Peruste # kasvun anatomia

Transkriptio

1 034 kasvun anatomia Talouden kasvu on merkitykseltään liioiteltu abstraktio, mutta kasvua tavoitteleva ja kasvulla itsensä oikeuttava politiikka mitä todellisinta. Kasvua tavoitteleva politiikka tuottaa ongelmia, mutta nämä ongelmat ovat pikemmin poliittisia kuin ekologisia. Luonnonresurssien ja saastenielujen ehtyessä kasvua tavoittelevan politiikan aiheuttamat haitat ovat entistä suurempia ja kasautuvat poliittisesti puolustuskyvyttömille. Tämä on kasvun rajojen uskottavin merkitys. Keskeistä olisikin tutkia erilaisia kasvuna näkyviä toimia oikeudenmukaisuuden näkökulmasta, kun ekologinen tarina päätyy helposti toistamaan ongelmallisia käsityksiä talouden perusluonteesta. teppo eskelinen

2 Kasvun anatomia 035 alouskasvun yleinen toivottavuus on ollut jonkinlainen teollisen yhteiskunnan suuri konsensus. Toisaalta vaatimus talouden supistamisesta on elänyt vastapoolina jokseenkin yhtä kauan kun talouskasvun käsite on ollut olemassa, joissain kulttuurikritiikin muodoissa tavallaan jo ennen sitä. 1 Keskustelu talouden supistamisesta siirtyilee marginaalin ja tunnustetumman keskustelun välimaastossa. Viime aikoina teema on taas valtavirtaistunut, erityisesti degrowth-liikkeen ansiosta (Victor 2008, Latouche 2010, Ulvila & Pasanen 2010). Kiinnostavaa on, että keskustelu on noussut pintaan taloudellisen taantuman ja epävarmuuden aikana. Näin sitä ei voida mitätöidä banaalilla materialismilla, jonka mukaan kasvutavoitteen kritiikkiä esiintyy ainoastaan taloudellisesti hyvinä aikoina, jolloin siihen on varaa. Talouden supistamista koskeva keskustelu on ennen kaikkea ekologisten huolien motivoimaa. Tämä on hyvin ymmärrettävää, ovathan resurssit, saasteet ja ilmastonmuutos nykypäivän yhteiskunnallisen keskustelun ydintä. Talouden supistamisen vaatimus esitetäänkin lähes poikkeuksetta tässä kontekstissa. Näin se esiintyy vastapoolina kestävän kehityksen politiikalle, joka lanseerattiin 1980-luvun lopulla maailmanjärjestelmän viralliseksi vastaukseksi luonnonresurssien ehtymiseen ja saastumiseen (WCED 1987). Kestävän kehityksen politiikkalinjan ydinkysymys on, minkälaisilla hallinnollisilla toimilla (itsestään selvästi toivottavaksi koettua) kasvua voidaan jatkaa periaatteessa loputtomiin. Talouden supistamisen vaatimus taas nojaa jo 1970-luvulla lanseerattuun kasvun rajat -politiikkaan. Ydinajatus on, että jatkuva tuotannon kasvu on rajallisten luonnonresurssien ja rajallisten saastenielujen puitteissa mahdotonta. Normatiivinen keskustelu talouskasvusta on jäsentynyt pitkälti näiden kantojen väliseksi. Ydinkysymykseksi mielletään, pakottavatko resurssien niukkuus ja saastuminen supistamaan taloutta jollakin aikajänteellä (useimpien arvioiden mukaan erittäin lyhyellä). Suosittu jatkokysymys on ollut, onko taloudellisen kasvun irtikytkentä resurssien kulutuksesta tai ilmastopäästöistä mahdollista. Kestävän kehityksen linjan mukaan se on mahdollista ja talouden supistamislinjan mukaan ei. Näin keskustelun molemmat osapuolet ovat päätyneet tuottamaan yksimielisyyttä siitä, että kasvu on periaatteessa toivottavaa, ongelmana ja erimielisyyden kohteena ovat vain luonnon kasvulle asettamat rajoitukset. Analysoin alla, miksi keskustelun asemoituminen tällä tavoin on ongelmallista ja miksi talouden supistamisen vaatimus kannattaisi muotoilla toisin. Tarkastelen ensin sitä, mitä kasvu it- 1 Viittaan tällä ennen kaikkea gandhilaiseen kulttuurikritiikkiin, jossa teollistuminen on nähty epäsuotavaksi ihmisten moraalisen kehityksen kannalta, ks. esim. Gandhi 2008 [1909].

3 036 Anna Löfström: Kenen leipää syöt II, 2011, 60 x 50 cm, akvarelli paperille.

