KUUKAUDEN YRITTÄJÄN TARINA. Teksti: Kristiina Harjula

Transkriptio

1 Teksti: Kristiina Harjula Kun jämsäläinen maatalon tyttö, Anja Seppälä lähti Tampereen yliopistoon opiskelemaan tiedotusoppia, suunnitelmat olivat selvät: Hän ryhtyy toimittajaksi eikä mene naimisiin ennen kuin vanhana ja silloinkin itseään vielä vanhemman miehen kanssa, joka ei enää halua lapsia. Vuoden opiskelun jälkeen suunnitelmat sekoitti nuorukainen nimeltä Simo Hakkarainen ja Anjasta tuli Anja Hakkarainen. Hän siirtyi opiskelijaksi Tampereen Kieli-instituuttiin, koska oli kielellisesti lahjakas, mutta ennen kaikkea siksi että halusi päästä nopeasti ammattiin. Opiskeluajan lisätuloja saatiin muun muassa niin, että Simo pudotteli postiluukuista lappusia: annetaan kielitunteja. Diplomikielenkääntäjä Anja Hakkarainen on nyt vetänyt Tampereella yli 20 vuotta omaa kongressialan yritystään Taviconia, eikä ole päivääkään tehnyt kielenkääntäjän työtä. Hän arvelee, että hänen yrittäjätarinansa alku on tuttu monelle naisyrittäjälle. Joskus nelikymppisenä mieltäni alkoi kalvaa ajatus: tätäkö olen elämältä halunnut. Kaikki oli hyvin. Työ Messuyhtiön markkinointipäällikkönä sujui, parisuhde oli kunnossa, lapsi oli jo lukiossa, mutta en kuitenkaan ollut tyytyväinen. Sitten tuli vain se niksahdus; sisäinen pakko lähteä kokeilemaan omia siipiään yrittäjänä. Anja kertoo jälkeenpäin huomanneensa että, tarina saattoi saada ensimmäiset sykäyksensä jo 1970-luvulla. Kaksi palkatonta, muutaman viikon pestiä oman työn ohessa on ollut ylitse muiden. Ensimmäinen niistä oli oppaana Lahden MM hiihtokisoissa 1970-luvulla, toinen Jääkiekon MM kisoissa Tampereella 1980-luvulla. Se samaan hiileen puhaltamisen henki oli valtavan hieno kokemus. Jokainen hoiti oman tehtävänsä, mutta silti pelattiin loistavasti yhteen. Pahoista tilanteista selvittiin aina yhdessä. Siinä toteutui projektityön olemus kirkkaimmillaan. Kun Anja perusti oman kongresseja ja seminaareja järjestävän yrityksensä vuonna 1987, hän oli alan pioneeri Tampereella. Aluksi hän teki töitä yksin. Nykyisin yritys työllistää kaksi projektipäällikköä ja yhden projektikoordinaattorin. Taviconin asiakkaita ovat yliopistot, korkeakoulut, liitot ja yhdistykset. Kuvitelma kongressityöstä, jossa seistään tyylikkäissä tamineissa Finlandia -talon aulassa, on Anjan mukaan lähinnä huvittava, koska se on vain pieni osa työprosessia. Suurin osa työstä tehdään ennen kongressin alkua. Kun tarjous on hyväksytty ja yhteistyösopimus allekirjoitettu, toimeksiantaja kokoaa järjestelytoimikunnan, jonka kanssa tehdään tiivistä yhteistyötä koko valmistelutyön ajan. Kokonaisuus hahmottuu aina yksilöllisesti, mutta pääpiirteissään siihen kuuluvat aikataulutus, budjetointi, markkinointi ja tiedotus, osallistujien ilmoittautumisesta ja rahaliikenteestä huolehtiminen sekä kokous ja majoitustilojen, tulkkauksen, ruokailun ja vapaa-ajan tapahtumien järjestäminen. Koska kongressin talous on tärkeää sekä järjestäjille että meille, yhteinen tehtävämme on saada ihmiset kiinnostumaan tulevasta tapahtumasta ja usein myös kaukaisesta ja kalliista maasta, Suomesta. Usein osallistumispäätökseen vaikuttavat paitsi tietysti ohjelman sisältö myös elämykset, kuten luonto ruoka ja oheisohjelmat. Läheinen yhteistyö mielenkiintoisten ihmisten kanssa on Anjan mielestä kongressien järjestämisessä nautittavin osa. Huomaan, että tämä on lopulta aika lähellä sitä alkuperäistä suunnitelmaani: toimittajan työtä. Olen päässyt raapaisemaan pintaa, oppinut paljon ja voinut myös vaikuttaa. Syvimmät juuret yrittäjyyteen hän löytää kotoaan. Maalaistalossa tehtiin aina työtä, lomat olivat korkeintaan kesäisiä saariretkiä, mutta työnteko oli luonteva osa elämää. Olin myös kolmen pikkuveljen isosisko ja isän tyttö. Isä piti aina tapana sanoa, että kyllä sinä osaat ja pystyt. Myöhemmin rohkaisijan paikalla oli oma aviomies. Anjan yli 40 vuotta kestänyt avioliitto päättyi miehen kuolemaan kolme vuotta sitten. Kun oma henkilökohtainen maailmani järkkyi, työ oli turvasatama, koska työ oli se osa elämää, joka ei ollut muuttunut miksikään. Tähän työhön on pakko keskittyä, ei voi ajatella muuta. Minulla on myös hyvä työyhteisö, joka auttoi. Anja on sanonut nuorille yrittäjäksi haaveileville, että yrittäjän on löydettävä itsestään kolme ominaisuutta: kyky ottaa riskejä ja kantaa vastuuta ja sietää epävarmuutta. Joskus hän on sanonut, että parasta bonusta on vielä hyvä puoliso, joka tukee. Minulla on ollut sellainen. Pysähdyn usein lenkkipolullani Pyynikillä muinaisen Yoldian meren muistomerkille. Siinä kohtaa aina palaa mieleen ikivanha viisaus: elämä kantaa, kun vain uskoo sen kantavan.

