Oma maa mansikka -seminaari Koskilinnassa / Panu Rajala. Oppe sinä wanha ja noori, kuuntele nyt vaikka tämäkin stoori.

Transkriptio

1 Paikan rajat ja mahdollisuudet Oma maa mansikka -seminaari Koskilinnassa / Panu Rajala Oppe sinä wanha ja noori, kuuntele nyt vaikka tämäkin stoori. Onnittelut järjestäjille: Agricolan päivä on paras mahdollinen ajankohta tälle tilaisuudelle. Huhtikuu murtaa aina uutta elämässä ja luomakunnassa. Mikael Agricolasta alkoi suomalainen kulttuuri, koska hän kirjoitti suomen kielen. Se oli 1500-luvun Euroopassa aikamoinen paikallisuuden esiinnosto. Suomi oli Ruotsin itäkolkka, joka ei suurta huomiota emämaassa ansainnut, rajamaa ja puskuri Venäjää vastaan. Agricola ajatteli, että tällä maalla voisi olla jotakin omaa merkitystä, joka nostaa sen periferiasta itsetuntoiseksi paikallisuudeksi. Antaa samalla viestin Eurooppaan: täällä ollaan, kieltä puhutaan, sillä ajatellaan ja jopa kirjoitetaan. Huimapäinen yritys, joka onnistui. Liput siis liehuvat saloissa, ja Helsingin Säätytalossa, vanhojen valtiopäivien kokouspaikassa, hiotaan uutta hallitusta, joka sekin joutuu miettimään uudelleen paikallisuuksien, maakuntien ja alueiden merkitystä Suomen sisäisessä kehityksessä, sekä Suomi-nimisen maakunnan asemaa laajentuvassa Euroopan Unionissa. Maailmanjärjestystä laitetaan samaan aikaan uusiksi Kaksoisvirtain maassa, missä maailmanvalta ja paikallinen häiriökeskus mittelevät melko traagisesti voimiaan. Ihmeellisiä aikoja elämme! Globalisaatio on ollut iskusana vuosikymmenen ajan ja kauemminkin. Elämme yhteisessä maailmankylässä, julisti jo mediaguru Marshall McLuhan 1970-luvulla. Roomalaiset rakensivat omaa maailmanvaltaansa, sitä jatkoi katolinen kirkko, ja maailmankommunismin suuren idean romahdettua amerikkalainen imperiumi kehittelee nyt tätä kautta historian toistunutta maailmanvalloitusta. Euroopassa hallituksia ja pieniä maita työnnellään syrjään ja liittovaltiota komissioineen ja presidentteineen hivutetaan tilalle. Aina on joku ylimaallinen mahti pyrkinyt pientä ihmistä panemaan omaan järjestykseensä. Mutta aina on myös noussut sisukas paikallinen vastarinta, Lallin kirves tai muslimiterroristin itsemurhapommi. Ihminen ei helpolla antaudu, sehän on nähty. Omina opiskeluaikoinani 1960-luvulla kansanrunouden professori Matti Kuusi kohotti kehotushuudon: helsinkiläiset, menkää Suomeen! suomalaiset, menkää Eurooppaan! Tämä oli minusta niin viisas ohje, että aloin heti noudattaa sitä ja tulin Hämeenkyröön, hiljaiseen Vanajan kylään. Täällä opin uudella tavalla suomea. Mutta yhtä tärkeinä pidän yhteyksiä Eurooppaan. Huomenna lennän Pariisiin ja tapaan karjalaisen patriootin Mirja Bolgárin, joka on asunut puoli vuosisataa Pariisissa. Hän pohtii kirjassaan Kaikki tuo jota ikäväksi kutsut (WSOY 1998) kahden maan kansalaisen suhdetta molempiin kotimaihinsa, Suomeen ja Ranskaan. Bolgár ei tunnustaudu kosmopoliitiksi. Hän pohtii maailmankansalaisen olemusta seuraavasti (ss.13-14) Näin olemme vakuuttuneet kuuluisien juuriemme tärkeydestä. Sitä ei kukaan epäile. Tämän päivän puheenaihe onkin kai pikemmin se, kuinka edelleen osamme juuriamme ja niiden kasvattamia puita tai hedelmiä oikein vaalia, kehittää ja jalostaa.

