TIETEESSÄ TAPAHTUU

Transkriptio

1 TIETEESSÄ TAPAHTUU Ihminen avoimena ongelmana Interventioekologiaa Kiinalainen kaunokirjallisuus Suomessa Suuri konteksti Fukuyaman visio Ukrainasta Uskontotiede ja uskonnonfilosofia

2 TIETEESSÄ TAPAHTUU TIETEESSÄ TAPAHTUU -lehti kokoaa yhteen eri tieteenalat. Se on foorumi ajankohtaisille ja yleistajuisille tiedeartikkeleille sekä keskustelulle tieteestä ja tiedepolitiikasta. Päätoimittaja: Ilari Hetemäki Toimitussihteeri: Tiina Kaarela Ulkoasu: Heikki Kalliomaa Snellmaninkatu 13, Helsinki Puh. (09) Fax (09) Sähköposti: tieteessatapahtuu@tsv.fi Toimitusneuvosto: professori (emeritus) Leif C. Andersson, päätoimittaja Ilari Hetemäki, professori Timo Honkela, tiedetoimittaja Markus Hotakainen, pääsihteeri Reetta Kettunen, professori Tuija Laine, professori Markku Löytönen (pj.), tutkijatohtori Nelli Piattoeva ja toiminnanjohtaja Lea Ryynänen-Karjalainen. Tilaukset ja osoitteenmuutokset: Puh. (09) Sähköposti: tilaukset@tsv.fi Julkaisija: Tieteellisten seurain valtuuskunta Painos kpl Ilmestyy 6 kertaa vuodessa 32. vuosikerta Lehdestä ilmestyy myös verkkoversio: Vanhat numerot luettavissa verkossa numerosta 7/1996 alkaen. Seuraava numero ilmestyy marraskuun lopulla. Julkaisemme siinä ainoastaan ne tapahtumatiedot, jotka on lähetetty viimeistään osoitteeseen: toimitussihteeri@tieteessatapahtuu.fi ILMOITUKSET 1/1 takakansi 550 (4-v.) Takakannen sisäsivu 480 (4-v.) Sisäsivut (4-v.) 540 1/1 (mv) 480 1/2 sivu (mv) 280 Myynti: puh tai ilmoitukset@tieteessatapahtuu.fi ISSN (painettu) ISSN (verkkolehti) Vammalan kirjapaino, Sastamala 2014 PÄÄKIRJOITUS: Ihminen avoimena ongelmana Ilkka Niiniluoto 1 ARTIKKELIT Luonnon ennallistaminen on käsitteenä aikansa elänyt Atte Komonen ja Panu Halme 3 Kiinalaisen kaunokirjallisuuden suomennokset 1900-luvulla kääntämisen ja vastaanoton kulttuurinen konteksti Jarmo Saarti 10 Suuri konteksti havaintojen, toimintojen ja kielenkäytön pysyvä tausta Ahti Lampinen 16 LYHYESTI Ilari Hetemäki 23 KATSAUKSIA Todellisuus ja havaitsija Eero Paloheimo 27 Ukrainan kriisi Fukuyaman visioissa 20 vuotta sitten Jermu Laine 33 TIETEENALAT DIALOGISSA Uskonnonfilosofia ja empiirinen tutkimus Simo Knuuttila 35 Kognitiivinen uskontotiede ja uskonnonfilosofia Ilkka Pyysiäinen 37 TIETEEN KOHTAAMISIA: Digitaalisuus sivistyksen, oppimisen ja ymmärryksen tukena Timo Honkela 39 TIETEEN PÄIVÄT 2015: Sattuman osa elämässä ja tieteessä Ilari Hetemäki ja Elisabeth Wide 41 KESKUSTELUA Suomen tiedeakatemia Ilkka Hanski 43 Miksi ennustaminen joissakin tieteissä on helpompaa kuin toisissa? Vesa Kanniainen 44 Tutkimuksen arkivaikuttavuus Timo Vuorisalo ja Olli Arjamaa 47 Akateemisen keveyden etiikka Mervi Leppäkorpi 49 Melko yleistä kielitiedettä Ville Leppänen ja Aleksi Mäkilähde 51 Kohti materiaalisempaa maailmanpolitiikan tutkimusta Justiina Dahl 52 TIEDEKIRJASTO TÄNÄÄN Tietoa nuorisosta Vappu Turunen 54 KIRJALLISUUS Kuinka suuri on suuri suomalainen tutkija? Jussi Nuorteva 57 Käsiasioista käsitettävästi Annakaisa Suominen 60 Sotaa rauhan oloissa Hannes Saarinen 62 Aate, joka viehättää edelleen Aki Alanko 64 Ikonia kaatamassa Maria-Liisa Nevala 66 Valtavirrassa mutta poikkiteloin Kristiina Kalleinen 68 Kolmen sortin historiaa Markus Hotakainen 71 Yhteiskunnan, talouden ja tiedon kolmiossa Satu Lipponen 72 Kun työnvälityksestä ei saa työtä Anu Suoranta 74 Lahjan sosiologia sukupuolen, kulttuuristen suhteiden ja vallankäytön rajapinnoilla Kaarina Kailo 74

3 PÄÄKIRJOITUS Ihminen avoimena ongelmana Ilkka Niiniluoto Tiedepoliittinen keskustelu keskittyy tavallisesti tutkimusta koskeviin rakenteisiin ja rahoitukseen sekä tutkimustulosten julkaisemiseen ja laadun arviointiin. Sen sijaan tutkimusaiheiden valinnan on perinteisesti katsottu kuuluvan tieteilijöiden vapauden ja ammattitaidon piiriin. Tieteen historiassa on kuitenkin ainakin kaksi myönteistä esimerkkiä siitä, miten haastavien avoimien ongelmien esiin nostaminen on onnistunut stimuloimaan tutkimusta. Ensimmäinen on fyysikko Emil Du Bois-Reymondin ja biologi Ernst Haeckelin 1800-luvun lopulla käymä väittely maailmanarvoituksista, joihin kuuluivat aineen ja voiman olemus, liikkeen alkuperä, elämän synty, luonnon (näennäisen) tarkoituksenmukainen järjestys, aistimuselämyksen synty, järjellisen ajattelun ja kielen synty sekä tahdon vapaus. Toinen on matemaatikko David Hilbertin 1900 esittämä luettelo 23 kysymyksestä, joista monet on myöhemmin ratkaistu mutta osa on yhä ainakin osittain avoimia. Viime vuosina suuret tutkimusrahoittajat ovat ryhtyneet kampanjoimaan ohjelmilla, joissa korostetaan tieteen merkitystä ihmiskunnan suurten haasteiden (grand challenges) ratkaisemisessa. Esimerkkejä tästä ovat Euroopan unionin Horisontti 2020-ohjelman taustateemat, joihin kuuluvat ilmastonmuutos, energiantuotanto, vesivarannot, ikääntyminen, terveydenhoito ja kestävä vauraus. Keskustelu suurista haasteista painottuu luonnontieteiden, ympäristötieteiden, tekniikan ja lääketieteen alueille, kun taas humanistit ja yhteiskuntatieteilijät nähdään helposti vain tieteellis-teknisen kehityksen haittavaikutusten paikkaajina. Kuten olen Kanava-lehdessä (4/2014) korostanut, ihmistieteilijöiden ei kuitenkaan kannata vain voivotella omaa asemaansa ja vähätellä hyödyllisyyttään. Ensinnäkin voi muistuttaa, miten Suomen menestystarinassa ihmistieteillä on ollut keskeinen sija luvun kansallinen herääminen ja kansallisvaltion rakentaminen perustui Keisarillisessa Aleksanterin yliopistossa suoritettuun kulttuurin, historian, kielen, kansanperinteen, kirjallisuuden ja musiikin tutkimukseen. Oikeusja yhteiskuntatieteet olivat rakentamassa Suomesta demokraattista oikeusvaltiota 1900-luvun alussa. Toisen maailmansodan jälkeen sosiologia ja so siaalipolitiikka olivat toteuttamassa pohjoismaista hyvinvointivaltiota. Samanlainen vaikutus voisi hyvin jatkua, kun eurooppalaisella ja globaalilla tasolla rakennetaan monikulttuurista historiallista identiteettiä, toimivaa hallintoa ja oikeudenmukaista sosiaalista kestävyyttä. Toiseksi humanistisilla tieteillä on edelleen avainasema yliopistoissa ja koululaitoksessa, kun kasvatetaan tietäviä, osaavia ja kriittisesti ajattelevia kansalaisia. Vakuuttavia argumentteja tästä esittää yhdysvaltalainen filosofi Martha Nussbaum teoksessaan Talouskasvua tärkeämpää: Miksi demokratia tarvitsee humanistista sivistystä? (2011). Ylläpitämällä ja rakentamalla henkistä infrastruktuuria ja sosiaalista pääomaa ihmistieteet luovat edellytyksiä myös kukoistavalle liiketoiminnalle, joten niiden taloudellinen merkitys on jopa liian suuri rahalla mitattavaksi. Kolmanneksi ihmistieteiden tuloksien varaan voidaan rakentaa myös sisältötuotantoa, kult- TIETEESSÄ TAPAHTUU 5/2014 1