2 Onko luovuus selviytymistä vai selviytyminen luovuutta? Anu Pylsyn, 50, tie yrittäjäksi alkoi 80-luvun lopulla jyväskyläläisestä kankaanpainantakurssista. Tai oikeastaan se alkoi jo vähän aikaisemmin, silloin, kun maatalon emäntä ja kahden pienen lapsen äiti istui keittiön ikkunan ääressä, katseli pimenevään iltaan ja ihmetteli, mitä tekee tässä hemmetin pöpelikössä kun lapset kasvavat ja mies on joka toinen viikko parin sadan kilometrin päässä ansiotyössä kaupungissa. Anu lähti kurssille, ja tarttui samalla taideteollisessa oppilaitoksessa aikanaan keskenjääneeseen unelmaansa. Kankaanpainantakurssin käytyään hän alkoi käydä messuilla aina, kun mies oli kotona lasten kanssa. Aluksi yritys oli maatalouden sivuelinkeino, mutta kun tuotteet alkoivat käydä kunnolla kaupaksi, Anu perusti itsenäisen yrityksen. Tällä hetkellä Anulla on oma ateljeemyymälä vanhassa kansakoulussa Joutsan Pynnölän kylässä ja toinen myymälä Lande Helsingissä. Anu suunnittelee itse mallit ja painaa kankaat, muun käsityön hän teettää Anu ja seula. Vaikka luovuus on Anu Pylsylle käyttövoima, hän ei osaa alihankkijoilla. Palkkalistoilla on Anun lisäksi tytär Anna, joka hoitaa ajatella itseään taiteilijaksi. Olen Helsingin myymälää ja nettisivuja suunnittelee myös kuoseja, printtejä liiaksi käytännön ihminen tekemään uusia tuotteita yhdessä äitinsä kanssa. Mies, joka jäi merivartiostosta uniikkikappaleita. eläkkeelle viime keväänä, on myös mukana. Hän on messuosastossamme se mies, jonka rinnassa lukee harjoittelija, koska harjoittelijalle ei tarvitse maksaa palkkaa, Anu vitsailee. Se tavallinen tarinako? Tapaamme Tampereen kädentaitomessuilla. Anu Pylsy Design: n kauden tuotteita ovat esimerkiksi uusionahkaiset kalenterit. Ikisuosikkeja ovat puuvillaiset pipot,-paidat ja keittiön pientavarat, kuten patalaput pannunmyssyt ja pannunaluset. Tuotteet ovat selkeitä ja yksinkertaisia käyttöesineitä. Anu sanoo 23 yrittäjävuoden jälkeenkin edelleen viihtyvänsä messujen kuhinasssa, koska hänestä on mukava tavata itse asiakkaita ja koska hän haluaa saada tuntumaa siihen, mitä tuotteista oikeasti ajatellaan. Nyt hän on pitkän harkinnan jälkeen päättänyt ensi vuoden aikana jättää kokonaan jälleenmyyjät. Tuotteita saa siis vastedes ostaa nettikaupasta, Helsingin myymälästä ja Pynnölän ateljee myymälästä ja messuilta. Vaikka Anun yrittäjätarinassa tuntuu olevan paljon epätavallista, kuten se että kaupunkilaistyttö lähti aikanaan miehen perässä tämän kotitilalle maaseudulle ja päätti opetella lypsämään lehmiä ja olemaan pelkäämättä sonneja, tarina on hänestä kuitenkin melko tyypillinen maatalon emännän itsensä työllistämistarina. Tilanne on usein se että työ on tehtävä itse itselleen, koska sieltä metsän keskeltä on pienten lasten äidin aika hankala lähteä töihin isompiin taajamiin.

3 Tamperelaiseen Hella ja Huone -ruokaravintolaan on tulossa tavallisen kiireetön arki-ilta. Keittiöväkeä on kuitenkin jo puolen päivän maissa paikalla. Meillä ei ole työaikoja. Pääasia että ravintola pyörii, sanoo ravintoloitsija Arto Rastas, 31, joka omistaa Hella ja Huoneen lisäksi kahvila HH Delin Tampereen asematunnelissa, Villa Hakkarin Lempäälässä ja kurssikeskus Helsingin kulinaarisen instituutin. Sen jälkeen, kun Rastas oli vuonna 2004 tullut avovaimonsa Katja Nissisen kanssa Helsingistä Lempäälään vetämään appiukkonsa omistamaa villa Hakkaria ja seuraavana vuonna voittanut vuoden nuori kokki kilpailun sekä nuorten kokkien maailmanmestaruuden Bermudalla, tie yrittäjäksi alkoi kulkea itse edestään. Hyvän ruokaravintolan salaisuus on Arto Rastaan mukaan yksinkertainen: Tehdä hyvistä raaka-aineista pirun hyvää ruokaa. Hyvässä ruuassa taas on se jokin, jota voi kuvata sanoilla sielu tai intohimo. Ei riitä, että osaa kypsentää lihan ja tehdä oikeaoppisesti kastikkeen. Uutta ruokalistaa laatiessaan Rastas kasaa eteensä ruoka-aineet ja keittokirjat, silmäilee ja alkaa sen jälkeen heitellä fläppitaululle ideoita. Prosessi voi lähteä vaikka kuivatusta aniksesta. Joskus uusi idea syntyy tunnelmasta. Näin kävi kun mies oli sienimetsässä, istahti mättäälle ja joi pullon olutta. Listalla on nyt oluessa marinoitua ankanrintaa lisukkeenaan maa-artosokkaa, palsternakkaa, jotka on höystetty kuivatuilla tateilla ja lehtikuusen neulasilla. Entä se anis? Siitä syntyi aniksella parfymoitu lohi. Jokaisen hyvän kokin luonnollinen haave lienee oma ravintola. Kun on toisella työssä, on kuin maalaisi tauluja toisen käskystä. Niinpä hyvä ravintoloitsija ymmärtää senkin, että hyvät kokit usein lähtevät. Se kuuluu pelin henkeen, Rastas sanoo. Uuden yrittäjän kannattaa muistaa, että omista visioistaan ja omasta linjastaan on pidettävä kiinni. Ideoita voi aina poimia toisilta, mutta matkia ei pidä eikä trendien perässä kannata juosta. Eikä pidä unohtaa, että tässä ollaan myös rahan kanssa tekemisissä. Pakastimista kylmiöistä ja viinivarastoista helppo nähdä, missä mennään. Kumpi tulee ensin hyvä kokki vai hyvä ravintoloitsija? Rastas on kokki, joka sietää sisulla myös ikävät puuhat kuten laskut ja hallinnoimisen. Maanantait ovat rutiineja varten, hän sanoo ja muistuttaa että pitää myös osata levätä. En tee 16-tuntisia työpäiviä. Kun on tulossa hiljainen ilta, lähden kotiin, sanoo kolmivuotiaan pojan isä. Kun Arto Rastas tuli Tampereelle, hän haistoi että kaupungista puuttui johtotähtiravintola. Nyt sellainen on. Hella ja Huone on valittu Tampereen parhaaksi ruokaravintolaksi. Esite kertoo, että ruokalista pohjautuu ranskalaiseen ruokakulttuuriin, jossa on mukana myös skandinaavinen raikkaus ja selkeys. Haluamme yllättää ja tuottaa makuelämyksiä. Aika pitkä loikkaus Napapiirin Shelliltä, jossa poika 14 vuotiaana pesi bensatankkeja ja täytteli patonkeja. Siitä oli ihan luontevaa koulun jälkeen lähteä ravintolakouluun, hän perustelee.

