3/2009. Aloita lintuharrastus syksyllä! S. 4

Transkriptio

1 S U O M E N A I K A K A U S L E H D E N - T O I M I T T A J A I N L I I T T O 3/2009 Aloita lintuharrastus syksyllä! S. 4

2 sisältö pääkirjoitus SYYSSATOA s. 8 s. 18 s. 22 Kannen kuva: Timo Ripatti Pääkirjoitus Lintuharrastaja tarvitsee kirjan ja kiikarin Lomamatkoista tuli tutkimusmatkoja Lehtiä kahdessa polvessa: Syyllisyys on helpottanut Lehtiä kahdessa polvessa: Tätä et voi välttää! Ei kurjuutta kummempaa - Lööppi SAL:n syysseminaarissa Kyllä - vauvat muuttivat kaiken! Kirja-arvostelu: Naisen tarkentuva kuva Helmijuttu: Lähellä, kaukana Kirja-arvostelu: Opas supertoimittajalle SAL-uutisia Syksy ainakin alkoi tavallista lämpimämmissä merkeissä, ja toivottavasti myös jatkuu keleiltään miellyttävänä. Se säästä. SAL:n hallituksen syysseminaarissa pohdittiin jälleen urakalla syntyjä syviä. Perinteiseen tapaan syntyi myös tuloksia. SAL:n jäseniä konkreettisimmin koskee jäsenkysely, joka järjestetään syksyn aikana, todennäköisesti jo lokakuussa. Idea kyselyyn syntyi jo kevätkauden viimeisessä hallituksen kokouksessa. Seminaarissa mietittiin, mitä kyselyssä oikeastaan haluttaisiin saada selville. Kyselyn avulla SAL:n hallitus haluaa saada selville, mitä jäsenet SAL:sta haluavat ja mitä he siitä ajattelevat, vai haluavatko tai ajattelevatko mitään. Tilaisuus kannattaa käyttää hyväksi, sillä nyt on loistava mahdollisuus vaikuttaa SAL:n toimintaan ja sen tuleviin linjauksiin, myös tätä hallituskautta pitemmälle. Eikä tarvitse lähteä edes mihinkään kokoukseen, riittää kun istuu koneensa ääressä ja käyttää pari minuuttia pohtimiseen. Kysely ei ole monimutkainen, mutta sen tuloksista on hyötyä, kun SAL suunnittelee toimintaa jäsenilleen tai tekee aloitteita Journalistiliiton valtuustossa. Sen avulla suunnataan toimintaa sinne, mikä tuntuu jäsenistä oikeasti tärkeältä. Jäsenten mielipide on erityisen hyödyllinen juuri nyt, kun keskustelu Journalistiliiton taloustilanteesta käy kuumimmillaan. Ajatus jäsenkyselystä sai alkunsa siitä, että liitto tiedusteli, miten yhdistykset leikkaisivat omaa toimintaansa, jos niiden osuutta jäsenmaksutuloista pienennettäisiin? Lööpin ilmestyessä ollaan paremmin selvillä siitä, miten liiton sijoitukset jatkossa tuottavat. Jäsenmaksutulon kutistuessa sijoitusten osuus liiton rahoituksesta on yhä tärkeämpi. Journalistiliitto on säästökuurin edessä ensi vuonna ja säästökohteita mietitään kuumeisesti. Yhdistyspalautuksen leikkaaminen tuntuu monien mielestä olevan houkutteleva ja helppo tapa ja sitäkin pitää tietysti harkita, jos liitto on todella joutumassa kassakriisiin. Se ei kuitenkaan saa olla ensimmäinen kohde, vaan sitä ennen on käännettävä kaikki muut mahdolliset kivet. Yhdistykset kun eivät ole mitään huvitoimikuntia, joiden toiminnan supistuksilla ei olisi mitään merkitystä rivijäsenten elämään ja arkeen. Ismo Lehtonen ismo@seiska.fi 2 LÖÖPPI Suomen Aikakauslehdentoimittajain Liitto SAL ry:n jäsenlehti 16. vuosikerta Päätoimittaja: Ismo Lehtonen, puh. (09) , ismo@seiska.fi Toimitussihteeri: Kaija Plit, kaija.plit@sal-info.org Graafikko: Ilkka Helo, ilka.helo@gmail.com Muu toimituskunta: Leena Aho, Marko Korhonen, Sinikka Pihlamaa, Timo Ripatti SAL ry. Hietalahdenkatu 2 B 23, Helsinki, puh. (09) , Puheenjohtaja: Ismo Lehtonen Asiamies: Kaija Plit Toimistonhoitaja: Jaana Virtanen, jaana.virtanen@sal-info.org ISSN Painopaikka: Painoyhtymä, Teollisuustie 21, Porvoo TIMO RIPATTI 3 LÖÖPPI

3 Tällä palstalla sallilaiset kertovat harrastuksistaan. Mikä harrastus antaa sinulle intoa ja potkua? Kerro siitä Lööpille! Kerro kaikille sallilaisille! Yhteystiedot Lööpin etusisäkannessa. Sakari Kalle Palmiolle lintuharrastus on havaintojen tekemistä. SAKARI PALMIO Lintuharrastajia Virolahdella toukokuisena aamuna. Lintuharrastaja tarvitsee kirjan ja kiikarin voi pitää huolettomammin veneessä mukana, ja tietysti sateessa. Nämä suurentavat 10-kertaisesti, mikä on käsissä pideltäville kiikareille aika paljon. Peruskiikareiden 8x on helpompi pideltävä, mutta kiikareitahan kannattaa käyttää aina tuelta. Seuraavaksi ilmestyy pöydälle lintuaiheisin kaiverruksin koristeltu n. 60-senttinen puukeppi. - Tätä kutsutaan seipiöksi. Suomalainen keksintö muuten. Kiikarit tuetaan yläpäähän ja alaosaa pidetään kehoa vasten, keskeltä käsillä tukien. Eipä pääse näkymä tärisemään. Lisäksi kädet ovat enemmän levossa. Painavia kiikareita ei jaksaisi kauaa kannatella kämmenien varassa. Mainitsit lintukirjan. Millaista suosittelet? Nyt pöydälle alkaa kohota kirjapino. - Euroopan Lintuopas on laaja teos. Siinä on selkeä piirroskuvitus ja paljon lajeja. Toinen hyvä kirja on Lasse J. Laineen Suomalainen Lintuopas. Kuvitus on toteutettu valokuvina, ja niihin on piirretty tunnistamista helpottavia viitteitä. Lintujen levinneisyysalueet muuttuvat pikkuhiljaa, joten uusi kirja on usein ajankohtaisempi kuin vanha - vaikka lintuja koskeva tietohan ei sinänsä vanhene. Divaristakin voi tehdä löytöjä. Kirjoja näyttää Kallella olevan tietokirjatyyppisestä kertomakirjallisuuteen. Taskuun sopiva, pehmeäkantinen Weilin+Göösin Lintuopas vaikuttaa hartaasti selatulta. Pinosta tunnistan myös Yrjö Kokon Laulujoutsenen. 4 LÖÖPPI TEKSTI JA KUVAT: TIMO RIPATTI Sakari Kalle Palmio työskentelee Sanoma Magazines Finlandin reprossa. Hänen työnimikkeensä on premediaoperaattori. Kalle harrastaa ulkoliikuntalajeja, kuten pyöräilyä ja melontaa. Monet tuntevat hänet myös innokkaana lintuharrastajana. Tapaamme Kallen kotona Espoossa, aivan Luukin ulkoilualueen tuntumassa. Aloitan mukamas helposta kysymyksestä. Miten lintuharrastuksessa pääsee alkuun? - Lintuja näkee melkein kaikkialla ja kaikkina vuodenaikoina. Niitä näkee kävelyretkillä ja vaikka omassa pihassa, melkein missä vain ja milloin vain. Matkoihin ei siis tarvitse satsata. Kiikareiksi kelpaavat ihan tavalliset peruskiikarit, joita löytyy melkein jokaisen kodista. Harrastuksen edetessä voi sitten investoida kalliimpiin ja parempiin, mutta se ei ole välttämätöntä. Ensimmäiseksi kannattaisi kyllä hankkia hyvä lintukirja. Kalle nostaa pöydälle kunnioitettavan kokoiset saksalaisvalmisteiset kiikarit, ja arvaan että nämä ovat sieltä kalliimmasta päästä. Olet sitten tämmöiset hankkinut? - Joitakin lintuja pääsee näkemään vain aamu- ja iltahämärässä. Näissä on 40-milliset etulinssit, mikä tarkoittaa hyvää valonkeräyskykyä. Optisen laadun lisäksi kannattaa ostaessa kiinnittää huomiota kolhaisunkestävyyteen, ja vedenpitävyyskin on tärkeätä. Vaikka et uisikaan kiikareiden kanssa, niitä Lintukirjoja moneen lähtöön. Osa on jo klassikkoja. 5 LÖÖPPI

