Tarvitseeko maahanmuuttaja kulttuuriperintöopetusta?

Transkriptio

1 Tarvitseeko maahanmuuttaja kulttuuriperintöopetusta? helena korpela, erityisopettaja, suomi toisena kielenä -opettaja, mikkolan koulu Otsikko Tarvitseeko maahanmuuttaja kulttuuriperintöopetusta? herättää jo kysymysmuotonsa vuoksi vastakysymyksiä ja vastaväitteitä. Teema on selvästikin ajankohtainen, ja otsikko siinä suhteessa hedelmällinen. Onko siis epäselvää, tarvitseeko maahanmuuttaja kulttuuriperintöopetusta? Vai onko kysymys siitä, että asia kaipaa pohdintaa, käsitteet avaamista ja teema provosoiviakin kysymyksiä keskustelun käymiseksi? maahanmuuttaja, uussuomalainen vai jotain aivan muuta? Keitä ovat ne maahanmuuttajat, joiden mahdollinen kulttuuriperintöopetus on tarpeellista? Käytämme edelleen maahanmuuttaja -sanaa jonkinlaisena yleisterminä, eriytymättömänä viittauksena monenlaisiin ihmisiin ja ilmiöihin, eräänlaisena paremman puutteessa -käsitteenä. Kuvaavaa on oman työnimikkeeni muuttuminen parinkymmenen vuoden aikana. Työni sisältö ei juuri ole olennaisesti muuttunut, mutta olen aloittanut pakolaisopettajana, ollut sitten ulko- tai vierasmaalaisten opettaja, minkä jälkeen minusta tuli maahanmuuttajaopettaja. Nykyisin työskentelen oman näkemykseni mukaan eri kieli- ja kulttuuriryhmien tai eri kieli- ja kulttuuritaustaisten oppilaiden opettajana. Työnimikkeeni muuttuminen kertoo myös suomalaisen yhteiskunnan suhteen muuttumisesta maahanmuuttoon ja kansallisiin vähemmistöihin. Vieraasta on tullut osa suomalaista yhteiskuntaa. Maahanmuuttaja -käsitettä on pohdittu monissa yhteyksissä, ja sen ongelmallisuus on tunnettu. Suomeen tulee edelleenkin maahanmuuttajia, jotka mahdollisesti asuvat täällä jonkin aikaa ja muuttavat sitten pois. He ovat selkeästi maahanmuuttajia. Jotkin maahanmuuttajat tulevat Suomeen eri syistä ja jäävät tänne pysyvästi. Heistä tai niistä uusista kielellisistä ja kulttuurisista ryhmistä, joihin he haluavat kuulua, tulee vähitellen suomalaisia vähemmistöjä. Sekä yksilöiden että ryhmien muutoksen aika vaihtelee sekä subjektiivisista että yhteiskunnallisista syistä. Usein ensimmäinen uuteen maahan muuttanut sukupolvi tuntee olevansa vahvasti kiinni vanhassa kasvuympäristössään ja on eri tavoin kotoutunut uuteen yhteiskuntaan. Myös yhteiskunnan sopeutuminen uusien vähemmistöryhmien syntyyn ja niiden hyväksyminen osaksi muuttuvaa suomalaista yhteisöä vie aikaa. Toisen sukupolven maa- 20

