpeensa. Turvallisuus on myös inhimillinen ja sosiaalinen arvo. Se merkitsee varmuutta ja vaarattomuutta; erilaisten vaarojen, kuten tapaturmien, onnettomuuksien ja väkivallan poissaolo on arvo. Turvallisuus merkitsee silloin myös luotettavuutta ja levollisuutta. (Niemelä 2000, 22.) Turvallisuuden tarve ilmenee Kaufmannin mukaan suojautumisena ja puolustautumisena ulkoisia vaaroja vastaan, jatkuvuuden ja järjestyksen tarpeena (ennustettavuus), sekä pyrkimyksenä henkiseen tasapainoon. Turvattomuus sen sijaan on pelkoa joutua ulkoisen vaaran kohteeksi, jatkuvuuden ja järjestyksen vaarantumista

19 19 ja sisäistä epätasapainoa. Kysyttäessä ihmisiltä heidän arvoistaan, yleensä ensisijalle nousevat terveys ja turvallisuus. Turvallisuus on siis sekä tarve, että arvo. Arvona turvallisuus on lähinnä varmuutta. (Niemelä 2007, ) Turvattomuus voi ilmetä pelkoina, psykosomaattisena oirehdintana ja huolestuneisuutena. Turvattomuutta voidaan tarkastella muun muassa ihmisten lähiyhteisön sosiaalisten suhteiden ja niiden laadun kannalta, makroyhteiskunnallisena ja sosiaalipolitiikan (sosiaalinen turvallisuus) kannalta. Turvattomuuteen liittyvät myös riskit. Riskien hallinnalla pyritään vähentämään jo olevaa turvattomuutta sekä ennakoimaan tulevaisuutta sillä tavoin, että siitä muodostuu mahdollisimman turvallinen. Turvallisuus ja turvattomuus liittyvät ihmisen jokapäiväiseen elämään, ja ne osaltaan ovat kuvastamassa ihmisen elämänlaatua. (Niemelä 2000, ) Vuosina tehtiin Suomalainen turvattomuus-tutkimus (6784 haastateltua). Siihen kerättiin aineistoa haastattelemalla vuotiaita ympäri Suomea. Vanhusten (75-84 v) osuus haastatelluista oli 12,5 prosenttia. Tutkimuksen mukaan vanhenemisen myötä alkaa ilmetä huolta erityisesti maailmanlaajuisista asioista, riippumattomuudesta, muistin heikkenemisestä, ihmisten välinpitämättömyydestä sekä siitä miten selviytyy eläkkeellä. Keskeisiä turvattomuuden aiheuttajia vanhuksilla ovat eläketulojen niukkuus ja erilaisten etuuksien leikkaaminen. Laitoshoitoon joutuminen ja toisen avusta riippuvaiseksi tuleminen sekä laitospaikkojen vähentäminen ja yksin asuminen olivat turvattomuutta aiheuttavia tekijöitä. Myös väkivallan ja rikollisuuden pelko on iäkkäillä suurempi kuin muilla ikäryhmillä. (Niemelä 2007, ) 4.2 Psykososiaalinen turvallisuus Elämäntavoitteet luovat elämään tarkoituksenmukaisuutta ja mielekkyyttä. Jos tavoitteet puuttuvat, voi se aiheuttaa hyödyttömyyden ja tarpeettomuuden tunteita. Nämä tunteet vaikuttavat yksilön minäkäsitykseen ja itsearvostukseen, sekä kokemuksiin mahdollisuudesta vaikuttaa oman elämänsä kulkuun. (Ruoppila 2002, 120). Mitä paremmin vanhus kokee kykenevänsä käsittelemään erilaisia elämänmuutoksia, sitä enemmän hänellä on niihin voimavaroja. Vanhuksen on tällöin helpompi ottaa

