ALKAAKS SE JO NÄIN PIENESTÄ?

Transkriptio

1 Laura Auvinen, Anita Helin, Johanna Siekkinen ja Mari Soikkeli ALKAAKS SE JO NÄIN PIENESTÄ? Työntekijän valmiudet tunnistaa ja kohdata syrjäytymisriskissä oleva leikki-ikäinen lapsi Opinnäytetyö Hoitotyön koulutusohjelma Marraskuu 2006

2 KUVAILULEHTI Opinnäytetyön päivämäärä Tekijä(t) Koulutusohjelma ja suuntautuminen Laura Auvinen, Anita Helin, Johanna Siekkinen, Hoitotyön koulutusohjelma, sairaanhoitaja Mari Soikkeli Nimeke Alkaaks se jo näin pienestä? - Työntekijän valmiudet tunnistaa ja kohdata syrjäytymisriskissä oleva leikki-ikäinen lapsi Tiivistelmä Opinnäytetyömme tarkoituksena oli kartoittaa Savonlinnassa lasten kanssa työskentelevien lastentarhanopettajien, lastenneuvolan terveydenhoitajien ja lastenosaston sairaanhoitajien valmiuksia tunnistaa leikki-ikäisen lapsen syrjäytymisen riskitekijöitä. Lisäksi kartoitimme, minkälaisia keinoja työntekijöillä on vaikuttaa ennaltaehkäisevästi syrjäytymisen kehittymiseen ja millaista yhteistyötä he tekevät keskenään. Opinnäytetyömme kohdejoukkona oli yhteensä 10 työntekijää, joista 5 lastentarhanopettajaa, 4 lastenneuvolan terveydenhoitajaa ja 1 lastenosaston sairaanhoitaja. Suoritimme haastattelut pareittain ja haastattelimme yhtä työntekijää kerrallaan. Tutkimuksemme oli kvalitatiivinen. Aineiston analyysissä käytimme menetelmänä aineistosta lähtevää, induktiivista, sisällön analyysiä. Tutkimuksessamme nousi esille, että työntekijän oma kokemus, havainnointi ja koulutus auttoivat leikki-ikäisen lapsen syrjäytymisriskien tunnistamisessa. Merkittävimpinä riskitekijöinä lapsen syrjäytymiseen tulivat esille vanhempien runsas päihteidenkäyttö, työttömyys ja mielenterveyshäiriöt. Työntekijöiden mukaan tärkeä keino syrjäytymisen ennaltaehkäisemiseksi oli lapsen päiväkodissa käynnin tukeminen. Vanhempien kanssa tehtävä tiivis yhteistyö ja avoin keskustelu olivat keinoja perheen sisäisten voimavarojen tukemiseen. Lastentarhaopettajat ja lastenneuvolan terveydenhoitajat tekivät säännöllistä ja tiivistä yhteistyötä. Sairaanhoitajien kanssa yhteistyö oli vähäistä. Asiasanat (avainsanat) leikki-ikäinen lapsi, syrjäytyminen, perhe Sivumäärä Kieli URN 43 s. + liit.14 s. Huomautus (huomautukset liitteistä) Suomi URN:NBN:fi:mamkopinn Ohjaavan opettajan nimi Yliopettaja Leena Uosukainen Opinnäytetyön toimeksiantaja Savonlinnan perusterveydenhuollon kuntayhtymä

3 DESCRIPTION Date of the bachelor's thesis Author(s) Laura Auvinen, Anita Helin, Johanna Siekkinen, Mari Soikkeli Degree programme and option Bachelor of nurse Name of the bachelor's thesis Does it begin so early? - The ability of the employees to recognize and face the playing agedchildren who have the risk of unsociable behaviour. Abstract The reason of our thesis was to gather information of knowledge of how to recognize the unsociable behaviour risk factors of the playing-age-children from personnel which is working with these children in hospital for children, in paediatric centre or kindergartens. Beside these we gathered information employees have to prevent development of children unsociable behaviour and what kind of cooperation they do. The target group of our thesis was 10 employees, in which there were 5 of them kindergartners 4 were paediatric centre nurses and 1 children ward nurse. We interviewed two and two one employee at time. Our study was qualitative. In the analyse of the material we used the material based on the inductive material analysis of the subject matter. In our analysis we found out that the own experience, observation and education of employee helped to recognise the risk factors of unsociable behaviour of the playing aged- children. The most significant risk factors of children unsociable behaviour were the use of intoxicant, unemployment and mental health problems of their parents. According to employees the important means to prevent unsociable behaviour of these children was to support children to go to kindergarten. The close cooperation and conversation with parents seemed to be the way to support resources in the family. The kindergartners and the nurses of paediatric centre work close and regular together With children ward nurses the working together was minimal. Subject headings, (keywords) Playing aged- children, Unsociable behavior, family Pages Language URN 43 p p. appendices Finnish UNR:NBN:fi:mamkopinn Remarks, notes on appendices Tutor Principal lecturer Leena Uosukainen Employer of the bachelor's thesis Savonlinnan perusterveydenhuollon kuntayhtymä

4 SISÄLTÖ 1 JOHDANTO LEIKKI- IKÄINEN LAPSI Fyysinen kehitys Psyykkinen kehitys Sosiaalinen kehitys LEIKKI-IKÄISEN KOKONAISVALTAINEN HYVINVOINTI Fyysinen hyvinvointi Psyykkinen hyvinvointi Sosiaalinen hyvinvointi LEIKKI-IKÄISEN SYRJÄYTYMISEN RISKITEKIJÖITÄ Leikki-ikäisen lapsen syrjäytyminen Fyysiseen hyvinvointiin liittyvät ongelmat Psyykkiseen hyvinvointiin liittyvät ongelmat Sosiaaliseen hyvinvointiin liittyvät ongelmat Kielen kehitykseen liittyvät ongelmat LEIKKI-IKÄISEN SYRJÄYTYMISRISKIEN TUNNISTAMINEN SYRJÄYTYMISRISKIN ALLA OLEVAN LAPSEN JA HÄNEN PERHEENSÄ VOIMAVAROJEN TUNNISTAMINEN JA TUKEMINEN Perheiden voimavarat Lapsiperheiden voimavaroja vahvistavat hoitotyön keinot OPINNÄYTETYÖN TARKOITUS JA TUTKIMUSONGELMAT TUTKIMUSMENETELMÄT Kohdejoukko Aineiston keruu Aineiston analyysi Tutkimuksen luotettavuus ja eettisyys Aineiston pelkistäminen ja luokittelu TUTKIMUSTULOKSET Leikki-ikäisen lapsen syrjäytyminen käsitteenä Työntekijöiden valmiudet tunnistaa leikki-ikäisen lapsen syrjäytymiseen johtavia riskitekijöitä Leikki-ikäisen lapsen syrjäytymisen riskitekijät... 24

5 Perhetilanteesta lapseen heijastuvat syrjäytymisen riskitekijät Leikki-ikäisen lapsen fyysiset ja psyykkiset poikkeavuudet Yhteiskuntarakenteen muutos ja vanhempien ajan puute Perheen sosiaaliset ongelmat Kasvatukselliset ongelmat Syrjäytymisen ilmeneminen Fyysiset ja psyykkiset oireet Käyttäytymishäiriöt Huolenpidon laiminlyönti Kehityksen viivästyminen Syrjäytymiseltä suojaavat tekijät Päivittäinen ryhmätoiminta Perheen sosiaalinen hyvinvointi Perheen sisäinen vuorovaikutus Syrjäytymisen ennaltaehkäisy Työntekijöiden keinot ennaltaehkäistä syrjäytymistä Työntekijöiden kokemukset ennaltaehkäisevästä työstä Ennaltaehkäisevän työn tulokset Työntekijöiden syrjäytymiseen liittyvä koulutus Työntekijöiden keinot tukea perheen voimavaroja Yhteistyö eri ammattiryhmien välillä POHDINTA Johtopäätöksiä tutkimustuloksista Opinnäyteprosessi Jatkotutkimusaiheita LÄHTEET LIITTEET