2 hanmuuttajataustaisilla ihmisillä on luonnollisesti usein vanhempiaan tiiviimmät siteet maahan, jossa he ovat syntyneet ja kasvaneet, mutta heillä on silti ainakin lähipiirissään myös elementtejä toisesta kieli- ja kulttuuripiiristä. Joskus käytetään käsitettä uussuomalainen, joka kuvaa kahta puolta henkilön identiteetistä: hän on suomalainen, mutta hän tai hänen lähipiirinsä on muuttanut melko äskettäin Suomeen. Mielestäni tästä käsitteestä jää kuitenkin pois jotain olennaista, joka joissakin yhteyksissä kuvaa henkilöä ja hänen Suomelle tuomaansa pääomaa: kieli, kulttuuritausta. Useimmat suomenruotsalaiset pitävät itseään varmasti suomalaisina joka suhteessa, mutta haluavat myös nostaa esille itselleen tärkeän piirteen, äidinkielen, ja siksi käyttävät joissakin yhteyksissä suomenruotsalainen -käsitettä. Samoin saamelaiset ovat varmasti suomalaisia, mutta myös saamelaisia: heille tärkeä taustakulttuuri on erilainen, mahdollisesti myös äidinkieli. Näistä syistä voitaisiin mielestäni käyttää käsitteitä suomenkurdi, suomenvenäläinen tai suomensomali silloin, kun halutaan käsitellä erityisesti suomalaisia vähemmistöjä tai henkilöitä, joilla on tällainen kulttuurinen tausta. Otsikon kysymys muuttuisi silloin uudeksi: Tarvitsevatko Suomen vähemmistöt suomenvietnamilaiset, suomenruotsalaiset, suomenarabit kulttuuriperintöopetusta? Jäljelle jäisi toki myös kysymys: Tarvitsevatko maahanmuuttajat lyhytaikaisesti Suomeen tulleet ihmiset kulttuuriperintöopetusta? Asia on pohdinnan arvoinen, mutta vaatisi toisen foorumin. Tätä kysymystä pohdittaneen esimerkiksi Suomeen nyt perustettavan Eurooppa-koulun opetusta suunniteltaessa. kenen kulttuuriperintö? Otsikosta nousee myös kysymys, mitä tarkoitetaan kulttuuriperinnöllä tässä yhteydessä. Kenen, minkä ryhmän, millainen kulttuuriperintö? Tarkoitetaanko kulttuuriperinnön erilaisia osa-alueita, kuten kirjallisuutta, musiikkia, tanssia, arkkitehtuuria, kansanperinnettä? Tässä yhteydessä lienee olennaista, minkä ryhmän perinnöstä puhutaan. Onko suomalainen kulttuuriperintö kantasuomalaisen enemmistöyhteiskunnan kielellistä ja kulttuurista perintöä? Onko kyseessä suomenkielisten kantasuomalaisten perintö, vai otetaanko mukaan suomenruotsalaiset? Vai vielä saamelaisetkin? Onkin siis kysyttävä, mitä kuuluu suomalaiseen kulttuuriperintöön? Tai toisenlaisella tarkastelutavalla: onko Suomi kulttuurisesti homogeeninen ja monoliittinen? Voidaan myös kysyä, mitä kuuluu kulttuurisesti moninaisen Suomen kulttuuriseen perintöön? 21

3 22

4 Vantaalaisilla albanian-, kurdin-, somalin- ja venäjänkielen opettajilla sekä suomi toisena kielenä -opettajilla oli vuosina yhteinen hanke Suomen Kansallisoopperan kanssa. Hankkeen tarkoituksena oli antaa näiden kieliryhmien oppilaille mahdollisuus tutustua Kansallisoopperaan; niin taloon, eri työntekijäryhmiin kuin oopperaan taidemuotona. Kansallisoopperan työntekijät saivat puolestaan tietoa siitä, miten eri kieli- ja kulttuuritaustaiset oppilaat näkevät oopperan omin silmin, omista taustoistaan käsin. Hankkeen aikana yli sata lasta ja nuorta kävi ooppera- ja balettiesityksissä sekä tutustui oopperatalon kulissientakaisiin ihmeellisyyksiin. Ryhmien keskuudesta muodostettiin toimittajajoukko, joka haastatteli oopperan työntekijöitä ja tuotti kaksikieliset esitteet Kansallisoopperasta. Kuvassa venäjä-suomi -esitteen kansi, jonka kuvan on piirtänyt Hevoshaan koulun 6. luokan oppilas Ksenia Ivanova.