4 KUUKAUDEN YRITTÄJÄN TARINA Poika ja traktori Olen kotoisin Viitasaarelta maalaistalosta, jossa asuin vanhempieni ja kolmen sisareni kanssa. Vanhempani olivat maanviljelijöitä ja vaarini toimi aikoinaan Sortavalassa saha- ja mylly-yrittäjänä luvulla elettiin maatalouden koneellistumisen aikaa ja ensimmäinen traktori meille tuli kun olin 10-vuotias. Kiinnostus tuota hienoa konetta kohtaan vei hetkeksi pienen pojan yöunet ja koeajo antoi odottaa itseään, kunnes kytkinjalkani kehittyi tarpeeksi vahvaksi painamaan kytkimen pohjaan saakka. Kansakoulun jälkeen menin kansanopistoon, jossa suurin osa oppilaista oli juuri maataloista. Opiskelin siellä yhden vuoden, johon kuului teoriaopintojen ohella, syksyllä puutöitä ja keväällä metallitöitä. Metallityöt tuntuivat hyödyllisemmältä ajatellen maatilan tarpeita. Kun kansanopisto päättyi, ostin ensimmäisen oman traktorini ja sen avulla kärräsimme opistossa valmistamani työt kotitilalle. Kasvatus, kehittämisen halu ja kiinnostus koneisiin kannusti yrittäjäksi Kansanopiston jälkeen palasin kotitilallemme ja aloitin kirjekurssiopiskelun hitsaajaksi. Ostin kotiin hitsaamiseen tarvittavat laitteet ja harjoittelin niillä. Kurssiin kuului myös kirja, jonka opiskelin omatoimisesti läpi. Armeijassa suoritin traktorikurssin. Vahva kiinnostus koneisiin ja maatalon työt toivat luonnollisen tarpeen kehittää maatilan hoidossa tarvittavia työvälineitä. Pidin siitä, että sain innovoida ja kokeilla uusien laitteiden tekemistä. Vuonna 1967 perustin ensimmäisen oman yritykseni metalliverstaan ja sain ns. liikevaihtoveronumeron. Ensimmäiset tuotteeni olivat lumilinko ja lannanlevitin luvulla toiminta laajentui, muutimme Muurameen ja aloimme valmistaa suuremmalla mittakaavalla traktoreihin liitettäviä maatalous- ja metsäkoneita. Yrittäjäksi minut innoitti osin verenperintö vaarilta ja osin vanhempani antama kasvatus. Isälläni oli tapana ideoida ja ottaa minut mukaan maatilatöiden suunnitteluun. Pienenä poikana pyysin kerran isältäni rahaa polkupyörän ostoon, johon isäni totesi, että keksi poika jotain tekemistä, josta saat rahaa. Myös kaksi siskoani on toiminut yrittäjinä ja Nokka-yhtiöt on perheeni omistuksessa sataprosenttisesti. Osa lapsistani on jäänyt työskentelemään yritykseen. Vapauden kaipuu, yrittämisen hinku, verkostoituminen ja ymmärrys raha-asioiden päälle Yrittäjänä olen pitänyt siitä, että toimintaan liittyy tiettyjä vapauksia. Pidän erityisesti siitä, että saan innovoida ja parhaimpana saavutuksena pidän juuri omia tuoteinnovaatioitani. Minulle on tärkeää orgaaninen kasvu ja mahdollisuus luoda uusia markkinoita. Olen sitä mieltä, että pelkän yhden tuoteidean ympärille ei kannata perustaa yritystä. Tärkeintä on se, että on hinku alkaa yrittäjäksi. Asenne ratkaisee, on paljon asioita, joita opitaan työtä tekemällä. Talousasioista pitäisi olla tietoinen ja opiskella kuitenkin tietyt perusasiat. Yrittäjänä oleminen on paljon muutakin kuin työntekoa, on hyödyllistä osallistua esimerkiksi järjestötoimintaan. Pitää olla näkemystä, ei kannata alkaa yrittäjäksi vain sen vuoksi, että on hyvä jossain. Nyky-yhteiskunnassa asiat vanhenevat erittäin nopeasti, on oltava aikaansa edellä ja suunniteltava tulevaisuus hyvin. Stressinsietokyky ja pitkäjänteinen ajattelu ovat perusta toiminnalle. Kansainvälinen kilpailu käydään nykyään myös kotimarkkinoilla. Tukea yrityksen perustamiseen Kun perustin oman yritykseni, sain apua KTM: n piiritoimistosta. Teimme yhdessä tarvittavat paperit ja toimiston edustaja avusti myös yrityksen Muurameen muuttoon liittyvissä asioissa. Nykyään ns. kovien arvojen painottaminen on yleisempää ja saattaa pelottaa nuoria yrittäjänalkuja pois markkinoilta. Toivoisin, että yritysneuvontapuolella kiinnitettäisiinkin enemmän huomiota myös psykologiseen puoleen ja rohkaistaisiin nuoria yrittäjänalkuja. Jorma Nokkala, teollisuusneuvos ja Nokka-yhtiöt Oy:n hallituksen puheenjohtaja.

5 Se on sitä, että arki sujuu eikä puhuta pahaa Mikä sai Rakennustoimisto Pohjola Oy:n toimitusjohtajan Juha Metsälän, 43, ryhtymään yrittäjäksi? Halu vaikuttaa asioihin, mies vastaa empimättä. Onko sellainen luonteessa? Ei, vaan suvussa. Olisikohan hänestä muuta voinutkaan tulla. Isä oli maatalousyrittäjä ja louhintaurakoitsija, joka vielä 77-vuotiaanakin on myös sijoittaja. Kiinteistökauppoja tekivät vähän kaikki isoisästä lähtien. Metsälä sanoo yhdistävänsä yrittäjyyteen ensimmäiseksi sanan ahkeruus. Ahkeruus on hänelle elämäntapa, tila jossa on hyvä elää. Yrittäjänä ihminen menestyy, jos ahkeruuteen liittyy vielä usko itseen. Asenne on kantanut. Pohjola on yksi alansa menestystarinoista. Hämeenkyröläisen maanviljelijäperheen nuorimmainen aloitti yritystoiminnan vähän ennen suurta rysäystä 1989 urakoimalla pieniä rakennuskohteita. 90-luvun laman karikoiden yli yritys pystyi luovimaan Metsälän sanojen mukaan siksi, ettei se ehtinyt mukaan kasinojuhliin. Kun isoja konserneja hyytyi ja meni velkasaneerauksiin ja konkursseihin, meiltä ei mennyt mitään, koska meillä ei ollut mitään. Meille se oli vain mahdollisuus ostaa tontteja ja saada hyvää työvoimaa. Yrittäjän uneton yö? Sellaisia on vain elokuvissa, Juha Metsälä väittää. Hänen mukaansa yrittäjä pärjää jos pitää huolta terveydestään, merkkaa lomat heti vuoden alussa ja tekee työt työaikana. Oman linjan hakemista kesti muutama vuosi. Vuoden 1990 aikana yritys alkoi keskittyä hankekehitykseen, joka on edelleen sen johtoteema. Tällä hetkellä Metsälän perheyritys työllistää 40 henkilöä ja tekee 40 miljoonan liikevaihtoa. Yritys toimii projektinjohtajana, teettää työt aliurakointina, myy rakennuttajille valmiita kokonaisuuksia, ostaa maa-alueita ja tekee kaavayhteistyötä kuntien kanssa. Toiminta on keskittynyt Pirkanmaalle. Isoja hankkeita ovat olleet esimerkiksi Linnainmaan Citymarket, Winglet Business Park Pirkkalassa ja senioritalot Valkeakoskella. Kymmenisen vuotta sitten toimitusjohtaja kertoo käyneensä jaakobinpainia itsensä kanssa, koska tunsi saavuttaneensa taloudellisesti sen, mitä oli halunnutkin. Edessä oli valinta, myydäkö firma ja pelata loppuikänsä golfia, ottaako osakkaita, vai jatkaako perheyrittäjänä. Päätin alkaa kehittää itseäni. Viime kesänä sain diplomi-insinöörin tutkintoni päätökseen ja tajusin samalla, että haluan jatkaa yrittäjänä ja omistajana, koska haluan edelleen olla hyödyksi ja vaikuttaa. Huomasin, että alkuperäinen motiivi on yhä olemassa. Kun Metsälä pitää luentoja Tampereen teknillisessä yliopistossa, perusviesti on, että yrittäjän on kaikkien valmennusohjelmien viidakossa luotettava ennen kaikkea itseensä. Pitää myös osata eritellä suhteensa menestykseen. Menestys on Metsälän mukaan vähän kuin onni: se katoaa käsistä, jos sitä kovin kiihkeästi tavoittelee. Yrityselämässä tärkeysjärjestyksessä ensimmäisellä sijalla on henkilöstön tyytyväisyys, sitten tulee asiakkaiden tyytyväisyys ja näiden tuloksena yritys tekee huipputulosta. Toiminnan tulos on vasta kolmantena, koska se pohjaa edellisiin ja perustuu luottamukseen. Tulos näkyy arjessa. Hänelle se on sitä, että työpaikalla on mukavaa, että asiakkaat puhuvat hyvää ja että ehtii kotiin ruoka-aikaan. Rakennusliike Pohjolan henkilöstön tyytyväisyyskysely saavutti tänä vuonna lähes täydet pisteet eli viidestä 4,1.