20 20 vastaan oman ja muiden ihmisten vanhenemisesta aiheutuvia elämänmuutoksia, esimerkiksi menetyksiä. (Ruoppila 2002, 121.) Ihmissuhteisiin liittyvä turvallisuuskäsitys koskee ihmisen sosiaalisia verkostoja. Sosiaaliseen turvallisuuskäsitykseen sisältyy perheen ja läheisten ihmissuhteiden turvallisuus, asumisen ja asuinympäristön turvallisuus, sekä työn ja työ-yhteisön että koulun ja harrastustoiminnan turvallisuus. (Niemelä 2000, ) Tämä sosiaalinen verkosto on tukemassa vanhuksen kotona selviytymistä erilaisten palvelujen avulla. (Näslindh-Ylispangar 2005, 148). 4.3 Ikääntyneiden yksinäisyys Yksinäisyys on ihmisen oma sisäinen kokemus, eikä sitä voi mitata mittarein. Tunne ja kokemus yksinäisyydestä syntyvät siten, että ihminen odottaa ympäristöltään ja lähipiiriltään jotain muuta, kuin mitä kokee siltä saavansa. Odotusten täyttymättömyys voi luoda tunteen yksinäisyydestä. Yksinäisyys nousee siis osaksi omien odotusten kautta. Täten ihminen voi kokea yksinäisyyttä, vaikka muita ihmisiä olisikin lähellä. Yksin asuvat tai eristäytyvät vanhukset eivät kuitenkaan välttämättä tunne yksinäisyyden tunteita. Ellei vanhus koe itseään yksinäiseksi, ei hän myöskään hakeudu tai sitoudu sosiaaliseen toimintaan. (Routasalo & Pitkälä 2005, ) Vanhuksen kokema yksinäisyys on yksi terveyden ja toimintakyvyn riskitekijä. Se voi johtaa eristäytyneisyyteen ja lisääntyneeseen avuntarpeeseen. Yksinäisyydestä puhuminen ei kuitenkaan ole helppoa siihen liittyvän häpeän tunteen vuoksi. (Routasalo & Pitkälä 2005, 27.) Sosiaalinen yksinäisyys ilmenee puutteellisiksi koettuina vuorovaikutussuhteina. Siihen johtavat erityisesti vähäisten kontaktien lisäksi myös kontaktien ylläpitämistä vaikeuttavat toimintakyvyn rajoitteet ja mieliala-ongelmat. Terveyden ja toimintakyvyn heikkeneminen ja ihmissuhteiden menetykset aiheuttavat yksinäisyyden ja siihen liittyviä turvattomuuden tunteita vanhuusiässä. Vanhuksen itsensä ilmaisemaan yksinäisyyden tunteeseen sosiaalisilla suhteilla on vähäinen merkitys erityisesti vanhemmalla iällä. (Tiikkainen 2006.)

21 21 Vanhuksen kokiessa yksinäisyyttä, voi se aiheuttaa pelkoa vanhuksen joutuessa kohtaamaan suuret elämänmuutokset yksin. Yksinäisyyttä aiheuttavia tekijöitä ovat muun muassa leskeksi jääminen ja tärkeän ihmissuhteen katkeaminen. Jos sosiaalisten suhteiden ylläpito on ollut toisen puolison varassa, voi leskelle suhteiden ylläpito ja uusien luominen tuntua mahdottomalta, ja näin ollen aiheuttaa yksinäisyyttä. Oman ikäryhmän jäsenet saattavat myös olla jo huonokuntoisia, eikä ikäryhmän vähetessä jää tilaa niin monille vaihtoehdoille uusien tuttavuuksien luomisessa. Yksinäisyyden kokemiseen ei vaikuta lapsien olemassaolo tai puuttuminen. Omilta lapsilta odotetaan, että he käyvät katsomassa ja auttavat vanhempiaan. Jos tämä ei kuitenkaan toteudu, on vanhusten omien odotusten ja todellisuuden välillä ristiriita, joka saatetaan kokea hylätyksi tulemisena. Sen sijaan ilman lapsia eläneet ovat tottuneet luomaan vapaaehtoisuuteen perustuvia ihmissuhteita, joihin ei liity velvoitteita. Mikä tahansa merkittävä ihmissuhde ehkäisee yksinäisyyden kokemista. Merkittäviä ihmissuhteita voi usein löytyä omasta ikäryhmästä. Tällöin toisen ymmärtäminen voi olla helpompaa oman elämänkokemuksen avulla. (Routasalo & Pitkälä 2005, ) Yksinäisyyttä on teoretisoitu neljän lähestymistavan kautta, joista yksi on eksistentiaalinen teoria, joka lähtee kristillisestä näkemyksestä ja korostaa, että ihminen on aina lopulta yksin. Sen mukaan rakkauteen ja toisesta välittämiseen pohjautuvalla hoitamisella pystytään vaikuttamaan yksinäisyyden kokemiseen. Toinen