4 tuuriteollisuutta ja sosiaalisia innovaatioita. Esimerkkejä tästä hyödyntämisestä ovat koulutus-, palvelu- ja konsulttiyritykset sekä digitaalisen ajan media- ja peliteollisuus. Neljänneksi voi huomauttaa, että ajankohtaisten ilkeiden ongelmien hankaluus johtuu tavallisesti ihmisten käyttäytymisestä. Esimerkiksi ympäristöongelmien juurena on ihmisen osaltaan aiheuttama ekologinen muutos. Ihmistieteet voivat selittää, miksi ihmiset eivät toimi rationaalisesti omissa valinnoissaan. Tältä pohjalta on helppo esittää kysymyksiä, joiden ratkaisemisessa humanistiset ja yhteiskuntatieteet voivat osoittaa hyödyllisyytensä. Miksi ihmiset pelkäävät, vihaavat, syrjivät, vainoavat ja tappavat toisiaan? Miksi valikoimme ympäristöä kuluttavia ja tuhoavia käyttäytymistapoja? Miten voimme lisätä paikallisesti ja globaalisti rauhan, hyvinvoinnin, taloudellisen vakauden, tasa-arvon ja oikeudenmukaisuuden mahdollisuuksia? Miksi ihmiset eivät ymmärrä itseään ja toisiaan? Miten voimme kasvattaa välittäviä, yritteliäitä ja suvaitsevaisia sukupolvia? Miten historian kipupisteitä ja painolasteja voidaan purkaa? Miten voidaan rakentaa viihtyisiä ja turvallisia elinympäristöjä? On myös selvää, että vastaaminen tällaisiin soveltaviin ja strategisiin kysymyksiin edellyttää vahvaa panostusta humanistiseen perustutkimukseen, jonka tuloksia pitäisi myös laajasti ja avoimesti välittää kansalaisille ja poliittisille päättäjille. Tarvitaan myös ennakkoluulotonta tieteidenvälisyyttä, jossa ylitetään kahden kulttuurin rajoja. Tieteen sisältä käsin määriteltäviin suuriin haasteisiin liittyy tyypillisesti myös käsitteitä, teorioita, menetelmiä ja arvoja koskevia kysymyksiä, joiden pohtiminen kuuluu filosofian alaan. Onkin lupaavaa, että humanisteja perinteisesti vaivannut metodien ja teorioiden epäily on vaihtunut vilkkaaksi kiistelyksi vaihtoehtoisten lähestymistapojen välillä: positivismi vs. hermeneutiikka, selittäminen vs. ymmärtäminen, käyttäytyminen vs. intentionaalisuus, havainto vs. merkitysten tulkinta, nomoteettinen vs. idiografinen, kvantitatiivinen vs. kvalitatiivinen, synkroninen vs. diakroninen. Ihmistieteisiin on myös syntynyt tutkimustraditioita, kuten funktionalismi, strukturalismi, behaviorismi, kognitiivinen psykologia, psykoanalyysi, transformaatiokielioppi, semiotiikka, intensionaalinen logiikka, sosiobiologia, evoluutiopsykologia ja sosiaalinen konstruktivismi. Thomas Kuhnin kuvaamassa normaalitieteessä tiedeyhteisössä on kulloinkin vallalla yksi paradigma, jonka vaihdos merkitsee kriisiä ja tieteellistä vallankumousta. Ihmistieteissä tyypillistä on kuitenkin samanaikaisten kilpailevien koulukuntien olemassaolo. Tämä liittyy siihen, että historiaa ja kulttuuria koskevat ongelmat poikkeuksena ehkä jotkut logiikan ja kieliteknologian probleemat eivät ole Kuhnin kuvaamia yksiselitteisesti ratkeavia ajatuspalapelejä, vaan niiden yhteydessä voidaan saavuttaa vain osaratkaisuja toisiaan syventävien ja täydentävien näkökulmien avulla. On toivottavaa, että humanistit tuovat keskustelussa esiin näkemyksiään tärkeistä yhä avoimista ongelmista. Tässä poimintoja minun suosikkilistaltani: Biologisen ja kulttuurievoluution vuorovaikutus ihmisen kehityksessä, ilman oletuksia olemuksellisesta ihmisluonnosta tai jaloista villeistä. Ihmisen kognitiivisten kykyjen eli viisauden muotoutuminen. Ihmisen juurien etsintä, kohteina varhaiset Välimeren alueen kulttuurit sekä suomalaisten etninen ja kielellinen historia. Monikulttuurisuus ja moninkertaisten identiteettien rakentuminen. Aivojen ja mielen suhde. Havainnon, ajattelun ja kielen suhde. Itsetietoisuus ja vapaa tahto. Oppiminen, argumentaatio ja ongelmanratkaisun taito. Merkitys ja ymmärtäminen, totuus ja tieto. Kulttuurien kiihkoton vuoropuhelu ja sosiaalinen oikeudenmukaisuus. Arvot ja hyvä elämä. Kirjoittaja on teoreettisen filosofian professori (emeritus) ja Tieteellisten seurain valtuuskunnan hallituksen puheenjohtaja. 2 TIETEESSÄ TAPAHTUU 5/2014

5 ARTIKKELIT Luonnon ennallistaminen on käsitteenä aikansa elänyt Atte Komonen ja Panu Halme Ihmistoiminta on muuttanut ja yhä muuttaa luonnontilaisia ekosysteemejä agro- ja teknosysteemeiksi. Nämä muutokset ovat kiihdyttäneet biologisen monimuotoisuuden häviämistä ja käynnistäneet niin sanotun kuudennen sukupuuttoaallon. Koska ihmiselo tukeutuu pitkälti luonnon monimuotoisuuteen, on monimuotoisuuden turvaamiseksi tehty sekä kansallisia että kansainvälisiä päätöksiä ja sopimuksia. Monimuotoisuutta voidaan turvata ennallistamalla tai hoitamalla muuttuneita ekosysteemejä. Ennallistaminen ja luonnonhoito ovat kuitenkin epämääräisiä käsitteitä. Uudet kattotermit, ekologinen interventio ja sitä tutkiva tieteenala interventioekologia, selventävät käsitteellisiä ongelmia. Avohakkuualalla nuokkuu kolopesijälle jätetty säästöpuu. Suojelualueella uhanalaiselle lahopuulajille katetaan pöytä kaatamalla puita lisääntymispaikaksi. Ränsistynyt männikkö tuikataan tuleen, jotta luontainen metsänrakenne palautuisi. Ojia tukitaan suon luonnontilaisen hydrodynamiikan palauttamiseksi. Ketoa niittää innostunut talkooporukka, jotta se ei kasvaisi umpeen. Kaikki nämä toimenpiteet tehdään luonnon monimuotoisuuden auttamiseksi, mutta osaa niistä kutsutaan ekologiseksi ennallistamiseksi, osaa luonnonhoidoksi. Ekologisesta ennallistamisesta puhuttaessa törmätään jatkuvasti käsitteelliseen kiistaan siitä, mikä on ja mikä ei ole ennallistamista, mikä on hyvää ja mikä huonoa ennallistamista ja voiko luontoa ylipäätään ennallistaa (Roberts ym. 2009; Hobbs ym. 2011; Suding 2011). Myös tämän artikkelin kirjoittajat ovat huomanneet, kuinka vaikeaa on saavuttaa yhteisymmärrys kansainvälisessä tutkijajoukossa, sillä erimaalaiset tutkijat kutsuvat hyvin erilaisia toimenpiteitä ennallistamiseksi (Halme ym. 2013). Osittain tämä johtuu siitä, että ekosysteemit ovat luontaisesti erilaisia, kuten myös niitä muokannut ihmistoiminta. Ennallistamisen ja luonnonhoidon käsitteiden dikotominen erottelu on biologisesti perusteetonta. Tässä kirjoituksessa esitämme, että ennallistamis-termi on aikansa elänyt ja siitä on syytä luopua. Ennallistaminen ja luonnonhoito näet kuvaavat biologisesti epämääräisiä ja päällekkäisiä toimenpiteitä, mikä on johtanut ja johtaa tarpeettomaan epäselvyyteen käytännössä. Ongelma ei ole pelkästään semanttinen, sillä Euroopan unioni (EU) on sitoutunut ennallistamaan 15 % muuttuneista ekosysteemeistä. Tavoitteissa puhutaan yksiselitteisesti ennallistamisesta, eli nykyisten määritelmien mukainen luonnonhoito ei kelpaa tavoitteiden täyttämiseen. Käsittelemme tässä kirjoituksessa ensin ennallistamisen ja luonnonhoidon taustalla olevia motivaatioita, käsitteiden ja toimenpiteiden historiaa sekä teoriataustaa ja palaamme sitten ratkaisuumme. Käsitteellinen sekametelisoppa Suomessa käytettyjen määritelmien mukaan ekologinen ennallistaminen ja luonnonhoito ovat eri asioita. Ekologisella ennallistamisella (engl. ecological restoration; tästä eteenpäin ennallistaminen) tarkoitetaan heikentyneen ekosysteemin palauttamista kohti luonnontilaa ihmisen avustamana (Society for Ecological Restoration 2004). Käytännössä ennallistettava ekosysteemi on lähes poikkeuksetta ihmistoiminnan heikentämä, mutta ekosysteemejä voidaan ennallistaa myös luonnonkatastrofin, kuten tsunamin tai tulivuorenpurkauksen, jälkeen. Määritelmään liittyy myös ajatus ekosysteemin palauttamises- TIETEESSÄ TAPAHTUU 5/2014 3

6 ta kohti luonnontilaa. Ensimmäinen haaste on, ettei luonnontilaa läheskään aina tunneta. Toinen haaste vuorostaan on, että ekosysteemillä ei välttämättä ole mitään yhtä tiettyä luonnontilaa luonto on näet luonnostaan dynaaminen. Pohjois-Eurooppa palautuu yhä edellisestä jääkaudesta (Willner ym. 2009) ja ilmastonmuutos muovaa kokonaisia kasvillisuusvyöhykkeitä (Bellard ym. 2012). Voidaan tietysti ajatella, että ero selvästi muokatun ja jokseenkin luonnontilaisen ekosysteemin välillä on niin räikeä, että vähäinenkin ennallistamistoimenpide aiheuttaa muutoksen kohti luonnontilaa. Ennallistamisen määritelmään liittyy vielä ajatus, että palautuminen on nimenomaan ihmisen avustamaa. EU:n biodiversiteettistrategiassa puhutaan myös passiivisesta ennallistamisesta. Sillä tarkoitetaan useimmiten suojelualueen perustamisen jälkeen tapahtuvan luontaisen sukkession (lajiston vähittäisen muuttumisen) sallimista ja luonnontilaistumisen odottelua. Passiivinen ennallistaminen voisi myös tarkoittaa, että ojitetulla suolla jätetään kunnostusojitus tekemättä ja odotellaan suon vettymistä ojien kasvaessa pikkuhiljaa umpeen. Passiivinen ennallistaminen on erityisen ongelmallinen käsite. Ensinnäkin se ei kytkeydy enää aktiiviseen toimintaan, jota kuvaamaan ennallistamistermi aikoinaan kehitettiin. Toiseksi se pitäisi sisällään lähes kaiken elinympäristölähtöisen monimuotoisuuden turvaamisen, ja käsite, joka kattaa kaiken, ei ole kovin käyttökelpoinen. Kyseinen ajatus passiivisesta ennallistamisesta lienee syntynyt lähinnä viranomaisten tarpeesta täyttää EU:n itselleen asettamat lähes mahdottomat ennallistamistavoitteet. Luonnonhoidolla (engl. ecological management, habitat management) tarkoitetaan toimenpiteitä, joilla ihminen pyrkii edesauttamaan jonkin lajin tai elinympäristötyypin säilymistä. Erotuksena ennallistamiseen luonnonhoitoon ei välttämättä liity ajatusta luonnontilasta: kulttuuriympäristöjä, kuten ketoja, voidaan hoitaa niittämällä, jotta saavutetaan luonnonsuojelullisia tavoitteita. Siksi esimerkiksi ainespuuntuotantoon tähtäävä metsänhoito, kuten taimien istuttaminen, ei ole luonnonhoitoa ainakaan Kuva 1. Ennallistamisella pyritään palauttamaan ihmistoiminnan muuttamia ekosysteemejä kohti luonnontilaa. Luonnontilaisessa metsässä on monen ikäistä ja kokoista elävää ja kuollutta puuta (A), toisin kuin talousmetsissä (B). Lahopuuta tuottamalla pyritään suojelualueiden entisiin talousmetsiin luomaan luonnonmetsille tyypillisiä rakennepiirteitä (C). Kuvat: Maarit Similä. TIEDEKIRJA Helsingin kirjamessuilla osasto 6e81, Turun kirjamessuilla osasto A TIETEESSÄ TAPAHTUU 5/2014

