Seudulliset pääomat ja aluekehityksen suunnat

Transkriptio

1 Seudulliset pääomat ja aluekehityksen suunnat ILKKA PYY Joensuun yliopisto, maantieteen laitos 1 Johdanto Alueiden väliset suhteelliset tulotasoerot tasoittuivat Suomessa samaa tahtia hyvinvointivaltion rakentamisen kanssa. Vastaavasti tuloerojen tasoittuminen hidastui samaan aikaan kun hyvinvointivaltio joutui 1990-luvun alkupuolen taloudellisen laman seurauksena säästötoimenpiteiden kohteeksi. Oliko tämä aluekehityksen ja hyvinvointivaltion kehityksen välinen yhteys sattumaa? Oliko se tiettyyn yhteiskunnalliseen ja taloudelliseen kehitysvaiheeseen sisältynyt mahdollisuus? Onko tämäntapainen yhteys tulevaisuudessa mahdollinen tai tarpeellinen? Varsinkin viimeksi mainittu kysymys on tärkeä, sillä enenevästi huomiota on alettu kiinnittää alueellisiin kasvueroihin ja erojen uudenlaiseen kärjistymiseen (ks. esim. Okko ym. 1998; Väyrynen 1999). Tämä kärjistyminen on puolestaan seurausta siitä, että taloudellisen toiminnan ja pääomien kasautumisen mekanismit ovat muuttuneet nopeammin ja laajemmin kuin aluekehityksen ohjauksen ja säätelyn mekanismit. Talouden maailmanlaajuistuminen - kansainvälisen kaupan ja kilpailun avautuminen, rahoitusmarkkinoiden vapautuminen, suorien sijoitusten huikea kasvu ja etäisyyksien dramaattinen häviäminen tiedonkulussa - on tehnyt markkinasuhteista entistä itsenäisempiä suhteessa valtioihin, jolloin kansallisen tason mahdollisuudet säädellä myös alueellisia eroja heikkenevät. Loogista on, että globalisoituvaa taloutta säätelemään tarvitaan globalisoituvaa hallintaa, mikä on Suomessa tarkoittanut muun muassa aluepolitiikan integroimista Euroopan unionin aluepolitiikkaan. Kehityserojen kasvun negatiivisena kokevien alueiden näkökulmasta on kuitenkin ongelmallista, että Euroopan unionin aluepolitiikka korostaa alueiden omia kehitysedellytyksiä paljon enemmän kuin entisenlainen, heikkojen alueiden tukemiseen keskittynyt suomalainen aluepolitiikka. Muun muassa kuntien talous on viime vuosina eriytynyt voimakkaasti siten, että maaseudun kunnista kolme neljästä on muuttunut heikon vuosikatteen kunniksi (Alueiden kehittäminen , 18-20; Moisio ym. 2001, 38-39). Osaltaan tämä selittyy sillä, että yleisestä trendistä poiketen maaseudun kunnissa verotulojen osuus menojen rahoituksessa on 1990-luvun lopulla kääntynyt laskuun siitäkin huolimatta että valtionosuuksia on leikattu voimakkaasti. Myös ns. suurta aluepolitiikkaa (ks. esim. Etelä-Savon maakuntaliitto 1997; Eskelinen 2001) kuvaava suhdeluku valtion tulojen ja menojen jakaantumisesta alueittain osoittaa, että Itä-Suomen maakunnat ja Lappi ovat entistä enemmän nettosaajia ja Uusimaa entistä selvemmin nettomaksaja (Talousneuvosto 2000, ; Tilastokeskus 2002). Alueellinen polarisaatiokehitys näkyy lisäksi selvästi siinä, että BKT:n arvonlisäys asukasta kohti jää monissa maakunnissa entisestään jälkeen maan keskiarvokehityksestä (esim. Tilastokeskus 2001). Monet aluetalouden tutkijat (ks. esim. Okko & Tervo 2000) näkevätkin aluepolitiikan roolin nykyisin aiempaa rajallisemmaksi, lähinnä pyrkimyksenä vaikuttaa talouden laajenevien sektoreiden sijoittumiseen muuallekin kuin muutamaan kasvukeskukseen. Aluepolitiikka on tällä hetkellä toisin sanoen myötäsyklistä, mutta eräs kysymys on se, voiko säätely globalisoituvassa maailmassa ollakaan enää vastasyklistä (vrt. Pekkarinen & Vartiainen 1993) ja toimia talouden suhdanteita vastaan esimerkiksi laskusuhdanteessa. Yllämainittuihin kysymyksenasetteluihin voi avata uusia näkökulmia muun muassa ajankohtaisista keskusteluista, jotka koskevat pääoman käsitteen laajennettuja

2 merkityksiä tai voimistunutta identiteetin erittelyä myös alueellisena ilmiönä. Tässä suhteessa artikkelini on pikemmin analyyttinen kuin kokemuksia arvioiva. Pyrin kuitenkin konkretisoimaan esitystäni eräillä survey-tuloksilla ja Koillis- Savon seutukuntaa koskevan tapaustutkimukseni havainnoilla1. Aluksi jäsennän muutamaa aluepolitiikkaa ja alueellista kehittämistä koskevaa jännitettä. Osaltaan ne koskevat toimintojen uudelleenjärjestelyjä, osaltaan vallitsevia näkemyksiä ja niille vaihtoehtojen pohdintaa. Tältä pohjalta vertailen horisontaalisia ja vertikaalisia kehittämisstrategioita. Lopuksi kiinnitän tarkastelun suomalaisen mobilisaation perusdilemmaan: missä määrin aluepolitiikan toteuttajat - erityisesti kunnat - ovat vastuussa sekä asukkaidensa osallisuudesta että alueensa kehittämisestä. 2 Aluekehittämisen kentän uudelleenjärjestäytyminen Aluepolitiikaksi nimetyn sektoripolitiikan historia on Suomessa verraten lyhyt. Vartiainen (1998) on tiivistänyt sen kolmeen toisistaan selkeästi erotettavaan kauteen: teollistava aluepolitiikka ( ), aluepoliittinen suunnittelu ( ) ja ohjelmaperusteinen aluekehittäminen (1989-). Kutakin kautta luonnehtivat erilaiset päämäärät ja keinot sekä erilaisten toimintaperiaatteiden ja toimijatahojen keskeisyys. Kehitysalueiden teollistamisen ja hyvinvointivaltion rakentamisen sijasta aluepolitiikka nojaa nykyisin korkean teknologian ja osaamisen tietoyhteiskunnan levittämiseen. Lainsäädäntö ei enää entisessä mitassa ohjaa toimintaa, vaan tilalle ovat tulleet ohjelmat ja sopimukset, joita EU-kielessä kutsutaan myös kumppanuudeksi. Se ilmenee vaikkapa avustusprosenttien määrittelyssä, joka aiemmin perustui enemmän alueiden ongelmien tarveharkinnalle ylhäältä käsin, ja joka nykyisin perustuu enemmän monitahoiselle arviointityölle ohjelmien kulloistenkin kriteerien mukaan. Kaikkiaan aluepolitiikan vastuullinen toimijuus on siirtynyt keskushallinnosta alueille, valtiolta kunnallissektorille: entisistä tukialueista on tullut oman kehittämisensä subjekteja.(vrt. Vartiainen 1998, 14.) 1) Aluepolitiikan muuttumisen taustalla voidaan nähdä ilmeisen kokonaisvaltainen hallinnollisen doktriinin uudelleenarviointi: normeihin ja valvontaan perustuva viranomaissäätely on enenevästi saanut tehdä tilaa "kovalle" tulosjohtamiselle ja "pehmeälle" subsidiariteetille. Meidän on kuitenkin kysyttävä, kuinka hyvin suomalainen aluepolitiikka on mahdollista sovittaa yhteen Alueiden Eurooppa - vision kanssa. Suomalaista aluehallintoa kehitettiin 1990-luvulla sekä keventämällä rakenteita että yhdistämällä toimintoja. Muutokset olivat suurempia valtionhallinnossa kuin kunnallishallinnossa. Läänien lukumäärää vähennettiin 12 kuuteen vuonna Samanaikaisesti kolmen ministeriön aluehallinto koottiin 15 Työvoima- ja elinkeinokeskukseksi (T&E -keskus). Kuntahallinnossa rakennemuutokset rajoittuivat samana aikana vain tusinaan kuntaliitokseen. Kunnallisten organisaatioiden rooli alueidensa työllisyyden ja taloudellisen kehityksen huolehtijana sen sijaan kasvoi merkittävästi. Osaltaan se oli seurausta muutoksista valtion ja kuntien välisessä kustannustenjaossa, koskien ennen muuta valtionosuusjärjestelmää. Tärkeä askel alueiden oman kehittämispotentiaalin suuntaan otettiin myös vuonna 1994 kun aluesuunnittelun ja koordinaation tehtävät siirrettiin lääninhallituksilta vastayhdistetyille maakuntien liitoille. Kaikki mainitut muutokset ovat selkeyttäneet alueviranomaisten tehtävä- ja vastuujakoa, mutta silti aluekehittämisen kenttä on yhä hajanainen. Kentän strategisia ongelmia voidaan havainnollistaa vertauksella jalkapalloon (kuvio 1). Kuvio 1. Alueellisen kehittämisen jalkapallokenttä1.

