Taakoista vapaaksi. Kuin linnunpoika

Transkriptio

1 Huhtikuu

2 Taakoista vapaaksi Arkkipiispan pääsiäistervehdys S isällä 2 Taakoista vapaaksi Kari Mäkinen Kuin linnunpoika Kaarlo Kalliala 4 Jumalan antaman rakkauden varassa Johanna Sointula 7 Kristus itse toimii vajavaisen ihmisen välityksellä. 10 Viiltoja elämän pinnassa Merja Auer 15 Väkevästi Turku Luottamushenkilöiden tukiryhmä onkun uuvuttavan päivän päätteeksi poikkesin taidemuseoon mieli asioista ja ihmisistä raskaana. Yhden huoneen oven sisäpuolella oli matkalaukku. Se oli siinä kuin odottaisi, että joku tarttuu siihen. Otin kahvasta kiinni. Laukku ei hievahtanutkaan. Tajusin vasta, että se oli kiveä. Huoneen seinällä oli valkokangas, sen edessä muutamia penkkejä. Istuuduin. Elokuva alkoi. Kuvassa oli pölyinen peltotie. Sitä lähestyi kaksi hahmoa. Jonkin ajan kuluttua erottui, että ne olivat tyttö ja poika, noin kymmenvuotiaat. Poika raahasi matkalaukkua, joka oli täsmälleen samannäköinen kuin laukku, jota olin juuri yrittänyt nostaa. Ymmärsin laukun painon. Niin suuria taakkoja voi joutua kantamaan. Suurempia kuin minä jaksaisin. En voinut tietää, mikä laukussa painoi. Ei toisen ihmisen koko taakasta tiedä. Kulku laukun kanssa oli vaivalloista. Tyttö ja poika pysähtyivät välillä. Poika laski laukun maahan. Tyttö yritti ottaa sitä vuorollaan, muttei jaksanut. Välillä he kantoivat laukkua yhdessä. Lähempänä erottui heidän kasvojensa ilottomuus. Tien laidassa kulkijoiden vasemmalla puolen alkoi näkyä rapattu seinä. Tyttö ja poika kulkivat seinän viertä. He tulivat oven kohdalle. Tyttö avasi oven. Poika kantoi laukun sisään. He olivat avarassa huoneessa. He kuljettivat matkalaukkua huoneen perälle. Siellä oli pöytä, pöydällä risti. Ymmärsin heidän olevan kirkossa, alttarin edessä. Poika laski laukun alttarin eteen. He siirtyivät huoneen sivustalle, jossa katosta roikkui paksu köysi. Köyden päässä oli solmu. Poika tarttui köyteen ja istui solmun päälle. Tyttö antoi pojalle vauhtia ja poika alkoi keinua. Kirkonkellot alkoivat soida. Vähitellen tyttö ja poika alkoivat hymyillä, sitten nauraa, syvältä kumpuavaa vapauttavaa naurua. Pian he siirtyivät ovelle. Kasvoilla oli naurua, vaikkei sitä kuulunut. Ulos tultuaan he jatkoivat matkaa käsi kädessä kevein askelin. Elokuva päättyi. Lähtiessäni kokeilin vielä matkalaukkua. Sitä ei ihminen kyennyt nostamaan. Mieleni oli oudolla tavalla kevyt. Tapahtumasta on vuosia aikaa. Taiteilijan nimeä en muista, enkä teoksen. En tiedä muistanko kaiken oikein. Tällaiseksi vuodet ovat sen minun muistissani muovanneet. Joskus ajattelen sitä, kun kohtaan ihmisten taakkojen kohtuuttomuutta ja nimettömyyttä. Ajattelen tyttöä ja poikaa ja sitä, että he kulkivat yhdessä. Ajattelen kirkkoa ja alttaria, jonne paino jäi. Ja naurua. Vapauttavaa, hyvää naurua. Teoksen nimi olisi voinut olla Pääsiäinen. Arkkipiispa Kari Mäkinen n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n n Kuin linnunpoika Turun arkkihiippakunnan piispan pääsiäistervehdys Kansi: Aika on syntyä ja aika kuolla. Elämän rajallisuuden hyväksyminen poistaa elämän- ja kuolemanpelon. Minna Havukainen: Kädet /18 Exitus-teoksesta Takakansi: Ristin ja ylösnousemuksen pääsiäinen. Piirros piispa Kaarlo Kallialan kouluvihosta. ansakoulun ensimmäisellä piirsin vihkooni kaksoiskuvan. Siinä oli sekä ristin että ylösnousemuksen pääsiäinen. En muista, missä määrin opettajani Miila Vainionpää meitä ohjasi. Tuloksena olivat kuitenkin järeä orjantappurakruunu ja kolme ristiä sekä kukonpoika, muna ja narsissi. Kristuksen kauheaa kuolemaa on varmaan kuvattu tuhansia kertoja useammin kuin hänen ihmeellistä ylösnousemustaan. Yksinkertaisesta syystä. Edellinen on silminnähtävä, jälkimmäinen ei. Miten ihminen kuolee, sen me tiedämme. Miten hän voittaa kuoleman, sitä me emme tiedä. Siksi lapsikin osaa piirtää ristejä ja orjantappuraa. Ja sen vuoksi lapsikin vaihtaa ylösnousemuksen kohdalla symboleihin. Ylösnousemus on kuin kevät, kuin kuoriutuminen, kuin linnunpoika, kuin kukkaan puhkeaminen. Toukomettiset laulavat sulaneella sydämellä ja valkoruusut aukeavat, kun rauhan tyven, puhdas ilma virtailee Jeesuksesta. Kaikki tämä on sangen ihanaa. Niin suloista, että symbolit pyrkivät itse asian paikalle. Merkki ja merkitty tahtovat mennä sekaisin. Versoo rairuohon ja pajunkissojen juhla, jokavuotinen lammasvariaatioiden ja pashareseptien ylösnousemus. Varsin kaunis, mutta epätodellinen. Vastaus vailla kysymystä, lohdutus vailla surua. Juhla ilman arkea? Vaan kun me - toivottavasti