DIAKONIATYÖN PÄIHDEASIAKKAIDEN NÄKEMYKSIÄ AUTTAVASTA KOHTAAMISESTA

Transkriptio

1 DIAKONIATYÖN PÄIHDEASIAKKAIDEN NÄKEMYKSIÄ AUTTAVASTA KOHTAAMISESTA Marjukka Hamari Opinnäytetyö Kevät 2009 Diakonia-ammattikorkeakoulu, Oulun toimipaikka Hoitotyön koulutusohjelma Sairaanhoitaja (AMK)-diakonissa

2 TIIVISTELMÄ Hamari, Marjukka. Diakoniatyön päihdeasiakkaiden näkemyksiä auttavasta kohtaamisesta. Oulu, kevät 2009, 58 s. Diakonia-ammattikorkeakoulu, Diak Pohjoinen Oulu. Hoitotyön koulutusohjelma, Diakonisen hoitotyön suuntautumisvaihtoehto, sairaanhoitaja(amk)+diakonissan virkakelpoisuus. Opinnäytetyön tarkoituksena oli selvittää päihdeasiakkaiden näkemyksiä auttavasta kohtaamisesta diakoniatyöntekijän vastaanotolla. Tavoitteena oli tuottaa tietoa alkoholinkäytön puheeksi ottamisen merkityksestä sekä avun saamista edistävistä ja estävistä tekijöistä asiakkaan näkökulmasta myöhemmin tehtävää kehittämistyötä varten. Lisäksi selvitettiin asiakkaiden näkemyksiä seurakunnan tarjoamasta avusta päihdeongelmasta toipumiselle. Opinnäytetyö toteutettiin laadullisena tutkimuksena käyttäen eläytymismenetelmää. Aineistonkeruu suoritettiin Oulun evankelisluterilaisen seurakuntayhtymän Yhteisen seurakuntapalvelun erityisdiakonian päihdetyön leirillä keväällä Kertomuksia saatiin kaikkiaan 15. Aineisto analysoitiin induktiivisella sisällönanalyysillä. Tulosten mukaan päihdeasiakkaan auttava kohtaaminen perustuu päihdeasiakkaan kokemukseen omana itsenään nähdyksi tulemisesta. Hyvän kohtelun lisäksi työntekijältä vaaditaan auttavassa kohtaamistilanteessa vahvaa ja laaja-alaista ammatillista osaamista. Alkoholinkäytön puheeksi ottaminen on oleellinen päihdeasiakkaan auttavaan kohtaamiseen kuuluva hoitotyön interventio. Diakoniatyön päihdeasiakkaat kokevat voivansa saada kokonaisvaltaista, asiakaslähtöistä apua ja tukea päihdeongelmasta toipumiseen seurakunnasta. Seurakunta tarjoaa päihdeasiakkaalle myös mahdollisuuden yhteyden ja osallisuuden kokemiseen. Jatkotutkimushaasteeksi ehdotetaan tutkimusta siitä, mitä hengellisyys käsitteenä ja kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin vaikuttavana tekijänä merkitsee päihdeasiakkaille. Asiasanat: päihdeongelmaiset, auttaminen, kohtaaminen, diakonia, kvalitatiivinen tutkimus

3 ABSTRACT Hamari, Marjukka. Substance abusers insights about a helping meeting in diaconal work. 58 p. Language: Finnish. Oulu, Spring Diakonia University of Applied Sciences, Diak North Oulu. Degree Programme in Nursing, Option in Diaconal Nursing. Degree: Nurse + Deaconess. The purpose of this thesis was to clarify substance abusers insights about the kind of meeting that offers them help in diaconal work. The main aim of the thesis was to produce knowledge about the significance of bringing up the problem, alcohol abuse, at the meeting of a client and a deaconess. There was also an ambition to find out which factors, from the clients point of view, promote or prevent getting aid. Further, this thesis investigates how clients see the overall help provided by the congregation during the recovery process from a drinking problem. The knowledge produced in this thesis can be utilized in developing of diaconal work. This thesis was carried out as a qualitative study by using the method of empathizing. The data were collected in the form of written essays by the clients of Oulu Evangelical-Lutheran parishes diaconal work specialized in working with substance abusers. A total of fifteen essays were received. The research material was analyzed through inductive content analysis. The results indicated that a helping meeting with a substance abuser is based on his experience of being seen as his own self. In addition to good treatment, also a strong and broad professional ability is required enabling the aid that a client needs. Bringing up drinking is an essential nursing intervention in a supportive meeting between a client and a deaconess. The clients of diaconal work experience that they can get holistic, customer-oriented help and support to their recovery in the congregation. The congregation can also offer a client a possibility to experience communion and involvement. As a future research topic it is suggested a study about how spirituality as an ideal and a welfare promoting factor is seen by substance abusers in Finnish culture. Keywords: substance abuser, helping, meeting, diaconia, qualitative research.

4 SISÄLTÖ TIIVISTELMÄ... 2 ABSTRACT JOHDANTO PÄIHDEASIAKKAAN KOHTAAMINEN HOITO- JA DIAKONIATYÖSSÄ Päihteenkäyttäjän hoitava kohtaaminen Hoitotyö ja terveyden edistäminen Hoitava kohtaaminen päihdehoitotyössä Alkoholin suurkulutuksen haasteet päihdehoitotyölle Suurkulutuksen tunnistaminen ja puheeksi ottaminen Päihdeasiakkaan diakoninen kohtaaminen Diakonian perustehtävä ja kristillinen terveyskäsitys Diakoninen hoitotyö ja kohtaaminen Diakoninen päihdetyö OPINNÄYTETYÖN TARKOITUS JA TUTKIMUSTEHTÄVÄT TUTKIMUSMENETELMÄ JA OPINNÄYTETYÖN TOTEUTTAMINEN Opinnäytetyön tutkimuksellinen lähestymistapa Tutkimusaineiston kerääminen Tutkimusaineiston analyysi TUTKIMUSTULOKSET Päihdeasiakkaiden näkemykset puheeksi ottamisen merkityksestä Päihdeasiakkaiden avun saamista edistävät tekijät Päihdeasiakkaiden avun saamista estävät tekijät Seurakunnan tarjoama tuki päihdeongelmasta toipumisessa Tutkimusaineiston pohjalta syntyneet kertomukset Onnistunut kohtaaminen Epäonnistunut kohtaaminen POHDINTA Johtopäätökset Tutkimustulosten tarkastelua Opinnäytetyön eettisyys Opinnäytetyön luotettavuus Oppimiskokemukset ja jatkotutkimushaasteet LÄHTEET... 53

5 1 JOHDANTO Suomen väestön terveydessä ja hyvinvoinnissa on selkeästi nähtävissä sosiaalinen eriarvoisuus. Tämä tarkoittaa sitä, että ihmisten mahdollisuudet elää pitkään ja terveenä vaihtelevat huomattavasti heidän yhteiskunnallisen asemansa mukaan. Yleisesti voidaan sanoa, että mitä paremmassa yhteiskunnallisessa asemassa ihmiset ovat, sitä parempi on heidän terveytensä, sitä pitempään he elävät, ja sitä paremmat ovat heidän elintapansa keskimäärin terveyden kannalta. Yhteiskunnalliseen asemaan perustuvia terveyseroja kutsutaan nimellä sosioekonomiset terveyserot ja ne ovat yhteydessä esimerkiksi koulutukseen, työmarkkina-asemaan, ammattiasemaan ja tuloihin. Useat terveysongelmat ja haitalliset elintavat painottuvat vähän koulutusta saaneisiin, työttömyydestä kärsiviin, alhaisen ammattiaseman ja alhaisen tulotason väestöryhmiin. (Kansallinen terveyserojen kaventamisen toimintaohjelma ; Kestilä & Salasuo 2007, ) Alkoholin suurkulutus on yksi keskeisistä sairastuvuuteen ja kuolleisuuteen oleellisesti vaikuttavista elintapatekijöistä. Aikuisväestön alkoholinkäytössä sosioekonomiset erot näyttäytyvät siten, että ylemmissä sosiaaliryhmissä juodaan muita useammin, mutta runsas, humalahakuinen juominen on yleisempää alemmissa sosiaaliryhmissä. (Kestilä & Salasuo 2007, ) Terveyden edistämiskeskuksen julkaiseman Päihdebarometri 2007:n mukaan alkoholi ja sen liiallisesta käytöstä johtuvat monitahoiset seuraukset, kuten sairastavuus ja syrjäytyminen, ovat tällä hetkellä suomalaisen yhteiskunnan suurin ongelma (Terveyden edistämisen keskus 2007). Sairastavuuteen ja syrjäytymiseen johtavalta kierteeltä voidaan kuitenkin välttyä, mikäli liiallinen alkoholinkäyttö tunnistetaan ja siihen puututaan riittävän ajoissa. Avainasemassa alkoholin ongelmakäytön tunnistamisessa ovat sosiaali- ja terveydenhuollon ammattilaiset, jotka kohtaavat työssään apua tarvitsevia ihmisiä. (Käypä hoito 2005). Helamon (2009) mukaan terveydenhuollossa tunnistetaan tällä hetkellä vain 30 50% päihteiden riskikäyttäjistä. Tunnistetuista neljännes saa tietoa ja ohjausta ja heistä puolestaan noin joka kymmenes ohjataan päihdehoidon piiriin. Käytännössä tämä merkitsee sitä, että sadasta riskikäyttäjästä todennäköisesti vain muutama saa tarvitsemaansa apua ja hoitoa päihdeongelmaan ennen kuin häiriö muuttuu krooniseksi. Seuraukset puuttumattomuudesta näkyvät kuormituksena sosiaali- ja terveydenhuollossa, mutta etenkin inhimillisenä kärsimyksenä, joka ei yleensä rajoitu

