RAJASEUTUTYÖN ÄÄNENKANNATTAJA VUODESTA /2013 RAJASEUTU 89 VUOTTA

Transkriptio

1 RAJASEUTUTYÖN ÄÄNENKANNATTAJA VUODESTA /2013 RAJASEUTU 89 VUOTTA Arkea ja juhlaa 1

2 Rukoilen hiljaa yössä Elämä ympärillämme on kiireistä ja meluisaa. Olemme mukana elämän karusellissa, jota on mahdoton pysäyttää. Kaikki vilisee silmiemme edessä kuin nopeutetussa elokuvassa. Tuntuu välillä siltä, että on paettava jonnekin kauas voidakseen olla hetki hiljaisuudessa. Tuntuu oudolta paeta elämän ääniä. Rauhan ja hiljaisuuden etsimisestä on kuitenkin tullut muotiasia. Erilaiset retriitit tarjoavat maksullista ja ohjelmoitua hiljaisuutta. Väitän, että tämä suuntaus ei ole kovin aito. Hiljaisuus on kaikkialla, mutta me olemme unohtaneet miten sitä käytetään. Muistan elävästi lapsuudestani rakkaan mummoni, joka halutessaan ottaa päiväunet hääti kaikki lapset ja muut meluajat ulos. Tuo päivälevon paikka oli niin tärkeä, ettei sitä kukaan tahallaan rikkonut. Pitäisiköhän meidän tämänkin ajan ihmisten alkaa viettää siestaa? Siinä voi piillä suuri viisaus! Hiljaisuus ei ole pelkästään ruumiin lepoa. Tärkeintä on katkaista kiire. Joku haluaa rauhoittaa mielensä kuuntelemalla musiikkia, toiselle kävely luonnossa tai rannalla tuo levon kiireen keskelle. Paikka ei ratkaise, vaan tärkeintä on katkaista kiire, pysähtyä ja olla hetki hiljaa. Silloin voimme oppia jotain tärkeää. Voimme oppia kuuntelemaan omaa sisäistä ääntämme. Kuulemme kenties lausumattomia sanoja, omia toiveitamme, joskus tuskaisiakin huokauksia. Vie itsesi usein matkalle omaan sisimpääsi ja anna hetken hoitaa. Mummon mökki kauniina, mutta kaukaisena muistona siintää muistissani. Silloin ymmärrän, että hiljaisuus on enemmän kuin äänten loppuminen. Täysin hiljaista olotilaa on mahdoton saavuttaa. Avaruudessakin on taustaäänensä, mutta hiljaisuutta voimme silti tavoitella. Ken sen tavoittaa on löytänyt kallisarvoisen helmen. Kaikki kiire päättyy joskus. Elämämme taitekohdat ovat pysähtymisen paikkoja. Ne tulevat kaikkien meidän osaksemme omalla ajallaan. Lapset kasvavat ja lähtevät pois kotoa. Työrupeama on takana ja eläkepäivät koittavat. Lomakin on joka vuosi, mutta sitten on asioita joiden ääreen meidän on pakko pysähtyä. Avioero, läheisen kuolema tai sairaus ovat elämän tuskallisia tosiasioita, joissa totuttu elämänrytmi muuttuu. Yhtäkkiä kiire on poissa on vain hiljaisuus. Hiljaisuus, jota et vielä osannut odottaa. Olisit halunnut aikaa pysähtyä omaan tahtiisi, hiljentää pikkuhiljaa. Äkkipysähdys sattuu aina. Olisit kenties itse halunnut hakeutua hiljaisuuteen, omin ehdoin, kerätä voimaa ja rohkeutta ensin. Hiljaisuus pakottaa sinut kuitenkin kuuntelemaan sydämesi ääntä. Ulkoiset ja sisäiset äänet alkavat erottua ja elämän monimuotoisuus paljastuu pala palalta. Lopulta huomaat olevasi kaunis osa suurta mosaiikkia. Huomaat lopultakin miten paljon epäoleellista elämässä on, itse luotua tarpeetonta painolastia. Anna sen mennä ja tee tilaa uudelle. Hiljaisessa rukouksessa kenties keskellä pimeintä yötä, kohtaamme myös Luojamme. Hiljaa mielessä luettu rukoushuokaus rauhoittaa mielen ja eheyttää suhteemme Jumalaamme. Särkynyt ja väsynyt sielu kohtaa ikuisen Rakkauden. Huulet eivät liiku, sydänkin on mykkä. Hiljaa yössä lausuttu rukous avaa uuden tien avoimuuteen ja rakkauteen, tien jolla jaksamme taas kohdata lähimmäisemme ja itsemme. Hiljaisessa rukouksessa murtunut minuutemme eheytyy Jumalan avulla. Hiljaisuus on lopultakin tarkoitettu jaettavaksi, kuten kaikki hyvä tässä elämässä. Hiljaa lausutut sanat, toiveet ja pyynnöt tulevat kuulluiksi. Ne ovat Jumalan tiedossa jo ennen kuin ne on lausuttu. Jumalan suuri salaisuus on sanojen ulottumattomissa. Hiljaisuudessa soi ikuisuuden ääni täynnä harmoniaa ja rakkautta. Pappismunkki Johannes Aamun Koitto 1/2013 2

3 RAJASEUTU 89.vuosikerta Ilmestyy 4 kertaa vuodessa. Kustantaja ja julkaisija Rajaseutuliitto ry. ISSN X Päätoimittaja Timo A. Säkkinen Vt. toimittaja Paula Penttilä Toimituskunta Timo A. Säkkinen Mauri Harjapää Annukka Kurula Olli Lihavainen Inkeri Marttila Risto Nihtilä Pentti Kurunmäki Ilmoitushankinta ja laskutus Rajaseutuliitto r.y. Tunturikatu 6 A 19, Helsinki puh telekopio sähköposti: rajaseutuliitto@rajaseutuliitto.fi Ilmoitushinnat Takakansi 900 Taka- ja III-kansissa 1/2 s 590 1/4 s 490 Kannet II ja III 690 Koko sivu tekstissä 590 1/2 sivu 490 1/3 sivu 440 1/4 sivu 400 1/5 sivu 280 1/6 sivu 200 1/8 sivu 190 Alv. 0 % Maksuehdot: Per 8 päivää, yliaikakorko 10 %. Huomautuslasku 7 Ilmoituksella tässä lehdessä tuet mm. rajaseutujen nuorison opiskelua ja paikallista yritystoimintaa. Lehteen 2/2013 aineisto mennessä: paula.penttila@pp.inet.fi Postitse: Rajaseutuliitto, Tunturikatu 6 A 19, Helsinki Teema 1/2013: Arkea ja juhlaa Teema 2/2013: Rajaseudun urheilua Seuraavan lehden ilmestymisaika: vko 23 Tilaukset ja osoitteenmuutokset Puh tai rajaseutuliitto@rajaseutuliitto.fi Lakon tai muun ylivoimaisen esteen takia ilmestymättä jääneistä numeroista ei suoriteta korvausta. Toimitus pidättää oikeuden muokata ja lyhentää lähetettyjä aineistoja. Lehden vastuu ilmoituksen poisjäämisestä tai julkaisemisessa sattuneesta virheestä rajoittuu enintään ilmoituksesta maksetun hinnan palauttamiseen. Puhelimitse annettuihin ilmoituksiin sattuneista virheistä lehti ei vastaa. Rajaseutu on valtakunnallinen julkaisu Painosmäärä kpl Vuosikerta 20, irtonumero 5 Pankkiyhteys OP-Pohjola F Taitto: Osmo Jurvanen, Lappeenranta Painopaikka: KS Paino Oy, Kajaani Sisältö 1/ Ylämaan Pyrkijät 90 vuotta 8 10 Avustustyötä 11 Kotimainen leipä 12 Runolaulu 13 Alkuperäiskansojen elokuvafestivaali Lapinpuku Valoa idästä 18 Karjalaiset ja saamelaiset 19 Työtä ja harrastusta Karhukoiran matkassa Struven mittausketju 24 Sotilasvala 95 vuotta 25 Rajanylitysliikenne 26 Salpavaellus 27 Sotahistoriallinen Teikarsaari 28 Näkökulma 29 Rajaseutulehden tilausmaksu 30 Poroviikko 31 Ristikko Etukansi: Huutoaavan hillajänkä on nyt jäässä. (Kuva: Erkki Nissinen). Sisäkansi: Kylätiellä kulkijat ovat vähissä. (Kuva: Paula Penttilä). Takakansi: Talvinen koivikko Lappeenrannassa. (Kuva: Paula Penttilä). 3

