muutos Taidetta 70-luvulta

Transkriptio

1 Rakenne muutos Taidetta 70-luvulta Niilo Hyttinen, Eteläafrikkalainen kohtaaminen, 1978, öljy kankaalle, 160 x 120 cm, Oulun taidemuseon kokoelma. Kuva Mika Friman. Niilo Hyttinen, Kimmo Kaivanto, Inari Krohn, Rauni Liukko, Jarmo Mäkilä, Eino Ruutsalo, Sven-Olof Westerlund, Elonkorjaajat ja Galleria Halvat huvit Lönnströmin taidemuseo Raumalla

2 Sisällysluettelo Johdanto ja taiteilijaesittelyt Kati Kivimäki & Arja Roivainen Mikä on poliittista? Otso Kantokorpi toimittaja ja kriitikko On seurattava tähteä Muistikuvia 1970-luvulta Janne Koski Rauman taidemuseon intendentti Ilman taidetta elektroninen aikamme olisi painajainen Kati Kivimäki Lönnströmin taidemuseon johtaja s.3-4 s.5-7 s.8-10 s Rakennemuutos Taidetta 70-luvulta 2

3 1970-luvussa oli luonnetta. Harvassa ovat ne yli 40-vuotiaat, joiden muistoissa vuosikymmeneen ei liittyisi mitään mainittavaa. Energiaa säästettiin joka talossa, kansaa valistettiin, lapsia uhkailtiin ruokapöydässä Biafralla, ikkunoihin ripustettiin isokukallisia värikkäitä verhoja, kenkiä maalattiin, appelsiineja syötiin säästeliäästi, jauhelihapitsa ja pienet sähkögrillit yleistyivät ja Ruotsiin muutettiin paremman elannon toivossa. Vuoden 1968 kansannousut ja opiskelijamellakat olivat lieventyneet tai jalostuneet poliittiseksi ohjelmanteoksi. Elettiin taloudellisen laman varjossa, mutta usko ihmisen hyvyyteen ja parempaan tulevaisuuteen eli vahvana. Yhteiskunnallinen idealismi ei oikeutta ilman rakkautta -henkeen elävöitti nuorten aktivistien toimintaa. Taiteessa uusiksi aiheiksi nousivat luonnonsuojelu, työväenaate, maaltamuutto ja kansainvälisyys. Suomalaisen taiteen kantaaottavuus oli pitkälti työläisaiheissa ja realismissa, mutta myös taiteen uusia ja kokeellisempia ilmiöitä tuotiin esiin. Taiteen piirissä keskusteltiin taiteilijan ammatillisesta asemasta ja taiteen tehtävästä. Laadittiin kannanottoja ja ohjelmia asioiden kehittämiseksi. Vuonna 1972 perustettiin Kulttuurityöntekijöiden liitto, joka julkaisi vuonna 1975 taidepoliittisen ohjelman otsikolla Taide kuuluu kansalle. Taidemuseoissa kohdattiin uusi työkenttä kokeilevan taiteen, yleisötyön ja museokasvatuksen alueilla. Raumalla vuosikymmenen alku oli vilkasta ja optimistista taidekautta. Rauman taidemuseo avattiin vuonna 1970, ja uudessa taidemuseossa järjestettiin vilkkaasti näyttelyitä. Teresia Lönnström puolestaan myi tehtaansa vuonna 1973 ja teki samassa yhteydessä suuren lahjoituksen Suomen Kulttuurirahastolle tieteen ja taiteen hyväksi, sekä laati testamentin, jolle Lönnströmin taidemuseon nykyinen toiminta perustuu. Lönnströmin taidemuseon Rakennemuutosnäyttely esittelee taidetta, jota ei vähään aikaan ole nähty näyttelyissä ja jossa on kutkuttavaa nostalgiaa. Kriitikko Otso Kantokorpi ja intendentti Janne Koski loihtivat teksteissään esiin muistojensa 1970-lukua unohtamatta sen suhdetta nykypäivään. Toivotamme katsojille ja lukijoille hyviä hetkiä 1970-luvun parissa! Rakennemuutos Taidetta 70-luvulta 3

4 Niilo Hyttisen (s. 1940, Puolanka) teoksissa kuvastuu 1970-luvun rakennemuutos, tyhjenevän maaseudun pienviljelijäelämä ja maaltapako hän teki vaikuttavan sarjan maalauksia synnyinseutunsa pientilallisten elämästä. Teokset heijastelevat lama- Suomen tuntoja viiltävän humoristisesti malleinaan vakavailmeiset kainuulaiset ja taustana pohjoinen maalaismaisema. Kimmo Kaivannon (s. 1932, Tampere) lukujen maailmantilannetta kommentoivissa teoksissa keskeiseksi teemaksi nousee sodanvastaisuus ja huoli ympäristön tilasta. Lumpeiden peittämä rehevöitynyt järvimaisema, jossa kauneus ja tuho yhdistyvät, nousi aikanaan ympäristön tuhoamisen tunnuskuvaksi. Marssivat, osoittavat ja hakaristiksi muotoillut sormet ovat puolestaan pasifistisia kannanottoja. Inari Krohnin (s. 1945, Helsinki) teoksissa yhdistyy poliittis-yhteiskunnallinen sanoma ja uusrealistinen naivistinen yleisilme. Värikylläisistä mielenosoitus- ja marssikuvista välittyy suvaitsevaisuus ja ne heijastavat uskoa tulevaisuuteen ja kansainväliseen solidaarisuuteen. Krohnin kuvastoa ovat koko maalauspinnan täyttävät ilmeikkäät ihmisjoukot eri kansallisuuksineen, iloisesti hulmuavat