6 6 päihteiden riskikäyttäjään itseensä, vaan koskee myös laajemmin hänen lähipiiriään. (Helamo 2009.) Varhaista puuttumista ja puheeksi ottamista on tutkimuksissa lähestytty työntekijän näkökulmasta sekä perusterveydenhuollon asiakkuuteen liittyen (Aira 2000; Behm 2005; Pirskanen, Laukkanen, Pietilä 2006). Myös seurakuntakontekstissa tapahtuvasta päihdeasiakkaiden kohtaamisesta on tehty tutkimuksia aiemmin, mutta niissäkin näkökulma on ollut työntekijän. Tutkimustulosten mukaan diakoniatyöntyöntekijät ovat kokeneet päihdeasiakkaiden kohtaamisen ja ohjaamisen haastavaksi. (Kangastalo & Railo 2007; Niinistö & Saari 2007.) Diakonian tehtävänä on etsiä, lievittää ja poistaa ihmisten hätää ja kärsimystä. Sen tavoitteena on parantaa ja eheyttää ihmistä yksilönä ja yhteisössä sekä auttaa häntä selviytymään vaikeuksienkin keskellä (Suomen evankelisluterilainen kirkko ia.). Kirkkojärjestyksen mukaan seurakunnan ja sen jäsenten tulee harjoittaa diakoniaa, jonka tarkoituksena on kristilliseen rakkauteen perustuva avun antaminen erityisesti niille, joiden hätä on suurin ja joita ei muulla tavoin auteta (Kirkkojärjestys 1991/1055). Seurakuntien diakoniatyö pyrkii siis tavoittamaan niitä ihmisiä, jotka ovat pudonneet yhteiskunnan turvaverkon ulkopuolelle. Kansallisessa terveyserojen kaventamisen toimintaohjelman toimeenpanosuunnitelmassa yhteiskunta velvoittaa kirkkoa ja seurakuntia osallistumaan omalta osaltaan alkoholihaittojen vähentämiseen (Kansallinen terveyserojen kaventamisen toimintaohjelma ). Tämän takia auttavan kohtaamisen ja alkoholin puheeksi ottamisen merkityksen tutkimista diakoniatyön päihdeasiakkaan näkökulmasta voidaan pitää ajankohtaisena ja tarpeellisena. Tämän opinnäytetyön tarkoituksena on selvittää diakoniatyön päihdeasiakkaiden näkemyksiä auttavasta kohtaamisesta. Opinnäytetyön tavoitteena on lisätä tietoa puheeksi ottamisen merkityksestä sekä avun saamista edistävistä ja estävistä tekijöistä diakoniatyöntekijän vastaanotolla. Lisäksi tavoitteena on selvittää, mitä apua ja tukea seurakunta voi tarjota päihdeongelmasta toipuvalle. Opinnäytetyön tuloksia voidaan hyödyntää diakoniatyön kehittämisessä.

7 7 2 PÄIHDEASIAKKAAN KOHTAAMINEN HOITO- JA DIAKONIATYÖSSÄ 2.1 Päihteenkäyttäjän hoitava kohtaaminen Hoitotyö ja terveyden edistäminen Sairaanhoitajan eettisten ohjeiden mukaan sairaanhoitajan tehtävänä on väestön terveyden edistäminen ja ylläpitäminen, sairauksien ehkäiseminen sekä kärsimyksen lievittäminen. Sairaanhoitaja auttaa kaikenikäisiä ihmisiä erilaisissa elämäntilanteissa. Sairaanhoitaja palvelee yksilöitä, perheitä ja yhteisöjä. Ihmisiä hoitaessaan hänen tulee pyrkiä tukemaan ja lisäämään heidän omia voimavarojaan sekä parantamaan heidän elämänsä laatua. (Sairaanhoitajaliitto 2009.) Hoitotyö on hoidollista ja inhimillistä toimintaa, joka liittyy ihmisen olemassaoloon ja sen merkitykseen sekä ihmisen tarpeisiin. Tämän lisäksi se on myös tietoon ja taitoon pohjautuvaa, tietoista ja tavoitteellista ammatillista toimintaa erilaisissa muutosprosesseissa olevien ihmisten auttamiseksi, ohjaamiseksi ja tukemiseksi. (Havio, Inkinen & Partanen 2008, 15.) Hoitotyön keskeisiä käsitteitä ovat ihminen, terveys, hoitotyön toiminta ja ympäristö (Havio ym. 2008, 14; Inkinen, Partanen & Sutinen 2006, 15). Hoitotyön tärkeimpiä arvoja ovat elämä ja sen kunnioittaminen, terveys ja sen ylläpitäminen ja edistäminen sekä kaikkein tärkeimpänä ihmisarvo. Arvot luovat perustan myös hoitotyötä ohjaaville periaatteille, joita ovat yksilöllisyys, asiakaslähtöisyys, terveys- ja voimavarakeskeisyys, itsemäärääminen ja omatoimisuus, jatkuvuus, turvallisuus, perhe- ja verkostokeskeisyys, yhteisöllisyys sekä kokonaishoidon periaate. (Havio ym ; Inkinen ym ) Inkisen, Partasen ja Sutisen (2006) mukaan hoitotyön tarkoituksena on auttaa ihmistä eri elämäntilanteissa vahvistamalla hänen fyysistä, psyykkistä ja sosiaalista terveyttään ja hyvänolontunnettaan, inhimillistä kasvuaan sekä hänen ihmissuhteidensa kehittymistä. Terveyden käsitettä määritellään hoitotyössä hyvin monin eri tavoin. Se on esimerkiksi hyvää oloa, tasapainoa, hyvinvointia, tietoisuuden kasvua sekä kykyä toimia ja suoriutua itsenäisesti. (Inkinen ym. 2006, ) Lauri ja Elomaa (2001) tuovat hoitotyön tavoitteisiin tiedollisen näkökulman; hoitotyön tavoitteena on myös ohjata ja opettaa ihmistä niin, että hänellä on riittävästi tietoa, jotta hän voi itse osallistua ja vaikuttaa hoidon suunnitteluun ja toteuttamiseen ja arviointiin. Lisäksi hoitotyön päämääränä on tukea ihmistä sopeutumaan uusiin muuttuneisiin terveys- ja