4 Kiikari on edistyneelle lintuharrastajalle ihan ehdoton. Laadukas zoomattava vaihto-okulaari saattaa maksaa enemmän kuin muu kaukoputki yhteensä. Jos havainnot tehdään pelkästään keittiön ikkunasta, kerätään keittiöpinnoja. 6 LÖÖPPI Tämän kirjan avulla pystyttiin vaikuttamaan yleiseen mielipiteeseen ja turvaamaan laulujoutsenien kanta, joka oli hupenemassa muutamaan kymmeneen pariin. - Lintuja voi opiskella myös niiden lauluäänien perusteella. Laulava Lintukirja oli aikoinaan monessa kodissa ja koulussa ääninauhakokoelmana, nykyään sen saa CD:llä. SAKARI PALMIO Vielä välineistä. Jotkut näkyvät käyttävän kaukoputkia. - Kyllä, ja ihan perustellusta syystä. Kaukoputki suurentaa enemmän kuin kiikari, yleensä kertaisesti, ja sillä on merkitystä kun katsellaan vaikkapa vesilintuja. Nehän pysyttelevät monasti aika kaukana tarkkailupaikasta. Kaukoputkea käytetään aina jalustalta, jolloin katselu on ergonomialtaan vaivatonta. Monet asentavat pienen digikameran kaukoputkeensa, ja kuvista tulee usein tosi hienoja. Tällaiselle kuvaamiselle on oma nimensäkin: digiscoping. Lintuharrastuskaupoissa myydään sovitteita, joilla digipokkarin saa kätevästi oikeaan kohtaan okulaariin kiinni. Lintuharrastajan kaukoputkessa on prisma, joka kääntää kuvan oikein päin. Tähtiharrastajien teleskoopit näyttävät kohteen ylösalaisin. Vesilintujen esiintymisalueille on rak e n - nettu tarkkailupaikoiksi lintutorneja, joihin kiivetään seuraamaan vaikkapa kevät- tai syysmuuttoa, aluskasvillisuuden yläpuolelle. Silloin kaukoputki on ehdoton peli. Tällainen torni on Viikissä, Laajalahdessa, Pitkäjärvellä, ja Suomenojalla niitä on kaksikin sekä Porkkalanniemelle mennessä Uutelantorni. Lintuharrastajat järjestävät muuttolintujen levähdyspaikoille retkiä, Virolahti on suosittu paikka, ja tuo Porkkalanniemi. Ja noissa paikoissa bongataan paljon lintuja? - Minun lintuharrastukseni on havaintojen tekemistä. Bongaajat ovat erikseen. He hakevat tunnistamispisteitä, joita kerätään pitkin vuotta. Bongarit saattavat matkustaa isona joukkona monta sataa kilometriä yhden linnun perässä, vain saadakseen pisteitä. Mitä harvinaisempi lintu, sen parempi. Lintuhavainnoista laitetaan tekstiviesti etenemään ryhmän verkostossa, ja sillä tavalla ensimmäisen havainnon tehnyt saa kovasti mainetta. Toiminta on miltei ammattimaista. - Kaikkea voi bongata, ja millä reu- Muuttomatkalla olevia valkoposkihanhia kaukoputken lähentämänä, kuva on otettu Virolahdella. naehdoilla vain. Junia ja lentokoneita bongataan siinä missä lintujakin. Jos havainnot tehdään pelkästään keittiön ikkunasta, kerätään keittiöpinnoja. On niitä huussipinnojakin. Missä voi tehdä lintuhavaintoja tähän aikaan vuodesta? - Nythän on oikein hyvä vuodenaika aloittaa harrastus. Lajeja on vähemmän liikkeellä, joten sekaannuksia ei niin helposti tule. Ihmiset muutenkin tuntevat enemmän lintulajeja kuin uskovatkaan. Melkein kuka hyvänsä pystyy nimeämään parikymmentä eri lintulajia, kun vähän kysellään. Pienellä harjoittelulla voi jo tunnistaa sellaiset kuin mustarastas, punarinta, peukaloinen, närhi tai pikkulepinkäinen. - Monet linnut ovat yleistyneet, kuten naakka, laulujoutsen, kyhmyjoutsen, joidenkin parjaama merimetso, harmaahaikara, valkoposkihanhi ja merikotka, jonka voi otollisella hetkellä nähdä Porkkalan kärjestä. Mustakurkku-uikku on sekin yleistynyt, ja lehdistön suosikkilinnulla Bubi-huuhkajalla on paljon lajitovereita pääkaupunkiseudulla. Lokakuun tienoilla alkaa olla tiaisia ja rastaita lähipiirissä. Kyhmyjoutsen ei ainakaan ole kovin arka lintu. Nehän voivat olla aika sikoja kun hyökkäävät toisten lintujen kimppuun. - Sikoja ovat. Reviiristään tietoinen kyhmyjoutsen voi uhkailla jopa lenkkipolulla kulkevaa ulkoilijaa. -Talvi lähentää lintuja ihmisten seuraan. Tilhet tulevat syömään pihlajanmarjoja, rastaat esiintyvät isoina parvina. Hyvä tapa tehdä lintuhavaintoja on talviruokinnan järjestäminen. Talia ja jyviä voi järjestää pidemmäksi aikaa saataville, ja talviruokintaa pitää joka tapauksessa jatkaa koko kausi kun sen on kerran aloittanut. Kaupasta saa talitankoja, joissa on valmiina siemenseosta mukana, ja muutamat rakentelevat ruokinta-automaatteja. Lintuharrastajien järjestämät petolintujen talviruokinnat ovat olleet pelastamassa kokonaisia lajeja katoamasta, esim. merikotkan. Seipiö. Suuret keksinnöt ovat yksinkertaisia. 7 LÖÖPPI

5 Tokiossa yövyimme perinteisessä ryokanissa, majatalossa, jonka puutarhan solina rauhoitti uniin. Vedessä uiskenteli jättikokoisia kultakaloja, oletan... 8 LÖÖPPI Lomamatkoista tuli tutkimusmatkoja TEKSTI JA KUVAT: TUIJA HALMEKOSKI Lomamatkoista on tullut minulle lähes mahdottomuus. En enää lähde matkalle miettimättä, millaisen jutun voisin kohteestani kirjoittaa. Syy työläältä kuulostavaan matkan tekoon on yksinkertainen. Tapaamalla paikallisia ihmisiä saan matkasta irti paljon enemmän kuin turistina. Tauon paikka. Toimittaja Tuija Halmekoski ja valokuvaaja Elsi Rista japanilaisessa kylpylässä. Ensimmäisen kerran oivalsin asian Leningradissa vuonna 1990, kun venäläiset odottivat kaupungin palauttamista Pietariksi. Mitä nimen vaihtaminen entiseen heille merkitsi? Haastattelin kuluneessa, historian kerroksia hohkaavassa talossa asuvaa taiteilijapariskuntaa. Heidän tulevaisuuden odotuksensa koskettivat. Turistina olisin nähnyt vain arvorakennuksen ulkomaalien lohkeilevan. Aina löytyy joku kiinnostava kysymys, jota on kohdemaassa mukava tutkailla. Jostain syystä japanilainen elämänmuoto mietitytti minua jo nuorena. Mitä ovat geisha, sumo, harakiri, ikebana..? Vähän vanhempana ihmettelin, miten japanilaiset naiset selviytyvät perinteiden ja nykymaailman vaatimusten ristipaineessa? Anoin viime vuonna Aikakauslehdentoimittajain Säätiön apurahaa, ja yllätyksekseni se lennätti minut Japaniin. Anna-lehti kustansi matkan valokuvaajaksi Elsi Ristan, jonka kanssa teimme neljä lehtijuttua. Geishuus huvitti ja ahdisti Annan kollegojen kanssa pohdimme ennen matkaa, kuinka japanilaisnaiset onnistuvat aina näyttämään niin tyylikkäiltä? Kysyin asiaa Tokiossa katugallup-haastattelijana. Viime joulukuussa kymmenen japanitarta kertoi suomalaisnaisille tyylinsä perusteista Annassa. Olen harrastanut kansanopistossa kukkienasettelua ja japanilaista keramiikkaa, joten itseäni kiinnosti yksi estetiikan peruskysymyksistä: mikä on kaunista? Tiedustelin asiaa Kiotossa vaatesuunnittelijalta, kimonoasiantuntijalta ja taiteilijalta. Hämmentävintä oli kuitenkin viettää kolme tuntia geishana. Olin kuullut Tampereella asuvilta ystäviltä, että matkailijat voivat Kiotossa kokea metamorfoosin: myös länsinaisia puetaan ja meikataan siellä geishoiksi! Halusin kokeilla, miten kimono muokkaa paitsi ruumistani myös mieltäni. Kokemus oli vitsikäs, mutta myös ahdistava, ja kerroin siitä lehtijutun verran. En tosin vieläkään tiedä, miten pitäisi suhtautua faktaan, että Kiotossa yhä koulutetaan geishoja. Ehkä suurin tutkimusmatkani kysymyksistä oli, millaisia asioita äidit Japanissa tyttärilleen opettavat. Millä keinoilla siellä voi naisena menestyä? Kotona, lähellä Kolme naista, Hiroko Miwa, 80, hänen tyttärensä Hoko Miwa, 52, ja Hokon lukiota käyvä tytär Yumeko asuvat pienessä omakotitalossa Tokion naapurikunnassa. Matka sinne kesti metrolla, junalla ja taksilla puolitoista tuntia. Heti eteiseen astuttuani sain huomata, että samanlaisten kodin ahtaus- ja kasojenpurkukamppailujen kanssa he elävät kuin mekin; zen-minimalismi kuuluu sisustuslehtien maailmaan. Iäkäs Hiroko tekee tietysti parhaansa kodin eteen, sillä Hoko uurastaa töissä kirjankustannusyhtiössä usein iltakymmeneen asti, ja Yumekolta odotetaan menestystä lukiossa. Kun isoäiti illan tullen halusi viedä meidät vieraat ulos katso- Kiotoon matkustaneen perheen äiti ja tytär halusivat olla hetken geishoja. Muodonmuutos tallennettiin tietysti videolle. 9 LÖÖPPI

6 Savitöiden tekijälle Japani on ideoiden räjäyttäjä. Sushilautasia, riisikulhoja ja teemukeja kiotolaisessa taidekäsityökaupassa. Tokiossa nuorten suosikkialueen, Harajukun, ytimestä löytyi liike, jonka ikkunassa luki Ehkä Söpö. Myyjä kertoi, että liikkeen omistaja on kotoisin Suomesta. Nimi yksinkertaisesti kuulostaa hauskalta, naurahti myyjä. Kekseliästä. Neliönmuotoisesta puuvillakankaasta saa käsilaukun seuraamalla myyjän ohjeita. Kangasta voi käyttää myös pöytäliinana tai seinäkoristeena taiö maan kaukana häämöttävän Fuji-vuoren huippua, niin tiesin, että hetki olisi myös hänelle merkityksellinen. Matkan parasta antia oli kuunnella vanhan rouvan ajatuksia siitä, mitä Fuji hänelle symboloi, ja lisäksi ne muutamat kohteliaan kriittiset ajatukset nykyisestä elämänmenosta. Toivoakseni reportaasi valaisi myös sitä, mitä lähdin selvittämään. On totinen fakta, että japanilaisnuoret kasvavat kovissa suorituspaineissa. Sumo-painia en ikäväkseni nähnyt, sillä mestaruuskilpailut olivat Tokiossa äskettäin päättyneet. Harakiria en myöskään nähnyt, onneksi. Ikebanasta sen sijaan nautin kaikkialla, sillä kukkienasettelu kukoistaa arjessa näyteikkunoita myöten. Vaativa ympäristö Japani ei ole helppo kohde. Matkajärjestelyt kannattaa aloittaa todella hyvissä ajoin. Ilman tulkin tai suosittelijan apua on vaikea edetä, ellei hallitse japanin kieltä (esimerkiksi katugallupien tekeminen ei onnistu englanniksi). Treffit varmistin kellonlyömälleen viikkoja ennen tapaamisia, kysymykset olin lähettänyt haastateltaville jo kuukausia aiemmin. Japanilainen haluaa tietää tarkasti etukäteen, mitä häneltä odotetaan. Netistä löytyy ihastuttavia, vanhoja ja edullisiakin ryokan-majataloja, joita ilman en olisi oivaltanut, millaista elämä entisaikojen Japanissa on ollut. Ryokanit ovat pitkälle eteenpäin buukattuja varaa heti. Matkaan voi printata karttoja, joissa katuosoitteet ovat sekä japaniksi että meidän kirjaimillamme, mutta silti taksi ehkä eksyy. Varsinkin, jos sitä pyytää Tokiossa ajamaan kaupunginosasta toiseen. Pidemmät välit kannattaa mennä metrolla tai kaupunkijunalla, vaikka se kuulostaa hankalammalta. Ihmisiä tavatessa auttaa, jos Kansalaisopistossa syntyi jo ennen matkaa mukaelmani japanilaisesta puutarhalyhdystä. Keramiikkatyö valaisee mökillä saunapolkua. tietää jotakin heidän tavoistaan ja kehonkielestään. Etene suunnitelman mukaisesti, asiallisesti ja hillitysti. Jos toinen alkaa yllättäen naureskella, se ei tarkoita, että tilanne olisi hänestä huvittava. Päinvastoin, tilanne on japanilaiselle ehkä hyvinkin hankala. Lue ennen Japanin matkaa ainakin Alan Macfarlanen kirja Japanin sydämessä (Atena 2008) ja Tapani Jussilan Tokio passi (Kanki Press 2008). Nykyisin periaatteenani on matkustaa vain paikkoihin, joissa en ole Keskellä Kiotoa voi paeta hiljaisuuteen. Kodaijitemppelin puutarhassa lepäävät silmä ja mieli. vielä käynyt. Silloin matkailu muuttuu heti enemmäksi, tutkimusmatkailuksi. Tänä vuonna syksyni katkeaa pitkällä viikonlopulla Moskovassa. Toistaiseksi matkajännitystä luovat lähinnä kliseiset mielikuvat, kukkahuiveihinsa verhoutuneet vanhan maailman maatuskat tai uusrikkaat stilettikorkonaiset louisvuittoneissaan. Sen piti olla lomaa, mutta mietin kuumeisesti keinoja päästä sisälle jonkun kotiin.