4 Rajaseutuliitto Toimisto: Tunturikatu 6 A 19, IV krs, Helsinki Puh , telefax Sähköposti: rajaseutuliitto@rajaseutuliitto.fi Pankkiyhteys: Helsingin OP Pankki: F Hallitus: maakuntaneuvos Timo Säkkinen Suomussalmi, puheenjohtaja kauppat.maist. Arno Latvus, Helsinki varapuheenjohtaja fil.maist. Markku Hakkila, Helsinki toimitusjohtaja Eero Juntunen, Lappeenranta talous- ja elinkeinojohtaja Kirsi Kangas, Salla järjestösihteeri Eeva Karttunen, Helsinki valt.maist. Olli Lihavainen, Joensuu aluekehitysneuvos Matti Sippola, Vantaa fil.toht. Eino Siuruainen, Oulu Varajäsenet: Toimisto & talous: rovasti Uolevi Alakurtti, Turku proviisori Olli Lehti, Espoo toimittaja Marja Suojoki-Gauriloff, Inari kaupunginjohtaja Eila Valtanen, Kuhmo HSO-sihteeri Anu Korpinen Rajaseututyön tueksi Rajan joutsen -tunnustuspalkinto/ muistoesine 150 Rajan joutsen -rintamerkki 10 Lennart Segerstrålen Tunturijoutsen-aiheinen Adressi 15 2-osainen kortti 2 Sirkka Linnamiehen kukka-aiheiset kortit 2-osainen 2 1-osainen 1 Adressien ja taitettujen korttien hintaan sisältyy kirjekuori. Kaikkien tuotteiden hintoihin lisätään lähetyskulut. Rajaseutulehti 20 /vsk Tilaukset ja tiedustelut: Puh rajaseutuliitto@rajaseutuliitto.fi Liiton tarkoituksena on edistää taloudellista, sosiaalista ja sivistyksellistä kehitystä toimialueellaan rajaseudulla ja kehitysalueilla. Liitto on puoluepoliittisesti sitoutumaton. Liiton virallinen äänenkannattaja on Rajaseutu-lehti. Rajaseutuliiton jäsenjärjestöt ja niiden luottamushenkilöt vuonna 2012 RAJASEUTUYHDISTYS R.Y. Toimisto: Tunturikatu 6 A IV krs, Helsinki puh sähköposti: rajaseutuliitto@rajaseutuliitto.fi puh.joht., fil. maist. Markku Hakkila, puh toinen pj: kauppat.maist. Arno Latvus RAJASEUDUN YSTÄVÄT KESKI-SUOMI RY. Yhteyshenkilö: sihteeri, fil.maist. Mikko Lemmetti, Leikkiharjuntie 50, Konnevesi RAJASEUDUN YSTÄVÄT TURKU RY. puh.joht., rovasti Uolevi Alakurtti, Suotorpankuja 4 B 10, Turku puh. (02) , sihteeri, toim.sihteeri Marja Mäkinen, Leipäläntie 35, Turku, puh. (02) (t.), (02) (k.) 4

5 Pääkirjoitus Ilman sosiaalista ja yhteisöllistä toimintaa ihmiset eivät olisi koskaan voineet kehittyä tasangoilla vaeltavista ja ruokaa etsivistä pikkuisista ryhmistä järjestäytyneiksi yhteiskunniksi. Kaikki tämä pohjaa siihen, että on haluttu pitää huolta toisistaan, toimia sosiaalisesti. Alkuaan siihen lienee johtanut tarve tulla paremmin toimeen ja hakea turvaa toisistaan. Sittemmin siitä on kehittynyt yhteisiä kulttuureita, joiden takana ovat yhteiset arvot ja pyrkimys kaikkinaiseen hyvinvointiin. Kaiken takana on kuitenkin inhimillinen välittäminen. On haluttu tukea muita samankaltaisia maapallon vaeltajia. Näin samoihin päämääriin pyrittäessä on havaittu saavutettavan parempi elämisen taso ja turvallisuus. Mitä nykyajan ihminen ajattelee välittämisestä? Onko se unohdettu? Välittämisellä ja toisista huolehtimisella on monta eri muotoa. Se riippuu paljon siitä, millainen yhteiskunnallinen tilanne kulloisellakin alueella vallitsee. Eri tasoillaan huolenpito lähimmäisistä ja samaan yhteiseksi tunnettuun alueeseen tai ryhmään kuuluvista ihmisistä kumpuaa yhteisestä kokemustaustasta sekä alueen kulttuurista ja toimintatavoista. Välittäminen on erityisesti heikomman toimeentulon alueilla ainoa tapa turvata olemassaolo ja hyvinvointi. Nykymaailma on usein pyrkinyt vain taloudellisen hyvän tuottamiseen. Kaikkea mitataan aivan kohtuuttomasti euroissa, ruplissa ja dollareissa. Tämä ajattelutapa johtaa pinnalliseen tai yhteiskunnallistettuun toimintaan, jossa kaikki välittäminen on kanavoitu yhteiskunnan eri organisaatioille. Suomessa se näkyy palvelukulttuurin korostamisena, unohtaen yhteisöllisen toiminnan antamat todella laajat mahdollisuudet. Silloin ei anneta tilaa sille alkuperäiselle sosiaaliselle ja vahvuutta tuovalle henkisen pääoman karttumiselle, joka meidät on tähän päivään tuonut. Itsekkyys ja oman voiton pyynti tuhoavat kristillisen lähimmäisen rakkauden ja sen mukanaan tuoman välittämisen. Rajaseutuliitto edeltäjineen on pohjimmiltaan syntynyt välittämisen hengessä. On haluttu jakaa sitä hyvinvointia ja osaamista, mikä on ollut kulloinkin käytettävissä. Onko tällaiselle toiminnalle edelleenkin tilausta? Kun katsoo ympärilleen, seuraa tiedotusvälineitä ja hankkii aktiivisesti tietoa muilla tavoin, voi tulla vain yhteen johtopäätökseen. Sellaiselle toiminnalle on edelleen tarvetta. Vaikka päättäjämme ovatkin rakentaneet tätä meidän hyvinvointiyhteiskuntaamme tuloksellisesti, meillä on edelleen niin henkistä kuin aineellistakin pahoinvointia täällä Isänmaamme reuna-alueilla, mutta lisääntyvässä määrin myös siellä, missä luulisi hyvinvoinnin kukoistavan. Kansantaloutemme on rikkaampi kuin koskaan ennen. Siksi tuntuu lähinnä kummalliselta, että elämisen mahdollisuuksista kaikissa osissa maata ei kanneta enää huolta samalla tavalla, kuin mihin turvallinen yhteiskunta olisi valmis. Tässä tilanteessa Rajaseutuliitto ja sen kaltaiset kansalaisjärjestöt ovat tarpeellisia. Siksi esitänkin haasteen kaikille rajaseututyön tekijöille: Kutsukaa samalla tavalla ajattelevia ihmisiä mukaan työhömme. Meitä tarvitaan edelleen. Timo A Säkkinen Rajaseutuliiton puheenjohtaja, maakuntaneuvos 5

6 Ylämaan Pyrkijöiden 90-vuotistaival Kunniakkaan historian omaava seura perustettiin Ylämaan Kosenkoululle opettajaksi tulleen Taavetti Nirkon aloitteesta. Ylämaan Pyrkijöiden ensimmäiset toimintamuodot olivat perheillat jäsenille. Ensimmäiset jäsentenväliset hiihtokilpailut pidettiin vuonna 1924 tasamaahiihtona. Seuraavana kesänä järjestettiin yleisurheilukilpailut. Näin toiminta pikkuhiljaa laajeni eri toimintamuotoihin. Seuran urheiluelämä voimistui vuosi vuodelta keskittyen talvella hiihtoon ja kesällä maastojuoksuun. Vuosi 1935 oli kulmakivi seuran hiihdossa: tuolloin osallistuttiin ensimmäisen kerran Viipurin piirin hiihtomestaruuskilpailuihin, joista Ylämaan Pyrkijät toivat tuliaisina piirimestaruuden. Arkea ja juhlaa Olympiahiihtäjä Sanna Näppi (o.s. Kiero) oli ykkönen Ylämaan Pyrkijöiden maineikkaista urheilijoista. (Kuva: Marju Perilä.) 1930-luvun lopulla seuran hiihtäjät kuten Akseli Vanhoja, Albert Tilli, Toimi Hämäläinen ja Reino Kälviäinen olivat siihen aikaan menestyneitä hiihtäjiä. Ylämaan Pyrkijöitä kutsuttiin yhdeksi parhaista hiihtoseuroista Suomessa. Merkittävintä oli Reino Kälviäisen osallistuminen Lahden MM-hiihtoihin vuonna Menestyksen jälkeen koettiin lama urheilussa niin Ylämaalla kuin muuallakin. Sotavuosien aikaan ei juuri urheilutoimintaa pystytty harrastamaan. Sotien jälkeen alkoi uusi nousu, josta merkittävimpänä osoituksena oli naisten hiihdon useat SM mitalit luvun alussa Sanna Kiero sekä Helvi ja Liisa Rumpu toivat neljä perättäistä Suomen mestaruutta 3x5 kilometrin hiihdossa. Lisäksi heistä Sanna Kiero kuului Falunin MM-joukkueeseen ja myöhemmin Cortinan olympiajoukkueeseen ollen 10 kilometrin kilpailussa kahdestoista luvuilla alkoi yleisurheilun nousu. Seuran lupaavat tyttöheittäjät Marja, Merja ja Tuula Kupias sekä Jenni Timperi heittivät pitkiä kiekkoja moukarikaaria aina SM mitaleille asti. Kehitys jatkui myös seuraavaan sukupolveen. Kupiaksen tyttöjen lapset jatkoivat äitiensä viitoittamaa tietä ja tulosta syntyi samalla tapaa. Marju Perilä Ylämaan Pyrkijöiden 90-vuotisjuhla Ylämaan Pyrkijöiden 90-vuotisjuhlaa vietettiin Ylämaan koululla sunnuntaina Kello 13 alkanut ohjelma noudatteli perinteistä suomalaista juhlaa, musiikkia ja juhlapuheita sekä tarjoilussa ennen tilaisuuden alkua täytekakkua kahvin kera. Ennen pääjuhlaa Ylämaan Pyrkijöiden puheenjohtaja Jarmo Piispanen ja sihteeri Hannele Hovi ottivat vastaan useiden järjestöjen ja yksityishenkilöiden onnitteluja. Itse juhlassa onnittelupuheenvuoroja käyttivät Lappeenrannan kaupungin, Lappeen seurakunnan, Ylämaan Marttojen ja Ylämaan Kotiseutuyhdistyksen edustajat. Juhlatilaisuuden tervetuliaispuheessa Pyrkijöiden puheenjohtaja Jarmo Piispanen tarkasteli aikaa, jolloin urheiluseuratoiminta alkoi Suomessa sekä loi läpileikkauksen 90-vuotiaaseen Ylämaan Pyrkijään. Puheessa nousi esille useita eri urheilumuotoja ja urheilijoita, etenkin vahva hiihtourheilu menestyjineen sekä vapaaehtoistyö urheilun hyväksi. Katsauksen seuran toimintaan esitti Veikko Husu kuvin ja sanoin. Myös koulun aulaan oli kerätty yleisön nähtäväksi lehtileikkeitä seuran eri kausilta. Etelä-Karjalasta huipulle Ylämaan Pyrkijöiden 90-vuotisjuhlan kunniavieraaksi oli saapunut Etelä- Karjalasta Suomen ja maailman huipulle ponnistanut olympiavoittaja Marja-Liisa Kirvesniemi. Häntä haastatteli juhlapuheen pitänyt Etelä-Karjalan Liikunta ja Urheilu ry:n aluejohtaja Reijo Rinkinen. Juhlayleisö sai kuulla vastauksia mm. siihen, mikä oli innostanut Marja- Liisan hiihtourheiluun ja miten hänellä tuli valittua lajikseen hiihto. Haastattelussa kertautuivat -80-luvun suurim- 6