6 1 JOHDANTO 1 Monet lasten sairaudet ja hyvinvointia uhkaavat ongelmat ovat lisääntyneet luvulta lähtien. Erilaisia ongelmia, jotka haittaavat lapsen tervettä kehitystä, arvioidaan olevan perheistä noin %:lla. Kuitenkin vain pieni osa hoitoa tarvitsevista lapsista saa avun. Uusia haasteita ovat lapsen ja vanhemman vuorovaikutusten pulmat sekä välinpitämättömyys lapsen hoidosta ja kasvatuksesta. (Sosiaali- ja terveysministeriö 2003, 43.) Hoitotyöntekijöillä on erinomaiset mahdollisuudet seurata lapsen jatkuvaa kehitystä sekä tunnistaa perheiden yksilöllisiä tarpeita ja terveyden vaarantumisen varhaisia vaiheita. Tällä tavoin voidaan ehkäistä psykososiaalisia ongelmia sekä syrjäytymisen riskiä. (Sosiaali- ja terveysministeriö 2003, 44.) YK:n Lapsen oikeuksien sopimuksen mukaan lapsen tulisi voida kasvaa perheessä, jossa vallitsee rakkauden, onnellisuuden ja ymmärtämyksen ilmapiiri. Valtion on taattava vanhemmille asianmukainen apu, kun he hoitavat lapsenkasvatustehtäväänsä. Lapsella on myös oikeus nauttia parhaasta mahdollisesta terveydentilasta. Tämän oikeuden täysimääräiseen toteuttamiseen kuuluu, että valtiot kehittävät ehkäisevää terveydenhuoltoa ja vanhempainohjausta. (YK:n yleissopimus lastenoikeuksista 1989.) Valitsimme opinnäytetyön aiheen sen kiinnostavuuden vuoksi. Aihe on yhteiskunnallisesti ajankohtainen, mutta siitä on melko vähän tutkimustietoa. Kun otetaan huomioon leikki-ikäisen syrjäytymisen riskitekijöiden mahdollisesti myöhemmin aiheuttamat yhteiskunnalliset vaikutukset, kiinnitetään aiheeseen mielestämme liian vähän huomiota. Tämä saattaa johtua osaltaan siitä, että aihe on arkaluontoinen ja vaikeasti lähestyttävä. Haluamme lisätä työntekijöiden tietoisuutta aiheesta ja sitä kautta uskallusta puuttua lapsen ongelmiin varhaisessa vaiheessa. Opinnäytetyömme antaa meille valmiuksia tunnistaa leikki-ikäisen lapsen syrjäytymisen riskitekijöitä sekä ymmärtää niiden vaikutuksia perheen kokonaisvaltaiseen hyvinvointiin. Näitä valmiuksia tarvitsemme työskennellessämme terveysalalla.

7 2 LEIKKI- IKÄINEN LAPSI 2 Leikki-iällä tarkoitetaan lapsen 1-6 ikävuosia. Lapsi oppii tänä aikana monenlaisia käytännöllisiä taitoja myöhempää elämää varten. Millään ikäkaudella ei ole ensisijaista asemaa jonkin tärkeän ja mielenkiintoisen kehitysmuutoksen ilmenemisessä, vaikka kehityspsykologit ovatkin varsin yksimielisiä varhaislapsuuden ja lapsuuden kokemusten merkityksestä myöhemmälle kehitykselle. Työssämme tarkastelemme lapsen kehitystä holistiseen ihmiskäsitykseen perustuen, jonka mukaan ihminen on fyysinen, psyykkinen ja sosiaalinen kokonaisuus. (Aaltonen ym. 1998, 140; Katajamäki 2004, 66; Rintanen 2000, ) 2.1 Fyysinen kehitys Ensimmäisen ikävuoden paikkeilla kehon painopiste muuttuu ja lapsi kävelee ilman tukea sekä kiipeää portaita. Puolitoistavuotias juoksee kömpelösti ja kaatuilee usein, istuu yksin tuolilla sekä heittää palloa kaatumatta. Kaksivuotias juoksee melko ketterästi sekä kiipeää portaat alas ja ylös tasajalkaa. Myös hienomotoriikka kehittyy nopeasti niin, että kaksivuotias yhdistää käden liikesarjoja ja rakentaa palikoista tornin. (Eronen ym. 2001, 63; Katajamäki 2004, 66.) Kaksi ja puolivuotias osaa ottaa askeleita varpaillaan, hyppiä tasajalkaa ja hypätä rapulta alas. Kolmevuotias ajaa kolmipyöräisellä pyörällä, yrittää tanssia ja kiipeää raput ylös vuoroaskelin. Hän osaa kävellä lattiaan piirrettyä suoraa viivaa pitkin. Lapsi osaa myös ottaa pallon kiinni molemmilla käsillä. Kolmevuotias osaa pukea joitain vaatteita itse ja laittaa kengät jalkaan. Hienomotoriikaltaan kolmevuotias on kehittynyt niin, että hän kiertää kannen kiinni purkkiin, värittää rajojen mukaan ja leikkaa saksilla. Hän myös piirtää ympyrän ja ristin mallista. (Eronen ym. 2001, 63; Katajamäki 2004, 66.) Neljävuotias osaa hyppiä yhdellä jalalla säilyttäen tasapainon. Hän myös kävelee raput alas vuoroaskelin. Neljävuotias leikkaa saksilla kuvia ja jäljentää paperille neliön ja kolmion. Viisivuotias solmii itse kenkiensä nauhat mutta ei osaa tehdä vielä rusettia. Hän hyppää narua ja ottaa pallon kiinni. Tämänikäistä alkaa myös kiinnostaa erilaiset urheilulajit, kuten uinti, luistelu ja hiihto. Nämä taidot vaativat lapselta hyvää tasapainoa ja kykyä liikkua erilaisissa maastoissa. Lapsi kiinnostuu kirjoittamisesta ja

8 3 laskemisesta. Piirtämistaidot karttuvat. Kuusivuotias harjoittelee käytännön taitoja. Hän osaa kuoria perunat haarukkaa ja veistä käyttäen, solmia kengännauhansa rusetille ja napittaa vaatteensa. (Eronen ym. 2001, 64; Katajamäki 2004, 66.) Siistiksi oppimiseen kuuluu yleensä kuivaksi oppiminen, suolen toiminnan säätelyn oppiminen sekä henkilökohtaisesta hygieniasta huolehtiminen. Henkilökohtaisesta hygieniasta huolehtimiseen sisältyy muun muassa käsien pesu, hampaiden harjaus, hiusten pesu sekä kampaaminen. Siistiksi oppimiseen vaikuttavat muutkin kuin fyysiset kehitystekijät, sillä kyseessä on laaja-alainen oppimisalue. (Aaltonen ym. 1998, 219.) Lapsilla on suuria yksilöllisiä eroja kuivaksi oppimisessa. Noin vuoden iässä lapsi alkaa vähitellen hallita suolen ja rakon sulkijalihaksia. Yleensä lapsi oppii hallitsemaan ensin ulostamisen ja sen jälkeen virtsaamisen. Yhden - kahden vuoden iässä tieto rakon käyttöasteesta ohjautuu aivokuoreen, joka mahdollistaa kuivaksi oppimisen. Neljävuotiaan säätely on yleensä täydellistä, ja viisivuotias pystyy aloittamaan virtsaamisen riippumatta rakon täyttöasteesta. Vahinkoja lapselle voi sattua vielä pitkään. Varsinaisesta kastelusta on kyse vasta silloin, kun yli viisivuotias kastelee tahattomasti ainakin kerran kuukaudessa. (Katajamäki 2004, 70.) 2.2 Psyykkinen kehitys Toisesta ikävuodesta lähtien lapsen minäkäsitys sekä kokemus omista toimintamahdollisuuksista tulevat entistä tietoisemmaksi. Ensimmäinen tietoisen minäkäsityksen merkki on, kun lapsi tunnistaa itsensä peilikuvasta. Kielellisen kehityksen seurauksena lapsi alkaa liittää itseensä tietoa siitä, millainen hän on. Minäkäsityksen muodostuessa lapsen sosiaalinen havaitseminen tarkentuu, kuten kyky tunnistaa, ymmärtää sekä ennakoida toisten ihmisten tunnetiloja ja käyttäytymistä. (Eronen ym. 2001, 76.) Toisella ikävuodella lapsi alkaa kokea myös uudenlaisia sosiaalisia tunteita, joita ovat ylpeys, empatia, häpeä, nolostuminen sekä syyllisyys. Nämä ovat lapsen kehityksen kannalta tärkeitä kokemuksia. Ylpeyden, häpeän sekä nolouden tunteet ovat yhteydessä lapsen itsetunnon kehittymiseen. (Eronen ym. 2001, 77.)