2 Paikallisuuden merkitys pitäisi jakaa kolmeen lohkoon. (1) Jokainen pieni tai suurempikin yksikkö pyrkii pitämään jäsenensä virkeinä ja elämänhaluisina. Heidän tulisi tuntea, että tähän paikkaan, tähän kuntaan, kaupunkiin, maahan, tähän yksikköön kannattaa kuulua. Siitä voi olla ylpeä, mutta ainakin siinä pitää viihtyä. Taloudellinen perusta on välttämätön, varma pohja, vaikka ei sitä marxilaisen opin mukaan pitisikään kaiken toiminnan perustana ja selityksenä. Ei Irakin paikallisuudessakaan ole kysymys pelkästä öljystä ja sen hallinnasta, vaan monisyisestä motiivien verkosta. Yksinkertaisia selityksiä kannattaa välttää, jotta ymmärtäisi enemmän. Uskonto on suuri vaikuttaja, ja uskonnolliset tunteet syntyvät myös ilman taloudellisia sysäyksiä. Pelko on toinen tekijä. Yhtä paikkaa vainotaan, jos oma paikka on uhattuna. Joskus taloudesta tiedottaminen saa outoja muotoja. Voitto on tänään henkeäkin tärkeämpi. Maksimaalista voittoa pienempi voitto onkin tappio. Esimerkki viime viikon Hämeenkyrön Sanomista: Hkyrön tilinpäätös viime vuodelta alijäämäinen. Hätkähdys. Tekeekö vakavarainen kuntamme tappiota? Näin ei onneksi ollut asian laita, vaan jutusta ilmeni lähemmin lukien, että tilinpäätös osoitti budjetoidusta euroa alijäämää. Jäätiin siis tavoitteesta. Mutta kunnan vuosikate on silti 2 miljoonaa euroa, mihin ei moni kunta yllä. Meillä on siis pelivaraa 12 vanhaa miljoonaa. Moni kunta on ikionnellinen, jos viivan alle yleensä jää jotakin. Hämeenkyrö on aina pitänyt niin Kemppaisen laihialaisvuosina kuin Niiniharjun lihavampina vuosina huolta tietystä pelivarasta, varmuusvarannosta. - Sama uustisoinnin harha koskee suurempiakin yrityksiä: jos Nokia tai UPM Kymmene alittavat vähänkin neljännesvuositavoitteensa, mutta silti tahkoavat miljoonakaupalla selvää voittoa, markkinat ja pörssit reagoivat ikään kuin tappioon. Mutta kunnan ei kaiketi tarvitse olla tuottoisa eli voitollinen yritys, riittää että se tuottaa asukkaille hyvän elämän. Haluan vain sanoa, että talous ei ole kaiken paikallisen menestyksen mittari, mutta ei vähäteltävä perustakaan. Kun ihminen tavoittelee yhä suurempaa viipaletta talouden kermakakusta, mihin hän sen viipaleen käyttää, kaivaa maahan, sijoittaa edelleen vai nauttii sen hyvällä halulla? Osaammeko yleensä enää nauttia elämästä tai työmme tuloksista? Tätä joskus omalla kohdallanikin epäilen. Tätä kasvun jatkuvaa pakkoa pohtii myös kirjailija Hannu Raittila ansiokkaasti tämän päivän Helsingin Sanomissa. (Sitaatti) Yksi paikallisuuden tunnusmerkki on, että on paikka, jossa voi elää, tulla toimeen, viihtyä ja jossa on turvallista. Tämäkö riittäisi? Eipä vain. Paikallisuutta käytetään moniin muihin tarkoituksiin, sillä on monia merkityksiä. Monia käyttömahdollisuuksia. Toiseksi (2) tästä kukoistavasta paikallisuudesta täytyy nyhjäistä irti muokattavia, jalostettavia, näkyviä, mainetta tuovia ainesosia. Pelkkä viihtyisyys ja turvallisuus kävisi ajan oloon latteaksi elämän sisällöksi. Pitäisi olla