7 Arkea ja juhlaa Ylämaan Pyrkijöiden palkitsemat yhteiskuvassa. Edessä keskioikealla kukkasin vuoden urheilija Taru Turkia. mat voitot. Tässä kohden haastateltava antoi kiitokset myös valmentajalleen Sulo Revolle, samoin kodille, koululle ja omalle urheiluseuralle. Marja-Liisa Kirvesniemi korosti haastattelunsa lopuksi, että pitää olla oma itsensä terveellä tavalla, urheilu on vain osa elämää, tukea ja talkoohenkeä tarvitaan, samoin inhimillistä elämää, sitkeyttä ja terveyttä. Ylämaa urheilussa Aluejohtaja Reijo Rinkinen siirtyi Marja-Liisa Kirvesniemen haastattelusta suoraan juhlapuheeseen. Hän sanoi, että 90-vuotiaan urheiluseuran sisältävän toimintaa. Sitä kannattaa kiittää ja kunnioittaa. Reijo Rinkinen osoitti kiitoksen sanat juhlavalmisteluista seuran johdolle. Puheessaan hän korosti urheiluseurojen tekemää perustyötä, paikallisuuden, viihtyvyyden ja kotiseudun tärkeyttä. Puhuja kertasi Ylämaan osuutta urheilussa Karjalan urheilu kirjan sanoin: Mainitsimme jo edellä Ylämaan maaston soveliaisuudesta eritoten hiihdon harrastamiseen. Tässä talviurheilulajissa kunta onkin saanut nimensä monella tavoin esiin. Aikaisempien vuosien nimimiehistä ansaitsee muistaa Akseli Vanhojan monet mainiot saavutukset mm. sk. -järjestön kilpailuissa. Sittemmin ovat Hemmo Kauvo, Pentti Heimo ja Seppo Mikkola pitäneet yllä pitäjän hiihtomainetta. Suorastaan maankuuluiksi ovat näiden rinnalla kehittyneet Ylämaan Pyrkijäin naishiihtäjät. V seuran viestinjoukkue Liisa Rumpu, Helvi Rumpu ja Sanna Kiero voitti Suomen mestaruuden 3 x 5 km hiihdossa ja tämän mestaruutensa seura uusi myös vuosina 1954, 1955 ja 1956, siis neljästi peräkkäin. Aina on joukkue pysynyt samana ja aina on myös hiihtäjien järjestys ollut muuttumaton. Myös henkilökohtaisia sijoituksia suurkilpailuissa on näille tytöille kertynyt vuosien mittaan useita. Sanna Kiero kuului Suomen edustusjoukkueeseen Falunin MM-kisoissa v ja olympiajoukkueeseemme v Myös Liisa Rumpu käväisi ulkomaisella kilpailumatkalla v Ruotsin Bodenissa. Kiitoksen aika Nuoren urheilijan puheenvuoron käytti moukarinheittäjä Taru Turkia. Hän sanoi mm.: On onni, että lapsille on järjestetty harrastusmahdollisuus. Suuri seura ei ole menestymisen ehto. Oma seura on tukenut minua. Monet kiitokset Sadulle. Taru Turkia kehotti tavoittelemaan oman itsensä voittamista. Vuoden urheilijaksi Ylämaan Pyrkijät valitsi moukarinheittäjä Taru Turkian ja vuoden kuntoilijaksi Päivi Ylä-Outisen. Juhlassa palkittiin myös eri tavoin ansioituneita seuran jäseniä. Järjestö valitsi kunniajäsenikseen Veikko Husun ja Jukka Lohkon. Panu Karhu kiitti palkittujen puolesta urheilujärjestöä. Juhlan päätös- ja kiitossanat lausui järjestön pitkäaikainen puheenjohtaja Jukka Lohko. Ylämaan Pyrkijät muistivat myös sodassa kaatuneita urheilijoitaan. Juhlan päätyttyä seppelpartio, Pekka Laapas ja Juhani Hannola, siirtyivät Ylämaan sankarimuistomerkille laskemaan havuseppeleen. Muu ohjelma Juhlaohjelmasta vastasi lasten liikuntaleikkikoulu Miia Kuikon johdolla, Ylämaan liikuntakerho, Martti ja Johanna Kälviäinen, Mariina Niittymäki sekä Ylämaan eläkeläisten lauluryhmä. - Juhlan juonsi Sampsa Husu. Urheilijavieraat Juhlassa oli mukana lukuisa joukko eri vuosikymmenien urheilijoita. Rummun sisarukset, Helvi nyk. Hyppänen oli saapunut juhlaan pojanpoikansa, Emilin kanssa ja Liisa nyk. Koho tuli tyttärensä Varpun kanssa Lappeenrannan Nuijamaalta. Monialaurheilija Gunnar Salmi lienee ollut paikalla vanhin Ylämaan Pyrkijöiden edustusurheilija. Hän pääsi viime vuoden syyskesällä itsekin 90 vuoden ikään. Etenkin juoksulajeja harrastaneella Lauri Suoknuutilla oli mukana Ylämaan Pyrkijöiden jäsenkirja vuodelta Silloin seuran puheenjohtajana oli Gunnar Salmi ja sihteerinä Jouko Juopperi. Jorma Suoknuutti oli merkinnyt jäsenkirjaan jäsenmaksuksi 30 mk v ja Pentti Hämäläinen 100 mk v Tänä päivänä Ylämaan Pyrkijöiden henkilöjäsenmaksu on 8, perhejäsenmaksu 20 ja alle 15- vuotiaiden 5. P.P. 7