9 4 Lapsen kyky tuntea empatiaa kehittyy vaiheittain. Ensimmäisessä vaiheessa lapseen voi tarttua toisen ihmisen tunnetila. Toisessa vaiheessa lapsi ymmärtää, että ihmiset ovat fyysisesti erillisiä. Hän ei kuitenkaan osaa vielä erottaa toisten tunteita omistaan. Kolmannessa vaiheessa, jolloin lapsi on kaksi - kolmevuotias, alkaa hän erottaa toisten tunteet omistaan. Hän pystyy jakamaan toisen ihmisen kokeman pettymyksen ja lohduttaa tätä. Neljännessä vaiheessa lapsi käsittää ihmiset yksilöinä ja hän kykenee eläytymään toisten ihmisten aikaisempiin kokemuksiin ja elämäntilanteisiin. (Eronen ym. 2001, 78.) Syyllisyyden tunteet liittyvät lapsen omantunnon syntyyn. Ennen omantunnon muodostumista lapsen itsekontrolli toimii vain ulkoisten rajoittajien ollessa läsnä. Lasten toimintaa ohjaavat rakenteet muodostuvat hänen mieleensä, kun lapsi omaksuu ympäristön normit. Itsesäätelykyvyn myötä lapselle muodostuu arvioiva minäkäsitys, jonka avulla hän pystyy harkitsemaan tekojensa seuraukset sekä suuntaamaan toimintansa tavoitteiden mukaiseksi. Kasvatus vaikuttaa lapsen arvioivan minän kehitykseen. Lasten saadessa vanhemmiltaan perusteltua palautetta toimiessaan väärin lapsille kehittyvä syyllisyys edistää sosiaalista sopeutumista. Palautteen ollessa liian ankaraa voivat voimakkaat syyllisyyden tunteet estää myöhemmin lasten sosiaalista vuorovaikutusta. Herkästi syyllistyvä lapsi voi pelätä toimivansa sosiaalisissa tilanteissa väärin, jolloin hän alkaa vältellä niitä. (Eronen ym. 2001, 79.) Samastumiskokemusten kautta lapsi omaksuu ympäristöstään tavoitteita, millaiseksi hän haluaa kasvaa. Lapsen sisäistämät tavoitteet muodostuvat osaksi hänen ihanneminäänsä, jolla on tärkeä lapsen kehitystä ohjaava tehtävä. (Eronen ym. 2001, 79.) Optimistisesti tulevaisuuteen suhtautuvien ihmisten fyysinen ja psyykkinen terveys sekä sopeutumiskyky on parempi kuin niillä, jotka suhtautuvat tulevaisuuteen pessimistisemmin. Optimismilla tarkoitetaan yksilön positiivisia odotuksia tulevaisuudesta. Pessimismi puolestaan heijastaa negatiivisia odotuksia tulevaisuudelle. (Heinonen 2004, 11, ) Jos äiti kokee lapsen temperamentiltaan vaativana ja kokee autoritäärisen kasvatusasenteen parhaana, ennustaa tämä myöhemmin pessimistisempää elämänasennetta. Myös varhaisen kiintymyssuhteen turvattomat muistot ennustivat pessimististä persoonallisuutta, jolla on todettu olevan negatiivinen vaikutus lapsen itsetunnon kehi-

10 tykseen. Tutkimuksen perusteella kasvatuksella ja lapsuusiän temperamentilla on vaikutus persoonallisuuden kehittymiseen. (Heinonen 2004, ) 5 Lapsen psyykkisen kehityksen kannalta on korostettava ennen kaikkea varhaisten vuorovaikutussuhteiden, turvallisuuden, lämmön ja pysyvyyden ratkaisevaa merkitystä. Näiden seikkojen tärkeys jatkuu myöhemminkin lapsen kehityksen kaikkien herkkyyskausien ajan. Jos lapsen tunne-elämän ja kokonaispersoonallisuuden kypsymisen edellyttämät tarpeet tyydyttävät, lapsen psyykkinen kehitys turvataan riippumatta siitä, minkälaisessa perhemuodossa lapsi kasvaa. (Anttinen 2006, 9.) 2.3 Sosiaalinen kehitys Yksivuotias lapsi tietää ei-sanan merkityksen. Hän alkaa tapailla ensimmäisiä sanoja sekä matkii ja toistelee niitä. Tässä iässä hän myös sanoo ensimmäisen merkityksellisen sanansa. Lapsi ei osaa vielä leikkiä toisten lasten kanssa vaan leikkii toisten vierellä. Hän vierastaa outoja ihmisiä ja paikkoja sekä reagoi voimakkaasti joutuessaan eroon perheestään. Tämän ikäinen lapsi osaa syödä pinsettiotteella eli etusormipeukalo-otteella ja juoda mukista. (Aaltonen ym. 1998, 207; Katajamäki 2004, 62, 66.) Kaksivuotiaan sanavarasto alkaa karttua, ja hän alkaa muodostaa 2-3 sanaa sisältäviä lauseita. Hän erottaa käsitteet sinä ja minä sekä osaa ilmaista omistussuhteen genetiivillä. Lapsi tottelee yksinkertaisia käskyjä ja osaa näyttää pyydettäessä kehon osia. Hän leikkii vielä toisten vierellä. Kaksivuotias osaa ruokaillessa käyttää lusikkaa jo melko taitavasti. (Aaltonen ym. 1998, 207; Ivanoff ym. 2001, 86.) Kolmevuotias puhuu 3-5 sanan lauseita ja käyttää lauseissa persoonapronomineja. Lapsi käyttää usein miksi, missä ja kuka -sanoja. Hän alkaa ymmärtää aikakäsitteitä ja ajan kulumista. Tämän ikäinen lapsi tunnistaa oman ja muiden sukupuolen. Hän alkaa leikkiä yhdessä toisten kanssa ja oman lelun lainaaminen hetkeksi onnistuu. Lapsi saattaa pelätä pimeää ja nukkumaan menoa, koska hän ei voi tietää, mitä unen aikana tapahtuu. Lapsella alkaa näkyä uhmaiän merkkejä. Lapsi osaa syödä melko hyvin itse, ja hän haluaa osallistua ruokailuun ja sen valmistamiseen. (Minkkinen ym. 1997, 69.)

11 6 Neljävuotias lapsi hallitsee yli tuhat sanaa ja käyttää 5-6 sanaa sisältäviä lauseita. Hänellä voi esiintyä ääntämisvirheitä, joista tavallisimpia ovat s - ja r - virheet. Lapsi kyselee koko ajan ja haluaa tehdä kaiken itse. Lapsella on vilkas mielikuvitus, ja hän leikkii usein mielikuvituskavereiden kanssa. Lapsi leikkii roolileikkejä, joissa sukupuoliroolit korostuvat. Leikkien kautta lapsi käsittelee pelkojaan. Neljävuotias tyttö kiintyy kovasti isäänsä ja poika äitiinsä. (Eronen ym. 2001, 81; Katajamäki 2004, 67.) Viisivuotias lapsi pystyy puhumaan pitkiäkin kieliopillisesti oikeita lauseita. Hän pystyy toistamaan kuulemansa lyhyen tarinan. Lapsi ei toimi enää niin avoimesti kuin ennen. Hän haluaa toimia yhteisön sääntöjen mukaan, ja hänellä on voimakas tarve tehdä asiat oikein. Tämän vuoksi lapsi kyselee vanhempien mielipiteitä ja käsityksiä erilaisista asioista. Kuusivuotias osaa tehdä asioita omalla tavallaan, ja hän näyttää mielellään toisille taitojaan. Toisten lasten kanssa toimiminen on tärkeää, jotta lapsi oppii sosiaalisen kanssakäymisen taitoja. (Katajamäki 2004, 68.) 3 LEIKKI-IKÄISEN KOKONAISVALTAINEN HYVINVOINTI 3.1 Fyysinen hyvinvointi Leikki-ikäisen fyysiseen hyvinvointiin vaikuttavat terveellinen ravitsemus, riittävä liikunta ja lepo. Monipuolinen ruoka on osa laadukasta elämää. Terveitä elämäntapoja aletaan omaksua jo varhaisessa lapsuudessa. Terveyttä edistävä ruoka on monipuolista, tasapainoista ja kohtuullista. Ravitsemussuosituksiin tulee kiinnittää huomiota muun muassa päiväkodissa. Ruokailutilanteissa lapselle siirretään ruokaan liittyviä asenteita, annetaan tietoa ja opetetaan taitoja. Päivähoidon ja terveydenhuollon henkilöstön tulisi toimia yhteistyössä, jotta päivähoidon ruokapalvelun ja ravitsemuskasvatuksen alueella saavutettaisiin riittävä asiantuntemus. (Hasunen ym. 1997, 43, 161; Itä-Suomen lääninhallitus 1998, 8.) Liikunnalla on suuri merkitys leikki-ikäisen fyysiseen, psyykkiseen ja sosiaaliseen kehitykseen. Jo tässä iässä aloitettu monipuolinen liikunnan harjoittaminen kohentaa koko eliniän terveydentilaa. Liikunta ennaltaehkäisee monia vakavia sairauksia, kuten sydän- ja verisuonisairauksia, lisää energian kulutusta ja auttaa syömisen säätelyssä. Perheiden, neuvoloiden ja päivähoidon tulee kasvattaa leikki-ikäistä omaksumaan

