FREUD, SAIRAUS JA KUOLEMA

Transkriptio

1 1 Poliklinikka Toivolan 40-vuotisjuhlaseminaari Tapio Aaku FREUD, SAIRAUS JA KUOLEMA Varhaisia menetyksiä Freudin ensimmäisiin elinvuosiin sattui lukuisia keskeisten ihmisten äkillisiä pois häipymisiä: Kun Sigmund - tai oikeastaan Sigismund, hänhän omaksui Sigmund-nimen lopullisesti vasta aloittaessaan yliopisto-opintonsa oli 1½-vuotias, hänelle syntyi veli Julius, joka kuoli muutaman kuukauden ikäisenä vähän ennen Sigismundin 2-vuotissyntymäpäivää. Juliuksen kuollessa äiti odotti jo kolmatta lastaan, Sigismundin Anna-siskoa. Heti Annan syntymän jälkeen, Sigismundin ollessa 2½-vuotias, perheen roomalaiskatolinen lastenhoitaja joutui vankilaan, kun Sigismundin silloin jo aikuinen velipuoli Philipp pidätytti tämän pienen varkauden takia. Tämä lastenhoitaja häipyi pikku Sigismundin maailmasta samaan aikaan kuin äiti oli vielä lapsivuoteessa, ja sai hänessä aikaan epämääräisen, epämiellyttävän muiston, jonka hän onnistui selventämään ja tulkitsemaan vasta paljon myöhemmin itseanalyysissään. Hän muisti etsineensä äitiä epätoivoisesti koko ajan itkien. Silloin Philipp oli avannut kaapin oven näyttääkseen, ettei äiti ollut siellä vankina. Se ei kuitenkaan rauhoittanut Sigismundia. Miksi Philipp näytti Sigismundille tyhjää kaappia, kun tämä itki äitiään? Itseanalyysissään Freud löysi myöhemmin vastauksen: Kun hän oli pienenä kysynyt Philippiltä, minne hänen hoitajansa oli mennyt, Philipp oli vastannut, että tämä oli pantu kaappiin - saksan kielessä on sama ilmaus putkaan tai vankilaan joutumisesta kuin suomen kielessäkin. Sigismundin ensimmäisinä vuosina hänen maailmastaan hävisivät myös velipuolet E mmanuel ja Philipp sekä Emmanuelin vaimo Maria, jotka muuttivat Englantiin, Manchesteriin. Freudin perhe muutti Freibergista, Sigismundin synnyinkaupungista, hänen ollessaan 3-vuotias. Freibergiin jäi hänen kotitalonsa omistajan, lukkosepän perhe, joka asui toisessa talon toisen kerroksen kahdesta huoneesta Freudit asuivat ennen muuttoaan toisessa, siis nelihenkinen perhe yhdessä huoneessa. Muuton myötä Sigismund menetti maaseutumaisen ympäristön, niityt ja metsät, sekä alakerrassa olleen lukkosepän verstaan, jossa hän oli käynyt paljon leikkimässä. Perhe muutti vieraiden kaupunkien läpi Wieniin, sen kaikkea muuta kuin viehättävään osaan. Näiden pois häipymisten ja kuoleman yhteyttä toisiinsa Sigismundin mielessä on täytynyt vahvistaa

2 2 sen, että Julius-veli todella kuoli. Unien tulkinta 40-vuotiaana Freud menetti isänsä. Hän kirjoitti Unien tulkinnan toisen painoksen esipuheessa isän kuoleman olleen hänen elämänsä tärkein tapahtuma, suurin menetys. Isän kuolemalla oli katalysoiva merkitys Freudin ideoiden kehitykselle ja hän aloitti itseanalyysinsa osittain reaktiona isän kuolemaan. Hän mainitsi Unien tulkinnan kirjoittamisen olleen osa hänen itseanalyysiaan. Isän kuolema oli toistuva teema hänen unissaan ja assosiaatioissaan. Näitä uniaan tulkitessaan Freud mm. huomasi, että pelko omasta kuolemasta voi verhoutua uniin jostakin rakkaasta ihmisestä, joka on jo kuollut. Isän kuoleman jälkeen hän kykeni hahmottamaan ambivalenssin suhteessa rakastettuihin vanhempiin, keksi oidipus-kompleksin ja havaitsi syyllisyydentunteet, jotka syntyvät rakastetun ihmisen kuoleman jälkeen. Unien tulkinnassa Freud toteaa, että havainto siitä, että pienet lapset eivät ymmärrä kuoleman todellista merkitystä, oli lähtökohta formulaatiolle, että piilotajunnassamme emme tiedä mitään kuolemasta emmekä myöskään omasta kuolemastamme. Pienelle lapselle kuolema on yhtä kuin pois meneminen, häipyminen. Sen vuoksi lapsi voi myös avoimesti toivoa toisen kuolemaa. Freud kertoo 8-vuotiasta lapsesta, joka sanoi äidilleen tultuaan kotiin luonnonhistoriallisesta museosta: Minä niin pidän sinusta äiti. Kun sinä kuolet, minä annan täyttää sinut ja pidän sinut kotona, niin että minä näen sinut koko ajan. 10-vuotias poika taas sanoi isänsä äkillisen kuoleman jälkeen: Minä kyllä tiedän, että isä on kuollut, mutta sitä minä en käsitä, ettei hän tule kotiin syömään. Pienet lapset voivat avoimesti ilmaista kuolemantoiveita sisaruksiaan, leikkitovereitaan tai vanhempiaan kohtaan, koska kuolemalla ei ole heille todellista merkitystä. Kun omatunto kehittyy, tällaiset toiveet yleensä torjutaan ja toiveet toisen kuolemasta johtavat usein syyllisyydentunteisiin. Unissa syntymä ja kuolema ilmaistaan usein samoin symbolein: matka, laivat, junat, meri, joki. Myös myyteissä, uskonnollisissa menoissa ja taideteoksissa samat symbolit voivat edustaa sekä syntymää että kuolemaa. Junastamyöhästymisunet, joihin liittyy ahdistusta, voivat ilmentää kuolemanpelkoa samalla kuin ne kiertoteitse palvelevat kuoleman kieltämistä: juna lähtee ilman unennäkijää. Kuitenkin unen yritys