punaliput, kesäiset saunakukat ja koivunoksat. Rauni Liukon (s. 1940, Vehmaa) lasikuituveistokset ovat yhteiskunnallisia kannanottoja ilman poliittista tai ideologista väritystä. Aikanaan runsaasti keskustelua aiheuttaneet todellista kokoa olevat ihmishahmot ovat sosiaalisia hätähuutoja yhteiskunnan tilasta malleinaan lapset, naiset ja työläiset. Uransa kuvataiteilijana aloittanut Eino Ruutsalo (1921 Kymi 2001 Helsinki) alkoi 1950-luvun alkupuolella tehdä kokeellisia lyhytelokuvia, kulttuuridokumentteja ja tilauselokuvia aiheinaan taide ja arkkitehtuuri. Kokeiluelokuvat syntyivät filmiä maalaten, piirtäen, raaputtaen, värjäten, syövyttäen ja valottaen. Elokuvien valo, liike ja kuvarytmi toistuu myös hänen kineettisellä ja koostetekniikalla tehdyssä kuvataiteessaan. Sven-Olof Westerlundin (s. 1935, Helsinki) suurikokoisten lyijykynäpiirrosten ja litografioiden aiheina ovat työtä tekevät ihmiset ja kansainvälinen solidaarisuus. Westerlundin taitavassa valokuvarealistisessa ihmiskuvauksessa jyrkät valot ja varjot on toteutettu verkkomaisella viivalla ilman tarkkaa ääriviivarajausta. Kuvissa vain kaikkein keskeisin ja merkityksellisin on kuvattuna. Elonkorjaajat-taiteilijaryhmä ( ) oli aikansa taiteen undergroundia. Se syntyi vaihtoehdoksi aikakauden sovinnaiselle taidekentälle korostaen yksilöllisyyttä, taiteidenvälisyyttä ja sitoutumattomuutta. Tämä poikkitaiteellinen ryhmä järjesti näyttelyitä ja happeningejä esitellen uusia taidesuuntauksia valokuvasta käsitetaiteeseen ja performanssiin Jan-Olof Mallanderin Eiraan Huvilakadulle perustamassa Halvat huvit / Cheap Trills -galleriassa. Ryhmään kuuluivat Pekka Airaksinen, Carolus Enckell, Antero Kare, Philip von Knorring, Olli Lyytikäinen, J.O. Mallander, Carl-Erik Ström, Ilkka Juhani Takalo- Eskola, Erik Uddström, Janne Vainio, Peter Widén ja Stuart Wrede sekä ryhmän fiktiivinen taiteilijahahmo Leo Ruuskanen. Jarmo Mäkilä (s. 1952, Rauma) maalasi luvun lopulla suuria realistisia sommitelmia valimotyöläisistä ja tehdasmiljöistä. Tummasävyiset tehtaat ja siellä uurastavat vahvat työmiehet vaihtuivat ennen vuosikymmenen loppua kulutuskulttuurista aiheensa ottaviin postmodernistisiin teoksiin. Rakennemuutos Taidetta 70-luvulta 4

5 Otso Kantokorpi Mikä on poliittista? Olen viime aikoina todennut usein, että taide on jälleen poliittisempaa kuin aikoihin ehkä yhtä poliittista kuin 1970-luvulla. Näin sanoessani en ole kuitenkaan koskaan kovinkaan tarkkaan miettinyt, mitä tuo 1970-luvun poliittisuus varsinaisesti oli. Tuntemani nuoremmat taiteilijat ovat vierastaneet vertailuani, koska he mieltävät 1970-luvun taidemaailmaan liittyvän politiikan puoluepolitiikaksi, joka heitä itseään ei liiemmin kiinnosta. Kukaan tuntemani nuori taiteilija ei liitä itseään 1970-luvulla syntyneeseen jatkumoon luvulla henkilökohtainen muuttui poliittiseksi ei vähiten feminismin vaikutuksesta. Tätä vaihetta elämme epäilemättä osin edelleenkin, sillä 1980-luvulla alkanut instituutioihin kohdistunut kritiikki ja identiteettipolitiikan tutkailu tuntuvat jatkuvan sammumattomalla innolla. Olen myös yhtä usein vierastanut kymmenluvuista puhumista, koska sillä tavoitetaan vain Inari Krohn, Ilojuhla, 1971, öljy kankaalle, 200 x 150 cm, Nykytaiteen museon, Kiasman kokoelma. Kuva Hannu Aaltonen/KKA. likiarvo tavoitellusta ymmärryksestä. Nyt kun joudun taas pysähtymään näiden asioiden äärelle, tajuan kuitenkin, että kyllähän minä itsekin olen nimenomaan 1970-lukulainen. Vuonna 1970 täytin kolmetoista; aloin sekä polttaa että juoda ja minulla oli ensimmäinen vakituinen tyttöystävä. Ihmiselle tietyt ikäkaudet ovat kai tulevaisuuden suunnan kannalta niitä merkittävimpiä. Koko 1970-luvun kirjoitin runoja. Kävin läpi erilaisia hippi-, vasemmisto- ja punkvaiheita ja vuosikymmenen lopulla pyrin turhaan Suomen Taideakatemian kouluun sekä Taideteolliseen korkeakouluun. Olen nähnyt nuorena aikalaisena kaikkien Rakennemuutos-näyttelyn taiteilijoiden töitä ja muistan myös heidät kaikki tuolta ajalta. Arvostin heitä silloin ja arvostan heitä yhtä vankkumattomasti myös nykyään. Muuttuiko mikään? Kun toimin Taide-lehden päätoimittajana vuodet , valikoin jokaisen numeron silmäilysivujen 30 vuotta