12 7 liikunnallisesti aktiivinen elämäntapa. Leikki-ikäisen lapsen keskushermoston, oppimisen ja keskittymiskyvyn sekä elimistön immuniteettijärjestelmän huoltoa ja kunnossapitoa ajatellen laadukas ja riittävä uni muodostuu tärkeäksi tekijäksi. (Hasunen ym. 1997, 43; Siren-Tiusanen & Tiusanen 2001, 79; Itä-Suomen lääninhallitus 1998, 8.) 3.2 Psyykkinen hyvinvointi Psyykkinen hyvinvointi on monitahoinen, erilasiin yhteisö- ja kulttuuritekijöihin sidoksissa oleva käsite. Psyykkisen hyvinvoinnin perustana on joukko psyykkisiä, sosiaalisia ja biologisia kykyjä ja tarpeita. Niiden riittävä tyydyttäminen ja toteuttaminen ovat edellytyksenä kokonaisvaltaiseen mielen tasapainoon ja terveeseen itsetuntoon. Lisäksi hyvinvointiin vaikuttavat muun muassa tyydyttävät ja kestävät ihmissuhteet, kyky tehdä työtä (leikkiä), saada siitä tyydytystä sekä sopeutua elämän ulkoisiin olosuhteisiin. On myös tärkeää, että yksilö kokee itsensä arvokkaaksi ja elämänsä merkitykselliseksi. (Taipale 1998, ) Lapsen psyykkiseen hyvinvointiin vaikuttavia sosiaalisia tekijöitä ovat lapsi itse, perhe ja yhteisö. Lapsen ympäristösuhteisiin vaikuttaa lapsen ikä, temperamentti ja sukupuoli. Sosiaalisessa ympäristössä tytöillä ja pojilla on erilaiset roolimallit. Psyykkiseen hyvinvointiin vaikuttuvia tekijöitä ovat myös perheen historia ja sen elämän kokonaistilanne sekä koko perheen yhteinen tasapainotila. Lapsi kehittyy ihmisyhteisön sisällä, niinpä yhteisöstä erotettu lapsi voi menettää mahdollisuutensa älylliseen ja tunne-elämän kehittymiseen. Ruumiillinen todellisuus vaikuttaa lapsuusiässä lapsen elämään. Ruumiilliset kokemukset, joilla tarkoitetaan pienuuden, heikompana olemisen ja avuttomuuden hahmottamista, ovat lapsella voimakkaita ja lähellä psyykkisiä kokemuksia. (Taipale 1998, 13, 23.) Borban (1989) mukaan hyvä itsetunto auttaa lasta selviämään paremmin pettymyksistä ja epäonnistumisista. Hyvän itsetunnon omaava lapsi on valmis yhä uudelleen yrittämään ja kohtaamaan uusia haasteita. Lapsi ottaa rohkeammin uusia asioita vastaan ja kokee muutokset uuden alkuna. Hyvä itsetunto on vahva pohja empatialle ja sosiaalisille taidoille, mutta se ei itsestään johda niihin. Lapselle täytyy opettaa oikeat ja hyväksyttävät tavat siitä huolimatta, että hänellä on vahva itsetunto. (Aho 1996, 86; Keltikangas-Järvinen 1998, )

13 3.3 Sosiaalinen hyvinvointi 8 Lapsi aloittaa sosiaalisten vuorovaikutustaitojensa kehittämisen oman perheensä kanssa. Perherakenne, jossa lapsi elää, voi vaikuttaa lapsen sosiaalisten vuorovaikutustaitojen kehittymiseen. Perheen määrittely ja käsitys perheestä voivat vaihdella paljonkin eri ympäristöissä ja kulttuureissa. Perheeseen kuuluvat lapsen/lapsien lisäksi molemmat vanhemmat tai toinen vanhemmista, isä- tai äitipuoli tai kolme sukupolvea. (Heimo 2002, 13.) Lapsen sosiaalinen hyvinvointi vaikuttaa olennaisesti hänen itsetunnon kehittymiseen. Lapsen itsetunto on yhteydessä siihen, mitä vanhemmat tekevät, sekä siihen, mitä vanhemmat mielessään ajattelevat tai mitä tiedostamattomia käsityksiä heillä on lapsesta. Positiivisessa perheilmapiirissä on muutamia seikkoja, jotka tukevat lapsen hyvän itsetunnon kehitystä. Positiivisen perheilmapiirin omaavassa perheessä on kiinteät siteet lasten ja vanhempien välillä. Vanhemmat ovat aidosti kiinnostuneita lapsesta, ja he pitävät häntä tasavertaisena keskustelukumppanina. Lapsi on vanhemmille merkittävä persoona, jonka tarpeet ja mielipiteet otetaan huomioon. Borban (1993) mukaan myös vanhemman oma hyvä itsetunto heijastuu lapseen, koska hän hyväksyy erilaisuuden, sietää epävarmuutta. Tällöin hän sietää enemmän lapsen ongelma- ja konfliktitilanteita ja jaksaa kuunnella lasta. (Aho 1996, 49-50; Keltikangas-Järvinen 1998, ) Perheessä, jossa vanhemmat ovat rajoittavia, asettavat lapsen käytökselle selkeitä odotuksia ja vaativat sääntöjen noudattamista, lapsella on hyvä itsetunto. Tämä pätee erityisesti poikien kohdalla. Perheessä vanhemmat ovat aikuisia ottaen aikuisen vastuun ja uskaltavat sanoa myös ei. Vanhempien tulee myös antaa korjaavaa ja motivoivaa palautetta lapselle itsetunnon vahvistamiseksi. Perheessä, jossa lapsen itsetuntoa tuetaan, vanhemmat eivät käytä rankaisua kasvatusmenetelmänä, vaan painopiste on palkinnoissa ja kiittämisessä. Vanhemmat vaativat hyvää käytöstä ja sääntöjen noudattamista. He myös kiittävät lasta suorituksesta ja näyttävät aina hyväksyntänsä häntä kohtaan eivätkä rankaise häntä epäonnistumisesta. (Aho 1996, 38-39; Keltikangas- Järvinen 1998, ) Vertaisryhmällä tarkoitetaan samantasoisten lasten ryhmää, joka lasten kohdalla tarkoittaa suunnilleen samanikäisten ryhmää. Tyypillisimpiä ovat päiväkoti- tai esikoulu-