3 Suomen alueet liityttyään pelaaman eräänlaista "Euroopan liigaa" EU:n alue- ja rakennepolitiikan säännöillä ovat kohdanneet ainakin kolme strategista heikkoutta: 1) Keitä ovat pelintekijät? 2) Pelaavatko maakuntaliitot, seutukunnat ja T&E -keskukset aidosti joukkuepeliä keskikentällä? 3) Kuinka kunnat onnistuvat uudessa liikkuvammassa roolissaan sekä puolustajina että hyökkääjinä? Taustalla on myös epäily, josko aluepolitiikka tai ainakin kansallinen aluepolitiikka kadotti koko peli-ideansa pankkikriisin, laman ja hyvinvointivaltion leikkausten pyörteissä. Vai onko kysymys sittenkin siitä, että nykyaika yksinkertaisesti vain edellyttää alueellisen kehittämisen politiikalta entistä hyökkäävämpää strategiaa. 3 Hegemoninen diskurssi aluepolitiikan pelastamiseksi Suomessa alueiden tilanne on muuttunut oleellisesti sikäli, että ne kohtaavat maailmantalouden ennakoimattomat muutosmekanismit yhtä välittömästi kuin läntisen Euroopan väkirikkaammat ja monin tavoin vahvemmat alueet. Myöskin EU:n ohjelmaperusteinen aluepolitiikka asettaa alueille yhtäläiset tehokkuuden ja kilpailukykyisyyden vaatimukset. Kaupunkiseutujen ja yleensä seutukuntien joissa julkisten palvelujen merkitys on keskeinen, kehitys oli viime vuosikymmenellä heikkoa verrattuna erikoistuneen tuotannon ja informaatioteknologian monipuolisiin alueisiin. Suomalaisen aluerakenteen kehityskuva voidaan oikeastaan tiivistää entistä yksiulotteisemmin siihen, että meillä on yhden eurooppalaisen kasvualueen, pääkaupunkiseudun ohella puolenkymmentä vahvaa kansallista kasvuseutua, jotka Oulua lukuun ottamatta sijaitsevat eteläisessä Suomessa. Viime vuosikymmenen aluekehityksen seurauksena tämän hetken aluepoliittisen keskustelun yhtenä peruspiirteenä korostuu se, että Suomessa pitäisi olla useampia kasvukeskuksia. Taustalla on näkemys, että vain riittävän suuret kaupunkikeskukset voivat toimia nykymaailmassa sosio-ekonomisen kehityksen

4 vetureina (esim. Vartiainen & Antikainen 1999,15). Toistaiseksi tärkeimpänä keinona kasvukeskusten lukumäärän lisäämiseksi voidaan pitää osaamiskeskusohjelmaa vuodesta 1994 lähtien. Samaan päämäärään tähtää viime vuonna käynnistynyt aluekeskusohjelma. Osaltaan myös eräät selvityksen alla tai pinnan alla olevat kuntaliitoshankkeet koskien muun muassa Seinäjoen, Porin, Haminan, Lappeenranta-Imatran, Pieksämäen ja Joensuun kasvattamista voidaan liittää kasvukeskusten lisäämisstrategiaan. Tarkasteltaessa rinnakkain (kuvio 2) osaamiskeskusten ja aluekeskusten keskuskaupunkien sijaintia, voidaan havaita runsaasti päällekkäisyyttä. Tällöin aluepolitiikka näyttäytyy lähinnä kaupunkipolitiikalta (ks. Rosenqvist 2002). Pyrkimys ohjelmien avulla koota hajallaan olevia voimavaroja on siinä mielessä realistinen, että niillä on silloin mahdollisuus muodostua edes jonkinlaiseksi aluekehityksen säätelyelementiksi. Lienee parempi, että on vähän aluepolitiikkaa kuin että ei aluepolitiikkaa ollenkaan. Huomion keskittäminen aluekehityksen veturien määrän lisäämiseen luo kuitenkin myös vakavia skismoja aluepolitiikasta vastaavien toteuttajatasojen - maakunnat, kunnat, seudut - välille. Eräs jännitteinen kysymys koskee itse asiassa juuri sitä, kuinka monta toimijatasoa Suomessa tarvitaan täyttämään EU:n rakennerahastojen ja aluekehittämisohjelmien mukaiset tehokkuus- ja demokratiatavoitteet. 2) Kuvio 2. Seutukuntajako, osaamiskeskukset ja aluekeskusohjelman keskuskunnat.

5 Seutukunta kunnan ja maakunnan väliin jäävänä aluehallinnan yksikkönä esiteltiin Sisäasiainministeriön toimesta vuonna Seutukuntien määrittelyssä käytettiin perusteena työssäkäyntialueiden rajauksia ja kuntien senaikaisia yhteistyösuhteita ja -suuntia. Seutukuntajako luotiin aluekehityksen seurannan ja tukipolitiikan kohdentamisen välineeksi. Alkuvaiheessa seutukuntia oli 88 ja ne käsittivät tavallisimmin 3-5 kuntaa. Vuonna 1997 lakkautettiin kolme seutukuntaa ja 14 tehtiin muutoksia. Neljä seutukuntaa lisää lakkautettiin vuonna Osaltaan jaotuksen muutokset kertovat siitä, että koko seutukuntajako on sitä keinotekoisempi mitä syrjäisempi on alue. Seutukuntien merkitys aluepolitiikan kohdentamisen ja tilastollisen seurannan välineenä on vuosi vuodelta kasvanut. On kuitenkin kyseenalaista, missä määrin tämän uuden aluetason soveltaminen on parantanut aluepolitiikan toteuttamista ja ehkäissyt alueellisten kehityserojen kasvua. Seudullisuuden korostus

6 aluepolitiikan kontekstina on voinut pikemmin päinvastoin pahentaa tilannetta taloudellisen integraation oloissa, joissa alueiden aktiivisen elinkeinopolitiikan edellytykset kasvukeskusten ja syrjäseutujen välillä näyttävät eriytyvän monella tapaa. Kysymys ei ole pelkästään siitä, että markkinamekanismin ohjausroolin vahvistuessa toisilla alueilla menee taloudellisesti paremmin kuin toisilla, vaan myös siitä, että tämänsuuntaista kehitystä tuetaan poliittisen säätelyn muodoilla. Yksi esimerkki tästä on yhteisöveron kuntakohtaiset jakoperusteet, jotka ovat ristiriidassa valtionosuusjärjestelmän alueellisia eroja tasaavien tavoitteiden kanssa (ks. Karhu 2000, ). Yhteisövero on palkinnut kuntia, joilla on jo ennestään suotuisat elinkeinopolitiikan ja seutuyhteistyön harjoittamisen mahdollisuudet. Syrjäisissä seutukunnissa yhteisövero sen sijaan pitää yllä naapurikuntien välistä kilpailua yrityksistä, mikä vaikeuttaa elinkeinopoliittisen yhteistyön toteuttamista ja siten laajemminkin seudullisen yhteistyön kehittämistä. Nämä samat aluepolitiikan markkinaohjausta myötäilevät mekanismit ovat enemmän tai vähemmän sisäänrakennettuina myös osaamiskeskus- ja aluekeskusohjelmissa. Tosin nyttemmin valtion yhteisöveropolitiikasta kuntaosuuden puolittamisineen ja mahdollisine kokonaan poistamisineen on tulossa raskas taakka suurilla kaupungeilla, mikä välittyy verotulojen tasausmekanismin kautta koko kuntakenttään. Koillis-Savo on monin tavoin tyypillinen esimerkki seudullisen kehittämisen ja yhteistyön ongelmista kaupunkiseutujen ulkopuolella. Vaikka seudun kunnat ovat muun muassa perustaneet yhteisen kehittämisyhtiön, niin varsinaiset toiminnallisen seudun tunnuspiirteet puuttuvat. Seudun kunnista suuntaudutaan ensisijaisesti Kuopioon, minne kustakin kuntakeskuksesta pl. Rautavaara on noin 60 km. Kuntien jonomainen sijainti ei myöskään anna oikein edellytyksiä kuin kahden kunnan väliselle yhteistyölle. Nilsiä ja Juankoski ovat käyneet kauan myös ankaraa vääntöä seudun keskuksen asemasta. Lisäksi seudullisten elinkeinohankkeiden luominen on vaikeaa toisten panostaessa matkailuun ja toisten teollisuuteen ja teollistamiseen. Olennaisinta kuitenkin on, että kunnissa tiedostetaan hyvin seudun keinotekoisuus esimerkiksi palvelujen järjestämisessä, jolloin hallinnon on pikemmin mukauduttava ihmisten ja yritysten tarpeiden mukaan kuin päinvastoin. 4 Täydentävä diskurssi: alueellisen identiteetin merkitys? Maakuntien muodostumista koskevassa väitöskirjassaan Paasi (1986) käytti muun muassa kyselyaineistoa, jossa oli kysymys "Tunnetteko olevanne ensi sijassa...(minkä aluetason) asukas/...lainen"? Vastaukset vaihtelivat maan eri osissa ja kuntamuodon mukaan: Kunta oli tärkein aluetaso Uudenmaan, Vaasan ja Lapin läänin (maaseutu)kuntien asukkaille. Maakunta oli tärkein taso Vaasan läänin kaupunkilaisille ja Pohjois-Karjalan läänissä sekä kaupunkien että maaseutukunti en asukkaille. Suomi oli tärkein taso kaupunkilaisille Uudellamaalla ja Lapissa. Kokonaisuutena kunta oli ensisijainen samastumisalue. Se oli tärkein muualla paitsi Pohjois-Karjalassa, jossa hieman suurempi osuus nimesi maakunnan ennen kuntaa ensisijaiseksi samastumisalueekseen. Tilanne muuttuu hieman toisenlaiseksi kun kysytään, kuten esimerkiksi Kunta- Suomi hankkeessa (Mäki-Lohiluoma ym. 1998), ihmisten samastumisen voimakkuutta eri aluetasoihin. Silloin suomalaiset kokevat olevansa ennen muuta suomalaisia (kuvio 3). Samastuminen Suomeen on omaa luokkaansa. Suomen sisällä aluetasoista heikoiten samastutaan uusiksi kehittämisyksiköiksi kaavailtuihin seutukuntiin. Varsin yllättävää on, että samastuminen Pohjolaan on selvästi vahvempaa kuin kotikuntaan. Suomalaisten samastuminen alueellisiin kokonaisuuksiin onkin poikkeava ilmiö pohjoismaisessa vertailussa. Samastuminen Pohjolaan on Suomessa selvästi vahvempaa kuin Ruotsissa ja Norjassa (39 % ja 35 %). Eurooppaan suomalaiset ja norjalaiset samastuvat puolestaan paljon vahvemmin kuin ruotsalaiset. (Ståhlberg 1998, )