4 Kasvun anatomia 037 se asiassa tarkoittaa. Siirryn tämän jälkeen tutkimaan taloustieteen metodologisia taustaoletuksia, minkä jälkeen esitän muutamia talouden supistamisen vaatimuksen ongelmakohtia ja mahdollisesti parempia muotoiluja asiaan. mitä kasvu on? ON MYÖS TÄRKEÄÄ HUOMATA, ETTÄ KASVU EI OLE TAPAHTUMA. KASVU ON ABSTRAKTIO JA JÄLKIKÄTEINEN MITTAUSTULOS, JOSSA VALTIONHALLINNON KIRJAN- PITÄJÄT ARVIOIVAT MENNEEN VUODEN TUOTANNON ARVON- LISÄYKSEN MARKKINA-ARVOA. On syytä aloittaa siitä, mitä kasvu itse asiassa tarkoittaa. Standardimääritelmän mukaan kasvu on niukkojen hyödykkeiden lisääntynyttä tuotantoa. Jotkut tarpeelliset asiat ovat runsaasti ja vapaasti saatavilla, esimerkiksi auringonvalo. Jotkut taas ovat niukkoja. Niitä on rajallinen määrä tai jonkun täytyy tuottaa ne. Talouden kasvu on tällaisten niukkojen hyödykkeiden määrän, tai tarkemmin kysynnän määrittämän arvon, lisäystä. Määritelmästä näkyy kuitenkin talouden kasvun eräs ongelma: ei ole ennalta määrättyä, mitkä asiat ovat luonteeltaan runsaita ja mitkä niukkoja. Vapaasti saatavan muuttuminen niukaksi merkitsee yhtä lailla niukkojen asioiden arvon kasvua, vaikka ihmisillä on sen myötä vähemmän materiaalista hyvää saatavilla. Jo Marx analysoi tätä ongelmaa käsitellessään yhteismaiden aitaamista. Erityisesti eläinten laiduntamiseen käytetyt yhteismaat olivat ennen kapitalismia vapaasti käytettävissä eli ne edustivat runsautta - toki niiden käyttöä sääntelivät monenlaiset sosiaaliset koodit. Kapitalismin myötä ne aidattiin yksityisomaisuudeksi eli niistä tuli niukka hyödyke. Kun pääsyä yhteismaille rajoitettiin, maankäytöstä ruvettiin luonnollisesti perimään vuokraa. (Marx 1957 [1867], 24. luku.) Tämän ongelman vuoksi on havainnollisempaa määritellä talouskasvu rahavirtojen lisääntymiseksi kansantaloudessa. Rahavirtojen kasvun syynä on, että taloudessa on eri syistä enemmän potentiaalisesti kannattavaa liiketoimintaa. Osa tällaisesta liiketoiminnasta on aina jostain näkökulmasta toivottavaa ja osa epätoivottavaa. Kasvu onkin kuvaus liian suuresta ja kirjavasta tapahtumien joukosta, jotta sitä voisi arvottaa kategorisesti. Sama pätee luonnollisesti talouden supistumiseen. On myös tärkeää huomata, että kasvu ei ole tapahtuma. Kasvu on abstraktio ja jälkikäteinen mittaustulos, jossa valtionhallinnon kirjanpitäjät arvioivat menneen vuoden tuotannon arvonlisäyksen markkina-arvoa. Vain tapahtumiin on mielekästä suhtautua normatiivisesti: esimerkiksi rakennushanketta on mielekästä kannattaa tai vastustaa. Mittari on sen sijaan jälkikäteinen ja teoreettinen abstraktio tapahtumista. Kovalla pakkasella voi toivoa elohopean nousevan lämpömittarissa, mutta olisi järjetöntä haluta elohopean nousua sen itsensä vuoksi. Toki kylmissään lämpömittaria intensiivisesti tuijottaessa on psykologi-

5 038 sesti ymmärrettävää, että nämä saattavat mennä sekaisin. Yhteiskunnallisista mittareista puhuttaessa virhe on vakavampi, koska abstraktiotaso on korkea. Elohopean nousu kuvaa tapahtumia, jotka ovat hyvin samankaltaisia. Kasvu taas voi johtua hyvinkin erilaisista tapahtumista, joille on yhteistä vain se, että ne näkyvät rahavirtojen kasvuna kansantaloudessa. Kasvun käsite myös abstrahoi näkyvistä sen, mitä on syytä pitää kaikista olennaisimpana: tuotanto- ja valtasuhteet. Samansuuruiset rahavirrat tai jopa samat tavarat voivat syntyä hyvin erilaisissa olosuhteissa. Kasvua ei toisin sanoen tiukasti ottaen ole. On ainoastaan erilaisia tapahtumia, joita voi mitata kasvun abstraktion kautta, poliittista tietoisuutta eri poliittisten toimien ja tulevaisuuden kasvulukujen yhteyksistä sekä tietysti pitkään vallinnut konsensus siitä, että kasvuna näkyvät toimet ovat lähtökohtaisesti myönteisiä. hyvinvointi ja taloustiede Mutta miksi talouden kasvua on totuttu pitämään niin tärkeänä? Tässä yhteydessä on syytä luoda katsaus taloustieteen metodologiaan. Taloustieteen lähtökohtana on nimittäin ennen kaikkea hyvinvointi, ja bruttokansantuotteen on perinteisesti katsottu kuvaavan varsin suoraan hyvinvoinnin tasoa. Bruttokansantuote seurailee kohtuullisesti ostovoimaa, ja ostovoima merkitsee ihmisten kykyä hankkia haluamiaan asioita. Taloustieteellisen 2 hyvinvointiteorian lähtökohta onkin se, että ihmiset aina tietävät mitä haluavat ( tuntevat preferenssinsä ) ja että ihmisten hyvinvointi on yhtä kuin heidän preferenssijärjestystensä maksimaalinen tyydyttyminen (Griffin 1986, 10-11). Ajatus sisältää oletuksia sekä preferensseistä itsestään että markkinoista. Ensinnäkin preferenssien oletetaan olevan ihmisen täysin tuntemia, niin että jokainen osaa aina järjestää preferenssinsä, hänellä ei ole epäselvyyttä lyhyen ja pitkän aikavälin preferensseistään, ja hän tuntee aina relevantit keinot preferenssiensä tyydytykseen (Hausman & MacPherson 1996, luku 5.2; Wolff & Resnick 1987, luku 2.B.3). Toiseksi preferenssit ovat aina yksilöllisiä ja sosiaalisiin suhteisiin viittaamattomia, ne voidaan tyydyttää täydellisesti markkinavaihdon avulla, ja täydelliset markkinat tuottavat optimaalisesti preferenssien tyydytystä. Taloustieteessä ei teoretisoida talouden ulkopuolista sosiaalista ja ekologista todellisuutta hyvinvoinnin näkökulmasta, vaan kiinnitetään huomiota ainoastaan tuotettuihin hyödykkeisiin. Tuotetut hyödykkeet taas ajatellaan hyödykkeen käsitteen implikoimalla tavalla aina hyvinvointia lisääviksi: niistä ulosmitataan utiliteetteja. Toisin sanoen hyödykkeessä ajatellaan olevan potentiaalinen hyöty, joka siirtyy lisäämään kuluttajan hyvinvointia kulutustapahtuman myötä. Teorian taustaoletusten puutteet ja ongelmat ovat varsin ilmeisiä. Ihmisen hyvinvointi riippuu tosiasiassa monista subjektiivisiin preferensseihin palautumattomista sosiaalisista ja yhteiskunnallisista tekijöistä. Hyvinvointi ei 2 Puhun taloustieteestä, mutta tarkemmin tarkoitan uusklassista taloustiedettä. Monissa marginaalisemmissa taloustieteen suuntauksissa asia teoretisoidaan toisin ja järkevämmin. Uusklassinen taloustiede on kuitenkin hyvin hallitseva suuntaus.