7 12 LÖÖPPI Lehtiä kahdessa polvessa Äiti ja tytär päätyivät samalle alalle ja samaan taloon töihin. Äidin innoittivat alalle historian merkkihenkilöt, tyttären esikuvana oli oma äiti. Syyllisyys on helpottanut TEKSTI: IINA SOININEN En vielä 40-vuotiaana tiennyt, mikä minusta tulee isona, Eevan toimittaja Leena Soininen tunnustaa. Nyt 40 vuoden lehtimiesuran jälkeen epätietoisuus alkaa ehkä pikkuhiljaa hellittää. Vaikka Leena väittää päätyneensä lehtimaailmaan onnellisten sattumien kautta, jälkikäteen katsottuna pyrkimystä alalle on ollut. Ura alkoi koululaisena Rivirannan kesälehden päätoimittajana. Lehti ilmestyi kerran kesässä yhden kappaleen painoksena, ja sen kohderyhmä olivat paikalliset mökkiläiset. Kesien välit Leena haaveili painomusteen tuoksusta ja lehden putkahtamisesta painokoneesta ja teki taustatutkimusta listaamalla koulukirjoista, ketkä historian merkkihenkilöistä olivat olleet toimittajia. Toimittaja näyttäytyi Leenalle vaikuttajana, joka puhkoi yhteiskunnan mätäpaiseita. Omassa perheessä toimittajia ei ollut. Vasta paljon myöhemmin kävi ilmi, että äidin isoisä Paavo Räikkönen oli ollut kuukausilehden julkaisija Karjalassa. - Ehkä ammatin edellytyksiä on geeneissäkin, mutta jollain tavalla sisäsyntyistä halu toimittajaksi on Journalisteja kolmessa polvessa. Kuvattuina Ina Soininen (40) ja Leena Soininen (64). Kuvaajana Inan tytär Emma Soininen (7). aina ollut. Alitajuiset valinnat johtavat väkisin tiettyyn lopputulokseen, Leena myöntää. Yhteiskunnallisen vaikuttamisen halu hiipui myöhemmin, mutta rakkaus äidinkieleen ja kirjoittamiseen eli. Leena pääsi yliopistoon lukemaan suomen kieltä ja suoritti hajaopintoina radio- ja tv-kursseja - televisio oli siihen aikaan uusi ja ihmeellinen väline. Media-alalle ei nuoria varsinaisesti kannustettu. Palkat olivat huonot, ja vaikka suomalaisia lehdenkustantajia oli tuolloin toista kymmentä, yliopistolla Leenalle kerrottiin, että vain neljä prosenttia suomen kielen opiskelijoista pääsee kustannusalalle. Tieto herätti Leenassa epätoivoa. Sattuma puuttui peliin, kun ystävä Pirkko Pirhonen tarjosi Leenalle omaa paikkaansa Hesarin uutisten vastaanottokeskuksessa. Vähän myöhemmin toinen ystävä näki ilmoituksen, jossa haettiin freetoimittajaa, ja Leena huomasi yllätyksekseen olevansa tekemässä Elämäni tarina -nimistä viihdelehteä. - En unohda sitä fiilistä, kun avasin kirjekuoria, joissa oli lukijoiden tarinoita. Myöhemmin pääsin töihin suuresti arvostamaani Eevalehteen, ja työ oli siellä sitä samaa: ihmisten tarinoiden kirjaamista ja heidän tarinoihinsa eläytymistä. Mielenkiintoisten ihmisten kohtaaminen, sekä haastateltavien että kollegoiden, on ollut työn suola. Erityisen rakkaita kollegoita Leena on saanut hankittuaan itselleen kauneustoimittajan erikoisalan. - Olen ylpeä siitä ja suhtaudun vakavasti ja kunnianhimoisesti alueeseen. Olin myös perustamassa Kauneustoimittajien yhdistystä. - Ammatin arvostus on eri aikoina vaihdellut. Itse olen aina arvostanut työtäni. Olen vähän ylpeä tästä hommasta, kai sen kehtaa nyt sanoa? Uransa huippuhetkiin Leena lukee italialaisen laulajan, sen ajan supertähden Umberto Marcaton haastattelun, jonka Leena teki italiaksi Sopotin laulufestivaaleilla 80- luvun alussa. - Niiltä ajoilta kaipaan toimituksen äänimaisemaa. Kirjoituskoneen napseessa oli oma rytminsä. Työ oli käsityötä. Oli hieno tunne, kun sai laittaa telalle uuden käsikirjoitusliuskan ja aloittaa kirjaimellisesti puhtaalta paperilta. Työhön käytettiin silloin myös enemmän aikaa. Lehteä tehtiin takapuolituntumalta - nyt tutkitaan, analysoidaan ja konseptoidaan. Kahdelle tyttärelleen Leena ei ammattia uskaltanut suositella. - Minulla vei aikaa päästä eroon haastateltavan kohtaamiseen liittyvästä jännityksestä ja tunteesta, onko nyt oikea hetki häiritä ihmistä. Työhön on liittynyt myös valtava syyllisyys siitä, että se on vienyt liikaa aikaa perheeltä. Päivätyön lisäksi tein kotona käännöstöitä. Kun istuin iltaisin koneen äärellä kerrostaloasunnossa, toivoin, että joku keksisi äänettömän kirjoituskoneen. Työ on myös muuten ympärivuorokautista: kun tulee töistä kotiin, ei lakkaa olemasta toimittaja, vaan kaikesta pohditaan, olisiko tästä jutuksi. Leena sanoo suoraan ihmettelevänsä, miten on pystynyt yhdistämään työn ja kahden lapsen perheen. Paitsi ajankäyttö, myös naisen asema työelämässä oli lievästi sanottuna ongelmallista luvulla äitiysloma kesti kaksi kuukautta, mutta jo se riitti tekemään työn uhanalaiseksi. Jo toisen kuukauden alussa työkaveri soitti kertoakseen, että joku oli syömässä virkaani. Siihen aikaan oli myös niin, että jos toimituksessa oli miehiä, he ohittivat naisen päällikkönimityksissä. Vuosien vierittyä syyllisyys on helpottanut. Toinen tyttäristä, Iina, päätyi samalle alalle ja samaan taloon töihin. - Silloin olisin nähnyt hänet mieluummin kilpailijalla. En halunnut, että häntä pidettäisiin ensisijaisesti minun tyttärenäni eikä omana itsenään. Työpaikalla olemme kuitenkin kollegoita, emme äiti ja tytär. - Voisin kuvitella, että realistinen käsitys työstä on poistanut esteitä, tämä työ ei ole häntä pelottanut. Tyttärellä tosin meni aikansa, ennen kuin hän teki tämän valinnan. Silloin tunsin salaista mielihyvää: jos homma kelpaa hänellekin, en ole ollut ihan hirveä äiti. Leena Soininen, 64 Eeva-lehden kauneustoimittaja Työskennellyt muun muassa Katson, Eevan, Kauneus & Terveys -lehden ja Madamen toimituspäällikkönä Leena Soininen pääsi haastattelemaan supertähti Umberto Marcatoa Sopotin laulufestivaaleilla 1980-luvun alussa. 13 LÖÖPPI