on psykodynaaminen teoria, jossa nähdään yksinäisyyden kokemuksen perustuvan ihmisen varhaisiin kiintymyssuhteisiin. Toisin sanoen niillä on vaikutusta persoonallisuuteen ja tapaan sopeutua. Kolmantena on kognitiivinen teoria, jossa keskeistä on se, kuinka ihmiset kokevat yksinäisyyden. Viimeisenä on vuorovaikutusteoria, joka erottaa emotionaalisen ja sosiaalisen yksinäisyyden. (Routasalo & Pitkälä 2005, ) Vuonna 2002 tehtiin kuudella eri paikkakunnalla postikysely 6786:lle. Sen tavoitteena oli tuottaa tietoa 75 vuotta täyttäneiden suomalaisten sosiaalisesta ja emotionaalisesta yksinäisyydestä sekä yksinäisyyteen yhteydessä olevista tekijöistä. Kysely tehtiin satunnaisotantana. Suurin osa vastaajista asui joko kotona tai palvelutalossa. (Routasalo, Pitkälä, Savikko & Tilvis 2003.) Tutkimuksen mukaan yksinäisyys ikääntyneillä on erittäin yleistä. Jopa 34 % kärsi toisinaan yksinäisyydestä ja noin 4-5 % suomalaisista yli 75-vuotiaista ikääntyneistä

22 22 koki jatkuvaa yksinäisyyttä. Yksinäisyyden kokemus oli yleisempää maaseudulla kuin kaupungissa ja se lisääntyi iän mukana. Yksinäisyyden tunteen ei nähty myöskään liittyvän läheisten tai ystävien tapaamismäärään. Tärkeimpiä yksinäisyyden syitä vastaajien mielestä olivat puolison kuolema, oma sairaus, ystävien vähyys ja heikentynyt toimintakyky. Yksinäisyyden, turvattomuuden, masentuneisuuden ja sosiaalisen eristäytyneisyyden voidaan todeta liittyvän yhteen ja saattavan aiheuttaa ennenaikaista toimintakyvyn laskua, avuntarpeen lisääntymistä, laitoshoidon tarvetta ja jopa aikaistuneen kuoleman. (Routasalo ym ) Suomessa tehdyn vanhuusiän yksinäisyyttä käsittelevän Ikivihreät -projektiin liittyvän seuruututkimuksen tulosten mukaan ikä ei sinällään lisää yksinäisyyden ja turvattomuuden kokemusta, vaan sen mukanaan tuomat toimintakyvyn rajoitteet. ( Heikkinen, Kauppinen & Laukkanen 2003.) 4.4 Kodin ja elinympäristön turvallisuus Vanhuksen kotona selviytymistä tukevat yksilön ulkopuoliset olosuhteet kuten asunto, asuinympäristö, palvelut sekä niiden saavutettavuus ja ovat siten oleellisesti sidoksissa fyysiseen toimintakykyyn. Ikääntyneen henkilön toimintakykyä mittaavat menetelmät keskittyvät yleisesti päivittäisistä toiminnoista selviytymisen mittaamiseen ottamatta huomioon niinkään toimintaympäristön vaikutusta. (Heikkinen 1997, 9.) Fyysistä ympäristöä kohentamalla rajoittunutta toimintakykyä tukevaksi, voidaan mahdollistaa ikääntyneen henkilön kotona asuminen. Tuttu kotiympäristö on yleensä ikääntyvän henkilön mieleisin asuinpaikka, sillä koti on osa yksilön persoonaa. Täällä hänen on mahdollista toimia niissä rajoissa kuin vointinsa sallii ja tuntea itsensä vielä hyödylliseksi ja arvokkaaksi ihmiseksi. Kotona asuminen tukee niin koherenssin tunnetta kuin itsemääräämisoikeuden säilyttämistäkin. (Näslindh-Ylispangar 2005, 147.) Auran, Horellin ja Korpelan (1997) kirjoittamassa ympäristöpsykologiaa käsittelevässä teoksessa huomioidaan neljä erittäin keskeistä vanhetessa tapahtuvaa muutosta ympäristön kokemisessa:

