ETHNOS TIEDOTE 4/2002

Transkriptio

1 ETHNOS TIEDOTE 4/2002

2 Sisältö: Sisältö:...2 Puheenjohtajan palsta:...3 Muutama sananen vuoden päätteeksi...3 Kuka oli kansatieteilijä Kustaa Vilkuna?...5 Ragna Ahlbäck Seminaareja...14 Vain idyllisen perinteen vaalijoita?...14 Ilmoitusasioita...15 Kiitokset!...15 Promootio...16 Tieteen päivät Näyttely SIPERIA. Taigan ja tundran kansoja...16 r.y. c/o Tieteiden talo Kirkkokatu Helsinki Ethnos tiedote 4/2002 joulukuu Kansikuva: Veneaitta, Simos, Käringsund, Eckerö. Teckning: Bo Lindberg 1962, Etnologiska arkivet vid Åbo Akademi KR439 Suomen kansatieteiliöiden yhdistys Ehnos ry:n Ethnos-tiedote ilmestyy seuraavan kerran maaliskussa Numeroon tarkoitettu aineisto tulee toimittaa mennessä Niklas Huldénille osoitteeseen: Etnologi / Åbo Akademi Piispankatu 13, Turku tai sähköpostitse osoitteeseen: tiedote@ethnosry.org Ethnos ry: hallitus 2002 Puheenjohtaja Pirjo Korkiakangas, puh. (014) puheenjohtaja@ethnosry.org Varapuheenjohtaja Pia Olsson puh. (09) , pia.olsson@helsinki.fi Kansainvälisten asioiden sihteeri: Eeva Uusitalo, puh (044) eeva.uusitalo@helsinki.fi Museoyhdyshenkilö: Aila Nieminen, seurasaarisaatio@kolumbus.fi Seminaarisihteeri: Katriina Siivonen, puh. (02) , katriina.siivonen@tukkk.fi Tiedotussihteeri: Niklas Huldén, puh. (02) , niklas.hulden@abo.fi Sihteeri: Mari Immonen, puh , sihteeri@ethnosry.org Taloudenhoitaja: Hanna Naarmala, puh , hanna.sinisalo@nic.fi 2

3 Puheenjohtajan palsta: Muutama sananen vuoden päätteeksi Näin vuoden lähestyessä loppuaan, lienee sallittua hieman luodata kulunutta vuotta Ethnoksen toiminnan näkökulmasta. Vuoden 2002 merkittävimpänä tapahtumana jäivät mieleen Turussa järjestetyt II Kansatieteen päivät, joiden yleisteemasta tutkimusten ja museoiden tuottamat representaatiot maaseudusta ja kaupungista niin alan tutkijat kuin museoväkikin esittivät ajankohtaisia ja mielenkiintoisia näkökohtia. Päivien teemassa kiteytyy kansatieteen tutkimuksen kehityskaari 1900-luvun toisen vuosikymmenen ajalta nykypäiviin: maaseudulta kaupunkiin ja takaisin maaseudulle kaupunkia unohtamatta. Kehitys istuu luontevasti ajanjakson kulttuurisiin ja yhteiskunnallisiin muutoksiin. Vaikka ruraalinen perintö on kaiken aikaa ollut hivenen niskan päällä, ovat niin maaseudun kuin kaupunginkin kokemat muutokset tuoneet paljon uusia kiinnostusta herättäviä tutkimusaiheita. Kansatieteen päivien yhteydessä järjestetty jatko-opiskelijoiden tapaaminen kosketteli aina polttavia jatko-opintojen rahoitukseen ja ohjaukseen liittyviä kysymyksiä. Keskustelu asiasta jatkuu edelleen, viimeisimpänä Outi Fingerroosin kirjoitus Mikä ihmeen tutkija? kulttuurien tutkijan puheenvuoro (Akatiimi, marraskuu 2002). Humanistisissa tieteissä väitöskirjan valmistuminen ei aina ongelmitta asetu rahoittajatahojen ennalta määrittelemiin aikaraameihin; työn edistyminen ei riipu ainoastaan säntillisestä työskentelystä, vaan vaatii tekijältään myös työn myötä tapahtuvaa kypsymistä. Eteneminen suunnitelmasta toteuttamiseen ei myöskään ole suoraviivaista, vaan tutkimusprosessille ovat luonteenomaisia monenlaiset kokeilut ja etsinnät. Näin lienee etenkin suoraan pro gradun jälkeen aloittavilla. Ongelmat ovat tuttuja myös varhemmilta vuosikymmeniltä, ja totuuden nimissä täytyy todeta, että mahdollisuudet jatko-opintoihin ovat toki monipuolistuneet ja taloudellisetkin resurssit ainaisesta resurssien puutteesta huolimatta runsastuneet aiempiin vuosikymmeniin verrattuna. Tosin kilpailukin on koventunut. Kuitenkin tärkeintä on se, että asioista keskustellaan ja tuodaan esiin niin puutteita kuin hyötyjäkin. 3