3 3 kieltää kuolemanpelko usein epäonnistuu siltä osin, että ahdistuksen tunne on jäljellä. Freudilla itsellään oli lievä junafobia, joka ei kuitenkaan estänyt häntä matkustamasta. Hän myös pelkäsi junaonnettomuutta, kun hänen perheenjäsenensä tai ystävänsä Fliess olivat matkalla. Siihen aikaan hän ei vielä ollut selvillä siitä, että tällaiset pelot voivat myös ilmentää ambivalenssia, tiedostamattomia kuoleman toiveita. Primitiivinen ihminen ja kuolema Kirjassaan Totem und Tabu (1913) Freud tutki suhtautumista kuolemaan kulttuurin kehittyessä. Hän puhuu animistisesta vaiheesta, jolloin jokaisella luonnonesineellä nähtiin olevan sielu. Animistisessa vaiheessa ihminen kokee itsensä omnipotentiksi. Animistista vaihetta seuraa ensin uskonnollinen vaihe ja sen jälkeen tieteellinen vaihe. Uskonnollisessa vaiheessa ihminen sijoittaa omnipotenssin jumaliin. Tieteellinen maailmankuva ei enää jätä sijaa ihmisen omnipotenssille: siinä ihminen on tunnustanut pienuutensa ja alistunut kuolemalle ja muille luonnon väistämättömyyksille. Primitiivisen ihmisen usko ajatuksen omnipotenssiin on yhdenmukainen lapsen narsistisen kehitysvaiheen kanssa. Tämä narsistinen elementti saa sekä primitiivisen ihmisen että pienen lapsen kieltämään perimmäisen avuttomuutensa. Freud pyrki selittämään henkiolentojen synnyn projektion avulla. Tällöin primitiivinen ihminen luovutti osan omnipotenssistaan henkiolennoille ja näin nämä henkiolennot kulttuurissa edustivat Ananken (väistämättömän kohtalon) ensimmäistä tunnustamista. Näin primitiivinen ihminen käsitteli narsismiaan uhkaavaa vaaraa, kuolemaa, taas omnipotenssin avulla, tällä kertaa projisoimalla sen henkiolentoihin. Sota ja kuolema Ensimmäisen maailmansodan sytyttyä Freud muutamassa kuukaudessa kirjoitti tai ainakin luonnosteli 12 metapsykologista esseetään ja lisäksi artikkelin Zeitgemässes über Krieg und Tod (Thoughts for the Times on War and Death), jolla on erityistä merkitystä tämän kuoleman teeman kannalta. Tällä kirjoittamisellaan hän varmaan myös pyrki taistelemaan sen ajan tilanteen aiheuttamaa pessimististä mielialaa vastaan. Kun hän Unien tulkinnassa oli kuvannut lasten kyvyttömyyttä ymmärtää kuoleman merkitystä ja Totem und Tabussa kirjoittanut primitiivisen ihmisen kyvyttömyydestä käsittää ja hyväksyä kuolemaa, niin nyt hän osoitti, että nykyajan ihminen oli vain näennäisesti valmis uskomaan, että kuolema on elämän väistämätön päätepiste ja että jokainen on luonnolle kuolemansa velkaa.

4 4 Freud kirjoittaa: Todellisuudessa on mahdotonta kuvitella omaa kuolemaansa. Kun yritämme niin tehdä, huomaamme mielikuvissamme kuitenkin edelleen olevamme ulkopuolisia katsojia. Kukaan ei usko omaan kuolemaansa. Piilotajunnassaan jokainen on vakuuttunut omasta kuolemattomuudestaan. Sitten hän jatkaa: Sota väistämättä pyyhkäisee pois tämän perinteisen suhteutumisen kuolemaan. Kuolemaa ei enää kielletä. Meidän on pakko uskoa siihen. Ihmiset todellakin kuolevat, eivätkä enää yksitellen, vaan joukoittain, usein kymmenin tuhansin, samana päivänä. Eikä kuolema ole enää satunnainen tapahtuma. Voi vielä näyttää sattumalta, osuuko luoti tähän vai tuohon mieheen, mutta toinen luoti voi sitten osua siihen jäljelle jääneeseen, ja kuolleitten joukko tekee tyhjäksi mielikuvamme sattumasta... Tässä Freudilla varmaan oli mielessään myös poikansa Martin, joka sodan aikana sai monia pienempiä vammoja ja kerran venäläisen luoti lävisti hänen lakkinsa, kun hän nosti päänsä taisteluhaudasta. Tässä artikkelissa Freud palasi myös Totem und Tabun teemoihin. Hän oletti, että rakkaitamme kohtaan tunnettu ambivalenssi, rakkaus ja viha samaa ihmistä kohtaan, pakotti primitiivisen ihmisen ajattelemaan. Freud näki psykologian tämän tunneristiriidan jälkeläiseksi. Ihminen ei voinut enää pysyä erossa kuolemasta, sillä hän oli tuntenut kipua läheisen kuolemasta. Silti hän ei voinut käsittää itseään kuolleena. Hän teki kompromissin: Hän hyväksyi omankin kuolemansa tapahtumana, mutta kielsi siltä sen merkityksen, että se olisi hänen loppunsa sitä merkitystä hänen ei tarvinnut kieltää niin kauan kuin oli kysymys hänen vihollisensa kuolemasta. Jonkun rakastetun kuolleen ruumiin vierellä hän keksi henget, ja syyllisyys suruun kietoutuneesta tyytyväisyydestä teki näistä vastasyntyneistä henkiolennoista pahoja henkiä, joita täytyi pelätä. Kuolleen muisto sai ihmisen olettamaan toisenlaisia olemassaolon muotoja ja antoi hänelle käsityksen elämän jatkumisesta näennäisen kuoleman jälkeen. Tärkein kielto älä tapa ulotettiin vähitellen koskemaan paitsi rakastettuja myös ihmisiä yleensä. Sodan aikana tämä käsky ei enää koskekaan vihollista. Tappajasta tulee sankari hänen ei edes tarvitse käydä läpi primitiivisen ihmisen mutkikkaita rituaaleja, jotka tämän oli suoritettava myös vihollisen tappamisen yhteydessä. Freud arvelee, että sankaruudessa saattaa usein olla kysymys myös siitä, että piilotajunta ei tunne kuolemaa: Aina ei ole niin, että sankari asettaisi ylevät päämäärät oman elämänsä edelle, vaan hän saattaa vain pilkata vaaraa ajattelemalla: ei minulle voi mitään sattua.