6 Kasvun anatomia 039 VAURAIDEN YHTEISKUNTIEN KONTEKSTISSA UUDEN MARKKINAPREFERENSSIN TYYDYTTYMÄTTÄ JÄÄMINEN EI VÄLTTÄMÄTTÄ OLE NIINKÄÄN HAITAKSI IHMISEN HYVINVOINNILLE, VAAN PIKEMMIN TRIVIAALIMMAN HARMITUKSEN LÄHDE. esimerkiksi tyhjene ihmisen mahdollisuuksiin kuluttajana, vaan kokemukset tuottajana (työn tekemisen ehdot) voivat olla paljon tärkeämpiä käyttäväthän ihmiset yleensä huomattavasti enemmän aikaa työn tekemiseen kuin kuluttamiseen tai edes kulutushyödykkeistä nauttimiseen. Lisäksi erityisesti varakkaissa yhteiskunnissa hyvinvoinnin tekijät ovat monimutkaisempia kuin markkinavaihdon käsitteistö olettaa. Ajatus kulutusmahdollisuuksien lisääntymisestä hyvinvoinnin keskeisenä tekijänä on syntynyt yhteiskunnallisessa tilanteessa, jossa perustarpeiden tyydyttyminen oli aito haaste ja materiaalinen puute oli yleinen ilmiö (Achterhuis 1993, Galbraith 1999 [1958]). Vauraiden yhteiskuntien kontekstissa uuden markkinapreferenssin tyydyttymättä jääminen ei välttämättä ole niinkään haitaksi ihmisen hyvinvoinnille, vaan pikemmin triviaalimman harmituksen lähde. Uskottavampi hyvinvointiteoria huomioisi ihmisen roolit kuluttajaroolia laajemmin, tunnistaisi tiettyjä preferensseistä riippumattomia perustarpeita, näkisi taloudellisen vaihdon sopivissa yhteiskunnallisissa puitteissa ja laajentaisi käsitystä hyvinvoinnista ottaen mukaan esimerkiksi sellaisia käsitteitä kuten itseilmaisu, leikki tai terveys (esim. Nussbaum, 2000; luku 1.IV; Sen 1993). Keskustelu siitä, onko taloutta mahdollista kasvattaa ekologisten rajojen tullessa vastaan, sisältää uskottavamman hyvinvointiteorian tarpeen näkökulmasta kaksikin ongelmallista ajatusta. Ensinnäkin talouden kasvu näyttäytyy periaatteessa aina toivottavana sen hyvinvointivaikutusten vuoksi miksi muuten irtikytkennästä puhuttaisiin niin innokkaasti ja miksi muuten talouden supistamisen vaatimus nojaisi niin vahvasti irtikytkennän mahdottomuuteen? Toiseksi ekologisista rajoista puhutaan tekijänä, joka pakottaa ihmiset tinkimään hyvinvoinnistaan. On kuitenkin täysin eri asia vähentää ostovoimaansa kuin tinkiä hyvinvoinnistaan. Miksi hyvinvoinnista tinkimistä pitäisi odottaa keneltäkään? hyötyjen ja haittojen jakaminen Taloutta kasvattavat prosessit tuottavat ovat aina tuottaneet ja tulevat aina tuottamaan sekä hyötyä että haittaa. Useimmiten se, että tuotantoa on ja sitä lisätään, on merkki siitä, että hyödyt koetaan suuremmiksi. Toisinaan tällainen hyötyjen ja haittojen vertailu ilmaistaan hyvinkin suoraan, esimerkkinä paperikaupunkilaisten tapa kuitata tehtaiden epämiellyttävä haju rahan hajuna. Kun tuotannon hyödyt ovat haittoja merkittävämpiä, primitiivisyysromantiikka tuotantoa kasvattavien prosessien haittoihin vetoamalla ei ole perusteltua. Globaalissa maailman-

