La Petite Trotte à Léon

Transkriptio

1 La Petite Trotte à Léon Raportti on osin kirjoitettu viikko-pari kisan jälkeen ja makusteltu muutama kuukausi ennen julkaisua. Hieman jouduin karsimaan endorfiineissa kirjoitettuja liirum laarumeita. Yritän kertoa myös vuorille halajaville hyväksi havaittuja käytännön vinkkejäkin. PTL Kyseessä ei ole kilpailu, vaan jotain aivan muuta. Etukäteen kisan speksit olivat seuraavat: Matka: 300km Nousua: 25000m Aika: 138h Huolto: täysin autonominen, siis ei huoltoa. Seikkailu tehtiin kahden tai kolmen hengen joukkueissa. Meillä The North J s -joukkueeseen kuului kaksi henkilöä, Joukkueen JOHTAJA & Navigaattori Janne Marin ja Rytminmäärääjä & Karttaapulainen Juha Jumisko, siis allekirjoittanut. Alun perin olin osallistumassa UTMB:lle ja siihenkin vasta vuoden päästä. Onneksi sain mahdollisuuden tehdä tämän, varmasti suuremman seikkailun jo tässä vaiheessa. Ennen päätöstäni PTL:ään lähdöstä olimme tehneet Jannen kanssa m neljään päivään

2 heinäkuussa kisamaisemissa. Tämä toi varmuuden siitä, että kunto riittäisi suorittamaan melkein puolet enemmän vuoristotrailia, mikäli kaikki menisi hyvin. Tasaisella juoksemani kisat valmistivat jollain tavalla tähän urakkaan. Jalkojen iskunkestävyys oli kohtuullinen ja juoksukuntokin kohtuullinen. Vuorikokemus tosin puuttui. Isoimman epävarmuuden toi paikkojen kestävyys 300km loputtomia nousuja ja laskuja. Ennen starttia Lauantain lennettiin paikan päälle, joten aikaa Chamonixissa pyöriskelyyn oli pari päivää. Siihen sisältyi lähinnä syöntiä, nukkumista ja akklimatisoitumista, kun nousimme Brevantille (2500m) sunnuntaina lueskelemaan ja syömään päiväksi. Kisapäivän aamuna pakkailtiin varusteet kantolaitteisiin. Listoilla on myös päällä oleva tavara. Reppu: Salomon XA20 lisävyötaskulla ja Inov8 juomapullo telineet 0,75dl Maxim pulloineen Vaatteet: pipo, kumiset puutarhahanskat, sadetakki, fleece, pitkähihainen paita, 2kpl lyhythihainen paita, pitkät skinsit, lyhyet skinsit, sadeponcho, 3kpl sukat, 2kpl buff ja jalassa Asicsin Fujit. Energiat: maximin jumbogeelejä, suklaa- ja myslipatukoita ~40kpl, pähkinöitä, hedelmäsekoitus, puuroa, salamipötkö ja brownieseja Muuta sälää: tabutasku + imodium, panadol, suola ja kofeiini, NOK, bepanthen, aurinkorasva, bacibact, rakkolaastari, urheiluteippi, sakset, haavahoitolappuja ja isompi side, paskapaperia, otsalamppu + kahdet varaparistot, varalamppu, kompassi, makuupussi-liner, muovikuksa, sauvat, varakarttasivut laminoituina, reittiprofiili ja aikataulu/kilometritaulukko. Juomaa mahtui kyytiin kahdessa 0,75dl:n pulloissa siis 1,5 litraa. Tämä riittikin melko hyvin koko reissulle, kun vettä oli tarjolla puroissa sen verran usein reitin varrella. Reppu oli pakattuna pingottunut lähes äärimmilleen, lähinnä ruoan vuoksi. Patukka maistui aika hyvin koko reissun lukuun ottamatta Lidlin kamaa, joka yllättäen alkoi oksettamaan jo ensimmäisen yönä. Kuivahedelmiä ja pähkinöitä ei olisi jälkeenpäin ajateltuna kannattanut ollenkaan kantaa mukana, niin huonosti ne upposivat. Lähtöviivalla reppuja oli hyvinkin pienistä aina isoihin rinkkoihin asti. Minun 14 litrainen oli ehkä hieman keskivertoa pienempi. Jalassa olleet Fujit olivat lähes hengenvaaralliset liukkailla kallioilla ja poluilla. Helpommassa maastossa ei niissä ole moittimista mutta PTL:n louhikkoinen, juurinen ja osin HYVIN tekninen reitti vaatii ehdottomasti täysveriset maastokengät.

3 Hyvien sääennusteiden vuoksi jätin sadehousut Morgexin drop bagiin. Drop bageja sai jättää kaksi, Morgexiin (106km) ja Champexiin (194,5km). Jätin molempiin aika samanlaiset setit, patukoita, pähkinöitä, kuivahedelmiä, irkkareita, browniesia, pattereita lamppuun, pari pitkahihaista, ekaan siis sadehousut, toiseen tuulihousut, parit sukat, buffit, lyhyet trikoot, ekaan La Sportivan Crosslitet ja toiseen vielä varmuuden vuoksi Inov8:n roclite 285 kengät. Näitä en sitten edes käyttänyt. Starttia edellisenä päivänä verryteltiin 30min juoksulla tsekaten viimeiset kilometrit Brevantilta alas maaliin. Ennen starttia söimme hyvin ja yritimme vielä illalla nukkuakin. Lähtöpaikka sijaitsi muutan sadan metrin päästä hotellista, joten menimme paikalle vasta melko lähellä starttia. Startin tunnelma oli todella huumaava. Musiikki soi ja ihmiset kannustivat. Juuri ennen lähtöaikaa, kun tuttu melodia rävähti soimaan isolla volyymillä, menivät kylmät väreet kropan läpi. Lähtöviivan ylitys sai aikaan saman efektin. Oli upea tunne päästä viikkojen valmistelujen jälkeen matkaan yleisömeren saattelemana! Maanantai Keskiviikko Otimme alun ihan rauhassa. Ensimmäinen pitkä nousu mentiin letkassa ja omaa vauhtia ei vielä oikein päässyt menemään. Hieman hitaampi nousuvauhti oli ehkä järkevää. Tasamaan reippaampaan vauhtiin tottuneena alun huumassa matkan pituus olisi voinut unohtua. Taivas oli täysin selkeä, tähdet ja otsalamput tuikkivat kapeilla poluilla. Tunnelma oli maaginen. Ensimmäisessä nousussa iso osa meidän edellä menneistä lähti väärään suuntaan eräästä risteyksestä. Me mentiin vain muutama metri perässä kunnes Janne näytti suunnistustaitonsa. Palasimme takaisin ja valitsimme oikean reitin.