sitten -palstalle tekstisitaatin 30 vuotta vanhasta numerosta. Näin tulin käyneeksi läpi kaikki lehden numerot vuosilta ja näin jälleen kerran, miten muun muassa Vietnamin sodan, kansainvälisen opiskelijaliikehdinnän, ranskalaissävytteisen uusrealismin ja angloamerikkalaisen pop-taiteen kautta siirryttiin 1960-luvulta 1970-luvulle sekä lähemmäksi omaa yhteiskuntaa että sen ongelmia. Nautin suunnattomasti sitaattien etsiskelystä. Kaikista tärkein ja samalla myös surullisin huomio oli se, että mikään ei koskaan tuntunut muuttuneen pätkääkään. Nyt teen sen saman. Olen miltei koko eilisen päivän istunut kahdessa keskiolutbaarissa Helsingin Punavuoressa työttömänä tai eläkkeellä olevien ystävieni kanssa ja mietiskellyt muun muassa tämän jutun kirjoittamista. Aamun aloitin lievässä kankkusessa lukien Taide-lehden ensimmäistä numeroa vuodelta Juhana Lepoluoto on artikkelissaan Taiteilija kehitysalueella haastatellut muun muassa Niilo Hyttistä, joka toteaa: Mene mihin tahansa kehitysalueen kyläbaariin ja juttele nuorten kanssa. Toivottomuus on olotila. Minusta tässä on kysymys heitteillejätöstä. Samaa voi sanoa vanhusten asemasta. Puhutaan rakennemuutoksista, mutta eikö yhteiskunta sentään ole ihmistä varten. Täytyykö nämä muutokset tehdä suurelle joukolle ihmisiä sietämättömäksi, jotta tehokkuus varmistuu? Sanaa kehitysalue ei enää arkikielessä käytetä liekö kyse jo resignaatiosta?, mutta sanalle rakennemuutos meillä on tapana edelleenkin naureskella sarkastisesti. En itse asiassa muistanut, että sanaa käytettiin jo näinkin varhain. Myöhemmin siihen lisättiin joidenkin poliitikkojen toimesta olisikohan asialla ollut Harri Holkeri? toki etumääre Rakennemuutos Taidetta 70-luvulta 5

6 hallittu, mikä sekään ei osoittautunut yhtään mitään tarkoittavaksi. Eufemismien aika alkoi jo siis 1970-luvulla. Sitä ennen oli kylmästi vain valehdeltu. Se oli siinä mielessä rehellisempää, että siitä saattoi jäädä edes kiinni, niin kuin toisinaan tapahtui. Mutta palatkaamme Hyttisen kommenttiin. Jos jätämme sanat kehitysalue ja etuliitteen kylä pois tekstistä, emme pystyisi millään päättelemään, kuvaako kommentti 1970-luvun vai 2000-luvun Suomea. Mitään ja siis hyvin painokkaasti mitään eroa ei ole. Mitään muutosta parempaan suuntaan ei ole tapahtunut, vaikka varallisuutemme on lisääntynyt moninkertaisesti. Kun historiaa periodisoidaan, aloitetaan epookit yleensä jostain tapahtumasta, johon kiteytyy jotain oleellista tulevasta. Samoin tehdään lopetuksen suhteen: Tapahtui sitä ja sitä, ja erään aikakauden voidaan näin katsoa päättyneen. Näiden kiteytymien ei yleensä ole tarkoituskaan olla koko totuus, mutta jotain olennaista niillä voidaan toisinaan saavuttaa. Teen yrityksen. Kun Niilo Hyttinen pohjoiseen palasi luku Suomen taiteessa alkoi, kun etelässä opiskellut ja siellä uraansa aloitellut Niilo Hyttinen palasi takaisin pohjoiseen ja ryhtyi vuonna 1970 maalamaan tunnettua kehitysaluesarjaansa. Jotensakin ulkokohtaisiksi jääneistä Vietnamaiheisista taideteoksista Hyttiseltäkin muistan maalauksen Vietnam, rakastettuni (1965) ja kotikutoisesta pop-taiteesta siirryttiin omaan yhteiskuntaan ja sen arkeen. Sellaisiin asioihin ja sellaisella tavalla, että Kulttuurityöntekijäin Liiton Leniniltä lainaama slogan Taide kuuluu kansalle kävi todeksi. Tai ainakin sen yritettiin käyvän todeksi. Muistan elävästi Rauni Liukon Ruuhkaratikan (1973). Tämä on totta! Tämän elämän tunnen ja näen ympärilläni! Muistan Sven-Olof Westerlundin häkellyttävän taidokkaat 1970-luvun lyijykynäpiirustukset työläisistä sen kuinka ne olivat ihan toista kuin yliopistoni seinällä pönöttävät tylsät ja tekopyhät muotokuvaposeeraukset. Ja muistan, kuinka Jarmo Mäkilä toi 1960-luvulla ulkokohtaiseksi jääneen poptaiteen takaisin taide-elämäämme ehkä osin vanhoilla keinoilla ja kuvakielellä mutta myös munaskuissa tuntuvalla sisällöllä. Se iski terävästi omaan aikaan ja kulttuuriin. Ja otetaan tähän saman tien myös epookin lopuksi eräs yritys. Taide-lehdessä pitkän elämäntyön tehnyt Jaakko Lintinen toteaa muistelmissaan Taide hidas, elämä lyhyt (Taide 2001) 1970-luvun päättyneen taide-elämässämme vuonna 1983, kun Roi Vaara teki Valkoisena miehenä