8 Lehtiä kahdessa polvessa Tätä et voi välttää! Lehtityön kannalta käräjäoikeus oli erinomainen koulu. 14 LÖÖPPI TEKSTI: LEENA SOININEN KUVA: TITTA KIURU Kirjoituskoneen jatkuva rapse oli se äänimaisema, joka kuului lapsuudessa Kauneus ja Terveys -lehden toimituspäällikön Iina Soinisen kotiin. Se loi turvallisuutta, vaikka toisaalta oli merkki siitä, että nyt ei saa äitiä häiritä. Mutta näytä yksikin vanhempi, joka on töiden jälkeen vain lasten käytettävissä! Äidin silloisella työnantajalla oli oma lastentarha yrityksen tiloissa. Usean kerran viikossa olen piipahtanut äidin työpöydän äärellä. Tiesin että lehteä siellä tehdään, ja työn tuotoksiakin oli kotona nurkat väärällään, lehtiä joka paikassa. Odotettiin, että ne tulevat kotiin ja sitten niitä luetaan. Äidin työ oli siis läsnä koko ajan. Käsikirjoitusliuskoja Iinakin rullasi kirjoituskoneeseen silloin kun kone sattui olemaan vapaana. Iina kirjoitti romaaneja. Lehtimaailmaa ei siis ole päässyt pakoon, kun se oli niin fyysisestikin läsnä. Salakavalasti se ujuttautui elämääni jo kehdossa. Oikoluin kotiin tulleita lehtiä ja etsin niistä virheitä ja vääriä kuvatekstejä jo ala-asteikäisenä. Jonkin sortin pätemisen tarvetta... Ensimmäinen Iinan itse toimittama lehti oli nimeltään Katakombi. Julkaisu oli Espoon Perkkaalla 70-luvulla ilmestynyt, ystävättären kanssa tehty, monistettu pihalehti, jota tytöt jotenkin onnistuivat levittämään naapureillekin. Muistot Katakombista saavat Iinan riemastumaan. Kuinka edellä aikaansa he olivatkaan! Siinä toteutui moderni palstaajattelu, pääkirjoitus, ilmoituksia maksullisen lehden rakenne, kannessa hintalätkä olemme siis ymmärtäneet jo silloin harrastaa hintaajattelua! Alaluokkalaisen leikkiin oli siirretty suoraan se, mitä oli äidin työssä nähnyt. Näin taaksepäin katsoen olisikin outoa, jos olisin johonkin muuhun ryhtynyt... Mutta ethän sinä suinkaan heti ryhtynyt. Iina yrittää muistella selitystä. Oliko niin, että en alun perin halunnut lähteä Tampereelle opiskelemaan? Osaksi halusin ehkä periaatteen vuoksi keksiä jotain omaa. Kukaan ei kyllä käskenyt, kieltänyt eikä kehottanut. Iina hankki työ- ja elämänkokemusta myyjänä S-marketin leipä- ja juustotiskillä, kahdesti valtion virkamiehenä (isän entisellä työpaikalla patentti- ja rekisterihallituksessa sekä käräjäsihteerinä), pelinhoitajana ja useita vuosia pankkitoimihenkilönä. Valmistuin kauppaopistosta juuri pankkikriisin kynnyksellä, mutta olin varma, että pankissa on tuleva ammattini. Jossain vaiheessa tuli halu elämänmuutokseen, ja Iina pääsi Tampereelle opiskelemaan. Ensimmäisen kesätyönsä jälkeen Eevassa hän huomasi jymähtäneensä alalle. Työrupeamalle tarjoutui jatkoa. Päätoimittaja Liisa Jäppinen ilmoitti, että opiskella voi myöhemminkin, tämä työ on nyt tässä. Äiti puolestaan katsoi asiakseen kehottaa harkitsemaan, sillä opiskelut jäävät helposti kesken. Iina jatkoi A-lehdissä. Eevan jälkeen seurasi Kauneus ja Terveys, toimittajuutta toimituspäällikkyys. Koen todella hyödylliseksi sen, että olen elättänyt itseni ja välillä toisenkin muilla hommilla. On tullut perspektiiviä eri alojen ihmisistä ja elämästä yleensä. Lehtityön kannalta käräjäoikeus oli erinomainen koulu. Tärkeintä oli se, että ymmärsin, millaisia ihmiskohtaloita Suomessa on. Se vähensi mustavalkoisuuttani. Asiat piti tiivistää. Pitkistä puheista piti löytää tarinan kannalta oleellinen, mutta faktat ja näkökulma piti pitää kohdallaan. Onko työ vastannut odotuksia? Vaikea sanoa, mitä odotuksia on ollut; jos asia on ollut omassa arjessa, et odota mitään. Mitä odotan hengittämiseltä? En odottanut, että työ olisi hirveän glamoröösiä. Odotin, että saan käyttää luovuutta ja hyötyä hyvästä kielitajusta, kun luen ja kirjoitan paljon. Työn arki on ollut sitä, mitä odotinkin. Välillä jopa kivempaa. Katakombin toimittaja voi nyt pohtia journalismissa tapahtuneita muutoksia yli kolmenkymmenen vuoden perspektiivistä. Ennen meininki oli rönsyilevämpää, kaikki kukat kukkivat. Nyt lehdet ovat konseptoituneempia, tekeminen on bisnesmäisempää. Ennen toimittajat olivat suuria persoonia, myös palstoilta luettuina. On heitä varmaan edelleenkin, mutta on vaikea ajatella, että tästä ajasta syntyisi samanlaisia legendoja kuin nyt jo eläkkeelle jääneistä, jollainen oli pitkäaikainen päätoimittajani Irmeli Castrén. Uran huippuhetkistä päällimmäiseksi nousee kaksi. Ensimmäisellä kesätoimittajapestillä hän haastatteli terassilla hurmaavaa nuorta miestä. Ystävä sattui kulkemaan ohi raitiovaunulla ja hieraisi silmiään: Onko tuo ystäväni Iina, joka kahvittelee Jari Sillanpään kanssa! Ja todella hienoa oli, kun kuulin pääseväni KT:n toimituspäälliköksi. Se oli luottamuksenosoitus, ja pääsin hienon ihmisen työpariksi, Iina kehuu päätoimittajaansa Titta Kiurua. Haastateltava alkaa nyt ihmetellä, eikö tule sitä yhtä kysymystä, jota hän on koko ajan odottanut. Siis mitä? Että onko äidistä ollut hyötyä! Hän on ollut valtava kollegiaalinen tuki. Hänellä on kokemusta, joten työnteosta voi kysyä mitä vaan. Koska äitini on mestari suomen kielessä, häneltä saa luotettavia vastauksia kielioppikysymyksiin. Opettajat eivät koulussa oikein tykänneet, kun vein äidinkielen kokeet kotiin tarkastettavaksi ja palautin ne ilmoittaen, että äiti sanoi, että tämä on oikein. No odotitkos tätä kysymystä: Missä näet itsesi 10 vuoden kuluttua? Jos katson äitiäni, näen itseni jonkin naistenlehden toimituksessa miettimässä, mikä minusta isona tulee. Seitsenvuotias Emma-tytär kulkee jo kauppojen lehtihyllyillä ammattilaisen elkein ja kommentoi äänekkäästi: Eeva. Onko toi mummin lehti? Missä äidin lehti on? Aika näyttää, onko siellä joskus Emmankin lehti. Iina Soininen, 40 Kauneus & Terveys -lehden toimituspäällikkö Työskennellyt muun muassa Eevan ja Kauneus & Terveys -lehden toimittajana Musiikin kuuntelu auttaa Iina Soinista keskittymään töissään. 15 LÖÖPPI

9 Lööppi SAL:n syysseminaarissa Rautapoikapatsasta paleli. Harri Junttila kietoi Tukholman turistimagneetin ylle villaista. Lämpötiloja todistamassa opintosihteeri Paula Immonen (vas.), Erja Aalto, Riitta Nikkola, Matti Rutonen, Heidi Niskala, Ismo lehtonen ja Tommi Tienhaara. Etualalla Tukholman suomalaisen seurakunnan komministeriksi siirtynyt SAL:n entinen puheenjohtaja Martti Paananen. 16 LÖÖPPI Ei kurjuutta kummempaa TEKSTI: JAANA VIRTANEN KUVAT: KAIJA PLIT Kesän kynnyksellä sal sai Journalistiliitolta pohdittavaksi tiukan kysymyksen: Miten pärjäätte, jos jäsenmaksuosuuttanne leikataan? Huonosti, vastasi sal jo elokuun alussa. Aiheeseen päästiin kuitenkin pureutumaan perusteellisemmin vasta syysseminaarissa. Journalistiliitto on seurannut jäsenrakenteensa ja jäsenmaksutulon kehitystä jo vuosia. Trendi on, että tulevaisuudessa yhä pienempi joukko maksaa yhä suuremman osuuden jäsenmaksuista. Eläkeläisten ja opiskelijoiden osuus jäsenistöstä kasvaa. Eläkeläiset eivät maksa jäsenyydestään mitään ja opiskelijajäsenmaksu ei voi olla kovin suuri. Kun uransa palkkahuipulla olevat ikäluokat jäävät eläkkeelle, toimituksiin palkataan nuoria peruspalkalla, jos ylipäätään palkataan ketään. Kehitys vie vääjäämättä liiton jäsenmaksukäyrää alaspäin. Liitto yhdistysten kukkarolla sal saa sjl:lta 20 prosenttia omien jäsentensä maksamasta jäsenmaksusta. Tosin ensin päältä otetaan työttömyyskassan osuus ja lopuista lasketaan yhdistysten osuus. Tällä viidenneksellä sal elää koko toimintavuoden: muun muassa järjestää tiuhaan jäsentilaisuuksia, jakaa stipendejä ja hoitaa sääntöjen edellyttämän hallinnon vuosikokouksineen. Tämä työllistää osa-aikaisesti kolme henkilöä. Nyt sallilaisten jäsenmaksuista 80 % jää Journalistiliiton käyttöön. Jatkossa kattojärjestömme haluaisi % koko potista. Koska vähennys lasketaan sjl:n saamasta jäsenmaksutulosta, merkitsee esimerkiksi viiden prosenttiyksikön muutos sal:lle viisinkertaista määrää eli 25 prosenttiyksikön leikkausta tuloihin ja toiminnan lamaantumista. Yksikin prosentti kirpaisee Tiettävästi liittohallitus esittää yhdistyspalautuksista päättävälle syysvaltuustolle yhden (sal:lle 5) prosenttiyksikön leikkausta. Koska suurimmat yhdistykset rttl, sal, hsy ja freelancereiden sfj ovat suhtautuneet lausunnoissaan nuivasti sjl: n leikkaussuunnitelmiin, ne valtuuston enemmistönä voisivat kaataa esityksen. Mutta jäsenmaksupotin pieneneminen on rakenteellinen ongelma, jota ei voi kovin pitkään väistellä. Valtaosa sal:n seminaariajasta pohdittiinkin tätä problematiikkaa. sal:ssa on aina haluttu keskittyä ongelmanratkaisuun. Siksi nytkin halutaan olla mukana etsimässä ratkaisuja liiton talouden ongel- miin, eikä kaivautua omiin poteroihin. sal perää jaettua vastuuta: päätöksiä ei pidä sanella ylhäältä, vaan liiton eri organisaatiotasojen tulee osallistua taloustalkoisiin. sal ei hyväksy, että liitto etsii lisärahoitusta pelkästään käymällä yhdistysten kukkarolla. Etenkin kun yhden prosenttiyksikön leikkauksella liitto tienaa euroa, mikä on sen 4 5 miljoonan euron budjetissa melko mitätön summa. Sama summa on isoille, aktiivisille yhdistyksille kaikkea muuta kuin mitätön. Faktoja pöytään Keskustelu kävi vilkkaana, mutta se ajautui aina samaan umpikujaan: ei ole faktatietoa, missä jamassa liiton talous tällä hetkellä on. Kaatuuko koko järjestö, jos ensi vuoden budjettiin ei saada enemmän yhdistysrahoja? Jos taloudellinen tilanne kohentuu ja sijoitusomaisuus alkaa taas tuottaa tarvitaanko siinäkin tapauksessa yhdistysten rahat? Seminaarilaiset olivat yhtä mieltä siitä, että ennen uusia päätöksiä käytettävissä pitää olla paljon nykyistä enemmän tietoa. Lisäksi sjl:n tulisi esittää oma kokonaissuunnitelma taloutensa tulevista tervehdyttämistoimista. Auli Saukkomaa (vas) ja Heidi Niskala ahkeroivat SAL:n jäsenkyselyn idealappusulkeisissa. Osa koulutuksesta maksulliseksi Leikataan yhdistyspalautusta tai ei sal joutuu kiinnittämään huomiota talouteensa yhtä lailla kuin liitto. sal:n järjestämä läheisesti ammattiin liittyvä koulutus on ollut pääsääntöisesti ilmaista. Suuri joukko sal:n jäseniä on niin pienissä työpaikoissa, ettei heidän työnantajansa järjestä journalisteille omaa koulutusta. Tässä sal voi tulla jäsentensä ja myös heidän työnantajiensa avuksi. Siksi puhtaasti ammatillisesta koulutuksesta peritään jatkossa maksu. Hinta määritetään kuitenkin niin kohtuulliseksi, ettei kirpaise, vaikka kurssin joutuisi kustantamaan itse. Myös maksu peruuttamattomista poisjäänneistä nousee, koska tila_ ja tarjoilukustannukset ovat kohonneet vuoden 1998 tasosta, jolloin maksu otettiin käyttöön. Hintaa ei nosteta lisätulojen toivossa, vaan pikemminkin päinvastoin: näitä maksuja toivotaan tulevan mahdollisimman vähän. Kustannustoimittajat tähyävät syksyyn 2010 Kustannustoimittajien työehtosopimus umpeutuu vuoden kuluttua syyskuun lopussa. Tämän sopimusalan työehtovaliokunta on jo aloittanut neuvotteluprosessiin valmistautumisen. Valiokuntaan kuuluvan Tomi Sihvon mukaan nyt jännitetään sitä, alkaako taloudessa selkeä nousu, jolloin neuvotteluasemat olisivat tämänhetkistä paremmat. Talous voi noudattaa myös W-käyrää: talous näyttää elpyvän, mutta kun hallitusten tukitoimien vaikutukset päättyvät, talous kääntyy laskuun. Jos tämä ennuste toteutuu, ensi syksynä työnantajan palkankorotusesitykset hiponevat nollaa. Jos nollalinjaa tarjotaan, eikä palkankorotusrintamalla ole paljoa voitettavissa, keskitytään tekstikysymyksiin, Sihvo sanoi. Nyt lokakuun alussa kustannustoimittajille tulee 3,6 % korotus. Tästä yksi prosentti on paikallista erää. Jos sen käytöstä ei päästä sopimukseen, 0,5 % on laitettava henkilökohtaisiin korotuksiin ja 0,5 %:sta päättää työnantaja.