4 Ensimmäinen yö meni vielä fressinä vaikka pitkät ja hitaat nousut söivätkin voimia melko paljon. Yön isoin episodi oli vihaisen lammaskoiran vaivalloinen ohitus Mont Jolylle noustessa. Syke nousi ylämäen ja uhkaavan koiran ansiosta luultavasti jonnekin 200 tienoille. Yön jälkeen nautiskelimme aamiaispatongit rinneravintolan solariumterassilla. Tauon jälkeen lähdimme muutaman mutkan jälkeen nousemaan seuraavaa mäkeä. Välillä polku katosi kokonaan ja suunnistimme GPS:n, puutolppien ja onnen avulla oikealle polulle, joka lähti laskemaan alas La Gittaziin. Sieltä alkoi minulle hankala nousu Bonnhommen Refugelle, missä ajattelimme syödä kunnon ruuan. Alku oli melko helppoa polkunousua. Ilma oli jo helteinen ja hiki virtasi. Polku meni upeassa paikassa louhittua kallion seinämän viertä joen virratessa alhaalla. Turistejakin oli liikkeellä jonkin verran. Pienen tasaisen osuuden ja monien lehmien jälkeen reitti alkoi nousta jyrkästi kiemurrellen. Olimme Jannen kanssa menneet edellisellä reissulla loppuosan tästä ylämäestä. Silloin se meni paljon helpommin. Nyt piti vetää kaksi minuuttia happea aina kymmenen minuutin nousun jälkeen. Takaa tulevat toiset joukkueet kannustivat jatkamaan ylöspäin loputtomalta tuntuvaa mäkeä. Vihdoin pääsimme harjanteelle ja lyhyen matkan päästä vuoristomaja odotti. Pöytään teetä leivän kera, Pasta Carbonaraa iso kattilallinen ja kokikset! Samalla kuulimme ihmetykseksemme olevamme ensimmäinen joukkue! Ei voinut uskoa todeksi! Toinen positiivinen yllätys oli yön kadoksissa olleen numerolappuni löytäminen. Kolmen melko nuoren ranskalaisen miehen joukkue oli löytänyt numeroni yöllä. Isomman vessareissun sain myös ajoitettua tähän kohtaan. Lähdimme jatkamaan nousua mahat täynnä hyvää ruokaa. Breikin jälkeen joukkueita näkyi nyt enemmänkin. Kevyellä hölkällä hyvissä voimissa seuraava lasku sujui mukavasti ja ohitettiin muutama joukkue, jotka eivät olleet pysähtyneet lounaalle. Alhaalla oli pieni siirtymä ennen kuin seuraava tiukka nousu alkoi. Happea täytyi vetää useaan kertaan helteisessä ilmassa ennen kuin harjanteelle vihdoin saavuttiin. Noin vartin evästauon pidimme heti nousun jälkeen. Pähkinöitä ja kuivahedelmiä oli tässä vaiheessa tarjolla. Huomasin heti, että hedelmien kanto oli turhaa. Edellisellä reissulla ne upposivat hyvin, mutta nyt jo ensimmäinen kourallinen teki pahaa. Seuraava lasku oli pitkä ja loiva laakso, jossa laidunsi lampaita ja joki virtasi keskellä. Alku sujui helposti