8 8 sairaustilanteisiin siten, että hän hyväksyy muutoksen ja oppii elämään sen mukaisesti. (Lauri & Elomaa 2001, 68.) Kaikessa hoitotyössä tavoitteena on yksilön, perheen ja yhteisön terveyden edistäminen, sairauksien ehkäisy ja hoito sekä kärsimyksen lievittäminen (Hallila 2005, 23). Terveyden edistämisen perustana ovat ihmisarvon ja itsenäisyyden kunnioittaminen, tarvelähtöisyys, omavoimaistaminen, oikeudenmukaisuus, osallistaminen, kulttuurisidonnaisuus ja kestävä kehitys (Savola & Koskinen-Ollonqvist 2005, 13). Terveyden edistämisen näkökulmasta terveys syntyy, sitä turvataan ja se voi heikentyä ihmisten arjen olosuhteiden, vuorovaikutuksen, elintapojen ja valintojen tuloksena. Terveys on sinänsä tärkeä hyvinvoinnin ulottuvuus, mutta samalla se on myös voimavara, joka voi edistää taloudellista hyvinvointia, sosiaalista vuorovaikutusta, itsensä toteuttamista, arki-päivän tehtävistä suoriutumista ja monia muita ihmisten tärkeinä pitämiä asioita. (Koskinen 2003.) Inhimillisesti katsoen ensisijaisesti pitäisikin pyrkiä terveyden edistämiseen ennen kuin erilaisia terveyshaittoja ehtii syntyä. Terveyden edistäminen ja ennalta ehkäisevä työ lisää yksilöiden ja perheiden hyvinvointia ja säästää hyvin toteutettuna pitkällä tähtäimellä myös yhteiskunnan varoja. (Laari, Opari & Varamäki 2008, 22.) Tutkimukset ovat osoittaneet, että kokonaisvaltaiset lähestymistavat terveyden edistämisessä ovat tehokkaimpia. Useammalla tasolla vaikuttavat toimenpiteet ovat tehokkaampia kuin yhteen ainoaan tasoon tukeutuvat. Jotta terveyden edistämisellä olisi vaikutusta, toiminnan on oltava jatkuvaa ja ihmisten on oltava toiminnan ja päätöksen-teon ytimessä. (Koskenvuo & Mattila 2003.) Terveyden edistäminen muodostaa jatkumon, jolle on ominaista prosessiluonne eli se etenee tavoitteista toiminnan kautta tuloksiin ja vaikutuksiin (Savola & Koskinen-Ollonqvist 2005, 14) Hoitava kohtaaminen päihdehoitotyössä Päihdehoitotyö on hoitotyön osaamisalue, jossa hoitotyön keinoin edistetään terveyttä, ehkäistään päihteiden käyttöä ja vähennetään päihdehaittojen riskejä. Siinä myös hoidetaan ja kuntoutetaan päihteistä riippuvaista ihmistä ja hänen läheisiään. (Inkinen ym. 2006, 12.) Päihdehoitotyössä terveys on useista eri näkökulmista tarkasteltuna vakavasti uhattuna. Siksi onkin tärkeää pyrkiä selvittämään, millainen rooli päihteiden käytöllä on ihmisen jokapäiväisessä elämässä ja minkälaisen merkityksen hän itse ja hänen lähiympäristönsä tilanteelle antavat. (Havio ym. 2008, 14.) Terveyden edistäminen päihdetyössä on terveyttä tukevien mahdollisuuksien etsimistä, luomista ja

9 9 lisäämistä, terveydelle myönteisten asioiden tukemista ja terveyttä tuottavien muutosten aikaan saamista sekä terveyden tasa-arvon lisäämistä (Terveyden ja hyvinvoinnin laitos 2008). Päihdehoitotyössä ihminen määritellään hänen itsensä, perheen, ryhmän tai yhteisön näkökulmista. Humanistisen ihmiskäsityksen mukaan päihteidenkäyttäjä, aivan kuten kaikki ihmiset, elää jatkuvassa muutosprosessissa. Hän kykenee saamaan aikaan muutoksia ja kasvamaan. Ihminen on itsestään ja ympäristöstään tietoinen, johonkin pyrkivä ja merkityksiä luova. Hoitajan ja päihteidenkäyttäjän kohtaamisessa molemmat tuovat tilanteeseen oman menneisyytensä, nykyisyytensä ja tulevaisuutensa sekä niiden tuomat merkitykset. (Havio ym. 2008, 14; Inkinen ym. 15.) Hyvä päihdehoito pyrkii edistämään asiakkaan hyvää elämää ja sen määrittelyssä asiakas on avainasemassa. On kuitenkin tärkeää, että hoitajalla on näkemystä hyvää elämää tuottavasta päihdehoidosta. Hoidon suunnitelma syntyy asiakkaan ja hoitajan vuoropuhelussa. (Mattila 2007, 60.) Päihdehoitotyön toteuttamiseen vaikuttaa se, millaisessa ympäristössä hoitaja työskentelee, millaisen vuorovaikutussuhteen hän luo asiakkaaseen ja hänen läheisiinsä sekä millaisia hoitotyön auttamismenetelmiä hän työskentelyssään käyttää. Päihdehoitotyön kokonaisuus koostuu terveyttä edistävästä, päihteidenkäyttöä ja sen aiheuttamia haittoja ja sairauksia ehkäisevästä päihdetyöstä, sekä korjaavasta, hoitavasta ja kuntouttavasta alkoholinkäytön aiheuttamien haittojen ja kärsimysten lievittämisestä. Perustana muutoksille ovat asiakkaan olemassa olevat voimavarat. Päihdehoitotyössä ympäristön tarkastelun keskiössä on asiakas sekä hänen fyysinen, sosiaalinen ja toiminnallinen ympäristönsä. Tarkastelussa pyritään tavoittamaan konkreettisten tekijöiden lisäksi ympäristön laadullisia ominaisuuksia sekä yhteistyömahdollisuuksia. (Havio ym. 2008, 15.) Päihteenkäyttäjän hoitavalla kohtaamisella tarkoitetaan hoitajan hoidollista ja ammatillista asennoitumista päihteenkäyttäjään. Hoitavan kohtaamisen tunnusmerkkinä voidaan pitää hoitajan myönteistä, kunnioittavaa, hyväksyvää ja myötäelävää suhtautumista päihteenkäyttäjää kohtaan. Ammatillinen ja empaattisesti hyväksyvä hoitava kohtaaminen toteutuu, mikäli hoitaja toisaalta kykenee pitämään toista ihmistä vertaisenaan, mutta toisaalta erillisenä itsenäisenä ihmisenä. Tällöin hoitaja voi hyödyntää vuorovaikutustilanteessa herääviä omia tunnekokemuksia, jotka auttavat häntä ymmärtämään, auttamaan ja vastaamaan päihteenkäyttäjän tarpeisiin, mutta toisaalta se tarjoaa hänelle mahdollisuuden etäisyyteen ja objektiivisuuteen,

10 10 jotka ovat tarpeen tilanteen arvioimisessa ja hoidollisten päätösten tekemisessä. (Havio ym. 2008, 24; Inkinen ym. 2006, ) Myös Blombergin ja Sahlberg-Blomin tutkimuksen mukaan auttamistilanteet voivat tapahtua aidosti, turvallisesti ja läheisesti, mikäli työntekijän ymmärtää irtautumisen ja erillään olemisen merkityksen. Kohtaamisen ei pidä myöskään perustua itsensä tarpeelliseksi tuntemiseen, vaan keskiössä on aina asiakkaan hyvän elämän edistäminen. (Blomberg & Sahlberg Blom 2007, ) Päihdetyössä hoitava kohtaaminen perustuu hoitosuhteen luottamuksellisuuteen. Luottamuksellisessa hoitosuhteessa päihteenkäyttäjällä on mahdollisuus olla oma itsensä, tuntea itsensä hyväksytyksi omana itsenään ja puhua asioistaan avoimesti. Luottamuksellisuutta vahvistavat tunne hoitajan halusta ja pyrkimyksestä auttaa sekä hänen ammatillisesta osaamisestaan, joka ilmenee tarkoituksenmukaisena hoidollisena lähestymistapana. Luottamuksellisen hoitosuhteen rakentaminen päihteenkäyttäjän kanssa ei kuitenkaan ole helppoa, sillä asiakkaalla saattaa olla aiempi kokemus siitä, ettei puhuminen ole helpottanut tai auttanut hänen tilannettaan. Päihdeongelmainen ihminen on myös usein kokenut pettymyksiä, jotka heikentävät hänen kykyään luoda ja ylläpitää ihmissuhteita. Varsinkin hoidon alkuvaiheessa on tyypillistä, että päihteenkäyttäjä pyrkii kieltämään, peittelemään ja salailemaan asioitaan ja päihteidenkäyttöään estäen luottamuksellisen suhteen syntymistä. Hoitajan keskeisenä haasteena onkin päihdeongelman työstämistä haittaavien esteiden ylittäminen. (Havio ym. 2008, 25 26; Inkinen ym. 2006, ) Edistääkseen luottamuksellisen suhteen syntymistä ja päihteenkäytöstä puhumista hoitajan tulisi asennoitua päihteenkäyttäjään inhimillisesti ja ystävällisesti, mutta kuitenkin neutraalisti ja ammatillisesti. Oikea asenne vähentää päihteenkäyttäjän ahdistusta ja edistää hänen sitoutumistaan hoitoon. Neutraalius tarkoittaa hoitajan sopivaa fyysistä etäisyyttä sekä avointa, inhimillistä, kunnioittavaa ja rauhallista asennetta ja käytöstä. Se tarkoittaa myös hoitajan kykyä omien tunnetilojensa tunnistamiseen ja hallintaan. Hoitajan neutraali asiallisuus ja päihteenkäyttäjän kohtaaminen tasavertaisena vastuullisena ihmisenä herättää luottamusta ja vahvistaa itsemääräämisoikeutta ja siten ylläpitää hoitavaa kohtaamista. Osaltaan neutraalius myös suojaa hoitajaa, hänen ammatillista rooliaan ja henkilökohtaista koskemattomuuttaan. (Havio ym. 2008, 27; Inkinen ym. 2006, 132.) Kohtaamistilanteessa molemmilla osapuolilla on oikeus toimia autonomisesti ja kummankin velvollisuus on kunnioittaa toisen autonomiaa. Molemmat myös kantavat vastuun omasta toiminnastaan. Asiakkaan ihmisyyden kunnioittaminen ja sen