7 Mielenkiintoisin ero on kuitenkin paikallistasolla: samastuminen kuntaan on Suomessa melkein 20 % heikompaa kuin Ruotsissa ja Norjassa. Tulos on yhdenmukainen muun muassa European Value Studyn (Halman & Vloet 1994) kanssa, jossa Norja, Ruotsi ja Tanska erottuvat omana, kansalaisten vahvan paikallisidentiteetin maaryhmänä. Tässä 16 maata koskevassa tutkimuksessa Suomea alhaisempi paikallinen samastuminen oli vain Kanadassa. Paikallinen itsehallinto on kansainvälisesti katsoen laaja Pohjoismaissa - myös Suomessa, joten paikallisen kiintymyksen odottaisi täälläkin olevan vahvaa. Tutkimuksissa on lisäksi havaittu, että samastuminen on yleensä sitä voimakkaampaa mitä pienempi on kunta. Tämä pitää paikkansa Norjassa mutta ei Suomessa, vaikka kuntarakenne on Norjan tapaan pienkuntavaltainen. Tosin Suomessa äänestysvilkkaus on kyllä korkeampi pienissä kuin suurissa kunnissa. Ihmisten alueellinen ja paikallinen samastuminen ovat osia yhteisöllisessä identiteetissä, jonka nykymaailmassa ajatellaan rakentuvan entistä enemmän irrallaan fyysisistä paikoista. Yhteisöllinen identiteetti koetaan enemmän joustavaksi ja henkilökohtaisesti valituksi kuin perityksi. Yhteisöllisen identiteetin muutokseen liittyy kuitenkin lukuisia haasteellisia kysymyksiä myös alueellisesta näkökulmasta. Kuinka yksiselitteisesti voimme olettaa, että sosiaalisen elämän alueelliset siteet jatkavat höltymistään. Miten alueellisen identiteetin mahdollinen edelleen heikkeneminen vaikuttaa suunnittelun, kansalaisosallistuminen ja demokratian toteutumiseen? Miksi globalisaation prosessit näyttävät puolestaan nostavan alueellisen ja paikallisen identiteetin uudelleen kiinnostuksen kohteeksi? Seuraavassa kysymyksiä selvennetään Castellsin (1997) identiteettiryhmittelyn pohjalta. Kuvio 3.Suomalaisten samastuminen alueellisiin yksiköihin (n = ; Ståhlberg 1998). Castells (1997, 8; ks. myös Sihvola 2000, 16-19) erottaa kolme identiteetin muotoa: legitimoivan, vastarinta- ja projekti-identiteetin. Ensimmäinen pyrkii puolustamaan globalisaatiokehityksen uhkaamia perinteisiä arvoja, kuten kansallisuutta, luokka-asemaa, puolueita, miesvaltaista perhettä ja kirkkouskonnollisuutta. Tämä identiteetin muoto ei ole kovin hedelmällinen pohja alueellisen identiteetin rakentumiselle, sillä jos ja kun kansallisten sektoripolitiikkojen oikeutus on vahva, yhteiskunnan alueellisia jakoja on vaikea mobilisoida kansalaisten identiteettipolitiikan osaksi (Häkli 1999, 74). Toisenlainen kuva perinne- ja alueidentiteetin suhteeseen saattaa silti aueta, jos asiaa katsotaan kuluttaja- tai hyvinvointikansalaisten lähtökohdasta.

8 Vastarintaidentiteetin muoto sanoutuu myös irti globaalin verkostotalouden järjestelmästä, jolle se kuitenkin etsii vaihtoehtoja muun muassa sukupuolivähemmistöjen liikkeistä, ekologisesta radikalismista ja vaihtoehtoisen elämäntavan kokeiluista. Tähän identiteetin muotoon voi myös helposti nähdä yhdistyvän alueellisen identiteettiulottuvuuden vahvistumista. Sekä perinne- että vastarintaidentiteettiin nojaavien liikkeiden suuri ongelma on Castellsin (1997) mukaan se, että niiden jäsenet tuntevat huonosti sitä maailmaa, jota vastaan he ovat taistelemassa. Siksi näillä liikkeillä ei hänen mukaansa ole juuri onnistumisen edellytyksiä. Ne voivat ainoastaan turvata kannattajiensa itsekunnioitusta ja tukea vallan keskiöiden ulkopuolelle jättäytyvää elämäntapaa. Castells (1997) näkee menestyksen mahdollisuuksia vain projekti-identiteettiä rakentavilla liikkeillä. Näitä ovat naisliike ja reaalipoliittisesti orientoitunut vihreä liike. Niille päämäärä ei ole poliittisen vallan saaminen vaan vaikuttaminen osallistumalla ja kulttuurista ilmastoa muuttamalla. Castells uskoo, että myös sellaisten sosiaalisten rakenteiden ja käytäntöjen kuin hyvinvointivaltion, demokratian, ihmisoikeuksien ja monikulttuurisuuden puolustus on mahdollista projekti-identiteetin pohjalta. Edelleen on kuitenkin kysyttävä, miksi juuri projekti-identiteetti näyttää lupaavammalta kuin kaksi muuta identiteetin muotoa turvaamaan hyvinvoinnin ja demokratian kaltaisia suuria peruskysymyksiä. Millä tavoin projekti-identiteetin rakentaminen voi edistää tai elvyttää yhteisöllistä identiteettiä mukaan lukien sen paikalliset ja alueelliset ominaisuudet? Tämän artikkelin kannalta olennaista on kuitenkin se, missä määrin identiteettikeskustelu auttaa meitä ymmärtämään aluekehittämisen viimeaikaisia linjauksia ja ennen kaikkea se, mitä muita linjauksia olisi valittavissa. 5 Aluekehitys ja alueen pääomat Talouden globalisoituminen ja informationaalistuminen - uuden tietoteollisen verkostoyhteiskunnan nousu (Castells 1996) - antaa aihetta monenlaisiin alueellisen järjestyksen muutostulkintoihin. Kenties keskeisin oletus on se, että menestyvät toiminnot perustuvat entistä enemmän horisontaalisille verkostosuhteille alueellisen sijainnin vertikaalisten vuorovaikutussuhteiden sijaan. Tähän viittaa myös Castellsin (1996) kaksitasoinen tilajäsennys, jossa virtojen tila koostuu verkkoteknologiasta, pääoma- yms. kanavien keskittymistä ja verkon hallinnan muodoista, ja jossa paikkojen tila vastaa historiallisesti ja kollektiivisesti koettua fyysistä maailmaa (ks. myös esim. Ahlqvist 1999, 104). Näiden tilojen välille muodostuu jännite verkosto-osallisuuden mukaan: Vuorovaikuttajat ovat verkoston kosmopoliittinen eliitti, joilla on mahdollisuudet vaikuttaa ja valita monisuuntaisia vaikuttamiskanavia. Vuorovaikutetut ovat verkoston tarjoamien vaihtoehtojen kuluttajia, jotka kiinnittyvät edelleen ensisijaisesti paikallisesti. Taulukko 1.Alueellisen kehittämisen perusulottuvuudet

9 Virtojen tilan vuorovaikuttajien kulloisenkin spatiaalisen organisoitumisen kautta määräytyy verkostoyhteiskunnan alueellinen järjestys. Uusi tietoteollinen yhteiskuntamuoto näyttää olevan aiempaa vapaampi erilaisista paikkasiteistä, jollaisena se ensisijaisesti suosii metropolialueita ja erityyppisiä teknologiapääoman tai oppimispääoman alueita (Vartiainen 1999, 14). Toisaalta kovien kilpailuetu- ja sijaintitekijöiden kuluttavuus voi saada aikaan pehmeiden arvojen ja sosio-kulttuuristen sijaintitekijöiden merkityksen kasvua. Tällöin mahdollisuudet hajautumisen suuntaisiin kehityskulkuihin voivat myös kasvaa, varsinkin jos ihmisillä on samalla aiempaa suurempi vapaus valita oman työnsä tekemisen paikka (emt. 12). Näitä muutostrendejä voi lähteä hahmottelemaan tarkemmin muun muassa taulukossa 1 esitettyjen analyyttisten ulottuvuuksien avulla. Taulukon 1 lähtökohtana on jännitteiset kysymyksenasettelut koskien yhteiskunnallisen muutoksen alueellista järjestystä ja aluetalouksien asemaa tässä muutoksessa. Ensinnäkin taulukon vaakaulottuvuuden mukaisesti, missä määrin ulkoiset ja missä määrin sisäiset tekijät ehdollistavat alueiden kehitystä. Entä suosiiko tuleva kehitys pikemmin hierarkkisuutta ja keskittymistä vai mosaiikkimaisuutta ja hajautumista edistäviä toimintaperiaatteita. Kumpaa on viisaampaa priorisoida: ulkoisia mahdollisuuksia vai sisäisiä vahvuuksia. Pystyulottuvuudella kysymys on puolestaan menestysedellytyksien luonteesta. Siinä voidaan erottaa toisistaan analyyttisesti alueen ominaisuuksien vetovoimaisuus (ml. osaamisen perinne) ja alueen toimijoiden oppimis- ja innovaatiopotentiaali. Erittelyn virikkeenä on toiminut viimevuosien pohdinnat erityyppisistä pääoman lajeista, erityisesti sosiaalisesta pääomasta2. Tällöin kuviota vaakasuunnassa jäsentää toisilleen vastakkaiset tulkinnat sosiaalisesta rakenteesta ja pääomasta. Endogeeniset tekijät kuvaavat luottamuksen ja yhteistyöhön sitoutumisen kannalta suotuisaa sosiaalista rakennetta. Taustalla on sosiaalisen pääoman tulkinta nimenomaan myönteisenä yhteisöllisenä pääomana, luottamuksen hyvänä kehänä (Coleman 1988; Putnam 1993). Eksogeeniset tekijät viittaavat puolestaan informaation saamisen ja valvonnan, ts. erilaisten kilpailuetujen, kannalta suotuisaan rakenteeseen. Tämä nojaa ns. rakenteellisten aukkojen teoriaan (Burt 1992, Granovetter 1973), joka korostaa hajanaisen rakenteen mahdollisuuksia niille jotka onnistuvat yhdistämään näiden muutoin irrallisten ryhmien sosiaalisia pääomia eri tavoin kilpailupotentiaaliksi, jota voidaan kutsua esimerkiksi (sosiaaliseksi) verkostopääomaksi. (vrt. Johanson 2000, ) Eroa alueen pääomien ja alueen toimijoiden pääomien välillä voidaan myös luonnehtia analyyttisesti. Ensimainittu viittaa yhtäältä ekologiseen luonnon pääomaan, raaka-aineisiin, ja toisaalta ihmisten tuottamaan fyysiseen pääomaan,