intervention kansainvälisen kuvataidearvostelijain liiton AICA:n seminaariin Vanhalla Ylioppilastalolla kesken itäsaksalaisen alustajan puisevaa esitelmää. Esitelmä loppui kesken, ja 1980-luku alkoi vihdoin Suomessakin. Tähän näkemykseen on helppo yhtyä, sillä vielä edellisenä vuotena oli Suomen Taiteilijaseuran hallitus lähettänyt virallisen surunvalittelun Neuvostoliiton johdolle Leonid Brezhnevin kuoltua sydän kohtaukseen 10. marraskuuta.... ja kun meri teki kuolemaa luvulla taidemaailmamme myös puoluepolitisoitui. Kokouksissa istuttiin kirjaimellisesti eri puolilla pöytää, ja puheissa vilahteli sellaisia nykyään jo merkityssisällöltään suurelta osin unohdettuja ja omituisen tuntuisia sanoja kuten revari ja yleisdemokraatti. Kulttuurityöntekijäin Liitto julkaisi taidepoliittisen ohjelmansa Taide kuuluu kansalle (1975), johon silloin tällöin viitataan mutta jota harva nykyihminen on ihan oikeasti lukenut. Puisevan dogmaattisessa kirjasessa todetaan muun muassa: Mutta oikeakin näkemys voi toteutua vain silloin kun se kytkeytyy taisteluun rauhan, demokratian ja sosialismin puolesta, silloin kun sitä toteutetaan kiinteässä yhteydessä sosialismin ja kommunismin rakentamisen elävään käytäntöön. Mutta kyllä se taide kuului ihan oikeasti ihan oikeallekin kansalle. Mukaan tuli myös huoli ympäristöstä. Muistan vielä, kuinka elävä ja ennen Rakennemuutos Taidetta 70-luvulta 6

7 Eino Ruutsalo, Memory of Yesterday, , elokuva, 4 50, Ateneumin taidemuseon kokoelma. Kuva taiteilijan arkistosta. Rauni Liukko, Siivooja, 1972, sekatekniikka, lasikuitu, kangas, puu, k. 163 cm, Nykytaiteen museon, Kiasman kokoelma. Kuva Petri Virtanen/KKA. Jarmo Mäkilä, Rauman teräskourat, 1975, öljy kankaalle, 162 x 194 cm, Karhulan rahaston kokoelma, Rauma. Kuva Pekka Lehmuskallio. kaikkea elämänmyönteinen oli Leena Krohnin ja kirjoittama ja sisarensa Inari Krohnin kuvittama lastenkirja Vihreä vallankumous (1970) vielä silloinkin, kun luin sitä omalle pikkupojalleni lukujen vaihteessa. Ja mitä tulee ajankohtaisuuteen, oma poikani voi ikävä kyllä lukea sitä vielä omalle mahdolliselle jälkikasvulleen muutenkin kuin hassuna historiallisena muistomerkkinä eräästä ajasta, jonka huolet ovat jo pitkään olleet historiaa. Puoluepolitiikka löi toki leimansa liki koko 1970-luvun taidemaailmaan, mutta ei se siis kaikkia taiteilijoita koskenut. Monelle huoli maailman tilasta ylitti myös sosialistisen ja kapitalistisen maailman rajalinjat. Molemmat ideologiathan tuhosivat luontoa yhtä säälimättömästi, ja senkin taiteilijat huomasivat. Krohnin sisarusten kirjan lisäksi eräs aikakauden ikoni on Kimmo Kaivannon maalaus Kun meri kuolee II (1973) eri variantteineen. Tehtiinpä siitä jopa UNESCO:n postikorttikin, joka levisi ympäri maailmaa.... ja kun idästä nousi valo Kuva 1970-luvusta taide-elämämme poliittisena aikakautena on epäilemättä aivan liian kliseinen ja mustavalkoinen. Osa taiteilijoista ei ollut lainkaan kiinnostunut puoluepolitiikasta. Jan Olof Mallander oli kiinnostunut itämaisesta filosofiasta ja makrobiotiikasta samaan aikaan, kun Niilo Hyttinen kuvasi teoksissaan pientilallisia ja siirtotyöläisiä. Hän esimerkiksi järjesti Cheap Thrills -galleriassaan makrobioottisen näyttelyn, jossa tarjottiin joka päivä yksi makrobioottinen ruokalaji. Ja taas muistot tulvahtavat mieleeni. Muistan kuinka menin ensimmäistä kertaa Korkeavuorenkatu 3:n Kasvikseen syömään Porthanian opiskelijaravintolan tylsäannosten sijaan jotain vähän eksoottisempaa ja kuinka innokkaana lueskelin Oraansuojelijoiden julkaisemaa lehteä Uuden Ajan Aura ja olin hurmaantu- nut Mallanderin jutuista, niin vasemmistolainen kuin olinkin. Muistan myös, kuinka olin harmissani, kun he eivät tuolloin julkaisseet runojani. Mallanderia ei taidettu tuohon aikaan ymmärtää vielä kovinkaan laajoissa piireissä, ja Cheap Thrills -gallerian pioneeriluonnettakin on alettu arvostaa vasta myöhemmin. Saman koki epäilemättä Eino Ruutsalo, jonka kokeellinen elokuvataide oli vain harvojen herkkua. Muistan kuitenkin tuon arvoituksellisen hahmon, joka oli armoitettu avantgardisti siitäkin huolimatta, että hän oli toiminut hävittäjälentäjänä siinä sodassa, josta minun sukupolveni