11 11 esiintuominen vuorovaikutuksessa vahvistavat häntä ja rohkaisevat ottamaan vastuuta elämästä. (Mattila 2007, 57.) Päihteenkäyttäjän hoitavassa kohtaamisessa hoitajan kärsivällisyys joutuu koetukselle. Kärsivällisyyttä on ennen kaikkea antaa tilaa ja aikaa päihteenkäyttäjän elämän erilaisille vaiheille. On tärkeää muistaa, että päihteenkäyttäjä tuo asioista esille siinä järjestyksessä ja aikataulussa, joka on tarkoituksenmukaista suhteessa hänen omiin voimavaroihinsa kohdata vaikeita asioita. Hoitajan osa on sallia ja sietää hoitosuhteen epämääräisyyttä ja päättämättömyyttä. (Havio ym. 2008, 28; Inkinen ym. 2006, 133.) Päihdepotilaiden hoito on usein haastavaa eikä aina tuo hoitohenkilökunnalle onnistumisen kokemuksia. Tämä ei kuitenkaan oikeuta hoitohenkilökuntaa ammattietiikasta poikkeamiseen, epäasialliseen käytökseen tai pessimismiin hoidon suhteen, koska osa potilaista hyötyy hoidosta merkittävästi. Hoidon ainoana tavoitteena ei tule olla päihteettömyys, vaan kaikki potilaan terveyden ja elämänlaadun paraneminen on tärkeää. (Lääkärin käsikirja 2005.) Päihdehoitotyössä tarvitaan myös nöyryyttä hyväksyä oma rajallisuutensa (Havio ym. 2008, 29; Inkinen ym. 2006, 135; Mattila 2007, 59.). Hoitohenkilökunnan on hyväksyttävä mahdolliset pettymykset ja oivallettava hoidon tulosten voivan olla monin tavoin positiivisia, vaikka itse riippuvuus ei häviäisikään. Oleellista on kuitenkin ihmisen itsensä sitoutuminen alkoholin käytön vähentämiseen tai lopettamiseen. (Lääkärin käsikirja 2005.) Arvostava kohtaaminen vahvistaa asiakkaan kokemusta täysiarvoisesta ihmisyydestään. Päihdeongelman sitkeys, elämänhallinnan vaikeus tai päihteenkäyttäjän mahdollisesti syrjäytynyt elämäntapa eivät vähennä hänen ihmisarvoaan eivätkä hänen oikeuttaan saada tarkoituksenmukaista hoitoa sekä hyvää kohtelua. (Mattila 2007, 60.) Päihteenkäyttäjän kohtaamisessa on ensiarvoisen tärkeää aito ja rehellinen läsnäolo. Hoidollisen vuorovaikutuksen suurin este on hoitajan tarve ja yritys olla jotain muuta kuin mitä hän on. Päihdehoitotyötä tekevän hoitajan tulee olla rehellinen itselleen ja omille tunteilleen. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että hoitaja ilmaisisi omia kielteisiä tunteitaan asiakkaalle tätä loukaten, vaan sitä, että hän tiedostaa omat tunteensa. Toisaalta rehellisyys merkitsee rohkeutta tunnistaa, myöntää ja myös hyväksyä omat tunnereaktiot. Lisäksi työssä tarvitaan rohkeutta päihteenkäyttöön ja siihen liittyviin ongelmiin tarttumisessa sekä asiakkaan terveyden, terveyskäyttäytymisen, kokonaiselämäntilanteen ja voimavarojen kartoittamisessa. Tähän tuki löytyy ammatillisesta osaamisesta ja toiminnan eettisestä perustasta. (Havio ym. 2008, 28 29; Inkinen ym. 2006, ) Työssä heräävien tunteiden totuudelliseen kohtaamiseen ja työstämiseen tarvitaan itsetuntemusta ja voimavaroja, joiden

12 12 vahvistamisessa ja sitä kautta hoitajan työssä jaksamisen tukemisessa työnohjauksella on oleellinen merkitys (Mattila 2007, 60). Toivo kohtaamistilanteessa ylläpitää ajatusta mahdollisuudesta muuttua ja uudistua. Toivo lisää ihmisarvon tunnetta ja kykyä tarkastella asioita sellaisina kuin ne ovat. Toivo synnyttää rohkeutta toimia, ottaa kantaa ja antaa päihteenkäyttäjälle todenmukaista palautetta. Pienetkin muutokset ja edistysaskelet voivat vapauttaa uusia päihdeongelmasta toipumiseen tarvittavia voimavaroja. (Havio ym. 2008, 30; Inkinen ym. 2006, 135.) Päihteidenkäyttäjien muutosprofiileja tutkittaessa on havaittu eri ihmisten kesken olevan huomattavia eroja muutosvalmiuden suhteen. Pitempi koulutus, naissukupuoli, lasten kanssa asuminen ja parisuhteessa eläminen olivat johdonmukaisesti yhteydessä parempaan muutosvalmiuteen. Hoitoon vapaaehtoisesti tulleet ja täysraittiutta tavoittelevat olivat muutosvalmiimpia kuin muut. (Saarnio & Knuuttila 2006, ) Alkoholin suurkulutuksen haasteet päihdehoitotyölle Nykykäsityksen mukaan alkoholin käyttäjät voidaan jakaa kolmeen ryhmään: kohtuukäyttäjiin, varhaisvaiheen suurkuluttajiin ja alkoholiriippuvaisiin. Näistä varhaisvaiheen suurkuluttajien alkoholin käyttö on niin runsasta, että sen jatkuessa samalla tasolla, se tulee todennäköisesti aiheuttamaan heille terveydellisiä ja sosiaalisia haittoja. (Aalto 2001.) On arvioitu, että alkoholin suurkuluttajia on Suomessa Terveydenhuollon naispotilaista heitä on noin 10 % ja miespotilaista lähes 20 %. (Aalto 2001, 2970;Havio ym. 2008, 55; Käypä hoito 2005.) Suurkulutuksella tarkoitetaan alkoholinkäytön riskirajan ylittymistä säännöllisesti alkoholin käytössä. Riskirajalla tarkoitetaan sitä vuorokaudessa nautittua enimmäismäärää alkoholia, joka ei keskimäärin vielä merkittävästi lisää terveyshaittoja. Suomessa riskirajaksi on määritelty miehillä 40g vuorokautta kohti ja naisilla 20g vuorokautta kohti. Käytännössä suurkulutuksen rajana pidetään siis miehillä yli seitsemää ja naisilla yli viittä ravintola-annosta kerralla. Toisaalta kyse ei kuitenkaan ole turvarajasta, vaan yksilölliset erot ovat suuria. (Kaarne 2008; Kaarne 2009; Käypä hoito 2005; Niemelä & Laine 2000, 1.) Nämä erot alkoholin vaikutuksissa ja terveysriskeissä riippuvat ainakin sukupuolesta, painosta, iästä, perimästä, sairauksista, mielentilasta, ympäristöstä ja lääkityksestä. Ehdotonta absolutismia edellyttäviä tilanteita ovat raskauden lisäksi esimerkiksi kyvyttömyys pitäytyä kohtuulliseen määrään tai sairaus, joka pahenee pienestäkin alkoholimäärästä. Lisäksi