5 5 Katoavaisuus Vuonna 1916 Freud kirjoitti Berliinin Goethe-yhdistyksen julkaisemaan muistokirjaan Das Land Goethes pienen esseen Vergänglichkeit (Katoavaisuus), jossa ilmaisi rakkautensa elämää kohtaan, käsitteli elämän ja kuoleman ongelmaa hyvin eri tavalla kuin tuossa edellisessä artikkelissa. Hän kuvasi keskustelua, joka käytiin kesäisellä kävelyretkellä maalla vaiteliaan ystävän ja nuoren, mutta jo kuuluisan runoilijan kanssa. Nämä ovat ilmeisesti olleet Lou Andreas-Salomé ja runoilija, Lou Andreas-Salomén läheinen ystävä Rainer Maria Rilke. Runoilija ihaili maiseman kauneutta, mutta ei voinut nauttia siitä, koska kauneus häviäisi, kun tulee talvi. Kaikki muukin, mitä runoilija rakasti, menetti hänen silmissään arvonsa sen takia, että se oli katoavaista. Freud toteaa, ettei hän voinut kiistää kaiken katoavuutta eikä voinut väittää, että kaunis ja täydellinen olisi siinä missään poikkeusasemassa. Mutta siinä hän oli eri mieltä, että kauneuden katoavuus mitenkään vähentäisi sen arvoa. Päinvastoin, hänen mielestään se lisää sitä. Nautinnon mahdollisuuden rajallisuus lisää nautinnon arvoa. Kukka, joka kukkii vain yhden yön, ei meistä sen takia näytä yhtään vähemmän ihanalta. Eikä Freud voinut yhtään paremmin ymmärtää, miksi taideteoksen tai intellektuaalisen saavutuksen kauneus ja täydellisyys menettäisi arvonsa ajallisen rajallisuutensa takia. Voi tulla aika, jolloin ihailemamme maalaukset ja veistokset murenevat tomuksi tai meidän jälkeemme tulee rotu, joka ei enää ymmärrä runoilijoidemme ja ajattelijoidemme teoksia tai voi tulla geologinen aikakausi, jolloin kaikki elämä maapalloltamme häviää, mutta kun kaiken tämän kauneuden ja täydellisyyden arvon määrää vain sen merkitys meidän omassa tunneelämässämme, sen ei tarvitse säilyä meidän jälkeemme eikä sen arvo riipu sen kestävyydestä. Freud vertasi tätä pientä episodia, joka oli sattunut kesällä 1913 eli ennen sodan puhkeamista, senhetkiseen sodan mukanaan tuomaan tilanteeseen 1915:... ovatko nuo omaisuudet, jotka nyt olemme menettäneet, tulleet todella meille arvottomiksi sen takia, että ne ovat osoittautuneet niin katoaviksi ja niin vastustuskyvyttömiksi?...uskon, että ne, jotka niin ajattelevat, ovat yksinkertaisesti menetykseen liittyvän surun vallassa....kun suru joskus on ohi, huomataan, että kulttuurimme rikkauksia kohtaan tuntemamme arvostus ei ole menettänyt mitään sen seurauksena, että tulimme havaitsemaan sen särkyvyyden. Meidän tulee rakentaa uudestaan kaikki, minkä sota on tuhonnut, ja ehkä lujemmalle perustalle ja kestävämmäksi kuin ennen. Nämä sanat kuvastavat tasapainoa, jonka Freud siihen aikaan oli saavuttanut ja hänen kykyään nähdä

6 senhetkinen ja tuleva kauneus raunioittenkin keskellä ja nähdä arvo siinäkin, mikä ulottuu yksityisen ihmisen olemassaolon tuolle puolen. 6 Menetyksiä ja sairastuminen Sodan jälkeen tammikuussa 1920 kuoli Anton von Freund, rikas budapestilainen olutpanimon omistaja, josta oli tullut Freudin ystävä ja psykoanalyyttista kirjallisuutta julkaisevan kustantamon merkittävä taloudellinen tukija. Viittä päivää myöhemmin kuoli Freudin tytär Sophie influenssan jälkeiseen keuhkokuumeeseen. Kuolemanvietti -termiä Freud näyttää käyttäneen ensi kertaa viikko Sophien kuoleman jälkeen kirjoittamissaan kirjeissä. Freud itse kielsi yhteyden Sophien kuoleman ja Jenseits des Lustprinzips -kirjan (jossa hän esitti teoriansa kuolemanvietistä) kirjoittamisen välillä, todennäköisesti korostaakseen hypoteesiensä yleispätevyyttä, mutta voidaan olettaa, että Sophien kuolemalla on ainakin jonkinlainen merkitys ollut kuolemanvietin painottumiselle hänen mielessään. Freud ja sikari kuuluivat erottamattomasti yhteen. Hän totesi olevansa riippuvainen nikotiinista tai ainakin sikarinpoltosta. Hän oli tietoinen tupakoinnin vaarallisuudesta, mutta vain vakavimman sydämen toimintahäiriön aikaan 38-vuotiaana hän pystyi pitemmäksi aikaa lopettamaan polttamisen. Keväällä 1923, jolloin Freud lähestyi 67 vuoden ikää, hän löysi kitalaestaan kasvaimen. Hän ei mennyt heti lääkärille eikä kertonut kasvaimesta kellekään perheenjäsenelle eikä ystävälle. Vasta pari kuukautta myöhemmin hän konsultoi ystäväänsä ihotautilääkäri Maxim Steineria. Steiner ehdotti leikkausta ja käski lopettaa tupakanpolton. Tupakanpolton kieltäminen oli Freudille uhkaavampi ja vastenmielisempi kuin leikkaus. Ilmeisesti yksi syy kahden kuukauden viivytykseen oli juuri Freudin pelko tupakanpolton kieltämisestä. Mutta Max Schur arvelee, että yhtenä syynä oli jonkinlainen fatalismi, jota Freud itse olisi saattanut nimittää kuolemanvietin ilmenemäksi. Muutama päivä Maxim Steinerin konsultoimisen jälkeen Freudin luona oli käymässä Felix Deutsch, joka oli sisätautilääkäri, mutta jo analyyttisesti orientoitunut. Kun Deutsch oli lähdössä, Freud pyysi häntä katsomaan suuhunsa ja varoitti: Valmistautukaa näkemään sellaista, mistä ette pidä. Ensisilmäyksellä Deutsch näki, että Freudin suussa oli pitkälle edennyt syöpäkasvain, järkyttyi, katsoi uudestaan, sanoi: paha leukoplakia tupakanpolton seurauksena, ja neuvoi leikkaukseeen. Leikkauksen teki professori Hajek yksityissairaalan poliklinikalla, joka oli huonosti varustettu. Perheelle ei ollut kerrottu mitään. Leikkaus ei mennyt hyvin, tuli paljon verenvuotoa, ja Freud pantiin makaamaan pieneen huoneeseen, jossa hänen seuranaan oli toinen potilas, psyykkisesti jälkeenjäänyt kääpiö. Vasta kun näytti siltä, että Freud joutuisi jäämään sairaalaan yöksi, perheelle ilmoitettiin. Kun