vastentahtoisesti, kammoksuen katsomme meidän takiamme teurastettua karitsaa, me muutumme. Me alamme tajuta, ettei pimeää voi väistää: sen voi vain kohdata ja voittaa. Jeesuksen piti kärsiä ja kuolla, jotta me tajuaisimme. Ilman kuvaa Golgatasta ei mieleen paista valo tyhjästä haudastakaan. Eikä tipu piipitä eikä kukka kuki. Pääsiäisenä tunkeutuu tajuntaan, ettei hyvyys ole mitään pehmeää tai epämääräistä. Hyvyys on todellista ja tärkeätä. Se on lujaa ja kirkasta. Sen puolesta joku jopa antoi elämänsä. Hyvyys tunkee läpi omalla voimallaan yhä uudestaan. Oli arkitodellisuuden pinta kuinka sumea, saastainen tai turmeltunut tahansa, niin aina kun sitä vähänkin pääsiäisellä raaputtaa, sen alta alkaa pilkottaa jotain muuta. Olletikin iloa. Piispa Kaarlo Kalliala Tu r u n a r k k i h i i p p a k u n t a 3 H u h t i k u u

3 Johanna Sointula Aurinko tulee ensimmäisenä mieleeni Sastamalan seurakunnan diakoniatyöntekijä Maija-Liisa Halmeesta. Hänen pienessä harmaasävyisessä huoneessaan vieraanvaraisuuden ikoni luo lämpöä kynttilän kellertävässä valossa ja huovutetut, siniset enkelit vartioivat työpöydän kulmalla. Halme istahtaa pöydän toisella puolella ja sanoo olevansa Maikku. Jumalan antaman rakkauden varassa n Diakoniatyöntekijöiden liitto valitsi Maikun viime vuonna vuoden diakoniatyöntekijäksi. Valintaperusteissa kiitettiin hänen vastuullista toimintaansa yhteiskunnallisissa asioissa. Auttaakseen epäoikeudenmukaisesti kohdeltua omaishoitajaa, hän oli ottanut yhteyttä alueensa kansanedustajaan ja silloiseen sosiaali- ja terveysministeriin. Huhtikuussa 2011 tuli voimaan muutos työsopimuslakiin, joka helpottaa omaishoitajan mahdollisuutta jäädä kotiin hoitamaan läheistään. Välittäjänä Maikku itse vähättelee omaa osuuttaan asiassa. Hänhän vain vähän soitteli, mutta myös mahdollisti ja välitti. Itse asiassa tapahtumien alkukin oli hyvin arkinen! Maikku hoiti poikansa häiden aattona viimetipan asioita ja juostessaan torin poikki hän huomasi tutuksi tulleen omaishoitajan. Tajusin heti, että nyt kiire loppui tähän ja istuimme juttelemaan. Omaishoitaja kertoi joutuneensa irtisanoutumaan työstään, koska ei saanut virkavapautta hoitaakseen huonokuntoista äitiään. Keskustelun jälkeen Maikku soitti ensin alueen kansanedustajalle. Eri vaiheiden jälkeen lakialoite tehtiin, ja se lähti kierrokselle työmarkkinaosapuolien käsittelyyn. Siellä se sitten pyörikin kolme vuotta, hän huokaisee. Sekaan! Se on suolan paikka Tämä Petruksen, eli Pekka Leinon kirjoittama aforismi on Maikun motto. Hänen työalaansa kuuluvat Karkku ja Sastamalan keskusta sekä yleinen diakoniatyö. Jokainen päivä on kuin seikkailu. En jaksaisi tehdä työtä, ellen ymmärtäisi, että pohja ja tarkoitus on Jumalan suojassa ja Jumalan antaman rakkauden varassa. Omaishoitajia hän tapaa vastaanotollaan, jolloin jutellaan arjen kuulumisia ja käydään sielunhoidollisia keskusteluja. Maikku arvostaa omaishoitajien tekemää valintaa. On arvokasta hoitaa toista ihmistä, joka tarvitsee huolenpitoa. Pidän omaishoitajan valintaa rohkeana ja eettisenä ratkaisuna, koska on kunnioitettavaa, että joku uskaltaa tehdä valintoja, joissa raha ei ole suurin määrittäjä. Hän alleviivaa Diakoniatyöntekijöiden liiton toiminnanjohtaja Riitta Hiedanpään ajatusta, jonka tämä lausui palkintoa myöntäessään. Kirkko ei väheksy millään tavoin laitoshoitoa vaan pitää tärkeänä, että suomalaisessa hyvinvointivaltiossa on laadukkaita hoitovaihtoehtoja. Palvelutarjontaa täydentää kotona tehtävä työ. Ihminen ei ole kuluerä Omaishoitoa koskevaa lakialoitetta tutkittiin työnantajaja työntekijäpuolella kolme vuotta. Sen pelättiin muun muassa lyhentävän työuria. Hyvänen aika, omaishoitajahan tekee työtä, Maikku toteaa siihen. Jotkut aavistelivat aloitteen polkevan naisen tasa-arvoa. Voihan miehetkin olla omaishoitajia! Hoitotyö on yhtä arvokasta kuin mikä tahansa teknologian työ, Maikku kommentoi. Tu r u n a r k k i h i i p p a k u n t a 4 H u h t i k u u Tu r u n a r k k i h i i p p a k u n t a 5 H u h t i k u u