jotakin erilaista tai jotakin enemmän kuin muilla. Mieluiten arvokasta, ainutlaatuista. Tässä ihan talon takana on koski, joka huomattiin 1600-luvulta alkaen, jota tultiin katsomaan, ihailemaan, maalaamaan, ikuistamaan runoin ja lauluin. Hämeen Hälläpyörä oli varsin huomattava paikallisuus, joka menetti sitten esteettisen mainosarvonsa ja alistettiin energian, tuotannon, talouden ja kasvavan hyvinvoinnin myllyksi. Eräänlainen sampo, hyvinkin Kalevalan kuvauksen veroinen, onnen ja vaurauden lähde. Myös eriarvoisuuden, kapinoiden, ristiriitojen, luonnon saastutuksen ja monenlaisen manipuloinnin väline. Taitotemppu on se, että tämä tapettirulla on pysynyt murrosten ja kilpailunen eri vaiheissa pystyssä ja pyörii yhä. Mutta ihmeen vähän sen esteettistä ja historiallista merkitystä on nyttemmin haluttu muistaa. Olkoon vertauskohtana Imatran koski, joka esittää turisteille huomattavan mahtipontisia valo- ja äänispektaakkeleita ja onhan sen partaalla Usko Nyströmin (kyröläistä juurta) piirtämä valtionhotellikin vähän toista tasoa kuin täkäläinen motellinplatuska, nuori yritys sekin. Ja hyvä että on edes se. 2

3 Tässä tullaan tähän paikallisuuden kulttuuriseen ulottuvuuteen. Että sillä olisi joku sisältö, henkinen merkitys, eikä vain asukkaita mukavasti ylläpitävä infrastruktuuri ja hallinto ja hyvä talous. Nythän tämä puoli on aika lailla kohoamassa kautta maan piirin, mutta paraikaa käytävät hallitusneuvottelut keskittyvät talouspolitiikkaan ja työllisyyteen kuten tärkeintä onkin. Kulttuurin kysymykset eivät nousseet vaalikeskustelussakaan millin vertaa maan pinnasta. Ei tainnut tulla eduskuntaa yhtäkään kulttuurielämän puhdasverista edustajaa, poissa ovat Claes Anderssonin tai Jörn Donnerin kaltaiset ekspertit. Klaus Penttikin joutui heti kärkeen talousvaliokuntaan ja hyvä niinkin. Toisaalta kulttuurin merkitys ihmisten viihtyvyyden ja elämähalun edesauttajana tuli kovasti esiin vaikkapa Eero Pylsyn ja Raimo Rönnholmin taannoisessa tutkimuksessa. Ympäristöstä ja maisemasta on paljon puhuttu, pantu pystyyn jopa menestyksellinen maisemamatkailuhanke, määritelty ja alettu ainakin auttavasti huolehtia kulttuurimaisemasta ja nähty näiden seikkojen yhteys yleiseen hyvinvointiin ja taloudelliseenkin menestykseen. Näin pitkällä ollaan, kiitokset siitä. Tämän päivän aihe, paikallinen ruokailu kurottaa sekin kulttuurin piiriin ja etsii paikkakunnalle ominaisia erityispiirteitä, joita tulijoille ja vieraille ja matkailijoille voidaan ylpeinä tarjota. Kaikkia tällainen näyttäisi olevan myötätuulessa, hurraa hurraa. Tähän voisinkin huojentuneena lopettaa. Mutta on vielä kolmas (3) ja mielestäni tärkein, kiintoisin, koko ihmisyyden kannalta olennaisin paikallisuuden merkitys. Se on luova ponnistus, maailman näkeminen uutena ja erityisenä juuri paikallisesta tähtäyspisteestä katsottuna. Kuinka monet kulttuurielämän jättiläiset ovatkaan tajunneet jotakin olennaista maailmasta kosketettuaan itselleen merkitykselliseksi muuttunutta paikallista