6 Synnyin Tampereen Pispalaan hymyilevään 50-lukuun, keskiluokkaisen perheen toiseksi tyttäreksi. Isä oli rakennusinsinööri ja äiti muotiliikeyrittäjä, modisti. Äiti oli juuriltaan torpparisukua Urjalasta ja isä vielä köyhempää väkeä Ruovedeltä. Olin koulussa kiltti kasin tyttö. Luin, haaveilin, kuuntelin musiikkia ja lauloin. Kun lapsen maailmani 70-luvulla loppui, taistelin kotini arvoja vastaan ja muutin siskoni huusholliin. Opiskelin parikin ammattia ja päädyin lopulta yrittäjäksi, kun rakastuin oman alani yrittäjään. Mieheni halusi keskittyä asiantuntemuksemme kartuttamiseen, joten minä ryhdyin toimitusjohtajana ohjaamaan liiketoimintaa ja johtamaan työntekijöitämme. Rakas yrittäjäni oli kahden kaunokaisen isä, minulla on toiset kaksi ihanaista ja myöhemmin syntyi perheemme viides tytär, suloinen iltatähtönen. Olin löytänyt paikkani työssä ja perheessä! Johtaessani rakennusalan konsulttitoimistoa lama-aikana tajusin, että ainoa mahdollisuus selviämiseen on erinomainen työilmapiiri. Arvoni oli, että olemme vakavaraisia ja palkat ovat hyviä. Tahdoin, että meillä työssä olevat kokevat tuloksen tekemisen vapauden, oikeuden päättää omista asioistaan, tulemisistaan ja menemistään projektin aikataulujen ja vaatimusten sisällä. Jokainen projektijohtajamme toimi siis varsin yrittäjämäisesti. Yhdessä sovittiin rahalliset ja laadulliset tavoitteet, ja hyvistä tuloksista palkittiin. Menestyimme, laajensimme ja investoimme. Oli rankkaa, mutta kiitos fiksujen työntekijöiden opin johtamaan! 1999 meille tehtiin ostotarjous ja päätimme myydä yrityksemme. Jäin joksikin aikaa ostajalle töihin, mutta en lopulta sopeutunut ison organisaation arvoihin. Muutimme maalle ja perustin yhden naisen asiantuntijayrityksen. Nautin uudesta elämästäni rakkaan yrittäjämieheni kanssa, joka kartuttaa edelleen asiantuntemustaan, mutta johtaa nyt vain itseään. Minulla on mahdollisuus tehdä johtamisen asiantuntijahommia, joista pidän. Tällä hetkellä johdan valtakunnallista Kasvu yrittäjyyteen -hanketta Valkeakosken Seudun Kehitys Oy:ssä. Päädyinkö yrittäjäksi vain koska satuin rakastumaan sellaiseen? Kenties äitini ja mummuni yrittäjäesimerkkikin vaikutti asiaan? Tärkein tekijä oli ehkä kuitenkin sisäinen yrittäjyyteni. Olen hyvin sinnikäs enkä oikein siedä, että minua johdetaan. Haluan päättää itse. Vaikka sisäinen palo kantaa pitkälle, näin taaksepäin katsoen on selvää, että olisin aikanaan tarvinnut jonkinlaista valmennusta yrittäjyyteen. Tämän päivän aloitteleville yrittäjille sitä on onneksi tarjolla. Katriina Huvi, laborantti, rakennusinsinööri, äiti, perheyrittäjä ja ikuinen laulunopiskelija. ENSI KUUSSA YRITTÄJÄ VIIHDE-ALALTA