7 040 Anna Löfström: Punainen yö, 2012, 55 x 55 cm, akvarelli ja sumi-muste paperille. järjestelmässä on kuitenkin entistä helpompaa siirtää haittoja maantieteellisesti. Haitta ei lakkaa olemasta siksi, ettei siitä joudu kärsimään itse. Tuotannon ja tuotantoketjun ekologinen jälki painautuu aina jonnekin, ja resurssien käytön ja saastumisen kiihtyessä sitä painetaan entistä kovemmalla kädellä kauas kulutuspaikasta. Poliittisen talouden ja politiikan ydin on distribuution, eli jakamisen, logiikassa. Havainto siitä, että talous tuottaa sekä hyötyjä että haittoja on ekologisen kriisin kehystyksenä kiinnostava siksi, että kysymys distribuutiosta muuttuu akuutimmaksi. Tämä ei johdu siitä, että kasvun rajojen sisällä olisi jaettava hyvinvointia, vaan siitä, että ekologisen kriisin myötä tuotannon haitat tulevat entistä suuremmiksi ja niitä py-

8 Kasvun anatomia 041 ritään jakamaan entistä epäoikeudenmukaisemmin. Taloustieteellä on yllämainituista metodologisista syistä vaikeuksia käsitellä haittojen tuotantoa, mutta erityisen hankalaa on haittojen jakamisen käsittely olkoonkin että taloudellistettuja ulkoisvaikutuksia voidaan käsitellä jonkinlaisena negatiivisena hyödykkeenä. Teoria markkinoilla vaihdettavien hyödykkeiden arvon kasvun automaattisesta hyvinvointivaikutuksesta sisältää oletuksen, jonka mukaan taloutta kasvattamalla tuotetaan laskettavissa oleva määrä hyvää. Ajatuksen mukaan tilanne, jossa henkilöillä A ja B on 3 rahayksikköä, on aina huonompi kuin sellainen jossa henkilöllä A on 3 yksikköä ja B:llä 5 kokonaishyvinvointi on kasvanut. Tämä ideologinen käsitys peittää näkyvistä paitsi haittojen jakautumisen, myös sen, että raha ei koskaan ole hyödyke, vaan yhteiskunnallinen valtasuhde. 3 Raha määrittää, minkälaisilla ehdoilla yhteiskunnassa voi toimia, miten olemassaolevat hyödykkeet ja varallisuudet jakautuvat, ja mitä taloudellisia vaateita voi muille yhteiskunnan jäsenille esittää. Hyödykkeet eivät ole toisilta pois, muuten kuin distribuutiomielessä. Jos naapurilla on kymmenen kirjaa ja sinulla kolme, tilanteesi kirjojen suhteen on aivan yhtä hyvä kuin tilanne, jossa naapurilla on sata kirjaa ja sinulla kolme. Ongelma herää vasta, kun rajallinen määrä kirjoja pitäisi jakaa. Raha sen sijaan määrittää ihmisten asemia ja sitä, miten eri ihmisten tekemän työn arvo suhtautuu toisiin. Raha on toisten velkaa rahan omistajalle, ja RAHATALOUDELLISTEN SUHTEIDEN LISÄÄNTYMISESSÄ ON MYÖS AINA KYSE TALOUDELLISEN ELÄMÄNPIIRIN JA MUIDEN ELÄMÄNPIIRIEN VÄLISESTÄ NEUVOTTELUSTA. YHTEISMAIDEN AITAAMISEN TAPAUS NÄYTTI, MITEN RAHATALOUDELLISET SUHTEET VOIVAT LISÄÄNTYÄ NIIN, ETTÄ IHMISTEN ENEMMISTÖ KÖYHTYY. ihmisten välisissä taloudellisissa suhteissa juuri sillä on väliä, paljonko toiset ovat velkaa. Rahatalouden kasvaessa rahatalouden määrittämät hierarkiat kasvavat. On tärkeää huomata, että numeromääräinen tulojen ja varallisuuden kasvu ei kerro vielä mitään ihmisen yhteiskunnallisesta asemasta, toimintamahdollisuuksista tai hyvinvoinnista. Usein ne kyllä ovat varsin luotettavia indikaattoreita. Rahataloudellisten suhteiden lisääntymisessä on myös aina kyse taloudellisen elämänpiirin ja muiden elämänpiirien välisestä neuvottelusta. Yhteismaiden aitaamisen tapaus näytti, miten rahataloudelliset suhteet voivat lisääntyä niin, että ihmisten enemmistö köyhtyy. Voittomotiiviin ja rahataloudellisten suhteiden kasvuun liittyvä haitta ei tällöin siis ole saastuminen vaan köyhtyminen. Tämä on hyödykenäkökulmasta ja myös alussa kuvatun ekologisen tarinan näkökulmasta outo ajatus, mutta kapitalismin ekspansiota tutkittaessa hyvinkin tavallista. Esimerkiksi Intiassa nälkäänäkevien mää- 3 Rahan hyödyketeorian ja valtateorian vertailusta ks. esim. Ingham 2004, Auvinen 2010.