todellisuutta. Olisiko Agricola osannut kirjoittaa ensimmäiset suomenkieliset lauseet ABC-kiriaan, ellei hän olisi ensin kuunnellut kansanihmisten puheita Pernajassa itäisellä Uudellamaalla? Mitä kaikkia paikallisuuksia, niiden rämettymään jääneitä runonlaulajia Elias Lönnrot kohtasikaan matkoillaan Vienan Karjalassa? Hän tajusi, että hampaattomien äijien ja ryppyisten muijien lauluissa oli enemmän kuin Uhtuan omaa jorinaa, niissä oli kansallinen perintö, omintakeinen esitys maailmasta, jonka talteen saaminen ja esittäminen kirjallisesti kalevalassa avasi ukset Suomesta sivistyneeseen maailmaan. Weimarissa kamarineuvos J.W. Goethe havahtui kääntämään saksaksi jonkun piikatytön uhmakkaan rakkausrunon Jos mun tuttuni tulisi Täysiverinen talousmies ei olisi sille keksinyt muuta käyttöä kuin proosallisena talouspaperina omassa käymälässään. Immanuel Kant ei koskaan 80-vuotisen elämänsä aikana poistunut kertaakaan Königsbergin pikkukaupungista, mutta silti hän oivalsi universumin olemuksesta jotakin ikuista, jota ei myöhempi aika ole kumonnut. Aleksis Kivi ei aina itsekään tajunnut, että hänen nerokkuutensa käyteaine pulppusi Nurmijärven rosvojen ja niittujen keskeltä, ei renessanssilinnojen maailmasta, joista niistäkin hän yritti sepittää joitakin epäonnistuneita näytelmiä. Ei tullut mitään, mutta annas kun hän kuuli jutun jonkun kovakalloisen kraatarin pojan epäonnisesta hääreissusta, siitä vasta tulikin näytelmä, jota parempaa ei vieläkään ole tällä kielellä kirjoitettu. Tästä on nyt ikävä kyllä harpattava suoraan Sillanpäähän, koska siinä on niin kulumaton ja aina antoisa esimerkkiaineisto tarjolla. Nuori F.E. teki sen ihmetempun, että alkoi takoa ja jalostaa kotipaikkansa päältä katsoen aika harmaasta ja mielenkiinnottomasta elämästä sellaisia kultajyväsiä, että kävivät kaupaksi isommillakin areenoilla, Suomessa ja Ruotsissa ja Ranskassa, lopulta kaikissa maanosissa ja likipitäen 30 kieltä ymmärtävien satamiljoonaisten kansojen keskuudessa. No totta puhuen ehkä 0,12 prosenttia kirjallisuutta lukevasta maailmasta tuntee Sillanpään, mutta Väinö Linnan ja Jari Tervon vielä harvempi. Sitä paitsi Sillanpää ei itse koskaan poistunut Pohjoismaista, kumma kyllä, vaikka matkoja suunnittelikin. Suunnitelmiksi ne jäivät. Hän kuuluu ärjäisseen jollekin hyväntahtoiselle suosittelijalle: - Mitä helvettiä minä Pariisissa tekisin? No kyllä hän varmasti olisi tekemistä keksinyt, ranskaakin puhui kertoman mukaan hitaasti mutta tyylikkäästi. 3

4 Tätä ahtaasta paikallisuudesta maailmalle taiteen keinoin murtautumista pidän ihmeellisenä ja silti varsin johdonmukaisena urotekona. Sen ovat monet muutkin toteuttaneet. Toinen Nobel-kirjailija William Faulkner kirjoitti aina samasta Missisipin laaksosta hienot romaaninsa, ja niin vain niitä tutkitaan täälläkin Pohjan perillä kertomataiteellisina mallikappaleina. Lohjalainen Eeva Joenpelto on kertonut niistä eniten oppineensa. D.H. Lawrencen englantilainen kaivoskylä työtaisteluineen ja eroottisine