7 Teksti ja kuva: Kristiina Harjula Istumme perheohjaaja Pekka Lehtiniemen kanssa seinäjokelaisen virastorakennuksen yhdessä isohkossa huoneessa. Huoneessa on iso pöytä muutama keittiökaappi ja kahvinkeitin. Ovessa lukee Tukeva. Toimittaja on ehtinyt kuvitella menevänsä vanhana puutaloon, jossa on räsymatot lattialla. Lehtiniemeä huvittaa räsymattomielikuva. Me toimimme siellä, missä nuoret arkeaan viettävät: kotona, kouluissa, urheilukentillä, kahviloissa, hän sanoo, mutta ymmärtää väärinkäsityksen. Avopalvelua tuottavia lastensuojelualan yrityksiä ei Suomessa ole montaa. Lehtiniemi perusti yrityksensä toisen perheohjaajan Antti Mäkelän kanssa kaksi vuotta sitten. Työntekijöitä on nyt kymmenen, ja palveluiden piirissä on tämän vuoden helmikuun loppuun mennessä ollut yli 70 nuorta ja lasta. Useimmiten palveluprosessi lähtee liikkeelle lastensuojelusta, joka ottaa Tukevaan yhteyttä. Mikään ei Lehtiniemen mukaan kuitenkaan estä yhteydenottoja myös suoraan kodeista, kouluista tai päiväkodeista. Tärkeätä on saada perhe taas toimimaan yhdessä. Tilannehan on usein se että perheenjäsenet väistelevät toisiaan, asuvat samassa osoitteessa, mutta syövät eri aikaan eivätkä ole juuri lainkaan oikeasti tekemisissä toistensa kanssa. Harvoin ajatellaan että juuri kohtaamattomuus aiheuttaa suurinta stressiä. Me menemme koteihin keittiön pöydän ääreen, kokoamme perheen yhteen ja alamme jutella. Kun vanhemmat sanovat, että kaikki on yritetty ja nuori on sitä mieltä, ettei mitään ole yritetty, ensimmäinen kysymys on, voisiko jotain tehdä toisin kuin ennen. Joskus käy Lehtiniemen mukaan niin, että asiat eivät vain liikahda minnekään, vaikka miten yritettäisiin. Työtä tehdään paljon, mutta tulos jää tulipalojen sammuttelemiseksi. Silloin on osattava nostaa kädet pystyyn ja etsittävä nuorelle järeämpää apua. Useimmiten työ kuitenkin palkitsee. Pienikin muutos entiseen saattaa olla merkki muutoksen alkamisesta. Joskus tuntuu uskomattoman hyvältä, kun nuori, jota ei kuukausiin ole kiinnostanut mikään, erotessa sanookin moikka tai toivottaa hyvää viikonloppua tai kun äiti saa sanotuksi lapselleen, miten paljon välittää tästä. Joskus yksi tapaaminen on riittävä sysäys muutokseen, joskus tehdään töitä vuosi. Vaikka aluksi saatetaan olla syvissäkin vesissä, edistyminen näkyy siitä, että pikkuhiljaa voidaan siirtyä kevyempään työskentelyyn. Onnenhetki on aina se, kun työskentelyn päätteeksi lastensuojelun asiakkuus päättyy. Hyvän perheen kaava Jos osaisin tuotteistaa hyvän perheen, olisin sen jo tehnyt. Pekka Lehtiniemi vastaa kysymykseen hyvästä perheestä. Kaavaa ei ole. Takuuvarma tuote ei ole isä äiti kaksi lasta rotukoira ja rivitalonpätkä. Korkeintaan voi puhua erilailla hyvistä perheistä tai erilailla hyvin tai huonosti voivien perheiden lapsista ja nuorista. Hän itse kertoo eläneensä yksinhuoltaja äidin poikana onnellisen lapsuuden Mäntässä, pienellä teollisuuspaikkakunnalla Pohjois-Hämeessä. Pojan perhe oli äiti. Laajennettuun perheeseen kuuluivat myös mummu ja pappa, jotka asuivat samalla paikkakunnalla. Tällä kokoonpanolla mentiin joulut ja juhannukset. Omasta isästään pojalla ei ollut paljon havaintoa, mutta naapurin sedän kanssa sai korjata mopon ja kaunein tuokiokuva liittyy papan suureen käteen, josta voi ottaa kiinni. Harrastuksiakin riitti partiosta musisointiin. Mitä lapsi tarvitsee? Tietenkin hän tarvitsee ruokaa ja katon pään päälle. Mutta lapsi tarvitsee vanhemmiltaan myös huomaamista, läsnäoloa ja yhteistä tekemistä. Yhteisen ei tarvitse olla suurta ja ihmeellistä, kunhan on aitoa ja rehellistä. Mikään harrastus ei voi korvata luonnollista yhteisöllisyyttä. Minulla taisi olla tätä kaikkea, Lehtiniemi pohtii. Ehkä se on vaikuttanut myös ammatinvalintaani. Toisaalta meistä sosiaalialan ihmisistä sanotaan, että kaikki olemme täällä alalla parantamassa myös jotakin itsessämme. Jatkuu seuraavalla sivulla

8 Lehtiniemi arvelee, että isän puuttuminen pani hänet ymmärtämään läsnäolon merkityksen. Papan kuolema, kun poika oli kymmenvuotias, pani kokemaan myös syvän surun. Minussa on aina ollut vähän auttajaa. Minulle ei ole vaikeata antaa aikaani. Tukevan toiminta on paljolti nuorten ja perheen kanssa touhuamista ja juuri sitä ajan antamista. Se ei kuitenkaan Lehtiniemen mukaan tarkoita sitä, että menemme nuoren kanssa keilailemaan ja kuvittelemme, että ongelmat on ratkaistu. Tärkeintä on rakentaa luottamusta perheen sisällä, ja luottamus rakentuu usein räätälintyönä. Osa työtämme ovat tilannearviot: miten perhe kokee tilanteen, miten sosiaalityöntekijät kokevat, miten nuori tai lapsi kokee ja miten me. Kuka voi huonosti? Pekka Lehtiniemi on ammattikorkeakoulusta valmistunut sosionomi. Työuraan on mahtunut muun muassa lastensuojelua, rikos ja riita-asioiden sovittelua. Lopulta lastenpsykiatrianpoliklinikalla kirkastui ajatus tehdä työtä ikään kuin kodin ja laitoksen välimaastossa, siinä vaiheessa kun ongelmat ovat vasta alullaan. Ajatus yrityksen perustamisesta tuli sitten lähes itsestään, koska tällä alueelle tarvittiin toimijoita ja tätä työtä haluan tehdä. Lehtiniemi ei yhdy kuoroon, jonka mantra on, että nuoret voivat huonosti ja vanhemmuus on hukassa. Oleellista on hänestä se että vanhemmuuden on elettävä ajan mukana ja nuoretkin ehkä kaipaavat erilaisia asioita kuin ennen. Huonosti voiminen on asia, jonka määrittelee yhteiskunta, ei nuori itse. Jos nuori pinnaa koulusta, ajatellaan että hän voi huonosti, mutta kannattaisi kysyä, onko nuori ongelma vai onko koulu ongelma; onko juuri tällä nuorella tässä elämäntilanteessa sosiaalista kykyä olla esimerkiksi isossa ryhmässä. Ehkä onkin niin, että nuori ei voi huonosti, hän vain tarvitsee toisella lailla järjestetyn koululuokan Tukevan toimistopöydällä kitkahtaa Eli Hermanni, 1kk. Isä panee tuttipullon lämpenemään ja alkaa vaihtaa vaippaa tottunein elkein.