10 kuten rakennettuun infrastruktuuriin, koneisiin ja teknologian siirtämiseen. Jälkimmäinen tarkoittaa inhimillistä pääomaa ja korostaa siten esimerkiksi koulutukseen, terveyteen ja laajemminkin ns. hyvinvointivaltioon liittyvien kysymyksien merkitystä. Tässä yhteydessä on nostettava esiin vielä muutamia näihin pääoman lajeihin liittyviä piirteitä. Ensinnäkään inhimillistä pääoma ja sosiaalista pääomaa ei ole syytä samastaa toisiinsa. Siinä missä inhimillinen pääoma kiinnittyy ensisijaisesti yksilöllisiin ominaisuuksiin, sosiaalinen pääoma on ennen muuta sosiaalisten suhteiden ominaisuus. Inhimillistä ja sosiaalista pääomaa yhdistää kuitenkin se, että niiden kasvun rajoja emme tunne, kun taas sekä rakennetun pääoman että luonnon pääoman varaan rakentuva kasvu on kestävää vain rajallisesti (Voipio 2000, 102). Alueellisen kehittämiseen voidaan taulukon 1 perusteella erottaa neljä erityyppistä strategista painotusta, jotka auttavat samalla tunnistamaan erilaisia taloudellisen menestyksen logiikkoja: Vasen yläkulma: Eräs keskeinen talouden luonnetta muuttava trendi on, että suuryritykset ulkoistavat toimintojaan. Tällainen muutos ei kuitenkaan merkitse paluuta itsenäisten pienten ja keskisuurten yritysten talouteen, vaan tarkoittaa lähinnä työllisyys- ja yrittäjävastuun siirtämistä ja hajauttamista. Siten kysymys on perinteisten vertikaalisten alihankintasuhteiden laajentumisesta, tosin kuitenkin kytkeytyneenä uudenlaiseen verkostotalouden ja tuotannollisten alueiden dynamiikkaan (esim. Scott 1988; Storper & Walker 1989). Silloin kunkin alueen menestys on paljolti riippuvainen alueen yritysten kilpailukyvystä ja tehokkuudesta kyseisen toimialan viime kädessä globaaleilla markkinoilla. Vasen alakulma: Toisenlainen talouden muutos tukeutuu ns. joustavan tuotannon ja tuotemoninaisuuden logiikalle. Keskeistä tässä on pitkälle erikoistuneiden yritysten yhteistyö, joka rakentuu vertikaalisia alihankintasuhteita verkostomaisemmille suhteille, jolloin yrityksillä on yleensä monia asiakkaita ja kumppaneita. Tällainen yhteistyö edellyttää kulttuurista läheisyyttä, johon yleensä liittyy korkea teknologinen infrastruktuuri. Yritysten vuorovaikutus luo silloin suotuisia olosuhteita oppimis- ja innovaatiopotentiaalille, joka voi puolestaan synnyttää kokonaan uusia tuotannollisia ympäristöjä (Storper & Scott 1989; Storper 1997). Esimerkkinä tällaisesta voidaan mainita vaikkapa Pohjanmeren öljynporaukseen liittyvät teknisen alan yrityspalvelujen alueet Oslon länsipuolella (Pyyhtiä 1993), joskin uusille tuotannollisille ympäristöille on usein myös tyypillistä, että niitä on enää vaikea maantieteellisesti määritellä tai tunnistaa. 3) Oikea yläkulma: Alueiden kehitys ja kilpailukykyisyys voi myös perustua toimialakeskittymille, jotka ovat muodostuneet saman alan yritysten yhteistyön ja erikoistumisen pohjalta. Pohjois-Italiaa käytetään usein hyvänä esimerkkinä tällaisista alueellisista toimialakeskittymistä, esimerkkinä vaikkapa Friulin puutuolit (Niemelä 2000). Saman alan yrityskeskittymien syntyminen on riippuvainen paitsi onnellisista sattumista ja jopa yksittäisistä henkilöistä ('tulisielut') myös ja ennen muuta toimialakohtaisista tekijöistä, mikä usein tarkoittaa jotakin erityistä resurssia ja/tai osaamisen (käsityön) perinnettä. Sen lisäksi tarvitaan hitaasti kehittyviä mutta vaikeasti luonnehdittavia tekijöitä, joita tavataan kutsua esimerkiksi paikalliseksi kehittämiseetokseksi tai yritysilmastoksi (esim. Piore & Sabel 1984; Sabel 1992). Alueellisia toimialakeskittymiä tutkittaessa on kiinnitetty huomiota paikallisiin ja yhteiskunnallisiin ehtoihin, joiden vallitessa keskittymät ovat kehittyneet, minkä tyyppisiä horisontaalisen vuorovaikutuksen muotoja niissä on eriteltävissä, miten nämä muodot eroavat toisistaan alueelliselta kiinnittymiseltään tai juurtuneisuudeltaan, ja kuinka vakaita ne ovat luonteeltaan.

11 Oikea alakulma: Jossakin määrin vielä edellisiäkin haasteellisempi alueellisen kehittämisen ja yhteistyön asetelma on kyseessä silloin kun se pyrkii kattamaan - ei yksistään yritysten ja ei pelkästään toimialakohtaisen -, vaan moninaisen organisaatioiden ja toimijoiden verkostoitumisen, jonka kiinnekohtana on lähtökohtaisesti ainoastaan maantieteellinen läheisyys. Maantieteellinen läheisyys ei sinänsä ole mikään tae erilaisten toimijoiden yhteistyölle, mutta onnistuessaan sellainen edistää toisilta oppimista ja luo ajastaan yhtenäistyviä tapoja arvioida tilanteita, ongelmia ja mahdollisuuksia, mikä puolestaan synnyttää uudenlaista paikallista potentiaalia (Crevoisier & Maillat 1991; Maillat 1998; Maskell et al. 1998; Conti & Giaccaria 2001). Alueen toimijoissa voidaan erottaa kolme keskeistä ryhmää: 1) instituutiot, kuten julkiset organisaatiot, opetus- ja tutkimuslaitokset sekä etu- ym. järjestöt, 2) yritykset, ja 3) ihmiset, jotka ovat verkostojen solmuja, joiden kautta yritykset ja instituutiot voivat löytää toisensa. Taulukkoa 1 voi hyödyntää myös arvioitaessa sitä, ketkä ovat yritysten ohella keskeisiä toimijoita ja millaisia ovat heidän siteensä alueen kehittämiseen kussakin neljästä strategiasta (ks. myös taulukko 2). Vertikaalinen ulkoistamisstrategia rinnastuu läheisesti perinteiseen elinkeinopolitiikkapainotteiseen aluekehittämiseen, jota harjoitettiin läänin, ministeriöiden piirihallinnon ja jossakin määrin myös kuntien toimesta. EU:n ohjelmaperusteinen aluepolitiikka on kuitenkin tuonut muutoksia sen verran, että maakuntien liitot ja seutukunnat on nostettu keskeisiksi toteuttajatahoiksi tässä politiikassa. Edelleen kuitenkin yritysten ja hallinto-organisaatioiden yhteistyötä luonnehtii kolme erillistä maailmaa: suunnittelun sfääri vanhakantaisine ylhäältä alas -mentaliteetteineen, rahoituksen monimutkaiset proseduurit ja konkreettinen toiminta kehittämisprojekteissa. Tiedepuistot ja teknologiakeskukset ovat tyypillisiä toimijoita rakennettaessa yritysten välisiä horisontaalisia verkostosuhteita. Ne ovat toimintaympäristöjä, joissa informaatio, tuotannon ja markkinoinnin tieto-taito, teknologinen osaaminen ja innovaatiot jalostetaan kannattavaksi liike-toiminnaksi. Esimerkiksi Joensuun tiedepuistossa, joka perustettiin vuonna 1990, on viisi osaamisalaa: informaatioteknologia, puu ja metsä, moderni optiikka, muovi ja metalli sekä media ja sisällöntuotanto. Samalla Joensuun tiedepuisto on keskeinen osa Pohjois- Karjalan osaamiskeskusta, joka on puolestaan yksi neljästätoista valtakunnallisesta keskuksesta (lisäksi kaksi osaamisverkostoa) kyseisen ohjelman toisella kaudella Ohjelmassa oli 11 keskusta sen aloituskaudella Osaamiskeskusohjelman pääajatus on tukea alueellisia vahvuuksia, alueiden erikoistumista ja myös keskusten yhteistyötä. Osaaminen on laajennettu perinteisiltä korkean teknologian sektoreilta koskemaan muun muassa tiedonvälityksen, kulttuurin, virkistäytymisen, muotoilun ja ympäristöasioiden tuotannollista ja taloudellista osaamista. Osaamiskeskukset joutuvat kuitenkin kilpailemaan valtion vuosittaisesta perusrahoituksesta varmistaakseen toimintansa jatkuvuuden. Osaamiskeskusohjelmalla on vahva sisällöllinen ja toiminnallinen kytkentä muihin nykyisen aluepolitiikan välineisiin, kuten Tavoite 1- ja Tavoite 2-ohjelmaan sekä erityisesti myös kaupunkipolitiikan ohjelmatyöhön. Kaupunkipolitiikan keskeisyyttä suomalaisessa aluekehittämisessä ilmentää osaltaan myös kilpailu pääsystä aluekeskusohjelmaan. Siihen valittiin seutuja, joiden keskuskaupungissa toimii jo osaamiskeskus tai joiden hakemuksessa painotettiin yhteyksiä johonkin osaamiskeskukseen. Tähän linjaukseen voidaan esittää perustavia kysymyksiä toimialakeskittymien strategiasta (taulukon 1 oikea yläkulma) käsin. Millä tavoin aluepolitiikassa pyritään ottamaan huomioon maaseutualueet, jotka ovat keskittyneet jollekin toimialalla, jolla niillä on pitkäaikaiseen verkostoitumiseen perustuvaa osaamisen perinnettä ja innovaatiopotentiaalia (esim. Alarinta 1999). Kuinka aluepolitiikassa