13 13 tulee ottaa huomioon käytön hallintaan liittyvä niin kutsuttu tilanneraittius, jota vaaditaan esimerkiksi ajoneuvoa kuljetettaessa ja työaikana. (Havio ym. 2008, 55,70.) Alkoholin suurkulutuksen terveydelliset haitat ovat merkittäviä, sillä se vaurioittaa lähes kaikkia ihmiskehon kudoksia: keskushermostoa, hengitysteitä ja ruuansulatuskanavaa, maksaa, haimaa sekä sydän- ja verisuonielimistöä. Alkoholinkäyttö vaikuttaa eri hormonien tuotantoon ja aineenvaihduntaan sekä vaikeuttaa verensokeritasapainon hallintaa. Runsaan energiapitoisuuden takia alkoholi lisää helposti paino-ongelmia ja nostaa veren rasva-arvoja. (Havio ym. 2008, 71 79; Niemelä & Laine 2000, 6 21; Käypä hoito 2005.) Alkoholin käytöstä johtuvia psyykkisiä häiriöitä ovat esimerkiksi alkoholiriippuvuus, masennus, ahdistuneisuus ja pelkotilat sekä unihäiriöt (Havio ym. 2008, 76; Niemelä & Laine 2000, 25 29; Käypä hoito 2005). Alkoholin suurkulutus lisää myös huomattavasti tapaturmariskiä (Niemelä & Laine 2000, 21 22). Alkoholinkäyttäjillä liikennetapaturman vaara kasvaa suhteessa veren alkoholipitoisuuteen. Muita alkoholinkäytöstä aiheutuvia tapaturmia ovat kaatumiset, palovammat, hukkumiset ja työtapaturmat. Lisäksi alkoholin käyttö kasvattaa riskiä joutua väkivaltatilanteisiin. (Käypä hoito 2005.) Päihteiden käyttöön liittyy myös monenlaisia sosiaalisia haittoja. Se altistaa ihmissuhdeongelmille perheen sisällä, mutta myös suhteessa ympäristöön. Perheen sisällä se voi johtaa parisuhdeongelmiin, perheväkivaltaan ja useimmissa tapauksissa perheen lasten normaalia suurempaan avun ja tuen tarpeeseen. Alkoholistiperheiden lapsilla on myös suurempi riski alkoholisoitua tai altistua muille päihdeongelmille. Runsas alkoholin käyttö voi näkyä myös monentyyppisinä elämänhallinnan vaikeuksina tai epäsosiaalisena käytöksenä. (Niemelä & Laine 2000, ) Kuten monet nykyisistä kansantaudeistamme, myös alkoholin suurkulutuksen haitat on kuitenkin ehkäistävissä. Sosiaali- ja terveysministeriön selvitysten mukaan terveydenhuollon vaikutus väestön terveyteen on vain prosenttia suurimman vaikutuksen ollessa elintavoilla ja elinympäristöllä. Ensiarvoisen tärkeää olisikin saada ihmiset tiedostamaan omien valintojensa ja elintapojensa vaikutus terveydentilaansa, sillä tautien ennaltaehkäisy on aina sekä halvempi että inhimilliseltä kannalta parempi vaihtoehto kuin vikojen korjaaminen jälkikäteen. (Sosiaali- ja terveysministeriö 2006.)

14 Suurkulutuksen tunnistaminen ja puheeksi ottaminen Jotta alkoholi aiheuttaisi mahdollisimman vähän haittoja, sen tuomiin ongelmiin tulisi puuttua mahdollisimman varhaisessa vaiheessa. Sosiaali- ja terveydenhuollon palveluissa alkoholinkäytön voi ottaa puheeksi monella tavalla. Päihteiden käyttöä on hyvä kysyä suoraan ja selkeästi, sillä silloin potilaalla on ainakin mahdollisuus päästä kertomaan ongelmastaan. (Pirskanen, Laukkanen & Pietilä 2006, ) Suomalaisten alkoholiasenteita kartoittaneessa tutkimuksessa ilmeni, että suomalaisista 87 % mielestä alkoholia koskevat tiedustelut ja neuvot kuuluvat osaksi normaalia vastaanottokäyntiä, eikä neuvonnan koeta omallakaan kohdalla olevan haitaksi. Naisista peräti yhdeksän kymmenestä pitää asiaa sopivana, miehistä 83 prosenttia. (Laari ym. 2008, 19.) Potilaan on usein vaikea muistaa käyttämänsä alkoholin määrää, ja etenkin ne potilaat, jotka eivät vielä ole päihteistä riippuvaisia, aliarvioivat usein käyttöään. Tästä syystä ongelman varhainen tunnistaminen on vaikeaa ja sen toteamiseksi tarvitaan useita eri välineitä, kuten haastattelua ja kyselyitä sekä kliinistä tutkimusta. Kliinisessä tutkimuksessa tarkkailtavia asioita ovat esimerkiksi syke, verenpaine, hikoilu, ahdistus, levottomuus, eteisvärinä, lihastoiminnan liikavilkkaus, murtumat, naarmut, palovammat, hoitamaton ihottuma, turpeat korvasylkirauhaset tai huono suuhygienia. Lisäksi otetaan laboratoriokokeita, jotka tosin osoittavat suurkulutuksen varhaisvaiheessa heikosti ja niillä onkin suurempi merkitys myöhemmin alkoholismin hoidon tuloksellisuuden seuraamisessa. Alkoholin kroonisen riskikäytön diagnostiikan ei tulisi koskaan perustua pelkkiin laboratorioarvoihin, vaan aina myös taustatietoihin sekä kyselyihin, jotka ovat osoittautuneet herkimmiksi mittareiksi alkoholin suurkulutuksen varhaisvaiheen tunnistamisessa. (Käypä hoito 2005.) Noin puolet alkoholin varhaisvaiheen suurkuluttajista on halukkaita osallistumaan miniinterventiohoitoon, ja sen tulisikin automaattisesti kuulua osaksi vastaanottokäyntiä (Laari ym. 2008, 22). Mini-interventio on alkoholin varhaisvaiheen suurkuluttajien hoitoon kehitetty menetelmä, jossa lääkäri tai hoitaja tunnistaa alkoholin suurkuluttajan ja antaa hänelle tunnistamisen jälkeen syyllistämättä tietoa alkoholin haitoista ja sen mahdollisesta yhteydestä potilaan oireisiin. Potilaan niin halutessa voidaan määritellä tavoite juomisen vähentämiseksi tai lopettamiseksi. Lisäksi sovitaan usein seurantakäynneistä ja annetaan mukaan kirjallista aineistoa. Mini-intervention on osoitettu olevan tehokas ja edullinen tapa ehkäistä ja vähentää alkoholihaittoja ennen alkoholiriippuvuuden kehittymistä. (Aalto 2001; Havio ym. 2008, ; Inkinen ym.

15 , ; Lääkärin käsikirja 2005; Niemelä & Laine 2000, 46 47; Työterveyslaitos 2006.) Mini-intervention lisäksi varhaisvaiheen päihdetyössä käytetään lyhytneuvontaa ja motivoivaa haastattelua. Lääketieteellinen tutkimus on osoittanut, että perusterveydenhuollossa lyhytneuvonta on suurkulutuksen vaiheessa vaikuttanut päihteiden käyttöön merkittävästi. Lyhytneuvonnan peruselementit perusterveydenhuollossa ovat kysely, keskustelu, selvittely ja neuvonta, joiden kautta potilasta autetaan tiedostamaan riskikäyttö. Yleensä tavoitteena on kohtuukäyttö. (Kaarne 2009.) 2.2. Päihdeasiakkaan diakoninen kohtaaminen Diakonian perustehtävä ja kristillinen terveyskäsitys Diakonia on yksi kirkon perustehtävistä, sillä kirkkolain mukaan kirkon tehtävänä on julistaa tunnustuksensa mukaisesti Jumalan sanaa, jakaa sakramentteja sekä toimia muutenkin kristillisen sanoman levittämiseksi ja lähimmäisenrakkauden toteuttamiseksi (Kirkkolaki 1993/1054). Diakonian tehtävänä on etsiä, lievittää ja poistaa ihmisten hätää ja kärsimystä. Sen tavoitteena on parantaa ja eheyttää ihmistä yksilönä ja yhteisössä sekä auttaa häntä selviytymään vaikeuksienkin keskellä. (Suomen evankelisluterilainen kirkko ia.) Kirkkojärjestyksen mukaan seurakunnan ja sen jäsenten tulee harjoittaa diakoniaa, jonka tarkoituksena on kristilliseen rakkauteen perustuva avun antaminen erityisesti niille, joiden hätä on suurin ja joita ei muulla tavoin auteta (Kirkkojärjestys 1991/1055). Raamatullisena perusteena diakonialle pidetään useimmiten rakkauden kaksoiskäskyä (Matt. 22:37 39) tai vertausta laupiaasta samarialaisesta (Luuk. 10:25 37). Vähintäänkin yhtä tärkeinä suunnannäyttäjinä diakonialle voidaan kuitenkin pitää Jeesuksen toimintaa ja alkuseurakunnan elämäntapaa jakamisen ja huolenpidon yhteisönä (Veikkola 2002, 107). Alkuseurakunnilla oli kolme keskeistä tehtävää: opettaa, saarnata ja parantaa. Seurakuntaelämän keskeistä sisältöä oli palveleminen, johon kuului sairaiden parantaminen, nälkäisten ruokkiminen sekä leskien ja orpojen auttaminen ja suojeleminen (Wylie & Solari-Twadell 1999, 26). Kristillisen käsityksen mukaan sekä parantamisessa ja parantumisessa että terveyden ja hyvinvoinnin vaalimisessa on