9 Teksti ja kuva: Kristiina Harjula Pikkutyttönä Pia Nupponen, 39, päätti ryhtyä eläinlääkäriksi tai kampaajaksi. Kampaaja voitti. Ensimmäinen koukuttaja oli kampaamon haju. Kun tyttö sai peruskoululaisena aputytön hommia kampaamosta ja aisti jo ovella hiuslakan, sampoiden, permanenttiaineiden ja föönissä pöllyävien hiusten tuoksumeren, hän päätti, että jonakin päivänä hänellä on oma kampaamo. Pia on nyt yhdeksän vuotta omistanut Jyväskylän keskustassa kampaamon nimeltä Torihius. Sitä ennen hän oli 15 vuotta kampaajana toisen palveluksessa. Aloitin ammattiin opiskelun oppisopimuksella tuolloin Jyväskylän suurimmassa kampaamossa ja jatkoin sitten työntekijänä. Oma kampaamoni oli aluksi eri osoitteessa ja kahden tuolipaikan kokoinen. Nyt vuokrasopimuskampaajia on neljä. Pia sanoo olevansa vuokraemäntä. Vaikka tuolipaikkalaiset ovat verottajan luokittelussa elinkeinonharjoittajia, vuokraemäntä on se, jonka vastuulla on kampaamon nimi, imago mainokset, ja koulutukset ja kaikki hankinnat. Tuolipaikkalainen maksaa prosenttivuokraa oli hiljainen kausi tai ei. Pia kiittää kampaajiaan. Ei olisi Torihiusta, ellei olisi tätä hyvien kampaajien porukkaa. Jotain varmana meidän yhteishengestämme kuvaa se, että koko tämän yhdeksän vuotta henkilökunta on pysynyt samana. Aski Pektusta Kampaajan ammatti sisältää Pian mukaan kaikkiin luoviin töihin kuuluvan ristiriidan: Homma voi uuvuttaa, silti sitä rakastaa. Oikea kampaaja saattaa vannoa muutamankin kerran uransa aikana että nyt vaihdan alaa eikä kuitenkaan vaihda, koska rakastaa työtään, jossa pitävät kiinni luovuus, palvelualttius, käsillä tekemisen onni ja ylimääräisenä mausteena pieni hulluus. Tässä työssä näkee oman työnsä tulokset ja saa pitää samoja asiakkaita joskus vuosikymmeniäkin. Paras hetki on yhä uudelleen se, kun asiakas sanoo taikasanat: voi että olen tyytyväinen. Sitten on vielä huiput, kuten vanha pappa, joka aina parturissa käydessään tuo askin Pektus pastilleja. Entä työn raskaus? Ulkopuolinenkin voi kuvitella kampaajan ammattitaudit, käsi- ja niska säryt ja jalkojen väsymisen, mutta raskasta voi Pian mukaan olla myös jatkuvasti peilin edessä työskentely ja katseen alla oleminen. Kampaajan pitää näyttää iloiselta ja reippaalta, vaikka ei aina sitä olisikaan. Hänen on myös osattava kuunnella asiakkaiden murheita ja totuttava siihen, että välimatka ihmisten kesken lyhenee, kun asiakassuhde pitenee. On osattava olla läsnä, mutta myös varottava rasittamasta asiakasta omilla murheillaan. Pia pohtii, että nuorilla saattaa olla epärealistisia kuvitelmia ammatista. Kaikki alalle aikovatkaan eivät ymmärrä, että kampaajan iloinen olemus on osaltaan myös ammatillisuutta. Kepeyden alla on tottumus kovaan työntekoon ja luottamus omaan ammattitaitoon. Paras tie alalle olisi Pian mukaan aloittaa työntekijänä ja sitten vasta yrittäjänä tai kampaamon omistajana. Varsinkin Jyväskylän seudulla valmistuu liikaa kampaajia. Koska kaikille ei voi löytyä työtä, moni ryhtyy yrittäjäksi heti koulusta päästyään ja joutuu lopulta taistelemaan pelkkien velkojen kanssa, koska oman asiakaskunnan kokoaminen saattaa kestää kolmekin vuotta. Tämä voitaisiin koulutuksessakin ottaa huomioon. Opetuksessa pitäisi olla paljon enemmän yritystaloutta. Millaisella asenteella sitten pärjäävät ne, jotka kuitenkin pärjäävät? On asennoiduttava siihen, että töitä on joskus tehtävä aamukahdeksasta ilta kahdeksaan, palveltava silti viimeisen päälle ja tehtävä työnsä niin hyvin kuin ikinä osaa, Pia sanoo. Isän kevari Pia kertoo itse oppineensa jo lapsena työntekoon. Asuimme isän kotitilalla Lievestuoreen liepeillä. Isä oli muusikko ja boheemi. Äitini piti kauppaa ja oli tarkka rahasta. Asetelma meni niin, että äiti oli järki ja isä oli tunne. Äiti oli aikuinen, joka laittoi rajat. Isän kanssa koin lapsuuteni hulppeimmat seikkailut. Kerran lähdimme reissuun kevarilla, joka ei ollut rekisterissä, isä käski minut aina risteyksissä hypätä pois kyydistä ja tarkastaa onko poliiseja näkyvissä. Kun olin kahdeksanvuotias, isä ja äiti erosivat. Rahasta oli tiukkaa ja tein jo yläasteella monenlaista työtä: hoidin lapsia, jaoin lehtiä, siivosin rappukäytäviä. Kotitöistä meillä ei koskaan maksettu, vaan ne kuuluivat itsestään selvinä velvollisuuksiin. Joskus olen äidille sanonut, että heti, kun muutin pois kotoa, meille hommattiin tiskikone. Aikamoiset eväät? Pian mielestä yrittäjäksi ihan sopivat. isältä opin pienen hulluuden ja äidiltä yrittäjän tarkkuuden. Lisänä oli vielä lehmän hermot, jotka äitini on sanonut minulla olleen jo pienenä. Pian oma perhe on mies, poika ja koira, jotka tulivat hänen elämäänsä 18 vuotta sitten. Perhe on hänelle tärkeä. Miehen kanssa ollaan samalla aaltopituudella koska hänkin on yrittäjä. Ymmärtää jos aamuyöstä alan surra kampaamoalan yrittäjän ikuista painajaista: arvonlisäveroa.