4 Ethnoksen hallituksessa on kannettu huolta myös paikallistoiminnan kehittämisessä. Lienevätkö ikuinen kiire ja arkisen työn paineet olleet osaltaan vaikuttamassa siihen, että paikallistason toiminta ei ole oikein löytänyt uomiaan. Lokakuun alussa toteutettu Ethnos-kävelykin kaupunkikierroksineen jäi lähinnä yksittäisten ethnoslaisten iloksi. Osasyynä tähän oli varmaankin tehoton mainoskampanja asian hyväksi. Kirjoitan tämänkertaista palstaani (2.12.) todellisen satumaiseman keskellä. Keski-Suomessa on jo toista viikkoa saatu ihailla paksun lumi- ja huurrepeiton saanutta maisemaa. Tällaistahan on oikeasti ollut vain lapsuuden joulujen aikaan, jolloin pakkaslumi narskui mukavasti jalkojen alla ja puhtaat hanget kimaltelivat kilpaa silloin vielä varsin vaatimattomien jouluvalojen kanssa. Me suomalaisethan tunnetusti aloitamme satunnaiset keskustelut kulloistakin säätilaa kommentoimalla. Aamuisin bussipysäkillä ei viime päivinä ole suinkaan manailtu marraskuista loskasäätä, vaan yhdessä ihasteltu edessä avautuvaa lumoavaa näkymää. Antista (30.11.) alkutalvi kallistuu yhä lähemmäksi joulua. Hänellä on jo aitan avaimet kädessä merkkinä, että juoman ja ruoan valmisteluihin on ryhdyttävä. Voidaanpa odottavassa mielessä väittää, että Anterosta pyhät alkaa tai Antti joulut alottaa, Tuomas tupaan taluttaa. Näiden Kustaa Vilkunan (Vuotuinen ajantieto 1978, viides painos) sanojen myötä toivotan kaikille ethnoslaisille rentouttavaa joulun odotusta ja joulun aikaa. Pirjo Korkiakangas 4

5 Kuka oli kansatieteilijä Kustaa Vilkuna? Lyhennelmä prof. Janne Vilkunan esitelmästä Kustaa Vilkuna 100 vuotta kutsuseminaarissa Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran juhlasalissa Vuonna 1935 painetun väitöskirjansa Varsinaissuomalaisten kansanomaisesta taloudesta esipuheessa Kustaa Vilkuna toteaa: Ja olkoon seuraava, jota kirjoittaessaan tekijä on koettanut pitää esikuvinaan opettajainsa U. T. Sirelius-vainajan ja prof. Albert Hämäläisen luennoilla, harjoituksissa ja kirjallisissa tuotannossaan esittämää asiallista, aineistoa kunnioittavaa ja turhia teorioita karttavaa tutkimustapaa, vaatimattomana näytteenä siitä, minkä tapaisia aineksia ja probleemeja lounaisin Suomi voi tarjota maamme kansatieteelliselle tutkimukselle. Siis: asiallista, aineistoa kunnioittavaa ja turhia teorioita karttavaa tutkimustapaa. Sittemmin hän vielä tähdensi tätä pragmaattista näkökulmaansa todetessaan: Jokainen hyvä ratkaisu tarvitsee oman menetelmänsä. Kaavat ovat tarpeellisia vain yleisinä viittoina, mutta niiden orjallinen noudattaminen inhimillisen kulttuurin tutkimuksessa vie epäinhimilliseen tulokseen. Sireliuksen ja Hämäläisen ohella Vilkunan kansatieteellisen tutkimusotteen hahmottumiseen vaikutti suuresti myös Tukholmassa vuonna 1934 professori Sigurd Erixonin johdolla järjestetty kurssi, tänään sanottaisiin ehkä tutkijakoulu, Baltiska insitutet, joka tutustutti Vilkunan sekä pohjoismaisiin- ja balttikollegoihin että ruotsalaisiin kansatieteen menetelmiin. Kustaa Vilkuna sanoutui pehmeästi irti Sireliuksen evolutionistisesta ja typologisesta ajattelusta ja ryhtyi omintakeisesti kulttuurihistorialliseksi funktionalistiksi. Vuonna 1954 hän kiteytti kansatieteen ja oman kiinnostuksensa päämäärän virkaanastujaisesitelmässään seuraavasti: Kaikkinainen kulttuuri on erittäin kansainvälistä, sen ilmiöiden olemukseen ja elämään kuuluu vaeltaminen kansalta toiselle. Tällä 5