16 16 yhteisöllinen, luomistyöhön perustuva ulottuvuus. Koska Jumala loi ihmisen elämään onnellista ja moraalisesti vastuullista yhteisöllistä elämää, on omasta ja toisten terveydestä huolehtiminen luomistyöhön osallistumista. (Ylikarjula 2006.) Wylien ja Solari-Twadellin (1999) mukaan kristillisen kirkon tärkein missio on terveys ja parantuminen. Jumala on kaiken terveyden ja parantumisen lähde. Heprealaisissa kirjoituksissa terveys on kuvattu yhdeksi Jumalan suurista lahjoista ihmiselle ja ihmisellä on vastuu tämän aarteen suojelemisesta ja vaalimisesta. Ihminen ei voi olla terve, ellei hän samanaikaisesti pidä huolta kehostaan, ihmissuhteistaan, luonnosta sekä suhteestaan Jumalaan. Myös Jeesuksen toiminnan kuvaukset keskittyvät monella tapaa terveyden palauttamiseen, sillä hänen tekemistään ihmeistä parantamisihmeitä oli enemmän kuin muita. Hän painotti henkisten ja hengellisten tekijöiden merkitystä sairaudessa ja terveydessä. Joissakin tapauksissa henkisen tai hengellisen elämän epätasapaino saattoi aiheuttaa fyysisiä sairauksia. (Wylie & Solari-Twadell 1999, ) Vanha testamentti näyttäisi sisältävän lukuisia terveysohjeita, mutta moni nykytietämykseen perustuva oleellinen terveysnäkökohta jää siellä kuitenkin täysin vaille huomiota. Esimerkiksi viinin vaikutuksista varoitellaan, mutta ei niinkään terveydellisistä syistä, vaan humaltumiseen liittyvien moraalisten ongelmien vuoksi. Kuulan (2004) mukaan ihmiselle annettu järki ja tieteellinen tutkimus yhdessä antavat terveyskäyttäytymiselle oikeita suuntaviivoja. Luterilaisuudessa on kuitenkin joitakin käytännön tapoja ja arvostuksia, joilla on terveydellistä merkitystä. Luterilaisuudessa katsotaan tien mielenrauhaan kulkevan rehellisyyden ja parhaansa tekemisen kautta. Rehellisyydellä tarkoitetaan sitä, että myönnetään itselle ja tarvittaessa toisillekin totuus omista heikkouksista ja synneistä. (Kuula 2004.) Päihdehoitoyössä rehellisyyteen kasvattaminen edellyttää hoidollisia asetelmia, joissa totuudessa pysymisestä on eniten hyötyä ja sosiaalisten normien mukainen käytös tuottaa etua asiakkaalle. Esimerkiksi avointa retkahtamisen tunnustamista tulisi kannustaa, ei sanktioida. On vältettävä tilanteita, jossa palkitaan ongelman kieltämisestä tai valehtelemisesta. (Lääkärin käsikirja 2005.) Buijsin ja Olsonin (2001) mukaan uskonnolliset yhteisöt ovat hedelmällistä maaperää terveyden edistämiselle. Tämä perustuu näkemykseen terveyden kokonaisvaltaisuudesta. Hengelliset yhteisöt ovat asiantuntijoita hengellisellä alueella, jota usein ylenkatsotaan yhteiskunnallisissa terveyden edistämisen ohjelmissa. Hengellisissä yhteisöissä ollaan myös kiinnostuneita sosiaalisesta

17 17 oikeudenmukaisuudesta. Uskonnolliset yhteisöt tarjoavat erilaisia sosiaalisen tuen muotoja, jotka ovat merkityksellisiä terveydelle. Tutkijoiden mukaan julkinen terveydenhuolto ja uskonnolliset yhteisöt voivat täydentää toinen toisiaan terveyden edistämisessä. Buijsin ja Olsonin mukaan diakoninen hoitotyö voi vahvistaa terveyden edistämisen ja uskonnollisten yhteisöjen yhteistyötä ja edistää näin kokonaisvaltaista terveyden hoitamista. (Buijs & Olson 2001, 21.) Diakoninen hoitotyö ja kohtaaminen Kristillisen uskon ytimessä on pyrkimys reagoida niiden ihmisten hätään, jotka ovat syyllisyyden, häpeän ja synnin julkisen stigman vuoksi joutuneet marginaaliseen asemaan yhteiskunnassa. (Suomen evankelisluterilaisen kirkon päihdestrategia 2005.) Ihmisen huomioon ottamisen ja kristillisen sielunhoidon esikuva on Jeesus, joka asettuu kärsivän ihmisen rinnalle. Hän on antanut vuorisaarnassaan ihmisen kohtaamisen ja kohtelemisen ohjeeksi niin kutsutun kultaisen säännön: Kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää se heille. (Matt.7:12) (Ylikarjula 2006.) Diakonisen toiminnan tunnusmerkkejä ovat pyyteettömyys, kokonaisvaltaisuus, sielunhoidollisuus, elimellinen yhteys jumalanpalvelukseen, sekä uhri. Pyyteettömyys ilmenee auttamisena, joka ei pyydä maksua tai vastapalvelusta eikä muutenkaan tavoittele hyötyä itselleen. Pyrkimyksessään kokonaisvaltaisuuteen diakonia kohtaa ihmisen fyysis-psyykkis-hengellisenä kokonaisuutena sosiaalisessa kontekstissaan. Sielunhoidollisuus tarkoittaa ihmisen henkistä ja hengellistä tukemista kristillisen perinteen pohjalta ja jumalanpalveluksessa diakonia jäsentyy seurakunnan yhteiseksi tehtäväksi. Perinteisen diakoniakäsityksen mukaan uhri tarkoittaa Jeesuksen esikuvan mukaisesti tekijän persoonallista uhria lähimmäisen hädän poistamiseksi, mutta oleellisinta siinä on kuitenkin lähimmäisen kohdatuksi tuleminen ja mahdollisuuksien mukaan avun antaminen hädässä. (Veikkola 2002, ) Myllylän (2004) mukaan diakoninen hoitotyö on professio, jota diakoniseen hoitotyöhön kouluttautuneet sairaanhoitajat tekevät hoitotyön toimintaympäristöissä ja seurakunnissa. Diakonisessa hoitotyössä sovelletaan hoitotieteen ja teologian tietoa ja toteutetaan hoitotyön auttamismenetelmien lisäksi karitatiivisia ja liturgisia auttamismenetelmiä. Diakonisessa hoitotyössä puhutaan ammatillisesta palvelemisesta. Diakonisessa hoitotyössä vuorovaikutussuhde hoitajan ja asiakkaan välillä on ammatillinen lähimmäissuhde, jossa hoidettava kokee saavansa lahjomatonta