10 Olen kotoisin ihan tavallisesta työläisperheestä. Vanhempani olivat aina työteliäitä ja sitä kautta omalla tavallaan myös yritteliäitä, vaikka varsinaista yrittäjyystaustaa ei perheessämme ollutkaan. Yläasteen jälkeen menin lukioon. Olin ollut koulussa keskivertoa parempi ja välillä yläaste tuntui hieman liiankin helpolta. Lukiossa huomasin, että numeroiden eteen onkin tehtävä enemmän työtä. Lukion jälkeen oli selvää, että menen suoraan armeijaan ja sen jälkeen pyrin valtiotieteelliseen. Ehdin käydä kaksi kertaa pääsykokeissa, mutta siihen se jäi. Musiikki oli tullut elämääni 13-vuotiaana. Olin Englannissa kielikurssilla ja pääsin tutustumaan Lontoon musiikkigenreen. Tämä teki minuun vaikutuksen. Omaa bänditoimintaa minulla ei ollut, harrastin musiikkia tutustumalla erilaisiin levyihin ja keräsin niitä. Vuonna 1989 perustin oman yritykseni, Spinefarmin. Tein DJ-keikkoja Tavastialle ja minun täytyi hankkia levyjä ulkomailta, sillä Suomessa ei ollut tarjontaa. Huomasin, että muutkin haluaisivat ostaa samoja levyjä, joita hankin itselleni. Päätin aloittaa levyjen maahantuonnin. Alkuun toiminta pyöri pienimuotoisena vaihdantataloutena, mutta vuonna 1991 palkkasin ensimmäiset työtekijät. Yrittäminen on ollut minulle elämäntapa, vapaus, mutta myös suuri vastuu. Kilpailu on kovaa, tekemästään työstä täytyy pitää. Parhaimmillaan saatoin tehdä kolmen ihmisen työt, sillä alkuvaiheessa yritykseni talous ei olisi kestänyt useamman työntekijän palkkaamista. Välillä tein pitkää päivää, mutta yrittäjänä on uskallettava ottaa riski ja tehtävä uhrauksia. Yrittäjyys palkitsee, sillä palkkio työstä tulee yrittäjälle eri tavalla kuin palkkatyössä käyvälle. Yrittäjäksi ryhtyessä tietynlainen sisäinen palo ohjaa eteenpäin. Ei kannata miettiä liian pitkään, on syytä uskoa omaan ideaansa, sillä muutoin se jää helposti toteuttamatta. Yrittäjäurani kohokohtana pidän kahden bändin kiinnittämistä Spinefarmille, Nightwishin ja Children of Bodomin. Oli hienoa seurata kuinka bändien tunnettavuus ja ura nousi nollasta kuuluisuuteen. Yritykseni kasvoi pienestä postimyyntifirmasta ensin kolmeen myymälään ja myöhemmin levyjen julkaisutoiminnasta muodostui yritykseni päätoimiala kaiken muun jäädessä hiljalleen pois. Vuonna 2002 Universal Records teki yrityksestäni ostotarjouksen, jonka hyväksyin. Myymisen jälkeen jäin työskentelemään Universalille kehityspäällikkönä. Kun aloitin yrittäjäurani, olisin kaivannut ohjeistusta byrokratian pyörittämiseen. Nämä ajat ovat onneksi muuttuneet. Internetistä löytyy kattavasti tietoa, ja kannattaa ottaa selvää kaikista niistä asioista, jotka liittyvät yrityksen perustamiseen. Musiikki on edelleen suuri intohimoni. Ulkomaan reissuilla huomaan katselevani levykauppoja ja bongaavani niistä erilaisia ideoita. Pelaan tennistä ja juoksen. Kerään myös nykytaidetta pienessä mittakaavassa. Tulevaisuudessa voisin työskennellä yrittäjänä myös näillä osa-alueilla. Kun mietin omaa yrittäjäuraani, niin en voi sanoa katuvani mitään. Joitain asioita olisin voinut tehdä ehkä toisin, mutta mennessä ei ole hyvä elää. Mietin mieluummin, mitä seuraavaksi, mitä uutta voisin keksiä. Riku Pääkkönen, 43 v. kehityspäällikkö, Universal Records.

11 Laatikollinen luomua suoraan kotiovelle Sari Kuusiston toimisto on ison varaston perällä. Varastossa on jauhopusseja, juuressäkkejä, näkkileipiä, vihanneksia, kuljetuslava on täynnä suuria kurpitsoja. Tästä lähtevät luomutuotteita välittävän yrityksen noin 200 ja vakio ja 2000 satunnaisen asiakkaan tilaukset suoraan koteihin tai noutopisteisiin. Tänä aamuna Sari kertoo aivan aluksi toimineensa Luomulaatikon kriisikeskuksen hätäpuhelimena. Muutama sata kiloa tomaatteja on ollut hukassa. Normaali työpäivä, mikä se sellainen on? hän kysyy. Ehkä kokonainen viikko olisi helpompi hahmottaa. Siihen kuuluu tilausten vastaanottamista, suunnittelemista, verkkosivujen päivitystä, tavaroiden lajittelua. Työpäivä alkaa kuuden jälkeen ja venyy usein kymmentuntiseksi. Luomulaatikko perustettiin kaksi vuotta sitten kahden naisen voimin. Sarin yhtiökumppani, Ira Hellsten soitti ja kertoi ideastaan ruokapiireistä tutulle ystävälleen, jonka tiesi painivan samojen ongelmien kanssa. Molemmat olivat kyllästyneet siihen, ettei tavallisesta ruokakaupasta saanut luomutuotteita kuin satunnaisesti ja jos sai, niin usein huonolaatuisia. Laatikkoidean Ira oli saanut luomutuotteita välittävältä tilalta. Ensimmäinen vuosi luomualan yrittäjänä oli kivikkoinen, Sari Kuusisto kertoo. Nyt asiakkaat ovat löytäneet meidät ja me olemme löytäneet rytmin: lokakuusta auringon nousuun tehdään myyntiä, ja kesä on hiljaisempaa. Luomulaatikon liikeidea on mahdollistaa kuluttajalle luonnonmukaisesti tuotettujen elintarvikkeiden päivittäinen käyttö. Verkkokaupasta voi joka viikko tilata ruokansa. Valittavana on joko valmiita tuorelaatikoita tai irtomyyntinä laaja valikoima tuoretuotteita sekä kaikkea muuta ruuanlaittoon tarvittavaa. Valmiit vaihtoehdot, jotka vaihtuvat viikoittain, ovat vaikkapa laatikollinen hedelmiä tai kauden kotimaisia juureksia tai allergikoille sopivia tuotteita. Nettikaupassa on myös esimerkiksi leipää, lihaa, lastenruokia, maitotuotteita, pastaa riisiä tai ryynejä. On myös kosmetiikkaa ja puhdistusaineita. Nyt tarjouksessa ovat suklaa, perunakaura sämpylät, tomaatit ja marja-aroniat. Luomulaatikon ideaan sisältyy Sari Kuusiston mukaan kolme sanaa: palvelu, tuoreus ja laatu. Olemme kotimainen reilu kauppa, hän sanoo, mahdollistamme osaltamme maataloustuottajien luomuviljelyä ja meille voi tuoda pieniäkin eriä myyntiin kerralla. Luomulaatikko työllistää nyttemmin kuusi työntekijää, ja toimintaa on laajennettu myös yritysten suuntaan. Uusin myyntiartikkeli on yrityshedelmälaatikko, joka on hyvä vaihtoehto palavereiden ikuisille viinereille. Kumpi oli ensin halu ryhtyä yrittäjäksi vai ideologia? Sari Kuusisto sanoo epäröimättä että ideologia. Hänestä tuli yrittäjä siksi, että hänellä oli tarve edistää itselleen tärkeää asiaa ja tuntui että ainoa keino siihen oli yrittäjyys. Oli myös itsekkäät lähtökohdat. Halusin saada omaan pöytäänikin vaivattomasti luomua. Eräänä päivänä siihen asti ympäristötutkijana työskennellyt nainen huomasi olevansa yrittäjäkurssin