6 vaellusmatkalla kukin seutu ja kansa painaa siihen oman leimansa, tekee sen joko pääomaa kartuttavasti tai kuluttavasti. Siten tutkijan yhdeksi päävelvollisuudeksi muodostuu etsiä vastausta siihen, miten maa painaa parrelleen, miten suomalainen kansankulttuuri sen ja sen ilmiön kohdalta syntyy, millä tavoin täällä yhteistä perintöä muokataan, miten suomalaiset kehittävät omaksumansa uudet piirteet kansalliseksi, luontoonsa ja luonteeseensa sopivaksi pääomaksi ja miksi ratkaisu on juuri tämä. Kun Kustaa Vilkuna täytti 60 vuotta (1962) hänen kunniakseen julkaistu bibliografia sai nimekseen edellisen mukaisesti Maa painaa parrelleen. Toinen Vilkunan tutkimusotteeseen liittyvä mielilause oli funktionaalisuuden mukainen Tarkoituksenmukaisuus ratkaisee muodon. Jos hän olisi elänyt toisessa ajassa ja hänet olisi aateloitu, tuossa vastapäisen rakennuksen suuren salin seinässä olevassa aateliskilvessä olisi varmasti latinaksi jompikumpi näistä lauseista. Kilven tunnuskuvana olisi ehkä hankoaura. Kustaa Vilkuna opasti opiskelijoita kansatieteen työmenetelmien pariin erityisesti Eteläpohjalaisen Osakunnan vuonna 1930 alkaneilla kotiseuturetkillä. Professorikauden, , ajan monille opiskelijoille on jäänyt mieleen Vilkunan Sireliukselta aikanaan saama neuvo, jota hän jakoi edelleen: Työ tekijäänsä neuvoo. Vilkuna vaikutti monin tavoin yhteiskunnallisesti, mutta entä kansatieteilijänä? Suomalaiselle kansatieteelle on, toisin kuin ruotsalaiselle, ollut leimaa antavana piirteenä se, että ajankohtaisiin kysymyksiin ei juuri ole puututtu. Ei niihin oikein voitukaan puuttua siihen aikaan kun tutkimuskohteena oli kadonnut tai katoava kansankulttuuri. Tuon ajan tutkimuksen päämäärä oli kuitenkin yhteiskunnallisesti mitä merkittävin eli etsiä, löytää ja julkaista Suomen kansan yhteinen menneisyys. Kustaa Vilkunan kantaaottavuus ilmeni muun muassa lohitutkimuksissa. Hän tutustui lohenkalastukseen jo oppikoululaisena osallistuessaan kahden muun pojan kera opettaja Veli Räsäsen Petsamon retkikuntaan Ensimmäinen aihetta käsittelevä tutkimus Huomioita koltanlappalaisten merikalastuksesta ilmestyi Suomen museo- aikakaus- 6