7 Suomessa. Mutta jos talousmetsään jätetään monimuotoisuuden turvaamiseksi säästöpuita, puhutaan talousmetsien luonnonhoidosta. Tosin Suomessa on EU:n biodiversiteettistrategian yhteydessä keskusteltu, voitaisiinko ainespuuntuotantoon tähtäävä metsien eri-ikäisrakenteinen kasvatus laskea luonnonhoidoksi tai ennallistamiseksi, koska siinä metsän rakenne on lähempänä luontaista kuin avohakkuihin perustuvassa tasaikäiskasvatuksessa. Oleellista ei siis ole mitä tehdään, vaan mihin teoilla pyritään. Luonnonhoidossa pyritään luontoarvojen säilyttämiseen, kun taas metsän- tai riistanhoidossa tavoitellaan pääsääntöisesti taloudellisia tai virkistyksellisiä arvoja. Periaatteessa yksi ja sama toimenpide voi olla joko ennallistamista tai luonnonhoitoa. Ennallistamiseen liittyy kuitenkin vahvasti ajatus toimenpiteiden paikallisesta kertaluonteisuudesta. Ennallistamistoimenpide aloittaa luontaisen sukkession, joka sitten etenee omaan tahtiinsa, kunnes seuraava häiriö, kuten metsäpalo tai myrsky, aloittaa kaiken alusta. Luonnonhoito vuorostaan on enemmän tai vähemmän toistuvaa toimintaa. Siinä toistuvilla toimenpiteillä (esim. kedon niittäminen) pyritään estämään luonnollinen sukkessio tai vaihtoehtoisesti luonnonhoitotoimilla (esim. säästöpuiden jättäminen) lievennetään ihmistoiminnan negatiivisia vaikutuksia. Koska sama toimenpide voi olla joko ennallistamista tai luonnonhoitoa, on perusteltua ajatella, että niitä erottaa ainoastaan toistojen määrä. Kuitenkin monet ennallistamistoimenpiteet saattavat tarvita toistoja jo pelkästään siksi, että ihminen on muuttanut ympäristöä hyvin voimakkaasti, eikä kertaluonteinen toimenpide riitä palauttamaan haluttuja rakenteita tai toimintoja. Esimerkiksi monet luontaisesti paloalttiit metsätyypit eivät nykyisin pala juuri koskaan. Jos metsä poltetaan kerran, se on käsitteellisesti ennallistamista, mutta entä jos poltto toistetaan sadan vuoden välein? Ruotsissa tavoitteena on, että karuissa mäntymetsissä ennallistamispoltot toistetaan vuoden välein, jotta luontaisesti avoin metsätyyppi säilyisi. Suomalaisen ajattelun mukaan kyseessä on luonnonhoito, koska toimenpide toistetaan, kun taas ruotsalaiset ajattelevat ennallistavansa luontaisesti usein palavan metsäekosysteemin. Naapurimaissakin ymmärretään ennallistaminen ja luonnonhoito eri tavalla. Miksi luontoa ennallistetaan ja hoidetaan? Kansainvälinen yhteisö on sitoutunut pysäyttämään luonnon monimuotoisuuden vähenemisen. Viimeisimmät sitoumukset sovittiin Nagoyassa: tarvitaan jatkuvia ja suoria toimenpiteitä, joilla turvataan, ja jos tarpeellista, ennallistamalla palautetaan monimuotoisuus ja ekosysteemipalvelut (Convention on Biological Diversity 2010; käännös kirjoittajien). Euroopan unionin biodiversiteettistrategiassa yhtenä tavoitteena on ennallistaa 15 % heikentyneistä ekosysteemeistä vuoteen 2020 mennessä (Euroopan unionin neuvosto 2010; Euroopan komissio 2010; Valtioneuvosto 2012). Luonnonsuojelualueiden perustamista ei siis ole pidetty riittävänä tai käyttökelpoisena ratkaisuna monimuotoisuuden turvaamiseen. Syitä tähän on monia. Ihminen on muuttanut ekosysteemejä niin paljon, että luonnontilaisten kaltaisten alueiden löytäminen suojelutarkoituksiin on vaikeaa, ellei mahdotonta. Vaikka luonnontilaisia alueita löytyisikin, parhaita kohteita ei välttämättä saada suojeluun maanomistusolojen takia (Knight ym. 2011). Siksi monet suojelualueet ovat kaukana luonnontilasta. Esimerkiksi eteläisen Suomen kansallispuistoissa suurin osa metsistä on entistä talousmetsää, sillä puistot on perustettu luonnontilaisten soiden, pienten luonnonmetsäsirpaleiden tai näyttävien luonnonmuodostelmien ympärille, ja niiden suojelua on edistänyt valtion omistus. Etelä-Suomessa vain noin 25 % suojelualueiden kivennäismaiden metsistä on luonnontilaisia tai sen kaltaisia (Similä ja Junninen 2011). Pelkkä suojelualueiden perustaminen ei siis riitä luonnonarvojen turvaamiseksi, vaan suojelualueiden heikentyneitä ekosysteemejä ennallistetaan, jotta ne saataisiin mahdollisimman pian ohjattua kohti luonnontilaa (kuva 1). Kansainvälisesti ennallistaminen on myös kaupankäynnin väline. Toiminnanharjoittaja voi saada luvan muuttaa tai tuhota tietyn alueen luontoarvoja, jos hän TIETEESSÄ TAPAHTUU 5/2014 5

8 kompensoi niitä ennallistamalla jossain muualla tai lupaa ennallistaa alueen toiminnan loputtua. Ennallistamisen ja luonnonhoidon historia Suomessa Suomi on ollut metsien ja soiden ennallistamisen edelläkävijä. Suomen ja kenties koko maailman ensimmäinen metsän ennallistamispoltto tehtiin Patvinsuon kansallispuistossa vuonna Lahopuun lisäyskokeilut aloitettiin 1990-luvun puolivälissä. Tavoitteellinen lehtojen hoito vuorostaan alkoi jo 1980-luvulla ja paahdeympäristöjen hoito yleistyi 1990-luvulla. Ennallistaminen ja luonnonhoito mainitaan myös vuoden 1996 Luonnonsuojelulain 14 :ssä: [Kansallispuistossa ja luonnonpuistossa] saa hoitaa ja ennallistaa luonnonympäristöjä ja perinneluontotyyppejä sekä palauttaa alueen luontaisen kehityksen. Alun kokeilujen jälkeen ennallistaminen ja luonnonhoito vakiintuivat suojelualueiden työkalupakkiin, kun ensimmäinen metsien ennallistamisopas (Tukia ym. 2001) julkaistiin, ennallistamistyöryhmän mietintö (2003) valmistui ja Etelä-Suomen metsien monimuotoisuuden toimintaohjelma METSO käynnistyi. Käytännön kokemusten perusteella uusittu Metsien ennallistamisen ja luonnonhoidon opas valmistui vuonna 2011 ja Ojitettujen soiden ennallistamisopas vuonna 2013 (Similä ja Junninen 2011; Aapala ym. 2013). Suojelualueiden metsiä on vuosina ennallistettu hehtaaria ja uudeksi tavoitteeksi vuosille on asetettu hehtaaria (Etelä-Suomen metsien monimuotoisuuden toimintaohjelma, 2008). Myös aiemmin mainitut EU:n tavoitteet edellyttävät ekosysteemien ennallistamista. Ennallistamisen aika ei siis ole ohi. Ennallistamisen ja luonnonhoidon teoreettinen tausta Ennallistamisen ja luonnonhoidon teoreettisen viitekehyksen muodostaa ensisijaisesti kasvillisuuden dynamiikka, sillä kaikki toisenvaraiset eliöt, kuten sienet ja eläimet, ovat riippuvaisia kasveista ja heijastavat kasvillisuuden muutoksia. Kasvillisuuden dynamiikkaan vaikuttaa kolme päätekijää: tietyn kasvupaikan määrä (engl. site availability), lajisto (differential species availability) ja lajien menestyminen (differential species performance). (Pickett ym ) Näistä tietyn kasvupaikan määrään vaikuttavat lähinnä erilaiset häiriöt. Lajisto riippuu maaperän siemenpankista tietyllä paikalla tai lajien saavunnasta ympäristöstä, joka vuorostaan riippuu lajien leviämiskyvystä ja maiseman rakenteesta. Lajien menestymiseen tai menestymättömyyteen vaikuttavat monet elottomat (esim. valon määrä) ja elolliset (esim. kilpailu) tekijät. Yksinkertaistaen voidaan sanoa, että häiriöt palauttavat ekosysteemin alkutilaan ja sukkessio ohjaa sen takaisin kliimaksiin (esim. aarniometsäksi). Vaikka periaatteessa mitään yhtä tiettyä pysyvää kliimaksitilaa ei ole olemassa, metsän keskeiset ominaisuudet, kuten puustorakenne, palautuvat myrskyn tai metsäpalon jälkeen kohti melko ennustettavaa lopputulosta, joskaan ei täysin aikaisempaan tilanteeseen. Ennallistaminen ja luonnonhoito perustuvat biologisen sukkession manipulointiin. Jako ennallistamiseen ja luonnonhoitoon on biologisesti perusteltua, jos ennallistamisessa pyritään edesauttamaan biologista sukkessiota ja luonnonhoidossa sukkessio pyritään estämään. Ero ei kuitenkaan aina ole yksiselitteinen. Esimerkiksi lehtojenhoidossa poistetaan kuusia, jotta lehtipuut saisivat kasvutilaa. Jos kuuset on istutettu, niiden poistaminen aloittanee luontaisen sukkession kohti lehtipuuvaltaista metsää, eli kyse on ennallistamisesta. Jos lehdon kuusettuminen on luontaista, niiden poisto estää luontaisen sukkession, eli kyse on luonnonhoidosta. Metsän polttoa pidetään Suomessa ennallistamisena, koska tietty metsä poltetaan käytännössä vain kerran. Toisaalta poltto palauttaa sukkession takaisin alkupisteeseen ja on siis biologisesti luonnonhoitoa. Toisaalta palanut luonnontilainen metsä on yhä luonnontilainen metsä, sillä metsäpalon kaltaiset häiriöt kuuluvat luonnonmetsien dynamiikkaan (Kuuluvainen ym. 2002). Jos entinen talousmetsä poltetaan ennallistamistoimenpiteenä, tilanne on käsitteellisesti haasteellisempi. Poltolla metsään luodaan joitain luonnonmetsän elementtejä, kuten palanutta puuainesta, mutta samalla sieltä häviää varttunutta elävää puuainesta, joka sekin kuuluu luonnonmetsään. 6 TIETEESSÄ TAPAHTUU 5/2014