4 Maikku aloittaa päivänsä rukoushetkellä kysyen, kenet Jumala hänelle tänään antaa. Ihmisten ajatellaan olevan kulueriä. Raha ei ole kaikki. Mitä me teemme koneilla, jos ei ole ihmisiä, Maikku kysyy. Hän sanoo vierastavansa yhteiskuntaa, jossa tuottavana työnä pidetään vain esimerkiksi koneiden myyntiä ulkomaille. Ihmisen hoitaminen on myös tuottavaa työtä. Parasta tasa-arvon kannatusta on mielestäni tukea hoitotyötä ja nähdä se yhtä arvokkaana kuin teknologia. Työnantaja- ja työntekijäpuolen vastustuksesta huolimatta omaishoidon lakialoite oli yllättäen presidentin esittelyssä marraskuussa 2010, ja laki tuli seuraavana vuonna voimaan. Turkulainen toimittaja oli Maikkua haastatellessaan todennut olevan harvinaista, liekö koskaan tapahtunutkaan, että työsopimuslakiin tehdään muutoksia ilman työnantajien ja työntekijöiden kannatusta. Ihminen voi vaikuttaa ja muuttaa jopa rakenteita! Maikku haluaa korostaa sitä, että kuka tahansa voi olla aloitteentekijä. Kannattaa ottaa yhteyttä heti mahdollisimman ylhäälle byrokratian portaikossa. Poliitikoille kuuluu yhteiskunnan asioiden hoitaminen ja heitä voi lähestyä myös sitoutumaton. Keisarin uudet vaatteet Seurakunnat tarjoavat omaishoitajille erilaisia kokoontumisia, retkiä ja sielunhoitoa. Voisihan seurakunnan lähimmäispalvelusta joku alkaa omaishoitajan lähimmäiseksi ja tuurata häntä vaikka sen verran, että omaishoitaja ehtii ottaa päivänokoset, Maikku ehdottaa. Yhteistyötä kannattaa tehdä kaikkien mahdollisten toimijatahojen kanssa myös omaishoidon asioissa. Kirkon työntekijän näkökulmasta kaikki se hyvä, mitä tehdään tässä yhteiskunnassa toinen toistemme eteen, on seurakunnan arvojen mukaista ja iloinen asia. Vielä kun omaishoidon tuki siirtyisi Kelalle, voisi olla tyytyväinen. Kelan alaisuudessa kaikki omaishoitajat olisivat yhdenvertaisia, myös tukien suhteen. Maikun mielestä kirkon työntekijöiden tehtävä on Johanna Sointula nähdä ja kysyä, vaikka kyseenalaistaminen tuntuisikin vähän naivilta. Meidän pitäisi osata tehdä yksinkertaisia kysymyksiä, jotka voisivat paljastaa harhat ja piiloarvot. Kantaja ei väsy Maikku kuvaa diakoniatyön kristillistä luonnetta kertomalla tarinan rotkosta, jonka syvyyksissä ihminen huutaa apua. Rotkon reunalle tuli erilaisia avuntarjoajia. Intialainen guru hoputtaa pudonnutta tekemään monimutkaisempia asanoja, jolloin hän voisi lentää lintuna sieltä pois. Joku kehottaa epätoivoista etsimään sisältään polun. Sitten paikalle tulee Jeesus, joka laskeutuu rotkoon, ottaa ihmisen olkapäilleen ja kantaa ylös. Kristinusko on tietynlainen teko, siinä mennään vierelle. Kristittynä eläminen on itsensä likoon laittamista. Sanonta Kädet ja jalat savessa, sydän taivaassa kuvaa hyvin diakoniatyötä, jossa joutuu usein tarttumaan vaikeisiin asioihin. Kyllä diakoniatyön voi sanoa pelastavan ihmishenkiä, Maikku sanoo. Etsivässä työssä kuljetaan silmät ja korvat auki. Siksi kai hän aloittaakin päivänsä rukoushetkellä, asettumalla kyselijän paikalle: Kenet Jumala minulle tänään antaa? Johanna Sointula Kristus itse toimii vajavaisen ihmisen välityksellä. Omaishoitaja on vain ihminen n Kerttulin vanhainkodin ala-aulassa on vilkasta. Kahviaika on juuri päättynyt. Ruokasalista purkautuu iloinen, kävelysauvoin varustautunut joukko. Jokunen selkä on painunut kumaraan, mutta se ei menoa haittaa. Monikerroksinen vanhainkoti sijaitsee Turun keskustassa, vain parin korttelin päässä Tuomiokirkosta. Mutta kaikki Kerttulin asukkaat eivät kykene enää reippailemaan läheisen Aurajoen puistikoissa. Hissi laskeutuu ylhäältä aulakerrokseen. Ovi avautuu, ja ulos astuu kipparilakkinen mies. Rovasti Jouko Hallia tulee päivittäiseltä käynniltään puolisonsa, rovasti Johanna Hallian luota. Rakastaessaan meitä ihmiset tekevät meistä arvokkaita. Rovaniemen tyttö ja Ikaalisten poika opiskelivat teologiaa 1960-luvulla Helsingin yliopistossa. Rovaniemellä meidät vihittiin, vuosi oli kuusikymmentäkuusi. Jouluna syntynyt ja juhannuksena syntynyt saivat toisensa, Jouko Hallia naurahtaa. Teologiparin tie vei pääkaupungista Keravan nuorten pariin. Jouko toimi nuorisovankilan pappina. Johanna auskultoi ja opetti uskontoa. Ajan tavan mukaan vankilapapit koulutettiin yhdessä sairaalapappien, perheneuvojien ja sotilaspastoreiden kanssa. Hallia kiittelee yhä rikkautta, jonka erilaisten tehtävien edustajat toivat ryhmään. Lisäksi ohjaajina toimivat legendaariset Irja Kilpeläinen, Maiju Myyrä ja Riitta Juva. Silloinen Keravan vankilanjohtaja Koojii Lång arvosti pappien työtä. Hän sanoi, että pappia tarvitaan vankilassa aina, lääkäriä vain vastaanottoaikoina, Jouko Hallia myhäilee. Hallia tunnustaa olevansa ylpeä keravalaisista tuttavuuksistaan. Monia hän on tavannut Turussakin, jonne Halliat muuttivat 1970-luvun alussa. Eräänä iltana entinen vankilapastori näki pari tuttua kaveria autonsa kimpussa. Ennen kuin hän ehti paikalle, sinne huojahteli kolmas mies. Hirveästi sadatellen mies ärähti kavereille: Siihen ei kosketa! Ettekste tiedä, että se on Jokken auto! Aikuisille voimme teoretisoida. Lapsi vaatii meiltä elämänläheistä asiaan eläytymistä. Turussa Halliat päätyivät seurakuntayhtymän palvelukseen. Jouko toimi sairaalapappina. Johanna puolestaan opetti ensin lähiseudun kouluissa, mutta sukelsi pian yhtymän lapsityön sihteerin tehtäviin. Omassa perheessäkin Hallioille riitti lapsityötä kahden pikkutytön vanhempina. Johanna nautti työstään, Jouko Hallia kertoo. Hän pystyi toteuttamaan itseään ja antamaan työalalle henkilökohtaista ja ainutlaatuista osaamistaan. Tu r u n a r k k i h i i p p a k u n t a 6 H u h t i k u u Tu r u n a r k k i h i i p p a k u n t a 7 H u h t i k u u