9 042 rä on lisääntynyt samaan aikaan kun sadat miljoonat ihmiset ovat ylittäneet köyhyysrajan: valtavalla joukolla ihmisiä on enemmän rahaa kuin ennen, mutta sitäkin enemmän he tarvitsevat rahaa asioihin, jotka olivat aiemmin ilmaiseksi saatavilla (maa, siemenvilja, koulutus, terveydenhuolto ja niin edespäin) (Tammilehto 2003, Mehta 2005). Kasvun ongelman jäsentäminen ensi sijassa ekologisten rajojen ongelmana johtaa myös siihen, että aineeton kasvu alkaa näyttää lähtökohtaisesti toivottavalta. Kuitenkin aineeton kasvu voi olla hyvinvoinnin näkökulmasta harmillista siinä missä materiaalinen kasvukin, kuten mainitusta Intian esimerkistä käy ilmi. Sekä materiaalinen että aineeton kasvu ovat yhteiskunnan muokkaamisen mekanismeja, joissa muutetaan fyysistä ja kulttuurista todellisuutta ja neuvotellaan valtasuhteita omistamisen ja rahatalouden kentillä. Kuten todettua, talouden kasvuna näkyvistä prosesseista on aina sekä hyötyä että haittaa. Ekologinen narratiivi pakottaa tarpeettoman normatiivisen eron aineellisen ja aineettoman kasvun väliin. kasvun rajat Ekologisen tarinan mukaan kasvu siis tuottaa hyvinvointia, mutta koska elämme rajallisella planeetalla, meidän täytyy rajata talouskasvu luonnon ON MYÖS KYSEENALAISTA, ONKO TALOUSKASVULLA TODELLA RAJAA kantokyvyn sanelemiin rajoihin. Tätä ajatusta kutsutaan toisinaan kasvupolitiikan mahdottomuuskritiikiksi (Sutcliffe 1999). Jatkuvaa kasvua pidetään periaatteessa toivottavana, mutta valitettavasti mahdottomana. Ihmisten intressien ja luonnon asettamien rajojen asettaminen vastakkain kasvunarratiivissa ylläpitää paitsi ajatusta kasvun periaatteellisesta toivottavuudesta, myös käsitystä ihmisten jaetusta intressistä. Toki maailmaa empiirisesti katsomalla näyttää helposti siltä, että ihmiskunta haalii hyvinvointia kollektiivisella pyrkimyksellä kasvattaa globaalia bruttokansantuotetta, ja luonto asettaa jonkinlaisia rajoja tälle toiminnalle. Toki osa luonnonvaroista on uusiutumattomia ja toki ilmastopäästöjä olisi pitänyt alkaa hillitä jo rajusti. Ihmiskunta, ja jokainen poliittinen yhteisö, kuitenkin muodostuu keskenään ristiriitaisista intresseistä. Kasvu ei ole ihmiskunnan yhteinen tavoite, vaan eräs jälkikäteinen mittaustulos niistä kompromisseista, joita taloudellis-poliittiset prosessit ovat tuottaneet. On myös kyseenalaista, onko talouskasvulla todella rajaa. Jos kasvulla olisi raja jossain pakottavassa mielessä, ei siitä olisi erityistä syytä välittää muuten kuin kenties varautumissyistä: pakottavasta rajasta ei pääse yli vaikka yrittäisi. Talouskasvun rajat eivät olekaan ensi sijassa ekologisia, vaan taakkojen distribuutioon liittyviä. Kasvuna näkyvien prosessien kiistattomien hyötyjen lisäksi haitat alkavat kasvaa, kunnes jossain pisteessä ne pakottavat kysymään, kannattaako näitä prosesseja enää pitää yllä. Saastuminen tuhoaa elinkeinoja. Rahatalouden alaa on pakko laajentaa myös alueille, joi-