10 Hilda (oik.) ja Jade viettivät juhannuksena ensimmäisen mökkilomansa Itä-Suomessa Kaavilla. Olin varmaan salaa kuvitellut, että lähden synnytyssaliin suoraan juttukeikalta. 18 LÖÖPPI Kyllä - vauvat muuttivat kaiken! Raskausaikana ajattelin kirjoittavani äitiysvapaalla kirjan, jatkavani normaalisti harrastuksiani ja liikkuvani kodin ulkopuolella siistin näköisenä. Nyt vuotta myöhemmin voin vain todeta, että kylläpä olen ollut typerä. TEKSTI JA KUVAT: ELINA JÄRVI Olipa kerran toimittaja, joka eli itsenäistä työn, viihteen ja harrasteiden täyttämää elämää. Hän rakasti shoppailua, vaatteita, design-laukkuja ja kosmetiikkaa. Hän rakasti kivoja ravintoloita ja vältti pikaruokaketjuja. Hän käytti päivittäin noin tunnin aikaa laittautumiseen. Pariutumisen myötä hänestä tuli lähes 90-kiloinen vauvavatsalla kruunattu mammutti. Tämä mammutti oksensi raskausaikana työmatkallaan Alepan kulmalle, Ylen pihamaalle ja Ruoholahdessa vauhdissa autosta tien varteen. Nyt hän on laulava, leikkivä, tanssiva, kokkaava, viihdyttävä, pyykkäävä ja siivoava kotiäiti, joka harjaa hiukset enintään kaksi kertaa viikossa. Parhaat yritykset olla millään tavalla tyylikäs ovat pelkkää ajanhukkaa, sillä ovesta ulos päästyään hän huomaa aina pukeutuneensa pukluisiin vaatteisiin. Nyt hänen suuri makunautintonsa on syödä lennosta Mäkkärin kalahampurilaisateria. Mitä oikein tapahtui? Minusta tuli äiti. Asun mieheni ja kahdeksan kuukautta vanhojen kaksostyttöjemme, Jaden ja Hildan, kanssa rivitalokolmiossa Espoossa. Istun noin kolme tuntia päivässä leikkimattojen vieressä lattialla. Pidän tyttöjä vuorotellen sylissä silloin, kun leikkiminen ei heitä kiinnosta. Laulan Missä on peukalo ja Huugi guugi -lauluja heilutellen samalla sormiani ja taivutellen käsiäni. Heitä naurattaa, kun teen kukkuu-kurkistustemppuja ja kutitan varpaista. Käyn päivän aikana pari kertaa vaunulenkillä. Syötän Jaden ja Hildan viisi kertaa päivässä ja vaihdan vaipat yhteensä noin 12 kertaa. Nykyisen kulutuksen mukaisesti vuoden saldo on 5000 vaippaa ja 2160 vauvanruokapurkkia. Urakehitykselleni on suuri motiivi, sillä pelkästään perheemme kuukausittaista ruokalaskua katsoessani totean, että tällä menolla keskinkertainen kuukausipalkka ei yksinkertaisesti riitä. Kateutta ja kuuraamista Suhde työpaikkaan on pysynyt läheisenä koko äitiysvapaan ajan, vaikka olen käynyt työpaikalla vain muutamia kertoja. Aina olen salaa vilkuillut, miltä minun työpisteeni nyt näyttää. Työpaikalla myös tunnen itseni edelleen päivittäiseksi vakiokalustoksi pikemminkin kuin vierailijaksi, vaikka en ole fyysisesti istunut työkoneeni ääressä marraskuun jälkeen. Ajatukset ovat työssä olleet sitäkin useammin, vaikka nautin suuresti kotona olemisesta. Kai se silti on ollut jonkin asteinen sokki, että uraorientoituneena ihmisenä sitä vaihtaakin nyt päivät pitkät vaippoja. Lääkäri passittikin minut työstä sairauslomalle voimakkaiden supistusten ja katkeamispisteessä olevan selkäni takia jo raskausviikolla 28. Vaikka työpaikalla suhtauduttiin tilanteeseeni mahtavasti, podin huonoa omaatuntoa siitä, etten kyennyt työskentelemään äitiysvapaan alkuun asti. Olin varmaan salaa kuvitellut, että lähden synnytyssaliin suoraan juttukeikalta. Joinain hetkinä olen miehelleni kateellinen siitä, että kotioven sulkiessaan ja töihin lähtiessään hänellä on kokonainen päivä tai joskus jopa kokonainen viikonloppu ilman huolta puklupyykistä, tuttipullojen kuuraamisesta, ruokaraivareista ja iltanukutuksista. Ja tanner todellakin tömisee, jos muusikkona työskentelevä mieheni tulee keikkareissulta kotiin tuoksuen milliäkään rokkenrollilta. On päiviä, jolloin haluaisin vaihtaa hetkeksi rooleja jonkun kanssa. Toisena hetkenä taas en vaihtaisi minuuttiakaan siitä ajasta, jonka saan viettää tuhisevien, perunasoseelta haisevien ja riemusta kiljuvien palleroiden kanssa. Äidin eroahdistus Olen tyttärieni syntymästä saakka tuntenut ahdistavaksi ajatuksen, että jonain päivänä he menevät päivähoitoon. Vaikuttaa siltä, että meidän perheessä juuri minä olen se, joka potee suurinta eroahdistusta. Lapsille päivähoito voi aikanaan hyvinkin olla jännittävä seikkailu, minä puolestani varmasti itken hoitopaikan pihassa. En vielä tarkalleen tiedä milloin palaan töihin, mutta ilman lottovoittoa var- Jade Taimi Aurinko (vas.) ja Hilda Kerttu Lumia syntyivät pienikokoisina keskosina kuusi viikkoa ennen laskettua aikaa, mutta ovat nopeasti kasvaneet ponteviksi pikkuneideiksi. 19 LÖÖPPI