7 Freudin vaimo Martha ja Anna-tytär menivät sairaalaan, Freud istui keittiöjakkaralla veren peitossa. 7 Lounasaikaan osastolle ei päästetty vierailijoita, ja Martha ja Anna lähetettiin kotiin, kun heille oli vakuutettu, että tilanne on hallinnassa. Mutta kun he palasivat iltapäivällä, he huomasivat, että Freudilla oli ollut ankara verenvuotokohtaus. Hän oli soittanut kelloa, mutta soittokello oli epäkunnossa eikä kukaan tullut apuun. Onneksi kääpiö oli syöksynyt huoneesta hakemaan hoitajaa ja verenvuoto saatiin lopulta hallintaan. Kääpiö ehkä pelasti Freudin hengen. Tämän jälkeen Anna kieltäytyi lähtemästä isänsä luota ja jäi sairaalaan yöksi. Yöllä Anna ja yöhoitaja huolestuivat uudestaan Freudin tilasta ja lähettivät hakemaan päivystävää lääkäriä, mutta tämä kieltäytyi tulemasta. Seuraavana päivänä Freud lähetettiin kotiin. Freud harhautti ystäviään ja jossain määrin itseäänkin antamalla ymmärtää, että kysymys olisi ollut hyvänlaatuisesta kasvaimesta. Hajek määräsi leikkauksen jälkeen röntgen- ja radiumhoitoja, joista Freud ymmärsi, että kysymys on syövästä, vaikka kukaan ei ollut kertonut hänelle totuutta. Kesäkuussa Freudin kolme vuotta aikaisemmin kuolleen Sophie-tyttären poika Heinerle kuoli tuberkuloottiseen aivokalvontulehdukseen. Sen jälkeen Freud kirjoitti Ferenczille kärsivänsä elämänsä ensimmäisestä depressiosta. Kesälomalla Freud matkusti Bad Gasteiniin ja sitten Italian puolelle Lavaroneen. Hänellä oli kuitenkin jatkuvasti kipuja, ja Annan vaatimuksesta Freud pyysi Deutschia tulemaan konsultaatiota varten Bad Gasteiniin. Deutsch näki, että toinen, radikaalimpi leikkaus oli välttämätön. Silti hän ei vieläkään sanonut Freudille totuutta. Deutsch oli ilmeisesti huolestunut siitä, että Freud oli ennen ensimmäistä leikkausta pyytänyt, että Deutsch auttaisi häntä katoamaan tästä maailmasta säädyllisesti, mikäli hän muuten olisi tuomittu pitkäaikaiseen kärsimiseen. Heinerlen kuolema oli vielä yksi syy säästää Freudia totuudelta. Elokuussa Freud kirjoitti Eitingonille: Kuononi kiusaa minua edelleen ja minua kiduttaa voimaton kaipaukseni rakkaaseen lapseen. Kirjoittaessaan elinikäiselle ystävälleen Oscar Rielle hän tunnusti, ettei pystynyt selviämään pojan menetyksestä. Kasvain todettiin levinneeksi ja Freud joutui uuteen leikkaukseen syksyllä. Hän oli nyt professori Pichlerin hoidossa. Vaikkei Pichler ilmeisesti tiennyt Freudin merkityksestä tieteen historiassa, hän hoiti tätä kunnioittavasti ja hienotunteisesti. Leväperäisen ensimmäisen leikkauksen takia tarvittiin uusi laajempi leikkaus, jonka toteuttamista Pichlerin täytyi ensin kokeilla ruumiilla. Leikkauksessa Pichler poisti suurimman osan oikeanpuoleista yläleuan luuta, samoin suuren osan alaleukaa, oikean puolen pehmeää kitalakea, posken ja kielen limakalvoa. Hän korvasi ihosiirrännäisillä ne osat

8 limakalvoa, joita ei voinut ommella, ja sijoitti paikalleen etukäteen valmistamansa proteesit. 8 Vajaa kuukausi leikkauksen jälkeen Pichler huomasi Freudin suussa pienen haavauman ja otti siitä biopsian, joka osoitti, että siinä kohdassa oli vielä malignia kudosta. Pichler kertoi Freudille totuuden, ehdotti uutta leikkausta ja Freud suostui. Leikkaus tehtiin vielä samana iltapäivänä. Enää sen jälkeen ei tullut uusia komplikaatioita, mutta Freud sai varmuuden vuoksi vielä sarjan röntgensädehoitoa. Laaja leikkaus teki täysin tyydyttävän proteesin mahdottomaksi. Eikä laajaa limakalvon poistoa voinut saada täysin hyväksi ihosiirrännäisillä. Seurauksena oli elämä jatkuvien kärsimysten kanssa. Syöminen, tupakointi ja puhuminen tuottivat kipuja ja vaativat ponnistuksia. Proteesia yritettiin loputtomiin parantaa. Puhuessaan Freud joutui vähän väliä liikuttamaan leukojaan niin, että proteesi siirtyisi vähemmän kivuliaaseen paikkaan, mikä teki puheesta katkonaista. Polttamista Freud ei kyennyt lopettamaan, mikä aiheutti jatkuvaa ärsytystä suussa ja sinne alkoi vähän väliä tulla uusia leukoplakioita ja syöpää ennakoivia muutoksia, joita hoidettiin ekskisioilla ja elektrokoagulaatioilla. Vajaa kaksi kuukautta viimeisen leikkauksen jälkeen Freud aloitti taas praktiikkansa hoitaen kuutta potilasta päivässä. Kuolemanpelko Vähän ennen syöpäleikkausta ilmestyi Das Ich und das Es. Se sisältää Freudin laajamittaisimman yrityksen esittää kuolemanpelko metapsykologisin käsittein. Kuolemanpelko voi olla reaktio ulkoiseen vaaraan tai syntyä sisäisenä prosessina niin kuin melankoliassa. Melankoliassa kuolemanpelko selittyy sillä, että ego, minä tuntee itsensä yliminän vihaamaksi ja vainoamaksi, kun elämään kuuluisi olla rakastettu, yliminän rakastama. Yliminällä on sama suojeleva funktio kuin aikanaan oli vanhemmilla tai kaitselmuksella tai kohtalolla. Hallitsemattoman ulkoisen vaaran edessä ego, minä tekee saman johtopäätöksen kuin melankoliassa, että kaikki suojelevat voimat ovat sen hylänneet ja se antautuu kuolemaan. Myöhemmin tutkielmassaan Hemmung, Symptom und Angst (1926) Freud nimitti tätä traumaattiseksi tilanteeksi. Hemmung, Symptom und Angst -tutkielmassaan Freud kirjoitti:...piilotajunnassa ei näytä olevan mitään, joka antaisi sisältöä elämän häviämiselle, annihilaatiolle. Kastraatio voidaan hahmottaa sen jokapäiväisen kokemuksen pohjalta, että uloste irtaantuu ruumiista tai että äidin rinta menetetään