5 hölkäten, mutta jossain vaiheessa alkoi väsymys ensimmäistä kertaa iskeä kovemmin. Lyhyen huoltotauon yhteydessä sain otettua muutaman sekunnin mikrounet ja ne piristivät hieman. Kofeiinilla sain loput unihiekat poissa silmistä. Alhaalla laaksossa pienen mäen päällä heiluttivat kolme miestä käsiään ja kutsuivat luokseen. Kyseessä oli organisaation miehet, jotka antoivat meille kartat Col des Roussesin vaihtoehtoiselle reitille. Ukkonen oli kuulemma tulossa ja sinne ei olisi asiaa. En nyt muista vaihtoehtoista harjanteen nimeä mutta vähintäänkin haastava se nousu oli. Italialaispari, jotka olivat tulleet jo muutaman nousut ja laskut meitä aina välissä ohitellen, lähti tähänkin nousuun samoihin aikoihin. Odotimme vähän apua suunnistukseen, koska Janne ei ollut löytänyt kunnollista polkua edellisellä kerralla kun oli ollut tutustumassa reittiin. No ei sitä löydetty nytkään, vaan nousimme jyrkkää nurmikkorinnettä sauvoilla auttaen loputtoman kauan metri kerrallaan. Harjanteen jälkeen polku löytyi. Alkoi myös sade. Repusta tiimisadeponchot päälle ja matka kohti ensimmäistä järjestäjien huoltopaikkaa, Col du Petit Saint Bernardia. Eli muutamia ruokatarjoiluja oli kuin olikin järjestetty kilpailijoille. Lasku oli loiva ja pitkä ennen kuin saavuimme huoltoteltalle. Tässä vaiheessa olimme tiukasti toisena joukkueena Italialaisparin jälkeen. Nautittiin pikatankkaukset teltasta ja asteltiin kohti vajaan puolen kilometrin päässä olevaa ravintolaa ja kunnon ruokaa. Kun ilta oli jo tullut, ajattelimme jäädä tänne ottamaan ensimmäiset unet. Upotettuamme pestopastat ja napattuamme oluet juteltiin muutama sana kilpailun johtajan, herra ylipäällikkö Marmierin kanssa. Hänen vahva suositus oli, että meidän kannattaa jatkaa vielä eteenpäin Refuge Deffeyesille asti. Siellä voisi nukkua paremmin kuin kylmässä teltassa. Olisimme joutuneet kävelemään vielä 500m takasin teltalle ja sitten uudestaan aamulla. Yhteispäätöksellä laitoimme lämmintä vaatetta niskaan, otsalamput pimeän myötä päähän ja lähdimme takaisin baanalle ruoasta virkistyneinä! Päästiin arviolta kilometri eteenpäin, kun taivas repesi ja niskaan alkoi sataa isoja rakeita. Marmier oli arvioinut meidän tulevan kolmen tunnin päästä Deffeykselle. Toinen kaveri sanoi perään, että ennemminkin viisi tuntia. Ikävä kyllä jälkimmäinen oli oikeassa. Pätkä Deffeykselle oli pituudeltaan 13km. Isompia nousuja tai laskuja ei välillä ollut. Alkuosassa oli laskettelurinteitä ja hissiasemia, ei siis mitään parasta vuoristomaisemaa. Ehkä oli siis hyvä mennä tämä pätkä pimeässä. Melkoista suunnistamista saimme harrastaa, kun reitti lähti osin huonosti merkityille polulle, jossa oli paljon risteäviä reittejä. Yhtä risteystä vanhan kauhuelokuvamaisen hylätyn parakin tuntumassa haettiin melko pitkään mutta sekin löytyi. Tästä suunnistustehtävä vielä jatkui, nyt kivikoissa. Kivikasoja haettiin otsalampun valossa hartaasti. Pienempi kivikko vaihtui isoksi massiiviseksi kivilabyrintiksi, jossa mentiin molempiin suuntiin ja välissä tuntuikin, ettei olla enää reitillä. Reitillä kuitenkin pysyttiin. Hieno hetki oli tankkaustauko kivikossa. Istuimme kivellä ilman otsalampun valoa. Tähtitaivasta vasten erottuivat ympäröivien vuorten hahmot, joiden takana vielä ukkonen jyrisi ja salamat välähtelivät. Kivikko ei tuntunut loppuvan ollenkaan, vaan jatkui jatkumistaan. Loppuvaiheessa tämän pojan pää alkoi hajota ja odotin vain vuoristomajan pehmeää sänkyä. Onneksi Janne piti homman kasassa ja jatkoi määrätietoisesti eteenpäin. Pienen kalliopätkän jälkeen Refuge vihdoin ilmestyi näkyviin ja perillä oltiin noin kahden aikaan yöllä tehtyämme matkaa n.28h. Järjestäjien mukaan matkaa piti olla tänne 92km, meidän GPS näytti yli 100km. Päivällä olleen variantin vuoksi matkan

6 olisi pitänyt vielä aavistuksen lyhentyä. Kamat laitettiin nopeasti varastoon kuivumaan ja majakengät potkittiin jalkaan. Miehet istuivat heti pöytään, teetä ja ruokaa saimme eteen ennen nukkumista. Olimme myös Deffeyksellä ensimmäinen joukkue, eikä dormissa ollut ketään muita. Uni tuli hetkessä. Ehkä jonkun puolen tunnin päästä rymisteli Ranskalainen joukkue sisään ja jutteli äänekkäästi keskenään. Joutui sanomaan melko tiukan sanan, että sai nukkua rauhassa. Omaa hölmöyttä olin unohtanut korvatulpat matkasta. Keskiviikko Unta saatiin neljä tuntia. Herättyämme laitettiin linerit kasaan, viikattiin peitot ja riennettiin aamupalalle. Melko köykäinen leipä+kahvi aamiaisen jälkeen astelimme reippaasti hyvin levänneinä taas trailille. Pienen laskun jälkeen lähdimme nousemaan vaihteeksi kivikkoista nousua. Hypittiin osin lohkareiden päällä harjanteelle. Col Cormetin jälkeen alkoi pitkä 2000 metrin lasku alas ensimmäiseen drop bag paikkaa Morgexiin. Alku laskusta oli tekninen ja kivikkoinen. Pieni luminen pätkäkin oli pohjoisrinteessä. Puolessa välissä lasku oli hyvin juostavaa tienpohjaa ja sitä tulimmekin hölkkäillen aina pieneen kylään, jossa nautimme kokikset. Lisäksi aurinkorasvaa piti lisätä unohtamatta NOKia jalkoihin hiertymiä estämään. Tätä tulikin läträttyä vähintään pari-kolme kertaa päivän aikana. Jalat olivat alamäessä vielä yllättävän hyvän tuntuiset ja toimivatkin kohtuullisesti koko matkan. Juoksimme lopun metsäisen serpentiininkin kokonaan. Pitkän laskun jälkeen saavuttiin helteiseen Morgexiin. Sisällä järkkärit tarkistivat jäljitys-gps:n ja me painoimme syömään. Tällä kertaa lasagnea. Järjestäjät olivat hoitaneet erittäin hyvän valikoiman ruokaa ja juomaa. Mehua, kokista ja olutta tuli nautittua kyytipoikana. Ruuan jälkeen hoidimme drop bageistä varusteiden vaihdon. Märät vaatteet repusta poissa ja kuivat pusseissa tilalle. Kenkien vaihdon tein myös. Oli hienoa saada Asicsin Fujit poissa jaloista. Aika monta kertaa jouduin huutamaan FUJIII, kun meinasin syöksyä kivikkoon kenkien huonon pidon vuoksi. Nyt jalkaan lähti edellisellä reissulla hyviksi koetut La Spotivan Crosslitet. Sadehousut jätin hyvän sään ja sääennusteiden vuoksi ottamatta mukaan. Tauko venyi reilun tunnin mittaiseksi kaikkine säätöineen. Olimme lähdössä kolmansina jatkamaan matkaa. Alkuperäinen cut off time oli tässä kohtaa klo 12 ja me lähdimme arviolta 13:20 eteenpäin. Olisimme nippa nappa ehditty alkuperäiseenkin aikarajaan, mutta aika vähän olisi joukkueita enää jatkanut. Hieman oli alakanttiin arvioinut järjestäjät ajat. Uusi aikaraja oli klo 20, joten isompaa kiirettä meillä ei ollut. Järjestäjä siis löysensi aikarajoja joitain viikkoja ennen kisaa,