7 julkaisussa vuonna 1930 ja 1954 hän julkaisi sekä Suomessa että Ruotsissa yhden merkittävimmistä artikkeleistaan: Lohenkalastus kokonaisuutena. Lopulta 1975 valmistui teos Lohi. Kemijoen ja sen lähialueen lohenkalastuksen historia. Teos on nimensä mukaisesti laaja kuvaus ikiaikaisesta lohikulttuurista, mutta uutta oli se, että teoksessa otetaan kantaa. Sen viimeinen pitkä lause on seuraava: Vieläkin (1974) on teollisuudesta ja vesivoimasta hurmaantuneita johtohenkilöitä, jotka ihmettelevät entisten lohitalonpoikien korvausvaatimuksia muistamatta, että tältä väestönosalta on viety tuottava kalastuselinkeino, pilattu parhaat rantapellot ja johdettu voima kuparilankoja pitkin etelään täyttämään tällä hetkellä vähäistä osaa valtakunnan sähkövoimatarpeesta. Kustaa Vilkunan kotiseudun kaipuu heijastui myös kansatieteen tutkimukseen. Hän vietti loppujen lopuksi vain vajaat 20 vuotta elämästään Nivalassa. Näin hänkin koki kotiseudun katoamisen sekä paikassa että ajassa. Siten talonpoikaisen elämäntavan ajan ihmiset, joihin Kustaa Vilkunakin kuului, huomasivat aikakautensa olevan katoamassa ja katoavan. Siksi alkoi talonpoikaisen kansakulttuurin museoimisen, arkistoimisen ja kirjastoimisen kausi, jolloin kaikki vielä jäljellä olevat ilmiöt piti kerätä, dokumentoida ja tallentaa muistiorganisaatioihin ja sitten tutkia ja julkaista. Vilkuna tutki siis talonpoikaiskulttuuria ja sitä edeltäneitä kulttuurivaiheita. Sen sijaan hänestä ei enää tullut nk. kaupunkikansatieteilijää. Sen teoriat ja aiheet olivat hänelle kovin vieraita. Muistan kuinka isoisä kerran ilmestyi ruokapöytään pahantuulisena. Tuo hänelle harvinainen ja outo mielentila johtui siitä, että hän oli juuri yrittänyt tutustua aika tuoreeseen vuonna 1970 ilmestyneeseen kotimaiseen kulttuuriantropologiaan johdattelevaan oppikirjaan. Hän oli tuohtunut siitä kuinka kirja oli kirjoitettu: vaikeatajuisesti, vieraita sivistysanoja kylväen. Tuolloin hän painotti minulle sitä, että kaiken tieteellisenkin tekstin voi kirjoittaa kauniilla suomella niin, että jokainen vähänkin asiaan paneutunut sen ymmärtää. Kustaa Vilkunan oppilaat seurasivat opettajaansa tieteen poluilla, mutta sitä seuraavan sukupolven tehtävä olikin jo ottaa etäisyyttä häneen ja hänen aikalaisiinsa. Tuosta irtiotosta tuli tavattoman raju naapurimaassamme Ruotsissa, missä etnologia omaksui vaikutteita 7

8 sosiologiasta ja antropologiasta. Historiallinen perspektiivi katosi ja esineiden tutkimus hylättiin. Suomessakin otettiin mallia naapurista, mutta hieman laimeammin. Nyt Ruotsissa ollaan jälleen ottamassa uusia suuntia. Uudenlainen esinetutkimus kasvattaa suosiotaan ja tuoreet professorit vannovat kulttuurihistorian nimiin. Miten Kustaa Vilkunan tutkimusten tuloksiin suhtauduttiin hänen jälkeensä? Jotkut ovat ymmärtäneet Vilkunan tutkimusta ja kehittäneet ja jatkaneet sitä edelleen. Tämä käy ilmi esimerkiksi seuraavasta muistosta. Aloitin arkeologian opintoni Helsingin yliopistossa syksyllä Asuin isovanhempieni luona Jollaksessa. Eräänä iltana isoisäni, Ukko, Kustaa Vilkuna otti minut mukaansa Kansallismuseon Suomen muinaismuistoyhdistyksen kuukausikokoukseen, missä yhteydessä minut liitettiin tämän seuran jäseneksi. Esitelmäaihekin jäi mieleen: tohtori Aarne Erä-Esko kertoi Kiuruveden kuvakivestä, joka sittemmin osoittautui tuoreeksi väärennökseksi. Pois lähtiessämme Ukko osoitti minulle erästä miestä ja sanoi: Janne, tuossa on viisas mies. Kun kysyin miehen nimeä vastaus oli: Professori Jorma Koivulehto, germanisti. Turun yliopiston suomen kielen professori Aimo Hakasen täyttäessä 60 vuotta marraskuussa 1995 häntä muistettiin juhlakirjalla. Yksi kirjoittajista oli Helsingin yliopiston germaanisen filologian professsori Jorma Koivulehto, jonka artikkelin otsikko oli Ala-Satakunnan Kainu ja pohjoisen Kainuu. Artikkelin alussa Koivulehto toteaa: Kustaa Vilkuna esitti oivaltavassa monografiassaan Kainuu-Kvenland, missä ja mikä? vuonna 1975 tulkinnan, joka uutuudellaan ehkä hämmästytti, mutta sai samalla myös huomion kiintymään tähän asti tuntemattomiin tai ohitettuihin tosioihin.... Kustaa Vilkunan kokonaan uusi ajatus oli, että Kainuun nimi on yhdistettävä Vakka-Suomen seudun harvinaiseen apellatiiviin kainu t. kainus työreen keskimmäinen kaplas, yhdyssanana kainu-ors, kyseistä kaplasparia yhdistävä poikkipuu. Koivulehto päättää laajan artikkelinsa seuraavasti: Lopuksi todettakoon: vaikka Kustaa Vilkunan keskeinen teesi olikin hylättävä, hänen tutkielmansa on merkittävä, ilman sitä tässä esi- 8