9 vierotuksessa. Mutta mitään kuolemaa muistuttavaa ei voi kokea, tai jos voi, niin kuin pyörtymisessä, se ei ole jättänyt mitään havaittavia jälkiä. 9 Freud on taipuvainen pitämään kuolemanpelkoa analogisena kastraatioahdistuksen kanssa ja se, mihin ego siinä reagoi, on suojelevan superegon hylkäämäksi joutuminen, jolloin egolla ei enää ole suojaa ympäröiviä vaaroja vastaan. Vaaratilanteen ydin on avuttomuuden tunne. Kuoleman suhteen avuttomuus on äärimmäinen, koska sille ei ole mitään kokemuksellista hahmoa. Leikkauksen jälkeen Leikkauksen jälkeen Freudin oli pakko monella tavalla muuttaa elämäntapaansa. Hän ei enää voinut osallistua Wienin psykoanalyyttisen yhdistyksen kokouksiin, vaikka hän myöhemmin järjesti kuukausittain jäsenten tapaamisia kotonaan. Hän yritti tavata mahdollisimman vähän ihmisiä puhumisen rasittavuuden takia. Oikealla korvalla hän ei kuullut kuin rahinaa, mikä teki keskustelun seuraamisen rasittavaksi. Hän kykeni puremaan ja nielemään, mutta ei halunnut siihen katselijoita. Hän ei pitänyt siitä, että hänen kunnostaan kyseltiin. Kirjeessä Lou Andreas-Salomélle 69. syntymäpäivänsä aikoihin 1925 Freud kirjoitti, että jonkinlainen yhdentekevyyden kuori on vähitellen kietoutumassa hänen ympärilleen. Hän sanoo toteavansa sen valittamatta. Sen on luonnollinen kehitys, epäorgaaniseksi tulemisen alkua....muutos ei ehkä ole kovin selvästi havaittava; kaikki on yhtä mielenkiintoista kuin ennenkin; myöskään kvaliteetit eivät ole kovin erilaiset; mutta jonkinlainen resonanssi puutuu; vaikka olenkin epämusikaalinen, kuvittelen, että ero on jotenkin sama kuin siinä, käyttääkö pedaalia vai ei. Freud kirjoitti useimmat työnsä kuumeisella innolla. Sellaisia kausia seuraa väistämättä jonkinlainen tyhjentymisen tila, joka voi ilmetä vain jonkinlaisena mielialan heilahduksena, mutta se voi myös muistuttaa lievää depressiota. Ja kun ajatellaan, että tähän tuli lisäksi vanhenemisen ja usein sietämättömien fyysisten kipujen vaikutus, on aika hämmästyttävää, että Freud säilytti luovuutensa lähes loppuun asti. Hänen kohdallaan saattoi myös ennakoida, että luovuuden lopullinen heikkeneminen tulisi olemaan hänelle vaikeampaa kuin mikään fyysinen kärsimys. Syksyllä 1925 tapahtui odottamaton tragedia. Freud oli useaan kertaan kehoitellut psykoanalyyttisen yhdistyksen johdossa olevia valmistautumaan aikaan, jolloin häntä ei enää ole. Ferenczi oli heistä Freudille ehkä läheisin, myöhemmin myös Eitingon. Mutta Karl Abraham oli järkevin, maltillisin ja arvostelukyvyltään luotettavin. Abraham oli myös luova tutkija ja erinomainen organisaattori. Syksyllä 1925 Abraham sairastui ja menehtyi jouluna suhteellisen lyhyen aikaa sairastettuaan.

10 Sairautta pidettiin aluksi keuhkoabskessina kalanruodon keuhkoputkeen aiheuttaman vaurion seurauksena. Loppujen lopuksi kysymys ilmeisesti kuitenkin oli keuhkosyövästä. 10 Freud koki Abrahamin kuoleman epäreiluuden osoituksena Kohtalolta, kun hän, vanhempi heistä kahdesta syöpää sairastaneesta miehestä, jäi henkiin. Internationale Zeitschriftin toimittaja Sandor Rado oli suunnitellut seuraavaa numeroa Freudin 70-vuotispäivänumeroksi, mutta Freud pyysi Radoa siirtämään syntymäpäivänumeroa myöhemmäksi ja omistamaan sen sijaan seuraavan numeron Abrahamin muistolle. Mitään juhlia ei voi viettää ennen kuin suremisen velvollisuus on suoritettu. Vuonna 1927 hallitus kielsi valuuttapoliittisista syistä sikarien tuonnin Itävaltaan ja toisaalta itävaltalaiset sikarit olivat tulleet kovin huonoiksi. Uupumaton ritari Eitingon yritti järjestää niitä Freudille Saksasta. Freudin kirje Eitingonille on tyypillinen tälle vaiheelle:... haluan kiittää sinua siitä, että taas lähetit minulle niitä hyviä sikareita edellisen erän jälkeen. Siitä on vuosia, kun viimeksi olen polttanut mitään niin miellyttävää ja rauhoittavaa. Ja koska tarkoitukseni ei ole lopettaa tätä nautinnon lähdettä elämäni lyhyeksi loppuajaksi, niin ole hyvä ja käytä hyväksi kaikki tulevat mahdollisuutesi lähettääksesi nitä minulle lisää...uusi proteesini viipyy ja viipyy eikä minulla ole mitään takeita, että se sopisi sen paremmin kuin edellinenkään; tällä hetkellä elämäni on varsin epämiellyttävää. Schur Freudin lääkäriksi Vuoden 1928 lopussa yksi Freudin analysandeista ja oppilaista, Marie Bonaparte, sairastui akuutisti. Usean viikon sairaalahoidon aikana hän oli Max Schurin hoidossa. Marie Bonaparten sairauden kautta syntyi kontakti Freudin ja Schurin välille. Syöpäleikkauksen jälkeen hoitosuhde Felix Deutschin kanssa oli katkennut. Freudilla ei sen jälkeen ollut varsinaista omaa lääkäriä sen ohella, että Pichler hoiti häntä kirurgisten ongelmien osalta. Freudin haluttomuus hankkia itselleen omaa lääkäriä johtui osittain vuoden -23 muistoista, mutta myös sen tajuamisesta, minkälaisia ongelmia hoitosuhteessa saattaisi syntyä hänenlaisensa tunnetun isähahmon ja lääkärin välillä. Freudin perhe ja ystävät ymmärsivät, että näin tilanne ei ollut hyvä. Marie Bonaparte teki kaikkensa saadakseen Freudin ottamaan Schurin lääkärikseen. Schur oli käynyt Freudin luennoilla ja hän kuului siihen aikaan harvinaiseen lajiin, psykoanalyyttisesti orientoituneisiin sisätautilääkäreihin. Oli kuitenkin ainakin kaksi tekijää, jotka saattoivat aiheuttaa Freudissa epäröintiä: Schurin ikä, hän oli vasta 31-vuotias, ja se, ettei hän ollut vielä lopettanut omaa analyysiaan. Kuitenkin Freud päätti kokeilla Schuria.

11 11 Ensitapaaminen tapahtui kaikkein pyhimmässä, Freudin työhuoneessa. Vaikka Schur havaitsi tutkivuuden Freudin ilmeikkäissä silmissä, Freud heti helpotti Schurin oloa ilmaisemalla arvostuksensa tavasta, jolla Schur oli menetellyt Marie Bonaparten hoidossa. Varsin nopeasti Freud ilmaisi halukkuutensa luottamukselliseen potilas-läääkäri -suhteeseen. Mutta aluksi hän halusi tehdä hoitosuhteen ehdot selviksi. Hän viittasi huonoihin aikaisempiin kokemuksiinsa ja ilmaisi odotuksensa, että hänelle aina kerrotaan totuus. Schurin vastaus ilmeisesti tyydytti Freudia. Sitten hän lisäsi katsoen Schuria tutkivasti: Luvatkaa minulle vielä yksi asia: Kun se aika tulee, niin ette anna minun kärsiä tarpeettomasti. Sitten he puristivat kättä. Freud lopetti tapaamisen sanomalla, että hän ei halua tulla kohdelluksi kollegana, vaan haluaa maksaa normaalin taksan mukaan. Freud todella tarkoitti, mitä sanoi. Saatuaan Schurilta ensimmäisen laskun hän lähetti tälle kirjeen: Lieber Herr Doktor, Olen pulassa sen suhteen, miten suhtautua laskuunne. Jos näyttäisin sen lääkärien ammattijärjestölle, Te luultavasti joutuisitte vastaamaan lääkintätaidon epäammatillisesta väheksymisestä. Minusta Te olette vetäytynyt sopimuksesta, jolle suhteemme perustuu. En halua maksaa tätä laskua ja ehdotan, että lähetätte minulle asianmukaisen laskun. In herzlicher Ergebenheit Ihr Freud Kun Schur aloitti Freudin lääkärinä, tämä tarjosi Schurille aina sikarin. Schur ei polttanut lainkaan, mutta ei kehdannut kieltäytyä, vaan yritti tuprutella urhoollisesti. Freud huomasi tämän pian. Kerran hän katsoi Schuria tutkivasti ja kysyi huvittuneesti: Kuulkaa, Schur, oletteko Te sikarinpolttaja? Kun Schur myönsi, ettei ole, Freud vastasi: Ja poltatte minun kalliita sikarejani. Poliittinen uhka 30-luvun alussa Saksan poliittisen tilanteen muutos aiheutti Freudille suurta huolta. Freud piti aina itseään juutalaisena, mutta hän oli kasvanut saksalaisen kulttuurin vaikutuksessa. Pitkään aikaan Freud ei voinut uskoa, että Goethen ja Kantin maa voisi joutua Logoksen vastakohdan nielaisemaksi. Nyt hän ei enää voinut olla näkemättä vaaran merkkejä. Monet analyytikot alkoivat lähteä Berliinistä. Myös Itävallan poliittinen tilanne huononi uhkaavasti. Tammikuussa 1933 Hitler nousi valtaan Saksassa ja lisääntyvän terrorin vuodet alkoivat. Freudin kahden Saksassa asuvan pojan täytyi lähteä perheineen maasta. Pian kävi ilmeiseksi, että Saksan psykoanalyyttisen yhdistyksen ja koulutusinstituutin täytyi lopettaa toimintansa: kaikkien juutalaisten analyytikoiden täytyi paeta.