8 Arkea ja juhlaa Monipuolista avustustyötä Pudasjärveläinen Kesseli ry on kymmenvuotias monipuolista avustustyötä tekevä yhdistys. Sen toiminta-alueena ovat Koillismaan ja Vienan Karjalan alueet. Yhdistyksen syntyajoista lähtien avustamisen pääpaino on ollut Vienan Karjalassa. Yhdistyksen tarkoituksena on auttaa niitä ihmisiä, jotka tarvitsevat eniten apua. Erityisen lähellä yhdistyksen toimintaa ovat vähäosaiset lapset, vanhukset ja sairaat, joita yhdistys haluaa olla tukemassa monella eri tavalla. Se auttaa avunsaajan tarpeista käsin. Avun antaminen voi kohdistua apua tarvitsevan kulttuuriseen, sosiaaliseen, fyysiseen, psyykkiseen tai hengelliseen elämänpiiriin. Lähtökohtana on auttaa ihmisiä kokonaisvaltaisesti. Kesseli ry pyrkii pitämään autettaviin säännöllistä kontaktia avun antamisen jälkeenkin. Miten yhdistys sai alkunsa? Tammikuussa 2003 pudasjärveläinen Ape Nieminen kutsui Vienasta Valeri Pällisen ja Vieno Kirilovan esiintymään Pudasjärven ammattioppilaitoksen matkailulinjalle. Oppilaat järjestivät toistakymmentä erilaista esiintymiskeikkaa karjalaismuusikoille. Hanuristi Valeri Pällinen oli silloin käytännöllisesti katsoen sokea, koska hänellä oli molemmissa silmissä kaihi. Esiintymisviikon aikana Jarmo Eskola ja Virve Seiteri alkoivat keskustella Valerin auttamisesta. Myöhemmin Jarmo Eskola sai hommatuksi lumenpudotustalkoot Pudasjärven liikuntahallin katolta. Lumenpudotukset hoituivat rivakasti useiden ammattioppilaitoksen opettajien ja muutamien oppilaiden toimesta. Kun kunta ei voinut maksaa niin suurta summaa yksityiselle, niin toimijoille ehdotettiin yhdistyksen perustamista. Yhdistyksen perustaminen silloiset toimijat kokoontuivat Jarmo Eskolan ja Virve Seiterän kanssa keskustelemaan yhdistyksen perustamisesta ja nimestä. Nimivaihtoehtoja heiteltiin ilmaan kahvipöydässä. Tarkoituksena oli löytää kuvaava nimi. Ehdolla oli mm. karjalainen sana kormano, joka tarkoittaa taskua. Kaikki innostuivat sanasta Kesseli. Se tuntui mukavalta ja hauskalta. Sana Leirikuva viime kesältä Jyskyjärveltä. (Kuva: Ari-Pekka Niemisen kuvakokoelma.) kesseli tarkoittaa vienan karjalan kielessä tuohikonttia. Kun nimi oli hyväksytty, täytettiin perustamisasiakirjat netissä ja yhdistysrekisteriin Kesseli ry hyväksyttiin Puheenjohtajaksi tuli Ape Nieminen, varapuheenjohtajaksi Virve Seiterä, sihteeriksi Seija Pekkala ja rahastonhoitajaksi Jarmo Eskola. Kuka kustantaa avustusmatkat? Avustusmatkoihin Kesseli ry ei käytä jäsenmaksuja, vaan jokainen avustusmatkalle lähtijä maksaa itse matkansa Vienan Karjalaan. Sama sääntö koskee puheenjohtajia, hallitusta ja muita matkalle pyrkiviä. Kesselin hallitus on tehnyt päätöksen, että paljon avustustyössä mukana olevalle puheenjohtajalle ostetaan vuosiviisumi, jotta avustustyö olisi mahdollista. Jäsenmaksut Yhdistyksen tärkein periaate on, että jäsenmaksut menevät 100 %:sti avustustyöhön. Esim. vuonna 2010 jäsenmaksuista kerääntyi euroa ja apua annettiin puhtaasti euron edestä (ei sis. muita kuluja). Monenlaista apua on Vienan Karjalassa annettu. On kustannettu kaihileikkauksia, polvileikkausmatkoja Pietariin, Albiina-tytön sydänleikkausmatkaa Moskovaan, pienen Viktor -pojan sormileikkausmatkoja Pietariin ja Artjom -pojan jalkaleikkausmatkaa Moskovaan. On ostettu ruokaa perheisiin, lahjoitettu jääkaappeja ja hommattu useisiin perheisiin polttopuita. Maksettu köyhien perheiden lapsia päiväkerhoon, jossa he saavat syödä neljä kertaa päivässä ja leikkiä muiden lasten kanssa. On maksettu myös kymmenien koululaisten kouluruokamaksut. Yhdistys on avustanut ortodoksi-, helluntai- ja luterilaista kirkkoa, kulttuuritalojen toimintaan, sairaaloita, vanhustenkoteja, lastenkoteja, urheilutaloja ja -seuroja sekä kouluja. Pudasjärvellä Kesseli ry on järjestänyt Wappu-tapahtumia ja vienan- 8

9 Arkea ja juhlaa karjalaisia tilaisuuksia sekä avustanut silmälasien ja talvikenkien ostossa ja ostanut ruokaa. Yhdistys on lahjoittanut vaatteita lapsiperheille, jakanut stipendejä opiskelijoille ja eri yhdistyksille. Yhdessä Työpetarin ja srk:n kanssa yhdistys on järjestänyt työttömien joulujuhlan useana jouluna. Muut kulut katetaan arpajaisilla, talkoilla tai muilla lahjoituksilla. Ystävätyö Vuoden 2006 alusta yhdistys aloitti ystävätoiminnan Vienan Karjalassa. Ystävätoiminnan ideana on auttaa vähäosaisia lapsia. Avuntarpeet nousevat suoraan lapsilta ja ystävän tehtävänä on täyttää nuo tarpeet mahdollisuuksien mukaan. Yhdistys ei ole määritellyt mitään tiettyä euromäärää, mikä pitäisi antaa esim. kuukausittain. Avuntarpeet ovat erilaisia eri lasten kohdalla, joten avustamisen muotokin voi vaihdella. Auttaa voi monella tavalla. Sopimustekstissä lukee mm. näin Olen kiitollinen kaikesta siitä avusta, jonka ystäväni voi minulle lahjoittaa. Painoarvo on sanoilla voi minulle lahjoittaa. Teemme lapsille selväksi, että ystäväkään ei voi lahjoittaa ihan mitä vain. Tärkeintä on ystävyys, varsinkin silloin, kun on vaikeaa. Ystävät pitävät yhteyttä toisiinsa joko kirjeitse tai soittamalla. Kesseli ry suosittelee, että Kesseli -ystävä voisi käydä tutustumassa lapseen paikan päällä. Olesjan iloa pehmolelusta ja vaatteista. (Kuva: Ari-Pekka Niemisen kuvakokoelma.) Mistä kaikki sai alkunsa? Toiminnan alkusyy sijoittuu oikeastaan jo kesälle Kesseli järjesti tuolloin urheilutapahtuman Jyskyjärven lapsille. Tapahtuman jälkeen heidän ystävänsä Polina kertoi eräästä tytöstä, joka oli varastanut nälkäänsä paikallisesta kaupasta. Yhdistys auttoi tätä tyttöä niin, että tuohon kauppaan lahjoitettiin hänen perheelleen ruokarahaa. Ystäväntyö jatkui Jyskyjärvelle saman syksyn aikana ja jossakin vaiheessa loppuvuotta alkoi kyteä ajatus Kesselin omasta ystävätyöstä. Yhdyshenkilöt Vienan Karjalassa Kesseli ry:llä on 12 yhdyshenkilöä kuudessa eri kylässä tai kaupungissa. Heitä on mm. Kostamuksessa, Borovoilla, Jyskyjärvellä, Luusalmella, Kalevalassa ja Vuokkiniemellä. Yhdyshenkilöiden tehtävänä on järjestellä käytännön asioita, olla mukana avustamistyössä, tiedustella avustamistarpeita ja toimia tulkkeina. Kaikille yhdyshenkilöille on annettu diplomi, joka oikeuttaa heidät toimimaan Kesselin yhdyshenkilöinä. Lisäksi Uudessa Jyskyjärvessä ja Jyskyjärvellä toimivat Kesseli-naisten ryhmät, jotka auttavat käytännön toimissa. Antaessaan saa Eräs avustaja on sanonut, että ystävälapsesta huolehtiminen ei vie ketään konkurssiin. Ape Nieminen kiteyttää antamisen sanoihin: Me voimme hyvinkin olla auttamassa näitä lapsia, jotka elävät huonommissa olosuhteissa kuin meidän lapsemme. Aina kun ihminen antaa sydämestään, niin hän saa paljon enemmän tilalle. Me kasvamme pois itsekkyydestä ja sisimpäämme tulee ilo siitä, että voimme olla tekemässä jotakin arvokasta. Antamiseen kätkeytyy lähimmäisen rakkautta, joka avaa uusia portteja ystävyydelle ja inhimillisyydelle. Kun kauniit sanat kruunataan teoilla, syntyy kiitosmieltä niin antajassa kuin lahjan vastaanottajassakin. Kesseli ry 9