11 20 LÖÖPPI Tanner tömisee, jos muusikkona työskentelevä mieheni tulee keikkareissulta kotiin tuoksuen milliäkään rokkenrollilta. maankin aika pian äitiysvapaan päätyttyä. Tilastokeskuksen ja Stakesin Suomalainen lapsi selvityksen mukaan suomalainen lapsi maksaa vanhemmilleen euroa ennen täysi-ikäistymistään (HS ). Kaksosten vanhemmilla pelkästään lasten tarpeisiin kuluva summa on tämän mukaan laskettuna euroa vuodessa ja 977 euroa kuukaudessa. Valtion sponsoroimalla hoitotuella ei siis varsinaisesti elellä herroiksi. Totta kai se mietityttää, mikä paikkani konkreettisesti tulee olemaan, kun palaan takaisin työhön. Täytyykö minun taistella säilyttääkseni entiset työtehtäväni? Onko minulla samanlaiset mahdollisuudet uralla etenemiseen kuin ennen äidiksi tulemista? Alkaako ajanlasku työrintamalla alusta? Puhutaanko minusta ilkeästi selän takana, jos joudun olemaan pois töistä lasten sairastamisen takia? Vaikka näistä kysymyksistä ei paljoa puhutakaan, uskon niiden jossain vaiheessa pyörivän kaikkien mielessä silloin, kun työntekijästä tulee äiti tai isä. Itsekkyyttä tarvitaan Kun aikanaan palaan takaisin työhön, tuo se mukanaan muutaman konkreettisen muutoksen. Itsekkyyttä vaativan, terveellisen muutoksen. Silloin en enää voi haahuilla Jani syöttää janoisia tyttäriään kesälomareissun ensimmäisellä pysähdysetapilla. Automatka Espoosta Itä- Suomeen kesti yhteensä huikeat 12 tuntia! koko päivää hiukset pystyssä yöpaitaan pukeutuneena. Silloin minun on pakko päivittäin keskittyä kirjoittamiseen ja haastatteluihin sen sijaan, että jatkuvasti miettisin kasvavaa tiskivuorta ja pesujonossa olevia lastenvaatteita. Viimeistään töihin palattuani minun on pakko ymmärtää, ettei koko maailman tarvitse sittenkään pyöriä pelkästään kodin ympärillä. Viimeisen kahdeksan kuukauden aikana olen välillä ollut niin väsynyt, että olen luullut tulevani hulluksi. Siitä huolimatta elämänlaatuni on parantunut huomattavasti, vaikkei siinä mitään vikaa ollut aikaisemminkaan. Ehkä se johtuu oivalluksesta, että itsensä voi kokea tärkeäksi, vaikkei sillä hetkellä suoritettava toimenpide olisi sen vaativampaa kuin mangososeen lusikoiminen pieneen suuhun. Vasta nyt olen ymmärtänyt, että kokonaisvaltainen onnen tunne ei välttämättä tulekaan ulkopuolelta, vaan se on sisäänrakennettua. Joskus sen löytämiseen vain tarvitaan suuri tunneelämän herkistyminen. Pikku hiljaa alan sisäistää sen tosiasian, että elän loppuikäni kaksoiselämää. Äidin rooli on ikuinen. Vain koti-etuliite tipahtaa kyydistä matkan varrella. Jonain päivänä koittaa hetki, jolloin alan taas panostaa pukeutumiseeni, laittaa hiukseni ja nauttia muustakin ulkona syömisestä kun kalahampurilaisista. Vaikka nautin tästä hetkestä, en malta odottaa tulevaa. Naisen tarkentuva kuva TEKSTI: SINIKKA PIHLAMAA Tuula-Liina Variksen uusin romaani naisen identiteetistä ja kehityksestä alkaa Wisława Szymborskan runolla Naisen kuva. Hänen on kyettävä miellyttämään./ Hänen on muututtava, jotta mikään ei muuttuisi./ Se on helppoa, mahdotonta, vaikeaa, yrittämisen arvoista. Freelancer-toimittaja Irma Valtosen kuva näytetään romaanin neljässä osassa eri otoksina, eri elämänvaiheissa. Aluksi Irma kertoo vaikeasta matkastaan kulttuurivaltuuskunnan jäsenenä juuri itsenäistyneessä Liettuassa. Toisessa osassa rakastaja, narsistinen kulttuuritoimittaja Tero Tikkanen kuvaa Irmaa, joka on juuri eronnut ja epätoivoisesti ripustautunut häneen. Kolmannessa osassa kertojana on Irman ex-aviomies, näyttelijä Markus, joka on lähtenyt Irman ja lastensa luota toisen naisen mukaan pakenemaan arkea ja etsimään elämyksiä. Neljännessä osassa Irma katsoo peiliin, muistaa lapsuutensa ja nuoruutensa menetykset ja ymmärtää, miksi hänestä tuli miellyttämishaluinen sopeutuja. Kaikki me olemme toistemme tulkintoja, hän muistaa lukeneensa jostain. Hän on kuitenkin muuttunut kokemusten ja iän myötä. Peilin kuva on tarkentunut; nyt hän on viimein valmis näkemään itsensä arvokkaana ja riippumattomana. Romaanin osista muodostuu selkeä tarina. Siinä eletään 1990-luvun alun Liettuan kaoottisessa muutoksessa ja Suomen lamassa. Töitä ei vaan ole tarpeeksi. Ja palkkiot ovat laskeneet. Joka ikinen talo pudottaa lamaan vedoten palkkioitaan, ja mitä niille voi? Niillä on friikkuja jonossa, ota tai jätä. Viimein ollaan 2000-luvulla. Irma toteaa tyytyväisenä, että töitä on niin paljon kuin jaksaa tehdä. Tuula-Liina Varis kuvaa itselleen tuttua ympäristöä: oltuaan useita vuosia Kansan Uutisten toimittajana hän on vuonna 1979 siirtynyt vapaaksi kirjailijaksi ja toimittajaksi. Tämän vuoden alusta lähtien Varis on toiminut Suomen Kirjailijaliiton puheenjohtajana. Hänelle on myönnetty useita palkintoja, muun muassa Runeberg-palkinto Varis on laajassa tuotannossaan yhä uudelleen kuvannut parisuhdetta ja naisen kehitystä. Tässäkin romaanissa tekijän katse on sekä ironinen että ymmärtävä. Erityistä on kaihtamaton suhde naisen ruumiillisuuteen, vanhenevaan kehoon. Miehet kaipaavat vaihtuvia elämyksiä, mutta Irmalle intiimeintä on arjen jakaminen. Miehet joutuvat pettymään ja havahtumaan onnen tavoittelustaan. Ex-aviomiehen Markuksen idylli Lapissa sortuu uuden vaimon alkoholismiin ja väkivaltaisuuteen. Tero Tikkanen huomaa, ettei hän voi pitää itsellään sekä perhettään että palvovaa naista. Irman havahtuminen rakastumisen huumasta on kirpeä. Sinusta oli vain kivaa olla minun rakkauteni kohde. Tai en tiedä, oliko se aina niin kivaakaan. Ei minulle ainakaan. Ikääntyvät Irma ja Markus huomaavat, että heidän lapsensa ovat jääneet vaille tukea vanhempien uppoutuessa parisuhteisiinsa. Menneitä vuosia ei saa takaisin, mutta he luovat uudelleen kontaktit aikuistuneisiin lapsiin parhaan kykynsä mukaan. He pystyvät myös osoittamaan empatiaa toisilleen, ilman odotuksia. Kuva vahvistuneesta naisesta ja perheestä on suhteellisuudentajuinen ja lohdullinen. Variksen ironia saa lempeän sävyn. Tuula-Liina Varis: Irma. WSOY LÖÖPPI

12 Helmi-sarjassa Leena Kekkonen kertoo ikimuistoisesta matkasta, jonka tehdessään hän oli Suomen Kuvalehden toimittaja Leena Häyrinen. On syntynyt uusia faktoja, jotka täytyy hyväksyä. keen se oli entisen valtionpäämies Mihail Kalininin mukaan nimetty Kaliningradin alueeksi. Se sijaitsi Liettuan ja Puolan välissä ja oli Neuvostoliiton läntisin osa. Sinne jurrasimme Pietarista Viron, Latvian ja Liettuan läpi isolla valkoisella Volgalla, jonka matkatavaratila oli täynnä datshan puutarhaan piilotetusta säiliöstä täytettyjä bensiinikanistereita: siltä varalta, että Baltiassa ei myytäisi bensiiniä venäläisille. Matka oli yksi niitä suuria lahjoja, joita elämä toimittajana antaa. Olen päättänyt tämän luvun Paitsi Suomen Kuvalehti, matkan oli mahdollistanut Euroopan suuri muutos. Siihen liittyi huvittaviakin ilmiöitä. Kun lainasin Goethe Instituutista Itä-Preussia käsitteleviä kirjoja, kirjastonhoitaja haki ne muikeasti hymyillen takahuoneesta. Paljastui, että instituuttia oli kehotettu poistamaan kirjallisuus, joka voisi haitata Saksan Liittotasavallan ja Neuvostoliiton välisiä arkaluontoisia keskusteluja siinä vaiheessa, kun joku hurja oli alkanut valveillakin puhua Saksojen yhdistymisestä. Kylmän sodan päättyminen oli kuumassa vaiheessa juuri kesällä Janajevin juntta teki kaappausyrityksensä, Baltian maat julistautuivat itsenäisiksi ja Neuvostoliiton hajoaminen alkoi vauhdittua. Hyviä kirjastonhoitajia ei komennella. Kirjat olivat tallella. Ajattelin, että panen asian mieleen ja mainitsen siitä, jos joku saksalainen sanoo minulle sanankaan suomettumisesta. Olin siis opiskellut aika tavalla, käynyt professoriksi edenneen opettajani Dietrich Assmannin luona ja tavannut bonnilaisen Europa-Archiv -lehden päätoimittajan Dr. Jochen Thiesin esitelmämatkalla Helsingissä. Thies, juuriltaan itäpreussilainen, ei haikaillut, kuten tekivät monet saksalaiset juuri silloin. Olen päättänyt tämän luvun elämässäni. Se ei enää ole vanhempieni maa. On syntynyt uusia faktoja, jotka täytyy hyväksyä, hän sanoi. Minusta se oli vaikuttavasti sanottu. Tämä älykäs poliittinen tarkkailija oli oivaltanut jotakin siitä, millä tavalla elämä katastrofien jälkeen voi jatkua. Vuonna 1991 Königsbergin tuomiokirkon keskilaiva kasvoi heinää ja kattona oli taivas. Kari Sarkkisen tähtäimessä on lehmä, vaikka paikka on historiallinen hevossiittola. Lähellä, kaukana Kaliningradin alue, vanha Itä-Preussi, avautui toimittajille Euroopan suuren muutoksen ansiosta. 22 LÖÖPPI TEKSTI JA KUVAT: LEENA KEKKONEN Alku oli hankala. Sumu esti lentämisen, tulkki-opas Juri Kupin piti ensin puhelimella herättää, kun valokuvaaja Kari Sarkkinen ja minä vihdoin olimme Pietarissa saakka, jännittyneen odotuksen vallassa. Olimme länsimaisten toimittajien etujoukkoa matkalla toisesta maailmansodasta saakka suljettuna pysyneelle Kaliningradin alueelle, aika lähelle, mutta hyvin kauas. Ernst Wiechertin ihana romaani Majurinrouva kodin kirjahyllyssä, nuoren yliopistonlehtori Dietrich Assmannin kertomukset 60- luvulla lapsuudesta Königsbergissä, Die Zeit-lehden julkaisijan, ammatti-idolini Marion Gräfin Dönhoffin unohtumattomat kirjat Itä-Preussista kuin olisin jo lapsena ja opiskelijana alkanut odottaa matkaa, joka lokakuussa 1991 viimein toteutui, kuukausien valmistelun jälkeen. Kohteemme oli joskus ollut länsibalttilaisten preussien maa, jonka saksalainen ritarikunta 1200-luvulla oli vallannut, myöhemmin osa Fredrik Suuren suurvalta-preussia ja ensimmäisen maailmansodan jälkeen Puolan käytävän erottama osa Saksaa. Toisen maailmansodan jäl- 23 LÖÖPPI