12 12 Freud sai monia kutsuja asettua asumaan ulkomaille, mutta hän torjui kaikki kiittäen. Freud, joka oli paljastanut aggressiivisen vietin olemassaolon ihmisessä, ei voinut uskoa, että tämä voima voisi päästä valloilleen kokonaisen kansan joukossa. Hän oli natsien suunnitelmien äärimmäistä häikäilemättömyyttä kohtaan yhtä epäuskoinen kuin länsimaailma yleensä. Toukokuussa -33 sanomalehdet kertoivat suurista kirjarovioista Berliinissä. Roviolla poltettiin kaikkien juutalaisten ja monien ei-juutalaisten natseja vastustavien kirjailijoiden teoksia. Ennen kunkin kirjailijan tai kirjailijaryhmän kirjojen polttoa luettiin erityinen julistus. Ennen Freudin kirjojen polttoa julistettiin: Seksuaalisuuden sielua vahingoittavaa yliarvostusta vastaan ja ihmissielun jalouden puolesta - uhraan liekeille erään Sigmund Freudin kirjoitukset. Helmikuussa -34 Itävallassa puhkesi pääasiassa Wieniin rajoittunut sisällissota sosiaalidemokraattien pyrkiessä estämään vähittäisen siirtymisen natsihallintoon. Kapina tukahdutettiin ja siitä eteenpäin Itävaltaa hallitsi eräänlainen modifioitu fasististyyppinen hallitus. Taas Freudia kehoitettiin lähtemään maasta, ja ensi kertaa hän piti lähtöä mahdollisena. Hän kirjoitti pojalleen Ernstille, joka oli jo Englannissa: Tulevaisuus on epävarma; joko itävaltalainen fasismi tai hakaristi. Jälkimmäisessä tapauksessa meidän täytyy lähteä. Keväällä -34 Freudin alakuloinen mieliala oli jossain määrin kohentunut ja hän löysi aiheen seuraavaan ja samalla viimeiseen suureen teokseensa, joka otti hänet valtaansa tuleviksi vuosiksi. Kesällä -34 hän hahmotteli Mooses ja monoteismi -kirjansa. Koko Freudin elämän ajan Mooses oli yksi niistä henkilöistä, joihin hän vahvasti identifioitui. Jokaisella Rooman-matkallaan hän vietti tuntikausia Michelangelon Mooses-patsaan edessä San Pietro in Vincoli -kirkossa. Yksi syy Freudin kiinnostukseen Mooses-teemaa kohtaan oli kiinnostus Palestiinaa, uskontojen syntysijaa kohtaan, johon hänellä esi-isiensä kautta oli siteet. Pari kuukautta Freudin 80-vuotispäivien jälkeen heinäkuussa -36 Schur huomasi hänen suussaan uuden nopeasti kasvaneen rumannäköisen leesion. Otettiin yhteyttä Pichleriin, joka myös huolestui ja teki leikkauksen seuraavana päivänä. Sen jälkeen meni puolitoista vuotta, kunnes vuoden -38 alussa Freudin suussa oli taas maligniteetti. Leesio oli nyt kaukana nenänielussa, ja vaikka Pichler teki huolellisen koagulaation, hän ei ollut täysin luottavainen sen suhteen, että työ oli tullut tehdyksi riittävän radikaalisti.

13 13 Lähtö Wienistä Maaliskuun 3. päivänä 1938 saksalaiset marssivat maahan. Schur oli iltapäiväkierrolla sairaalassa, kun hän sai kuulla liittokansleri Schuschniggin erosta. Hän soitti kotiin ja ajoi Berggasselle. Kadut olivat täynnä marssivia iskujoukkoja. Freudin kotiin oli kokoontunut joukko ystäviä ja kaikki yrittivät taivuttaa häntä lähtemään maasta. Lopulta hän antoi periksi, mutta silloin oli jo liian myöhäistä. Täytyi jäädä odottamaan laillista lupaa. Ystäviä ja sukulaisia hävisi. Gestapo oli muuttanut maahan. Ensimmäiset tiedot kidutuksista alkoivat liikkua. Kiertelevät SA-joukot tunkeutuivat useita kertoja Freudin kotiin etsien pääasiassa sotasaalista. Vakavampaa oli Gestapon agenttien tekemä etsintä. Syyllistäviä todisteita olivat siihen aikaan Einsteinin nimikirjoituksella varustettu valokuva Einstein oli isänmaan päävihollisia Einsteinin kirjeenvaihto Freudin kanssa ja Freudin jäsenyys B nai Brith -loosissa, jonka katsottiin olevan yhteydessä vapaamuurareihin. Jonkin aikaa Freud ja hänen perheensä, maahan jääneet analyytikot ja Schur perheineen olivat suuressa vaarassa. Natsien hierarkiassa oli ilmeisesti näkemyseroja sen suhteen, mitä heille pitäisi tehdä. Himmlerin ja Goebbelsin ryhmä halusi heittää koko joukon vankilaan. Göring, johon vaikutti hänen psykiatriserkkunsa, oli maltillisempi. Eri tahoilta länsimaista tulleet asiaanpuuttumiset tekivät natsit jossain määrin varovaisiksi. Merkittävä taustavaikuttaja ilmeisesti oli Moskovassa Yhdysvaltain lähettiläänä ollut William C. Bullitt, joka 20-luvun lopulla oli useita kertoja tavannut Freudin ja keskustellut tämän kanssa yhteistyöstä historiallis-psykoanalyyttisen kirjan kirjoittamiseksi presidentti Woodrow Wilsonista. Berliiniä varoitettiin Yhdysvaltain toimenpiteistä, jos Freudille jotain tapahtuisi. Marie Bonaparte ja Ernest Jones tulivat välittömästi Wieniin ja heidän pelkällä läsnäolollaan oli vaikutusta. Bullittin Wieniin pääkonsuliksi järjestämä Wiley kävi tapaamassa Freudia ja myöhemmin tehtiin toimintasuunnitelma: Analyytikko Dorothy Burlingham asui samassa talossa Freudin kanssa. Sisäpuhelin yhdisti asunnot. Heti kun jotain poikkeavaa ilmenisi, Dorothy Burlingham soittaisi Yhdysvaltain lähetystöön ja muutamassa minuutissa amerikkalainen lähetystövirkailija sattuisi pistäytymään paikalla. Pahaenteisiä asioita kuitenkin tapahtui. Freudin vanhin poika Martin yritti hävittää kopion Freudin testamentista, joka osoitti, että Freudilla oli rahaa ulkomailla, mikä oli rikos. Martin jäi kiinni ja oli useita tunteja pidätettynä.