5 Johanna ei koskaan tunkenut itseään esille. Hänet ja hänen lahjansa löydettiin silti. Kirkon lapsityön teologien parissa Johanna Hallia toimi aktiivisesti. Hän jatkoi lapsityön virassa vielä saatuaan pappisvihkimyksen ensimmäisten naisteologien joukossa. Runsaan viidentoista vuoden työrupeaman jälkeen Johanna Hallia siirtyi papiksi Kaarinan seurakuntaan, josta hän jäi eläkkeelle viisi vuotta sitten. Myös Jouko Hallia vaihtoi tehtävää. Hänestä tuli seurakuntayhtymän viestintäpäällikkö yli kahdeksi vuosikymmeneksi. Viestintätehtävä oli hieno näköalapaikka. Siinä sai elää historiaa jo silloin, kun se vielä tekeytyi. Nyt Jouko Hallialla on takanaan kuusi eläkevuotta. Häntä kuunnellessa on helppo uskoa, että eläkkeellä ei ikävyys yllätä. Puheenaiheet liitävät lentokoneiden historiassa ja veden alla kalojen maailmassa, median toimintatavoissa ja keskiajan pirkkalaisten seurassa. Historia on Hallialle ehtymätön aarreaitta. Sen tietävät sadat turkulaiset, jotka tungeksivat aikoinaan Hallian hautausmaaesittelyihin. Siellä koko vanha Turku heräsi eloon. Tällä hetkellä historiantutkija on syventynyt Mannerheimiin. Menetykset kasvattavat meitä katsomaan asioita Jumalan todellisuudesta käsin. Kahden rovastin yhteisestä eläkeajasta ei tullutkaan auvoisaa kiikkustuolissa istumista. Siitä muodostui vaikea hoitojakso. Jouko Hallia pyyhkäisee otsaansa. Puolison sairauden vaiheet ovat tarkkaan mielessä. Johannalla diagnosoitiin Parkinsonin tauti jo vuonna kahdeksankymmentäkahdeksan. Siis kahdeksantoista vuotta ennen eläkkeelle jäämistä. Sairaus pystyttiin pitämään kurissa hyvän lääkärin antamalla lääkityksellä. Lääkitys mahdollisti työkyvyn ja normaalin elämän yli kymmenen vuotta luvun alussa hoitava lääkäri vaihtui. Sairaus alkoi edetä. Kolme vuotta sitten Jouko Hallia ryhtyi vaimonsa omaishoitajaksi. Hoidin Johannaa kotona puolitoista vuotta. Parkinsonin taudin syytä ei tiedetä. Se on eräiden aivosolujen toimintahäiriö. Sairaus ilmenee yleensä lihasliikkeiden vaikeuksina. Mukaan voi tulla myös käyttäytymiseen, tunne-elämään ja muistiin liittyviä vaikeuksia. Jokaiseen rakkaussuhteeseen sisältyy myös vihaa tämä kahtalaisuus on hyväksyttävä. Jouko Hallia torjuu hoitajan sädekehän, jonka sivullinen mielellään virittäisi hänen päänsä päälle. Se oli raskasta aikaa, hän sanoo kaunistelematta. Ruuanlaitto ja muut kotityöt kyllä sujuivat. Ne olivat miehelle tuttuja askareita kaksikymppisestä lähtien. Johannalle maistuivat lapsuuden maut: kuoritut perunat, ruskea kastike, lihapullat ja vadelmakiisseli. Kauppaan pääsi puolison nukkuessa. Sairauden vuoksi uni tuli vain lääkkeillä, ja siksi unen pituuden tiesi tarkkaan. Se hetki oli kauppa-aikaa. Raskaaksi hoidon teki se, että sairaan persoonallisuus muuttui. Se näkyi vaikeana vastahankana kaikkeen, mitä omaishoitaja parhaansa mukaan teki. Ymmärsin, että tämä liittyy sairauteen. Ei Johanna tehnyt sitä tahallaan. Riippuvuus puolisosta ahdisti varmasti häntä ja se piti jotenkin purkaa. Hän purki sen minuun. Siinä oli kyse myös siitä, miten elämä ohjelmoi ihmistä. Johanna on sotaorpo. Isäänsä hän ei ole koskaan nähnyt. Mutta kai sairaalapapin kokemus antoi eväitä jaksaa? Ei, Hallia sanoo selkeästi. Oman perheenjäsenen sairastaminen tulee liian lähelle. Asioihin ei pysty suhtautumaan kuten ulkopuolinen. Mukana ovat kaikki tunnesiteet. Jotkut saattavat ne hallita. Toistaiseksi en kyllä ole tavannut ketään sellaista. On vain otettava tilanteet tilanteina ja yritettävä elää niiden yli. Jos joku sanoo ryhtyvänsä omaishoitajaksi, kysyn häneltä, onko hänellä kykyä ottaa asiat asioina. Täytyy olla taito erottaa kaksi asiaa: se, mistä tarvitsee välittää, ja se, mistä ei tarvitse välittää. Vahvaan identiteettiin kuuluu, että ihminen uskaltaa nähdä itsensä silloinkin, kun näkymät eivät ole esimerkiksi kelpaavia. Eräänä päivänä Johanna Hallia kaatui keittiössä ja joutui sairaalahoitoon. Vasta