23 23 1. Elämänpiirin kavetessa aiempaa suurempi osa ajasta kuluu kotiaskareisiin, lepäämiseen, sosiaalisiin kontakteihin tai harrastuksiin ja näihin toimintoihin liittyvien olosuhteiden merkitys kasvaa 2. Tutut ja turvalliset reitit palveluihin, omaisten tai vaikka hautausmaalle saavat suuremman merkityksen ja vahvistavat itsemääräämisen tunnetta ja hyvin voinnin kokemusta 3. Paikkoihin liittyvien tunteiden merkitys korostuu vierauden, epävarmuuden ja osaamattomuuden tunnetta herättäviä paikkoja kartetaan ja identiteettiä vahvistavia tuttuja paikkoja suositaan 4. Ympäristösuhde rakentuu yhä enemmän muistojen kautta, kuten henkilökohtaisesti merkityksellisten esineiden välityksellä. (Mikkola, A. 2005, 130.) Vuonna 2001 asetetun Ikäihmisten hoitoa ja palveluja koskevan sosiaali- ja terveysministeriön laatusuosituksen mukaisesti jokaisella kunnalla tulee olla ajantasainen, ikääntyneiden oikeudet turvaava ja kunnan poliittisen johdon virallisesti vahvistama vanhuspoliittinen strategia ja sen osana palvelurakenteen kehittämisohjelma. (Ikääntyneiden sosiaali- ja terveyspalvelut 2002). Tähän liittyen asetetun erityisryhmien asumisturvallisuuden parantamista selvittävän työryhmän selvityksessä todetaan asukkaan asumisturvallisuuden, toimintakyvyn ja ympäristön liittyvän oleellisesti yhteen ja siinä mainitaan muun muassa: Turvallinen koti mahdollistaa aktiivisen elämäntavan ja tukee toimintakyvyn ylläpitämistä. Toimintakyvyn säilyminen vähentää tapaturmia ja onnettomuuksia sekä turvaa kotona asumisen mahdollisimman pitkään. (Erityisryhmien asumisturvallisuuden parantaminen 2007, 14, 30.) Ikääntyvän henkilön kotia voidaan parantaa monin keinoin turvallisemmaksi ja toimintamahdollisuuksia tukevaksi. Kaiteilla, tukikahvoilla ja liukuesteillä voidaan ennaltaehkäistä kaatumistapaturmia aivan kuten portaat korvaavilla luiskilla, kynnysten poistamisella ja valaistuksen lisäämiselläkin. Turvalliset, liukumattomat materiaalivalinnat matoissa ja lattioissa helpottavat liikkumista ja ehkäisevät tapaturmia. Toimintakykyyn nähden asialliset kalusteet korotetut istuimet ja sängyt ja matalalla sijaitsevat säilytystilat alentavat putoamisriskiä. Liikkumisen, kotitöiden ja harrastusten

24 24 apuvälineillä voidaan turvallisuuden lisäämisen ohella edistää toimintakykyä ja itsenäistä selviytymistä. (Arkea helpottavat välineet 2005.) Paloturvallisuuteen ja esteettömiin kulkuväyliin tulisi kiinnittää huomiota siinä missä piha-alueiden ja liikuntareittienkin turvallisuuteen ja kunnossapitoon. Kodin turvatekniikka palovaroittimet, turvapuhelimet ja kulunvalvontalaitteet lisäävät asumisen turvallisuutta. (Laakso 2004, 11). Tuomo Siitonen (2003, ) toteaa artikkelissaan fyysisen ympäristön vaikuttavan ihmisen turvallisuuden tunteeseen ja suunnittelun avulla pystyttävän vaikuttamaan vähentävästi ympäristön luomaan tapaturma-alttiuteen. Asuinympäristön suunnittelussa on otettava huomioon liikkumisen esteettömyys ja paikkojen saavutettavuus. Asumisen ohella tulisi olla mahdollista hoitaa itsenäisesti tavalliset kauppa- tai raha-asiat tai terveydenhuollon palveluiden käyttö. Asioimisen helpottamiseksi on tärkeää huomioida julkisen liikenteen palvelutaso, yhteydet ja käyttömukavuus. 