ei 1970-luvulla halunnut kuulla yhtään mitään. Olen juuri lukenut Mika Taanilan kattavan artikkelin suomalaisen kokeellisen elokuvan historiasta ja muun muassa Ruutsalon asemasta sen kehityksessä kirjassa Sähkömetsä (Kuvataiteen keskusarkisto 2007), ja tajuan jälleen entistä selvemmin, että meillä on useita hyviä syitä palata 1970-luvulle. Emme taida edes vielä ymmärtää ihan kaikkea sitä, mitä silloin tehtiin. Kaikki 1970-luvun kysymyksenasettelut ovat edelleenkin ajankohtaisia, lähestyy asiaa mistä tahansa poliittisesta viitekehyksestä käsin. Eikä kukaan taida olla vaatimatta taiteen kuulumista kansalle. Ihmisiä ei nimittäin vielä ole rationalisoitu pois, vaikka niitä baareihinkin piiloteltaisiinkin. Annan viimeisen puheenvuoron Mallanderille, jonka artikkeli Missä on maisema? ilmestyi samassa Taide-lehden numerossa kuin edellä siteerattu Hyttisen haastattelukin: Taide on aina jollain tavalla osa luontoa. Se edustaa luonnollisinta ihmisessä, se on aina tavallaan vastaus, vaihtoehto, mihin tahansa systeemiin, ylärakenteeseen, joka on mennyt vinoon. Tätä ei luonnollisesti voida rationalisoida. Vaikka rationalisoitaisiin pois kaikki kukat ja puut, maalarit jatkaisivat niiden maalaamista kauan sen takia että puita ja kukkia on yhtä paljon ihmisen sisässä kuin luonnossakin. Rakennemuutos Taidetta 70-luvulta 7

8 Janne Koski Kirjoittaja 70-luvulla On seurattava tähteä Muistikuvia 1970-luvulta Vuonna 1970 täytin 15. Seuraava noin kymmenen vuoden jakso 70-luvun Turussa koostui ensin uneliaan harmaista koulupäivistä ja sitten vähemmän harmaasta opiskeluajasta. Muistini pintaosiin tallentui tapahtumia, jotka tuntuivat silloin, ja tuntuvat vieläkin, tärkeiltä. Seuraavassa on valikoima muistijälkiä, joiden kautta voi hahmotella yhden polun läpi vuosikymmenen, henkilökohtaisen ja samalla ilmeisen yleisen luvun alusta muistan selkeimmin musiikin. Nuoruudessani äänilevy oli suurikokoinen esine, joka muistutti himmeästi hohtavia Saturnuksen renkaita, ja sitä käsiteltiin kunnioittavasti kuin pyhäinjäännöstä. Harras suhtautuminen asiaan tuotti tuloksia, Led Zeppelin loihti mielikuvituksellisempia ulottuvuuksia ja voimakkaampia elämyksiä kuin Tähti-lehden 1/1975 kansikuva Harri Dahlström, Leo Jokinen: Superprole, 1972 mitä siihen mennessä olin kohdannut. Kiinnostus visuaalisiin ja kirjallisiin taiteisiin avasi lisää kiehtovia perspektiivejä. Yhtenä kätketyn tiedon tyyssijana oli Turun kaupunginkirjasto, josta löysin oppaikseni ennen näkemättömiin maisemiin mm. William Blaken ja André Bretonin. Kirjaston painavien ovien takaa löytyi myös Jorma Elovaaran teos Vesimiehen aika: paljastettu salatiede (1972). Kirjaan ei voinut suhtautua ihan vakavasti, mutta suttuisesti painettu okkultinen hörhöily oli kuitenkin jotenkin kiinnostavaa. R-kioskista, jossa tuolloin oli mm. edustava valikoima ranskankielisiä pokkareita(!), ostin Elovaaran toimittamaa Tähti-lehteä. Enemmän kuin varsinainen tiedonlähde lehti oli itsessään taideteos. Tähden ulkoinen olemus tahattoman andywarholmaisine värikuvineen oli sopusoinnussa kemiallista tajunnan laajennusta ja ufoja käsittelevän sisällön kanssa. Maailmankuvani laajeni oudoille alueille, mutta samaisesta R-kioskista löytynyt Baudelaire todisti, että kiinnostuksella elämän ei niin arkiseen puoleen oli jo pitkät perinteet. Asioiden löytäminen tapahtui silloin hitaammalla rytmillä kuin internetin aikana. Ihmeitä tapahtui vähän kerrallaan, ja pienetkin löydöt olivat suuria. Fantasiakirjallisuuden harrastuksessa suuri askel oli löytää Wiklundin tavaratalon kirjaosastolta Clark Ashton Smithin teos Hyperborea. Seuraavalla kerralla liikkeessä asioidessani fantasiapokkareiden osasto oli kadonnut ja sen palaamista piti odottaa hyvin pitkään. Ajassa liikkuvista asioista sain tietää pääasiassa lehdistä. Nuorena taidehistorian opiskelijana tilasin Taide-lehden vuonna Lehden kiinnostavinta antia olivat ehdottomasti J.O. Mallanderin artikkelit, jotka olivat erinomaista johdatusta nykytaiteeseen ja monien ilmiöiden ymmärtämisestä olen velkaa juuri noille kirjoituksille. Myös Yrjänä Levannon tekstit olivat antoisia. Tilasin lehteä vuoteen 1979 asti. Vuosikymmenen loppuun mennessä uudet julkaisut syrjäyttivät lehden uuden kulttuurin tietolähteinäni. Vuoden 1979 viimeisessä Taide-lehdessä Mallander ja Yrjänä Levanto kirjoit- Rakennemuutos Taidetta 70-luvulta 8