5 Kun suomalaista kulttuuriperintöä tarkastellaan lähemmin ja yksityiskohtaisemmin, ei varmaankaan ole epäselvää, että se muodostuu hyvin monenlaisista elementeistä, jotka ovat vaikuttaneet toisiinsa ja muuttuneet yhteisiksi. Suomalaisen kirjallisuuden olennainen osa ovat ruotsiksi kirjoittaneet kirjailijat, esimerkkinä vaikkapa Maamme-laulun sanoittaja Runeberg. Arkkitehtuurissa olemme ylpeitä Helsingin empirekeskustasta, jonka saksalais-venäläiset piirteet ovat saaneet elokuvantekijät kuvaamaan täällä Pietariin sijoittuvia kohtauksia. Kuvataiteilijamme ovat eläneet, työskennelleet ja saaneet vaikutteita maailmalta paljon ennen globalisaation aikaa. Suomen kulttuurista perintöä voidaan kuvata pikemminkin rajamaana idän, lännen ja arktisen jatkuvana sekoittumisena ja toisiaan rikastuttaneena kohtauspintana. Tähän alkuperäiskansamme saamelaisten ja kahden suuren kieliryhmän kielten, kulttuurien ja uskontojen historiaan, perinteisiin, tapoihin ja näkökulmiin liittäisin mielelläni mukaan myös lähialueiden lähikielten, kuten Tornionlaakson meänkielisten, Norjan kveenien ja Venäjän sukukieliämme puhuvien ihmisten kulttuuriperinnön. Entä sitten Suomen kulttuurisen moninaisuuden historia ja perinteet ovatko ne osa sitä kulttuuriperintöä, josta puhumme? Tässä pystyn vain lyhyesti raapaisemaan pintaa, mutta tämä perintö vaatii ehdottomasti lisää tilaa, tutkimusta, esillepääsyä, monipuolista keskustelua, taloudellista panostusta. Seuraava provosoiva kysymys on siten: Onko vähemmistöillä kulttuuriperintöä ja jos on, mitä se on? Romanien kulttuurinen ja kielellinen perinne, tavat, laulut, muisti ja muistot ovat vain joiltakin osin osa suomalaisen kulttuuriperinnön kaanonia. Ehkä musiikki on jossakin määrin murtautunut esille osaksi suomalaisuutena pidettyä perintöä. Tähän näkymättömissä oloon ovat varmaankin vaikuttaneet romanivähemmistön suhteellinen pienuus ja romanien oma halu säilyttää kulttuurinsa poissa valtaväestön estradeilta, mutta varmasti sitäkin enemmän romanien usein konfliktien värittämä keskinäissuhde valtaväestön kanssa ja yhteiskunnan vahvasti syrjivät rakenteet romaniväestöä kohtaan. Esiintyykö suomalaisissa oppikirjoissa romaneja ja romanikulttuuria? Opetetaanko lapsia pienestä pitäen tuntemaan romanikulttuuria perintönä, joka on elänyt täällä jo 500 vuotta? Myös Suomessa jo pitkälti toistasataa vuotta eläneiden tataarien ja juutalaisten uskonnollinen perintö on ollut poissa laajasta yleisestä tietämyksestä viime vuosiin saakka. Kuitenkin Suomella olisi ollut paljon ammennettavaa oman 24

6 muslimiväestömme elämästä ja kulttuurista. Meillä olisi esimerkiksi ollut hyvät valmiudet ottaa vastaan islaminuskoisia maahanmuuttajia, jos tataarien kulttuuriperintö olisi ollut tiiviimmin osa suomalaisen yhteiskunnan yhteiseksi hyväksymää kulttuurista perintöä. Suomen vanhojen venäläisten vuosisatainen perintö on ollut lähellä katoamista mutta on nyt saanut uutta voimaa maahanmuuttajista. Venäjänkielinen vähemmistömme tulee kasvamaan ja kehittymään omanlaisekseen. Sillä on paljon potentiaalia ja aktiivisuutta jo nyt mutta miten sujuu keskustelu valtaväestön kanssa? Onko valtaväestö valmis viimeinkin karistamaan harteiltaan isonvihan, pikkuvihan, sortovuosien, toisen maailmansodan ja ties minkä pölyisten historiallisten taakkojen painolastin ja katsomaan venäjänkielisen vähemmistömme perintöä ja tulevaisuutta uusin silmin? Nyt Suomeen on muodostumassa uusia, pysyviä vähemmistöjä, esimerkkeinä suuret somalinkieliset, vironkieliset, arabinkieliset, albaniankieliset, kurdinkieliset, turkinkieliset, vietnaminkieliset ja kiinankieliset ryhmät. Heidän kielellisen ja kulttuurisen perintönsä kohtaaminen valtaväestön kanssa on tulevaisuuden suuria kysymyksiä. Merkittävää tulee olemaan, millä tavalla suhtaudumme näiden ryhmien todellisiin mahdollisuuksiin säilyttää, kehittää ja arvostaa omaa kulttuurista perintöään. Maailmalla on runsaasti esimerkkejä siitä, mitä tapahtuu, kun vähemmistöjen kulttuureja ei yhteiskunnassa pidetä arvokkaina ja koko yhteiskuntaa rikastuttavina elementteinä. Monia vähemmistöjä on leimannut häpeä, vähättely ja tarve kätkeä tai irtisanoutua omasta kielestä ja taustasta. Esimerkin voi ottaa myös läheltä, lähihistoriasta. Vielä viitisenkymmentä vuotta sitten suomen kielen osaaminen oli häpeä, sen puhuminen kielletty koulutunneilla ja suomalainen nimi leimasi ihmisen huonommaksi Tornionlaaksossa tosin Ruotsin puolella. Tällainen kohtelu saa aikaan vakavia seurauksia sekä yksilössä että yhteiskunnassa. tunnemmeko ja tunnustammeko oman perintömme? Suomella on kulttuurisesti monimuotoinen historia, nykypäivä ja tulevaisuus. Suomalaiset ovat kautta aikojen muuttaneet, lähteneet siirtolaisiksi samoista syistä, jotka ovat nykyisten globaalien muuttoliikkeiden taustalla. Suomesta on lähdetty leivän perässä, köyhyyden ja työttömyyden ajamina, paremman tulevaisuuden ja toimeentulon toivossa, houkuteltuina töihin muille maille, sotien ja ympäristökatastrofien vuoksi, poliittisina pakolaisina, rakkauden vieminä. Suomesta on 25