14 14 Eräänä päivänä Anna Freud kutsuttiin Gestapoon, josta useimmat eivät palanneet, vaan heidät vietiin keskitysleireihin. Martin odotti samaa kutsua. He tulivat Schurin luo ja kertoivat tilanteesta. Heidän pyynnöstään Schur antoi heille riittävän määrän Veronalia mukaan. Schur lupasi pitää huolta Freudista niin kauan kuin mahdollista. Hän meni Berggasselle Freudin luo. Tunnit olivat loputtomat. Koskaan ennen Schur ei ollut nähnyt Freudia näin huolestuneena. Hän käveli edestakaisin ja poltti taukoamatta. Lopulta myöhään illalla Anna tuli takaisin. Sinä iltana yleensä varsin pidättyväinen Freud osoitti tavallista näkyvämmin tunteitaan. Vaara oli ohi. Martinia ei koskaan kutsuttu. Vasta paljon myöhemmin Anna kertoi Schurille, että kun tilanne oli pahin ja pako näytti toivottomalta, Anna oli kysynyt Freudilta: Eikö olisi parasta tappaa itsemme? Johon Freud vastasi hänelle tyypillisellä ironialla ja närkästyksellä: Miksi? Siksikö että he haluaisivat meidän tekevän niin? Myöhemmin Freud kertoi lopulliseksi motiivikseen lähteä Itävallasta toiveensa saada Mooseksen kolmas osa valmiiksi ja julkaistuksi, mikä olisi Itävallassa kohdannut lukemattomia esteitä. Viimeisinä viikkoinaan Wienissä Freud ei lähtenyt kotoaan mihinkään, koska kaduilla ei ollut turvallista liikkua. Hän hoiti vielä jäljellä olevia potilaitaan, työskenteli Mooseksen kolmannen osan kimpussa ja valmistautui maastamuuttoon perkaamalla kirjenvaihtoaan ja käsikirjoituksiaan. Kun lopulta kaikki tarpeelliset paperit maasta lähtöä varten olivat kunnossa ja lähtöpäivä oli päätetty, Schur sairastui märkäiseen appendisiittiin ja hänet täytyi lopulta leikata. Schur soitti Anna Freudille, joka huolestui kovasti. Viidentenä päivänä leikkauksen jälkeen hän yritti nousta ylös, mutta pyörtyi. Anna tuli sanomaan, että heidän täytyy lähteä, oli vaarallista jäädä odottamaan. Päätettiin, että tri Josefine Stross lähtisi Schurin sijasta ja toimisi hänen sijaisenaan siihen asti, että hän voisi tulla perässä. Freud lähti kesäkuun neljäntenä 1938 ja kaikki meni hyvin. Schur tunsi itsensä hylätyksi, vaikka tiesi, että näin oli pakko tehdä. Hänen leikkaushaavansa märki ja täytyi vielä operoida, ja sen jälkeen niin pian kuin suinkin mahdollista hänet vietiin ambulanssilla junaan. Freudin saapuminen Ranskaan ja Englantiin sai runsaasti julkisuutta ulkomaisessa lehdistössä ja se olisi saattanut tehdä lisäviivytyksen Schurille vaaralliseksi. Schur perheineen lähti luultavasti yhdennellätoista hetkellä. Viimeiset ajat Lontoossa Freud oli saanut Lontoossa innostuneen vastaanoton ja hänen mielialansa oli korkealla, vaikka siihen

15 oli sekoittunut surua, sillä hän sanoi Eitingonille kirjeessään kaikesta huolimatta rakastaneensa sitä vankilaa, josta hän oli vapautunut. 15 Freud piti selvästi uudesta kotimaastaan. Mooseksen kolmannen osan rinnalla hän oli alkanut kirjoittaa esseetä, joka julkaistiin hänen kuolemansa jälkeen 1940 nimellä An Outline of Psychoanalysis. Vaikka työ ei koskaan ehtinyt valmiiksi, siitä tuli erinomaisen selkeä ja perusteellinen esitys psykoanalyysin teorioista ajan tasalle saatettuna. Elokuussa -38 Schur näki taas Freudin suussa huolestuttavia nopeasti kasvavia leesioita. Englantilainen suukirurgi, jota Pichler oli suositellut, vähätteli niitä, ja Schurin alkoi tulla ikävä Pichleriä. Lopulta Anna ja Schur päättivät pyytää Pichlerin Lontooseen. Tämä tulikin ja ehdotti pikaista leikkausta. Täytyi tehdä laaja leikkaus posken ja huulien läpi. Ehdoton luottamus Pichleriin teki Freudille helpoksi suostua leikkaukseen, jonka Pichler teki London Clinicissä. Meni vajaa puoli vuotta, kun vuoden -39 alussa Schur löysi Freudin suusta epäilyttävän leesion sellaisesta paikasta, että leikkaus oli mahdoton. Leesio oli niin korkealla, että leikkausriski olisi ollut liian suuri ja todennäköisesti leikkaus olisi ollut hyödytön. Freud sai sädehoitoa, joka oli hänelle suuri rasitus. Kasvain reagoi sädehoitoon aluksi yllättävän hyvin ja kipu hävisi nopeasti. Freud alkoi tulla taas toiveikkaammaksi. Mooses-kirja ilmestyi. Freud ei siihen mennessä ollut antanut Schurille tekijänkappaleita julkaisuistaan, mutta nyt hän antoi Schurille Mooses-kirjan, epäröi hetken ja pyysi sitä sitten vielä hetkeksi takaisin. Freud otti kirjan ja kirjoitti etulehdelle: Lääkärilleen Tekijä. Maaliskuu Freud ojensi kirjan takaisin kasvoillaan mietteliäs ja alistunut ilme. Ei tarvittu sanoja: Tämä on minun viimeinen kirjani ja Teidän pitää saada omistuskirjoitus muistoksi. Münchenin sopimuksen jälkeen Schur oli päättänyt jäädä Englantiin vain niin kauaksi kuin Freud on elossa ja sen jälkeen muuttaa Yhdysvaltoihin. Hän oli anonut Yhdysvaltain viisumia ja saanut jouluaattona -38 tiedon, että hän saisi viisumin. Kuitenkaan hän ei voinut jättää Freudia siinä tilanteessa, mikä silloin oli. Hän pyysi viisumiin jatkoaikaa ja sai sitä huhtikuun loppuun asti. Kun Freudin tilanne keväällä oli parempi, Schur päätti viedä perheensä Amerikkaan, järjestellä siellä asioita kuntoon ja palata mahdollisimman pian Lontooseen. Kun Schur palasi heinäkuussa, Freud näytti paljon huonommalta. Hän oli laihtunut ja apaattinen. Sädehoidon takia hän oli menettänyt suurimman osan parrastaan toiselta puolelta. Tässä tilanteessa