10 Kasvun anatomia 043 TALOUSKASVUN RAJAT EIVÄT OLEKAAN ENSI SIJASSA EKOLOGISIA, VAAN TAAKKOJEN DISTRIBUUTIOON LIITTYVIÄ. den olisi toivottavaa toimia eri logiikalla esimerkiksi yhteistyön ja yhteisomistuksen logiikalla. Resurssien ja saastenielujen ehtyminen tuottaa entistä enemmän äärimmäisiä sääilmiöitä, pakkomuuttoja, romahtaneita kalakantoja, riistotyötä ja niin edespäin. Fyysinen elintila sekä maaseudulla että kaupunkislummeissa kaventuu, eritoten kehitysmaissa. Ekologisen kriisin syventyessä tällaisia haittoja nähdään enemmän. Mutta ei se tarkoita, etteikö teollista tuotantoa voisi lisätä vielä hyvinkin paljon. On puhtaasti poliittinen kysymys, miten haitoista pääasiallisen vahingon kantavat tahot suostutellaan tai pakotetaan kantamaan nämä haitat. Kategorisesti kasvuun sitoutuneessa politiikassa on piirteitä, jotka ovat epätoivottavia. Mutta ne eivät ole epätoivottavia siksi, että ne edustaisivat mahdotonta rajojen ylittämistä, vaan siksi, että ne ovat globaalisti epäoikeudenmukaisia. Hyötyjen ja haittojen punnitseminen ei valitettavasti koskaan ole oikeudenmukaista, vaan paremmassa valta-asemassa olevien intressit painavat enemmän. Eritoten kehitysmaissa kovaan kasvuun pyrkiminen on paitsi joillekin merkki köyhyydestä nousemisesta, myös useiden ihmisryhmien huolenaihe. Tämä ei tarkoita, että köyhyyttä, perinnettä tai agraariyhteiskuntaa tulisi romantisoida. Pikemmin kyse on siitä, että kasvun haitat kasaantuvat poliittisesti puolustuskyvyttömille. Useimmiten hyötyjen ja haittojen objektiivinen vertailu on mahdotonta. Kuitenkin varsin usein niiden suhteellinen painoarvo tuntuu intuitiivisesti varsin selvältä. On mahdotonta verrata objektiivisesti esimerkiksi uraanikaivosten tieltä häädettyjen ja kaivosten takia terveytensä menettävien ihmisten kärsimyksiä hyötyihin, joita ydinsähkön tietty kilpailuetu tuo jonkun markkina-alueen asukkaille. Vaikuttaa silti varsin selvältä, että uhraukset ovat kohtuuttomia hyötyihin nähden. Kasvupolitiikka tuottaa siis huomattavia oikeudenmukaisuusongelmia. Nämä ovat nimenomaan sukupolvien sisäisiä ristiriitoja. Sukupolven sisäiset ristiriidat ovat ensisijaisia oikeudenmukaisuusongelmia, koska ekologinen tuho ei ole koskemassa ensi sijassa lapsiamme, vaan ihmisiä toisella puolella maapalloa ja heidän jälkeläisiään. Järjestelmä on organisoitu niin hyvin, että lapsemme ovat turvassa, ellei täysromahdusta koeta. Vain moraalinen hinta kasvaa. Kasvu ei ole ylipäänsä edellytys sille, että kasvun hedelmiä voidaan ruveta joskus tulevaisuudessa jakamaan tasaisemmin, toisin kuin perinteinen trickle-down-narratiivi esittää. Päinvastoin kohtuullisen tasa-arvon (poliittisen, taloudellisen) täytyy vallita ensin, jotta tuotannon ja rahatalouden kasvu näkyisi koko yhteiskunnan näkökulmasta toivottavana ilmiönä. Tämä on tärkeää ennen kaikkea siksi, että kasvua usein perustellaan köyhien asialla. Toki tuotannon kasvu voi olla hyödyksi köyhille ja historiassa se on tietysti usein ollutkin, mutta tänä päivänä päinvastaisen riskit ovat suuremmat. Marginalisoi-

11 044 Anna Löfström: Kultakutri, 2012, 55 x 55 cm, akvarelli, sumi-muste ja lyöntimetalli paperille. duista ihmisryhmistä puhuttaessa tasa-arvoa painottava politiikka on välttämätöntä. uusliberalismi ja kasvu Kasvukritiikissä päädytään myös hämmentävän usein toistamaan käsitystä, jonka mukaan sääntelemättömämpi talous kasvaa nopeammin. Usein kuullun ekologisen kritiikin mukaan keynesiläinen kasvutalous oli juuri kasvutendenssinsä mukaan syvästi ongelmallinen, mutta uusliberalismin myönnetään olevan vielä ongelmallisempaa. Niinpä päädytään herkästi ajatukseen, jonka mukaan uusliberalismin ongelma on talouden entistä kovempi kasvattaminen. Uusliberaali politiikka on usein ympäristölle erittäin vahingollista, koska uusliberalismiin kuuluu luonnonvaroihin investoivien yritysten vastuiden väheneminen (Gallagher et al. 2008). On kuitenkin virheellistä väittää, että mahdollisimman sääntelemätön kapitalismi tuottaisi maksimaalista kas-