10 Avustustyötä Etelän suurtiloilla oli tarjota Suurten nälkävuosien kulkijoilla työtä ja ruokaa. Vuonna 1867 rakennettu leikkimökki kuvattu kesällä 1967 Viime vuoden sateinen kesä aiheutti monin paikoin kadon. Aika oli nyt toinen ja toisenlainen kuin, mitä se oli aikaisempina katovuosina. Historiankirjat kertovat vuosina tapahtuneista kadoista. Lisäksi niitä seuranneet kulkutaudit saivat aikaa Perheyhteisöt olivat suuria ja myös kuolema teki suurta tuhoa. Tiedetään jopa seitsemänkin henkeä kuolleen samasta yhteisöstä nälkään. Isännän kuolema oli yleensä vakava asia. Se merkitsi talonväelle kerjuulle lähtöä. Monet tilat autioituivat. Näidenkin vuosien jälkeen oli pahoja katovuosia, jopa useita peräkkäin. Vuosina koettiin ankarat nälkävuodet. Näitä kutsutaan myös Suuriksi nälkävuosiksi. Tällöin kerjäläisjoukko lähti pohjoisesta kohti etelää etsimään apua. Monet uupuivat matkalla. Useilta etelän suurtiloilta löytyi työtä ja leipää. Tiedetään myös apua tuodun Kainuuseen. Loma-aikoina ns. pyhimyssuuntaukseen kuulunut opettaja Klaara Hertz ja hänen uskonystävänsä Lydia Stenbäck toimivat Suomessa saarnaajina, kunnes vuonna 1893 he jäivät päätoimisiksi evankelistoiksi. Kainuussa he jakoivat lisäksi jauhoja Kuhmon ja Sotkamon syrjäkylien mökkeihin. Klara Hertz lähti Anna Massisen matkaan auttamaan 1895 olleen hätävuoden hädänalaisia Lentiiraan. Naiset hiihtivät tuohikontit selässä kylästä toiseen, jakoivat ruokaa ja vaatteita sekä auttoivat sairaita sekä lohduttivat ihmisiä Jumalan sanalla. Sittemmin Klara Hertz matkusti lähetystyöhön Nepalin rajaseudulle. Hän kuoli Intian Sikkimissä. Paula Penttilä Eero Juntunen eläkkeelle Eero Juntusen työ maaseudun hyväksi ProAgria Etelä-Karjala ry:n johtajana päättyi vuoden vaihteessa hänen jäädessään eläkkeelle. Lähtiäiskahvihetkeä yhteistyökumppaneiden kanssa vietettiin Lappeenrannassa ProAgria Etelä-Karjalassa Marttalan kokoustilassa klo välisenä aikana. Samalla muisteltiin yhteisiä vuosia ja yhteistyötä eri henkilöiden ja tahojen kanssa. Tilaisuudessa oli mukana myös ProAgria Etelä-Suomen toimitusjohtaja Lasse Uotila ja muita vastuuhenkilöitä, joiden johdolla ProAgria Etelä- Suomi käynnisti toimintansa Toimitusjohtaja Eero Juntusen (seisomassa) läksiäiskahvitilaisuudessaan yhteistyökumppaneiden ja vastuuhenkilöiden seurassa. (Kuva: Antero Parkkonen). 10

11 Kotimainen leipä Entisajan ihmisille leipä ei ollut itsestäänselvyys. Leivän saanti ei ollut kylväjän päätettävissä - lujinkin uurastus oli turhaa, ellei luonto ollut ihmisen puolella. Se sai ihmisen tuntemaan oman voimattomuutensa. Lapsia opetettiin pienestä pitäen kunnioittamaan leipää. Sitä ei saanut panna pöydälle nurinpäin eikä jättää veistä leivän päälle. Leipä kädessä ei saanut lähteä juoksemaan eikä se suussa saanut puhua. Leipää sai pyytää vain sen verran kuin kerralla jaksoi syödä. Papille papinleipä Pärttylinä (24.8.) oli tapana viedä kirkkomatkalla papille kesäsaatavat: leipänyytit, voit, vasikannahat ja juustoa. Tuomaana (21.12.) taas pitäjän pappi ja lukkari ajoivat saataviaan, pitivät kinkereitä ja keräsivät veroja. Kyläläiset leipoivat papinverojen maksuun rovastille oikein suuren leivän sekä kesällä että talvella. Kappalaiselle riitti pienempikin. Leipä onnen tuojana Leipää ja suolaa käytettiin monissa juhlamenoissa onnen ja siunauksen tuojina. Rotinat, Länsi-Suomessa varpa(ja) iset, olivat vastasyntynyttä katsomaan tulleiden sukulaisten ja naapureiden ja ystävien lahja äidille. Rotinakoriin haluttiin leipoa parasta mahdollista: piirakoita, rieskoja, kukkoja, lettivehnästä ja rotinarinkeleitä. Myöhemmin mukaan tulivat kakut ja pikkuleivät. Puolet petäjäistä Katovuosina oli turvauduttava pettuun. Tämä tapahtui köyhissä taloissa melkein joka vuosi. Petun irrottaminen onnistui parhaiten paria viikkoa ennen juhannusta. Männystä irrotettiin kaarnan alla oleva ohut nila, petäjäliina. Sen annettiin kuivahtaa auringossa. Sen jälkeen se paahdettiin kuumassa uunissa, jolloin pihka kihosi pintaan. Jos sitä jäi liikaa pettuun, jauhoista tuli karvasta. Kuivien petäjälevyjen survominen hienoksi oli erittäin raskasta työtä. Pettu- ja ruisjauhoista leivottiin leipää. Suhde vaihteli sen mukaan, kuinka tyhjä viljasäkki oli. Joskus leipä jouduttiin tekemään pelkästä pettujauhosta. Hätäleipiä valmistettiin myös esimerkiksi oljesta, jäkälästä ja sammalesta. Leipätiedotus ry Sanonta Ruisleipähän se miehen tiellä pitää, mutta velli ei vie kuin veräjälle. (Anon.). Uutisleivät Syyskesänaamun muistan kaukaisen ja leivän tuoksuisena pirtin lämpöisen. Palovaaran vuoksi varmaankin niin ani varhain Nanna mummo touhusi. Jo aamukasteen aikaan uunin lämmitti. Nyt leipiä uunista jo mummo nosteli. Sormin koukkuisin hän niitä siveli, kuin siunaten, ja itseksensä hiljaa puheli, kuin kiittäen: Taas päästiin uutiseen, taaskin päästiin uutiseen, ja puhdasta rukiista viljaa. Puhdasta Jumalan viljaa! Yhden leivän sitten mummo valitsi ja pieneen liinaseen sen kääräisi. Lapsenlastaan mummo kehotti: Juokse, pikkarainen, naapuriin. Vie uutisleipä lämmin heillekin. Siellä äidillä on monta poikalasta, monta leipäpalan pyytäjää. --- Ei liiastaan lie mummo antanut, puutteen yhteyden varmaan kokenut. Nanna mummo oli syntynyt v Hän oli lapsuudessaan elänyt maamme viimeiset vaikeat nälkävuodet. Jokapäiväistä leipää hän oli oppinut kunnioittamaan ja siitä kiittämään. Opetuksistaan kiitollisena Rauha Kaitainen 11