14 9 ryhmät. Lapsen tuntiessa olevansa vertaisryhmässään hyväksytty hänen itsetuntonsa vahvistuu ja hän oppii tulemaan toimeen niin itsensä kuin muiden kanssa. Lapsi löytää itsestään uusia kykyjä, asioita ja tunteita ryhmässä toimiessaan. Vertaisryhmä vahvistaa lapsen selviämisen, pätevyyden ja turvallisuuden tunteita. Pitkäaikaiset ystävyyssuhteet ehkäisevät myös psykososiaalisia ongelmia. (Laine 2002, ) 4 LEIKKI-IKÄISEN SYRJÄYTYMISEN RISKITEKIJÖITÄ 4.1 Leikki-ikäisen lapsen syrjäytyminen Syrjäytymistutkimukset ovat kiinnittäneet hyvin vähän huomiota lasten syrjäytymiseen ja syrjäytymisriskeihin. Tämän takia käsitteen käyttö lapsitutkimuksissa ei ole ollut ongelmatonta. Perusteluina sen käytölle myös lasten kohdalla nähdään lapsen epäsuotuisten kasvuolojen pitkäaikaisvaikutus syrjäytymisen toteutumiseen. Lapsuudessa alulle lähtenyt riskitekijöiden kehittyminen heijastuu aina aikuisiälle saakka lisäten negatiivisten seurausten ja syrjäytymisen todennäköisyyttä. (Laine 2002, ) Leikki-ikäisen syrjäytymistä voidaan tarkastella samassa viitekehyksessä kuin aikuistenkin. Syrjäytymistä voidaan analysoida koulutuksellisen, työmarkkinallisen, sosiaalisen, vallankäytöllisen sekä normatiivisen ulottuvuuden kautta. Sosiaalinen syrjäytyminen näkyy siteettömyytenä ja ystävättömyytenä, ja sen taustalla voi olla lähiyhteisön mureneminen. Se puolestaan voi johtaa sosiaalisen tuen ja ulkoisen kontrollin heikkenemiseen. Lastenkin piireissä voi tapahtua normatiivista syrjäytymistä, normaaliuden rikkomista, poikkeavaksi leimaamista ja siihen liittyvän identiteetin muodostumista. (Pölkki 2001, 127.) Yleisesti syrjäytymisellä tarkoitetaan pitkällistä prosessia, jonka aikana ihminen ajautuu erilleen muusta yhteiskunnasta sosiaalisten ongelmien seurauksena. Syrjäytymisessä on kyse siis liittymisen ongelmasta, ihminen ei tavalla tai toisella kuulu johonkin kokonaisuuteen. Syrjäytymisestä puhutaan nykyään paljon, ja usein syrjäytymisen käsite jätetään määrittelemättä, aivan kuin se olisi itsestään selvä asia. Tällainen asenne saattaa kuitenkin johtua siitä, että syrjäytymistä on määritelty monin eri tavoin ja

15 määrittely on osoittautunut usein hyvin vaikeaksi. Lisäksi syrjäytyminen ei ole mitattavissa oleva tosiasia. (Bardy 2001, 49; Siljander 1996, 7; Taskinen 2001, 4.) 10 Irmeli Järventie (2001) on tutkinut lasten hyvinvointia ja syrjäytymisriskejä kouluikäisen lapsen näkökulmasta. Tutkimuksen keskeinen tulos oli, ettei kaikilla lapsilla ole samanlainen syrjäytymisriski, vaan se riippuu monista eri osatekijöistä. Järventie jakaa lapset hyvän ja huonon lapsuuden lapsiin. Hyvän lapsuuden lapsilla on myönteinen identiteetti ja hyvä perushoiva. Huonon lapsuuden lapsilla puolestaan on kielteinen identiteetti ja huono perushoiva. (Järventie 2001, 89.) Laine (2005) jakaa leikki-ikäisen lapsen syrjäytymisriskit fyysiseen, psyykkiseen ja sosiaaliseen hyvinvointiin liittyviin ongelmiin. Seuraavaksi käsittelemme näitä syrjäytymisriskejä lähemmin. Lisäksi käsittelemme kielen kehitystä uhkaavia tekijöitä omana lukunaan, koska se liittyy läheisesti kaikkiin edellä mainittuihin ongelmiin. (Laine 2005.) 4.2 Fyysiseen hyvinvointiin liittyvät ongelmat Lapsille suunnatussa kyselyssään Järventie (2001) selvitti yhtenä osa-alueena terveysriskien osuutta syrjäytymisprosessissa. Tutkimuksen kohdejoukossa huonon lapsuuden kokeneita lapsia oli 29 %. Ruokahaluttomuus, väsyneisyys ja päänsärky vaivasivat heitä usein tai päivittäin. Heidän tuntemansa ruumiilliset kivut ja säryt huolestuttivat heitä. (Järventie 2001, 87, 102.) Tutkimusten mukaan neuvolatutkimuksiin osallistumattomuus, lapsen kehityshäiriöt ja pitkäaikaissairaudet ovat myös yhteydessä syrjäytymisvaaraan. Jos lapsi ei ole osallistunut ensimmäisen kolmen vuoden aikana määräaikaistarkastuksiin, nousee syrjäytymisriski yli kolminkertaiseksi niihin verrattuna, jotka ovat olleet kaikissa tarkastuksissa. Lapsen kehityshäiriöt nostavat syrjäytymisriskin kaksinkertaiseksi. Niistä leikki-ikäisistä, joilla on jokin pitkäaikaissairaus, lähes kolmanneksella on riski syrjäytyä. Pitkäaikaissairauksilla tarkoitetaan esimerkiksi astmaa tai diabetesta. (Rintanen 2000, 152, 172; Taskinen 2001, ) Motorisen kehityksen ja motoristen taitojen oppimisen häiriöt voivat vaikuttaa monella tavalla lapsen kehitykseen sekä arkielämästä selviytymiseen. Nämä häiriöt voivat

16 11 tulla esille eriasteisina ja erityyppisinä liikunnallisina häiriöinä, puhemotoriikan häiriöinä, motorista suoritusta haittaavina tahattomina liikkeinä, epätyypillisinä liikemalleina tai vaikeutena oppia uusia motorisia taitoja. Motoristen häiriöiden merkitys lapsen kokonaiskehitykselle voi vaihdella lapsen aktiivista toimintaa ja vuorovaikutusta voimakkaasti rajoittavista hyvinkin lieviin poikkeavuuksiin. Tällöin niitä usein pidetään enemmänkin motorisen toiminnan yksilöllisinä piirteinä kuin häiriöinä. (Ahonen & Cantell 2001, 78.) 4.3 Psyykkiseen hyvinvointiin liittyvät ongelmat Järventien (2001) tutkimuksessa huonon lapsuuden kokeneet lapset murehtivat ja epäilivät asioiden sujuvuutta. Monet asiat vaivaavat heitä usein tai lähes aina. Päätöksenteko on heille hyvin vaikeaa, sillä nämä lapset epäilevät omaa hyvyyttään verrattuna toisiin lapsiin. He eivät pidä itsestään tai jopa vihaavat itseään ja pelkäävät tulevaisuuden tuovan jotain kamalaa tullessaan. Joitakin lapsia jopa pelottaa liikkua kodin ulkopuolella, ja näiden lasten mielestä kaikki kamalat asiat ovat heidän syytään. (Järventie 2001, 87, 102.) Huonon itsetunnon omaavalla lapsella on enemmän negatiivisia tunteita, kuten kateutta ja pahansuopaisuutta. Häneltä puuttuu terve itserakkaus ja positiivinen käsitys itsestään. Heikko itsetunto ilmenee helposti lapsen alavireisyytenä. Alavireisyys taas puolestaan laskee ennestään huonoa itsetuntoa. Tämä aikaansaa kehävaikutuksen, joka ilmenee muun muassa suoritusten välttelemisenä, epäonnistumisen pelkoina ja alisuoriutumisena. Huonon itsetunnon vaivaama lapsi näkee enemmän huonoja puolia elämässään. Tämä ei kuitenkaan välttämättä tarkoita sitä, että hän olisi tyytymätön elämäänsä. (Aho 1996, 43, 47; Keltikangas-Järvinen 1998, ) Oppimisvaikeuksilla tarkoitetaan lapsen psyykkisiä häiriöitä, jotka hankaloittavat oppimista. Nämä häiriöt voivat ilmetä keskittymisen, kuuntelemisen, ajattelun, puheen, tavaamisen, lukemisen, kirjoittamisen sekä laskemisen vaikeuksina. Oppimishäiriöinä ei kuitenkaan pidetä aistivammoista, älyllisestä jälkeenjääneisyydestä, elämän häiriintyneisyydestä tai sosiaalisesta sopeutumattomuudesta johtuvia ongelmia. Leikkiikäisellä puheen ja kielen oppimishäiriöt tulevat esille jo kehityksen varhaisvaiheessa. (Ahonen & Aro 2001, )