12 Kasvun anatomia 045 NÄYTTÄÄ SILTÄ, ETTÄ TALOUS KASVAA NOPEIMMIN PIKEMMIN SELLAISISSA OLOSUHTEISSA, JOISSA ERITYISESTI RAHOITUSMARKKINAT OVAT TEHOKKAASTI SÄÄDELTYJÄ, TULONJAKO SUHTEELLISEN TASAISTA JA TYÖNTEKIJÖIDEN SUHTEELLISEN VAHVA NEUVOTTELUASEMA TAKAA OSTOVOIMAN KASVUN. vua, ja yhdistää näin talouskasvu ja tuloerot. Tällöin nimittäin hyväksytään uusliberaali faktaväite, jonka mukaan vapaa markkinatalous on tehokkain tapa kasvattaa BKT:tä, vaikka faktaväitteestä päädytäänkin eri suosituksiin. Uusliberaali taloustiede on kyllä pyrkinyt esittämään taloudellisen kasvun ja vapauden yhteyttä ahkerasti, mutta empiirinen evidenssi puhuu vastakkaista. Näyttää siltä, että talous kasvaa nopeimmin pikemmin sellaisissa olosuhteissa, joissa erityisesti rahoitusmarkkinat ovat tehokkaasti säädeltyjä, tulonjako suhteellisen tasaista ja työntekijöiden suhteellisen vahva neuvotteluasema takaa ostovoiman kasvun. 4 Kasvukritiikiltä on paitsi empiirisesti virheellistä, myös poliittisesti ongelmallista toistaa tätä uusliberaalia käsitystä. Suhtautumisessa kasvupolitiikkaan on kyse aidosta dilemmasta: yhteiskunnallista tasa-arvoa lisäävät toimet tuottavat hyvin rahataloudellista kasvua tai ovat vähintäänkin tuottaneet tähän mennessä tunnetuissa kapitalismin versioissa. Suurten tuloerojen yhteiskunnat ovat tyypillisesti heikon kysynnän, spekulaation ja tuotannottomien voittojen yhteiskuntia. Kasvu on merkki siitä, että kapitalismissa mahdolliset varallisuuden ja vallan distribuutiot on tehty kohtuullisesti. Kapitalismin ydinmotiivi ei ole kasvu vaan voitto, ja voiton maksimointi lopettaa kasvun äkkiä. Se onnistuu parhaiten esimerkiksi spekulatiivisilla rahamarkkinoilla, ja rahamarkkinavoittoja maksimoiva talousjärjestelmä kanavoi huonosti rahaa tuotannollisiin investointeihin. Pääomien tehokas kanavointi tuotantoon on kasvun edellytys ja kaikkea muuta kuin itsestäänselvyys. Kasvukritiikki epäonnistuu, jos se nojaa uskomukseen, että kapitalistinen talous pyrkii pohjimmiltaan kasvuun. Usein voittojen sivutuotteena syntyy kasvua, ja talouspolitiikan pitkäaikainen tavoite on tämän sivutuotteen maksimointi. Voittojen tuottamisessa tarvitaan kasvua lähinnä silloin, kun kasvu merkitsee talouden alan laajenemista, toisin sanoen yhteiskäytön piiriin kuuluvien aineellisten tai kulttuuristen resurssien rahataloudellistamista. Kasvun supistumisen vaatimus onkin sellaisenaan ongelmallinen juuri siitä syystä, että uusliberaali talouspolitiikka tuottaa jonkinlaista perverssiä 4 Asiaa voi todentaa kahdella tavalla. Voidaan katsoa yksittäisiä valtioita, joista yleensä epätasa-arvoisissa talous kasvaa hitaammin kuin tasa-arvoisemmissa (Benabou 1997, Berg & Ostry 2011). Toisaalta voidaan katsoa globaalilla tasolla sääntelytrendien aiheuttamia muutoksia. Säännellyn talouden kausi luvuilla oli kovan kasvun aikaa, rahoitusmarkkinoiden vapauttamisen myötä talouden kasvun globaali vauhti heikkeni 1980-luvulla. Molemmilla tavoilla voidaan argumentti osoittaa suhteellisen vahvasti. On kuitenkin pidettävä mielessä, että tällaisista poliittis-tilastollisista yhteyksistä puhuttaessa syy-seuraussuhteet ovat välttämättä epäselviä, vaihtuvia muuttujia valtava määrä ja abstraktiotaso korkea, joten todistamisesta puhumiseen on suhtauduttava varovaisesti. Hyvä populaari esitys sääntelemättömän talouden myyteistä on Chang 2012.

13 046 KASVUKRITIIKKI EPÄONNISTUU, JOS SE NOJAA USKOMUKSEEN, ETTÄ KAPITALISTINEN TALOUS PYRKII POHJIMMILTAAN KASVUUN. degrowth-taloutta: taloudellista tuotantoa todella on vähemmän kuin sitä olisi kysynnänsääntelypolitiikkaa noudattamalla. Samalla vapaasti käytettävissä olevat asiat pyritään kutistamaan minimiin (mikä näkyy esimerkiksi yritysten oikeuksissa aineettomaan omaisuuteen ), tulot ja varallisuus polarisoituvat äärimmilleen, ja koko järjestelmä on äärimmäisen epävakaa. Myös resurssien käytön rajoittamiseen uusliberalismi tarjoaa jonkinlaisen perverssin ratkaisun: resursseja todella käytetään vähemmän, mikäli niihin kohdistuu rajua hintoja nostavaa spekulaatiota. Sosiaalinen lasku on tässäkin tapauksessa valtavan suuri. Esimerkiksi muutama vuosi sitten nälänhätä lisääntyi useissa kehitysmaissa ja eskaloitui ruokamellakoiksi asti, kun perusruokatarvikkeiden hinnat olivat nousseet spekulaation vuoksi. lopuksi Olen tässä artikkelissa pyrkinyt kuvaamaan niitä poliittisia ongelmia, joita syntyy kun kasvun ongelma kehystetään puhtaasti ekologisena ongelmana. Tällöin kasvu päädytään kuvaamaan samansuuntaisesti kuin uusklassisessa taloustieteessä, tai ainakin uusklassisen taloustieteen käsityksiä kyseenalaistamatta. Kasvu näyttäytyy hyvinvointia kasvattavana projektina, jota rajoittavat valitettavat ja ihmisten intresseille ulkoiset ekologiset rajat. Kuitenkin juuri hyvinvoinnin käsittely taloustieteen käsitystä uskottavammin olisi keskeistä. Kasvu on lopulta vain eräs yhteiskunnallinen mittari, eikä kovin kiinnostava muuten kuin eräänä kuvauksena yhteiskunnan kyvystä kanavoida kollektiivisen voittomotiivin seurauksia tuotantoon. Kapitalismin dynamiikan ja sen ohjaamismahdollisuuksien kuvaajana voittomotiivi on paljon osuvampi. Yhteiskunnallisena tavoitteena taas hyvinvointi on huomattavasti relevantimpi. Hyvinvoinnin kasvun edellytyksenä ei ole (välttämättä) ostovoiman kasvu. Paljon keskeisempää olisi puolustaa julkisesti tuotettuja yhteishyviä ja sosiaalisia resursseja sekä kehittää hyvinvointia koko elämässä, työelämä mukaan lukien. Kasvua sinänsä tärkeämpiä ovat hyödyt ja haitat, joita tulisi katsoa suoraan : miten hyödyt ja haitat jakautuvat ja milloin haitat ovat sietämättömiä. Keskeistä on huomata, että hyötyjen ja haittojen vertailut ovat aina valtapainotettuja : toisten ihmisten intressit painavat enemmän. Kyse on ennen kaikkea siitä, millä ehdoilla taloudellisten voittojen tuotanto hyväksytään. Lisääntyviä ja kasautuvia haittoja kantavien ihmisryhmien puolustaminen on tärkeä poliittinen kysymys. Suurin osa näistä ihmisistä asuu kehitysmaissa, joten he eivät ole välittömässä näköpiirissämme tarkoituksella. Vasta valta-asemien kohtuullisten jakautumien olosuhteissa eri kasvua tuottavien prosessien toivottavuudesta voitaisiin puhua rehellisesti. Kirjoittaja on yliopistonlehtori Itä-Suomen yliopiston yhteiskuntatieteiden laitoksella.