12 Runolaulu suullinen perinne Tohtori Pekka Huttu-Hiltunen on syntyisin Pudasjärveltä. Hän kirjoitti ylioppilaaksi Pudasjärven lukiosta vuonna Musiikinopettajaksi valmistuttuaan hän jatkoi opintojaan Sibelius-Akatemian musiikkikasvatuksen osastolla ja valmistui sieltä musiikkikasvatuksen musiikin maisteriksi. Tämän jälkeen hän työskenteli musiikin opettajana eri paikkakunnilla ja viimeisimpänä Kuhmossa. Huttu-Hiltunen oli vv Kuhmon musiikkiopiston rehtorina. Sen jälkeen hän siirtyi päätoimiseksi kansanmusiikin tutkijaksi Juminkekoon, Kuhmossa sijaitsevaan Kalevalan ja karjalaisen kulttuurinin formaatiokeskukseen. Nykyisin hän toimii Runolaulu-Akatemian johtajana Kuhmossa. Musiikin maisteri Pekka Huttu-Hiltunen väitteli tohtoriksi Sibelius-Akatemiassa (tutkijakoulutus, Sibelius-Akatemian kansanmusiikin osasto). Hänen aiheensa oli Länsivienalainen runolaulu 1900-luvulla. Kuuden runolaulajan laulutyylin kulttuurisensitiivinen musiikkianalyysi. Tutkimuksen tavoitteena oli selvittää länsivienalaisen runolaulun musiikillisia piirteitä, kulttuuritaustaa ja kulttuurisia merkityksiä sekä niissä 1900-luvulla tapahtuneita muutoksia. Hän kutsuu menetelmäänsä kulttuurisensitiiviseksi musiikkianalyysiksi. Tutkimus oli siten lähtökohdiltaan etnomusikologinen, musiikkiantropologinen. Väitöksessä määritetään runolaulu ja runosävelmä. Ne ovat itämerensuomalaista perinnettä. Vastaavia, runomittaista, laulettua suullista perinnettä on esiintynyt ja esiintyy kaikkialla maailmassa. Se on ollut ilmeisesti ihmisille tyypillinen tapa ylläpitää ja uusintaa kulttuurisia merkityssisältöjä suullisesti. Runomitta yhdessä laulamisen kanssa auttaa (pelkistetyn) merkityssisällön toistamisessa. Taiteellinen toiminta Pekka Huttu-Hiltunen itse on ollut useissa kuoroissa, laulajana, muusikkona ja johtajana. Hän on esiintynyt kansanmuusikkona, erityisalueena runolaulu sekä kainuulaiset rekilaulut. Huttu-Hiltusella on ollut muita näkyviä esiintymisiä. Oulun läänin taidetoimikunta myönsi Pekka Huttu-Hiltuselle vuonna 2001 taidetunnustuksen hänen toiminnastaan läänin kulttuurielämän hyväksi. Tutkimusmatkoja Pekka Huttu-Hiltunen on tehnyt tutkimusmatkoja Vienan Karjalan lisäksi myös muualle Karjalan tasavaltaan ja Luoteis-Venäjälle. Hän on johtanut lukuisia Kainuun ja Vienan Karjalan kansanmusiikkiin kohdistuvia tutkimuspainotteisia EU-projekteja. Hänen länsivienalaista runolaulua käsittelevä tutkimuksensa on ensimmäinen Sibelius-Akatemian kansanmusiikin osastolta valmistunut tieteellinen väitöskirja. Runonlaulu-Akatemiassa rakennetaan mm. yhteistyöverkostoa Euroopan maaseudulla toimivien, lauluperinnettä tutkivien ja tallentavien tutkimuslaitosten, sekä niiden kanssa yhteistyössä toimivien kansanmusiikkijuhlien ja festivaalien kesken. Hankekokonaisuuden läpikäyvänä tavoitteena on omaleimaisten alueiden (maaseutujen) oman lauluperinteen esille nostaminen kansainvälisessä yhteistyöprosessissa, joka tukee sekä ruohonjuuritason toimintoja (paikallista elinkeinotoimintaa, maaseudun ihmisten ja kylien elinkelpoisuutta, kulttuurimatkailua, kulttuuriperinnön säilyttämistä ja siirtämistä seuraaville sukupolville) että siihen kohdistuvan ja sitä tukevaa tutkimus- ja julkaisutoimintaa. Yhteistyötä Pekka Huttu-Hiltusen kalenteriin kertyy vuoden aikana runsaasti matkapäiviä, niin kotimaahan kuin itärajan taakse sekä muualle Eurooppaan. Hän oli mukana Tartossa pidetyssä runolaulukonferenssissa. Merkittävää on yhteistyö Ranskan Bretagneen. Mainittakoon mm. viime Tohtori Pekka Huttu-Hiltusen työvuosi sisältää runsaasti matkapäiviä. Tällä kertaa matka oli suuntautunut Kuhmosta Helsinkiin. (Kuva: paula Penttilä). elokuussa järjestetyt konsertit. Jo aikaisemmin kesällä Kuhmossa vieraili bretagnelainen 10 hengen delegaatio ja virolainen viiden hengen ryhmä. Heistä osa esiintyi Sommelo-festivaalilla. Tulevana kesänä, , Sommelo soi kahdeksannen kerran. Musiikkijuhlatapahtumia järjestetään tällöin sekä Kainuussa (3.-5.7) että Vienan Karjalassa ( ). Erikoisteemaksi on valittu metsä. Tulevaisuus Pekka Huttu-Hiltunen kertoo, että Vienassa on vielä tutkimattomia alueita, joilta voi kertyä runsaasti uutta runonlaulua. Vienan Kemi, Petroskoi, Kantalahti, Tunkua, Rukajärvi ja Njuokkijärvi ovat yhä paljolti kartoittamattomia alueita. Uusia laulajia saattaa löytyä perinteisten runokylien sijaan kaupungeista, jonne monet muuttivat kylistä, kun ne tyhjennettiin väkisin. Kaikki runolaulajat eivät osaa eritellä laulujensa arvoa. Heitä on vain päästävä kuulemaan. Huttu-Hiltunen arvioi, että runolaulu on ehdottomasti ei-aineellinen maailmanperintökohde Suomessa. Hänen mukaansa runolaululla on myös tulevaisuutta. Itse laulu kiinnostaa entistä enemmän nuoria, kun se ei ole enää tietoa taltioiva media. Tiedot: Suullinen tieto 12

13 Skábmagovat-juhlavuosi Alkuperäiskansojen elokuvafestivaali 15. kerran Inarissa Tammi-helmikuun vaihteen viikonloppu kokosi Inariin ennätyksellisen yleisön katsomaan alkuperäiskansaelokuvia. Festivaaleilla myytiin viikonlopun aikana yhteensä lippua, joista iltakonsertteihin myytiin 731 lippua. Lapsille ja nuorille lippuja myytiin yhteensä 819. Uuden kulttuurikeskus Sajoksen myötä on saatu huomattava laajennus esitystiloihin, joten myös kaikkien aikojen kävijäennätys festivaalien 15. juhlavuonna oli mahdollinen. Sajoksen auditorion ja käräjäsalin lisäksi esityksiä oli Siidan auditoriossa ja lumesta rakennetussa Revontuliteatterissa Siidan ulkoalueella. Elokuvia näytettiin 70, ja niissä puhuttiin kaikkiaan 25 kieltä. Skábmagovat-festivaaleilla oli tänä vuonna runsaasti saamelaisia ensi-iltoja. Inger-MariAikio-Arianaickilta nähtiin neljä uutta elokuvaa: dokumentit Siivekkäät, Suomi-saame-suomi ja yhdessä Anneli Lappalaisen kanssa tehty Kieleni lähettiläät sekä musiikkivideo Taimen vihastuu. Inger-MariAikio-Arianaick sai erityisen ansioituneen elokuvantekijän Skábmagovat-palkinnon, joka myönnettiin kuudennen kerran festivaalin järjestäjän taholta. Myös Heikki Tunkkarille, festivaalien ensimmäiselle tuottajalle, annettiin tunnustuspalkinto. Vuoden teemana oli Australian aboriginaalien elokuva, ja päävieraaksi oli saatu aboriginaaliohjaaja Darlene Johnson, jonka elokuva StolenGenerations nähtiin festivaaleilla. Loistelias kuvaus poroperheiden vuotuiskierrosta Tsuktsien niemimaalla sekä dokumentit suomensukuisten komien elämästä edustivat pohjoisia alkuperäiskansoja Venäjällä ja Komin tasavallassa. Kaikkiaan paikalla oli yli 20 ohjaajaa Saamenmaasta ja eri puolilta maailmaa. Skábmagovat-festivaalin järjestävät Saamelaistaiteen tukiyhdistys, Alkuperäiskansojen elokuvakeskus Skábma/Saamelaiskäräjät, Saamelaisalueen koulutuskeskus ja Saamelaismuseo ja Ylä-Lapin luontokeskus Siida. Tukijoita ovat Pohjoismainen kulttuurirahasto, Valtion taidetoimikunta, Saamelaiskäräjät, Saamelaisneuvosto, Kordelinin säätiö, Jenni ja Antti Wihurin säätiö. Irja Jefremoff Alkuperäiskansojen elokuvafestivaali kokosi runsaasti osanottajia. Kuvantekijöitä maastossa. (Kuva: Anon. Skåbmagovat-festivaalin lehdistötiedote.) 13

14 Lapinpuku Ehkä näkyvin merkki saamelaisuudesta ja saamenkäsityöstä on lapinpuku. Nykyään sen käyttö rajoittuu yleensä vain juhlatilaisuuksiin, mutta ennen se oli yleisemmin käytetty arkivaate. Sen historia eroaa sikäli mm. Suomen kansallispuvusta, että sen käyttö ei missään vaiheessa ole katkennut ja sen käyttö on lisääntynyt viime vuosina. Puvut kertovat kantajansa kotiseudun, mutta niissä näkyy myös tekijän henkilökohtainen jälki. kirjailtu pussi tai miehillä leuku koristeellisessa tupessa. Naisten puvun kanssa käytetään silkkiä (huivi), joka kiinnitetään edestä riskulla. Eri alueitten puvuissa huivi kiinnitetään eri lailla. Soljet, hakaset ja riskut ovat pukukoruja. Nutukkaat ovat poronnahasta tehdyt suippokärkiset karvakengät. Niihin voidaan liittää pauloilla myös jalkoja ylempää suojaavat poronkoipinahoista tehdyt säpikkäät. Kesällä voidaan käyttää sisnakenkiä, jotka on valmistettu nivotusta nahasta (karvatonta nahkaa). Ulkonäöltään saamelaisten puku eli nk. lapinpuku eroaa selkeästi Suomen ja muun Pohjolan kansallispuvuista. Jäämeren kaupan tuliaisina tulleet vaikutteet Keski- Eurooppalaisesta hovista ovat muokanneet lapinpukua sen nykyiseen malliin. Ensimmäiset puvun kantamallit on tehty nahasta, mutta jo keskiajalla siirryttiin kankaaseen, lähinnä verkaan. Nykyään materiaalina käytetään mm. verkaa, puuvillaa, keinokuituja ja silkkiä. Käytännöllisyytensä takia nahalla ja turkiksilla on kuitenkin vielä vankka asema pohjoisimmissa osissa Lappia. Ennen saamelaiset käyttivät erikseen sekä kesä- että talvipukua, mutta nykyään niiden raja on hälventynyt. Kevyempi kesäpuku tehdään yleensä puuvillakankaasta. Saamelaisten päähinemallit ovat saaneet vaikutteita kahdelta eri taholta. Lakeista kuuluisin neljäntuulenlakki lienee Itä-Eurooppalaisen kolkkapäähineen sukulainen. Patalakkityyppi taas on kotoisin Etelä-Skandinaviasta. Kolttanaisen puku muistuttaa erehdyttävästi Karjalan kansallispukua. Tämä johtuu kolttasaamelaisten vahvoista venäläisistä juurista. Kolttanaiset käyttävät sarafaanihametta ja helmin kirjailtua päähinettä, joka kertoo kantajansa siviilisäädyn. Saamenpuvun kanssa käytetään nahka- ja lankavöitä. Koristeena voi olla Kenkien kanssa käytetään usein yhä vieläkin kenkäheinää, joka pitää jalat kuivina ja lämpiminä. Inarinjärven ympäristössä käytetään Inarinsaamelaista pukua. Koristelu on vaatimattomampaa Tenolaisessa puvussa. Mallia käytetään Tenonjoen alueella sekä Suomessa että Norjassa. Naisen helma on voimakkaasti rypytetty. Sodankylän alueella käytetään Sodankylän Vuotson pukua, joka muistuttaa jonkin verran Inarin alueen pukua. Saamenpuvuista koristelluin on kenties Koutakeinon-Enontekiön puku jossa on kaikkein runsaimmin nauhakoristelua. Peda.net Verkkoveräjä Vuoden Rajakunnassa tapahtuu Saamme Pudasjärvelle vieraita Komin tasavallasta Vylgortista. Delegaatioon kuuluu kolme taideopettajaa kansantaiteenkeskuksesta sekä neljä vuotiasta nuorta taideopiskelijaa, lasten taidekoulu Zaranista. Delegaatiota johtaa taiteilija Valerij Toropov, joka on lasten taidekoulun perustaja Vylgortissa. Hän on myös Venäjän taiteilijaliiton jäsen. Valerij Toropov on ollut rakentamassa yhteistyötä Pudasjärven ja Komin tasavallan välille jo vuodesta 2002 lähtien. Vierailu on Suomi-Venäjä-Seuran Pudasjärven osaston ja kaupungin kulttuuritoimen yhteistyössä organisoima. Vierailun aikana he pitävät taidetyöpajoja lapsille. Yleisötilaisuus, Komilainen ilta, järjestetään torstaina 21.3 klo 18 alkaen Kurenalan koululla. Sinne ovat kaikki tervetulleita! He tutustuvat alueen kulttuuriin ja joihinkin taidelaitoksiin. Tavoitteena on tehdä pudasjärveläisille lapsille ja aikuisille tutuksi suomalais-ugrilaisuutta ja komilaista kulttuuria. Haluamme rakentaa siltoja kansojemme taide-elämän välille. Birgit Tolonen Kulttuuriohjaaja Pudasjjärven kaupunki 14