sen kuluessa myös omaishoitajan väsymys sai tilaa tulla esiin. Uupumus puhkesi voimakkaasti. Jouduin vuoteenomaksi pitkäksi aikaa. Olisin voinut hakea apua, mutta en hakenut. Itse kiipesin ylös kuopasta. Hallia ei kuitenkaan esitä vähääkään sankaria. Varjot ovat vielä jäljellä. Tapahtuneesta on kulunut pian kaksi vuotta. Elämä on siellä, missä on rohkeus kiintyä, omistaa ja luopuen menettää. Kun Johanna Hallian sairaalajakso oli ohi, sosiaalihoitajat tutkivat hänen mahdollisuuksiaan palata kotiin. He totesivat, että hän ei enää selviä kotioloissa. Hoitopaikka järjestyi Kerttulista. Nyt elämä on helpompaa kuin aikoihin, Jouko Hallia toteaa elämänmuutoksesta. Tiedän, että Johanna on omassa huoneessaan. Häntä syötetään ja hoidetaan. Minäkin käyn siellä syöttämässä ja juottamassa päivittäin. Tyttärien perheet käyvät Kuopiosta ja Espoosta. Johanna on levollinen. Yksinäisyys ei minua haittaa. Olen hyväksynyt Voima heikkoudessa n Oheisen jutun otsikko ja välitekstit on poimittu Jouko Hallian kirjoista Lähimmäinen, Surun kohdatessa ja Miksi juuri minä? Kirjat käsittelevät viisaasti, koruttomasti ja käytännöllisesti surua ja lähimmäisenä elämistä. Tekstit vievät paradoksin äärelle: Jumalan voima tulee täydelliseksi heikkoudessa. Jouko Hallia kirjoitti sairaalapappina nämä pienet, sisällökkäät oppaat ja 1980-luvuilla. Ajatukset kantavat myös 2000-luvun lukijaa. TI sen ja muodostanut oman elämäntapani. Luen paljon. Olen tyytyväinen omaan ammattiini ja koulutukseeni. Olen oppinut ymmärtämään itseäni ja hyväksymään itseäni. Siksi yksinäisyyskään ei vaivaa. Olen kiitollinen lapsistamme, jotka ajattelevat ja toimivat itsenäisesti. He ovat Johannan ja minun lapsina tottuneet itsellisyyteen. On merkillistä, että voimme auttaa paremmin aitoina ja epätäydellisinä kuin täydellisyyden kuori heikkoutemme suojana. Omien kokemustensa jälkeen rovasti Hallia toivoo, että omaishoitajien asemaa parannettaisiin. On monia, jotka tekevät työtä pitempään ja vaikeammissa oloissa kuin hän. Tehtävä on surkeasti alipalkattu. Kuitenkin työtä on aamusta iltaan. Riittävä korvaus kertoisi työn arvostamisesta. Jouko Hallian mielestä omaishoitajat tarvitsevat myös yhteisiä tilaisuuksia, joissa voi kysyä neuvoa asiantuntijoilta ja saada vertaistukea. Sellaisia järjestin itse aikoinaan seurakunnassa, kun omaishoitajasysteemiä aloitettiin. Vertaistuki lienee parasta tukea. Se on kokemusta siitä, että olemme samassa veneessä. Tu r u n a r k k i h i i p p a k u n t a 8 H u h t i k u u Tu r u n a r k k i h i i p p a k u n t a 9 H u h t i k u u

6 Valokuvaaja Minna Havukainen sai Pyhän Henrikin säätiön kulttuuripalkinnon Jussi Vierimaa Viiltoja elämän pinnassa Minna Havukainen toivoo töittensä haastavan ihmisiä ajattelemaan vaikeitakin asioita ja keskustelemaan niistä. Syntymä, sairaus ja kuolema ovat asioita, jotka ovat koskettaneet voimakkaasti valokuvataiteilija Minna Havukaista tai hänen läheisiään. Olemassa olevat käytännöt eivät ole tarjonneet hänelle riittävästi tilaa käsitellä kokemuksia todenmukaisesti. Hän on jäänyt pohtimaan niitä ja pohdinnoista on syntynyt teoksia. Sen, herättävätkö ne hänen toivomaansa keskustelua ja muutoksia yhteiskuntaan, hän näkee viiden tai kymmenen vuoden päästä näyttelystä. Koska Havukaisen taide korostaa lähimmäisyyttä, eettisyyttä ja nöyryyttä asioita, jotka ovat kirkonkin kannalta tärkeitä arkkihiippakunnan Pyhän Henrikin säätiö myönsi hänelle tämänvuotisen kulttuuripalkinnon. Yhteisen kokemuksen näkeminen Minna Havukainen Hanne ja Jakob 2009 Olen synnyttänyt kolme lasta. Synnytys on ollut minulle hämmentävä ja mullistava kokemus, hieno ja karu ja hirveä. Vanhemmaksi tuleminen on valinta ja kehollinen päätös, iso asia. Moniko loppuun saakka hahmottaa, että lapsesta vastuunottaminen on elinikäinen asia? Taiteilijana olen palannut kokemuksen ääreen etäämmältä tutkimaan, mitä yhtäläistä ja samankaltaista siinä on kaikilla naisilla. Surutyö piti tehdä siinä, että minun synnytykseni ja minä menetin erityisyyteni. Asetuin synnyttäneiden naisten rivistöön ja menetin oman henkilökohtaisen kokemukseni. Samalla tajusin, kuinka paljon sellaista yhteistä on, josta voi puhua ilman titteleitä. Kun naiset yhdessä tuskailevat imetyksen kanssa, on sama, elääkö työttömyyspäivärahalla vai onko pankinjohtaja. Harvinaisen hetken ajaksi elämä laittaa puntit tasan, jollain tasolla. Synnytys on yhtäältä äärimmäisen fyysistä ja yhtäältä äärimmäisen psyykkistä. Siinä kutoutuu fyysisen ja psyykkisen liitto. Asioista puhuttiin