13 Trakehnen oli nyt Jasnaja Poljana Näen kalenteristani, että olemme ylittäneet Liettuan ja Kaliningradin alueen välisen rajan Olin tutkinut kartoista vanhoja paikannimiä, joissa jo 1600-luvulla kuollut preussinkieli oli säilynyt. Yllättäen huomasin, että ainakin alueen vanhemmat venäläiset asukkaat hyvinkin tiesivät, missä oli esimerkiksi Trakehnen, vaikka sen nimi nyt oli Jasnaja Poljana. Sinne! Heti, pian rajan ylittämisen jälkeen. Rapistuneen punatiilirakennuksen seinästä erottui hevosen pään muotoinen reliefin jäänne. Tässä oli sijainnut Preussin kuningas Fredrik Vilhelm I:n vuonna 1732 perustama hevossiittola, kuuluisien itäpreussinhevosten kasvatuskeskus. Aidalla 11-vuotias Igor, jonka opettaja oli poistanut luokasta, istui uhmakas ilme pojannaamallaan: yksi Thiesin tarkoittama uusi fakta. Tässä paikassa minun oli pakko ajatella majurinrouvaa, joka ratsasti tiluksillaan ja joskus itki salaa hevosen kaulaa vasten opetellessaan rakastamaan sodasta palannutta miestä. Ajatella Dietrich Assmannin kertomusta sodan apokalyptisesta raivosta, jonka aikana pillastuneet hevoset, viattomat luontokappaleet laumoina laukkasivat Itä-Preussin teitä ja Marion Gräfin Dönhoffia, joka tammikuussa 1945 satuloi hevosensa ja liittyi länttä kohti pyrkivien pakolaisten sekasortoiseen kulkueeseen. Sodissa voittaminen voi tietää tappiota Yritin kertoa ja tulkita näkemääni laajassa reportaasissa, joka aikanaan ilmestyi Suomen Kuvalehdessä 44/1991. Siihen ei mahtunut puoltakaan. Eikä tähänkään. Yritin mutta epäonnistuin. Asian ydin oli kenties se, että ymmärsin nyt dramaattisemmin kuin koti-suomessa omin silmin näkeväni, millaisia onnettomuuksia sodat ovat. Ne murskaavat alleen miljoonien ihmisten elämän ja vuosisataisia kulttuureja ja jättävät jälkeensä surua, kaipausta ja häpeää. Juurettomuutta. Takapajuisuutta. Tämä koski huivipäisiä tänne pakkosiirrettyjä vanhoja naisia ja hullun toivon tänne ajamia Volgan saksalaisia yhtä hyvin kuin pieniä viluisia tadzikistanilaisen rakennusprikaatin miehiä, jotka iltahämärissä kokosivat parakkeja kodeiksi DDR:stä siirrettäville neuvostosotilaille. Koski tämä myös niitä kaliningradilaisia, jotka olivat alkaneet kysellä kaupunkinsa historiaa. Ja niitä paenneita tai karkotettuja saksalaisia, jotka juuri noihin aikoihin alkoivat matkailla etsimään, olisiko kotikylästä tai -talosta jotakin jäljellä. Hitler ja kansallissosialismi saivat aikanaan kannatusta myös Itä- Preussissa mutta niin sai myös vastarintaliike. Ihmisen pienuus ja suuruus ovat yhteiskunnallisesta asemasta riippumattomia. Alueen kohtaloksi koitui sen sijainti. Länttä kohti etenevä puna-armeija astui siellä ensi kerran Saksan maaperälle ja kohdisti raivonsa myös siviileihin. Julmuudet olivat hirvittäviä, mutta pahempia olivat olleet saksalaiset hyökkäysretkellään. Voiton päivää oli Neuvostoliitossa juhlittu joka vuosi ja juhlitaan edelleen, mutta ränsistynyttä aluetta ja sen kuselta ja paskalta haisevia kirkonraunioita katsellessa oli pakko ajatella, että sodissa voittaminen voi tarkoittaa tappiota ja päinvastoin. Saksa oli hävinnyt sodan, kansallissosialismi kitketty mielistä. Neuvostoliitto oli voittajia. Mutta nyt kaliningradilaiset, joista jotkut olivat ruvenneet kutsumaan kaupunkiaan taas Königsbergiksi, odottivat kuin kuuta nousevaa saksalaisia ja heidän D-markkojaan. Niitä ihmisiä en koskaan enää näe Uutiset Kaliningradista kertovat, etteivät ongelmat ole ratkenneet. Königsbergin tuomiokirkko on tosin saanut katon ja Immanuel Kant patsaansa takaisin. Baltiskin laivas- totukikohta, jonka tyylikäs komentaja, korvettikapteeni Wladimir Ossovski, herrasmiesupseeri kiireestä kantapäähän, seisoi puomilla meitä vastassa, on saanut uutta sotilaallista merkitystä. Matruusien harjaama entinen Pillau oli silloin koko alueen ainoa hoidettu paikka. Mutta Kaliningrad päästää edelleen jätevetensä puhdistamattomina Itämereen. Rikollisuus rehottaa. Onkohan johtajan seinälle tuoma ikoni vielä paikallaan meripihkakombinaatin ruokasalissa kertomassa kauneuden ja pyhyyden kaipuusta? Vieläkö ihmisillä on unelmia? Onko Kazakstanista muuttanut Jelena saanut toivomaansa apua kuurolle tyttärelleen? Me ajoimme illan mustassa pimeydessä kuraisia kärryteitä lentokentälle. Valoja ei ollut. Eksyimme, pelkäsimme myöhästyvämme. Mutta pääsimme ajoissa perille lentoasemalle, joka muistutti vanhaa kivinavettaa. Olimme Kari Sarkkisen kanssa ainoat ulkomaalaiset. Meidän laukkumme lähtivät koneeseen eri tietä kuin muiden. Perillä Pietarissa huomasimme tavaraa kadonneen. Lentohenkilökunta oli käynyt varkaissa. Juri jäi Kaliningradiin. Itämeren rannikolla kypsyi sinä vuonna runsaasti tyrnimarjoja ja hän päätti kerätä autonsa perän niitä täyteen. Tämäkin on toimittajan elämää: juuri nyt muistoista ja muistiinpanoista nousee mieleen kasvoja ja kohtaloita, ja tiedän, etten koskaan enää näe näitä ihmisiä, joiden kertomukset koskettivat minua. Olisiko parempi unohtaa? FM Leena Kekkonen aloitti 50 vuotta sitten harjoittelijana Itä-Hämeessä ja on työskennellyt toimittajana Me naisissa, Eevassa, Työ terveys turvallisuudessa, Hopeapeilissä ja Suomen Kuvalehdessä sekä päätoimittajana Kotiliedessä. Vv hän oli Suomen suurlähetystön lehdistöneuvos Bonnissa ja Berliinissä. Nykyisin eläkeläinen ja vapaa toimittaja. KAIJA PLIT 24 LÖÖPPI Reliefin jäännös paljastaa: tässä oli Trakehnen. 25 LÖÖPPI

14 Opas supertoimittajalle Palautteen puute ja juttujen runsas editointi hämmensivät aloittelevia toimittajia. 26 LÖÖPPI TEKSTI JA KUVAT: TIINA TUPPURAINEN Lääkärikirjaa lukiessa saattaa käydä niin, että luulee sairastavansa useita eri tauteja. Nuoren toimittajan eloonjäämisopas taas saa konkarinkin epäilemään taitojaan. Hyvä toimittaja on intohimoinen, utelias, kriittinen, kunnianhimoinen, tehokas ja idearikas. Hän kinuaa työnantajalta lisäkoulutusta ja tankkaa iltalukemiseksi kirjoitusoppaita. Sanalla sanoen hän on täydellinen. Näin opettaa Nuoren toimittajan eloonjäämisopas (Ajatus Kirjat). Kirjoittajat Anni Lintula, 27, ja Meri Valkama, 28, myöntävät miettineensä kirjaa kirjoittaessaan, voisiko se vaativuudessaan ahdistaa lukijaa. Mutta olemme tulleet alalle toimituskulttuurin kautta, jossa pyritään täydellisyyteen. Parempi näin kuin niin, että olisimme päästäneet lukijan liian helpolla, Valkama sanoo. Kirjoittajat istuvat ravintola Rytmissä Hakaniemessä. Täällä Image Kustannuksen nuoret harjoittelijat alkoivat pohtia kirjan kirjoittamista vuonna Halusimme kannustaa nuoria toimittajia pyrkimään huipulle. Olisi jeesustelua sanoa, että noudattaisimme koko ajan kaikkia kirjamme oppeja. Ihmisiähän tässä ollaan, Lintula sanoo. Kriittisyydestä ja luotettavuudesta he eivät kuitenkaan omien sanojensa mukaan tingi koskaan. Kirjassa on paljon sitaatteja kokeneilta toimittajilta ja heidän esimiehiltään. Haastatteluja tehdessään Lintulaan iski välillä pelko: tulisiko hänestä koskaan kirjoittamansa kirjan veroinen toimittaja? Ajatus naurattaa molempia. Minulla oli samoja fiiliksiä. Mutta en usko, että kukaan konkareistakaan on täysin kirjan veroinen, Valkama sanoo. Opas sai alkunsa työharjoittelun Valkama ja Lintula kirjoittivat kirjaa usein Hakaniemen Rytmi-ravintolassa. aiheuttamasta turhautumisesta. Töitä oli paljon, mutta harvalla toimituksen jäsenellä oli tarpeeksi aikaa harjoittelijoiden ohjaamiselle. Muun muassa palautteen puute ja juttujen runsas editointi hämmensivät aloittelevia toimittajia. Kovasta työstä ei myöskään maksettu palkkaa. Tilitin tilannetta kerran isälleni, joka on toimittaja. Hän ehdotti, että keräisin kokemukseni paperille ja tekisin niistä kirjan, Valkama sanoo. Lopulta hän uskalsi kertoa tuntemuksistaan Lintulalle, joka kertoi miettineensä samaa. Aluksi he aikoivat vain kertoa kirjassa karuista kokemuksistaan. Tärkeämmäksi nousi kuitenkin kullanarvoisten ohjeiden välittäminen muille nuorille. Saimme hirveästi irti harjoitteluajasta, Lintula sanoo. Välit työkavereihin olivat ongelmista huolimatta lämpimät. Jo- pa niin lämpimät, että Valkama alkoi seurustella Mondo-lehden päätoimittajan Heikki Valkaman kanssa. Nyt pari on naimisissa ja heillä on yhteinen lapsi. Neljän vuoden kirjaprojekti valmistui vihdoin tänä keväänä. Kypsyttely näkyy työn tuloksissa. Vaikka oppaasta välittyy vahva ihailu alan konkareita kohtaan, se ei ole vain kokoelma heidän oppejaan. Parhaimmillaan kirja on kertoessaan toimittajien oikeuksista: työsopimuksen laatimisesta, palkkaneuvotteluista ja freelance-palkkioiden suuruudesta. Oppaan pilkuntarkat ohjeet tuntuvat kuitenkin paikoin uuvuttavilta, ja osa konkareista neuvoo toimittajia hieman ylimieliseen sävyyn. Vaatimuslistojen ohella olisi ollut kiinnostava tietää, kuinka lehtien esimiehet arvioivat omaa työtään. Joidenkin alan ammattilaisten johtamistaidoissa kun on paljonkin toivomisen varaa. Ovatko he osanneet olla alaisilleen reiluja pomoja? Minkälaista kohtelua aloittelijallakin on oikeus vaatia esimieheltään? Onko oikein, jos toimituspäällikkö haukkuu alaistaan naama punaisena? Onneksi joukkoon mahtuu myös kannustavia kommentteja. Asioita oppii työn ohessa ja toimittajan perustaito on osata ottaa asioista selvää, sanoo Talouselämä-lehden toimituspäällikkö Hanna Rajalahti. Kerran jouduin kirjoittamaan naistenlehteen jutun Laura Voutilaisesta, joka kohteli minua todella ylimielisesti. Se oli traumaattista, Valkama sanoo. On tärkeää työskennellä vain sellaisissa lehdissä, joissa todella haluaa olla, Lintula sanoo. Tärkeitä ovat myös kirjoittajien omat kokemukset mediamaailman kurjista puolista. Näen, että kirjassa on kuitenkin vahva tsemppihenki. Emme pidä muita nuoria toimittajia kilpakumppaneina vaan kohtalotovereina, Valkama sanoo. Minulta puuttui se kannustava tuki, jota olisin tarvinnut aloittelijana. Onneksi meistä tuli Merin kanssa toistemme tsemppaajat, Lintula jatkaa. 27 LÖÖPPI