seikkailuineen on tullut tutuksi kaikkialla maailmassa. Sillanpäätä nimitettiin joskus Satakunnan Lawrenceksi, ja yhteistä on ainakin ahtaasta paikallisuudesta ammentaminen, sen laajentaminen globaaleihin mittoihin niin kuin tänään mielellämme sanomme. Itse luin joulun aikoihin toisen Nobel-kirjailija Naguib Mahfuzin mahtavaa Kairo-trilogiaa, kaikkiaan 2000 sivua kuohuvaa, eksoottista perhe-elämää vanhaislamilaisessa egyptiläisperheessä 1900-luvun alusta sen puolivälin paikkeille. Suuren kirjallisuuden tunnuspiirre on sekin, että vieras ja outo paikallisuus käy äkkiä tutuksi kuin oma kylä tai kaupunki, sen elämä on toisella tavalla kiinnostavaa, mutta yleiset inhimilliset tavat ja tekijät sittenkin ihmeen tuttuja, tajuttavia, vaikka omat arvomme olisivat kuinka vastakkaisia. Kerronta saa voiman ja ydinmehun omasta paikallisuudesta ja kielestä, mutta välittyy jollakin salaperäisellä kanavalla hyvinkin kaukaiseen tajuntaan koskettaen ja liikuttaen. Samalla lukija saa lahjan: hän alkaa ymmärtää ikään kuin sisältä päin, tunteiden ja vivahteiden tasolta kaukaista ja vierasta kulttuuripiiriä. Tänä päivänä toivoisi hartaasti, että amerikkalaiset lukisivat kouluissaan ahkerasti Koraania, Omar Khaijamin runoja ja Mahfuzin romaaneja. Näin siis, hyvät paikalliset ja muunpaikkaiset kuulijani, paikka on hyvin suhteellinen käsite ja voi saada siipiä sellaisiin suuntiin, joista emme osaa edes unelmoida. Kuntien ja kaupunkien vierailusuhteet, ystävyyskunnat, ystävyyskoulut, kaikki tällainen viime aikoina yltynyt kansainvälinen kanssakäyminen antaa tästä konkreettisia esimerkkejä, mutta vasta kestävä kuvaus, hahmo, annettu muoto, syvemmät ystävyyssuhteet välittää kokemuksia ikään kuin suonesta suoneen, virallisten puheiden ja illallisten alakautta, pohjavirtana, tajunnan omana aarteena ja voimavarana. Mutta: jotkut ovat ajatelleet ja kirjoittaneet ja säveltäneet ja tutkineet ja maalanneet ties mitä, mutta mitäs siitä nyt enää. Tästä loikkaan yllättäen neljänteen (4) lohkoon paikallisuuden merkityksestä: takaisinkytkentöihin eli kuinka saadaan entiset uroteot uudelleen hyödyttämään synty-yhteisöään. Niiden avulla asioille, paikoille, tapahtumille voidaan antaa aivan uutta sisältöä. Varsinkaan jos uutta innovoivaa luovuutta ei ihmeemmin ilmene. Kaikkeenhan täytyisi liittyä joku tarina, tieto, tapahtuma ennen kuin me kiinnostumme. Kun tiedämme mitä hauskaa tai järkyttävää tai muuten muistettavaa on tapahtunut juuri tässä Sikomäessä, jota nyt kaivetaan maailmankartalle (Al), niin se vasta tekee sen kiertämisen tai sen laelle kiipeämisen mielenkiintoiseksi seikkailuksi. Jos sen laelle enää kaivuiden alettua voidaan kiivetä. Hiiltyneistä muistoista voidaan myös maksaa maisemallinen hinta. Joka tapauksessa Pirkanmaan uudet muinaisjäänteet, joita Pirkanmaan liiton ja mudeoiden inventoini on löytänyt, antaa varmaankin taas vauhtia paikallisuuksien uusille arvioille, ja mielenkiinto menneisyyteemme lisääntyy. Meitä kiinnostavat sekä itsemme