15 Saijan lapinpuku Eija Nissinen kertoo: Se oli tämä Erkki kylässä Siepakka-Veikon, eli Veikko Törmäsen luona pari vuotta sitten. Istu siinä keinutuolissa kun Veikko sanoi: Se on ollu oma lapinpuku Saijalla. Se oli samanlainen Kuoskussa. Se pani Erkin miettimään, kun on paikalliseen historiaan jo pitkään tutustunut. Rupesi ottamaan asiasta selvää. Saijalla on tavoitteena saada jälleen käyttöön perinteinen paikallinen lapinpuku. (Kuva: Erkki Nissinen.) Kuolajärven lapinkylä eli siida kuului metsälappiin ja kulttuuriin kuului tietysti lapinpuku. Kun lappalaisaika jäi pikkuhiljaa historian hämäriin, jäi myös puvun käyttö vähemmälle. Pukua on viimeksi käytetty porohommissa arkisena pitkänä työpukuna, joka ylsi polven alapuolelle ja suojasi polvet ahkiolla ajettaessa. Työpukuun kuului irtonainen vyö, josta roikkui puukko. Kaula-aukon reunoissa oli verkakoristeita ja siinä käytettiin kaulaliinaa. Työpukuun kuuluivat myös säpikkäät ja kallokkaat, poron kallonahasta valmistetut kengät. Käytön jälkeen säpikkäät käännettiin nurin kuivumaan. Housut olivat sarkaa. Käsissä olivat poronnahasta valmistetut pitkävartiset lämpimät käsineet. Puvun tilalla käytettiin myös poronnahkaista peskiä. Viime vuosikymmenillä lapinpuvun käyttö Sallassa ja Saijalla hiipui. Vanha pitkä lapinpuku tai peski ei enää soveltunut moottorikelkalla ajoon. Oli tehty paremmin siihen sopivia haalareita. Ilmari Vuorela kertoi Erkille: Se oli hyvä puku ahkiolla ajellessa pitkälläki matkalla. Ei sillon ollu pakkasta. Se pysy takin ulukopuolella. Alle pantihin heinänyyty ahkiohon ja sen päälle leikattu poron talija. Keulassa oli evähänä sankia, jossa oli ruista, naurista, porkkanaa, sipulia ja rasvaa. Ei siinä näläkä haitannu, kertoo Vuorelan Ilmari. Puista kun tippu lunta, se jäi siihen päälypukuhun. Sen kun sitten riisu pois, niin alla oli kuivat vaattehet. Saijalla käyttäjiä ovat olleet mm. Miulus-Uula ennen sotia ja Alpi sodan jälkeen, jolloin pukua käyttivät myös Jussin-Väinö ja Törmälän Väinö. Varmasti oli myös muita käyttäjiä, mutta heistä ei ole tietoja. Pukua käytettiin laajemminkin Kuolajärvellä eli Sallassa, kuten Vuorelassa Naruskalla. Puvun historiaa on selvitetty Saijan kyläyhdistyksen ja kansalaisopiston toimesta. Hanketta vetivät Eija Nissinen perinteenkeruuhankkeen vetäjänä, Erkki Yrjänheikki historian harrastajana ja Virpi Kunnari entisenä saijalaisena ja tekstiilialan ammattilaisena. Perinteinen paikallinen lapinpuku on tavoite saada jälleen käyttöön. Sitä ei ole syytä pitää piilossa. Lisäksi on tavoitteena selvittää koristukseltaan erilaisen, ns. työpuvun käyttö ja valmistus nykyisistä materiaaleista ja tämän päivän valmistustekniikalla, malleiltaan tämän päivän arkisempaan käyttöön sopivina. Lapinpuku on osa arvokasta paikallista kulttuuriperintöä. Se on muotoutunut ajan kanssa poronnahkaisesta puvusta kankaiseen juhlapukuun. Siinä yhdistyvät käytännöllisyys ja kauneus. Se on lämmittänyt meitä lappalaisia kautta aikojen. Kun puku oli välttämätön, käyttöä ei kyseenalaistettu. Nyt ajat ja arvomaailma ovat muuttuneet ja puvun kehitys jatkuu kohti uusia käyttömuotoja. Erkki Yrjänheikki 15

16 Saija valoa idästä Itä-Lapissa sijaitseva Saijan kylä on Sallan kirkonkylästä noin 40 km pohjoiseen, lähellä Savukosken rajaa. Ympäristöministeriö noteerasi Saijan kauniin kylämaiseman maakunnallisesti arvokkaaksi maisemaksi vuonna Kylässä yhtyy Aatsinjoki Kuolajokeen ja se edelleen Tenniöjokeen. Lisäksi kylän yläpuolella virtaa Maltio. Kylän jakaa kahteen osaan luode-kaakko suuntainen Kolsanharju ja keskikylän eteläpuolella oleva Sarivaara. Kylän maisemaan antavat leimansa harjujen ja vaaran välissä mutkittelevat joet. Alueen muinaisasutuksesta kertoo Särkiaavalta 1837 löytynyt suksi, joka on suunnilleen vuotta vanha, toistaiseksi vanhin missään ajoitettu suksi. Kuolajärven Lapin asukkaat olivat osittain Venäjän puolella vaeltavia metsälappalaisia ja asutus keskittyi jokien ja järvien rannoille. Elämänmuotoon vaikuttivat toistuvat vuodenaikojen vaihtelut, vuotuiskierto, jonka historiallinen tausta ulottuu lappalaisasutuksen varhaisimpiin vaiheisiin. Asukkaat Vuotuiskierto elämän muotona päättyi 1700-luvun vaihteessa. Asukkaat maksoivat veroja sekä itään että länteen ja tunsivat hyötyvänsä siitä. Alkoi peltoviljely ja karjanhoito ja tehtiin knihtikontrahti eli ruotusopimus, jonka mukaan talonpojat huolehtivat maanpuolustuksesta Venäjää vastaan ja vastineeksi kruunu vapautti pitäjät maiden mittaamisesta, verollepanosta ja isojaosta. Kylän kantaisä Kemin lapin metsälappalainen Tuomas Saija eli 1600-luvulla Telnijerffin lapinkylässä eli siidassa, johon Saijan asumakenttä kuului. Suku jakautui Tuomaksen pojanpojan Gabrielin jälkeen kolmeen haaraan. Kylässä oli 1700-luvun lopussa kolme taloa: Koria, Jussi ja Lahtela. Kylä suomalaistui ja talot merkittiin uudistiloiksi. Viimeinen lapin kielen puhuja kuoli 1950-luvulla. Saijan suvun historia on ollut hidasta kasvua, jota takaiskut toisensa jälkeen ovat kohdanneet luvun alussa ajoi nälänhätä Vienaan. Asukkaat palasivat vuosien kuluttua ja ajoivat tyhjiin taloihin asettuneen Maaherraksi jo nimitetyn lantalaisen tiehensä luvun vaihteessa tuli etelästä metsätyömiehiä entisten sukujen rinnalle. Kylä laajeni jokivarsia pitkin. Vaurastunut kylä hävitettiin talvija jatkosodan melskeissä. Vain yksi savusauna jäi. Rauhan tultua asukkaat tulivat poltetuille sijoille kuka aapojen yli hiihtäen, kuka veneellä ja kuka kävellen. Alkoi jälleenrakennussavotta. Muutamia asukkaita meni sodanaikaiseen miinaan. Kerrotaan, että Kuitusen Tatusta ei jäänyt kuin riekaleita, kun panssarimiina laukesi kärrynrattaan alla. Peltoja raivattiin ja karjaa pidettiin melkein jokaisessa talossa, elettiin Sallan ihmeen aikaa. Sitten tuli peltojen paketointi. Ruotsiin muutto, muualle ulkomaille ja Etelä-Suomeen alkoi 60-luvulla ja jatkuu yhä. Välillä Saija on kuulunut Suomen köyhimpiin alueisiin. Viimeinenkin palvelu, kauppa lopetti, kun rakennus 2007 paloi, eikä uutta enää rakennettu. Kehitys Vuosikymmeniä kylätoimikunta ja vuodesta 1998 lähtien kyläyhdistys on määrätietoisesti etsinyt vastausta siihen, että voidaanko taantuvaa kehitystä muuttaa. Ensimmäisen kehityssuunnitelman kyläläiset tekivät 80-luvulla. Viimeinen on Outi Kantian vuonna 2000 opinnäytetyönä tekemä kyläsuunnitelma: Saijan kylän tulevaisuus vanhoja ja uusia toimintatapoja (ja elinkeinoja) yhdistellen. Yhdistys on edistänyt latu- ja kelkkareittien rakentamista, uimarannan kunnostusta ym. Saija on kelkkareittien kohtaamispiste. Reitit lähtevät Savukoskelle, Sallaan ja Sallatunturin matkailukeskukseen, Venäjälle ja Tulppioon Naruskan kautta sekä Tuntsalle. Kelkkareittien kunnostustyöt teh tiin vuosina Ennen vahaan kauppa oli joen rannassa sillä rahti kulki jokea pitkin ja talvella talvitietä. Nyt kaupanranta on kasvanut umpeen. Joen takana häämöttää ikipetäjä, joka näkyy myös 30-luvun valokuvassa Sallan Osuusliikkeen Saijan kaupasta. (Kuva: Erkki Nissinen). 16