9 Kaj Stenvall, Lapiomies, 1973, Öljy kankaalle, 120 x 160 cm, Turun kaupungin taidekokoelma / WAM, Valokuva: Toni Vuori / WAM Einar Hagnestadin näyttely Sagan om Ringen vuonna 1974 Wäinö Aaltosen museossa Turussa. tavat kiinnostavasti, mutta Uuden ajan aura ja Komposti ottivat maailmaa haltuun laajemmin kuin kuvan avuin, mikä sittemmin on taiteessakin osoittautunut käyttökelpoiseksi menettelyksi. Uusia impulsseja tarjottiin myös kaupungin kahdessa taidemuseossa. Dimensio-ryhmän näyttelyssä Wäinö Aaltosen museossa vuonna 1973 esiteltiin kineettistä taidetta. Näyttelytiedotteen mukaan Kineettisen taiteen tavoitteena on tieteellistaiteellinen yhteistyö ja taiteen yhteys fyysisiin, psykologisiin, sosiologisiin ja metafyysisiin ilmiöihin. Jean-Pierre Charrieren L homme esoterique (Esoteerinen mies), valoa hohtava lasikuitupää, oli ennen näkemätöntä scifiä, ja näyttelyjulkaisu hehkutti lisää: Hänen tietoisuutensa, joka on avautunut 360 tekee hänelle mahdolliseksi rekisteröidä kaikki mahdolliset vaikuttimet, muuttaa ne väreiksi, jotka heijastuvat niille, jotka tarvitsevat hänestä lähtevää valoa. Muistan vielä ihailevan ihmettelyni näitä tulevaisuuden visioita katsellessani. Vaikka 1970-luvun alkupuolen kiinnostusteni pohjavire oli joltisenkin romanttinen, ajan yhteiskunnallisesti suuntautuneesta taiteesta löytyi myös innostavia teoksia. Mieleen ovat jääneet erityisesti Harro Koskisen liikemerkit, liput ja siat. Sikaperheen riemastuttavan ensitapaamisen lämmin tunnelma ei ole väljähtynyt yhtään myöhemmissä jälleennäkemisissä. Realistien tuotannossa kosketti eniten Kaj Stenvallin kaunis varhaistuotanto. Stenvallin realismi oli valokuvamaisen tarkkaa, mutta teosten tunnelma poikkesi muusta näkemästäni. Hänen teoksissaan fyysinen työ yhdistyy luonnontunteeseen, ihminen ei ole vain työstään nauttiva tai kärsivä sosiaalinen olento vaan myös osa luontoa niin arvokkuudessaan kuin arkisuudessaan. Yhteiskunnallisen taiteen toisenlaista linjaa edusti underground-sarjakuvan perinnettä poliittisessa hengessä jatkava Harri Dahlströmin ja Leo Jokisen Superprole-sarjakuva (1972). Superprole on Teräsmiehen näköinen lippalakkipäinen hahmo, jonka rintamuksessa komeilee sirppi ja vasara. Turun maisemissa tapahtuvassa seikkailussa työväenluokan supersankari taistelee ketkuja porvareita vastaan ja pelastaa Vakka-Suomen makkaratehtaan luottamusmiehen vankilasta luvun alkupuolen tunnelmiini sopi hyvin myös Wäinö Aaltosen museossa vuonna 1974 ollut ruotsalaisen Einar Hagnestadin Sagan om ringen -näyttely. Sormuksen tarua en tuolloin tuntenut, mutta kuvien maailma tuntui heti tutulta, primitivistinen toteutus ja oudot maisemat vastasivat mielikuviani kaukaisen menneisyyden tarujen maailmasta. Kollaasit koostuivat taustaan naulatuista läpikuultavasti maalatuista tuohenpaloista. Maisemien osina oli erilaisia pieniä esineitä esim kellon koneiston rattaita. Hagnestadin näyttely ajoittui ylioppilaskevääseni, minkä jälkeen menin suorittamaan asevelvollisuuttani. Olisin tuolloin pitänyt huomattavasti parempana Rakennemuutos Taidetta 70-luvulta 9

10 vaihtoehtona aseistakieltäytymistä, mutta minulla ei senaikaisessa siviilipalvelusjärjestelmässä riittänyt siihen rohkeutta. Siispä istuin pian Kuuskajaskarin vartiotornissa entistä pettyneempänä asepalvelukseen ja fantasioin maalaavani yön pimeydessä pasifistishenkisiä kukkakuvioita saaren tykkeihin. Armeijan jälkeen aloitin opiskeluni Åbo Akademin taidehistorian laitoksella. Opetus keskittyi länsimaisen taiteen historiaan mutta kiinnostuin myös itämaisesta kulttuurista, etenkin zen-buddhismista ja siihen liittyvästä taiteesta. Kiinnostuin myös yhä enemmän uusimmasta, viimeisen parinkymmenen vuoden aikaisesta taiteesta, vaikka siitä ei juurikaan varsinaisessa, muuten niin loistavassa opetuksessamme puhuttu. Yksi tärkeimpiä näyttelyitä tuolloin oli Elonkorjaajat-ryhmän näyttely Tajunnan tarroja Amos Andersonin taidemuseosssa vuonna Näyttely toi raikasta ilmaa ja laajoja näköaloja taidemaailmaan. Aivan