häveliäästi kaksikymmentäkaksi vuotta sitten, kun synnytin ensimmäisen tyttöni, ja vielä kaksitoista ja kymmenen vuotta sitten, kun sain pikkutyttöni. Esimerkiksi naisten vammoista ei puhuttu juuri mitään eikä psyykkisestä prosessista kovinkaan paljoa. Väitän, että jos tohdittaisiin suoraan puhua mahdollisuudesta ettei kaikki menekään hyvin, olisi helpompi sopeutua silloin, kun vaurioituu niin, että toipuminen vie kauan tai jää pysyviä haittoja. Olisi hyvä puhua myös lapsen menettämisen äärimmäisen harvinaisesta mahdollisuudesta. Jos tiedettäisiin, kuinka valtavasti naisen keho rasittuu raskaudesta ja synnytyksestä, ei naisilla ehkä olisi niin kovia paineita päästä pian takaisin entiseen kuntoon. He olisivat ehkä armollisempia itselleen. Olen kuvannut synnyttäneitä äitejä ensimmäisen vuorokauden aikana, kun asia on eniten auki ja käsillä. Mikä olisi hienompi hetki ottaa muotokuva kuin juuri valtavan työn ja suuren taistelun läpikäyneenä? Minua kiinnostaa mukaan tulleiden äitien kyky sitoutua ja ohittaa ulkoiset seikat. Vaikka jotkut äidit ovat muulloin tiptop tarkkoja ulkonäöstään, kuvanottohetkellä ulkonäkö ei ole heille ensisijaista. Jälkeenpäin moni on miettinyt, kuinka se ei tullut edes mieleen. Nähdyksi tuleminen siinä tilanteessa on heille merkittävä valinta ja jo mieleen piirtyneenä, sillä olemme tavanneet ja jutelleet yleensä useamman kerran ennen kuvaushetkeä. Kaikki äidit ovat minulle ennalta tuntemattomia, kuten kaikki, joiden kanssa olen työskennellyt. He ovat ihmisiä, joita jokin on koskettanut yhteydenottopyynnöissäni. He ovat saaneet useimmiten tiedon hankkeesta joltakulta muulta kuin minulta ja ovat voineet harkita mukaan lähtemistään rauhassa. Työskentely kestää kunkin aiheen taustoittamisesta valmiiksi näyttelyksi niin kauan, että malleille jää reilusti aikaa miettiä, haluavatko he, että kuvat ovat esillä. Mielenkiintoista on nähdä, mitä kuvissa olevat lapset tulevat ehkä sanomaan viidentoista vuoden päästä. Heiltähän ei ole voinut kysyä lupaa. Kerran näyttelyn avajaisissa yksi äiti meni tolaltaan, kun näki kuvansa, ja lähti ulos itkemään. Hän tuli nauraen takaisin ja sanoi olevansa niin ylpeä siitä, että uskalsi ja kehtasi. Hän puhui paljon siitä, kuinka puolentoista vuoden päästä voi turvallisesti katsoa kuvaa ja antaa kaikkien tunteiden mennä lävitse ja huomata, että tässä ollaan jo kunnossa, vauvalla on kaikki hyvin, kaikki on hyvin. Yhden ihmisen kokemus on tullut nähdyksi ja pysäytetyksi teokseen. Sitä katsoessamme me vastaavaa kokeneet näemme omankin kokemuksemme. Myös ne, joilla ei ole vastaavaa kokemusta ainakaan vielä, saavat mahdollisuuden nähdä sen ja ehkä kokea tai ymmärtää jotain kuvassa olevan kokemuksesta. Mallit ovat kokeneet, että näistä asioista pitää puhua. Voi olla, että terapeutti tai tukihenkilö olisi ajanut saman asian, mutta kuvallinen työskentely on antanut asialle vielä kasvot ja konkreettisen muodon. Sairauteen tutustuminen Perhepiirissäni on sairastettu lähes koko elinaikani. Olen itsekin sairastanut sen verran, että tiedän mitä se tarkoittaa. Yhteiskunnassamme vallitsee väärä käsitys, että ihminen, jolla on jokin perussairaus, elää b-luo- Tu r u n a r k k i h i i p p a k u n t a 1 0 H u h t i k u u Tu r u n a r k k i h i i p p a k u n t a 11 H u h t i k u u

7 Kaikkien pitäisi herätä pohtimaan sitä, että jokainen sydämenlyönti on yksi vähemmän. kan elämää. Jäin miettimään, miten kokemus sairaudesta vaikuttaa ihmiseen. Kollegani Sini Liimataisen kanssa työstimme video- ja valokuvanäyttelyn vakavasti sairastuneiden ihmisen kokemuksista ja ajatuksista. Tutustuimme Tyksin eri osastoilla laajasti sairaalaan. Sairaanhoitajat ja lääkärit miettivät omista potilaistaan, keille olisi iloa ja hyötyä työskentelystä kanssamme. Neljä keskeistä naista sattuivat kaikki sairastamaan syöpää, ja jokainen heistä puhui siitä, kuinka kuolema istui olkapäällä. Saimme kohdata ja keskustella merkittäviä asioita. Oli sitten kyse mielenterveysongelmista tai fyysisestä sairaudesta, ihmiset jäävät kovin helposti yksin. Kanssaihmiset voivat ehkä käydä kukkien kanssa sairaalassa muutaman kerran rauhoittaakseen omatuntoaan ja tehdäkseen kuten kuuluu. Mutta on hirveän vaikeaa hyväksyä läheisen sairaus pysyvänä olomuotona ja alkaa ajatella sitä hänen erityislaatunaan ja ominaisuutenaan, joka pitää huomioida. Sairauden voi jopa jostakin kohtaa nähdä rikkautena, joka haastaa ajattelemaan ohi totutuista kaavoista. Eerik ja kukkalaite Harriet-äidille /12 Exitus-teoksesta Minna Havukainen Mutta