9 Aikamittakaavan lisäksi olisi otettava huomioon myös tilamittakaava. Metsikköön raivattu pienaukko saattaa olla kauempana luonnontilasta kuin alkutilanne kyseessä olevassa pisteessä, mutta koko metsikön tasolla puuston rakenne monipuolistuu eli lähestyy luonnontilaa. Vastaavasti yhden metsikön ennallistaminen ei ennallista luontaista maisemarakennetta, vaan maisematasolla kyse on luonnonhoidosta. Kaikesta tästä johtuen ollaan usein tilanteessa, jossa sekä toimenpiteen vaikutukset luonnontilaisuutta ilmentäviin metsänrakenteisiin että sukkessioon ovat loppujen lopuksi hyvin hankalasti hahmotettavissa. Voidaankin kysyä, olisiko syytä laajentaa näkökulmaa ja myöntää, että monimuotoisuuden turvaaminen pitää sisällään hyvin monenlaisia toimenpiteitä, joiden jako ennallistamiseen tai luonnonhoitoon ei ainakaan biologisesti ole yksiselitteistä. Aika- ja tilamittakaavan lisäksi on otettava huomioon myös ekosysteemien erilaisuus. Tästä hyvä esimerkki on metsä- ja suoekosysteemi. Luontaisen metsän rakennetta muokkaavat erilaiset häiriöt, etenkin myrskyt ja metsäpalot. Myrskyjen ja palojen esiintyminen on kuitenkin hyvin satunnaista pienessä mittakaavassa, vaikka maisematasolla häiriöitä tapahtuisikin säännöllisesti. Soiden ominaisuuksia muovaavat erityisesti sadevedet (keidassuot) tai sade- ja valumavedet (aapasuot). Sadanta on vuorostaan säännöllistä, vaikkakin vaihtelee määrällisesti vuodesta toiseen; sitä ei myöskään pidetä biologisena häiriönä. Soiden dynamiikka onkin pitkälti sisäistä, joten soiden ominaisuudet eivät ole samalla tavalla riippuvaisia epäsäännöllisistä häiriöistä kuten metsien. Koska suon dynamiikkaa määrittelevät pitkälti sisäiset ja ennustettavat prosessit, on suon ennallistaminen ainakin periaatteessa helpompaa kuin metsän. Ojat tukkimalla saadaan luontainen hydrodynamiikka ja turpeenmuodostus käyntiin ja suo ennallistuu itsestään vuosien saatossa. Interventioekologia ja ekologiset interventiot Interventioekologia (engl. intervention ecology) on äskettäin ehdotettu tieteellinen kattotermi, joka pitää sisällään luonnonsuojelubiologian, ennallistamisen, luonnonhoidon sekä muut lähitieteet. Se tutkii kaikkia niitä keinoja, joilla ihminen tarkoituksellisesti pyrkii muuttamaan ekosysteemejä luonnonmukaisemmiksi tai luonnonsuojelulliselta arvoltaan tai ekosysteemipalveluiden kannalta paremmiksi (Hobbs ym. 2011). Ekologinen interventio on puolestaan termi, joka kuvaa konkreettista toimintaa: soramonttujen maisemointia, suo-ojien tukkimista, uhanalaisia lajien siirtämistä uusille paikoille. Interventioilla voidaan pyrkiä joko lajien, rakenteiden tai toimintojen palauttamiseen. Lajeille voidaan luoda resursseja, kuten lahopuuta, tai lajeja voidaan siirtää paikoille, joilta ne ovat kadonneet. Rakenteilla tarkoitetaan esimerkiksi kuollutta puuainesta tai monilajista puustoa. Prosessien palauttaminen tarkoittaa esimerkiksi luontaisen palo- tai hydrodynamiikan palauttamista. On selvää, että prosessien palauttaminen on vaikeaa. Interventioita voidaan luokitella myös sen mukaan, ovatko ne ennalta ehkäiseviä toimenpiteitä vai jo aiheutettujen vaurioiden korjaamista (Hobbs ym. 2011). Ennalta ehkäisevässä eli proaktiivisessa toiminnassa voidaan esimerkiksi ilmastonmuutos huomioida suojelualueita perustettaessa niin, että uudet alueet sijaitsevat vanhojen jo olemassa olevien alueiden pohjoispuolella; näin lajit löytävät ainakin periaatteessa sopivaa elinympäristöä joutuessaan vetäytymään pohjoiseen ilmaston lämmetessä. Reaktiivisessa toiminnassa pyritään joko säilyttämään ekosysteemin tila ennallaan tai pysäyttämään sen näivettyminen. Voidaan esimerkiksi hävittää vieraslaji, jolla on haitallisia vaikutuksia muuhun eliöstöön. Aktiivisissa interventioissa pyritään vuorostaan saamaan aikaan jokin positiivinen muutos ekosysteemissä. Mitä interventioekologialla on tarjottavana? Tieteenalan kehitykseen kuuluu eri oppialojen itsenäinen kehittyminen, oppialojen rajapinnalla olevien aukkojen täyttäminen ja oppialojen käsitteellinen yhdistyminen. Oppialojen kehittyessä niille syntyy oma terminologiansa, määritelmänsä, taustaoletuksensa, menetelmänsä ja TIETEESSÄ TAPAHTUU 5/2014 7

10 tapansa puhua. Asiasta tulee ongelma, jos eri asioista puhutaan samoilla nimillä tai samoista asioista eri nimillä. Jos päällekkäisiä käsitteitä pidetään näennäisesti eri käsitteinä, johtaa se helposti juupas eipäs-väittelyyn: mitä on ennallistaminen, mitä luonnonhoito? Monet tieteelliset kiistat, jotka olivat pitkään syvälle juurtuneita dikotomioita, ovat lopulta hyötyneet yhteensovittamisesta. Ennallistamisen ja luonnonhoidon yhteydessä käsitteellisen integraation tarve on tullut ilmeiseksi, koska kumpikaan käsite ei itsessään pysty kuvaamaan riittävän yksiselitteisesti reaalimaailman ilmiöitä. Tästä syystä ehdotammekin interventioekologia-termin käyttöönottoa tutkimussuuntausta kuvaavaksi kattotermiksi ja ekologista interventiota kuvaamaan kaikkia niitä toimenpiteitä, joita ihminen varta vasten tekee ekosysteemeissä estääkseen niiden näivettymisen tai parantaakseen niiden luonnontilaa. Määrittelemme termin seuraavasti: Interventioekologia tutkii kaikkia niitä keinoja, joilla ihminen tarkoituksellisesti pyrkii estämään ekosysteemien biologisen heikentymisen, muuttamaan niitä luonnonmukaisemmiksi tai luonnonsuojelullisilta arvoiltaan tai ekosysteemipalveluiden kannalta paremmiksi (mukailtu Hobbs ym pohjalta). Kyseessä on siis nimenomaan luonnonsuojelullinen termi, joskin sen voi halutessaan käsittää laajemmin tarkoittamaan kaikkia ihmisen luonnossa tekemiä toimenpiteitä. Aiemmin mainitsemamme Nagoyan tavoite kuuluisi interventio-termiä käyttäen seuraavasti: tarvitaan jatkuvia ja suoria toimenpiteitä joilla turvataan, ja jos tarpeellista, erilaisten interventioiden avulla palautetaan monimuotoisuus ja ekosysteemipalvelut. Miten interventioekologia tieteenalana poikkeaa luonnonsuojelubiologiasta? Nimestään huolimatta luonnonsuojelubiologia (engl. conservation biology) on monitieteinen tieteenala ja pitää sisällään biologisten tieteiden lisäksi erityisesti taloustieteitä ja yhteiskuntatieteitä (Knight ym. 2011, Mönkkönen ym. 2011). Siksi onkin ehdotettu, että luonnonsuojelubiologia pitäisi korvata laajemmalla termillä luonnonsuojelututkimus (conservation research; Roberge ym. 2010). Mielestämme parempi termi olisi luonnonsuojelutieteet (conservation sciences; vrt. metsätieteet, forest sciences). Biologiset luonnonsuojelutieteet (conservation biology) jakautuisivat vuorostaan eri osa-alueisiin, kuten luonnonsuojeluekologiaan ja -genetiikkaan. Luonnonsuojeluekologia ja -genetiikka eivät välttämättä pidä sisällään interventioita. Esimerkiksi luonnonsuojeluekologiassa voidaan arvioida jonkin uhanalaisen lajin populaation kokoa ja rakennetta ottamatta kantaa siihen, miten ihmistoiminta on populaatioon vaikuttanut, miten sen säilymistä voitaisiin edistää tai miten suojelutoimenpide on tehonnut. Interventioekologia olisi osa luonnonsuojelubiologiaa ja tarkoittaisi ekologista tutkimusta, jossa tutkitaan ihmisen aktiivisten suojelukeinojen onnistumista. Edellä esittämämme luokittelu eroaa Hobbsin ym. (2011) luokittelusta, sillä pidämme interventioekologiaa luonnonsuojelubiologian alatieteenä, päinvastoin kuin Hobbs ym. (2011) Uusi käsite tarpeen Käsitteet ja niiden määritelmät eivät ole pelkästään akateemista sanahelinää, vaan niillä on myös merkitystä poliittisessa päätöksenteossa ja päätösten käytännön toteutuksessa. Esimerkiksi Nagoyassa Suomi sitoutui osana Euroopan unionia luonnon monimuotoisuuden hupenemisen pysäyttämiseen vuoteen 2020 mennessä. Nagoyan sopimuksessa asetettiin kunnianhimoinen tavoite: 15 % heikentyneiden elinympäristötyyppien pinta-alasta pitäisi ennallistaa. Jos pidetään tiukasti kiinni Suomessa käytetystä ennallistamisen määritelmästä, tavoite on mahdoton saavuttaa. Jos taas luonnonhoito hyväksytään ennallistamiseksi, niin tällöin tavoite näyttää realistisemmalta. Tässä kirjoituksessa olemme kuitenkin todenneet, että ennallistaminen ja luonnonhoito ovat käsitteinä päällekkäisiä ja epäselviä, ja ehdotamme siksi laajemman interventioekologia-käsitteen käyttöönottoa. Biologisesti perustellut toimenpiteet luonnon monimuotoisuuden hupenemisen estämiseksi pitävät sisällään mahdollisuuden moniin erilaisiin interventioihin luontoarvojen palauttamiseksi. Tällöin tutkimuksessa ja käytännön 8 TIETEESSÄ TAPAHTUU 5/2014