9 tettyä ratkaisuakaan ei olisi löytynyt. Olen isoisäni kanssa edelleenkin samaa mieltä: Siinä on viisas mies! Vaan toisinajattelijoitakin on. Kustaa Vilkunan oltua kuolleena monta vuotta eräs akateemikon arvon saanut kirjailija arvioi, muistaakseni Suomen Kuvalehdessä, häntä tiedemiehenä tunariksi, joka ei ollut edes käsittänyt 1960-luvun alussa (1960 ja 1961) suomeksi ja ruotsiksi Pähkinänsaaren rauhan rajasta kirjoittaessaan rajojen problematiikkaa. Tältä arvostelijalta oli jäänyt ymmärtämättä yksi keskeinen seikka. Olennaisin edellytys tutkimustyössä menestymiselle lienee nimittäin tieteellisen työn prosessiluonteen ymmärtäminen. Tutkimustyöhön kuuluu tosio, etteivät työn tulokset ole ikuisia. Uusi tutkimus ponnistaa entisestä, täydentää sitä tai jopa kumoaa sen. Kumoutunutkaan tutkimus ei ole huonoa, koska se on vienyt tutkimusta eteenpäin, se on toiminut tärkeänä prosessin vaiheena. Lisäksi yhden ongelman ratkaisu ei tuo tutkijalle rauhaa, päinvastoin se vie yleensä uusien ongelmien äärelle ja synnyttää tutkijassa miellyttävää levottomuutta, uteliaisuuden ja tiedonhalun energiaa. Tieteellinen tieto on aina aikansa tuote, sillä vaikka tiede operoi löytämillään ja analysoimillaan tosioilla, eri aikojen muuttuva maailmankuva muovaa sekä tutkimuksen asettamia kysymyksiä että sen antamia vastauksia. Vaikka menneisyys on yksi ja ainoa, jokainen aika kysyy omat kysymyksensä ja antaa omat vastauksensa. Näin menneisyyskin, tai tarkemmin sanottuna käsitys menneisyydestä, muuttuu koko ajan. Esimerkiksi jos Kustaa Vilkunan isoisän isä, harras herännyt Efraim eli Eppo Vilkuna olisi löytänyt 1800-luvun puolivälin aikoihin peltoa kyntäessään terällisen kiven hän olisi tiennyt varsin hyvin, että se oli taivaalta singotun salaman terä, ukonnuoli, jolla saattoi loitsun kera parantaa pistoksen saaneita eläimiä ja ihmisiä. Nyt 150 vuoden päästä tiedämme arkeologian valaisemina, että tuo kivi on kivikautinen kirveen terä. Miten muistomme säilyy? Kustaa Vilkunan merkitys Suomen kansatieteen oppihistoriassa on kiistatta merkittävä, mutta aikanaan useimmat hänenkin tutkimustensa tulokset siirtyvät historiaan. Toisin on laita niiden keruu- 9