ihmiset pelkäävät ja väistävät. Ihmiset haluavat olla a-luokan pärjääjien kanssa, jotka suoriutuvat, tuottavat ja ovat kykeneviä. Sairastuneen rinnalle pysähtyminen ja askeleiden sovittaminen hänen tahtiinsa voi olla joillekin mahdotonta. Kuolemasta puhuminen Joukossamme on paljon surevia ihmisiä. Sekin on tabu. Ihmiset soittavat surijalle ehkä kerran hautajaisten jälkeen. Heiltä puuttuu uskallusta pysähtyä niin ison asian ja kokemuksen äärelle kuin läheisen menettäminen on. He pelkäävät usein, etteivät löydä oikeita sanoja. Pelko on turha, koska sellaisia ei ole. Riittäisi, että olisi lähellä ja läsnä. Asiat ovat menneet hyvin ulkokohtaisiksi. Ulkokohtaisimmillaan suru-uutisen voi saada puhelimella ja kukkakimpun voi tilata puhelimella. Sen kanssa seistään sitten hetki arkun äärellä. Siitä puuttuu niin paljon: vainajan laittamista, sukulaisten kanssa olemista, asian prosessointia. Elämässä on niin kiire. Vai väistääkö ihminen tässä siksi, ettei tiedä, miten itse suhtautuu kuolemaan? Miten vähän tilaa yhteiskunnassamme on surulle! Työstin surun ja menettämisen teemaa. Työskentelin surevien ja hautajaisia valmistelevien omaisten ja kuoleman parissa toimivien ammattilaisten kanssa. Annoin ihmisille mahdollisuudesta kulkea rinnalla vastalahjan, mahdollisuuden käyttää suremiseen tavallista enemmän aikaa. Saatoimme kuvata samoja tilanteita useampaan kertaan ja näin viipyä asian äärellä hyvästä syystä. Suru ei ole pelkästään negatiivinen. Se on isoimpia tunteitamme, jylhän karun kaunis. Tunneskaala, joka siinä käydään läpi, on niin iso, että surressani olen tuntenut eniten olevani elossa ja tajuavani jostakin jotakin. Minusta olisi silti hyvä, että ihmiset pysähtyisivät pohtimaan asiaa jo ennen läheisen menettämistä. Asia voisi aueta vähän etukäteenkin ja sen kanssa voisi kasvaa. Kesken työskentelyvaiheen heräsin yhtenä yönä Minna Havukainen Vainaja /18 Exitus-teoksesta Tu r u n a r k k i h i i p p a k u n t a 1 2 H u h t i k u u Tu r u n a r k k i h i i p p a k u n t a 13 H u h t i k u u

8 ajatukseen, että näyttely pitää ajoittaa pyhäinpäiväksi ja että siihen pitää tehdä oheisohjelmaa. Seurakunnalla on laaja yhteistyöverkko ja se on keskeinen toimija ja ihmisten kohtaaja, katsantokannasta riippumatta. Otin siksi seurakuntayhtymän hautaustoimeen ja tiedotukseen yhteyttä. Hankeideani sai innostuneen vastaanoton. Tapahtuma toteutettiin pyhäinpäivään keskittyvänä 2009 Turussa Pyhän Ristin kappelissa sekä Galleria Titanikissa ja sen edustalla. Halusin puhua siitä, että kuolema kohtaa meitä kaikkia, olimmepa työstäneet sitä mitä kuoleman jälkeen on tai emme. Kaikkien pitäisi herätä pohtimaan sitä, että jokainen sydämenlyönti on yksi vähemmän, niin ettei kuolema tulisi salakavalasti yllätyksenä. Kun asian on työstänyt, siitä voi irrottaa otteensa ja keskittyä elämään. Elämässä kannattaa keskittyä siihen, mikä nyt on käsillä ja tehdä vahvasti sellaisia valintoja, joita haluaa. Jussi Vierimaa Minna Havukainen Syntynyt 1969 Tulevat näyttelyt 2012 Exitus, Galleria 12, Helsinki 2012 Exitus, Turun tuomiokirkko (Pyhäinpäivä ja marraskuu) 2012 Exitus, Jyväskylä sekä Pyhäinpäivän tapahtuma ja Kuoleman kuukausi, marraskuu 2013 Exitus, Tallin Art Hall, Viro Yksityisnäyttelyjä 2011 Puerperium, Tallin Art Hall, Viro 2011 Syntymiä, Turun pääkirjasto 2009 Exitus, Galleria Titanik, Turku sekä Pyhäinpäivän tapahtuma 2008 Viiltovalmis, Wäinö Aaltosen museo, Studio, Turku (yhdessä Sini Liimataisen kanssa) 2006 Puerperium, Valokuvakeskus Peri, Turku 2004 Gravitest+, Aboa Vetus Ars Nova, Turku Julkaisu 2009 Puerperium kirja, Avain-kustantamo Palkinnot 2012 Pyhän Henrikin säätiön kulttuuripalkinto 2004 Aboa palkinto Pyhäinpäivän tapahtumien tarkoitus on ollut tuoda ihmisille asiatietoa kuolemasta ja lohtua. Olemme myös halunneet antaa tilaa erilaisten ihmisten ja näkemysten kohtaamisille ja keskustelulle. On ollut hienoa nähdä sekä Turussa että aiemmassa kotikaupungissani Kuopiossa 2010, kuinka tuhannet ihmiset viipyilevät aiheen äärellä. Ensi syksynä tapahtuma toteutetaan Jyväskylässä kuukauden mittaisena. Toivon, että pyhäinpäivätapahtumat leviävät. Ruvettaisiin kokoontumaan entistä enemmän yhteen oman rajallisuuden ja rakkaiden muistelupäivänä. Lasten kanssa olisi tärkeää hiljentyä haudoilla ainakin kerran vuodessa. Haudoilla käynti antaa käsityksen siitä, että ilman suvun jo kuolleita jäseniä en minä olisi olemassa. Loukkaava raadollisuus Teosteni aiheet ovat murroskohtia, viilto meidän elämämme pinnassa. Ne ovat niin isoja