Voiton suhdeluku Suomessa laskumenetelmiä ja tuloksia

Transkriptio

1 Voiton suhdeluku Suomessa laskumenetelmiä ja tuloksia Saska Heino Teoria Marxilainen voiton suhdeluku on käsite, jota ei voida suoraan johtaa kansantalouden tilinpidosta. 1 Yksikään kansantalous ei harjoita tilinpitoa marxilaisittain eli arvopohjaisesti, vaan tilinpidossa huomioidaan vuoden aikana tuotettujen tavaroiden ja palveluiden rahamuotoiset arvot, hinnat. Tämä ei kuitenkaan estä marxilaisen teorian mukaisen voiton suhdeluvun laskemista. Kokonaistasapainon Σ Ρ=Σπ, jossa kokonaishinta = kokonaisarvo mukaisesti tiedetään, että vaikkapa kansantuotteen kokonaishinnan on vastattava kansantaloudessa tuotettujen tavaroiden ja palveluiden kokonaisarvoa. Täten kaavaan (1) r= s, jossa r = voitto, s = lisäarvo, c = kiinteä pääoma (c+v) ja v = vaihteleva pääoma (palkat) voidaan periaatteessa istuttaa osoittajan ja nimittäjien tilalle myös rahamuotoisia muuttujia. Näin tuleekin menetellä, mikäli kaavasta (1) halutaan käyttökelpoinen kaava voiton suhdeluvun tarkastelulle. Koska kaava (1) on varsin ylimalkainen, ollaan nopeasti tilanteessa, jossa on mietittävä mielekkäitä menetelmiä sellaisen kaavan laatimiseksi, joka toteuttaa tarkasti Marxin alkuperäistä ajatusta voiton suhdeluvusta. Klimanin mukaan Marx määrittää lisäarvon kaavan (1) osoittajan pääasiassa kahdella tavalla, (i) luoduksi lisäarvoksi; ja (ii) realisoiduksi lisäarvoksi. 2 Näiden kahden määritelmän välillä on merkittävä ero. Määritelmä (i) huomioi ainoastaan bruttomuotoisen lisäarvon, joka liiketalouden käsittein voidaan hahmottaa vaikkapa liikevoitoksi, nettotuloksen edeltäjäksi. Määritelmä (ii) on paljon täsmällisempi, kun halutaan tarkastella yrittäjän tai kapitalistin onnistumista tuotostensa myynnissä tai kun halutaan etsiä kapitalistin omaa yrittäjänpalkkaa eli verotuksen sekä pääoma- ja työntekijäkorvausten jälkeistä henkilökohtaista tuloa. Kokonaisen kansantalouden tasolla on kuitenkin helpompi tarkastella määritelmää (i), mikäli oletetaan että kaikki kansantaloudessa vuoden aikana tuotetut tuotokset myydään kokonaistasapainolla arvoaan vastaavasti (siten, että kaikki talouden hinnat vastaavat kaikkea arvoa). Tätä voidaan hahmottaa yksinkertaisella taulukkoesimerkillä (1), π ρ I 45 5 II III IV 5 45 Σ jossa arvo (π = 100) vastaa kaikkien neljän tuotoksen (I-IV) osalta hintaa (ρ = 100). Havaitaan, että hinnat voivat poiketa arvoista, mutta tällä ei itsessään ole merkitystä hinta-arvojärjestelmän kannalta, ei edes Marxin itsensä mukaan. 3 Arvojen ja hintojen välistä korrelaatiota on tutkittu ja 1 Kliman 2012, Emt., Kliman 2007, 195.