7 Jatkoimme tuskaisen kuumassa ilmassa nousemaan seuraavalle harjanteelle Col Serenalle. Alku oli tienpohjaa ja sinänsä helppoa, mutta helle sai hien virtaamaan noroina ja teki noususta vähän tuskaisempaa. Kokisbreikin teimme ehkä puolessa välissä olevassa kahvilassa. Loppunousu vaihtui poluksi ja muutaman tauon pidimme sopivin väliajoin. Italialaispariskunnan ohitimme huipulle päästessämme jo ties monennenko kerran. Sitä ennen kuitenkin tapahtui jotain ihmeellistä. Takaa tuli hirveätä vauhtia kaksi miestä. Toisella samanlainen reppu kuin minulla ja toisella hillitön rinkka, joka painoi varmasti sen 20kg. Isännät juoksivat rennon letkeästi ylämäkeen ilman sen kummempia ongelmia. Kun melkein kaksi vuorokautta oli kulunut, oli huikea nähdä tuollaista vauhtia. Jossain vaiheessa heistä tosin huhuttiin käyttäneen asuntoautoa matkan varrella. Mutta sitä ihmeteltiin, miksi toisella miehistä oli silti niin hillitön rinkka. Niin tai näin, siinä meni kärkiryhmä! Karavaanarisarjalaiset. Alamäki juostiin taas hyvällä vauhdilla aina Chapelle Saint Michellelle asti noin 700 laskumetriä. Tästä lähdimme nousemaan seuraavalle huipulle, Col de Ceinglesille. Sinne ei kuitenkaan päästy enää keskiviikon puolella. Vähän harhauduimme huonosti merkityltä polulta ja reitinvalinta meni melkoisen ryteikön ja kivikon läpi, mutta reitti löydettiin jälleen. Nousua oli odotettavissa reilun 1000 nousumetrin verran. Pian huomattiin pilvien alkavan pakkautua huippujen ylle kuten edellisenäkin iltapäivänä. Nousun puolessa välissä pilvet ja sade saavutti meidät. Sain vähintäänkin hyvän tekosyyn testata upouutta sadetakkiani. Myös tiimiponchot laitettiin päälle. Niiden lisäksi piti laittaa vielä hanskat käteen ja huputkin päähän kun ilma viileni ja sade vihmoi niskaan. Jyrähdysten ja salamoinnin lomassa kiipesimme mäkeä ylös etsien jotain suojaa, missä odotella pahimman laantumista. Vesi valui polkua pitkin, kuin se olisi ollut joki ja muutamat salamat iskivät hyvin lähelle ja tuli siinä heittäydyttyä maihinkin pienessä paniikissa. Onneksi kuuro ei kestänyt kovin kauaa. Nousimme tihkussa rinnettä ylöspäin litimärkinä ja melko väsyksissä. Päästyämme rinteessä olleelle maatilalle kysyimme nuorilta, jotka olivat tilan pihalla, että onko hieman ylempänä rakenteilla oleva vuoristomaja jo auki. Olimme etukäteen saaneet kahdesta eri lähteestä tiedon, että maja olisi auki turisteille. No ei ollut! Näytimme ilmeisesti sen verran surkeilta ja väsyneiltä, että saimme silti luvan tulla ylös ja jäädä pitelemään huonoa säätä, mahdollisesti jopa nukkumaan. Meitä ennen mennyt joukkue oli painellut suoraan harjanteelle ja yli ilmasta huolimatta. Me päätimme jäädä syömään ja nukkuman Refugelle. Meidät otettiin lämpimästi vastaan ja opiskelijaporukalla oli ruokakin lähes valmis. Maja näytti valmiilta, sitä ei ollut vielä kuitenkaan otettu käyttöön. Meille annettiin lämmintä teetä, keitto ja pääruoka juustolautasen kera. Viinistä kieltäydyimme. Ruuan jälkeen meidät ohjattiin omaan huoneeseen, jossa saisimme nukkua yömme. Olimme ensimmäiset turistit uudella refugella. Ainoa puute oli lämmitys. Nukkumaan mennessä ihmetystä herättäneelle ja mukana olleelle fleecellekin tuli käyttöä. Lähes koko repun vaatereservi oli päällä ja silti oli kylmä. Kolme tuntia nukuimme ja sitten muistaakseni yhden aikaa taas starttasimme öiselle polulle. Käsittämättömän hyvän vastaanoton korvasimme kyllä sopivalla summalla rahaa opiskelijoiden keräyskassaan, omantunnon mukaan. Kovat bileet olivat ilmeisesti juuri loppuneet, kun heräilimme uuteen päivään. Mahtavaa vieraanvaraisuutta!