12 nykymuodossaan voidaan rohkaista uusien saman alan keskittymien ja tuotantoympäristöjen muodostumista kaupunkiseutujen ulkopuolelle? EU:n yhteisöaloitteet, erityisesti LEADER, edustavat alhaalta ylös -strategian uudenlaista soveltamista suomalaiseen alueelliseen kehittämiseen. LEADERin mukainen maaseudun kehittäminen kokoaa yhteen erilaisia toimijoita ja se kulminoituu ideaan paikallisista toimintaryhmistä, jotka vastaavat paikallisille tavoitteille ja hankkeille rakentuvan suunnitelman laatimisesta sekä hankkeiden hallinnoinnista ja suunnitelman toteutuksesta. Paikallisten toimintaryhmien periaatteiksi on kiteytetty avoimuus, joustavuus ja osallistuminen. Pyrkimyksenä on saada ryhmiin myös ihmisiä, jotka eivät ole aiemmin toimineet yhdessä tai edes tunteneet toisiaan. Paikalliset toimintaryhmät voivatkin siten toimia välittäjänä viranomaisten ja paikallisten asukkaiden välillä ja osaltaan edistää uudenlaisen hallintokulttuurin (taulukon 1 oikea alakulma) muotoutumista Suomessa (esim. Karhio 1999). 6 Verkostot, toimintaympäristöt ja maaseudun aluepolitiikka Edellä aluetalouksien merkityksen kasvua selitetty monilla tekijöillä. Yhtäältä aluetalouksien merkitykseen kasvuun on vaikuttanut suuryritysten yhtiöittäminen. Toisaalta edelliselle osin rinnakkaisena tendenssinä on julkisten organisaatioiden, esimerkiksi kuntien, vähittäinen muutos byrokraattisesta hallintokulttuurista kohti yritysmäisiä hallintatapoja. Näiden institutionaalisten ehtojen ja muutosten, eräänlaisen verkostopuheen tai - diskurssin rinnalla on kuitenkin entistä enemmän alettu kiinnittää huomiota paikallisen toimintaympäristön käsitteeseen. Sillä viitataan osittain edellä tarkasteltuihin endogeenisiin tekijöihin, mutta sillä viitataan myös eräisiin entistä keskeisemmiksi nousseisiin välillisiin kehittämisedellytyksiin. Paikallinen toimintaympäristö on paikannettavissa ja siinä mielessä käyttökelpoisempi käsite kuin verkosto, joka ei välttämättä kiinnity alueeseen, vaan on osa taloudellista ja sosiaalista tilaa. Viime aikoina keskeisimmäksi paikallisen toimintaympäristön ominaispiirteeksi on liki poikkeuksetta kohotettu tieto ja osaaminen. Malmberg (1997, ) on jaotellut paikan tai alueen innovatiivisuus- ja oppimispotentiaalia lisäävät tekijät kolmeen ryhmään. Ensimmäiseen ryhmään kuuluvat alueen tuotannollista luonnetta kuvaavat tekijät, kuten yritysten koko ja määrä, tuotannonalakohtainen erikoistuminen ja keskittyminen, yritysten vuorovaikutuksen tiheys. Toiseen ryhmään kuuluvat teknologisen infrastruktuurin kysymykset, joihin sisältyy muun muassa erityyppisten toimijoiden yhteistyön ja toisilta oppimisen mahdollisuudet. Kolmantena ovat kulttuuriset ja institutionaaliset tekijät, joita ovat muun muassa kehittämiseetos, yrityskulttuuri ja tieto-taito -taso. Seuraavassa näitä tekijöitä tarkastellaan alueellisen kehittämisen perusulottuvuuksien (taulukko 1) viitekehyksessä kysymällä erityisesti sitä, millaisia sosiaalisen pääoman muotoja kussakin strategiavaihtoehdossa tarvitaan: ks. taulukko 2. Taulukko 2. Alueellisen kehittämisen strategiat: ylipaikallinen - paikallinen, verkosto - toimintaympäristö.

13 Aluekehityksen strategioille ja toimijoille relevanttien politiikka-areenojen ja sosiaalisen pääoman muotojen kommentointi edellyttää kuitenkin eksogeenisten ja endogeenisten tekijöiden täsmentämistä muutoinkin kuin että edellisten kontekstiksi ymmärretään ensisijaisesti ylipaikalliset verkostot (joilla on toki monia paikallisia sidoksia) ja jälkimmäisten kontekstiksi paikalliset toimintaympäristöt (joissa on moninaisia sosiaalisia verkostoja ylipaikallisine yhteyksineen). Tätä varten taulukon 2 vaakaulottuvuudella on esitetty eräitä duaalijakoja. Esimerkiksi tiedon lajeja voidaan erottaa sillä perusteella, että jaettu tieto (codified knowledge) on suhteellisen helposti levitettävissä puheen ja kirjoituksen avulla kun taas toiminnassa opittu ns. hiljainen tieto (tacit knowledge) on yksilöillä olevaa kokemusperäistä tietoa. Jälkimmäistä tietoa on vaikeaa systemaattisesti ja kattavasti jakaa kaikkialle. Jaettavan tiedon ongelmana on sen sijaan sen valikointi ja käyttötaito. Hajanaisen ja sulkeutuneen verkon eroon viitattiin puolestaan jo edellä pohdittaessa vuorovaikutuksen rakenteellisten aukkojen ja luottamuksen hyvän kehän merkitystä. Edellä myös kilpailun edut yhdistettiin nimenomaan hajanaisen verkon mahdollisuuksien hyödyntämiseen, jota sosiaalisen pääoman käsittein voidaan kutsua eräänlaiseksi verkostopääomaksi. Siinä luottamus on riippuvainen paljolti yhteiskunnallisista hierarkioista ja asemista (esim. korporaatiot) tai se rakentuu esimerkiksi asiantuntijuuden pohjalta. Vastaavasti yhteistyön edut nähtiin yhteydessä edellistä vakiintuneempiin vuorovaikutussuhteisiin, jolloin luottamus ilmentää eräänlaista kumppanuuspääomaa enemmän tai vähemmän perinteisen yhteisöllisyyden mielessä tai uudenlaisen institutionaalisen tiheyden (Amin & Thrift 1995) mielessä - tässä erityisesti paikallistasolta tarkasteltuna. Taulukon 2 erottelujen pohjalta sosiaalista pääomaa voidaan vielä lisäksi ristivalottaa siten, että korporatiivinen ja yhteisöllinen pääoman tyyppi edustavat lähinnä trust-tyyppistä luottamusta kun taas asiantuntijuuteen ja institutionaaliseen tiheyteen kiinnittyvät sosiaalisen pääoman muodot edustavat pikemmin confidence-tyyppistä luottamusta. Karkea ero näiden kahden luottamuksen lajin välille voidaan vetää muun muassa siten, että edellinen kuvaa luottamusta viimekädessä persoonallisena kokemuksena ja jälkimmäinen luottamusta luottavaisuutena viimekädessä kasvottomiin järjestelmiin (ks. esim. Ilmonen 2000). Aiemmin mainittiin, että työpaikkaluvuista lähtevä alueellinen kehittäminen - on se sitten uusien luomista, olemassa olevien puolustamista tai sijainnin vaihtoon houkuttelevaa - nojaa paljolti vakiintuneisiin julkisen sektorin elinkeinopolitiikan toimintatapoihin. Mitä enemmän tällöin julkisen sektorin aluekehittäjien kenttä hajautuu (desentralisaatio) ja mitä enemmän kehittäjäorganisaatiot ryhtyvät toimimaan yrityksien tapaan (ulkoistaminen), sitä tärkeämmiksi alkavat myös muodostua organisaatioiden ja sijaintipaikkojen tuottamat tai niille tarjotut imagotekijät. Tällaisissa olosuhteissa sosiaalisen

14 pääoman muodostuminen on riippuvainen paitsi aktiivisesta elinkeinopolitiikan/paikkamarkkinoinnin harjoittamisesta myös yksittäisistä menestystarinoista, joilla puolestaan voi toki olla laajojakin positiivisia aluetaloudellisia vaikutuksia. Miksi ko. strategia tuottaa usein sitten vain yksittäisiä onnistumisia? Yhtäältä syynä lienee se, että julkisten aluekehittäjäorganisaatioiden ja yritysten yhteistyö on sillä tavoin epätasapainoista, että viranomaiset ovat vastuussa nimenoman alueen kehittämisestä johon heillä on kuitenkin käytettävissä vain välillisiä keinoja kun taas yritykset ovat ensisijaisesti omistautuneet itsensä kehittämiseen ilman erityisiä sitoumuksia mihinkään alueeseen. Toisaalta yhteistyöhön sitoutuminen on tavallaan yksipuolista, koska aluekehittäjät, suunnittelijat ja projektijohtajat toimivat sellaisissa organisaatioissa, joissa heidän ei tarvitse suoraan henkilökohtaisesti olla vastuussa toiminnan voitoista ja tappioista. Taulukon 2 vasemman yläkulman yhteydessä voitaisiin puhua yleisemmin korporatismin ja managerialismin kohtaamisista, joissa syntyy myös sosiaalista pääomaa, joka säilyy varastossa usein kuitenkin suhteellisen lyhyen ajan. Julkisella rahoituksella toimivien alue- ja yrityskehittäjien rooli on hieman erilainen tiedepuistoissa tai vastaavanlaisissa bisnesorganisaatioissa, joissa toiminnot on valjastettu palvelemaan ensisijaisesti vuorovaikutteista tuote- ja yrityskehittelyä, ei niinkään suunnittelua ja hallintoa. Niiden tavoitteena on toimia juuri sellaisina kulttuurisen läheisyyden laboratorioina, mikä on kriittinen olosuhde 'julkisen' ja 'yksityisen' kumppanuudelle ja toisiltaan oppimiselle. Erikoistuneelle tutkimus-, tuotekehittely- ja innovaatiopolitiikalle perustuvan aluekehittämisen varjopuoli on sen partikulaarisuus: se on vain harvoilla alueilla hyödynnettävissä. Uudet bisnesympäristöt ja verkostorakenteet kattavat siten kovin rajoitetusti aluekehityksen ongelmia. Lisäksi ne ovat erittäin kalliita investointeja Suomen suurimpienkin kaupunkien kannalta saati sitten keskikokoisten kaupunkien enemmistön osalta - maaseudun kehittämisen arjesta puhumattakaan. Partikulaarisuudesta huolimatta on ajoittain esitetty myös epäilyjä, josko Suomessa on jo liian monta tiedepuistoa. Toisaalta tiedepuistot ja vastaavat edustavat kuitenkin systemaattista tapaa synnyttää erilaisille asiantuntemuksille perustuvaa sosiaalista verkostopääomaa menestysmahdollisuuksien luomiseksi tietoteollisissa yhteiskunnissa taulukon 2 vasemman alakulman hengessä. Ideaalitapauksessa kilpailukykyisen alueen ominaisuutena voidaan pitää sitä, että se on jonkin kilpailukykyisesti erikoistuneen tuotannonalan sijaintipaikka. Tuotannonalakohtaisten aluekeskittymien olemassaolo edellyttää relevanttien yrityksien, palvelujen ja tietotaidon kohtaamista ja kasautumista. Nämä edellytykset palautuvat puolestaan usein esimerkiksi käsityön ja yhteistyön perinteisiin alueella. Ratkaiseva sysäys alueellisen toimialakeskittymän asteittaiselle muodostumiselle on voinut tapahtua raaka-ainevaran tms. resurssin varassa, mutta nykyisin riippuvuus tällaisista lähtökohdista on monesti toissijainen. Sen sijaan keskeiseksi on noussut alueen yhteistyön kehitysdynamiikan ja suhteellisten kilpailuetutekijöiden etsiminen tai pyrkimys niiden luomiseen. Kysymys on eräänlaisesta vahvojen siteiden jalostamisen logiikasta, jota pyrkii kuvaamaan taulukon 2 oikea yläkulma: läheisyys - kokemus - luottamus - yhteistyö - alueen taloudellinen menestys. Logiikka palautuu osaltaan myös yhteisöllisyyden perusasioihin, toistuviin (ennalta sopimattomiin) tapaamisiin pitkän ajan kuluessa ja kasvokkain tapahtuvaan kommunikointiin, jotka ovat kumppanuuspääoman muodostumisessa korvaamattomia. Fyysiseen läheisyyteen - toimijoiden kulttuuristen taustojen eroista huolimatta - perustuvassa yhteistyössä ja menestysstrategioissa yksi keskeinen asia on osallisuuden ja alueidentiteetin suhde. Clarke ja Stewart (1991) ovat painottaneet paikallishallinnon johtavaa roolia yksilöiden ja yhteisöjen osallisuuden mahdollistajan ja voimistajana. Näkemys on mielekäs sen vuoksi, että kunnat ovat lähimpänä kansalaisia oleva ja monin tavoin heidän arkeensa ja elinympäristöönsä vaikuttava hallintotaso. Kansalaisten osallisuuden aito