7 lähetetty noin sotalasta yksin tuntemattomiin oloihin. Sotalasten kohtaloita on viime aikoina ryhdytty purkamaan, mutta meillä on yhä kaapissa monta luurankoa. Eräs kipeä, hyvin vähän yhteisessä keskustelussa ollut kysymys on, millaiset todella olivat toisen maailmansodan aikana Karjalasta siirtyneen väen näkökulmasta heidän ja kantaväestön suhteet, tunteet, tavat, riidat, avioliitot koko elämän kirjo. Meillä olisi oman historiamme vuoksi todellakin hyvät eväät ottaa vastaan uutta väkeä ja käydä dialogia heidän kanssaan enemmistöjen ja vähemmistöjen keskinäisistä suhteista, kulttuurisesta moninaisuudesta ja tulevaisuuden haasteista. Kysymys onkin, tunnemmeko ja tunnistammeko me oman historiamme ja perinteemme, vai onko meillä tapana tarkastella sitä kapea-alaisesti, silmälaput silmillä? millaista kulttuuriperintöopetusta? Lopuksi on kysyttävä, millaista kulttuuriperintöä opetetaan ensinnäkin valtaväestölle ja toiseksi kulttuurivähemmistöillemme? Opetetaanko valtaväestö tuntemaan ja ymmärtämään koko suomalaista kulttuurista monimuotoisuutta? Opitaanko ymmärtämään, että tämä perintö on meidän kaikkien yhteistä omaisuutta? Opetetaanko vähemmistöille vain kapeasti ymmärrettyä suomalaista enemmistöyhteiskunnan kulttuuriperintöä ja unohdetaan, että myös vähemmistöillä on omaa, erityislaatuista perintöä, jonka tunteminen ja arvostaminen on heille aivan yhtä tärkeätä kuin suomenkieliselle tuntea omakielistä perintöään? Vähemmistöt ovat aina yhteiskunnassa heikommassa asemassa, joten heidän kulttuurisen perintönsä arvostus on erityisen merkittävä asia sekä vähemmistöille itselleen että yhteiskunnan enemmistölle, jotta se välttäisi silmälaput, oivaltaisi moninaisuuden rikkauden ja näin vähentäisi syrjinnän ja rasismin kasvualustaa. Voidaan kysyä myös, mikä on tapamme opettaa? Opetammeko erityisesti peruskoulussa, jossa luodaan perustaa kulttuuriselle tiedolle ja ymmärrykselle, ylhäältä alas, valtakulttuurin hegemoniasta vähemmistöille? Vai opetammeko arvostaen, tasaveroisina, dialogia käyden? Olemmeko varmistaneet, että maailmallakin ylistetyssä, laadukkaassa taiteen perusopetuksessamme, musiikkikouluissa, sanataidekouluissa, kuvataidekouluissa ja tanssin perusopetuksessa on paikka Suomen monimuotoiselle kulttuuriselle perinnölle ja myös vähemmistötaustaisille lapsille ja nuorille eikä heitä opeteta pelkästään valtakulttuurista, vaan myös heidän lähimmistä taustoistaan käsin? 26

8 kulttuuriperintöopetusta tarvitaan! Suomalainen monimuotoisuus on ollut eri tavoin aina olemassa, se vahvistuu koko ajan. Se on merkittävää pääomamme, jota tulisi huolella vaalia. Suomi tarvitsee kulttuurisen monimuotoisuutensa historian, keskinäissuhteiden, ideologioiden, taiteen ja arkielämän tapojen tutkimusta, näkyväksi tekoa ja esille nostoa. Suomen vanhat ja nykyiset vähemmistöt tulee saada mukaan tähän keskusteluun tasaveroisina kumppaneina joka suhteessa, huomioiden myös näiden kulttuuriperinnön kehittämiseen suunnatut taloudelliset tuet. Kulttuurisen monimuotoisuuden taide- ja kulttuuriperintö kuuluu kaikille; maailmanperintö kuuluu kaikille, Suomen eri kieli- ja kulttuuriryhmien, sekä enemmistön että vähemmistöjen, perintö kuuluu kaikille dialogi näiden kesken rikastuttaa kaikkia ja muuttaa kaikkia. Suomen kieli- ja kulttuurivähemmistöt tarvitsevat kulttuuriperintöopetusta, oman perinteensä opetusta ja suomalaisen kulttuuriperinnön kaanon tarvitsee tuuletusta, keskustelua ja väittelyä.