8 Torstai Maja oli hieman sivussa reitiltä ja jouduimme tekemään piston sinne, joten ensimmäisenä suunnistimme oikealle polulle rinnettä hieman alas. Nousimme hyvissä voimissa seuraavalle harjanteelle, josta lähti lasku kohti Grand Saint Bernardin risteystä. Tämän pätkän olimme myös menneet Jannen kanssa omalla otatuksellamme. Viime kerralla päivän valossa erästä huimaavaa pätkää ei edes huomannut yön pimeydessä. Risteyksessä juttelimme muutaman sanan erään joukkueen kanssa, jonka saimme kiinni. He etsivät yösijaa vielä, kun me olimme juuri heränneet. Lähettyvillä olevassa hotellissa nautimme kahvit, kokikset ja hillittömät juusto-kinkku leivät. Hotellissa piti majaa muistaakseni kuusi joukkuetta ja vain muutama oli jatkanut suoraan eteenpäin. Yöllä menimme melko tasaista ja helppoa pätkää. Pienen harhareissun teimme ennen lyhyttä mutta jyrkkää nousua näköalapaikalle, josta ei yöllä juuri mitään tosin nähnyt. Matkan varrella törmäsimme myös Italialaiseen Alppikenguruun, joka kökötti mättään takana metsässä korvat höröllään, näköharhaa? Seuraava pieni töyräs profiilissa osoittautui ihan reiluksi nousuksi. Otsalamppuja harhaili vuoren rinteellä edessäpäin. Päälle päästyämme aamu alkoi sarastaa ja aamun myötä tuli myös väsymys, kuten niin monesti ennenkin. Jatkoimme vielä yhden joukkueen ja maatilan ohi, seuraavan tiukan nousun Col de Menouvelle alkuun ja pidimme aamupuuron mittaisen tauon. Tässä vaiheessa minulla oli energiat vaihteeksi melko loppu ja aamun kylmyydessä iski pientä horkkaakin päälle. Kylmä aamupuuro höystettynä suklaalla ja geelillä, antoivat sen verran hyvän boostin, että hetken kuluttua nousu sujui joutuisasti. Col de Menouve oli usvan peitossa. Harjanteen jälkeen oleva hylätty hissiasema oli myös kuin kauhuelokuvista. Ikkunat olivat kaikki rikki ja aitoja hujan hajan särkyneinä ympäriinsä. Kivikkoinen lasku tuli usvassa melko iloisesti, vaikka polku oli mitätön tai sitä ei ollut ollenkaan. Usva haihtui nopeasti ja maisemat tulivat näkyviin. Alempana meitä odotti tuttujen lehmien sijaan härkiä.

9 Ajattelimme livahtaa niiden vierestä huomaamatta, kuten olimme toimineet aiemmin tapaamiemme lehmien kanssa. Eläimet olivat hyvin kiinnostuneita kulkijoista. Kun lähimmät yksilöt alkoivat ottaa juoksuaskelia suuntaamme, lähti vuoristohärkäjuoksu käyntiin. Janne paineli törmän yli kuivuneen joen pohjaa tehden todennäköisesti 400m ennätyksensä ja minä suihkaisin suoraan uoman yli sen takana olevalle kummulle. Olimme ilmeisesti sen verran hätääntyneen näköisiä, että takaa-ajajat antoivat meidän mennä. Kuumottavan episodin jälkeen oli vuorossa helpohko osuus kohti Bourg Saint Pierreä, missä meitä odotti taas juhlallinen vastaanotto ja lounas. Keittojen jälkeen saimme eteemme valtaisat spaghettiannokset, joita emme jaksaneet syödä kuin puoleen väliin. Kokkia myöten käytiin kysymässä onko kaikki hyvin. Pullomme täytettiin ja tiedusteltiin vointia moneen otteeseen. Ihmettelyjen ja kannustusten lomassa saimme tiedon, ettemme pääse nousemaan reitin mansikkapaikoille yli kolmetonnisille Col de Lanelle ja Mont Rogneuxille sään vuoksi. Harmin paikka. Järjestäjät antoivat uudet kartat ja GPS-träkki vaihdettiin laitteeseen. Alun kuuman nousun jälkeen reitti kulki melko helppoa, mutta loputtoman pitkältä tuntuvaa pätkää suoraan Cabane de Millelle. Tauko oli taas paikallaan Millellä. Vastaanotto oli heikko ainoan kerran koko viikolla. Henkilökuntaa ei juuri kiinnostanut trailaajat. Joimme nopeasti kokikset, söimme hieman repusta ja rasvasimme jalat ennen kuin painuimme tuuleen. Pienen nousun jälkeen alkoi pitkä, melkein kahden tonnin lasku Orsieresiin. Alku meni hyvin mutta loppupuolella alkoivat polveni ilmoitella laskua tulleen tarpeeksi. Lisäksi kiviin monet kerrat potkittu vasen isovarpaani oli hyvin hellänä. Taisipa siinä hieman henkistä väsymystäkin olla. Alhaalla pidimme kaljan mittaisen huoltotauon ja puimme sadeasut niskaan. Taivas repesi, kuten muinakin iltapäivinä, rankkaan sateeseen. Tästä oli vielä kuutisen sataa metriä ylöspäin seuraavaan drop bag-huoltopisteelle Champexiin. Reilun tunnin päästä saavuimme melkein tyhjälle UTMB-huoltoteltalle, jossa saimme ruokaa taas yllin kyllin. Vaihdoimme jälleen märät vaatteet varustepusseista kuiviin. Kenkiä en enää halunnut vaihtaa. Tässä vaiheessa matkasta oli siis n. 2/3-osaa tehty. Saimme kuulla, että Le Bonhomme ohitettaisiin myös ja reitti kulkisi tylsää tien viertä pitkin suoraan Bovernieriin. GPS-jäljittimemme kanssa oli teknisiä ongelmia. Järjestäjät vaihtoivatlaitteeseen akun ja signaalia haettiin, kunnes se vihdoin löytyi. Emme jääneet tälläkään kertaa kylmään telttaan yöksi, vaan etsimme kylältä bed & breakfast paikan. Olusien jälkeen laitoimme nukkumaan kunnon pehmeään sänkyyn. Hiemanhan se kustansi mutta laadukas uni oli meillä avainsana jaksamiselle.