18 18 hoitamista ja rakkauden tunnetta. Diakonisen hoitotyön oleellisia osia ovat Myllylän tutkimuksen mukaan toivon kokemisen ja ammatillisesti rakastetuksi tulemisen tunteet. Diakonisen hoitotyön ytimen muodostaa ihmisyys; ihminen kohdataan ihmisenä ja Jumalan kuvana. Voima työn tekemiseen ja ihmisen kohtaamiseen tulee vuorovaikutussuhteissa läsnä olevan korkeammalta voimalta ja taito puolestaan koulutuksesta. (Myllylä 2004, tiivistelmä, ) Rättyän (2004) tutkimuksessa diakoniatyöstä, siinä olemisesta ja jaksamisesta diakoniatyöntekijöiden näkökulmasta selvisi, että diakoniatyö on ammattitaitoista auttamista, kokonaisvaltaista tukemista ja hädän ehkäisemistä. Myös Rättyän tutkimuksen mukaan rakkaus ja usko Jumalaan ovat hoitajalle tärkeä voimavara (Rättyä 2004, 18 19, 79.) Rättyän (1998) tutkimuksessa diakoniatoimistojen asiakkaiden kokemuksista tuen ja avun saamisesta asiakkaat odottivat saavansa emotionaalishenkistä ja instrumentaalista tukea. Emotionaalisen tuen he kokivat välittyvän hyvänä kohteluna ja auttavana vuorovaikutuksena, henkinen tukeminen puolestaan koostui henkisestä ja hengellisestä tuesta sekä toivon näkökulmasta. Instrumentaalista tukea olivat aineellinen ja tiedollinen tuki. Keskeisimmät sosiaalisen tuen tarpeet asiakkailla olivat hengelliset, taloudelliset ja sosiaaliset vaikeudet sekä terveyttä uhkaavat tekijät, mutta hengelliset vaikeudet eivät painottuneet tuen tarpeina samalla tavoin kuin muut tekijät. Myöskään päihdeongelmat eivät tulleet erityisesti esille aineistossa. (Rättyä 1998, tiivistelmä, ) Jauhosen (2006) tutkimuksen mukaan diakonisen hoitotyön oleellisin osa on psykoemotionaalinen hoitaminen. Sen sisältämät hoitotyön toiminnot, kuten asiakkaan kanssa kommunikointi, asiakkaan ohjaaminen, luottamuksellisen hoitosuhteen luominen, asiakkaan arvokkuuden säilyttäminen, emotionaalisen kärsimyksen lieventäminen, toivon vahvistaminen sekä hallinnan ja kontrollin tunteen palauttaminen ovat keskeisiä toimintoja myös auttavassa kohtaamisessa. (Jauhonen 2006, 77.) Kotisalo (2002) on selvittänyt diakonissojen näkemyksiä toteuttamastaan diakoniatyöstä ja diakonisesta hoitotyöstä. Tutkimus osoitti, että diakoninen hoitotyö ilmenee ammatillisena toimintana, asiakkaan kohtaamisena, tukemisena ja auttamisena. Diakonissa luo toiminnallaan toivoa, keskustelee sielunhoidollisesti, kohtaa yksinäisyyttä, vahvistaa voimavaroja, ohjaa ja neuvoo terveyteen liittyvissä asioissa, tekee yhteistyötä ammattilaisten kanssa sekä vahvistaa asiakkaan uskoa ja Jumala-suhdetta. Lisäksi diakonissa tukee asiakkaita, joiden terveys on muuttunut. (Kotisalo 2005, 5,16.)

19 19 Vuotin (2005) tutkimuksen mukaan diakonissan työ voidaan nähdä yhteiskunnan palvelujen täydentäjänä, mutta omimmillaan se on ihmisten kokonaisvaltaisessa kohtaamisessa. Vuoti esittää, että diakonissa ei voi työssään korjata ihmisen tilannetta, mutta hän voi tukea eheytymistä ja auttaa löytämään niitä voimavaroja, joiden avulla ihminen voi eheytyä. Yksilön kohtaamiseen tulee Vuotin mukaan sisältyä aina myös kutsuminen yhteisölliseen kohtaamiseen, yhteyteen. (Vuoti 2005, ) Kristillisen seurakunnan perustana on ajatus koinoniasta, joka tarkoittaa yhteyttä, osallisuutta ja jakamista. Sillä tarkoitetaan sekä yhteyttä Kristukseen ja Jumalaan, mutta myös ihmisten välistä yhteyttä. Sen perusajatuksena on, että me kuulumme yhteyteen toistemme kanssa, koska meillä on yhteys Jumalaan Kristuksen kautta. Yhteys on kasvokkain olemista niiden ihmisten kanssa, jotka yhteiskunnassamme ovat heikoimpia, se on yhteisvastuuta ja kuormien kantamista, mutta myös jokaisen vetämistä yhteisen ihmisarvon osallisuuteen. (Suomen evankelisluterilaisen kirkon päihdestrategia 2005, 5.) Thitzin (2006) mukaan yhteisöllisyys rakentuu diakoniassa keskeisesti kolmen toisiinsa liittyvän elementin kautta. Ensinnäkin yhteisöllisyyden tunne muodostuu henkilökohtaisten kohtaamisten kautta, toisaalta ihmisten välisen vuorovaikutuksen jatkuvuus ja yhteistoiminta ylläpitävät yhteisöllisyyttä. Näiden lisäksi yhteisössä rakentuu jaettu merkitysmaailma, joka auttaa elämän mielekkyyden ja tarkoituksellisuuden löytymistä. Tutkijan mukaan keskeisinä vastuun ja osallisuuden yhteisöksi kehittymisen haasteina ovat seurakuntayhteisön kynnysten ja rajojen madaltaminen siten, että eri tavoin yhteisöön sitoutuneet voivat löytää sieltä oman paikkansa. Lisäksi on edelleen kehitettävä seurakuntalaisten osallisuuden mahdollisuuksia ja selkiytettävä diakonian roolia yhteistyöverkostoissa. (Thitz 2006, tiivistelmä.) Amerikkalainen lähikäsite diakoniselle hoitotyölle on parish nursing. Weis, Schank, Coenen ja Matheus (2002) ovat tutkimuksessaan vertailleet seurakuntakontekstissa tapahtuvia hoitotyön interventioita terveydenhuollon interventioihin. Tutkimustulosten mukaan yleisimmät seurakuntakontekstissa tapahtuvat terveyttä edistävät interventiot olivat aktiivinen kuunteleminen, terveydentilan kartoittaminen, tukijärjestelmän parantamiseen tähtäävä toiminta, läsnäolo, itsetuntemuksen parantumisen tukeminen, terveyden edistämiseen tähtäävän oppimisen helpottaminen sekä terveysohjaus. Selkeimmin seurakunnan vahvuus nähtiin kuitenkin hengellisen hyvinvoinnin edistäjänä. Siihen liittyviä keskeisiä hoitotyön interventioita olivat tutkimuksen mukaan