10 Suomalais-ugrilaisen kansatieteen professori Kustaa Vilkuna ( ) luennoi Kansallismuseossa Viron kansatieteestä, esiteltävänä setukaisnaisen kansallispuku. Kuvaaja Yrjö Lintunen, Helsingin yliopiston museo. aineistojen, jotka hän toimitti ja järjesti arkistoihin, ja toisin on laita eräiden hänen suurelle yleisölle suuntaamiensa julkaisujen, jotka jo nyt voidaan katsoa klassikoiksi. Kustaa Vilkunan sedästä, lehtimies Kyösti Wilkunasta sukeutui tunnettu kirjailija, jonka esimerkki osaltaan varmasti johti siihen, että Kustaakin halusi vaikuttaa kirjoituksillaan kirjoittamalla kansalle. Ensimmäinen populaariteos syntyi Kansatieteellinen Filmi Osakeyhtiön kuvausten ohessa. Kyseessä on yhdessä maisteri Eino Mäkisen kanssa tehty ja vuonna 1943 ilmestynyt teos Isien työ Veden ja maan viljaa. Lukijoiden käsissä kulutetuin teos on kuitenkin vuonna 1950 ilmestynyt Vuotuinen ajantieto. Vilkuna totesi radiohaastattelussa, jonka toimittaja Aarre Nymankin on valinnut tämän viikon alussa kuultuun ohjelmaansa, että:...täsmälleen 365 vuorokauden, 5 tunnin, 48 minuutin, 46 sekunnin kuluttua tämä maa on jälleen aurinkomme suhteen tarkalleen samalla paikalla kuin juuri nyt jatkaakseen kulkuaan sekunnilleen saman aikataulun mukaan samaa rataansa. Tämä syklisyys ja ihmisen, erityisesti talonpojan, sopeutuminen siihen viehätti häntä. Julkaistuaan sotien aikana ja jälkeen Uudessa Suomessa runsaan joukon vuoden merkkipäiviä käsitteleviä artikkeleita hän kokosi ne teokseksi Vuotuinen ajantieto Vanhoista merkkipäivistä sekä kansanomaisesta talous- ja sääkalenterista enteineen. Näin jälkeenpäin katsoen teko oli varsin ovela, sillä juuri tuo, että teos käsitteli mennyttä aikaa hauskoine enteenottoineen ja etenkin ajan syklisyys takasi sen, että teos ei vanhene vaan ajankohtaistuu jokaisen vuoden jokaisena päivänä. Ajankohtaistuminen on näkynyt suurena suosiona ja lukuisina painoksina, myynnissä on tällä hetkellä 23:s painos. 10

11 Jos olemme kirjoittaneet ja julkaisseet, muistomme voi kestää kauankin, sillä lukijamme saa meistä ja maailmastamme kiinni parhaassa tapauksessa kymmenien, jopa satojenkin vuosien päästä. Suurimmaksi kohtaamisen esteeksi nousseekin kielemme vanhentuminen, jopa katoaminen. Näistä uhkista huolimatta Vuotuinen ajantieto tullee olemaan Kustaa Vilkunan parhaiten aikaa kestävä muisto. Kirjahyllyssäni on perintökirja isoisältäni. Sen etulehdellä on omistus: Kustaa Vilkunalle ystävyydessä tekijä". Tuo tekijä on edesmennyt arkeologian professori Ella Kivikoski ja teos on paljon Kustaa Vilkunankin elämään vaikuttaneen ensimmäisen Suomen ja Pohjoismaisen arkeologian oppituolin haltijan Aarne Mikaël Mikko Tallgrenin ( ) elämäkerta. Juuri Tallgren houkutteli Vilkunan kirjoittamaan Varsinais-Suomen historiasta ja juuri hän esitti yllättäen Varsinaissuomalaisten kansanomaisesta taloudesta teosta väitöskirjaksi. Kivikoski valitsi elämäkerran nimeksi Tehty työ elää. Nuo sanat Suomen muinaismuistoyhdistys nimittäin kaiverrutti Tallgrenin hautakiveen. Uskon niiden luonnehtivan erinomaisen hyvin Kustaa Vilkunaakin. Tehty työ elää! Janne Vilkuna Ragna Ahlbäck Folklivsforskaren fil. dr. Ragna Ahlbäck avled Hon var född i Borgå 1914, där hennes far Gabriel Nikander verkade som föreståndare för folkhögskolan. På mödernet gick rötterna till Dåwö gods i Munktorp, Västmanland. Gabriel Nikander tillträdde 1921 landets första professur i folklivsforskning vid den nygrundade akademin i Åbo, och denna stad blev dottern Ragnas uppväxt- och studiemiljö. Hemmet var i högsta grad akademiskt, med bl.a. Alma Söderhjelm, Otto Andersson och flera andra av de originella professorerna som familjebekanta. Ragna Nikander kom i mycket att gå i sin fars fotspår, präglad av den kombination av nordisk kulturhistoria och finlandssvensk folklivsforskning som blev unik för akademin. Folkkulturen var inte något 11