10 Perjantai Starttasimme hyvissä voimissa taas pikkutunneilla selkenevään yöhön. Oli hassua ajatella, että lähdimme maanantaina liikkeelle ja nyt oli jo perjantai. Tuntui kuin matkalla oli ollut jo ikuisuuden ja lähtö tuntui vain kaukaiselta pisteeltä jossain menneisyydessä. Yölähdöistä oli tullut jo rutiini, eikä startit lyhyiden yöunien jälkeen tuntuneet pahoilta, päinvastoin. Innolla odotimme taas uutta päivää ja uusia seikkailuja. Paljon oli nähty jo ja paljon oli vielä edessä. Yö hujahti ja muutamaa pientä harhasuunnistusta lukuun ottamatta ei mitään ihmeellistä tapahtunut. Nousu Le Courille oli jälleen kova. Alku oli asfalttia, jyrkkää sellaista ja loppu mentiin poluilla. Tauoilla alkoi olla osin hysteerinen meininki. Oma mielentila oli hyvin aaltoileva ja välissä nauroin vedet silmissä ja hetkessä taas silmäkulmassa oli liikutuksen kyynel. Aurinko nousi ennen huippua ja laskuun lähdimme päivän valossa. Pitkän laskun ja parin sadan nousumetrin jälkeen saavuimme myöhäiselle aamiaiselle Les Marecottesiin. Järjestäjät olivat hyvin huojentuneita meidät nähdessään. GPS-trackeri oli ollut pimeänä ilmeisesti Champexista asti. Tässä vaiheessa koko laite meni vaihtoon. Meitä kehotettiin jatkamaan heti matkaa huononevan sään vuoksi mutta meidän suunnitelmiin kuului hyvä aamiainen, ja sellainen me eteen saatiinkin. Aurinkorasvaa piti myös laitaa jalkojen huoltoa unohtamatta. Starttasimme piiiiitkään nousuun Le Luisinille hyvän aamiaisen jälkeen. Vain viisi joukkuetta ehti nousta tämän nousun, ennen kuin järjestäjät käännyttivät joukkueet matalampaa reittiä kohti Auberge de Salanfea. Klo 2:00 jälkeen yöllä loput joukkueet käännytettiin vielä eri reittiä, suoraan laakson pohjaa Chamonixiin. Heidän reittinsä oli huomattavasti lyhyempi ja helppo. Hieman ihmeteltiin, miksi nämäkin joukkueet olivat tulosluettelossa. Eivät kuitenkaan olleet sovitun aikarajan puitteissa sovitussa paikassa. Päivä oli jälleen tukahduttava. Tulossa oleva myrsky piti vauhdin melko reippaana ja nousimmekin melkein suoraan ensimmäiselle hissiasemalle. Lyhyen tankkauksen, vesipullojen täydennyksen ja pää huljuttelun kylmässä vedessä jälkeen alkoi nousun tekninen vaihe. Mäki jyrkkeni ja muuttui kivikkoiseksi. Ensi tulivat vaijerit, joita todellakin tarvitsi ilmavissa paikoissa. Myös tikkaita oli pultattu kallioon kulkijoiden avuksi. Muutamassa paikassa hieman huimasi, kun tiputusta olisi yhdenkin harha-askeleen jälkeen todella paljon. Useiden päivien väsymyksestä ei tuntunut olevan mitään jäljellä tässä vaiheessa. Adrenaliini virtasi suonissa. Hitaan teknisen pätkän jälkeen saapuminen huipulle palkitsi ruhtinaallisesti. Maisemat Mont Blancille oli huikaisevat. Pilviä alkoi kertyä hyvää vauhtia taivaalle, joten kauaa ei maisemista kannattanut jäädä nauttimaan. Lasku oli alussa teknistä, mutta helpottui alaspäin mennessä koko ajan. Jostain syystä tämä alamäki Salanfelle oli minulle taas erittäin hankala. Jalat olivat muka