2 muun muassa Cockshott & Cottrell esittävät sen välillä jopa vahvemmaksi kuin 0,95. 4 Tällä ei kuitenkaan kokonaisen kansantalouden voiton suhdelukua tutkittaessa ole tässä yhteydessä väliä. Yleisenä nyrkkisääntönä voidaankin todeta, että tässä yhteydessä voidaan olettaa hintojen vastaavan arvoja. 5 Laskumenetelmät ja tulokset Mielenkiintoisen voiton suhdeluvun laskemisesta tekee se, ettei yhtä oikeaa tapaa sen määrittämiseen ole olemassa. Monien eri vaihtoehtojen kokeileminen sekä kehityssuuntien eli trendien havainnointi onkin tärkeämpää kuin oikean voiton suhdeluvun löytäminen. Täysin pitävien laskelmien tekeminen on mahdotonta johtuen kansantalouden tilinpidon epätäsmällisyyksistä ja yhteensopivuusongelmista marxilaisen talousteorian kanssa. Näissä laskelmissa ei esitetäkään määrääviä tekijöitä, vaan pikemminkin taustalla vaikuttaneita rajoitteita, joiden puitteissa Suomen talous on joutunut niistä tietämättäänkin luovimaan. Pätevänä sääntönä näissä laskemissa on pidetty sitä, että lisäarvo (s) vastaa kansantaloudessa, tässä Suomessa, vuoden aikana (a) tuotettua nettoarvonlisäystä suhteessa kiinteään pääomaan ja palkkoihin tai (b) toimintaylijäämää. Tämä siksi, että laveammin ymmärrettynä (a) nettoarvonlisäys (arvonlisäys, josta on vähennetty poistot kiinteästä pääomasta, palkansaajakorvaukset ja muut kuluerät) vastaa koko kansantalouden lisäarvoa. Lisäarvon suhdeluku tunnetaan myös riistoasteena eli suhteena tehdyn lisätyön ja välttämättömän työn välillä. (Riistoaste eli rate of exploitation suomentuu paremmin hyväksikäyttöasteeksi, mutta vakiintuneen käytännön mukaisesti jatketaan tässä kirjoituksessa käsitteen riistoaste käyttöä. 6 ) Toinen vaihtoehto eli lisäarvon hahmottaminen toimintaylijäämäksi (b), liiketoimintaa ja muuta ylijäämäistä toimintaa harjoittaneiden toimijoiden ylijäämäksi, kuvaa puolestaan paremmin kansantalouden investointien tuottoastetta. Tarkastellaan aluksi menetelmää (a). Lisäarvon suhdeluku eli riistoaste kuvaa, kuten yllä mainitaan, varsinaisen arvon ja lisäarvon välistä suhdetta. Toisin sanoen kyse on siitä, miten paljon ylimääräistä arvoa työntekijät luovat palkkaansa vastaavan arvon lisäksi. Riistoasteen laskemiseen voidaan käyttää yksinkertaista kaavaa (2) e= s (c+v), jossa e = riistoaste muiden muuttujien ollessa samat kuin kaavassa (1). Sijoittamalla kaavaan muuttujat s = arvonlisäys, netto perushintaan; c = kiinteän pääoman bruttomuodostus, nettokanta, käypiin hintoihin; ja v = palkansaajakorvaukset on saatu seuraavanlainen kuvaaja (1). Muuttujat on haettu Tilastokeskuksen kansantalouden tilinpidosta ( Kaikki luvut kuvaavat miljoonia euroja 4 Ks. Cockshott, Cottrell & Dieterich Itse asiassa hintojen ja arvojen vastaamattomuus kapitalismissa on tehokkuusongelma, eikä suinkaan riippakivi marxilaisen talousteorian kaulassa (ks. Cockshott & Cottrell 2012). 6 Toisaalta vähäinenkin riisto on riistoa! Riistoaste itsessään ei kerro työn riistävyydestä vaan arvontuotannosta. Työ, joka näyttäytyy riistävänä voi tosiasiassa olla riistämättömämpää kuin riistämättömältä näyttävä työ ja toisin päin. Kyse on perimmältään aina lisäarvosta ja sen tuotannosta. Korkea työvoiman käyttöaste suhteessa koneiden ja kiinteän pääoman käyttöön on osoitin korkeasta riistoasteesta, muttei välttämättä kerro työn riistävyydestä yhtään mitään.