12 romantiskt slutet, utan en historiskt och socialt bestämd kulturell förvandlingsprocess, med gammalt och nytt i växelverkan. Kombinerade man levande tradition med historiska dokument kunde man följa denna process under århundraden. Ragna Ahlbäck ( ) på Åminneborg i Malax. Foto: Folke Ahlbäck. SLS 1829:30 Ragna Ahlbäcks vetenskapliga studier, från den första uppsatsen om Åbo snickarskrå 1935 till hennes sista större arbete Bonden i svenska Finland 1983, baseras på denna metod, där sakforskning och ordgeografi berättade om kulturelementens uppkomst, ålder och ursprung. Ragna Ahlbäck kunde skämtsamt säga att hon cyklat till varje by och socken i Svenskfinland. Så tillkom det värdefulla arbetet Kulturgeografiska kartor över Svenskfinland 1945, där hon kunde visa att språkgränsen mellan svenskt och finskt aldrig varit någon kulturgräns, utan att kustbygderna utgjort inkörsporten från väster. Ett centralt tema för forskningen var byalivet och sedvanderätten, som hon fascinerades av och skrev sin avhandling om. När boken Kökar, näringslivet och dess organisation i en utskärssocken utkom 1955 var den ett pionjärarbete i nordisk forskning, där hon visade hur ett samhälle i ytterst knappa villkor kunde fungera genom en hår- 12

13 driven kombination av enskilda och kollektiva rättigheter. Hon gav också ut Socklots byrätts protokoll Ragna Ahlbäcks stil var knapp, avhandlingens resultat sammanfattade hon i en enda mening i förordet. Som forskare skapade hon sig likväl en egen profil, trots att hennes arbete nära anslöt till maken Olav Ahlbäcks dialektordbok. I 45 år ledde och inspirerade Ragna Ahlbäck det etnologiska arbetet vid det 1937 inom Svenska litteratursällskapet grundade Folkkultursarkivet, där hennes stora samlingar och ett antal unika färgfilmer från 1950-talet förvaras. Hon var känd och aktad i arkiv- och museivärlden i hela Norden bosatte sig paret Ahlbäck på Åminneborg i Malax, där de också grundade Kvarkens båt- och fiskemuseum. För Ragna Ahlbäck gav restaureringen och inredandet av 1700-talsgården möjligheten att omsätta gedigen kulturhistorisk kunskap i praktik. Som människa är Ragna Ahlbäck oförglömlig. Spontan, anspråkslös, vänsäll och humoristisk delade hon frikostigt med sig av livserfarenhet och kunskap. Hon hade sagesmän i alla byar och alla samhällsskikt och alla kom hon ihåg. Hon var själv en bärare av finlandssvensk kulturtradition i dess mest sannfärdiga form. Bo Lönnqvist 13