17 4.4 Sosiaaliseen hyvinvointiin liittyvät ongelmat 12 Lapsen ja vanhemman välisen kiinteän vuorovaikutussuhteen puuttuminen vaikeuttaa lapsen sosiaalisten suhteiden syntymistä. Jatkuva mielipaha ja usein toistuvat pettymykset johtavat epätarkoituksenmukaisiin vuorovaikutustapoihin. Lapsen on vaikea solmia pitkäaikaisia ystävyyssuhteita, ja tämän seurauksena hänellä on suurempi vaara syrjäytyä ikäisistään lapsista. Perheen monet muutot, myös kunnan sisällä, aiheuttavat lapselle juurettomuutta ja tätä kautta yli kaksinkertaisen syrjäytymisriskin. (Laine 2002, 34; Rintanen 2000, ; Rintanen 2001, 23-24) Perherakennehäiriöt lisäävät syrjäytymisvaaraa. Tätä tukee myös Lämsän (1998) tutkimus, jonka mukaan edellä mainitut vaikeudet voivat joillakin perheillä olla niin suuria, etteivät omat voimavarat tai sosiaalinen tuki aina pysty pysäyttämään syrjäytymisen kehittymistä. Perherakennehäiriöistä syrjäytymisriskiä näyttäisi eniten kasvattavan alle 4-vuotiaiden lasten vanhempien avioerot sekä lapsen syntymähetkellä oleva normaalista ydinperhetilanteesta poikkeava tilanne. Sven Hesslen (1988) on todennut, että lapsen oma kokemus ei-toivottuna olemisesta ja perheen osattomuudesta lisäävät syrjäytymisvaaraa. Haavoittuvuus voi jatkua kouluun, työelämään ja omaan vanhemmuuteen, jos ketjua ei katkaista. (Pölkki 2001, 127; Rintanen 2000, 145, ) Rintasen (2000) tutkimuksissa käy ilmi, että isän ammattiaseman perusteella määritelty alhainen sosiaalinen asema kasvattaa lapsen syrjäytymisriskiä. Lisäksi isän ollessa lapsen syntymähetkellä alle 24-vuotias ja äidin alle 23-vuotias on lapsen syrjäytymisriski nelinkertainen. Rintasen (2000) tutkimuksesta käy myös ilmi, että perheen lasten lukumäärällä on tilastollisesti merkitsevä yhteys syrjäytymisvaaraan. Perheen ensimmäiseen lapseen verrattuna toisella lapsella on jo kaksinkertainen riski sekä kolmannella ja myöhemmin syntyvällä kolminkertainen riski syrjäytyä. (Rintanen 2000, ) Itsetunnoltaan heikoilla lapsilla on useammin ongelmia sosiaalisissa suhteissaan. Heillä voi olla myös käyttäytymisongelmia, kuten häiriköintiä, huomionhakuisuutta, pelkäämistä tai masentuneisuutta. Toiset heikon itsetunnon omaavat lapset saattavat käyttäytyä myös aggressiivisesta, mutta toiset voivat olla puolestaan hyvin ujoja ja epävarmoja ja heillä saattaa olla neuroottinen taipumus syyttää kaikesta itseään. (Aho 1996, 43-46; Keltikangas-Järvinen 1998, 37.)

18 13 Laine (2002) kirjoittaa toveriongelmista, joita ovat torjunta, kiusaaminen, syrjään vetäytyminen ja yksinäisyyden kokeminen. Bierman ja Welsh (1997) ovat tutkimuksessaan todenneet, että syrjäytymiseen liittyvä ahdistuneisuus ja sosiaalisten taitojen puute ovat riski lapsen sosiaaliselle kehitykselle. Jos lapsi on sekä ujo että syrjäänvetäytyvä ja lisäksi torjuttu, on hänellä huomattava riski pitkäaikaiseen sosiaaliseen sopeutumattomuuteen. Riskiä kasvattaa vielä lapsen vihamielisyys muita kohtaan. Syrjäytymisriskin omaavan lapsen ryhmäkäyttäytyminen saattaa olla kypsymätöntä. Tällaiset lapset ovat kykenemättömämpiä yhteistyöhön, odottamaan vuoroaan ja noudattamaan sääntöjä. (Laine 2002, 29; Junttila ym. 2002, 69.) 4.5 Kielen kehitykseen liittyvät ongelmat Lapsen kielellisen kehityksen juuret ovat lapsen havaintotoiminnoissa, muistissa, sosiaalisten suhteiden ja tunne-elämän kehitykseen liittyvissä taidoissa sekä lapsen yleisessä kommunikatiivisessa kehityksessä. Kielen kehityksen häiriö määritellään niin, että lapsella on puheen ja kielen tuottamisessa tai niiden ymmärtämisen taidoissa puutteita. Lapsen kielelliset taidot ovat hänen muuta kehitystään jäljessä. Hän saattaa pystyä paremmin kommunikoimaan ja ymmärtämään tutuissa tilanteissa, mutta kielelliset kyvyt ovat heikentyneet kaikissa tilanteissa. Puheen ja kielen kehityshäiriöistä seuraa usein muita häiriöitä, kuten ihmissuhdehäiriöitä sekä tunne- ja käytöshäiriöitä. Lapsi, jolla on puheentuottamisen häiriö, pyrkii kompensoimaan puheen tuottamisen eleillä, ilmeillä tai äänillä. Lapsen vaikeudet kaverisuhteissa, tunnehäiriöt, käytöshäiriöt ja/tai yliaktiivisuus ja tarkkaamattomuus ovat yleisiä. (Ahonen & Lyytinen 2003, 81; Laakso 2003, 28.) Puheen ymmärtämisen häiriöissä lapsen kyky ymmärtää kieltä ei ole hänen ikäänsä vastaavalla tasolla. Tunne- ja käytöshäiriöt sekä sosiaaliset häiriöt liittyvät usein puheen ymmärtämisen häiriöihin. Muita yleisiä oireita ovat hyperaktiivisuus, tarkkaamattomuus, puutteelliset sosiaaliset taidot ja kavereista eristäytyminen sekä ahdistus ja liiallinen ujous. (Ahonen & Lyytinen 2003, 82.)

19 14 5 LEIKKI-IKÄISEN SYRJÄYTYMISRISKIEN TUNNISTAMINEN Laineen (2003) mukaan neuvolantyöntekijöiden mahdollisuudet tunnistaa lapsen erilaisia syrjäytymisriskejä vaihtelevat melko paljon. Yksi syy tähän saattaa olla terveydenhoitajan haluttomuus ja kyvyttömyys tunnistaa alueensa riskioloissa eläviä lapsiperheitä. Terveydenhoitajat tukevat muita paremmin perheitä, joilla on muutenkin parhaimmat voimavarat käytössään. Edellä mainitut asiat ovat sellaisia, joiden eteenpäin viemiseen ja hoitoon ei ehkä riitä aikaa, voimia ja keinojakaan. (Boberg ym. 2003, 20-22; Löthman-Kilpeläinen 2001, 76) Neuvolantyöntekijät tunnistavat työssään melko tai erittäin selvästi lapsen motoriseen kehitykseen sekä fyysiseen hyvinvointiin liittyvät ongelmat. Vanhempien näkökulmasta terveydenhoitajan toiminta on hyödyllisintä lastenkasvatuksen, vanhemmuuden ja perheiden tukemisessa. Melko tai erittäin vaikeaksi neuvolantyöntekijät arvioivat tunnistavansa lapsen ongelmia hänen toimiessaan vertaisryhmässä. Vanhemmat toivoivat saavansa neuvolasta enemmän tukea parisuhteeseen ja perheen voimavaroihin liittyvissä ongelmissa. (Löthman-Kilpeläinen 2001, 76; Yrjänäinen 2002, 87.) Yrjänäisen (2002) mukaan perheiden riskioloista eniten esille nostettu asia oli vanhempien päihteiden käyttö. Se on ollut myös yleisin syy riskioloissa elävien perheiden lisääntymiseen viime vuosina. Tätä tukevat tilastot, joiden mukaan alkoholin kulutus aikuisväestön keskuudessa lisääntyy vuosittain. Terveydenhoitajat mainitsivat myös riskitekijäksi huumeiden lisääntyneen käytön. (STAKES 2005; Yrjänäinen 2002, 89.) Terveydenhoitajat pitävät Yrjänäisen (2002) tutkimuksen mukaan myös työttömyyttä merkittävänä riskitekijänä. Suomessa vuonna 2004 työttömyysaste oli 8,8 %. Lapsiperheiden vanhemmat ovat yleensä paremmin työllistettyjä kuin väestö keskimäärin. Työttömyydellä näyttää myös olevan selvä yhteys perheiden hajoamiseen. (Tilastokeskus 2005; Yrjänäinen 2002, 90.) Tutkimuksessa tuli ilmi terveydenhoitajien huolestuneisuus vanhempien mielenterveydenhäiriöistä ja niiden vaikutuksista syrjäytymiseen. Terveydenhoitajat kokivat yhteistyön ja tiedon vaihdon mielenterveystoimiston kanssa lähes olemattomaksi. Kui-