3 tai hinta- ja pääomaindeksejä, ellei toisin mainita. Riistoaste Suomessa , % e = s/(c+v) Lineaarinen (e = s/(c+v)) Kuvaajasta (1) havaitaan, että riistoaste on kasvanut melko tasaisesti ja trendi (Lineaarinen (e = s/ (c+v))) on ollut jatkuvasti kasvusuuntainen. Toisin sanoen palkansaajakorvauksiin nähden on tuotettu lähes jatkuvasti lisää lisäarvoa. Koska työaika on hitaasti lyhentynyt tarkastelujakson aikana, on niin sanotun suhteellisen riistoasteen täytynyt kasvaa. 7 Yllä mainitut tiedot voidaan sijoittaa kaavaan (2) vaikkapa vuoden 1989 osalta siten, että e 1989 = s (c+v) = =16,7. Saadut tulokset ovat luonnollisesti vain ( ) suuntaa antavia, sillä vain osa mahdollisesti melko pienikin osa Suomen talouden toimialoista ovat tuottavia marxilaisessa mielessä. Suuri osa toimialoista vain hallinnoi, kohdentaa tai valvoo tuotettua arvoa (koneita, kulutushyödykkeitä, ohjelmistoja, palveluita jne.), ei tuota niitä. Tästä huolimatta kaava (2) huomioi kaikki kansantalouden toimialat, sillä tuottavien alojen täsmällinen määrittäminen on hankalaa ja talouden keskinäisriippuvuudesta johtuen myös epämielekästä. Yleisesti voidaan kuitenkin todeta, että työntekijät luovat lisäarvoa kasvavan trendin mukaisesti, joten marxilaista teoriaa noudattaen voidaan olettaa myös voiton suhdeluvun (b) muuttuneen ainakin osin siitä riippuvaisesti. Katsotaan täten menetelmää (b). Toimintaylijäämäpohjaisen voiton suhdeluvun laskemiseen on a( py ) käytetty Klimanin laatimaa kaavaa 8 (3) r=, jossa r = voiton suhdeluku, a = (ρ(k )) toimintaylijäämä / nettoarvonlisäys, py = nettoarvonlisäys, ρ = nettokansantuotteen hintaindeksi vuoden 2000 hinnoin ja K = käypähintainen kiinteän pääoman arvonlisäys. Suomenkieliset muuttujat kaavaan on haettu jälleen kansantalouden tilinpidosta. Yksinkertaisuuden nimissä on 7 Suhteellinen riistoaste merkitsee sitä, että kiinteän työajan sisäinen osuus lisäarvontuotantoon kasvaa siten, että vaikkapa 25 % kahdeksan tunnin työajasta = kaksi tuntia käytetään lisätyöhön. Työajasta lisää artikkelissa Savela Kliman 2012, 208.

4 p laskettu myös kaavan (4) mukainen voiton suhdeluku =a, jossa p = toimintaylijäämä ja py py = nettoarvonlisäys. Näitä kaavoja (3) ja (4) käyttäen on laskettu kuvaaja (2):n mukaiset voiton suhdeluvut. Voiton suhdeluku Suomessa , % P/pY = a a(py)/(ρ(k)) Kuvaaja (2):n tulokset on vaikkapa vuoden 1987 osalta saatu siten, että kaavaan (3) on sijoitettu kyseisen vuoden muuttujat, jolloin kaava on muotoa a( py ) r 1987 = (ρ(k )) = 19(44035) 100=16. Kaava (4) noudattelee pääpiirteittäin kaavaa ( ,5) (3), mutta vaikkapa samaisen vuoden 1987 osalta saadaan hieman poikkeavat lukemat, kun annetut p arvot sijoitetaan siihen ( py =a = =19 ) Koska kapitalistit vertaavat tuottolaskelmissaan, kuten ROI:ssa (return on investment) tuottoa aiemmin tehdyille sijoituksilleen, on a laskettu kaavoissa (3) ja (4) jakamalla vuoden t n toimintaylijäämä vuoden t n 1 nettoarvonlisäyksellä. Toisin sanoen vaikkapa vuoden 1988 toimintaylijäämä (9247 milj. euroa) on jaettu vuoden 1987 nettoarvonlisäyksellä (47087 milj. euroa). Koska sijoitusten tuottoajat vaihtelevat suuresti, on yksinkertaisuuden nimissä oletettu, että edeltävän vuoden nettoarvonlisäys toimii aina nykyvuoden toimintaylijäämän pohjana. Näin on saatu lasketuksi historiallisiin hintoihin perustuva voiton suhdeluku, joka on varsin samanlainen kuin kapitalistien itsensä laskema suhdeluku sillä erotuksella, että kuvaajassa (2) tarkastellaan koko kansantaloutta, ei yksittäistä yritystä. Kuvaajien (1) ja (2) välisen korrelaation laskeminen on marxilaisen teorian koettelun kannalta tärkeää. Tämän vuoksi onkin laskettu korrelaatiot kaavojen (3) ja (4) avulla kaavalle (2), joka kuvaa riistoastetta. Korrelaatiota kaavan (2) ja (3) välillä kuvataan merkillä r₁ ja kaavojen (2) ja (4) välistä korrelaatiota symboloi r₂, jolloin