11 toimissa ei tarvitsisi takertua käsitteellisiin sotkuihin, vaan ongelmia voitaisiin tarkastella asialähtöisesti: mitä vaikutuksia tietyillä interventioilla on ekosysteemeissä. Aika kuitenkin näyttää, vakiintuvatko termit interventioekologia ja ekologinen interventio tutkimukseen ja käytäntöön. Kirjallisuus Aapala, K., Similä, M., Penttinen, J. (toim.) Ojitettujen soiden ennallistamisopas. Metsähallituksen luonnonsuojelujulkaisuja. Sarja B 188. Metsähallitus. Vantaa. Bellard, C., Bertelsmeier, C., Leadley, P., Thuiller, W., Courchamp, F Impacts of climate change on the future of biodiversity. Ecology Letters 15: Convention on Biological Diversity COP 10 Decision X/2: Strategic Plan for Biodiversity < (viitattu ) Ennallistamistyöryhmän mietintö Ennallistaminen suojelualueilla. Ympäristöministeriö. Suomen Ympäristö 618. Etelä-Suomen metsien monimuotoisuuden toimintaohjelma Ympäristöministeriön raportteja 5/2008. Ympäristöministeriö, Helsinki. Euroopan komissio Options for an EU vision and target for biodiversity beyond Communication from the Commission to the European Parliament, the Council, the European Economic and Social Committee and the Committee of the Regions COM(2010)4 fin. Euroopan komissio, Bryssel. Euroopan unionin neuvosto Biodiversity: post EU and global visions and targets and international ABS regime. Council (Environment) Conclusions. Council Document 7536/10. Euroopan unionin neuvosto, Bryssel. Halme, P., Allen, K.A., Auniņš, A., Bradshaw, R.H.W., Brumelis, G., Čada, V., Clear, J., Eriksson, A.M., Hannon, G., Hyvärinen, E., Ikauniece, S., Iršėnaitė, R., Jonsson, B.G., Junninen, K., Kareksela, S., Komonen, A., Kotiaho, J.S., Kouki, J., Kuuluvainen, T., Oldén, A., Mazziotta, A., Mönkkönen, M., Nyholm, K., Shorohova, E., Strange, N., Toivanen, T., Vanha-Majamaa, I., Wallenius, T., Ylisirniö, A.L., Zin, E Challenges of ecological restoration: Lessons from forests in northern Europe. Biological Conservation 167: Hobbs, R.J., Hallett, L.M., Ehrlich, P.R., Mooney, H.A Intervention ecology: applying ecological science in the twenty-first century. BioScience 61: Knight, A.T., Sarkar, S., Smith, R.J., Strange, N., Wilson, K.A Engage the hodgepodge: management factors are essential when prioritizing areas for restoration and conservation action. Diversity and Distributions 17: Kuuluvainen T., Aapala K., Ahlroth P., Kuusinen, M., Lindholm, T., Sallantaus, T., Siitonen, J., Tukia, H Principles of Ecological Restoration of Boreal Forested Ecosystems: Finland as an Example. Silva Fennica 36: Mönkkönen, M., Reunanen, P., Kotiaho, J.S., Juutinen, A., Tikkanen, O.P., Kouki, J Cost-effective strategies to conserve boreal forest biodiversity and long-term landscape-level maintenance of habitats. European Journal of Forest Research 130: Pickett, S.T.A., Kolasa, J., Jones, C.G Ecological understanding. The nature of theory and the theory of nature. Academic Press, London. Ricklefs, R.E A comprehensive framework for global patterns in biodiversity. Ecology Letters 7: Roberge, J.-M., Mikusiński, G., Possingham, H.P Has the term Conservation Biology had its day? Frontiers in Ecology and the Environment 8: 121. Roberts, L., Stone, R., Sugden, A The rise of restoration ecology. Science 325: 555. Similä, M., Junninen, K. (toim.) Metsien ennallistamisen ja luonnonhoidon opas. Metsähallituksen luonnonsuojelujulkaisuja. Sarja B 157. Society for Ecological Restoration The SER international primer on ecological restoration. Society for Ecological Restoration, Science and Policy Working Group. Suding, K.N Toward an era of restoration in ecology: successes, failures, and opportunities ahead. Annual Review of Ecology, Evolution and Systematics 42: Tukia, H., Hokkanen, M., Jaakkola, S., Kallonen, S., Kurikka, T., Leivo, A., Lindholm, T., Suikki, A., Virolainen, E Metsien ennallistamisopas. Metsähallituksen luonnonsuojelujulkaisuja. Sarja B 58. Valtioneuvosto Luonnon puolesta ihmisen hyväksi. Valtioneuvoston periaatepäätös Suomen luonnon monimuotoisuuden suojelun ja kestävän käytön strategiasta vuosiksi Valtioneuvosto. Willner, W., Di Pietro, R. & Bergmeier, E. (2009) Phytogeographical evidence for post-glacial dispersal limitation of European beech forest species. Ecography 32: Kiitämme Kaisa Junnista, Mikael Puurtista ja Interventioekologian tutkimusryhmää kommenteista käsikirjoitukseemme sekä Maarit Similää kuvasta 1. Atte Komonen on dosentti, joka toimii yliopistonlehtorina Jyväskylän yliopistossa. Panu Halme on filosofian tohtori, joka toimii tutkijatohtorina Jyväskylän yliopistossa. Molemmat tutkivat mm. erilaisten ekologisten interventioiden monimuotoisuusvaikutuksia. TIETEESSÄ TAPAHTUU 5/2014 9

12 Kiinalaisen kaunokirjallisuuden suomennokset 1900-luvulla kääntämisen ja vastaanoton kulttuurinen konteksti Jarmo Saarti Miten kiinasta sitten pitäisi kääntää? Paradoksaalinen totuus on, ettei voi kääntää lainkaan. Jokainen käännös on tulkinta, väännös paljon suuremmassa mittakaavassa kuin konsanaan länsimaiden kielistä käännettäessä. Eikä klassillisia tekstejä tulkittaessa aina voi sanoa edes miten olisi tulkittava. Sen vuoksi jokainen samasta kiinalaisesta kirjasta tehty käännös poikkeaa toisesta. Kääntäjä voi hyvällä omallatunnolla iloita siitä, että on voinut sanoa saman asian aivan toisin kuin kollegansa. Ja kumpikin on ehkä väärässä. (Pertti Nieminen 1959, 175.) Kiinalainen teksti on suomalaiselle (lue: länsimaalaiselle) outo, vieras ja sen merkitys jää aina saavuttamatta. Kääntäjä voi siten vapaasti hyödyntää alkutekstejä tekemällä niistä omat tulkintansa. Tämän voi lukea monella tavalla: aitona meille vieraan kulttuurin outoutena, kolonialistisena itämäisen kulttuurin hyödyntämisenä tai radikaalisti tulkiten postmodernina moniarvoisena kannanottona. Kaksi ensimmäistä lukutapaa lienevät kuitenkin lähempänä totuutta (Saarti 2013). Birgit Linder (2003, 244) esittää kolme keskeistä lähtökohtaa kiinalaisen käännöstoiminnan alulle Euroopassa: lähetystyöntekijät, erityisesti jesuiitat, jotka hallitsivat myös kiinan kieltä kielitieteilijät, joita kiinnostivat eniten kieleen liittyvät asiat muut ajattelijat, jotka olivat eniten kiinnostuneita filosofiasta ja kulttuurista. Näitä yhdistää se, että kaikkien käännöstoimintaa määritti vähintään yhtä paljon kohdekulttuurin intressit kuin lähdekulttuurin. Suomalaisessa kääntämisessä tämä jako pätee myös hyvin, erityisesti 1900-luvun alkupuoliskolla. Jälkimmäisellä puoliskolla mukaan tulee kirjallisen modernismin ja Suomen modernisoitumisen intressit: suomalaisen kirjallisuuden kehittäminen ja kansainvälisen politiikan ymmärtäminen. Suomennettujen kiinalaisten teosten lukumäärät Taulukossa 1 on esitetty 1900-luvun kiinalaiset käännökset julkaisujen lukumäärinä lajityypeittäin. Uudet painokset on jätetty pois näistä lukumääristä luvulla on suomennettu kaikkiaan noin teosta (Sevänen 2007, 16 17), joten kiinalaisen kirjallisuuden kääntäminen suomeksi on ollut suhteellisestikin hyvin pientä 1950-lukua lukuun ottamatta. Taulukosta näkyy hyvin suomalaisen Kiinakääntämisen ja -vastaanoton kaudet. Vuosisadan alku ja ensimmäinen maailmansota liittyivät Suomen itsenäistymiseen ja suomalaisen kulttuurin rakentamiseen. Suomi alkoi tutustua myös kaukomaihin ja ensimmäiset käännökset myös kiinalaisesta kaunokirjallisuudesta ilmestyivät tänä aikana. Ensimmäisen ja toisen maailmansodan välinen aika muodosti selvän kasvun kiinalaisen kirjallisuuden kääntämiseen. Suomi alkoi kiinnostua itsenäisenä valtiona maailmankulttuurista ja alkoi integroida itseään siihen luku muodostaa tänä aikakautena selvän piikin kääntämisessä. Yhtenä keskeisenä syynä on tulenkantajalaisen sukupolven radikalisoituminen ja politisoituminen, mikä näkyi kiinnostuksena maailmanpolitiikkaan ja Kiinan asemaan kasvavana globaalina toimijana. Lähestyvä toinen maailmasota lisäsi tätä kiinnostusta. Määrällisesti suurinta kääntäminen on ollut 1950-luvulla. Toisen maailmansodan jälkeinen Suomi alkoi modernisoitua ja kehittyä myös taloudellisesti, joka mahdollisti kirjallisuuden tuotannon. Tänä aikana vaikuttivat yhtä 10 TIETEESSÄ TAPAHTUU 5/2014

13 Suomennettujen kiinalaisten teosten lukumäärät Aika Kirjat Artikkelit Muut Lyriikka Proosa Muu 1900-luku luku luku luku luku luku luku luku luku luku Taulukko 1. Kiinalaisen kaunokirjallisuuden käännösmäärät 1900-luvulla (muut = kirjailijoiden omissa teoksissa ilmestyneet käännökset ja muu = näytelmät ja sarjakuvat). Uusintapainokset on jätetty pois. aikaa kaksi merkittävintä tähänastista kääntäjää: Toivo Koskikallio ja Pertti Nieminen. Lisäksi poliittisen ilmapiirin vapautuminen kasvatti vasemmistolaista kulttuuri- ja käännöstoimintaa Suomessa: Kiina sanoin ja kuvin -lehti alkoi myös ilmestyä. Näiden lisäksi Kiinan ja Neuvostoliiton suhteiden kiintein kausi aiheutti sen, että kiinalaista kirjallisuutta julkaistiin suomeksi myös Neuvostoliiton puolella. Tämä aika poikkeaa muusta ajasta myös siinä, että proosan kääntäminen oli suurinta. Muina aikoina lyriikka on ollut käytännössä pääasiallisena kääntämisen kohteena. Seuraavina vuosikymmeninä, ja luvulla, kääntäminen jatkui runsaana. Taustatekijöinä oli vasemmistolaisen liikkeen kiinnostus kiinalaiseen kulttuuriin ja maolaisuuteen. Lisäksi Niemisen aktiivinen työ kiinalaisen lyriikan parissa alkoi näkyä. Lyriikasta tulikin kääntämisen valtalaji luvulla vasemmistolainen liike alkoi hiipua ja lehdissä julkaistut käännökset vähentyivät luvulla tapahtui lopullinen käänne kirjamuotoiseen julkaisemiseen. Yhtenä syynä tähän on myös niin Niemisen kirjallisen työn pääpainon siirtyminen kääntämisestä kirjojen kirjoittamiseen kuin uusien kääntäjien tuleminen esiin luvulta alkoi myös Kiinan uudistuminen. Tämä näkyi vuosituhannen lopulla kirjojen kääntämisessä 1990-luvulla on julkaistu lähes yhtä monta kirjaa kiinalaisten teosten käännöksinä kuin 1950-luvulla. Kiinalaisen kulttuurin välittäjät Kiinalainen kulttuuri on tullut Suomeen 1900-luvulla länsimaisen kulttuurin kautta: joko välikielisinä käännöksinä tai länsimaisen reseptiokehyksen mukaisesti käännettynä ja vastaanotettuna. Kiinan kielestä kääntäneet Koskikallio ja Nieminen ovat molemmat siirtäneet käännöstoimintaa kohti lähdekieltä, mutta molempien taustalla vaikuttaa selvästi eurooppalaisen modernin ajan kääntäjien toiminta ja tapa kääntää kiinalaista kirjallisuutta. Vasta aivan vuosituhannen vaihteessa Suomessa on ollut kiinankielestä kääntäviä ammattikääntäjiä. He edustavat uutta lähestymistapaa kääntämisessä, mutta tämän toiminnan arviointia voi tehdä vasta tulevaisuudessa. Erityisesti klassista kiinalaista kirjallisuutta, varsinkin lyriikkaa, on suomeksi saatavilla hyvä ja elävä perusvalikoima. Tämä on paljolti Niemisen ansiota, jonka työn merkitystä on syytä vielä kerran korostaa. Hänen toimittamansa ja kääntämänsä kiinalaisen kirjallisuuden antologiat antavat suomalaiselle lukijalle kuvan kiinalaisesta kirjallisuudesta ja siinä tapahtuneesta kehityksestä. Mutta laajasti ottaen kiinalainen TIETEESSÄ TAPAHTUU 5/