20 tenkin tiedetään äidin mielenterveyden vaikutuksesta lasten hyvinvointiin. (Yrjänäinen 2002, 92.) 15 Heimon (2002) tekemässä tutkimuksessa kävi ilmi, että neuvoloiden terveydenhoitajien kyvyissä tunnistaa kiintymyssuhteen ongelmia, perheen epäsäännöllistä rytmiä sekä lapsen seksuaalista hyväksikäyttöä on tapahtunut muutosta. Vuonna 2000 terveydenhoitajat kokivat tunnistavansa paremmin mainittuja seikkoja vuoteen 1997 verrattuna. (Heimo 2002, 69.) Lastentarhanopettajat tunnistavat muita selkeämmin lapsen vertaissuhteiden, ulos- ja sisäänpäin suuntautuvan oireilemisen sekä motorisen kehityksen ongelmia. He tunnistavat myös helposti vanhempien avuttomuutta ja kasvatuskyvyttömyyttä, mutta vaikeammin he kokevat tunnistavansa perheen negatiivista vuorovaikutusta, vanhempien vaikeuksia vastata lapsen tarpeisiin sekä lapsen liian suurta vastuuta perheessä. (Boberg ym. 2003, ) 6 SYRJÄYTYMISRISKIN ALLA OLEVAN LAPSEN JA HÄNEN PERHEENSÄ VOIMAVAROJEN TUNNISTAMINEN JA TUKEMINEN Neuvolan työntekijöiden eräänä terveyttä edistävänä tehtävänä on perheiden omien voimavarojen vahvistaminen. Perheet tarvitsevat voimavaroja vahvistavia hoitotyön keinoja silloin, kun heidän omat voimavaransa eivät riitä vanhempana toimimisen, itsestä huolenpidon ja perheen arkielämän asettamiin vaatimuksiin. Toiminnalle on tyypillistä voimavaralähtöisyys, jossa otetaan lähtökohdaksi perheen vahvuudet, niiden tunnistaminen ja kehittäminen sekä uusien vahvuuksien synnyttäminen. Lisäksi kuormittavia tekijöitä pyritään vähentämään. (Pelkonen 1994, 62; Sosiaali- ja terveysministeriö 2004, 103.) 6.1 Perheiden voimavarat Vanhempien itsetunnolla on merkitystä koko perheen fyysiseen terveyteen sekä mielenterveyteen. Itsetunto on voimavara, jonka avulla vanhempi on kykenevä osallistumaan keskusteluun ja lasta koskevaan päätöksentekoon. Erityisesti ensimmäisen lapsen, hyvin nuoret ja tavallista iäkkäämmät vanhemmat sekä vanhemmat, jotka ovat

21 olleet itse perheen ainoita lapsia, saattavat tarvita erityistä tukea itsetuntonsa tukemiseen. (Pelkonen 1994, ) 16 Vanhempien toimiva parisuhde on perheen merkittävä voimavara. Se luo lapselle turvallisen ja suotuisan kasvualustan. Parisuhteen mahdolliset ongelmat saattavat vaikuttaa vanhemmuuden laatuun. Vanhemmuuden laadun heikkeneminen voi vaikuttaa vanhempien käyttäytymiseen lasta kohtaan. Vanhemmat voivat tulla välipitämättömiksi, eivätkä he silloin vastaa lapsen tarpeisiin. (Sosiaali- ja terveysministeriö 2004, 80, 89.) Hyvä fyysinen ja psyykkinen terveys ovat merkittäviä voimavaratekijöitä. Itä- Suomessa asuvista lapsiperheistä 5 % arvioi oman terveydentilansa huonoksi. Psyykkisen tasapainon ylläpidossa ja asioiden tulkitsemisessa myönteisestä näkökulmasta on perheen sosiaalisella tuella suuri merkitys. Se ehkäisee stressiä ja auttaa sairauksista toipumisessa. Sukulaiset ovat tärkeimmät lapsiperheen sosiaaliseen verkkoon kuuluvat ihmiset. Myös lasten leikkitovereiden vanhempiin ja päivähoitajiin turvaudutaan ensisijaisesti. Sosiaalisella tuella tarkoitetaan ihmisen kuulumista johonkin, tunnetta siitä, että on rakastettu, hyväksytty, kunnioitettu ja tarpeellinen. (Löthman-Kilpeläinen 2001, 67; Pelkonen 1994, ) Vanhempien tulee saada tietoa vanhemmuudesta ja lasten kasvatuksesta riittävän ajoissa, jotta siitä kehittyisi heille voimavara. Vanhemmilla tulisi olla mahdollisuus kokeilla tiedon toimivuutta ja merkitysyhteyttä omassa elämässään. Järkevien päätöksien valitsemiseen ja tekemiseen tarvitaan riittävästi tietoa erilaisista vaihtoehdoista. Perhe, jolla on riittävästi tietoa, pystyy ennakoimaan tulevaa ja säilyttämään hallinnan tunteensa sekä toimimaan itsenäisesti omassa elämässään tavoitteidensa ja arvostustensa mukaisesti. Toiminnan ja kokemuksen kautta saatu tieto on perheen voimavara silloin, kun sitä pystyy jäsentämään ja luottamaan sen merkitykseen. Lapsiperheet saavat tarvitsemaansa tietoa lastenneuvolan kautta sekä mediasta, kirjallisuudesta, sukulaisilta ja tuttavilta. Vanhempien saamasta tiedon laadusta riippuu, kuinka he suhtautuvat kokemusperäiseen tietoon. (Löthman-Kilpeläinen 2001, 72; Pelkonen 1994, ) Millerin (1983) mukaan toivo on ihmisen henkilökohtaisin, arvostetuin ja vahvin voimavara. Tätä voimavaraa ihminen tarvitsee arkielämässään ja erityisesti vaikeissa

22 17 elämäntilanteissa. Toivon avulla ihminen voi ennakoida onnistumista, vaikka siihen sisältyykin epävarmuuden tunne. Hän myös uskoo, että voi itse vaikuttaa elämäänsä ja muuttaa sitä. Vanhemmat, jotka uskovat muutosten ja kehittymisen mahdollisuuksiin sekä omaan tulevaisuuteensa vaikuttamiseen, näkevät paremman tulevaisuuden mahdollisuuden. Ihmisen tavoittelemat tärkeät asiat antavat hänelle voimaa ja lisäävät luottamusta tulevaisuuteen. Huumorintajun avulla hän voi tarkastella tulevaisuutta positiivisemmasta näkökulmasta. (Pelkonen 1994, ) 6.2 Lapsiperheiden voimavaroja vahvistavat hoitotyön keinot Hoitotyön eräänä tehtävänä on vahvistaa perheiden voimavaroja, jotta he pystyvät toimimaan mahdollisimman itsenäisesti lasten kehityksen ja koko perheen terveyden hyväksi. Voimavarojen vahvistamiseen on neuvolatyöntekijöillä käytettävissään monia eri keinoja ja välineitä. (Sosiaali- ja terveysministeriö 2004, 103.) Perheen ja neuvolahenkilöstön yhteistyön perustana toimii lapsen ja hänen vanhempiensa aito kohtaaminen. Lapsen ja perheen tuen tarpeiden tunnistaminen, perhekohtaisten tavoitteiden asettaminen ja suunnitelman laatiminen voidaan toteuttaa hyvällä yhteistyösuhteella. Perheiden asettamia odotuksia hyvälle yhteistyösuhteelle ovat luottamuksellisuus, kiireettömyys, terveydenhoitajan persoonaan liittyvät myönteiset piirteet, perhelähtöinen toiminta, sosiaalisen tuen saanti neuvolassa ja palveluiden helppo saatavuus. (Löthman-Kilpeläinen 2001, 70; Sosiaali- ja terveysministeriö 2004, 94.) Neuvolan työntekijöiden tulisi tehdä nykyistä enemmän kotikäyntejä muihinkin kuin vastasyntyneiden perheisiin. Käynnit kotona olisivat tarpeellisia erityisesti silloin, kun perheellä on voimavaroja kuormittavia tekijöitä. Terveydenhoitaja näkee kotona perheen kotiolot, voi antaa hoito-ohjeita, eikä perheen tarvitse lähteä neuvolaan. Kotikäynti voi olla tarpeen myös, jos lapsen etu on vaarassa, lapsella on pitkäaikaissairaus tai perheen lapsi on kuollut. Tämä vaatii hoitotyöntekijältä oman työn uudelleen organisointia, rohkeutta, hyvää itsetuntemusta sekä riittävää asiantuntemusta ja hyviä vuorovaikutustaitoja. (Löthman-Kilpeläinen 2001, 79; Sosiaali- ja terveysministeriö 2004, 125.) Neuvolapalveluita tulisi järjestää myös ilta-aikaan, näin mahdollistettaisiin isien osallistuminen vastaanotolle. Tämä antaisi paremmat mahdollisuudet toteuttaa perheläh-