5 r₁ = 0,819; ja r₂ = 0,725. Kuten oletettua, ei positiivinen korrelaatio riistoasteen ja voiton suhdeluvun välillä ole missään tapauksessa vahva, mutta se on kummassakin tapauksessa kuitenkin keskivahva ( > 0,7). Se, että korrelaatio riistoasteen ja voiton suhdeluvun välillä on positiivinen on itsessään tärkeä ehto marxilaiselle teorialle, jonka mukaan ainoastaan lisäarvo (s) on voiton lähde. Kun katsotaan lisäarvon määreitä (i) ja (ii), on selvää, että realisoinnin ja luonnin välillä on paitsi määritelmällinen myös korrelaatioon vaikuttava ero. Luodusta lisäarvosta maksetaan korvauksia suurelle arvoa tuottamattomalle, mutta sen tuotannon kannalta välttämättömälle ihmisjoukolle, kuten myyjille, markkinoijille, varastoijille ja kuljettajille. Näin ollen realisoitu lisäarvo on ikään kuin nettolisäarvo, jonka suuruus suhteessa luotuun bruttolisäarvoon ei ole vakio. Riiston ja voiton suhdeluvun välinen korrelaatio riippuukin muuttujajoukosta, jota ei voida yhdistää tässä tehtyihin laskelmiin. Se, että riistoaste korreloi positiivisesti voiton suhdeluvun kanssa ei todista Marxin teoriaa, jonka mukaan riisto lisäarvo voitto, mutta se vahvistaa sitä. Positiivinen korrelaatio valaisee myös toimintaylijäämän eli voiton perimmäistä alkuperää Suomen kansantaloudessa siinä missä muuallakin. Etsittäessä selityksiä vaikkapa lisääntyneille sairauspoissaoloille, kiireelle ja työkyvyttömyydelle, on selvää, ettei näiden laskelmien ohittaminen tule kovin kevein perustein kyseeseen puhumattakaan tulonjaollisista kysymyksistä. Mikäli riistoaste ei tarkastelujaksolla ole noussut olennaisesti verrattuna voiton suhdelukuun, ei jälkimmäisen muutosta voi selittää ainoastaan riistolla. Marxilaisen teorian mukaan ainoastaan vaihteleva pääoma, so. työvoima (v) luo arvoa ja lisäarvoa (s). Tuleekin tarkastella niin sanottua pääoman elimellistä koostumusta (organic composition of capital, k), joka mittaa kaavan (5) 9 k= s c ( s v )( v c ) mukaisesti kiinteän pääoman (c), vaihtelevan pääoman (v) ja lisäarvon (s) välistä suhdetta kokonaispääomasta. Kansantalouden tilinpidosta noudetut kaavan (5) osoittaja ja nimittäjä ovat c = kiinteän pääoman bruttomuodostus, nettokanta, käypiin hintoihin; ja v = palkansaajakorvaukset sekä s = arvonlisäys, netto perushintaan. Näin vaikkapa vuoden 2001 pääoman elimelliseksi koostumukseksi on saatu k 2001 = ( )( ) =26,7, jossa osoittaja ja nimittäjä kuvaavat jälleen miljoonia euroja. Kaavan (5) perusteella on laskettu pääoman elimellinen koostumus kuvaajaan (3). Kuvaaja kuvaa likiarvoisesti arvoa luovan työvoiman osuutta suhteessa kiinteään pääomaan annettuina vuosina. Kun edelleen oletetaan marxilaisen teorian mukaisesti, että ainoastaan vaihteleva pääoma (v) eli työvoima luo arvoa ja lisäarvoa, on selvää, että kuvaajien (2) ja (3) rinnakkainen tarkastelu on mielenkiinoista varsinkin 1990-luvun alun laman osalta. Saatu käyrä kuvaajassa (2) kuvaa v:n osuutta kokonaispääomasta k. 9 Kliman 2012, 129. Pääoman elimellisen koostumuksen merkki k lisätty kaavaan.