14 kulttuuri on edelleen suomalaisille vierasta, ja teoksia on käännetty lukumääräisesti vähän. Kun suomalaista käännösvalikoimaa vertaa kiinalaisen kirjallisuuden historiaan, voi vetää sen johtopäätöksen, että Niemisen ja vasemmistolaisten kääntäjien omat intressit ovat määrittäneet suomennettujen teosten valintaa. Lisäksi kääntämisessä on korostunut kiinalaisen klassisen filosofian kääntäminen. Pitkä kiinalaisen kirjallisuuden proosan perinne on sen sijaan jäänyt Suomessa vähemmälle huomiolle, mikä näkyy myös teosten arvosteluissa jopa kyvyttömyytenä lukea kiinalaista proosaa. Tämä johtuu siitä, että näkemys kiinalaisesta proosasta pelkkien suomennosten perusteella on hyvin rajoittunut eikä anna tarpeeksi aineksia kiinalaisen kirjallisuuden intertekstuaaliseen ymmärtämiseen ja lukemiseen. Tätä tukee myös se, että kiinalaisesta kirjallisuudesta yleensä käännetään se, mitä pitää kääntää. Sitä ei nähdä Suomessa jonkin kansan tai kielialueen kirjallisuuden kääntäminen laaja-alaisena projektina (vrt. esim. saksalaisen ja englantilaisen kielialueen kirjallisuuden kääntäminen suomeksi ks. tarkemmin Lassila 2007; Nyman ja Kovala 2007; Nyman 2007; Leppihalme 2007). Käännökset on tehty usein välikielisistä ja lyhennetyistä versioista. Oman ongelmansa muodostavat teosten valintaperusteet: kriteerinä on käytetty mm. niiden eroottisuutta, poliittisuutta, Nobel- tai muita kirjallisuuspalkintoa tai spekulaatioita niiden potentiaalisista voittajista sekä erilaisia ideologioita. Hyvänä esimerkkinä vuoden 2012 nobelisti Mo Yan, josta suomalainen kustantaja totesi palkinnon varmistuttua: Kustannusjohtaja [Minna] Castrénin mukaan kaikki on valmiina: Täällä ollaan ilosta kippuralla! Parempaa mahdollisuutta ottaa listoilleen uusi kiinalainen kirjailija ei voi ollakaan kuin Nobelin palkinnon myöntäminen. Hän puhuu jopa tyypillisestä tapauksesta käännöskirjallisuuden kustantamisessa. Arvostus ja halu ovat olemassa, odotetaan vain sopivaa tilaisuutta. (Majander 2012, C1.) Kiinan kirjallinen kulttuuri välittyy Suomeen useammanvälisen välittäjän mallin mukaisesti luvun alussa vaikuttivat vielä aikaisempien emämaiden Ruotsin ja Venäjän kautta saadut kosketukset kiinalaiseen kulttuuriin. Molemmat liittyvät myös Euroopan kolonialistiseen perinteeseen ja erityisesti Venäjä modernin suurvalta-asetelman kehittymiseen, joka alkoi toisen maailmansodan jälkeen ja joka jatkuu yhä. Mielenkiintoinen yksityiskohta Venäjän ajassa on C. G. E. Mannerheimin tekemä tutkimus- ja vakoilumatka Kiinaan, joka lienee ainoa kolonialistinen teko Suomen ja Kiinan välillä luvun alkupuolella Saksa tuli Ruotsin ohella merkittäväksi välittäjäksi; myös Ranska ja Englanti olivat tuolloin jo mukana. Englannin, mukaan lukien Yhdysvallat, vaikutus voimistui 1900-luvun loppupuolella sekä välikielenä että erityisesti ideologisena mallina: Koskikallio ja Nieminen ovat molemmat angloamerikkalaisen kiinalaisen käännösperinteen Suomeen välittäjiä. Koskikallio ja Nieminen aloittivat myös siirtymisen suoraan kiinasta kääntämiseen, mikä näyttäisi voimistuvan vuosituhannen vaihtuessa luku onkin merkittävä rajapyykki: Suomi alkoi aidosti itsenäistyä myös kulttuuripolitiikassaan, vaikka erityisesti Neuvostoliiton vaikutus oli voimakas. Tämä näkyi myös Suomen Kiina-suhteessa sekä suoraan että välillisesti luvun vasemmistoradikalismi ja siihen liittynyt suomalainen maolaisuus olivat myös osa eurooppalaista liikehdintää: jo Ruotsissa maolaisuus oli laajempi ilmiö kuin Suomessa. Suomalaiset kääntäjät voidaan jakaa viiteen ryhmään: uranuurtajiin, joista keskeisimmät olivat Eino Tikkanen ja Toivo Koskikallio vakiinnuttajaan ja modernistisen tyylin luojaan Pertti Niemiseen, joka tuo kiinalaisen suuren kertomuksen suomalaiseen kirjallisuuteen, erityisesti suomalaiseen lyriikkaan uudempaan polveen, jonka edustajista keskeisimmät ovat Pertti Seppälä ja Jyrki Kallio ammattikääntäjiin harrastelijoihin. Uranuurtajat aloittivat käännöstoiminnan 1900-luvun alussa ja tutustuttivat suomalaisen kirjallisen yleisön kiinalaiseen kirjallisuuteen. 12 TIETEESSÄ TAPAHTUU 5/2014

15 Tässä on nähtävissä kaksi kulttuurista juonnetta: ensinnäkin eurooppalainen ja 1900-luvun kiinnostus kiinalaiseen kirjallisuuteen. Tämä näkyy erityisen hyvin Eino Tikkasen tekemässä työssä. Hänen omassa käännösurassaan tapahtui myös muutos naiivista välikäännösten käytöstä kohti lingvistis-kulttuurista käännösotetta, joka eurooppalaisessa kulttuurissa tapahtui edellä mainittuina parina vuosisatana. Toisena uranuurtajien juonteena on lähetystoiminnasta virinnyt kiinnostus kiinalaisen ajattelun ja filosofisen kirjallisuuden kääntämiseen. Eurooppalaisena perinteenä sen voi palauttaa varhaisimmasta jesuiittojen toiminnasta aina meidän päiviimme jatkuneeseen lähetystyöhön, ja siihen liittyvään erilaisten tekstien tuottamiseen ja kääntämiseen. Koskikallion käännöstyön juuret ovat hänen oman henkilöhistoriansa vuoksi tässä perinteessä. Hänellä on havaittavissa kuitenkin myös kriittistä eurooppalaista lingvististä ajattelua sekä siitä lähtenyttä alkukieltä ja sen kulttuurista käsitemaailmaa kunnioittavaa käännösperinnettä, mikä vahvistui Euroopassa 1800-luvulta lähtien. Nieminen on puolestaan kääntäjistä se, joka toi ja loi kiinalaisen klassisen kirjallisuuden suuren kertomuksen suomalaiseen kirjallisuuteen ja suomalaiselle lukijakunnalle. Hänen työtään voi hyvin verrata esimerkiksi Lönnrotin tekemään kalevalaisen runouden kirjallistamiseen. Nieminen on tähänastisista kääntäjistämme laaja-alaisin. Hänen kääntämisperinteensä liittyy kiinteästi länsimaisten modernistien liikkeeseen, jossa itämainen ja kiinalainen runous toisaalta otettiin oman lyyrisen toiminnan lähteeksi (vrt. erityisesti Erza Pound) ja jossa toisaalta kiinalaista lyriikkaa alettiin lähestyä tekstinä, jolla on oma esteettinen arvonsa (vrt. erityisesti Arthur Waley). Niemisen omassa työssä tämä lyyrikon lähtökohta on jäänyt koko ajan taka-alalle, ja sen sijalle on korostetusti tullut kiinalaisen kirjallisuuden esitteleminen ja sen kriittinen ymmärtäminen sekä kielitieteellisesti että kulttuurisesti. Uudemman polven kääntäjistä on vaikea vielä sanoa, mikä heidän roolinsa tulee olemaan, mutta näyttää siltä, että äärimallit romanttinen Kuvio 1. Suomalaisten keskeisten kääntäjien jatkumo 1900-luvulla. lyyrikkoperinne ja kriittinen tekstilähtöisyys ovat jääneet suomalaiseen kiinalaisen kirjallisuuden kääntämiseen elämään kahtena selkeänä tapana lähestyä lähdekielen tekstejä ja kulttuuria. Tosin käytännössä nämä näyttävät sekoittuvan ja painottuvan aina tekijäkohtaisesti. Ammattikääntäjien rooli on jäänyt näitä kolmea ryhmää vähäisemmäksi. Suomalaiseen kulttuuriin on tosin alkanut syntyä kiinalaisen kirjallisuuden ammattisuomentajakunta, vaikkakaan se ei ole vielä laaja. Näiden lisäksi kiinalaista kirjallisuutta ovat erilaiset harrastajat käyttäneet omien intressiensä ajamiseen. Teosofinen lähestymistapa on tästä selkein esimerkki. Kiinalaisen kirjallisuuden keskeiset suomentajat muodostavat kuvan 1. mukaisen toimijaverkoston, jossa edellinen toimija tuo sekä suomalaiseen tapaan kääntää että ottaa vastaan kiinalaista kirjallisuutta jotakin uutta. Samalla hän siirtää perintöä enemmän tai vähemmän suoraan seuraajilleen. Verkostossa näkyy hyvin myös koko ajan suomalaisen radikaalin (ja vasemmistolaisen) kulttuurin ja konservatiivisemman lähestymistavan vuoropuhelu. Nieminen muodostaa tässäkin rajoja ylittävän toimijan. Tämä verkosto on hyvä ja klassinen esimerkki kulttuurisesta diffuusiosta: ydinvälittäjät, kuviossa nimetyt henkilöt, tuovat kukin osaltaan uuden kulttuurisen elementin suomalaiseen kir- TIETEESSÄ TAPAHTUU 5/