asioita, että sieltä tulee aina esiin se uusi. Ei voi enää pakittaa vanhaan, historia on peruuttamattomasti muuttunut tapahtuneen myötä. Koen onnistuvani, kun työ ihastuttaa tai vihastuttaa katsojaa. Silloin jokin on liikahtanut eikä ihminen ole ennallaan. Vaikka kuvat ja negatiivit tuhoutuisivat, asiat, joita olen saanut elää ihmisten rinnalla kulkiessani, ovat tallessa. Olen saanut välineitä itseni ymmärtämiseen. Vaikka vaikuttimeni tehdä tätä työtä ei ole itsekäs, saan siitä itsellenikin. Suoruus ja raadollisuus on minusta kaunista. Uskallus olla hetkessä sitä mitä on. Äiti-kuvat haastavat sitä kovin kapeaa mutta vallitsevaa naiskuvaa, joka mainoksissa ja näyteikkunoissa tulee lapsiakin vastaan. Äideillä on ollut tarve olla kokonaisia naisia. Kun synnytyskuvat olivat syksyllä Turun kirjastossa esillä, niitä kiitettiin, mutta niistä myös valitettiin paljon ensimmäisten viikkojen aikana. Naista ei olisi saanut esittää tällä tavoin julkisessa tilassa ja kaikkien olohuoneessa. Minusta ilmaisunvapaus on hyvä. Mielipiteet on aina parempi tietää, kuin että ne vain muhivat pinnan alla. Ajattelen töitäni oikeutettuna, lempeänä pakottamisena, joka haastaa ihmisiä ajattelemaan. Sille, että taiteilijana pahoitan jonkun mielen, en voi mitään. Merja Auer Taiteilijasieluinen pappi Suomenkielinen Raamattu täyttää 370 vuotta ja nykyinen kirkkoraamattu 20 vuotta. Raamattuvuoden ekumeenista pääjuhlaa vietetään Turussa toukokuuta teemalla Väkevästi Turku. Samalla juhlitaan myös 200-vuotiasta Pipliaseuraa. Seura perustettiin Turussa vuonna Raamattuvuoden tavoitteena on tehdä Raamattu tutuksi kirkosta ja hengellisyydestä etääntyneillekin. Vaikka viikonloppua vietetään pääosin suomeksi ja ruotsiksi, huomioidaan erityisesti maahanmuuttajat ja ulkomaiset kutsuvieraat. Turun ruotsinkielisten seurakuntien järjestämä ohjelma painottuu torstaille. Iltaa vietetään laulun, draaman ja kertomusten parissa Varmande trädgårdsfest med bibelkonst pihajuhlassa Aurelialla (Aurakatu 18). Avajaiskonsertissa Tuomiokirkossa perjantaina esiintyvät Kalevi Kiviniemi, Mervi Myllyoja ja Jukka Pietilä. Tervehdyksensä tuovat kaupunginjohtaja Aleksi Randell ja arkkipiispa Kari Mäkinen. Konsertin jälkeen ohjelma jatkuu Eerinkinkatu 3:ssa muun muassa Viis papeista -yhtyeen seurassa. Lauantaina tapahtuu Turun toreilla Hansatorilla kuullaan suomalaisia ja etnisiä musiikkiesityksiä sekä stand up -komiikkaa raamatunkertomuksista. Torilla jaetaan omakielisiä Raamattuja heille, joilla ei sellaista vielä ole. Apa Alilöytty bändeineen laulattaa toivelauluja. Julkaisija: Turun arkkihiippakunnan tuomiokapituli Kustantaja: Päätoimittaja: Timo Tavast Historiasta kiinnostuneiden kannattaa suunnistaa Aureliaan Pipliaseuran historialuennoille kuulemaan TT Teemu Kakkuria ja emerituspiispa Gustav Björkstrandia. Opastetut kävelyt perehdyttävät Turun kristilliseen historiaan. Intian Pipliaseuran raamatunkäännöstyöhön pääsee tutustumaan Sanan voimaa Intiassa -tilaisuudessa. Raamattuvuoden pääjuhlaa vietetään Mikaelinkirkossa. Näytelmällisen juhlan käsikirjoitus on Tytti Issakaisen. Tuomasmessu alkaa Mikaelinkirkossa klo 20. Sunnuntaina messuun ja pääjuhlaan Kaikissa Turun seudun kirkoissa vietetään messu. Tuomiokirkon radioitavan messun päätyttyä nautitaan kirkkokahvit Tuomiokirkontorilla. Ruotsinkielinen päätösjumalanpalvelus on Henrikinkirkossa. Päätösjuhlassa Tuomiokirkossa esiintyy Chorus Cathedralis Aboensis -kuoro. Väkevästi Turku -tapahtuman järjestävät yhteistyössä Turun seudun seurakunnat, Suomen Pipliaseura ja Varsinais-Suomen Pipliaseura. Tilaisuudet ovat maksuttomia. Raamattuvuotta varten on avattu joka kokoaa vuoden sisällöt ja tapahtumat yhteen paikkaan. Raamattutapahtuman koko ohjelma on nähtävänä osoitteissa fi ja Lisätietoja: yhteyspäällikkö Anne Huoponen (Pipliaseura) tai projektisihteeri Hanna Niemi (Turku) (02) tai Luottamushenkilöiden tukirenkaan tiedot osoitteessa toiminta-ja-koulutus/tukipalvelut/luottamushenkiloiden-tuki/. Turun arkkihiippakunnan neljännesvuosijulkaisu Toimitus: Sinikka Strömberg Toimituskunta: Lasse Hautala Marja-Leena Ruostesaari Johanna Sointula Martti Santakari Taitto ja kuvankäsittely: Erkki Kiiski Kotimaa-yhtiöt Paino: MIKTOR / Vammalan Kirjapaino Oy Tu r u n a r k k i h i i p p a k u n t a 14 H u h t i k u u

9 Turun arkkihiippakunnan tuomiokapituli Hämeenkatu 13 PL 60, Turku Tuore oliivipuun lehti 1/2012 Turun arkkihiippakunnan neljännesvuosijulkaisu ISSN Ilman kuvaa Golgatasta ei tipu piipitä eikä kukka kuki. Pääsiäisiloa!