4.5 Kotona asuvan vanhuksen lääkehoito Vanhuksen on saatava helposti ymmärrettävää lääkehoidon ohjausta ja tietoa lääkkeistä sekä niiden vaikutuksista voidakseen hoitaa itseään omassa kodissaan. Ohjausta ja neuvontaa antaa terveydenhuollon lisäksi myös apteekit. Lääkehoidon turvallisuus perustuu asiakkaan kannalta keskeisimmin lakiin sosiaalihuollon asiakkaan asemasta ja oikeuksista (812/2000) ja potilaan asemaa ja oikeutta koskevaan lakiin (785/1992, potilaslaki ). Lait määrittelevät potilaan ja asiakkaan oikeudet hyvälaatuiseen terveyden ja sairauden hoitoon ja hyvään sosiaalihuoltoon ja kohteluun. Potilaslaki, jossa keskeisimmällä sijalla on potilaan itsemääräämisoikeus, edellyttää potilaalle annettavan tietoa erilaisista hoitovaihtoehdoista ja niiden vaikutuksista. (Turvallinen lääkehoito, 2006.) Tutkimusten mukaan lääkehoidon haittavaikutusten yleisyys lisääntyy vanhuksilla sekä iän että käytössä olevien lääkkeiden lisääntyessä. Yhtenä tekijänä on vanhuksilla yleinen usean lääkkeen päivittäinen käyttö, josta johtuen lääkkeiden yhteisvaikutusriski

25 25 kasvaa. Usean lääkkeen päivittäinen annostelu oikein voi olla vanhukselle ongelmallista ja haittavaikutukset ilmenevät lääkkeen väärän käytön vuoksi. Lääkityksestä johtuvat haittavaikutukset heikentävät vanhuspotilaan elämän laatua sekä fyysistä, psyykkistä kognitiivista ja sosiaalista toimintakykyä ja lisäävät palveluiden tarvetta. Hoitoa suunnitellessa tulee huomioida lääkehoidon olevan osa hyvää kokonaishoitoa, johon kuuluu leikkaushoito, hyvä ravitsemus- ja nestetasapaino, toimintakyvyn ylläpitäminen (kuntoutus), sosiaalinen kanssakäyminen ja osallistumisen mahdollistaminen (aseman ja roolin säilyttäminen). Tässä tukena on oma ja ulkopuolisten hyväksyvä asenne: myönnetään vanhenemisilmiöt, eikä anneta vanhukselle sairaan leimaa. Hyvä kokonaishoito tukee lääkehoidon vaikuttavuutta. (Kivelä 2004, 53-56, ) 4.6 Taloudellinen turvallisuus Riittävä perustoimeentulo on ehdoton edellytys ikääntyvän henkilön kotona selviytymiseksi. Se muodostuu pääasiallisesti eläketurvasta, jonka maksaminen perustuu kansaneläkelakiin /347 ja kansaneläkeasetukseen /594 ja koostuu ansiotyöhön perustuvasta työeläkkeestä ja vähimmäisturvan tarjoavasta kansaneläkkeestä. Järjestelmät turvaavat toimeentulon vanhuuden, työkyvyttömyyden, perheenhuoltajan kuoleman ja ikääntyneen henkilön työttömyyden varalta. Lähes kaikki tehty ansiotyö kuuluu eläketurvan piiriin. Omat eläkelakinsa on yksityisen sektorin työntekijöillä, yrittäjillä, maatalousyrittäjillä, merimiehillä ja julkisen sektorin työntekijöillä. Työeläketurvan rahoittavat työnantajat ja työntekijät yhdessä, sen sijaan kansaneläkkeet rahoitetaan pelkästään työnantajan maksuin sekä verovaroin. Lisäksi pienituloiset eläkkeensaajat ovat oikeutetut hakemaan eläkkeensaajan asumistukea, jota maksetaan eläkkeensaajien asumistukilain 591/1978 ja -asumistukiasetuksen 642/1979 perusteella. Eläkkeensaajien hoitotuen avulla Kela tukee sairaan tai vammaisen eläkkeensaajan kotona asumista ja siellä tapahtuvaa hoitoa sekä korvaa sairaudesta tai vammaisuudesta aiheutuvia erityiskustannuksia. (Kela 2007.) Toimintakyvyn rajoitteiden vaatimiin asunnon muutostöihin on mahdollista hakea korvausta Valtion Asuntorahastolta, jollei vammaispalvelulain soveltaminen ole mahdollista. (Erityisryhmien asumisturvallisuuden parantaminen 2007, 41).