14 Seminaareja Vain idyllisen perinteen vaalijoita? Kansatieteilijät yhteiskunnallisina vaikuttajina Suomen kansatieteilijöiden yhdistyksen Ethnos ry:n seminaari Helsingissä perjantaina klo Tieteiden talo, Kirkkokatu 6 Ethnoksen vuoden 2003 seminaarin aiheeksi on valittu Vain idyllisen perinteen vaalijoita? Kansatieteilijät yhteiskunnallisina vaikuttajina. Yhteiskunnallista vaikuttamista on monenlaista. Poliittisella kentällä se voi olla päätösten tekoa tai niitä pohjustavia selvitys- ja valmistelutöitä. Myöskin instituutioiden kautta voidaan vaikuttaa yhteiskunnan kehitykseen. Kansatieteilijöiden työkentässä näistä ensisijalle nousevat museot, joilla on ollut ja on edelleen merkitystä esimerkiksi identiteetin ja yhteishengen luojina niin kansallisella kuin paikallisellakin tasolla. Nykyisin alueita kehitetään talouden keinoin muun muassa kulttuuria ja paikallisia erityispiirteitä hyödyntäen. Kaikkea tätä toimintaa kansatieteilijät analysoivat kulttuurin tutkijoina. Ja kaikessa tässä toiminnassa kansatieteilijät ovat osallisina tutkimuksia tehdessään. Kansatieteelle on ominaista nostaa erityisesti esille yksittäisten ihmisten ja kulttuuristen prosessien ja rakenteiden tasot tutkimuksissaan. Miten siis me kansatieteilijät vaikutamme yhteiskunnassa? Ohjelma Ilmoittautuminen Seminaarin avaus, puheenjohtaja Pirjo Korkiakangas, Ethnos ry Tutkija, FM Ari Mesivaara, Urho Kekkosen arkisto Kustaa Vilkuna kansatieteilijä vallan ytimessä Tutkija, FM Tiina-Riitta Lappi, Jyväskylän yliopisto, etnologia Politiikka etnologisena tutkimuskohteena Tutkija, FT Marjut Anttonen, Siirtolaisuusinstituutti Sekoilua vai moniäänisyyttä? Etnopolitiikkaa Ruijassa teoksen vastaanotosta 14

15 Kahvi Tutkija, FM Anna Kirveennummi, Tulevaisuuden tutkimuskeskus Kulttuuri yhteiskunnallisena ja taloudellisena voimavarana Tutkija, FM Johanna Lehto-Vahtera, Turun yliopisto, museologia Paikallismuseo kerätyn kertojana yhteisö muuttuu, kokoelmat säilyvät Seminaarin päätössanat, Puheenjohtaja Pirjo Korkiakangas, Ethnos ry Ethnos ry:n vuosikokous Seminaarin hinta on 5, mihin sisältyy ohjelmaan kuuluva kahvi. Maksu maksetaan Ethnoksen tilille Sampo mennessä. Lisäksi pyydämme sitovat ilmoittautumiset mennessä Ethnos ry:n sihteerille Mari Immoselle, puh , tai Katriina Siivoselle, puh , Ilmoitusasioita Kiitokset! Sydämelliset kiitokset Ethnos ry:lle ja kaikille teille Ethnoksen jäsenille, jotka muistitte minua väitökseni johdosta Rauhaisaa joulua ja menestyksekästä ensi vuotta! Helena Ruotsala 15

16 Promootio Jyväskylän yliopiston etnologian professori Bo Lönnqvist promovoitiin unkarilaisen Szegedin yliopiston kunniatohtoriksi Tunnustus osoitettiin prof. Lönnqvistille pitkäaikaisesta yhteistyöstä yliopistojen yhteisissä tutkimus- ja julkaisuprojekteissa sekä aktiivisesta tuesta opiskelijavaihdon järjestämiseksi Szegedin yliopiston ja Jyväskylän yliopiston välillä. Tieteen päivät 2003 Tieteiden yössä Helsingissä esiintyvät kansatieteilijöistä mm. Pirjo Korkiakangas, Hanna Snellman, Teppo Korhonen, Helena Ruotsala jne. Ohjelma löytyy netistä osoitteessa Näyttely SIPERIA. Taigan ja tundran kansoja Uutta Kulttuurien museon näyttelyssä Kai Donner pelasti samojedinkielisiä kansoja unohdukselta. Viimeinen kamassin kielen taitaja kuoli Näyttelyssä on nähtävänä Kai Donnerin vuonna 1914 kamasseilta tuomia esineitä lähtien on esillä Ljudmila Lipatovan valokuvia nenetseistä, tundran poropaimentolaisista. Kuvat on otettu pidetään seminaari "Siperian vähemmistökansat" Kulttuurien museo, Tennispalatsi, Helsinki Avoinna ti-pe 11-20, la-su Ethnos ry toivottaa rauhallista joulua ja onnellista uutta vuotta 2003 Yliopistopaino Pikapaino