erityisesti ihailin Olli Lyytikäisen teoksia. Lyytikäisen sarjakuva aiheiset teokset olivat loistavaa poptaiteen psykologista realismia, ankan elämän traagista ulottuvuutta. Myös Mallanderin paperiveistoksissa yksinkertaisen eleen huumori, kauneus ja voima tuntuivat hienolta. Tero Kiiskisen, Outi Heiskasen ja Jukka Miettisen Mesopotamiasta Singaporeen näyttely oli Amos Andersonin museossa vuonna Näyttelyn kokoajat esittelivät Aasian matkoillaan keräämäänsä esineistöä sekä matkoihin liittyviä maalauksia. Näyttelykokonaisuus oli mykistävän upea. Idän kulttuurin fragmentit ovat esillä täyteen ahdetuissa vitriineissä. Näytteillepanotapa häkellyttää katsojan. Mieleen tulevat Edward Kienholzin holistiset teokset samoin kuin Juhani Harrin laatikkokollaasit kirjoitti Kimmo Sarje Ylioppilaslehdessä ( ). Visuaalinen kokonaisuus oli todellakin häkellyttävä, minusta kuitenkin eri tavalla kuin mitä Sarje ilmeisesti odotti yleisön ajattelevan. Mietin, miksei tällaisia näyttelyitä ole enemmän. Museotilojen yleinen kliinisyys ja väljän ripustuksen kaanon alkoivat tuntua kyseenalaisilta. Vuosikymmenen loppupuoli enteili uutta aikaa. Jälkihippeily muuttui punkiksi. Aloin kuunnella mitä sanottavaa Erkki Pirtolalla ja Nina Hagenilla oli, uusi tarina alkoi. Yksi käännekohta Turussa oli Hotelli Hamburger Börsin purkaminen vuonna Purkamista vastustettiin kiivaasti mm. mielenosoituksella, rakennus suruliputettiin ja yritettiin vallata, mutta taistelu hävittiin. Tämän ja eräiden muiden vanhan kaupunkiympäristön tuhoamista Yksityiskohta Tero Kiiskisen, Outi Heiskasen ja Jukka Miettisen Mesopotamiasta Singaporeen näyttelystä Amos Andersonin taidemuseossa vuonna Kuva kirjoittajan. vastustavien kamppailujen myötä mielialat muuttuivat osin kyynisemmiksi, mutta nämä pettymykset olivat uuden kulttuurin polttoainetta ja 80-luku alkoi villisti tanssien. Lähteet: Dimensio-ryhmän esitteet. Harri Dahlström (teksti), Leo Jokinen (kuvitus): Superprole 1/1972, SKATO r.y:n julkaisu Kimmo Sarje, Lähtö ja loitsu, Ylioppilaslehti Rakennemuutos Taidetta 70-luvulta 10

11 Kati Kivimäki Ilman taidetta elektroninen aikamme olisi painajainen. Viimeisen sadan vuoden aikana ihmiskunnan historiassa on koettu valtava muutos. (...) Se [taide, teatteri] on perusihmisen viesti toiselle perusihmiselle. Se onkin taiteen olemassaolon ikuinen oikeutus. Teknologinen tieto tarvitsee inhimillistä ymmärrystä. Sitä voi taide antaa ja meissä kehittää, sillä tieto ilman inhimillistä ymmärrystä johtaa aina Hiroshimaan. Uusi Taidemuseo on nähtävä ennenkaikkea taiteen toimintakeskuksena. Toisaalta se on paikka, johon talletetaan taiteen saavutuksia. Ateneumin taidemuseo ei ole ainoa paikka, mihin pyritään kokoamaan mestariteoksia. Paikallismuseoilla on oma tehtävänsä jo niiden teosten tallettajana, joita oman kotiseudun taiteilijat ovat tehneet ja joita sen alueella on onnistuttu kokoamaan. On myös muistettava, että Suomen kokoisessa maassa, missä välimatkat ovat pitkät, on museoiden hajasijoitus tärkeätä. ( Taidepäivää vietettiin Raumalla, Aamulehti ) Näiden sanojen saattelemana juhlittiin taiteiden suurta juhlapäivää Raumalla joulukuun 13. päivä vuonna Rauman taidemuseo avattiin, ja samana päivänä Rauman Taiteilijaseura vietti 25-vuotisjuhlaansa ja kaupunginteatteri juhli 30-vuotista toimintaansa. Taidemuseo saatiin Rauman Taideyhdistyksen, Rauman Taiteilijaseuran, Rauman kaupungin ja Opetusministeriön yhteisenä ponnistuksena. Vuonna 1969 Rauman Taideyhdistyksessä oli ryhdytty toimiin kauppias Efraim Bromanin vuonna 1795 rakennuttaman Pinnalan hankkimiseksi yhteiseen taidekäyttöön. Uusi taidemuseo suunniteltiin nykyaikaiseksi taidekeskukseksi, joka soveltuisi monenlaiseen taidetoimintaan. Varsinaisen näyttelytilan ja siihen liittyvien varastojen lisäksi yläkerran kaksi kabinettia varattiin pienelle kahvilalle, sisälle kaavailtiin grafiikan työhuoneita, historiallisesti ainutlaatuista laajaa sisäpihaa visioitiin konsertti-, kesäteatteri- ja ulkoilmakahvilatoiminnalle. Samoihin aikoihin Rauman Taidemuseon perustamisen kanssa oli Porissa laitettu alulle Porin taidemuseon perustaminen. Raumalla oli puolestaan alkanut kehityskulku, jonka seurauksena