16 jallisuuteen tulkinnallaan kiinalaisesta kirjallisuudesta. Aluksi tämä tapahtuu heidän omassa kulttuurisessa lähipiirissään siirtyen myös seuraavalle sukupolvelle/kääntäjälle ja laajenee siitä lopulta osaksi suomalaista kirjallisuutta ja kulttuurista keskustelua. Kiinalaisen kirjallisuuden käännösten vaikutus Kiinalaisesta kirjallisuudesta näyttäisi suomalaiseen kulttuurin ja kirjallisuuteen siirtyneen ainakin kolme kulttuurista lainaa, jotka ovat alkaneet elää omaa elämäänsä. Ensimmäinen näistä on daolaisuus. Laozin daolaisuuden perus opus on myös eniten suomeksi käännetty yksittäinen kiinalainen teos. Se on muodostunut jo sinällään omaksi, versioiden ja niiden tulkintojen väliseksi merkityksiä ja tulkintoja luovaksi keskusteluksi. Sen lisäksi se on integroitunut laajaan globaaliin Laozin ja hänen teoksensa diskurssiin. Daolaisuus vaikuttaa jo ideologiana suomalaisessa kulttuurissa ja kirjallisuudessa, kääntäjistä Nieminen ja Seppälä ovat enemmän tai vähemmän tunnustautuneet daolaisiksi. Daolaisuus suomalaisessa kulttuurissa olisikin hyvä jatkotutkimuksen aihe. Toinen ideologia, maolaisuus, on myös jättänyt suomalaiseen kulttuuriin jälkensä. Tosin kulttuurivallankumouksen ja Maon jälkeinen aika on vähentänyt tähän liittynyttä romanttista vallankumousmyyttiä. Kirjallisuuden kannalta merkittävin rakenne on Niemisen käännöstyö ja hänen luomansa omalaatuinen kiinalaisen vanhan klassisen runon käännös- ja tulkintadiskurssi. Niemisen Kiina-kiinnostus on ollut erittäin kirjallista, ja siihen on liittynyt imagismiin olennaisena osana kuuluva puhtaan kuvan ja selkeän merkityksen ja runokielen etsiminen. Lisäksi hänen käännöstyössään näkyy suomalaisen lyriikan ja erityisesti sen muotokielen murros 1900-luvun jälkimmäisellä puoliskolla. Voidaan kuitenkin väittää, että tämä diskurssi on synnyttänyt Suomeen angloamerikkalaisen modernistisen tavan lukea ja kirjoittaa kiinalaista runoa. Tämä voi olla myös yhtenä syynä siihen, ettei kiinalainen kertomakirjallisuus ole Suomessa saanut yhtä laajaa suosiota. Suomessa kukaan ei ole systemaattisesti rakentanut tapaa vastaanottaa kiinalaista (klassista) kertomakirjallisuutta. Niemisen tavalle selkeän vaihtoehtoisen lukutavan tuo vasemmistolainen lyriikan käännöstoiminta, erityisesti luvuilla. Sitä on julkaistu lähinnä lehdissä ilmestyneinä käännöksinä, jotka kannattaisi julkaista antologiana vähintään sen vuoksi, että se antaa mahdollisuuden lukea toisella tavalla kiinalaista lyriikkaa luvun Kiinan kirjallisuuden vastaanotossa ja kääntämisessä voidaan nähdä myös siirtymä romanttisesta kansallisesta identiteetistä modernin kautta postmoderniin identiteettiin. Vuosisadan alkupuolella Suomi oli vielä osa kolonialistista diskurssia ja kiinalaisuuden vastaanotto liittyi pitkälti tähän diskurssiin ja Suomen kansallisuuskäsitteen ja kansallisen identiteetin muodostumiseen. Tämä vaihe murtui maailmansotien välillä ja Suomi valtiona alkoi vähitellen liittyä moderniin, globalisoituvaan maailmaan. Kirjallisuudessa tämä liittyi kirjallisen modernin rakentamiseen, missä erityisesti kiinalaisella lyriikalla oli merkittävä osuus suomalaisen ja suomenruotsalaisen modernismin kehityksessä. Maailmansotien jälkeen globalisoituminen korostui erityisesti vasemmistolaisen kulttuuriliikkeen piirissä ja sen kiinalaisuuden vastaanotossa. Vuosituhannen loppua kohden Kiina-kuva on pirstaloitunut ja samalla alkanut monipuolistua, mikä on ominaista postmodernin monikulttuurisen ajan rakentuessa ja kansallistunteen muuttuessa uusiksi monimuotoisiksi ja eriytyviksi identiteeteiksi (vrt. Hall 2001, 300). Kaunokirjallisen viestinnän mallin mukainen odotushorisontin kehittyminen näkyy tässä kehityksessä hyvin. Suomalaiseen kulttuuriin kiinalaisen kirjallisuuden ja sen vastaanoton kompetenssi on tullut varsin myöhään, eikä se vieläkään ole osa yleissivistystä. Tämä näkyy teosten arvostelijoiden teksteissä, jotka osoittavat vielä edellisen vuosituhannen lopulla tietämättömyyttä kiinalaisesta kirjallisuudesta ja sen konventioista, jopa niin, että teosten lukeminen hankaloituu. Erityisen hyvin tämän huomaa, jos kiina- 14 TIETEESSÄ TAPAHTUU 5/2014

17 laisen kirjallisuuden odotushorisonttia ja kulttuurista kompetenssia Suomessa vertaa englanninkielisen kirjallisuuden vastaanottoon, jota Suomessa on pitkään käännetty lukumääräisesti eniten. Tämän kohdalla jopa sen alalajien konventiot, ja tekstien ja lajityyppien väliset viittaukset kuuluvat suomalaisen lukijan perusvälineisiin. Tätä tulkintaa tukee sekin, että kiinalainen kulttuuri on Suomessa ollut usein valtakulttuuria rikkovan tai uutta valtakulttuuria rakentavan ryhmittymän keino rakentaa Suomen sisäistä toiseutta. Parhaillaan on meneillään uusi kausi suhtautumisessa modernisoituvaan ja globaaliksi talous- ja valtiomahdiksi nousevaan Kiinaan ja sen kulttuuriin. Vielä se ei näy merkittävänä suomennosten määrän kasvuna, mutta suomalainen Kiina-osaaminen on toisella tasolla kuin edellisen vuosituhannen alkaessa. Toivottavasti se alkaa näkyä myös teosten käännösten arvostelijoiden osaamisessa ja suomalaisen kulttuurin Kiina-tietouden syvenemisenä. Lähteet Hall, Stuart (2001). The question of cultural identity. Teoksessa: Modernity and its futures. Toim. Stuart Hall, David Held ja Tony McGrew. Cambridge: Polity Press, Lassila, Pertti (2007). Saksankielinen kirjallisuus. Teoksessa: Suomennoskirjallisuuden historia, 2. Päätoim. H. K. Riikonen. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, Leppihalme, Ritva (2007). Britteinsaarten kertomakirjallisuus. Teoksessa: Suomennoskirjallisuuden historia, 2. Päätoim. H. K. Riikonen. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, Linder, Birgit (2003). China in German translation: Literary perceptions, canonical texts, and the history of German sinology. Teoksessa: One into many: Translation and dissemination of classical chinese literature. Toim. Leo Tak-hung Chan. Amsterdam: Rodopi, Majander, Antti (2012). Otava nappasi Suomen-oikeudet. Helsingin Sanomat , C1. Nieminen, Pertti (1959). Kääntäjä seinää vasten. Parnasso (4): Nyman, Jopi (2007). Muu englanninkielinen kirjallisuus. Teoksessa: Suomennoskirjallisuuden historia, 2. Päätoim. H. K. Riikonen. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, Nyman, Jopi ja Kovalainen, Urpo (2007). Yhdysvaltain kirjallisuus. Teoksessa: Suomennoskirjallisuuden historia, 2. Päätoim. H. K. Riikonen. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, Saarti, Jarmo (2013). Kiinalaisen kaunokirjallisuuden suomennokset 1900-luvulla: kääntämisen ja vastaanoton kulttuurinen konteksti. (Jyväskylä studies in humanities, 214.) Jyväskylä: Jyväskylän yliopisto. (Väitöskirja.) (Digitaalinen versio: URN:ISBN: ) Sevänen, Erkki (2007). Suomennoskirjallisuuden määrällisestä kehityksestä. Teoksessa: Suomennoskirjallisuuden historia, 2. Päätoim. H. K. Riikonen. Helsinki: Suomalaisen kirjallisuuden seura, Kirjoittaja on Oulun yliopiston informaatiotutkimuksen dosentti ja Itä-Suomen yliopiston kirjastonjohtaja. SUOMALAISEN KIRJALLISUUDEN SEURAN TAPAHTUMIA Itku-seminaari Aleksis Kiven Kullervo SKS:n keskiviikko: Kielenhuollon juurilla Textual Trails. Transmissions of Oral and Written Texts Pohjoismainen arkistojen päivä: Arkistojen hiljaisuudet kielivähemmistöt arkistoissa SKS:n keskiviikko: Koirien Suomi Finnish Oral History Network -symposium Travelling Memories: Lives in Transition SKS kirjamessuilla Turun kansainväliset kirjamessut Frankfurtin kirjamessut: FINNLAND. COOL Helsingin Kirjamessut Ohjelmat: Lämpimästi tervetuloa! Tilaisuudet ovat SKS:n juhlasalissa, Hallituskatu 1, Helsinki, jos ei toisin mainita. Tilaisuuksiin on vapaa pääsy. Vähäisiä lisiä kirjoituksia kulttuurista, tutkimuksesta ja kulttuuriperinnöstä: blogi/ TIETEESSÄ TAPAHTUU 5/

18 Suuri konteksti havaintojen, toimintojen ja kielenkäytön pysyvä tausta Ahti Lampinen Eino Kaila kirjoitti Persoonallisuus-kirjassaan, että Normaalioloissa lienee meillä aina, säännöllisissä tapauksissa suhteellisen hitaasti muuttuva persoonallisuuden keskusalue, minäydin, josta me yhä uudestaan löydämme läheisimmäksi koetun itsemme, jonka sävyttää sille ominainen, sanomattoman tuttu, sanoin lausumaton sointisävy (Kaila 1982, 299). Mutta miten minuus oikeastaan toimii? Ja entä jos läheisyys ja tuttuus katoavat? Ja entä jos muutos ei olekaan hidasta vaan koko ihmisen olemassaoloa ravistelevaa? Yritän vastata näihin kysymyksiin ottamalla käyttöön käsitteen suuri konteksti. Tarkoitan tällä sitä suhteellisen pysyvää taustaa tai viitekehystä, joka ihmisen havainnoilla, toiminnoilla, ajatuksilla ja kielenkäytöllä on. Ajatellaan sellaisia erilaisia toimintaympäristöjä kuin koti, koulu, työpaikka ja kirjasto tai sellaisia tilanteita kuin bussilla matkustaminen, hammaslääkärissä käynti tai esitelmän pitäminen. Käyttäytyminen on näissä usein vahvasti kyseiseen tilanteeseen sidottua. Ihminen esimerkiksi valikoi sanansa näissä erilaisissa konteksteissa eri tavalla. Tämä johtuu muun muassa siitä, että samat käsitteet voivat merkitä eri asioita eri ympäristöissä. Myös se, miten henkilön puheisiin ja käyttäytymiseen suhtaudutaan, on jossakin määrin tilanteesta riippuvaa. Tämän tiedostaminen puolestaan vaikuttaa hänen toimintaansa. Ihminen siis toimii erilaisissa ympäristöissä ja tilanteissa jossakin määrin eri tavoilla, eikä samojenkaan toimintojen merkitys välttämättä ole niissä sama. Voidaan ajatella, että kuhunkin tällaiseen ympäristöön tai tilanteeseen liittyy ihmisen mielessä oma kehys, oma pieni konteksti. Kukin kehys määrittää ne merkitykset, jotka asioilla, tapahtumilla ja sanoilla tuossa tilanteessa on. Kun ihminen siirtyy ympäristöstä tai tilanteesta toiseen, myös tämä pieni konteksti voi muuttua, ja muutoksen myötä hänen kokemiensa asioiden ja tapahtumien sekä puhumiensa ja kuulemiensa sanojen merkitykset voivat muuttua. Kuitenkin näiden vaihtelevien kontekstien taustalla täytyy ilmeisesti olla jotakin, joka säilyy samana ympäristön ja tilanteiden vaihdosten yli. Tämä pysyvä tai suhteellisen pysyvä tausta toimii tilasta toiseen tapahtuvien muutosten kontrolloijana, ikään kuin ylimpänä tasona kontekstien hierarkiassa. Kutsun tätä ylintä tasoa siis suureksi kontekstiksi. Tarkastelen hetken päästä lähemmin sitä, miten tämä ylin taso toimii esimerkiksi havainnoissa, teoissa ja kielenkäytössä. Tässä kohtaa on kuitenkin hyvä todeta, että vaikka ihminen yleisesti ottaen kokee itsensä kokonaiseksi, minäksi, tämän minuuden täsmällinen määrittely ei ole mahdollista. Se on vain hyvin rajallisessa mielessä tietomme ja tiedostamisemme kohde. Pikemminkin kai voi sanoa, että asioiden tiedostaminen on sitä, että ne ovat jossakin suhteessa tähän taustaan. Havainnot Käsittelen aluksi suuren kontekstin normaalia toimintaa, ensiksi havaintoja. Havaintoa voidaan tarkastella Michael Polanyihin tukeutuen toimintana, jossa pyritään jonkin kontekstin hahmottamiseen. Ihminen poimii korvillaan tai silmillään tai muilla aisteillaan vihjeitä, jotka viittaavat johonkin kontekstiin tai kehykseen, jossa nuo vihjeet tulevat merkityksellisiksi, ja samaan aikaan hän hahmottaa tuota kontekstia (Polanyi 1974, ). Kysymys on aktii- 16 TIETEESSÄ TAPAHTUU 5/2014