15 Saako taitto tekijänoikeutta? Anni Lintulan (vas) ja Meri Valkaman mielestä toimittajan on tärkeää pysyä tiedonnälkäisenä. Kirjoittajat jättivät sukupuolen käsittelyn oppaassa tarkoituksella vähemmälle. Siitäkin huolimatta, että molemmilla on kokemuksia vähättelystä. Siivosimme naisnäkökulmaa jonkin verran pois, sillä halusimme tehdä kirjasta yleisoppaan, Valkama sanoo. Asiaa kompensoitiin naistoimittajien tarinoilla, joissa nämä kertovat muun muassa pätkätöistään sekä epäasiallisista kysymyksistä työhaastatteluissa. Valkama uskoo, että hänellä olisi ollut uransa aikana helpompaa, jos hän olisi ollut mies. Hän on törmännyt keski-ikäisiin miehiin, jotka kokevat nuoren pätevän naistoimittajan uhkana. Minulta on kysytty usein työhaastattelussa, kuinka voin tehdä töitä, kun lapseni on niin pieni. Mieheltäni kysytään samaa paljon harvemmin, hän sanoo. Valkama muistaa, kuinka hän kerran kirjoitti etusivun skuupin suureen sanomalehteen. Samalla viikolla päätoimittaja kulki Valkaman ja tämän mieskollegan ohi, taputti miestä selkään ja sanoi: Olipa sinulla hyvä kolumni lehdessä. Valkaman skuuppia hän ei noteerannut lainkaan. Opas kehottaa nuoria toimittajia hakemaan töitä vain sellaisista lehdistä, joihin he todella haluavat. Tilanteessa, jossa työpaikoista on ankara kilpailu ja toimitukset vähentävät väkeään, kehotus vaikuttaa lähes ironiselta. Moni toimittaja tosin välttelee tiettyjen paikkojen hakemista ihan vain siksi, ettei pesti vaikuta tarpeeksi hohdokkaalta. Esimerkiksi viihde- ja naistenlehtiin suhtaudutaan alalla väheksyen. Mitään työkokemusta ei missään nimessä pidä väheksyä. Minultakin on kysytty, koska haen vaativampia töitä, koska kirjoitan nuorille naisille. Omasta mielestäni teen haastavaa journalismia, Lintula sanoo. Toimittajan on kuitenkin allekirjoitettava sen lehden arvot, jossa hän työskentelee, hän jatkaa. Nyt molemmat kirjoittajat ovat mieluisissa työpaikoissa. Valkama on Journalistin toimittaja ja Lintula Demin toimitussihteeri. Tämä lienee kirjan tärkein anti: se vakuuttaa, että vaikka joutuisi kärvistelemään aluksi ikävässä paikassa, sinnikkyys palkitaan. Harvinaisen hyvä toimittaja saa aina töitä. Meri Valkama, Anni Lintula: Nuoren toimittajan eloonjäämisopas, 280 sivua, Ajatus Kirjat TEKSTI JA KUVA: KAIJA PLIT Jos jutun kuvituksessa käytetään alkuperäistä lehtijuttua taittoineen, pitääkö siitä maksaa? Jos pitää, kenelle? Kysymykseen vastaa Journalistiliiton juristi Marianne Leskinen. Taitto voi olla teos siinä missä mikä tahansa teksti tai kuvakin. Käytännössä taitto kuitenkin ylittää tosi harvoin teoskynnyksen. Taiton suhteen voi siis yleensä olla huoleti. Jos kuvituksessa näkyvän jutun kirjoittaja on sama kuin varsinaisessa tekstissä, niin tekstin osalta ei synny ongelmaa. Kuvitusjutun kuvan osalta kuvaaja voisi todeta, että kyseessä on kuvan kappaleen valmistus ja vaatia korvausta. Kuvitusjutun julkaisija voi kuvan osalta kuitenkin vedota tekijänoikeuslain 23 :ään eli lehdistön lainausoikeuteen. Lehdistö saa päiväntapahtumaa (= uskonnollinen, poliittinen tai taloudellinen päivänkysymys) selostaessaan jälkipainaa alkuperäisen jutun uudelleen. Jälkipainanta on sallittu, jollei alkuperäisessä jutussa erikseen todeta, että jälkipainanta on kielletty. Lehdistön lainausoikeus koskee kuitenkin vain painettua lehteä tai lehden verkkoversiota, ei nettiä yleisesti. Jollei taittoaukeaman käyttö kuvituksena mahdu lehdistön lainausoikeuden piiriin, sekä kuvaajalta että kirjoittajalta pitää pyytää käyttöön lupa. Olettaa voi, että kirjoittaja antaa luvan sanattomasti toimittaessaan ko. kuvituksen. Tekijä voi edellyttää maksua käyttöluvan myöntämisestä. Minä tulkitsen sananvapauden kannattajana päiväntapahtumaa aika laveasti. Mutta tämä on makuasia ja oikeuskäytäntöä on suhteellisen vähän. Jos haluaa olla varma taittoaukeaman käytöstä, kysy alkuperäisten juttujen kuvaajilta lupa. Silloin kun kuvat ovat alle 50 vuoden takaa, suoja-aika on voimassa. Tai sitten jätä kysymättä ja jos joku ärähtää, pyydä kauniisti anteeksi ja homma voi olla sillä selvä ilman rahan liikuttelua mihinkään suuntaan. Tekijänoikeus on riskien hallintaa. Ja käyttäjä vastaa käytön lainmukaisuudesta. Eli käyttäjä voi päättää, miten suuren oikeudellisen riskin on valmis ottamaan. 28 LÖÖPPI Yleissivistys ei ole sitä, että tuntee tietyn tattilajikkeen, vaan uteliaisuutta. Journalistiliiton työehtoasiamies Marianne Leskinen tuntee tekijänoikeuslain ja osaa neuvoa myös muita. 29 LÖÖPPI

16 SAL-uutisia SAL:N APURAHAT 2009 JAETTU Kesällä haettavana olleet SAL:n apurahat jaettiin elokuun lopussa. Tänä vuonna hakemuksia tuli ennätykselliset 56, joiden yhteissumma oli euroa. Viime vuonna hakemuksia oli 33 yhteissummanaan euroa. Työttömyys ja vähentyneen työllisyyden vaikutukset näkyivät hakemusten määrässä ja hakemusperusteissa. Niinpä hakijoiden työkyvyn ylläpito ja/tai työmarkkina-aseman parantaminen (koulutus, kurssit) painottuivat apurahojen myöntämisessä aikaisempia vuosia enemmän. Kun jaettavana oli 7000 euroa, apurahatta jäi tänä vuonna 26 hakijaa. Niukkaslinjauksien jälkeen onnittelukirjeen sai 27 apurahan saajaa. Lisäksi kolmelle hakijalle myönnettiin SAL:n juhlavuoden apuraha. 1. toimittaja Päivi Ala-Risku, 225, Kasvisruokakurssi matkakuluihin Lontooseen 2. sisustustoimittaja Ilkka Falck, 300, kirjaprojektin junamatkoihin Italiassa 3. opiskelija Ilona Hietanen, 259, Journalistiikan maisteriohjelman matka- ja majoituskuluihin 4. graafinen suunnittelija Jonna Hoffren, 100, verkkoviestinnän opiskeluun 5. toimitussihteeri Helena Hyyppä, 500, englannin kurssiin Brightonissa 6. toimittaja Auri, 500, Yhdyskuntasuunnittelun kurssiin 7. ad Ulriikka Järvinen, 241, viestinnän perusopintojen kurssimaksuun 8. toimitussihteeri Kirsi-Marja Kauppala, 120, Kirjoittajien työpaja -kurssiin 9. toimittaja Emilia Kullas, 250, Naisen sijoittaminen -kirja materiaali- ja laitehankintoihin 10. päätoimittaja Jorma Laurila, 285, espanjan jatkokurssi 11. kustannustoimittaja Tiina-Maria Leinonen, 200, viestinnän aineopintoihin 12. toimittaja Tarja Levo, 100, espanjan kielikurssiin 13. toimittaja Elina Maunuksela, 100, Viron kielen jatkokurssiin Tartossa 14. uutispäällikkö Ninni Myllynoja, 250, Naisen sijoittaminen -kirjan kirjallisuus ja laitehankintoihin 15. kustannustoimittaja Katja Sarasti, 500, Speak & Fun kielikurssin matkakuluihin 16. opiskelija Anne Slåen, 219, Arabian kielen kurssiin Damaskuksessa 17. kustannustoimittaja Anu Stormi, 100, Avoimen yliopiston kursseihin 18. toimittaja Liisa Talvitie, 300, kirjaprojektin konehankintoihin 19. toimitussihteeri Jaana Tapio, 300, matka- majoituskuluihin vapaaehtoistyöhön Peruun 20. toimituspäällikkö Anssi Tiittanen, 500, juttumatkakulut Coloradoon 21. toimittaja Ulla Toikkanen, 180, Frankfurtin kirjamessut majoituskuluihin 22. kustannustoimittaja Pertti Vehkalahti, 280, aikuiskasvatuksen opintoihin 23. päätoimittaja Susan Villa, 450, Photoshop perusteisiin 24. kustannustoimittaja Marja Viskari, 180, Photoshop-jatkokurssiin 25. toimitussihteeri Siru Väisänen, 250, AV-tutkintoon 26. toimittaja Eija Väliranta, 200, Alumni-viikonlopun matka- ja osallistumiskuluihin 27. kustannustoimittaja Hanna Ylönen, 161, taidehistorian perusopintoihin Paula Immonen on jättänyt SAL:n opintosihteeri tehtävän haikeiden jäähyväisten saattelemina. Runsaan kolmen vuoden aikana hän ehti tulla tutuksi sallilaisille Aasta Ööhön -periaatteella järjestämistään jäsentilaisuuksista. Kun Immonen tuli valituksi syyskuun alussa Kansanvalistusseuran täysiaikaiseksi kustannustoimittajaksi, hänen aikansa ei enää riittänyt SAL:n sivutoimisen opintosihteerin tehtävien hoitamiseen. Uudeksi opintosihteeriksi valittu opiskelija Miina Poikolainen, 23, on toisen polven sallilaisahkeroija: hänen äitinsä oli SAL:n tilintarkastajana 1990-luvun alussa. Lokakuun alussa tehtävään tarttunut Miina uskoo opintosihteerin työn antavan hänelle arvokasta kokemusta ja näköalapaikan SAL:n toimintaan. - Koulutustilaisuuksiin osallistuminen on ammattitaidon ja -identiteetin kannalta varsin kehittävää, uusi opintosihteerimme Miina Savolainen innostaa. Kauneimmat joululaulut Perinteiset toimittajien kauneimmat joululaulut lauletaan torstaina kello 17 Lähetyskirkossa, Tähtitorninkatu 18. Tänä vuonna juontajana on teatteriohjaaja Antti Sevanto. Tarjoilua ja seurustelua kello 16 alkaen. Tervetuloa! JUHLAVUODEN APURAHAT Suomen Lähetysseuran viestintäyksikkö Huhtikuussa 70-vuotisjuhlaansa viettänyt SAL sai lahjoituksina stipendirahastoonsa 1475 euroa. Syyskuun alussa SAL:n hallitus jakoi ne erityisen kiinnostaviksi kokemiinsa hankkeisiin seuraavasti: 525 euroa päätoimittaja Mikaela Groopille Naisten johtajuus -kurssiin 500 euroa toimittaja Hannele Niemelle Voimauttava valokuvaus -kurssiin 450 euroa kustannuspäällikkö Ulla Salmelle Change of Publishing -kongressiin. SAL:N OPINTOSIHTEERI VAIHTUU KAIJA PLIT 31 LÖÖPPI

17 SALilla PIIRROS NINNI AALTO, KÄSIKIRJOITUS VESA KATAISTO JA ISMO LEHTONEN