kaltaisten tallaajien että suurmiesten pienetkin edesottamukset. Joskus enemmän kuin heidän muistettavat teoksensa. Siten teoksista ja elämästä saadaan tätä palautusvirtaa monille paikkakunnille. Kuinka Nurmijärven Taaborinvuori on hyödyntänyt Kiveä jo puolen vuosisadan ajan. Kuinka Tuusula ja Järvenpää kilpailevat Rantatien taiteilijoista, ja nyt en tarkoita Laila Hietamiestä, vaan Sibeliusta, Järnefeltiä, Halosta ja Ahoa. Kuinka Porvoo on ylepalttisesti ripustautunut J.L. Runebergin kultin ja kotimuseon varaan, mikä vain tulee ensi vuonna tehostumaan, kun juhlavuosien saatossa siirrymme juhlimaan Runebergin syntymän 200-4

5 vuotismuistoa. Kuinka koko Suomi otti kaiken irti viimevuotisesta Lönnrot-vuodesta. Kuinka ainakin virastot kiltisti liputtivat upouutena Minna Canthin liputuspäivänä. Kuinka Kuopio on yrittänyt entisöidä ja varjella Canthin perillisten kauppahuoneen muistoa ja onnistunutkin siinä: puukortteleissa on nyt kaupungin kulttuuritoimisto. Sama ei onnistunut täällä Heiskan taloyhteisössä, joka löysi sitten muuta käyttöä eikä muistoiltaan merkittävä olekaan, mutta muodoltaan ja tunnelmaltaan kyllä ja tulevaisuudeltaan toivottavasti. Kuinka Kokkola juhli äskettäin jopa taloustieteilijä Antti Chydeniusta. Kuinka Alavus muistaa Toivo Kuulaa, joka syntyi paikkakunnalla mutta taisi muuttaa pois siinä viiden kuukauden ikäisenä. Kuinka Loviisa on osaltaan koukkinut Sibeliusta, Kiikka muistanut Sarkiaa, Sääminki Joel Lehtosta, Tampere Viitaa ja Linnaa, Urjala vallankin koko Pentinkulmaa, ah luetteloa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkään. Eikä tarvitse matkata kuin junalla Pietariin, niin huomaa tulleensa Pushkinin ja Dostojevskin kaupunkiin. Tai keinua laivalla Lyypekkiin, niin huomaa kuinka Thomas Mann ja Buddenbrookien kauppahuone hallitsevat vanhaa hansakaupunkia edelleen. Tai kulkea Tukholman vanhassa kaupungissa, Carl Mikael Bellmanin sävelten kaikuessa, ja ennen kuin huomaa törmää Evert Taubin luonnollisen kokoiseen patsaaseen ja etäämmälle Drottningsgatanilla voi kiivetä Strindbergin Siniseen torniin. Yksi paikallisen vireyden, luovuuden ja toimeliaisuuden mittari on sekin, kuinka tehokkaasti, oivaltavasti, osuvasti ja aistikkaasti on osattu nostaa esiin niitä tekoja tai teoksia, jotka jo ennen meitä ovat paikkakuntaa tunnetuksi tehneet, mutta jotka voisivat unohtua, ellei niitä uudelleen elvytettäisi, tuotaisi tähän aikaan, pyyhittäisi pölyjä, naytettäisi alati uusina ja mieltä kiinnittävinä. Se onkin temppu. Ja tietysti ne samalla pannaan tuottamaan ja elvyttämään kaikkea ympärillä olevaan hyörinää, matkailua, ruokailua, lomailua, autoilua, oleilua ja monenlaista ilostelua. Maakuntien kansanluonteissa vain taitaa olla eroja kuten on kansojenkin välillä. Olen talven mittaan lueskellut uudelleen Eino Salmelaisen teatterimuistelmia, kun kirjoitan TT:n historiaa ja viimeistelen näytelmää Salmelaisesta. Aina silloin tällöin siellä nousee Ikaalisten miehen muistoista myös Hämeenkyrön poika