19 visesta tiedonhankinnasta, jossa on lähdettävä liikkeelle jostakin alustavasta kontekstista, johon ensimmäiset vihjeet viittaavat. Tämä alustava konteksti on ikään kuin odotushorisontti, joka vaikuttaa siihen, minkälaisia uusia vihjeitä havaitsija ottaa lukuun tai etsii ja miten hän niitä arvioi. Uudet vihjeet voivat vahvistaa ja tarkentaa alustavaa kontekstia tai myös muuttaa sitä, jos vihjeet eivät ole sen kanssa sopusoinnussa. Vihjeiden ja kontekstin välillä on vaiheittainen vuorovaikutus, joka lopulta johtaa havaintoon. Tämä skenaario on tietenkin yksinkertaistettu, mutta on käsittääkseni sopusoinnussa sen kanssa, mitä nykyinen havaintopsykologia esittää (Vilkko-Riihelä 1999, ), ja sopii myös siihen kokonaiskuvaan, jota yritän hahmottaa. Voidaan nimittäin ajatella, että jokainen yksittäinen havainto sijoittuu taustaan, joka on enemmän tai vähemmän pysyvä. Tässä Eino Kaila tuntuu edelleen ajankohtaiselta. Kailan mukaan ihminen ei esimerkiksi koe vain nähtyjä pintoja, vaan jollakin tavalla aina myös esineiden täyteläisen sisuksen. Hän näkee kappaleet kovina ja pehmeinä, sileinä ja rosoisina, kylminä ja kuumina. Hän näkee puunrungon täyteläisenä kiinteänä sylinterinä, vaikka voi aistia siitä vain sylinteripinnan puolikkaan. Hän kokee avaruuden jatkuvan jokaisen näköä rajoittavan pinnan, esimerkiksi seinän, tuolla puolella. Kaikkien normaalien vaikutelmien koetaan sijaitsevan kiinteästi järjestyneessä miellekentässä, johon kulloinkin nähty, kuultu jne. sijoittuu (Kaila 1982, 198, 314). Samalla jokainen yksittäinen havainto vahvistaa tätä taustaa. Teot ja toiminnot Ihmisen teoille on yleensä ominaista, että ne sijoittuvat ajallisesti ulottuvaan kokonaisuuteen, jolla on usein hierarkkinen luonne. Hierarkian korkeimmalla tasolla voidaan puhua jopa itsensä toteuttamisesta tai elämäntehtävästä, alemmilla tasoilla esimerkiksi erilaisista suunnitelmista, tavoitteista tai haaveista, näiden alapuolella, lähempänä varsinaista suorittavaa tasoa aikeista, intentioista jne. Monet tämän kokonaisuuden elementeistä ovat siinä mielessä osittaisia ja avoimia, että ne eivät pidä sisällään täsmällisiä määritelmiä niistä askelmista, joilla ne toteutetaan. Oleellista kuitenkin on, että ihminen pystyy sijoittamaan nykyisen toimintansa tähän ajallisesti ulottuvaan hierarkkiseen kokonaisuuteen. Tämä on myös edellytys sille, että hänen tekonsa ovat ymmärrettäviä (Bratman 2010). Vastaava avoimuus on ominaista monille taitoa vaativille toiminnoille. Suorituksen kokonaisuus voi olla hallinnassa, ilman että jokaista yksityiskohtaa tarvitsee erikseen hallita. Itse asiassa usein onkin niin, että taitava suoritus tulee mahdottomaksi, jos suorittaja kiinnittää liikaa huomiota sen yksityiskohtiin (Polanyi 1974, 56). Näiden hiominen voi olla välttämätöntä suorituksen opettelussa, mutta kun suoritus on opittu, sen kokonaisuuden on tultava etualalle. Suoritus suuntautuu silloin suoraan toiminnan pääasialliseen lopputulokseen, jolloin toiminnan välivaiheet tapahtuvat ei-tietoisella tasolla, mutta alisteisina toiminnan kokonaisuudelle. Usein yksittäisten osatoimintojen täytyykin sovittautua muuttuviin olosuhteisiin vakioisen toiminnan lopputuloksen toteuttamiseksi, joten suoritusta ei edes toisteta aina samanlaisena (Järvilehto 1994, ). Kieli ja kommunikointi Suuri konteksti on myös suhteellisen pysyvä tausta sille käsitteiden, kontekstien ja merkitysten kokonaisprosessille, joka on koko ajan käynnissä, kun käytämme kieltä puhumisessa, kirjoittamisessa, kuuntelemisessa tai lukemisessa. Se on mukana siinä, miten sanojen ja lauseiden merkitykset kussakin tilanteessa määräytyvät, ja toisaalta siinä, miten sopivat sanat ja lauseet kyetään löytämään halutun asian ilmaisemiseksi. Vaikka asioiden ja tapahtumien nimeämistä Kailan sanoin kielen salaisuuden selviämistä eli symbolifunktion heräämistä (Kaila 1982, ) voidaankin pitää olennaisena ihmistä muista eläimistä erottavana tekijänä, tämä on vasta kielen ja kielenkäytön ensimmäinen askel. Varsinainen kysymys on, miten kielen välittämät merkitykset määräytyvät ja miten merkityksiä kielen avulla välitetään. Kielellisten käsitteiden ja merkitysten välillä ei ole suoraviivaista TIETEESSÄ TAPAHTUU 5/

20 yhteyttä. Lähes kaikilla käsitteillä on useita mahdollisia merkityksiä, ja toisaalta samoja tai lähes samoja asioita nimetään eri käsitteillä. Symbolifunktion herääminen, sen oivaltaminen että esineillä ja toiminnoilla on nimi, auttaa irrottamaan esineet ja toiminnot niistä elämysja kokemuskokonaisuuksista, joissa ne kulloinkin esiintyvät. Kuitenkin kielen varsinainen toiminta on oikeastaan tämän yhteyden palauttamista, käsitteen liittämistä johonkin tilanteeseen. On myös huomattava, että kommunikointi ei muodostu pelkästään sanoista ja lauseista, vaan se on yleensä monitasoinen prosessi, jossa sanat ja lauseet ovat vain yksi osa. Tämän monitasoisuuden lähtökohta evolutionaarisesti on se, että kommunikointia on ollut jo ennen inhimillisen kielen syntyä, eivätkä nämä esikielelliset kommunikointimuodot, esimerkiksi eleet ja ilmeet, ole kadonneet eivätkä menettäneet merkitystään. Luonnollinen kieli on rakenteeltaan monimutkainen ja rikas systeemi, joka sallii kontekstuaalisten tekijöiden huomattavan hyväksikäytön niin, että yksinkertaisiin symbolisiin rakenteisiin voidaan ladata suuria määriä informaatiota. Kun ihmiset esimerkiksi keskustelevat, keskustelun konteksti pitää potentiaalisesti sisällään kaiken sen, mitä heille on elämänsä aikana tapahtunut. Konteksti vaikuttaa siihen, miten he ymmärtävät tietyt käsitteet ja ilmaukset ja miten he niitä käyttävät. Yksi kommunikoinnin keskeinen prosessi onkin luoda, ylläpitää ja mahdollisesti laajentaa sitä yhteistä perustaa (common ground), jolla kommunikoinnin osapuolet toimivat (Devlin 1997). Yhteisen kontekstin olemassaolo tekee mahdolliseksi sen, että ihmiset voivat kommunikoida keskenään hyvinkin vähäisellä eksplisiittisellä informaatiolla. Skitsofrenia Tunnetusti yksi parhaista tavoista yrittää ymmärtää jotakin systeemiä on tutkia niitä häiriöitä, joita siinä voi olla. Suuren kontekstin osalta tällainen häiriötila on käsittääkseni skitsofrenia. Skitsofrenian syiden selvittämisessä ei ole saavutettu läpimurtoa, mutta varsin selvältä näyttää, että taustalla on geneettisiä tekijöitä, jotka yhdessä tiettyjen ympäristötekijöiden kanssa johtavat sairastumiseen. Sairaus voi aiheut taa puutteita käytännöllisesti katsoen kaikilla kognitiivisen toiminnan tasoilla alkaen esimerkiksi näköärsytysten prosessoinnista ja päätyen puutteisiin sosiaalisten tilanteiden hallinnassa (Walker ym. 2004). Kun skitsofrenian tyypillisiä oireita tarkastelee, on varsin helppo päätyä tulokseen, että siinä on häiriintynyt nimenomaan se järjestelmä, joka pitää koossa ihmisen havaintoja, toimintoja, ajatuksia ja kieltä. Keskeinen oire on todellisuudentajun, realiteetintestauksen katoaminen, se että henkilö ei erota sisäisiä impulsseja ulkomaailman ärsykkeistä. Tyypillisiä ovat harha-aistimukset, harhaluulot ja ajatusten rakenteen häiriöt. Todellisuudentajun katoamisen kääntöpuolena on minuuden tunteen puuttuminen. Henkilö ei enää tunne itseään ja ajatuksiaan omikseen vaan kokee oman persoonansa vieraaksi ja ajatuksensa toisen ihmisen ajatuksiksi. Myös hänen erillisyydentunteensa saattaa hävitä, ja hän kokee sulautuvansa muihin ihmisiin. Vaikka Gregory Batesonin työryhmän ja 1960-luvulla kehittämää double bind -teoriaa ei enää voi pitää yleispätevänä skenaariona skitsofrenian synnylle, siihen sisältyvä tulkinta skitsofrenian oireista vaikuttaa ainakin tässä yhteydessä, siis suurta kontekstia ajatellen, oikeaan osuvalta. Teorian mukaan nimittäin useimmat skitsofrenian hyvin erilaisista oireista ovat ymmärrettävissä, jos ajatellaan, että henkilön kyky tunnistaa ja tulkita niitä metatason viestejä, joiden pitäisi kertoa hänelle, minkälaisesta viestistä kulloinkin on kysymys, on häiriintynyt. Täsmällisemmin esitettynä skitsofreenikko kärsii heikkouksista kolmella toiminta-alueella: 1) hänellä on vaikeuksia liittää oikea konteksti muilta ihmisiltä saatuihin viesteihin, 2) hänellä on vaikeuksia liittää oikea konteksti niihin viesteihin, joita hän itse esittää muille ihmisille, ja 3) hänellä on vaikeuksia liittää oikea konteksti omiin ajatuksiinsa, tuntemuksiinsa ja havaintoihinsa (Bateson ym. 1983, 205). Jos henkilö ei esimerkiksi kykene tekemään eroa mielikuvan, toiveen ja aktuaalisen havainnon välillä, hän voi hallusinoida äitinsä käyneen häntä katsomassa, 18 TIETEESSÄ TAPAHTUU 5/2014