15 toteutuminen riippuu luonnollisesti siitä, kuinka hallinto reagoi palautteeseen ja aktivoi vuorovaikutukseen. Tähän kunnan johtavaan rooliin sisältyy kuitenkin hienovarainen rajanveto siitä, missä määrin niiden vastuullisuus voi ulottua vapaan kansalaistoiminnan piiriin. Kuntien vetoaminen kotiseutuidentiteettiin kansalaisten aktivoimiseksi on myös arveluttavaa, vaikka alueellista identiteettiä sinänsä voidaan pitää tärkeänä osallistumiseen motivoivana tekijänä. Kuntien päätöksentekijät näkevät paikallisen mobilisaation ongelman usein eri tavoin. He painottavat pikemmin kuntien vastuuta alueensa kehittämisestä kuin kuntalaisten osallistumisesta. Tällöin paikallisen mobilisaation ongelma koskee ensisijaisesti yritysten keskinäisen sekä yritysten ja kuntien kehittäjien välisen yhteistyön ja verkostoitumisen edistämistä. Tällainen paikallinen mobilisaatio ei yleensä kaipaa laajaa avoimuutta, kansalaismielipiteen kartoituksia tai vaihtoehtoisia tavoitteita. Taulukon 2 oikean alakulman ajatuksena kuitenkin on, että lähtökohdiltaan hyvinkin erilaisten toimijatahojen yhteistyö paikallisissa olosuhteissa on mahdollista, ja että sen pohjalta ainakin ajan mittaan kehittyy näitä toimijoita yhdistäviä intressejä eräänlaiseksi kasvualustaksi paikalliselle kumppanuuspääomalle. Mutta keskeinen edellytys on, että jonkin tahon - monesti käytännössä kunnan - on uskallettava asettaa tällaisen paikallisen institutionaalisen tiheyden tavoittelu jatkuvaksi ja itsearvoiseksi toimintansa perusteluksi. Vaikka ajatus voidaan mieltää myös korulauseeksi, niin monissa pienissä ja syrjäisissä kunnissa ei muitakaan itsenäisen tulevaisuuden perspektiivejä välttämättä paljon ole enää olemassa. 7 Johtopäätökset: tuhlaammeko pohjoismaisen hyvinvointimallin sosiaalista pääomaa? Kokoan artikkelini johtopäätökset kolmeksi aluepolitiikan nykyhaasteeksi sosiaalisen pääoman näkökulmasta. Ensinnä, miten verkostomaisen hallinnan yleistyminen vaikuttaa alueellisen kehittämisen toimijoihin ja aluejakoihin. Globalisaation ja Suomen EU-jäsenyyden seurauksena kansallisen aluepolitiikan jännitteet ovat muuttuneet. Perinteinen kuntien ja valtion välinen jännite koskee aiempaa enemmän maakuntaliitojen ja T&E-keskusten asemaa aluekehittämisen ohjauksessa suunnittelun päävastuun ollessa edellisellä ja rahoitusvastuun ollessa jälkimmäisellä. Ehkä vielä keskeisempi jännite koskee kuitenkin sitä, miten aluekehittämisen painopisteitä tarkastellaan ja toteutetaan tasapainoillen kaupunkiseutujen ja maakuntien tarpeiden välillä. Jos ja kun seudullisuus nähdään kehittämisen keskeisenä maantieteellisenä skaalana, voidaan edellä eriteltyjen kehittämisulottuvuuksien (taulukko 1 ja 2) pohjalta tiivistää aluetyyppien strateginen tilanne: Isojen kaupunkien seutukuntien tarpeisiin on tarjolla nykyaikaisimmat verkosto- ja klusteristrategiat ja niiden asianmukaiset toteuttamisvälineet osaamiskeskuksineen ja tiedepuistoineen. Maaseudun seutukuntien kehittäminen perustuu suurelta osin maakuntien liittojen koordinoimille ohjelmille, joissa uusista piirteistään huolimatta (muun muassa rakennerahastojen vastinraha) on edelleen vanhakantainen kuilu suunnittelun ja toteuttamisen välillä. LEADERtoimintaryhmien synnyttämä uusi aktiivisuus ja mahdollinen paikallisidentiteetin voimistuminen (Hyyryläinen & Rannikko 2000) lienevät toistaiseksi varsin laiha lohtu maaseudun kokonaiskehittämisessä. Keskikokoisille kaupunkiseuduille ja kuntakeskusseuduille alueen tuotannonalakohtaisen erikoistumisen asteesta riippumatta ei ole nähty tarpeelliseksi räätälöidä omia aluekehittämisen strategioita, vaikka tämä yhdyskuntatyyppi on yleisin pääosassa maata. Tarjolla on lähinnä seutuyhteistyön lisäämisen malleja, joita on vaikea soveltaa ja edistää kunnallisen itsehallinnon pitkän perinteen pohjalta. Toki hallinto- ja aluepoliittinen eliitti esittää toistuvasti kuntaliitokset varsinaiseksi ongelmien ratkaisuksi.

16 Osin alue- ja osaamiskeskusohjelmia myötäilevän politiikan suuntaisesti myös aikeet paikallisesti motivoituneisiin kuntarakenteen muutoksiin ovat vilkastuneet. Suomessa on tällä hetkellä vireillä noin parikymmentä liitoshanketta. Eräs mielenkiintoisimmista on Nilsiän aloite keväällä 2002 liittymisestä Kuopioon. Vaikka aloitteen taustalla lienevät huikeat talviurheilun investointisuunnitelmat, Nilsiän halu liittyä Kuopioon on kuitenkin samalla vakava osoitus siitä, että seutukuntajaon mielekkyys toiminnallisena - joskaan ei välttämättä tilastollisena - kategoriana on kyseenalainen. Monissa maakunnissa on ikään kuin kaksitasoinen seutujaotus, jossa toisen tason muodostaa maakuntakeskusta ympäröivä kaupunkiseutu ja toisen sen ulkopuolelle jäävät tilastolliset seutukuntayksiköt. Nilsiä ei ole nykytilanteessa ainoa, joka haikailee jälkimmäisestä seututasosta edelliseen. Muun muassa Pohjois-Karjalassa Juuan kunta on vaihtamassa Pielisen Karjalasta Joensuun seutukuntaan. Nilsiän ja Juuan tapausten voi olettaa lisääntyvän, jolloin seutukuntajaotus suuressa osassa maata alkaisi muistuttaa entistä enemmän vain maakuntajakoa. On kysyttävä, mihin tarvitaan maakuntien reunaosien jakoa seutukuntiin ja tarvitaanko ylipäätänsä valtakunnan kattavaa seutukuntatasoa alueiden kehittämispolitiikan toteuttamiseen. Pitäisikö seutukuntajako nähdä lähinnä teknisenä, EU:n aluetilastointiin kuuluvana välttämättömyytenä toiminnallisten kaupunkiseutujen ulkopuolisilla alueilla. Seutukuntajaon pulmallisuutta ja jonkinlaista tarpeettomuutta aluepolitiikan kehittämisvälineenä kaupunkiseutujen ulkopuolella osoittaa osaltaan myös pääministeri Lipposen "sinisestä ajatuksesta" liikkeelle lähtenyt selvitys uuden hallintomallin kokeilusta Kainuussa. On ilmeistä, että valtakunnan tasolta katsottuna seutukuntajako näyttää virtaviivaisemmalta ja tehokkaammalta alueellisen kehittämisen jaotukselta kuin kuntajako. Tällöin seutukuntajako saattaa näyttää myös varsin optimaaliselta kuntarakenteen tavoitteelta. Erityisesti Itä- ja Pohjois-Suomessa kuntaliitoksilla, tukeutuvat ne seutukuntajakoon tai kaupunkiseutujen laajentamiseen, ei näytä kuitenkaan olevan edellytyksiä ratkaista syvän puhumattakaan syrjäisen maaseudun ongelmia. Yhtäältä tällaiset kuntaliitokset eivät tuottaisi kansantaloudelle juurikaan säästöjä, koska palvelut pitäisi ylläpitää nykyisissä kuntakeskuksissa pitkistä keskusetäisyyksistä johtuen. Toisaalta kuntakoon kasvattaminen nähdään helposti ikään kuin johdonmukaisena seurauksena maaseudun autioitumiselle, vaikka useimmissa syrjäisemmistäkin kunnista asuu muuttotappiokehityksestä huolimatta edelleen muutamia tuhansia ihmisiä, jotka tarvitsevat asianmukaiset palvelut myös pitkällä aikajänteellä. Eräänlaisena kompromissina on myös viritetty keskustelua kaksitasoisesta paikallishallinnosta, jossa runsaasti resursseja vaativat palvelu- ja kehittämistehtävät päätettäisiin seututasolla ja kuntatasolle jäisi lähinnä vastuu vapaa-ajan ja kansalaistoiminnan lähipalveluista. Sekä seutukuntapohjainen kuntajako että kaksitasoinen paikallishallinto poistaisi ajan mittaan nykyisiä kunta- ja seutuyhteistyön ongelmia, mutta asukkaiden ja yritysten näkökulmasta byrokraattisuus tuskin helpottaisi, päinvastoin byrokratiatasojen määrä uhkaisi pikemminkin kasvaa. Sekä kuntaliitoksien että seutukuntajakoon perustuvien kehittämispyrkimyksien perusongelma on lopulta se, että ratkaisuja haetaan jäykkien kuntarajojen ehdoilla, joko pyrkimällä poistamaan tai ylittämään niitä. Toisenlainen kehittämisperspektiivi avautuu, kun huomio kiinnitetään kuntarajojen sijasta kuntakäsitykseen. Lähes pakkomielteenomaiselle käsitykselle kuntarakenteesta aluekehittämisen jarruna voidaan vaihtoehdoksi nosta aiempaa joustavammin toimivat kunnat, joiden toimintakäytännöt entistä enemmän pyrkivät sopeutumaan ja erilaistumaan paikallisten olosuhteiden mukaan. Aiempaa joustavampi kuntakäsitys liittyy yleiseen hallintatapojen muutokseen, jota voidaan kuvata kuntien osalta muun muassa siten, että ne ovat muuttumassa hyvinvointivaltion välineestä, ennen muuta palvelujen tuottajasta, erilaisten toimintojen ja toimijoiden kontekstiksi, paikalliseksi toimintaympäristöksi, jossa tosin kunnan oma toimijarooli on edelleen sitä keskeisempi mitä syrjäisempi on kunta. Tällöin