F.E. Sillanpää esiin. Salmelainen miettii suomalaisia heimoeroja ja kansanluonteita. Hän ihmettelee vähän sitä, kuinka vähän (50-luvulla) Hämeenkyrössä puhuttiin tai luettiin Sillanpäätä. Hän huvittelee ajatuksella, millainen juhlinta ja remmastelu olisikaan päällä, jos Sillanpää olisi syntynyt vaikkapa Etelä-Pohjanmaalla. Siellä kyllä ylpeiltäisiin ainoasta Nobelkirjailijasta niin että mitkään tien vieret eivät riittäisi eikä millään olisi mittaa eikä määrää. Tämä voi pitää vähän paikkansakin. Mutta ei yleensäkään ole ihan helppoa keksiä juuri lähin ja oma kulttuurinen pääoma. Helpommin näkyy naapurin houkutteleva ja kadehdittava. Tai sitten on pelko niskassa, että sorrutaan naurettavasti ylikorostamaan jotakin omaa ja liian tuttua. Mistä oppia terve ja hedelmällinen tasapaino. Kun Hämeenkyrössä toisinaan kuulee varoituksen sanoja sitä, että kaikki varmasti nauravat meidän Sillanpää-hommillemme, niin vastaavaa alemmuutta podetaan varmasti monella muulla paikkakunnalla. Paikallisesta itsetunnostahan on usein kysymys. Että rohkenemme pää pystyssä puolustaa omaa erityislaatuamme, juuri sitä, mitä täällä on merkittävää ja jota ei ole missään, ei missään muualla. Ja jolla samalla on yleisempää kantavuutta. Sen lottovoiton kun löytää, loppu sujuukin itsestään. Tai ei ihan. Täällähän on toiminut F.E. Sillanpään Seura kohta 30 vuotta, ohittanut jo nuorukaisen iän. Mutta vieläkin yksityisen yhdistyksen asema on monelle epäselvä. Luin paikallislehdestä laajahkon perustelun sille, miksi kyseinen seura ei saanut läheskään anomiaan summia uusiin melko mittaviin yrityksiinsä. No rahapula on kaikkialla yleinen, ei siinä mitään. Mutta laajemmin ajatellen täällä kuten muuallakin joudutaan miettimään erästä perusasiaa: 1) annetaanko kunnan imagon kannalta tärkeät kulttuurityöt vapaaehtoisille voimille ja samalla heille siihen riittävästi voimavaroja vai 2) otetaanko tärkeimmät kulttuurihankkeet kylmän rauhallisesti kunnan palkatun voiman hoitoon ja 5

6 käytetään vapaaehtoista apua siinä sivussa, talkoisiin ja muihin rientoihin. Tuntuu että aika mittavat markkinointi- ja organisointiponnistukset jätetään mieluusti muutaman urhoolisen vapaaehtoisen aktivistin tehtäväksi, kun samalla korporaatio, suuri kunta, pitää sen toimeliaisuuden olemassaoloa hyvinkin messun arvoisena ja tarpeellisena, ehkä pian elintärkeänäkin. Tosin yhteistyö kunnan uhrautuvien ja toimeliaiden virkailijoiden kanssa tänään on kokonaan toista luokkaa kuin vielä pari vuosikymmentä sitten. Hyvää tahtoa riittää. Mutta ahtaat on silti rajat ja vähäisiä värkit. Siis tämä valinta: rahat reippaasti järjestöille eli kolmannelle sektorille tai sitten ohjat kunnolla kunnan palkallisille, bitte schön, päättäkää. On eri malleja, vaikka Ikaalisten ja Hämeenkyrön vastakkaiset toimintavat kesäteatterin osalta. Toisessa johtaa palkattu virkamies, toisessa palkaton harrastaja. Pikkuriikkiset määrärahat kaiketi kummallakin. Tasapainoinen kombinaatio on tietysti ihanne, mutta siihen