Lönnströmyhtiöiden pääomistaja Teresia Lönnström ( ) päätti myydä tehtaat. Myynnin yhteydessä hän teki merkittävän lahjoituksen Suomen Kulttuurirahastolle. Lahjoituksen kunniaksi Kulttuurirahasto tilasi kuvanveistäjä Laila Pulliselta Teresia ja Rafael Lönnströmin pronssisen kaksoismuotokuvan, joka esiteltiin Rauman Taidemuseossa vuonna Vuonna 1980 Teresia Lönnström laati testamentin, jossa hän määräsi perustettavaksi nimeään kantavan säätiön. Teresia ja Rafael Lönnströmin Säätiön tarkoitukseksi hän muotoili kuvataiteen tunnetuksitekemisen ja muun tukemisen sekä kotimuseon ylläpitämisen. Voinemme ajatella, että ratkaisuun johti yhtäältä se vilpitön yhteinen innostus, joka siivitti Rauman taidemuseon alkuvaiheita, ja toisaalta muiden talouselämän vaikuttajanaisten kuten Maire Gullichsen Noormarkussa ja Porissa ja Sara Hildén Tampereella antama esimerkki. Vuonna 1991 Teresia ja Rafael Lönnströmin Säätiö päätti pelastaa taiteen käyttöön kauppias Wladimir Sofronoffin vuonna 1912 rakennuttaman jugendtalon. Rakennuksessa toimi raatihuone ja poliisitalo vuosina , mutta uuden valtion virastotalon valmistuttua kiinteistön tulevaisuus oli uhattuna. Lönnströmin taidemuseo avattiin vuonna 1993 varsin samanlaisin tavoittein kuin Rauman Taidemuseo aikanaan luvun alussa lehdissä uutisoitiin Rauman Taidemuseon hurjista kävijämääristä: ensimmäisenä vuonna 1971 kävijöitä oli , vuonna 1974 peräti ! Vuoden 1974 suosituin näyttely oli ollut Nortamon Rauma, Rauman museon ja Taideyhdistyksen yhteisesti järjestämä kulttuurihistoriallinen näyttely Rauman purjelaivakauden ajoilta. Vuonna 1975 Raumalla järjestettiin taidemuseopäivät, joilla puhuttiin museopedagogiikasta ja oltiin huolissaan kuvaamataidon opetuksen vähenemisestä kouluissa ja toisaalta museoiden rahoituksesta. Samoihin aikoihin järjestettiin paneelikeskustelu taiteilijan roolista yhteiskunnassa. Nyt elämme vuotta Pääpiirteissään taideja museomaailmassa eletään samojen kysymysten äärellä kuin yli 30 vuotta sitten. Poliittisuus ja yhteiskunnallisuus ovat palanneet taiteeseen, taiteen Rakennemuutos Taidetta 70-luvulta 11

12 tarpeellisuutta tuodaan esiin juhlapuheissa, taiteilijan ammatillisesta asemasta ollaan huolissaan, yhteisöllisyys ja museopedagogiikka ovat taidemuseotyön keskeisiä tehtäväalueita, taidekoulutuksen piirissä pohditaan taiteilijan muuttuvia rooleja. Rakennemuutos-näyttelyn taiteilijoista raumalaissyntyinen taidemaalari Jarmo Mäkilä oli mukana jo taidemuseon avajaisnäyttelyssä, jolloin hän oli vasta 16-vuotias, mutta jo aloittanut opintonsa Ateneumissa. Nyt nähtävässä näyttelyssä on teoksia Mäkilän ensimmäisestä, Rauman taidemuseossa vuonna 1975 järjestetystä yksityisnäyttelystä. Muista Rakennemuutos-näyttelyn taiteilijoista Raumalla 1970-luvulla esittäytyivät ainakin Niilo Hyttinen Kuvakulma Pohjoiseen -näyttelyssä vuonna 1974 ja Inari Krohn Ars Rauma -75 -näyttelyssä. Lähteet: Taidepäivää vietettiin Raumalla, Aamulehti Kuvataiteen juhla, Satakunnan kansa Rauman taiteen suuri juhlapäivä, Turun Sanomat Taidemuseo on aktivoinut taideharrastusta Raumalla, Satakunnan kansa Taidemuseolla oli 19 erikoisnäyttelyn vuosi - Nortamon Rauman johdolla komeaan katsojaennätykseen, Länsi-.Suomi, Ars Rauma -75, Uusi Aika Taidemuseopäivät Raumalla Kuvataide jäänyt muiden jalkoihin, Turun Sanomat Rakennemuutos Taidetta 70-luvulta 12

13 Niilo Hyttinen, Kimmo Kaivanto, Inari Krohn, Rauni Liukko, Jarmo Mäkilä, Eino Ruutsalo, Sven-Olof Westerlund, Elonkorjaajat ja Galleria Halvat Huvit Lönnströmin taidemuseossa Tämä verkkokatalogi on tulostettavissa Lönnströmin taidemuseon verkkosivuilta: > näyttelyt > päätalo Näyttelyn suunnittelu Arja Roivainen Lönnströmin taidemuseon amanuenssi Elonkorjaajat-taiteilijaryhmän asiantuntija Antero Kare kuvataiteilija Katalogin toimitus Arja Roivainen & Kati Kivimäki Graafinen suunnittelu Reetta Niemensivu medianomi Valokuvat Hannu Aaltonen / KKA Mika Friman / Oulun taidemuseo Seppo Hilpo Pekka Lehmuskallio Lönnströmin taidemuseo Eino Ruutsalon arkisto Sakari Viika Petri Virtanen / KKA Lönnströmin taidemuseo, kirjoittajat, valokuvaaja Lönnströmin taidemuseon julkaisuja 23 ISBN Rakennemuutos Taidetta 70-luvulta 13