17 kuntayhteistyön ei myöskään odoteta tuottavan seutuistumista ja seutukuntia vaan kuntaseuduilla syntyy yhteistyötä. Toinen johtopäätökseni kysyy, mikä on pohjoismaiseen hyvinvointimalliin sitoutuneen sosiaalisen pääoman ja ns. suuren aluepolitiikan merkitys alueiden tulevaisuudessa. Ohjelmanperusteinen aluepolitiikka painottaa tehokkaitten toiminnallisten aluekokonaisuuksien muodostumista, minkä Suomessa on katsottu edellyttävän maakuntien ja seutukuntien aseman vahvistamista. Pohjoismaisen tradition pohjalta kuntien tehtäväala on puolestaan laaja ja aluehallinnon (ml. maakuntien liitot) asema vero- ja demokratiavajeineen on kapea. Yllättävän harvoin tuodaan esiin sitä, että peruspalvelujen organisointi lähelle kansalaisia pitää itse asiassa sisällään eräänlaisen lähi- ja käyttäjädemokratian piiloisen elementin kunnallisen demokratian rinnalla. Sinänsä on verraten vaikea arvioida, kuinka paljon kansalaisten keskuudessa tämä enemmän tai vähemmän tiedostettu palvelujen lähidemokratia-aspekti tosiasiassa vaikuttaa esimerkiksi koko hyvinvointijärjestelmän arvostukseen. Mahdollista kuitenkin on, että kyseinen piilodemokratia on juuri eräs aivan erityinen osa suomalaisen yhteiskunnan sosiaalista pääomaa, jota ajan henkeen kuuluvalla julkisen sektorin jatkuvalla tehostamisella ja rationalisoinnilla ei kannattaisi tuhlata, vaan jota pikemminkin kannattaisi levittää laajemmalle, ja aivan erityisesti aluepolitiikan ja kehittämisen piiriin. Koski (2000, 20) on esittänyt peruskysymyksen: "Voivatko kunnat ja niiden yhteistoiminta demokraattiselta perustalta lähtevänä olla jatkossakin pohjoismainen vastaus EU:n sisäisiin hallinnon kehittämistavoitteisiin?" On oletettavaa, että kuntien rooli alueensa kehittäjinä säilyy tärkeänä Pohjoismaissa, vaikka valtion antamat resurssit tulevat kenties edelleen jopa vähentymään. Valtion vetäytyessä kuntien riippuvuus muista paikallisista ja alueellisista toimijoista tulee kuitenkin kasvamaan. Mittavat kuntien valtionosuusleikkaukset ja nyttemmin yhteisövero-osuuteen kajoaminen ovat heikentäneet kuntien välistä solidaarisuutta ja kumppanuutta alueellisen kehittämisen kysymyksissä tilanteessa, jossa sitä juuri tarvittaisiin aiempaa enemmän. Myös valtion sitoutuminen kuntalähtöiseen alueiden kehittämiseen on heikentynyt ja rajoittunut muutamien uusien kehittämisohjelmien lanseeraamiseen ikään kuin niistä olisi erityisesti puutetta. Näin ollen kuntien on entistä enemmän turvauduttava etsimään yhteistyökumppaneita valtion ja toisten kuntien sijasta liike-elämän ja kansalaisyhteiskunnan suunnista. Silloin ne kunnat, jotka uskaltavat aidosti avata ja monipuolistaa kansalaisten vaikuttamiskanavia, luovat myös osaltaan edellytyksiä monenlaiselle uudelle aktiivisuudelle, Vaikka suuri osa tästä aktiivisuudesta ei suuntautuisikaan varsinaiseen kehittämistoimintaan, vaan saattaisi myös lisätä ristiriitoja ja rikkoa paikallista konsensusta, merkitsisi se silti pitkäikäisten pattitilanteiden purkautumista monissa maaseutukunnissa. Edelleen ei ole kuitenkaan lainkaan harvinaista, että maaseutukuntien johtavat esittelijät ja päättäjät avoimesti vähättelevät esimerkiksi LEADER-toimintaa. Kuntalähtöinen, paikallisille ja alueellisille yhteyksille ja kumppanuuksille perustuva kehittäminen nostaa paikalliset ja alueelliset identiteetit keskeiseksi elementiksi kehittämistyössä tarvittavaa sosiaalista pääomaa. Paikallinen mobilisaatio ja alueellinen identiteetti muodostavat muna-kana - ongelman sikäli, että asukkaiden alueidentiteetti on eräs perusedellytys kehittämistyöhön osallistumiselle, ja vastaavasti mukanaolo onnistuneissa kehittämishankkeissa synnyttää osaltaan kotiseutuhenkeä ja asuinalueen arvostusta. Tämä sama asetelma voi toteutua kuitenkin myös toisin päin noidankehänä. Globalisaation rinnalla paikallisuudenkin odotetaan vahvistuvan, jolloin on mahdollista, että kunnallisten päätöksentekijöiden ohella myös valtakunnallisen hallintoeliitin piirissä saatetaan joutua aiempaa enemmän pohtimaan kansalaisten paikallinen ja alueellinen samastuminen merkityksiä.

18 Hyvinvointijärjestelmän kattavuus ja yhtenäisyys sosiaalista ja alueellista tasa-arvoa korostavine pyrkimyksineen on saanut osakseen kansalaisten voimakkaan tuen. Tällaista luottamusta viranomaistoimintaan voidaan pitää eräänlaisena sosiaalisena pääomana, jolla on monia myönteisiä vaikutuksia niin suunnittelun toimivuuden kuin arjen ennustettavuuden ja turvallisuuden kannalta. Se voidaan nähdä myös osaksi suomalaista kansallista identiteettiä. Mutta on kuitenkin ilmeistä, että tämä luottamus ja identiteetti ei kovin hyvin kata alue- ja paikallishallintoa, vaikka kunnat ovat juuri keskeisiä arjen hyvinvointitehtävien tuottajia. Kansalaiset kannattavat hyvinvointivaltiota, eivät niinkään "hyvinvointikuntia", vaikka tehtävien laajamittainen delegointi kunnille on nimenomaan ollut tasapainoisen aluekehityksen olennainen tekijä. Ihmiset kyllä haluavat palvelut ensisijaisesti kunnilta, mutta he myös luultavasti haluavat, että päätökset palvelujen saatavuudesta ja muista kriteereistä tehdään pääasiassa valtakunnan kattavasti. Tässä mielessä luvun kehitys, joka muutti kuntien roolia merkittävästi, ei ole vastannut kansalaisnäkemystä. Valtionosuuksien vähennyksistä johtuen hyvinvointipalvelut eivät ole kuntien ydintehtävänä enää itsestäänselvyys. Erilaisten kehittämistehtävien lisääntyminen on tehnyt kuntien roolista päinvastoin vain entistä hajanaisemman ja monimutkaisemman. Tasapainoisen aluekehityksen kannalta tällainen muutos on taka-askel; on monin verroin vaikeampi tasoittaa kuntien välisiä eroja alue- ja elinkeinopolitiikan edellytyksissä kuin palvelujen tuottamisedellytyksissä. Tämä perustelee kuntien ydintehtävän säilyttämistä palvelujen tarjoajana. On myös muistettava, että mitä enemmän kuntien mahdollisuudet palvelujen toteuttajina eriytyvät, sitä enemmän kansalaiset alkavat kyseenalaistaa kuntien ja koko hyvinvointivaltion oikeutusta. Tosin voimme myös kysyä, voisiko oikeutuksen katoamisen vaihtoehtona ollakin odottamaton vastarintaidentiteetin ja paikallisen identiteetin voimistuminen. Kolmas johtopäätökseni koskeekin juuri paikallisen identiteetin painoarvoa alueellisessa kehittämisessä. On ilmeistä, että asukkaiden kokemukset kunnallisista palveluista ja muista asioiden hoidosta hallinnon kanssa vaikuttavat jossakin määrin heidän käsityksiinsä kunnastaan ja ehkä laajemminkin julkisesta sektorista, mutta olennaisempaa on se, millaiseksi he kokevat kohtelunsa. Hyväkään kunnallinen palvelu ei voi vahvistaa asukkaan alueellista identiteettiä, koska sitä ei voida ihmisten kokemusmaailman ulkopuolelta suoranaisesti manipuloida. Mutta identiteetti ei ole palvelutilanteissa merkityksetön, jos hyväksytään se, että hyvän kunnallinen toiminta sisältää aina kansalaisten vaikutusmahdollisuuksien huomioonottamisen, koska heillä on siihen kuntalaisen oikeutus. Kuntien palveluissa ja kehittämistehtävissä työskentelevien parissa se merkitsee sen mielessä pitämistä, että samalla kun asiantuntija kohtaa asiakkaan, tämä asiantuntija kohtaa kunnan omistajaosakkaan, vaikka hänellä ei tämän todistamiseksi olekaan esitettävissä mitään bonuskorttia. Vaikka ei liene epäselvää, että identiteetti mukaan lukien sen paikalliset ja alueelliset ulottuvuudet on ihmisille ja ryhmille tärkeä asia, niin epäselvää saattaa olla se, onko hallinnollinen yksikkö, kuten kunta, oikea taho kotiseutuhenkeä vaalimaan tai nostattamaan. Asetelma on sillä tavalla erityisen paradoksaalinen, että suomalaisten identiteetin perusteisiin on tavattu liittää myös sangen syvä hallinnon ja herrojen vastaisuus. Toisaalta kunnillekin on varmaankin eduksi, jos ne erottautuvat muista. Identiteetin, osallistumisen ja kehittämisen hyvää kehän korostamisessa on silti olennaisinta pitää mielessä se, että identiteetti sisältää hyvin sensitiivisiä puolia, jolloin paikalliseen tai alueelliseen identiteettiin saattaa herkästi tulla mukaan nurkkapatriotismin tai jopa vihamielisen ulossulkemisen ja syrjinnän piirteitä, jotka sopivat puolestaan erittäin huonosti yhteen verkostomaisen hallinnan ja globaalisuutta korostavien kehityskulkujen kanssa.