12 käynyt yrittäjä, ja vähitellen tekniikan lisensiaatti ja porilaisen työläisperheen tyttö, jolle yrittäjyys oli kotoa jokseenkin vieras asia, oivalsi löytäneensä itsestään myös sisäisen yrittäjän. Sari myöntää kahden vuoden yrittäjäkokemuksella ymmärtävänsä myös puheet yrittäjyyden pimeästä puolesta. Pitää rakastaa riskejä, ainakin vähän, pitää olla hullu, ainakin vähän. Pitää kestää pitkiksi venyvät työpäivät ja ikuinen epävarmuus toimeentulosta. Pitää kestää, kun lapsi kysyy, koska sulla äiti on palkkapäivä ja mikäs nyt on rahatilanne. Yrittäjyydestä ei kuitenkaan saa unohtaa realismia, Sari muistuttaa. Etenkin koulujen yrittäjyyskasvatuksen yhteydessä on tultava selväksi, ettei yrittäjyys ole oikotie onneen. Se ei ole ensisijaisesti vaikkapa sitä, että voisi itse määritellä työaikansa. Ensimmäinen ehto on, että on kestettävä turvattomuutta. Nuoruudessa saattaa Sarin mukaan olla kuitenkin myös etunsa. Voihan tietysti olla, että nuori ihminen kestääkin turvattomuutta enemmän kuin vakaasta palkkatyöstä yrittäjäksi ryhtyvä, joka joutuu ehkä kysymään toisenkin kerran, kannattiko tämä. Itseäni on kantanut myös asia, johon uskon. Pelkästään halu olla yrittäjä ei ainakaan minulle olisi riittänyt.

13 Etteikö apteekkari olisi yrittäjä? Vaikka valkeakoskelainen apteekkari Seija Kivimäki on uransa aikana nostanut jaloilleen parikin konkurssikypsää apteekkia, hän sanoo, että alasta tuli uravalinta sattumalta. Tärkeintä hänen elämässään on ollut yrittäjyys. Ei ihme, että hän jokin aika sitten oli ylen hämmästynyt, kun sai kutsun luennoimaan aiheesta voiko apteekkia markkinoida. Apteekkitoiminta on liiketoimintaa siinä missä vaikkapa kahvilan pitäminen. Jos joku muuta luulee, on jäänyt ajastaan jälkeen, hän sanoo. Parempi kysymys olisi ollut, miten apteekkia voi markkinoida. Miten pärjätä markkinoilla, kun hinnalla ei voi kilpailla, kun marketit voivat myydä hammastahnaputkilon niin halvalla kuin tahtovat, mutta apteekin on sovitettava palvelunsa kiinteisiin hintoihin. Istumme Walkiakosken apteekin yläkerrassa, jossa on myös Kivimäen omistama spa-hoitola. Ikkunalaudalla on vanhoja apteekkipulloja, joissa on säilytetty rohdoksia. Apteekkari valitsee pullon, jossa lukee Radix Angelicae, koska sillä on kaunis nimi. Angelican juurta käytettiin ennen naisten vaivoihin, uupumukseen ja korkeaan verenpaineeseen, hän kertoo. Vaikka Valkeakosken torinvarren apteekillakin on vanha nimi, entisajan apteekista ei oikeasti ole paljon jäljellä. Se aika, jolloin lääkkeitä vielä valmistettiin apteekissa, on menneisyyttä. Seija Kivimäki kertoo lähteneensä alalle, koska Kuopiosta ei hänestä Apteekkari Seija Kivimäki sanoo, ettei oikein jaksa uskoa yrittäjyyteen, jossa ei ole sisäistä paloa, halua ottaa riskejä ja selviytyä. Vanha apteekkipullo on hänelle aikaa, jona apteekkari oli Apteekkari ja markkinoiminen lähes syntiä. löytynyt muuta järkevää opiskeltavaa kuin farmasia. Valmistuttuaan nuori nainen toimi puolitoista vuotta proviisorina Iisalmessa ja lähti sitten perustamaan uutta apteekkia Kangaslammille. Yrittäminen nuorena apteekkarina huonosti kannattavassa apteekissa toi halun opiskella lisää kaupallisia aineita. Ekonomin opinnot Jyväskylässä aukaisi silmät markkinoinnille. Hyvä markkinointi tähtää pysyviin asiakassuhteisiin ja siihen, että yritys saavuttaa asiakkaan luottamuksen. Se on palvelua; sitä, että saadaan asiakkaat tyytyväisiksi, ei sitä että saadaan heidät ostamaan enemmän. Kivimäki kertoo yrittäjätaipaleensa lähteneen liikkeelle lapsuudesta. Hän ei tiennyt muuta elämäntapaa kuin yrittäminen. Isä omisti kuorma-auton, äidillä oli kivijalkapesula. Kun tyttö oli 17-vuotias, hän piti äidin kanssa yhdessä kahta kioskia. Yrittäjyyden realismi tuli tutuksi, mutta toisaalta juuri se realismi piti otteessaan. Yrittäjän työpäivät ovat pitkiä ja henkilökohtaiset panokset kovia, mutta yrittäjäsielun taitaa pitää liikkeessä selviytyminen; tunne, että aina löytyy tie ulos umpikujasta. En ole koskaan, en syvimmän laman ja valuuttalainojenkaan aikanakaan suostunut vain panemaan luukkuja kiinni ja ottamaan tappioita niskaan, vaan ajatellut että jotenkin tämäkin tilanne on käännettävä kotiin päin. Peräänantamattomuus teki Kivimäestä aikanaan myös spa-hoitoloiden ja lempääläläisen hotelliravintolan Vaihmalan Hovin omistajan. Yritykset ovat apteekkia lukuun ottamatta perheyrityksiä, joissa on mukana koko perhe. Yksi tytär vastaa Hotelli-Ravintolan toiminnasta, poika laatii yritysten nettisivut ja vastaa atk-toiminnoista, toinen tyttäristä keskittyy mainontaan. Mieskin on yrittäjä, mutta ei samalla alalla.

14 Seija Kivimäen yritykset työllistävät ihmistä. Hänestä rekrytoimisen mahdollisuus on yksi yrittäjän elämän hohtohetkistä. Pyrin aina löytämään jokaisesta ne vahvuudet ja osaamisalueet, joita hyödyntämällä syntyy motivoituneita ihmisiä ja syntyy myös tulosta. Minulle on tärkeää voida luottaa alaisiin ja tietää, että se tehdään, mikä on sovittu. Kysymys levosta saa Kivimäen nauramaan. Mitä se on? Minä taidan saada levon työstä. Olen niin tottunut tekemään pitkää työpäivää, että jos satun olemaan viideltä kotona, olen levoton ja minulla on pallo hukassa. Samassa matkassa kulkee hänen ideansa elämästä. Kauhean mielenkiintoista. Minut palkitsee onnistuminen. On todella haastavaa, kun pääsee toteuttamaan ajatuksiaan erilaisissa toimintaympäristöissä, oppimaan uutta, iloitsemaan yhdessä henkilökunnan kanssa onnistumisista tai miettimään, mikä meni pieleen, mitä voidaan parantaa.