11 paskana, väsytti ja energiat olivat loppu. Hitaan laskun jälkeen pysähdyimme syömään reilun päivällisen. Säätiedotuksen mukaan kello 16:00 alkaisi myrsky ja odotettavissa olisi myös lunta myöhemmin. Nautimme oluet ja söimme rauhassa aina neljään asti ja jatkoimme vielä yhden harjanteen yli seuraavalle yöpaikallemme Cabane de Susanfelle. Nousu ja lasku sujuivat parissa tunnissa. Pilvet olivat jo kerääntyneet päälle ja alkoi hiljalleen satamaan. Näimme, miten valkoinen pilvimassa vyöryi Tete des Ottansin harjanteiden välistä laaksoon. Se olisi seuraava reittipiste. Ennen majaa meitä vastaan tuli organisaation mies, joka hoputti meitä vaihteeksi eteenpäin. Jos lähtisimme heti, eikä pysähdyttäisi ollenkaan Susanfella, saisimme jatkaa alkuperäistä reittiä. Muuten olisi tarjolla 10km pidempi variantti, jossa oli myös nousua enemmän. Olimme olleet liikkeellä jo aamu kahdesta lähtien ja niin väsyksissä, ainakin allekirjoittanut, ettei ollut mitään järkeä lähteä pilvien täyttämään Tete des Ottansille. Se olisi vielä teknisempi kuin Le Luisinille nousu. Jäimme siis majalle. Ruoka saatiin naaman eteen 19:00 ja istuimme syömään järjestäjien ja Ranskalaisen nuorten miesten joukkueen kanssa, josta yksi oli jo keskeytänyt. He olivat tulleet ohi Luisinin nousun. Juttu lensi hyvin. Yritin pysyä hereillä ja silmät lurppasivat koko ruokailun ajan. Olut teki vielä asiansa ja väsytti entistä enemmän. Lisää joukkueita saapui majalle ja ulkona oli jo melko kehno keli. Meillä oli tässä vaiheessa kaksi vaihtoehtoa. Odottaa aamuun, jolloin ehkä pääsisimme lähtemään Tete des Ottansille, mikäli ylipäällikkö Marmier antaisi luvan. Tai valitsisimme pidemmän variantin Col de Courin kautta. Päätimme nukkua yhteen ja startata kahdelta pidemmälle variantille. Olisi turhauttava odottaa aamuun ja skipata silti Tete des Ottans. Saimme ranskalaistiimin mukaan. Heillä oli vähän suunnistuksen kanssa ongelmia ja lähtivät meidän kanssa yön ajaksi samaa matkaa, etteivät eksyisi reitistä. Ennen nukkumaan menoa huomasin vielä oman otsalampunkin hävinneen repusta. En voinut käsittää mihin ihmeeseen olin sen tuhertanut ja edelleen se on mysteeri. Onneksi sain toisen lampun tilalle, ettei yön kulkeminen mennyt enää sen hankalammaksi. Lauantai Hyvin nukutun yön jälkeen aamupalalla, joka koostui jo erittäin huonosti maistuvista myslipatukoista ja majan murukahvista, laitettiinkin sitten paljon vaatetta niskaan. Ulkona vihmoi lunta vaakatasossa. Organisaation miehet nousivat myös saattamaan meidät matkaan ja vielä aamupalallakin heitettiin hyvin lämminhenkistä juttua porukan kesken. Oli todella taian omainen tunne olla jossain keskellä ei mitään ennestään tuntemattomien ihmisten kanssa, joiden kanssa oli siitä huolimatta kehittynyt niinä muutamana tuntina hyvin vahva yhteisymmärrys ja kunnioitus toisia kohtaan. Lähdin johtamaan

12 letkaa polkua pitkin alaspäin. Janne huuteli takanani aina välissä oikeita suuntia. Märkä lumi vaihtui pian vedeksi ja alkoi tulla lämmin. Olin jättänyt sadehousuni drop bagiin. Onneksi ei ollut sentään niin kylmä, että ne olisivat olleet edellytys. Pärjäsin hyvin kaksilla pitkillä housuilla, kun vain pysyimme liikkeessä. Yö kului nopeasti heitettäessä himmeetä läppää hitaan kiiruhtamisen ohella. Ranskalaiset perässä tosin olivat melko hiljaista poikaa. Vaihtelevaa nousua ja laskua riitti pitkälle aamuun. Kun päivä alkoi valjeta, ranskalaisjoukkue jäi pitämään ruokataukoa. Me suunnistimme kulkumme vielä muutamien kilometrien päässä olevaan Samoensin kylään, jossa toivoimme olevan jokin ruokapaikka auki. Pieni koukkaus jouduttiin tekemään kylän keskustaan, jotta löysimme lauantai-aamuna auki olevan kahvilan. Luomuaamiaisen jälkeen suunnistimme vielä boulangeriin ostamaan herkkuja. Isojen pullien ja parin muun leipomotuotteen ostamisen jälkeen lähdimme jatkamaan matkaan pullaa posket täynnä. Enää ei satanut. Taivas oli kuitenkin pilvinen, eikä enää lämpö hellinyt. Siirryimme pitkän, tylsän ja melko tasaisen pätkän takaisin alkuperäiselle reitille Salvagnyyn. Yksi hieno kuru oli matkalle silti saatu mahtumaan. Samaan aikaan, kun aloitimme tonnin nousun Refuge de Salesille, alkoi taas sade. Nousu alkoi hyvin jyrkkänä ja pidimmekin heti kahvilan nähtyämme kahvitauon. Tämän jälkeen nousu lähti kulkemaan parempaa vauhtia ja mielentila oli hervoton. Ihan ensimmäisiä päiviä lukuun ottamatta en ollut ajatellut kaukana olevaa maalia, enkä ajatellut sitä vieläkään. Vaikka jalat olivat jo melko käytetyn tuntuiset ja rakkoja täynnä, silti pystyimme nauttimaan matkalla olosta. Maalin haaveilu jäi tällä reissulla kaikkia muita kisoja vähäisemmäksi. Jotain kertoo myös se, ettei tuttua ei koskaan enää tunnetta tullut ollenkaan. Ideoimme jopa tulevia retkiä ja reissuja. Kun pääsimme seuraavalle majalle pitkän kapuamisen jälkeen, jäimme vaihteeksi syömään! Leipää ja munakasta huuhdeltiin kokiksella alas. Söimme vielä jälkiruoaksi aamulla ostamamme ison valtaisan pullan. Paikka oli täynnä turisteja, jotka katsoivat meitä ihmeissään. Olimme nousseet jälleen lähes kahteen tonniin ja tuoretta lunta näkyi pieninä läntteinä. Lämpimästä majasta lähdimme juoksemaan hirveätä vauhtia saadaksemme lämmön takaisin päälle. Jostain syystä mihinkään ei sattunut, missään ei tuntunut. Nousu seuraavalla harjanteelle sujui mukavasti ja ilma alkoi jopa lämpenemään. Näkymä alas laaksoon joka johti Geneveen, sai ensimmäistä kertaa maalin mieleen. Sadepilvet tuntuivat jääneen alemmas ja saimme hieman auringonpaistettakin. Lasku oli jälleen vähintäänkin tekninen. Köysiä, rappusia ja kivikkoa. Olin katkaissut melko alkuvaiheessa toisesta sauvasta hihnan ja puristaessa kädensijasta sain oikeaan käteeni jopa kivan tulehduksenkin. Kämmenselkä turposi rystysten välistä mutta onneksi sen kanssa pystyi elämään. No tässä laskussa sitten liukkaiden kivien ja liian kovan vauhdin vuoksi liukastuin sillä seurauksella,