14 Kasvun anatomia 047 lähteet Achterhuis, Hans (1993) Scarcity and Sustainability. Teoksessa Wolfgang Sachs (ed.) Global ecology. A new Arena of Political Conflict. Zed Books, Lontoo. Auvinen, Tero (2010) On money. Lapland University press, Rovaniemi. Benabou, Ronald (1997) Inequality and Growth. NBER Working Paper National Bureau of Economic Research, Cambridge MA. Berg, Andrew & Ostry, Jonathan (2011) Equality and Efficiency. Finance and Development vol. 48, no 3. Chang, Ha-Joon (2012) 23 tosiasiaa kapitalismista. Into Kustannus, Helsinki. Galbraith, John Kenneth (1999 [1958]): The affluent Society. Penguin Books, Lontoo. Gallargher, Kevin et al. (eds.) (2008) Foreign Investment and Sustainable Development. Lessons from the Americas. Working Group on Development and the Environment in the Americas. Heinrich Böll Foundation North America, Washington DC. Gandhi, Mohandas (2008) Vapaudesta Hind Swaraj. Into Kustannus, Helsinki. Englanninkielinen alkuteos Griffin, James (1986) Well-Being. Its Meaning, Measurement and moral Importance. Clarendon Press, Oxford. Hausman, Daniel & McPherson, Michael (2006) Economic Analysis, Moral Philosophy and Public Policy. 2 nd edition. Cambridge University Press, Cambridge ym. Ingham, Geoffrey (2004) The Nature of Money. Polity Press, Cambridge. Latouche, Serge (2010) Jäähyväiset kasvulle. Like Kustannus, Helsinki Marx, Karl (1957) Pääoma. Kansantaloustieteen arvostelua. Ensimmäinen osa. Karjalan ASNT:n valtion kustannusliike, Petroskoi. Saksankielinen alkuteos Mehta, Jaya (2005) Poverty in India. Teoksessa The Alternative Survey Group: India. Alternative Economic Survey Zed Books, Lontoo. Nussbaum, Martha (2000) Women and Human Development. The Capabilities Approach. Cambridge University Press, Cambridge. Sen, Amartya (1993) Capability and Well-Being. Teoksessa Martha Nussbaum & Amartya Sen (eds) The Quality of Life. Oxford University Press India, New Delhi. Sutcliffe, Bob (1999) The Place of Development in Theories of Imperialism and Globalization. Teoksessa Ronaldo Munck & Denis O Hearn (eds) Critical Development Theory. Contributions to a New Paradigm. Zed Books, Lontoo. Tammilehto, Olli (2003) Yhden taalan kysymys. Globalisaatio ja köyhyyskiista. Like Kustannus, Helsinki. Ulvila, Marko & Pasanen, Jarna (2010) Vihreä uusjako. Fossiilikapitalismista vapauteen. Like Kustannus, Helsinki. Victor, Peter (2008) Managing without Growth. Slower by Design, not Disaster. Edward Elgar, Cheltenham. Wolff, Richard & Resnick, Stephen (1987) Economics. Marxian versus Neoclassical. The Johns Hopkins University Press, Baltimore MD World Commission on Environment and Development [WCED] (1987) Our common Future. Oxford University Press, Oxford.

15 048 NÄKÖKULMA 12 tietä oikeudenmukaisempaan talouteen kasvun tuolla puolen alexis j. passadakis & matthias schmelzer