20 20 aktiivinen kuunteleminen, hengellinen tuki, emotionaalinen tuki sekä oppimisen ja itsetuntemuksen parantaminen. Tärkeänä voimavarana pidettiin mahdollisuutta yhdistää usko ja terveys. Seurakunta terveyttä edistävänä yhteisönä voi tarjota psykososiaalista tukea ja pitkäaikaisia suhteita. Haasteina seurakuntakontekstissa nähtiin asiakkaan autonomia, erilaisten uskomusten vaikutukset, asiakkaan palvova asenne työntekijää kohtaan sekä ajankäytön tehokkuus. (Weis, Schank, Coenen & Matheus 2002, ) Hakalan (2002) mukaan ihmistä ei voi kohdata pelkästään yksilönä, vaan hänen auttamisensa edellyttää koko elämäntilanteensa kartoittamista. Kokonaisvaltaisen auttamisen tavoitteena on ihmisen toivon, luottamuksen ja selviytymismahdollisuuksien vahvistaminen kaikilla elämänalueilla, vaikka apu painottuisikin erityisesti jollekin osaalueelle. Hakalan mukaan sielunhoito voidaan ymmärtää ihmisen kokonaisvaltaisena auttamisena, jolloin se sisältää hänen elämäänsä, ihmissuhteisiinsa ja Jumalasuhteeseen liittyvät kysymykset. (Hakala 2002, ) Myös Huotarin (1998) mukaan sielunhoidon lähtökohtana on ihminen ja hänen hätänsä siten, kuin hän itse sen ilmaisee. Se on ihmisen palvelemista hänen omilla ehdoillaan. Pääosin sielunhoito on keskusteluapua niihin asioihin ja niillä käsitteillä, jotka ihminen itse tuo esiin. Koska auttamisen sisältö määräytyy asiakkaan elämäntilanteen mukaan, sielunhoito tarjoaa apua monella tasolla. Se voi joskus olla hyvin arkista ja käytännöllistä, toisinaan taas ihmissuhteiden kipua hoitavaa tai syyllisyyteen ja jumalasuhteeseen liittyvää. Sielunhoito on asiakeskeistä keskustelua, jossa sielunhoitajan tehtävänä ei ole ratkaista toisen ihmisen ongelmia, vaan auttaa häntä itse oivaltamaan vaikeutensa, omat tunteensa sekä esteensä niistä vapautumiseksi. Jokaisen auttajan näkökulma toisen elämään on kuitenkin rajallinen ja auttajan ihmiskuvan kokonaisvaltaisuudesta riippuu, kuinka hyvin hän kykenee arvioimaan ongelman osuuden merkitystä ihmisen elämässä ja sitä, riittääkö ongelmaan hänen apunsa. (Huotari 1998.) Hakalan (2002) mukaan ihmisen kokonaisvaltaisessa kohtaamisessa keskeistä on kohtaamisen tapa. Tärkeää kohtaamisessa on kiinnostuksen osoittaminen, joka voi välittyä työntekijän kiireettömänä läsnäolona, uusien kysymysten herättämisenä tai sopivampaan tukitahoon ohjaamisena. Asiakkaalle kohtaamisen kiireettömyys viestii ihmisarvosta ja kunnioituksesta. Asiakkaat odottavat diakoniatyöntekijältä ennen kaikkea aitoa ihmisyyttä. Vaikka konkreettista muutosta asiakkaan elämäntilanteessa ei sillä hetkellä tapahtuisikaan, jo pelkkä kohdatuksi tuleminen koetaan myönteisenä. Kaikkivoipaiselta vaikuttava auttaja voi ehkäistä tasaveroisen ja luottamuksellisen vuorovaikutussuhteen syntymistä ja tämän takia auttamisen pakosta vapautuminen

21 21 johtaa suurempaan asiakaskeskeisyyteen. (Hakala 2002, ) Sielunhoidossa auttamisen taustalla ovat kristillinen ihmiskuva ja kristillinen rakkaus. Kristillinen ihmiskuva perustuu käsitykseen loukkaamattomasta ihmisarvosta, jota kenenkään ei ole tarvinnut itse hankkia ja jota kukaan ei voi myöskään menettää. Siihen kuuluu myös jokaisen ihmisen moniulotteisuus. Ihmiselämää leimaavat hauraus ja epätäydellisyys, mutta kaikissa tilanteissa siihen sisältyy aina kuitenkin edellytyksiä hyvään ja arvokkaaseen elämän sekä mahdollisuuksia elämän merkittävyyden kokemiseen. (Huotari 1998.) Saarinen (2008) on tutkinut ihmisen kohtaamisen teologiaa ja todennut sen koostuvan kolmesta eri osatekijästä; viestinnästä, vieraanvaraisuudesta ja rakkaudesta. Hän näkee, että kristillisen uskon sisäisten vaatimusten lisäksi evankelisluterilaisen kirkon rooli suomalaisessa yhteiskunnassa on edustaa auttamisen ja lähimmäisenrakkauden aatetta yhä kovenevassa maailmassa. Auttamisen aatteen ja kulttuurin tulisi leimata kaikkea kirkon harjoittamaa ihmisten kohtaamista. Auttamiseen kuuluvat toisen ihmisen kunnioitus ja vastavuoroisuus eli auttajan tulee myös kyetä ottamaan vastaan. Ihmisten kohtaamisessa on viime kädessä aina kyse jonkinlaisesta antamisesta ja saamisesta. Ilman antamista ja saamista ei Saarisen mukaan ole kohtaamista. (Saarinen 2008, ) Kristillisen yhteisön viestinnässä tulisi kunnioittaa viestin vastaanottajan ominaisluonnetta eikä pyrkiä manipuloimaan. Keskeistä on Saarisen mukaan uusi tieto ja tavoitteellinen toiminta sen välittämiseksi, mutta samalla pyritään kuitenkin vuorovaikutukseen ja vastaanottajan aktivointiin. Tässä mielessä hyvä viestintä on Saarisen mukaan sekä lahjoittavaa että yhteyttä luovaa. Viestijän rohkaiseva ja avoin asenne synnyttää rohkeutta ja avoimuutta myös kuulijassa. Kolmas kohtaamisen teologinen ulottuvuus on rakkaus. Perinteisesti on puhuttu kahdesta erilaisesta rakkauden muodosta, ihmisen pyrkivästä rakkaudesta sekä jumalallisesta rakkaudesta. Saarinen nostaa artikkelissaan kolmanneksi rakkauden ilmiöksi kunnioituksen. Rakkauden ja kunnioituksen välinen suhde tulee hyvin esiin Roomalaiskirjeen 12. luvun jakeessa 10. Osoittakaa toisillenne lämmintä veljesrakkautta, kunnioittakaa kilvan toinen toistanne. Kantavana ajatuksena kunnioituksessa on se, että rakkaus ei ole ainoastaan yhdistävä voima, vaan tarvitaan myös tasapainottavaa vastavoimaa, ihmisen erillisyyttä ja etäisyyttä muihin kuvaavaa termiä. (Saarinen 2008, 23 25, )

22 Diakoninen päihdetyö Kirkon päihdetyössä painottuvat ennaltaehkäisevä työ ja kristillisen näkemyksen mukaisen päihteettömän elämäntavan edistäminen. Tärkeää työssä ovat päihdeongelman havaitseminen ja varhaiseen puuttumiseen rohkaiseminen. Päihdeasiakkaiden auttamistyö on hyvin käytännönläheistä ja siinä pyritään oikeudenmukaisuuden ja ihmisarvoisen elämän toteutumiseen. Diakonisessa päihdetyössä keskiössä ovat kaikkein huono-osaisimpien tarpeet ja tavoitteena on torjua ja korjata terveydellisiä, sosiaalisia ja taloudellisia haittoja. Päihteettömän elämäntavan ohella pyritään tuomaan esille armon ja anteeksiantamuksen sanomaa sekä turvaamaan tarpeellisten hoito- ja kuntoutusmahdollisuuksien saatavuus. (Jääskeläinen 2002, ) Perustan diakoniselle päihdetyölle muodostaa pitkäaikainen yhteisöllisyys. Toiminnan tavoitteena on tarjota turvaa silloin, kun päihdeasiakkaan omat turvaverkot pettävät. Diakoninen päihdetyö tarjoaa päihdeongelmasta kärsivälle yhteisön, jossa hän voi toipua muiden ihmisten läheisyydessä ja rohkaisemana. Yhteisöstä hän saa myös kasvun ja hengellisen kehityksen mahdollisuuden elämäänsä. (Jääskeläinen 2002, 215.) Suomen evankelisluterilaisessa kirkossa on hyväksytty vuonna 2005 erityinen päihdestrategia. Strategiassa todetaan, että kirkolla on keskeinen asema suomalaisessa yhteiskunnassa. Se kohtaa ihmisiä henkilökohtaisella tasolla ja tukee toiminnallaan yhteisöllisyyttä. Kirkolla on myös vankka kokemus alkoholihaittojen vähentämisestä. Kirkon näkökulmasta tärkein ulottuvuus on siinä, että kirkko auttaa ihmisten ja yhteisöjen arjessa selviytymistä sekä tukee terveellisiä elämäntapoja ja vastuullista käyttäytymistä. Päihdehaittojen ehkäisyn pitäisi läpäistä koko kirkon toiminta eikä olla ainoastaan jonkun työalan tehtävä. Kirkon tehtävä on pitää fyysisten, henkisten ja sosiaalisten tekijöiden lisäksi esillä hengellisyyden merkitystä päihdeongelmasta vapautumisessa. Kristillisen päihdetyön lähtökohtana on ihmisen ainutkertaisuuden tunnustaminen. Kristillinen päihdetyö auttaa ihmistä oman elämänsä mielekkyyden ja tarkoituksen etsimisessä ja syyllisyyden ongelman ratkaisemisessa sekä vapauttavaa painostavasta syyllisyyden taakasta. Armon ja toivon avulla ihmiset ja yhteisöt tulevat tietoisiksi voimavaroistaan, mahdollisuuksistaan ja vastuustaan. (Suomen evankelisluterilaisen kirkon päihdestrategia 2005, 4 6.)