6 Pääoman elimellinen koostumus Suomessa , % k=s/c (s/v)(v/c) Pääoman elimellisen koostumuksen (k) ja riistoasteen (e) välillä on kaavojen (2), (3) ja (4) tavoin myös keskivahva korrelaatio, sillä r₃ = 0,848. Näin ollen vaikuttaakin siltä, että vaihtelevan pääoman (v) osuuden kasvu kokonaispääomasta (k) on kasvanut yhtäaikaisesti riistoasteen kanssa, jolla on tässä teoreettisessa viitekehyksessä varmasti ollut kerroinvaikutus myös voiton suhdeluvun kasvulle 1990-luvun puolivälistä lähtien. Johtopäätöksiä Yllä esitetyn perusteella voidaan tiivistäen sanoa, että Suomen kansantalouden vuosien välinen historia voidaan jakaa kahteen kauteen voiton suhdeluvun perusteella; riistoaste on kasvanut, mutta voiton suhdeluvun kasvun on selityttävä myös toisilla tekijöillä, pääasiassa pääoman elimellisen koostumuksen muutoksella; riistoasteen (lisäarvon suhdeluvun) ja voiton suhdeluvun välillä on keskivahva (0,725 0,819) riippuvuussuhde sen todentamiseen liittyvistä ongelmista huolimatta; pääoman elimellisen koostumuksen ja riistoasteen välillä on keskivahva (0,848) korrelaatio, joka on mahdollisesti vaikuttanut myös voiton suhdeluvun kasvuun siitä huolimatta, että myös tässä tarkastelun ulkopuolelle jäävät tekijät (mm. Suomen vaihtotase; raha, talous- ja veropolitiikka) ovat vaikuttaneet voiton suhdelukuun. Tämä kirjoitus on vastannut vain osittain kysymykseen siitä, miksi voiton suhdeluku on muuttunut Suomessa tarkastelujakson aikana. Sen sijaan kirjoituksessa on käyty läpi rinnakkaisia tekijöitä,

7 kuten riistoa ja pääoman elimellistä koostumusta, jotka ovat marxilaisen talousteorian mukaan keskeisimpiä tekijöitä voiton suhdeluvun määrittymiseen. Suomen talous on riippuvainen myös koko joukosta kansantalouden tilinpidon ulkopuolelle jäävistä tekijöistä, kuten keskeisimpien vientimaiden (entinen Neuvostoliitto, Venäjä, Saksa, Iso-Britannia) kysynnästä, joiden avulla vuosien välisiä suhdannevaihteluita on mahdollista ainakin osittain valaista. Suomen pyrkimys korkean tuottavuuden ja viennin hintakilpailukyvyn mallimaaksi näyttää onnistuneen, mutta vain osittain luvun alun laman jälkeinen voiton suhdeluvun noususuhdanne on kirjoitusajankohtaan tultaessa taittunut jo aikaa sitten (noin vuonna 2000) ja sen suunta on siitä asti ollut ennemminkin laskusuuntainen. 10 Nähtäväksi jääkin tulevaisuutta ajatellen, nouseeko voiton suhdeluku vuodesta 2008 jatkuneen taantuman jälkeen sitä edeltäneelle tasolleen, vai muodostuuko 1990-luvun alun lamasta toipuminen ainutlaatuisen jakson Suomen taloushistoriassa. 10 Ks. Heino

8 Lähteet Kirjallisuus Cockshott Paul W. & Cottrell Allin, Uusi sosialismi. Suora demokratia ja suunnitelmatalous. Sosialismi.net, Tampere Kliman Andrew, Reclaiming Marx's Capital A Refutation of the Myth of Inconsistency. Lexington Books, Lanham Kliman Andrew, The Failure of Capitalist Production. Underlying Causes of the Great Recession. Pluto Press, London Internet Paul Cockshott, Allin Cottrell, Heinz Dieterich, Siirtyminen 2000-luvun sosialismiin Euroopan unionissa. Sosialismi.net < [sivu luettu ] Olli Savela, Työaika lyhenee enää vain kituvauhdilla. Tilastokeskus < [sivu luettu ] Saska Heino, Minne menet, Suomi - voiton suhdeluvun kehitys Suomessa Taloussaippuakupla < [sivu luettu ]