19 Kunnan muodonmuutos hyvinvointivaltion hallintokeskeisestä paikallisvaltiosta palvelujen ja kehittämisen hallintakunnaksi ja mahdollistajaksi merkitsee paitsi sitä, että valtion ohjaus vähenee ja kuntien joustavuus lisääntyy, myös sitä, että vahva suomalais-kansallinen identiteetti ei enää legitimoi entisessä mitassa kuntien toimintaa, vaan kansalaisten silmissä kuntien toimintaa arvioidaan aiempaa selvemmin paikallisen identiteetin lähtökohdasta. Suomalaisten ehkä luultuakin heikompi paikallinen identiteetti on tässä mielessä myös kunnille aivan uudenlainen haaste. Viitteet 1)Artikkeli perustuu Maaseutupolitiikan yhteistyöryhmän rahoittamaan tutkimushankkeeseeni 'Syrjäisten maaseutukuntien yhteistyön kehittämisvaihtoehdot'. 2)Kuvion rinnastusta aluekehittämisen ja jalkapallopelin välillä voi viedä pidemmälle esimerkiksi tyyliin pallo = raha; tuomari = media; valmentaja/pelitaktiikka = rahastot, ohjelmat; katsojat = kansalaiset, mutta varauksia on luonnollisesti myös esitettävä. Ketä vastaan aluekehitysjoukkue pelaa?... toisia alueita?... muita maita?... eri hallintosektoreita? Voidaan myös epäillä, onko työpaikkojen luonti ainoana maalintekomuotona liian yksipuolinen, sillä kentälle sijoitettujen organisaatioiden päätavoitteet voivat olla muitakin ja silti korvaamattomia myös alueiden kehittämisessä. Pääosin tällaisten rinnastusten mieli on kuitenkin lopulta siinä, kuinka paljon yksinkertaistuksia selvyyden tavoittelemiseksi voidaan sietää. 3)Sosiaalisen pääoman käsitteen ja sitä koskevan tutkimuksen keskeisiä kehittelijöitä ovat olleet Coleman (1988) ja Putnam (1993; 1995). Suomessa alan tutkimusta ovat vieneet eteenpäin muun muassa Hjerppe, Kajanoja ja Simpura (ks. Kajanoja & Simpura 2000). Lähteet Alarinta, Juha (1999), Rural Areas as Innovative Environments, New Rural Policy 7:2, Alueiden kehittäminen. ALUS-lakityöryhmän mietintö (2002), Sisäasiainministeriön aluekehitysosasto julkaisu 2/2002. Ahlqvist, Toni (1999), Manuel Castells ja verkostoyhteiskunta - kansallisvaltion, identiteetin ja geopolitiikan problematiikkaa vuosituhannen lopulla, Alue & Ympäristö 28:2, Amin, Ash & Nigel Trift (1995), Globalisation, Institutional "Thickness" and the Local Economy. Teoksessa Healey, P., Cameron, S., Grahm, S. & A. Madani-Pour (toim.), Managing Cities: The New Urban Context, New York: John Wiley. Burt, Ronald (1992), Structural Holes. The Social structure of Competition, Cambridge: Harvard University Press. Castells, Manuel (1996), The Rise of Network Society, Oxford: Blackwell. Castells, Manuel (1997), The Power of Identity, Oxford: Blackwell. Clarke, Michael & John Stewart (1991), Choices for Local Government for the 1990s', and Beyond, London: Longman. Coleman, James (1988), Social Capital in the Creation of human Capital, American Journal of Sociology 94, Conti, Sergio & Paolo Giaccaria (2001), Local Development and Competitiveness, Dordrecht: Kluwer Academic Publishers. Crevoisier, Olivier & Denis Maillat (1991), Milieu, industrial organisation and territorial production system: Towards a new theory of spatial development. Teoksessa Camagni, R. (toim.), Innovation Networks. Spatial perspectives, 13-34, London & New York: Belhaven Press.

20 Eskelinen, Heikki (2001), Aluepolitiikka rautahäkissä. Kunnallisalan kehittämissäätiö, Polemia nro 41, Vammala. Etelä-Savon seutukaavaliitto (1997), Suuri aluepolitiikka Suomessa v ja REGFIN aluemalli. Etelä-Savon liiton julkaisu 28, Mikkeli. Granovetter, Mark (1973), The Strength of Weak Ties, American Journal of Sociology 78, Halman, L. & A. Vloet (1994), Measuring and Comparing Values in 16 Countries of the Western World, Tilburg: WORC. Häkli, Jouni (1999), Alueellistuvan politiikan vuosikymmen. Alue & Ympäristö 28:2, Ilmonen, Kaj (2000), Sosiaalinen pääoma: käsite ja sen ongelmallisuus. Teoksessa Ilmonen, K. (toim.), Sosiaalinen pääoma ja luottamus, Jyväskylä: Sophi. Johansson, Jan-Erik (2000), Social Networks as Capital. Teoksessa Kajanoja, J & J. Simpura (toim.), Social Capital. Global and Local Perspectives, , Vatt-Publications 29, Helsinki: Government Institute for Economic Research Karhio, Kirsi (1999), Local Action Groups - Pioneers of a New Mode of Operation, New Rural Policy 7:2, Karhu, Veli (2000), Miten vakaannuttaa kuntien tulopohjaa. Teoksessa Ryynänen, A., Kallio, O., Karhu, V. & P. Mecklin (toim.), Kunnallisen itsehallinnon renessanssi, , Tampere: Finnpublishers Oy. Koski, Heikki (2000), Uudet läänit osana hallintojärjestelmäämme. Teoksessa Ryynänen, A., Kallio, O., Karhu, V. & P. Mecklin (toim.), Kunnallisen itsehallinnon renessanssi, 19-28, Tampere: Finnpublishers Oy. Maillat, Denis (1998), Interactions between urban systems and localized productive systems: an approach to endogenous regional development in terms of innovative milieu. European Planning Studies 6:2. Malmberg, Anders (1997), Industrial geography: location and learning, Progress in Human Geography 21:4, Maskell, Peter & Heikki Eskelinen & Ingjaldur Hannibalsson & Anders Malmberg & Eirik Vatne (1998), Competitiveness, Localised Learning and Regional Development. Specialisation and Prosperity in Small Open Economies, London: Routledge. Moisio, Antti & Aki Kangasharju & Sanna-Mari Ahtonen (2001), Menestyksen mitta. Vaihtoehtoisia mittareita aluetalouden kehitykselle. Vatttutkimuksia 84, Helsinki: Valtion taloudellinen tutkimuskeskus. Mäki-Lohiluoma, Kari-Pekka & Marianne Sjöblom & Krister Ståhlberg (toim. 1998), Kuntalaisten valta ja valinnat, KuntaSuomi 2004-tutkimuksia 13, Helsinki: Suomen Kuntaliitto. Niemelä, Seppo (2000), Tulisielu. Verkostoajan aluekehittäjä. Kunnallisalan kehittämissäätiö, Polemia nro 39, Vammala. Okko, Paavo & Asko Miettilä & Jari Hyvärinen (1998), Globalisaatio ja aluerakenteen muutos, Sitra 177, Helsinki. Okko, Paavo & Hannu Tervo (2000), Aluepolitiikalla rajattu rooli, Helsingin Sanomat , A 5. Paasi, Anssi (1986), Neljä maakuntaa, Joensuun yliopiston yhteiskuntatieteellisiä julkaisuja n:o 8, Joensuun yliopisto. Pekkarinen, Jukka & Juhana Vartiainen (1993), Suomen talouspolitiikan pitkä linja. Juva: WSOY. Piore. Michael. & Charles Sabel (1984), The Second Industrial Divide. Possibilities for Prosperities, New York: Basic Books. Putnam, Robert (1993), Making Democracy Work: Civic Traditions in Modern Italy, Princeton: Princeton University Press. Pyyhtiä, Mervi (1993); Yritysten verkostosuhteet ja aluetutkimus. Terra 105:1, Rosenqvist, Olli (2002), Aluekeskuspolitiikka ja muut yhdentävän maaseutupolitiikan esteet Suomessa, Terra 114:2,