26 26 Eläkkeellä olevien keskimääräinen kokonaiseläke oli vuoden 2006 lopussa 1194 e/kk, korotusta edellisvuodesta 37 euroa. Miesten keskimääräinen eläke vuoden lopussa oli 325 euroa korkeampi kuin naisten. Syynä on naisten lyhyempi työura ja matalampi palkkataso. Eläkeläisiä oli vuoden 2006 lopulla henkilöä ja eläkkeitä maksettiin noin 18 miljoonaa euroa. (Eläketurvakeskus 2007.) 5 ENNAKOIVAT KOTIKÄYNNIT EHKÄISEVÄN TOIMINNAN MUOTONA Ehkäisevä työ ja sen merkitys on terveydenhuollossa korostunut viime vuosina. Ehkäisevässä vanhusten hoitotyössä pyritään jo ennalta vaikuttamaan niihin tekijöihin, jotka voivat vaarantaa ikääntyvän toimintakykyä, elämänlaatua ja elinoloja. Vanhusten huollossa ennakoivat kotikäynnit ovat uusi keino sekä kartoittaa ja arvioida vanhusväestöä ja heidän toimintakykyään, asuinolojaan ja -ympäristöään ja palveluntarvettaan että antaa tietoa kunnan, valtion tai yksityisten palveluntuottajien tarjoamasta avusta ja tuesta. Ehkäisevän työn tavoitteena on tukea terveiden ja toimintakykyisten vuosien lisääntymistä ja siirtää säännöllisen palveluntarpeen alkamista myöhempiin vuosiin. Ehkäisevä työ jaetaan kolmeen tasoon. Ensisijainen ehkäisevä työ tarkoittaa terveyden edistämistä ja sairauksien ehkäisyä, esim. vanhusten kohdalla ravitsemusneuvontaa ja turvallisen liikkumisen opastusta. Toissijainen ehkäisevä toiminta on sairauksien havaitsemista ja niihin varhainen puuttuminen. Vanhuksella yhden toimintakyvyn alueen häiriö heikentää nopeasti koko yleistilaa ja saattaa johtaa liian varhaiseen laitoshoidon tarpeeseen. Kolmannen tason ehkäisevä työ on sairauksien pahenemisen tai uusiutumisen ehkäisy ja kuntouttaminen. Ennakoivat kotikäynnit vanhusten omassa kodissa huomioivat kaikki nämä ehkäisevän työn tasot ja tukevat pyrkimystä mahdollistaa ikääntyneen henkilön kotona asuminen. (Häkkinen 2002, ) Turvallisuuden luominen vanhuksille kotikäyntien yhteydessä on otettu ennaltaehkäisevissä kotikäynneissä yhdeksi käynnin tavoitteista. Tanskassa tehty Rødovre-projekti on ensimmäinen hanke, joka osoitti ennaltaehkäisevien kotikäyntien lisäävän vanhuksille turvallisuuden tunnetta. Siinä huomattiin kuinka tunne