16 16 keskityttiin suun hygienian hoitamiseen, kunnolliseen ravitsemukseen, vahvistaviin lääkkeisiin ja kipujen lievittämiseen. Se oli yhä vaikeampaa, kun Freud vihasi barbituraatteja ja opiaatteja. Hän piti morfiinia viimeisenä keinona, kun hän olisi lopullisesti antanut periksi. Sen vuoksi turvauduttiin Orthoformiin, joka lievitti syöpähaavauman pintakipua, mutta ei luunekroosin aiheuttamaa kipua. Hänen tavallisesti hyvä unensa alkoi häiriintyä. Silti vielä koko heinäkuun hän hoiti joitakin potilaita, luki ja yritti pysyä päivärutiineissa kiinni ja syödä. Heinäkuun lopulla hänellä oli sydänperäinen hengenahdistuskohtaus yöllä. Siinä tilanteessa Schur pystyi auttamaan. Schurin paluun jälkeen jotakin vanhasta läheisyyden tunteesta oli puuttunut, mutta nyt Freud tuntui antaneen Schurille anteeksi matkan Amerikkaan ja aikaisempi suhde palautui. Elokuussa kaikki meni nopeasti huonompaan päin. Posken väri muuttui yhä selvemmin, mikä oli merkkinä ihonekroosin kehittymisestä. Haju alkoi tulla yhä sietämättömämmäksi eikä sitä voinut auttaa millään suuhygienialla. Haju johtui ilmeisesti luunekroosista. Antibioottejahan ei silloin vielä ollut käytössä. Freud tuli yhä väsyneemmäksi ja päivä päivältä heikommaksi. Nyt hänen täytyi tehdä kaikkein kipein päätös: lopettaa potilastyönsä. Hänen työhuoneestaan tuli myös hänen sairastamishuoneensa. Sängystään hän näki puutarhan ja kukat, joita hän rakasti. Mutta kiinanpystykorva, johon hän oli kiintynyt, ei sietänyt hajua eikä enää suostunut tulemaan hänen lähelleen. Kun se tuotiin huoneeseen, se kyyristeli kauimmaisessa nurkassa. Freud tiesi, mistä oli kysymys, ja katseli koiraa surullisena. Sairaus jatkoi hellittämätöntä kulkuaan. Iho poskiluun päällä meni kuolioon. Siihen tuli lopulta reikä ja avoin yhteys suuonteloon. Se helpotti hetkeksi kipua, mutta haju tuli entistäkin pahemmaksi. Freudin sänky täytyi peittää moskiittoverkoilla, koska haju houkutti kärpäsiä. Sota alkoi. Odotettiin saksalaisten ilmahyökkäyksiä. Ollakseen tarvittaessa paikalla Schur muutti Freudin kotiin 1. syyskuuta. Schurin vaimo ja lapset muuttivat turvaan maalle. Freud luki sanomalehtiä ja oli täysin selvillä tilanteesta. Radiossa puhuttiin, että tämä sota lopettaisi kaikki sodat. Schur kysyi Freudilta, uskooko hän, että tämä olisi viimeinen sota. Freud vastasi kuivasti: Minun viimeinen sotani. Ensimmäisen ilmahyökkäyksen aikana Freudin sänky siirrettiin talon turvallisempaan osaan. Hän oli huolissaan taidekokoelmansa ja käsikirjoitustensa turvallisuudesta. Hän noudatti edelleen tiettyjä päivittäisiä rutiineja. Hänen mielensä kurinalaisuutta kuvaa, että vasta kuolemaa edeltävänä päivänä hän unohti vetää kellonsa. Hän kyseli Schurin lasten reagointia

17 evakuointiin ja kehoitti Schuria käyttämään hänen kirjastoaan, suositteli mm. joitakin Albert Schweitzerin kirjoja, joita hän piti suuressa arvossa. 17 Freudin ruokkiminen tuli yhä vaikeammaksi. Anna ja Schur vuorottelivat Orthoformin antamisessa. Rauhoittavaa lääkitystä Freud ei vielä halunnut. Oli tuskallista katsoa hänen kipujaan, mutta Schur tiesi, että hänen täytyi odottaa niin kauan, että Freud pyytäisi rauhoittavaa lääkitystä. Viimeinen vaihe alkoi, kun lukeminen tuli vaikeaksi. Viimeinen kirja, jonka hän luki, oli Balzacin La Peau de Chagrin (Kohtalokas iho). Kun hän lopetti sen, hän sanoi Schurille: Tämä oli oikea kirja minulle: se käsittelee kuihtumista ja nälkiintymistä. Syyskuun 21:nentenä, kun Schur istui Freudin vuoteen vieressä, tämä otti häntä kädestä ja sanoi: Lieber Schur, Te muistatte varmaan ensimmäisen keskustelumme. Te lupasitte minulle silloin, että ette hylkää minua, kun minun aikani tulee. Nyt ei ole enää muuta kuin kärsimystä eikä siinä ole mitään mieltä. Schur ilmaisi, ettei ollut unohtanut lupaustaan. Freud huokaisi helpottuneena, piti vielä hetken Schuria kädestä ja sanoi sitten: Kiitos. Ja hetken epäröinnin jälkeen hän lisäsi: Kertokaa tästä Annalle. Kun Freud oli taas tuskissaan, Schur antoi hänelle morfiinia ihon alle. Olo helpottui heti ja hän nukahti rauhallisesti. Kärsivä ilme oli poissa. Sen jälkeen Schur antoi hänelle morfiinia 12 tunnin välein. Freud vaipui koomaan eikä enää herännyt. Hän kuoli syyskuun 23. päivän vastaisena yönä klo 3. Freud oli sanonut artikkelissaan Ajatuksia sodasta ja kuolemasta : Kuolleeseen suhtaudumme erityisellä tavalla: tunnemme jonkinlaista ihailua sitä kohtaan, joka on suorittanut hyvin vaikean tehtävän. Lähteet Tärkeimpänä lähteenä olen käyttänyt Max Schurin kirjaa Freud: Living and Dying. Lisäksi olen käyttänyt Ernest Jonesin ja Peter Gayn Freud-elämäkertoja sekä tekstissä mainittuja Freudin omia kirjoituksia.

18 18