13 että toinen alumiinisista sauvoista napsahti keskeltä poikki! Nauroin lähes katketakseen pitkän aikaa tapahtunutta selälläni maassa. Joukkuetoverilla oli vielä astetta huonompi tuuri. Jannella oli mennyt molemmat sauvat jo aikaa sitten romuksi. Maaliin asti saatiin neljästä sauvasta siis vain yksi lähes ehjänä, siitäkin oli katkennut se hihna. Laskun jälkeen nousimme tienpohjaa pitkin Refuge de Moede Anternelle erittäin hyvissä voimissa. Tilasimme teetä ja mustikkapiirakkaa. Lisäksi otimme jo käsitteeksi muodostuneet tuopit, nämä reisilihasten loistavat relaksoijat. Hetken aikaa istuimme ja iskimme juttua majalla. Tauon jälkeen riensimme juoksujalkaa kohti alamäkeä ja viimeistä nousua Col de Breventille. Nousu oli hidas ja pitkä. Jalkojen rasvaus oli jäänyt viimeisenä päivänä tekemättä kokonaan sitten lähdön. Rasvaamattomuus alkoi näkyä tässä vaiheessa. Ehkä myös lähestyvä maali antoi jaloille luvan kipuilla. Oli uskomatonta nousta kallioiden välistä pitkän viimeisen nousun jälkeen ja nähdä Mont Blancin hohtava massiivi! Tunne oli mieletön! 5 päivää oli mennyt, kun viimeksi näimme alhaalla laaksossa näkyvän Chamonixin kaupungin. Lasku lähti hellästi jalkojen vuoksi liikkeelle. 1315m oli laskettavana vielä. Matka tuntui kestävän, mutta meillä ei ollut mihinkään kiire. Kiire tuli vasta kun kuulimme kaukaa kansan hurraavan ja selostajan hehkuttavan kohta maaliin tulevaa juoksijaa. Olimme aamulle vitsaillee olevamme Kilian Jornetin kanssa maalisuoralla yhtä aikaa ja tajusimme, että se voi olla mahdollista. Kiristimme juoksua ja reippaasti saavuimme vihdoin kaupungin kaduille. Moottoripyöräpoliisit lähtivät saattamaan meitä kohti maalia. Sadat ihmiset hurrasivat ja läpsyttelivät käsiämme. Välissä ei tuntunut väylää löytyvän ihmismeren keskeltä. Loppumatka tuntui pitkältä. Nautin silti joka hetkestä juosta. Mihinkään ei sattunut enää. Valtaisien kannustusten jälkeen ylitimme maalilinjan vain muutaman minuutin UTMB-voittajan, Kilianin Jornetin jälkeen. Hetken patsastelimme valokuvaajille ja vilkuttelimme yleisölle, kunnes PTL:n porukka haki meidät poissa sotkemasta UTMB:n maaliintulo-karkeloita. Isolla miehellä vierähti kyynel jos toinenkin maalissa. Ja edelleen, kun maaliintuloa ajattelee, tulee tunnekuohu mieleen. Maalissa Maalissa saimme hyvän tarjoilun lisäksi valtavasti onnitteluja. Parhaimmalta tuntui edellisen yön järjestäjien saapuminen juuri samaan aikaan maalialueelle Susanfen refugelta ja heidän lämmin näkeminen. Hetken jaksoimme istuskella, kunnes lähdimme siirtymään hotelliin. Onneksi se sijaitsi lähes vieressä. Kun oli melkein viikon ilman suihkua ja hammasharjaa, voitte kuvitella mitä tehtiin ensimmäisenä. Jaksoimme lähteä vielä pasta partyyn ja katselemaan UTMB ja PTL:n maaliintuloja.

14 Seuraavana päivänä PTL-maaliintulijat saivat lehmänkellot palkinnoksi ja porukalla kilistelimme niitä yleisölle, tunsin riemua. Etukäteen maaliin pääseminen oli epävarmaa ja kokemusta minulla ei hirvesti vuorilta ollut. En voi muuta kuin suositella kaikille UTMB-viikonlopun kisoja. Upea paikka, upeita ihmisiä, aito halu auttaa ja todella mahtavat vuoret! PTL oli ehdottomasti tähänastisen uran kohokohta! Kaksi viikkoa kisan jälkeen palautuminen oli vieläkin vähän kesken. Lihakset palautuivat jo kisan jälkeisellä viikolla hyvin. Jalkateriä särki vielä seuraavan viikonlopunkin. Varpaisiin palasi tunto ehkä kuukauden jälkeen. Sama efekti on tullut Spartathlonissa ja 48h-juoksussa. Ihmeellinen polvisärky on täysin uusi juttu. Jos vähänkään pidempään istui jalat koukussa, alkoi polvia särkemään. Tämä kesti ehkä muutaman kuukauden. Kaikki oli silti sen arvoista. Palkinnoksi saatu lehmänkello on arvokkaimpia esineitä mitä omistan. Alpit ovat edessä jälleen ensi kesänä! Juha Jumisko The North J s Endurance Ultrarunning Team Finland