23 18 töistä toimintaa ja puuttua parisuhteen ongelmiin ajoissa. Parisuhteen tukemiseksi terveydenhoitaja voi ottaa vastaanotolla parisuhteen puheeksi sekä kannustaa ja antaa palautetta niistä asioista, jotka ovat hyvin. Terveydenhoitaja voi käyttää apunaan parisuhteen roolikarttaa, joka auttaa keskustelemaan ja tunnistamaan parisuhteen rooleja. Pareja voidaan myös ohjata tekemään samoja kysymyksiä, joita käytetään parisuhdekurssilla. (Löthman-Kilpeläinen 2001, 75; Sosiaali- ja terveysministeriö 2004, 82.) Vertaistuella tarkoitetaan samanlaisessa elämäntilanteessa elävän henkilön antamaa tukea. Vertaistukiryhmiä neuvoloissa järjestetään edelleen melko vähän. Vanhemmat kokevat vertaistuen tärkeänä, ja erityisesti äidit kuvaavat sosiaalisen verkostonsa laajenevan ryhmien avulla. Ryhmät myös lisäävät äitien voimavaroja ja auttavat arjesta selviytymisessä. Sosiaali- ja terveysministeriön suosituksen mukaan kunnan tulisi järjestää säännöllistä vanhempainryhmätoimintaa vähintään ensimmäistä lasta odottaville ja kasvattaville vanhemmille. (Löthman-Kilpeläinen 2001, 73-74; Sosiaali- ja terveysministeriö 2004, ) Laineen (2003) mukaan neuvolatyöntekijät saattavat olla haluttomia ja kyvyttömiä tunnistamaan alueensa riskioloissa eläviä perheitä. Myös puheeksi ottaminen on koettu hankalana. Terveydenhoitajan avuksi on luotu erilaisia lomakkeita, jotka voivat helpottaa puheeksi ottamista ja varhaista puuttumista perheen mahdollisiin ongelmiin. Terveydenhoitajat voivat antaa vanhemmille kotiin täytettäväksi lomakkeita, joista saatu tieto on usein luotettavampaa kuin asiantuntijan tekemä arvio lapsesta lyhyen neuvolakäynnin aikana. Tämä selittyy sillä, että vanhemmat näkevät lapsensa useammanlaisissa tilanteissa, kuin terveydenhoitaja voi nähdä. Tällä hetkellä on käytössä esimerkiksi perheväkivallan seulomiseksi tarkoitettuja lomakkeita sekä varhaisen kielen ja kommunikaation arviointiin tarkoitettuja lomakkeita. (Sosiaali- ja terveysministeriö 2004, ) 7 OPINNÄYTETYÖN TARKOITUS JA TUTKIMUSONGELMAT Opinnäytetyömme tarkoituksena oli kartoittaa Savonlinnassa lasten kanssa työskentelevien työntekijöiden valmiuksia tunnistaa leikki ikäisen lapsen syrjäytymisen riskitekijöitä. Lisäksi kartoitimme, minkälaisia keinoja heillä oli vaikuttaa ennaltaehkäisevästi syrjäytymisen kehittymiseen ja millaista yhteistyötä he tekivät keskenään,

24 19 sekä millaista tukea työntekijät voivat antaa syrjäytymisuhan alla oleville leikkiikäisille lapsille ja hänen perheelleen. Saimme pyynnön opinnäytetyöhömme Savonlinnan perusterveydenhuollon kuntayhtymän avohoidon ylihoitaja Ulla Kemppaiselta. Haastattelun toteutimme osalle Savonlinnan keskussairaalan lastenosaston sairaanhoitajista ja lastenneuvolan terveydenhoitajille, jotka toimivat toimeksiantajan alaisina, sekä osalle Savonlinnan alueen päiväkodeissa työskentelevistä lastentarhanopettajista. Tutkimusluvat saimme Savonlinnan perusterveydenhuollon kuntayhtymän ylihoitaja Ulla Kemppaiselta, Savonlinnan keskussairaalan hallintoylihoitaja Arja Sistoselta ja Savonlinnan kaupungin sosiaalijohtaja Veijo Heinoselta (liite 2). Tutkimuksen avulla haimme vastauksia seuraaviin tutkimusongelmiin: 1 a) Millaisia valmiuksia työntekijöillä on tunnistaa leikki-ikäisen lapsen syrjäytymisen riskitekijöitä? 1 b) Millaisia valmiuksia työntekijöillä on tunnistaa leikki-ikäisen lapsen syrjäytymiseltä suojaavia tekijöitä? 2 a) Millaisia keinoja työntekijöillä on toimia ennaltaehkäistäkseen syrjäytymisen kehittymisen? 2 b) Millaisia keinoja työntekijällä on toimia syrjäytymisuhan alla olevan leikkiikäisen lapsen ja hänen perheensä tukemiseksi? 3 Millaista yhteistyötä eri ammattiryhmien työntekijät tekevät keskenään? 8 TUTKIMUSMENETELMÄT Päädyimme teemahaastatteluun siksi, koska meillä oli haastattelussa tietyt aihealueet, joista keskusteltiin. Teemahaastattelussa haastattelu kohdennetaan tiettyihin tutkimustehtäviin, joista halutaan saada tietoa. Keskusteltaessa tiettyjen teemojen puitteissa haastateltavien tulkinnat saadaan paremmin kuuluville. (Hirsjärvi & Hurme 2001, )

25 20 Teemahaastattelu eroaa muista tutkimushaastattelun lajeista monessa suhteessa. Siinä haastattelu etenee yksityiskohtaisten kysymysten sijaan tiettyjen keskeisten teemojen varassa. Teemahaastattelu on enemmänkin strukturoimaton kuin strukturoitu haastattelu. Strukturoimattomassa haastattelussa kysymyksillä ei ole tarkkaa muotoa tai järjestystä, vaan haastattelussa käytetään avoimia kysymyksiä. Teemahaastattelu on puolistrukturoitu menetelmä siksi, että haastattelun teema-alueet ovat kaikille samat. Tutkija valitsee, mistä puhutaan, mutta antaa haastateltavan kertoa omilla sanoillaan, jäsennyksillään, esimerkeillään ja omassa järjestyksessään sen, mitä asiasta haluaa sanoa. (Hirsjärvi & Hurme 2001, 47-48; Kunelius 2004.) 8.1 Kohdejoukko Opinnäytetyömme kohdejoukoksi oli suunniteltu vähintään 5 Savonlinnan keskussairaalan lastenosastolla työskentelevää sairaanhoitajaa, 5 Savonlinnan alueella, perusterveydenhuollon kuntayhtymän palveluksessa toimivaa lastenneuvolan terveydenhoitajaa sekä 5 Savonlinnan kaupungin päiväkodeissa toimivaa lastentarhanopettajaa. Tutkimusotoksen suuruus riippui kuitenkin siitä, kuinka kauan saimme uutta tietoa tutkimustamme varten. Valitsimme nämä ammattiryhmät siksi, että he työskentelivät leikki-ikäisten lasten parissa. Rantasalmen ja Punkaharjun alueella toimivia terveydenhoitajia emme haastatelleet siksi, koska tarkoituksenamme oli tutkia leikkiikäisten lasten syrjäytymisen riskitekijöiden tunnistamista ja kohtaamista juuri Savonlinnan alueella. Lopullinen kohdejoukko oli 10 henkilöä, joista 1 oli lastenosaston sairaanhoitaja, 4 lastenneuvolan terveydenhoitajaa sekä 5 lastentarhanopettajaa. 8.2 Aineiston keruu Suoritimme haastattelut pareittain ja haastattelimme yhtä työntekijää kerrallaan. Siten uskoimme saavamme paremmin esille eri työntekijöiden ajatukset ja näkemykset. Näin myös jokainen rohkeni tuoda kantansa esille, eikä haastattelussa ilmennyt provosoitumisen vaaraa. Tutkimukseen osallistuvat työntekijät saivat itselleen teemarungon haastattelun alkaessa (liite 3). Käytimme apuna nauhuria, johon tallensimme haastattelut. Nauhoitukset kuuntelimme ja poimimme niistä tutkimusongelmien mukaiset ilmaisut.