ei taida missään koskaan riittää resursseja. Esimerkiksi toista kirjailijamuseota Töllinmäkeä pidetään Hämeenkyrössä yllä muutaman yhdistysaktiivin voimin, vapaaehtoisesti, vanhan markan vuositappiolla huolimatta pienestä oppaan palkkausavusta, ja silti se kuuluu kohteena kaikenlaisiin kuntatason vierailuihin ja rengasmatkoihin niin kuin oikein onkin. Mutta liian ohuesta selkänahasta ylläpito otetaan. Yhtä hurahtaneita museonpitäjiä voi olla muuallakin, jopa aivan yksityisiä, en ole varma. Tästä pitäisi vielä keskustelu käynnistää. Kuinka toimitaan, missä painopisteet, ketkä remmiin ja mistä kohtuullinen rahoitus. Kultturin määrärahat juuri alueiden tasolla ovat kautta maan sellaista kynnysmattoluokkaa, että jos se taho löytyy, joka niistä on vastuussa, niin kehottaisin hyppäämään kaivoon ja pysymään siellä. Onneksi on edes osakkeilla lihoneita kulttuurirahastoja ja vielä jokunen sponsori pystyssä. Hankerahoja, jopa liiketoiminnallista yritteliäisyyttä on noussut esiin. Mutta suuri raha löytää tiensä aina näyttäviin megatapahtumiin, jossa oima näkyvyyskin voidaan maksimoida. Armaat kuulijani! Ilahduttavinta on kuitenkin se, että paikallisen omaleimaisuuden ja henkisen elämän merkitys nyt jo hyvinkin laajasti tunnustetaan! Se on sentään luja lähtöteline ja ponnistusalusta. Uusi hallitus voi hyvinkin tuoda muutaman raikkaan tuulahduksen myös aluepolitiikan epätasapainoon, odotetaan ja kuulostellaan. Omaehtoinen työ on taas kunniassaan, mutta koveneva kaupallinen kilpailu, lukuisat uudet yrittäjät, taistelu ihmisten vapaa-ajasta, kodin omat elektroniset houkutukset, lukemattomat valinnan mahdollisuudet panevat vapaat harrastajat paljon kovemman eteen kuin koskaan ennen. Ihan pehmyt omaehtoinen puuhatelu ei enää välttämättä kanna edes omaa kylään, mistä voidaan ajaa hurauttaa hetkessä katsomaan paljon etevämpää ja ammattitaitoista viihdettä. Omaleimaisen ytimen löytäminen ja sen esittely ei aina olekaan niin yksinkertaista kuin kuvitellaan. Polkaiskaapa jokin valtakunnallisesti kiinnostava tapaus Suodenniemeltä, Mouhijärveltä, Ylöjärveltä Viljakkalan kultakaivos, puhuva esimerkki. Kekseliäisyyttä, luovaa hulluutta, lujaa uskoa ja pirullista sitkeyttä se vaatii. Olkaamme sitä mitä olemme, mutta nostakaamme juuri nämä ominaisuudet ujostelematta esiin kaikkien nähtäville. Joku sanoi, että tämä on estynyt pitäjä, mutta niin taitaa olla koko maakunta, kun messuilla silmäämme idän ja pohjoisen valtaisia karnevalistisia mainoskojuja. Me olemme arvokkaita, vähään tyytyviä, varovaisia, epäluuloisia, vähän nihkeitä, ylikriittisä, heikosti innostuvia ja kun meillä on kahden miljoonan euron kuntakate, me sanomme että me elämme alijäämäisesti eli tappiolla, sellaisia me olemme. Tempaa siitä sitten innovaatioita, ideoita, aloitteita ja puhalla niihin henkeä ja lentoa. Helposti sanottu mutta hiton paljon vaikeammin tehty. Aina jotkut puskevat läpi kovan väliaineen ja onnistuvat, toivottavasti tänä vuonna taas mahdollisimman monet. 6

7 7