17 Harrastusmahdollisuudet Harrastus- ja elämyskohteita ovat laajat asumattomat erämaat aapoineen ja jokivarsineen, kuntorata, talvisin kelkalla kunnostettuja hiihtolatuja, yksi valaistu sekä uimaranta. Kanootti- ja veneilyreittivaihtoehtoja on useita. Sallatunturin matkailukeskus kaikkineen kesä- ja talviohjelmavaihtoehtoineen on 40 min ajomatkan päässä. Lintu- ja luontoharrastajien kohde on Joutsenaapa Kaita-aavan soidensuojelualue, jolla on vahva erämainen leima. Linnustoltaan monipuolisella alueella pesii useita harvinaisia ja uhanalaisia lintulajeja. Asukkaille, matkailijoille ja mökkeilijöille kylä tarjoaa runsaasti luonnon rauhaa, luontoon liittyviä harrastus- ja virkistysmahdollisuuksia, poronlihan jalostuslaitoksen ja joskus myös tanssi- ja huvipaikka Saija-Pirtin palvelut. Kylätalo kunnostettiin 90-luvulla. Toimintaa on viritetty eri tavoin. On mm. oma jazz-tapahtuma: Saijajazz. Omien Internet-sivujen suunnittelu aloitettiin vuonna 2001 ja ne avattiin vuoden 2002 alussa. Porotokka Ylitalon pellolla viimeisiä aaluvia kaivamassa. (Kuva: Erkki Nissinen). Kylän elinkeinoja Saijan kylän vahvoja perinteisiä elinkeinoja ovat maa, metsä- ja porotalous. Kylällä on seitsemän karjatilaa, joista neljä on lypsykarjatiloja. Näistä kahdella on lampaita ja yhdellä hevosia. Lisäksi on yksi lihakarjatila. Saijan maatilat ovat perinteisiä sukutiloja. Tilojen rakennukset ovat osin uusia tai ajanmukaisiksi remontoituja. Saija kuuluu Pohjois-Sallan Paliskuntaan, joka puolestaan kuuluu Keminkylän merkkipiiriin. Kylässä on noin 20 poronomistajaa. Poronhoitovuosi alkaa kesäkuun ensimmäinen päivä. Vasan merkitys on juhannuksen jälkeen, jossa suurin osa poronomistajista on mukana. Ettotyöt, porojen syyshaku, alkaa lokakuun alussa ja päättyy marraskuun puoliväliin mennessä. Apuna käytetään nykyään helikopteria, joka on lyhentänyt hakuun kuluvaa aikaa noin kaksi kuukautta. Pääasiallisen tai merkittävän tulonlisän poronhoidosta saa kuusi perhettä. Matkailun toivotaan tulevan kylän perinteisten ammattien rinnalle ja antavan kylälle uusia mahdollisuuksia. Erkki Yrjänheikki Pakkasaamun sarastus. Kohta aurinko häviää kokonaan ja alkaa kaamos. (Kuva: Erkki Nissinen). Isä Suomen Lapin rajamailla olit puolustamassa maatamme. Isä, annoit itsesi meidän puolestamme, että me eläisimme vapaassa Suomen maassamme. Sanoit kerran käydessäsi lomalla: Minä vien perheeni joskus Lappiin kunhan sota loppuu, katsomaan sitä luonnon kauneutta, mikä siellä on. Olen kulkenut Lapin rantoja ja vaaroja. Isä, kulkenutkin lienen sinun askeleissasi - siellä. Minun sydämeni on myös jäänyt Lappiin. Olen nähnyt sen, mistä kerroit - luonnon valtavan kauneuden. Anja Pöllänen 17

18 Karjalaiset saamelaisten naapureina Saamelaiset ja karjalaiset elivät menneinä vuosisatoina rinnakkain Vienan Karjalassa. Tämä selvisi tutkija Denis Kuzminin esitelmästä Helsingissä. Karjalan Sivistysseuran toimisto täyttyi taas ihmisistä ja iloisesta puheensorinasta 19. tammikuuta, kun Vuokkiniemi-seura piti perinteisen Heimotapaamisensa. Hiiren hiljaa sen sijaan istuttiin, kun Denis Kuzmin alusti saamelaisten ja karjalaisten rinnakkainelosta Vienan Karjalassa. Saamelaisten hän kertoi tulleen Vienaan Äänisen, Laatokan ja vepsäläisalueella sijaitsevan Valkeajärven alueilta. Myöhemmin perässä tulivat karjalaiset. Karjalaisten saapuminen saamelaisten maille ei ole ihan tuoretta historiaa. Kuzminin mukaan karjalaista asutusta alkoi syntyä Vienaan jo 1200-luvulla. Kuzmin on tutkinut asutushistoriaa sekä perimätiedoista että käytettävissä olevista asiakirjoista. Yksityiskohta vienalaisesta asuinrakennuksesta. (Kuva: Jouko Väisänen.). Perimätiedolla on suuri merkitys, mutta perimätiedot ovat epävarmoja lähteitä. Niitä pitää käyttää vain toisen aineiston rinnalla, hän kertoi. Karjalan Heimo julkaisee myöhemmin tänä vuonna Kuzminin esityksen tai ainakin pääosan siitä. Heimotapaamisessa kuullun perusteella karjalaisten ja saamelaisten kanssakäyminen oli vilkasta läpi vuosisatojen. Enimmäkseen elettiin sovussa, mutta myös riitoja ja sotia on vuosisatojen varrella käyty. Kuzmin on löytänyt Vienan Karjalaan liittyviä merkintöjä esimerkiksi Iivana III:n aikaisista asiakirjoista 1300-luvulta. Niissä mainitaan esimerkiksi sellaisia paikkakuntia kuin Paatene, Rukajärvi ja Paanajärvi. Esimerkiksi Paatenen pogostan pohjoisosissa kerrotaan asuneen saamelaisia. Valvontakirjassa mainitaan Paatenen kylä ja sen asukkaita, joista toinen oli lappalainen ja toinen karjalainen, alustaja kertoi. Paanajärvi lienee saanut nimensä ensimmäisen Paana-nimisen asukkaansa mukaan. Paaneista on tietoja myös Aunuksen kuvernementista, ja jopa Volgan alueelta on löytynyt mainintoja paaneista. Kuzmin on päätellyt aineistosta, että lappalaisasutus kattoi suuren osan Vienaa. Sitä löytyy niin Vienan Kemin alueelta kuin Tuoppajärven ja Kuittijärven rantamilta sekä Repolasta ja Tunkualle asti. Vienanmeren länsirantaa sanottiin 1600-luvulla lappalaisrannaksi. Vuonnisen tienoillakin on ollut lappalaisasutusta, samoin Uhtualla. Jopa Vuonnisen kylän nimi on lappalaisperua. Myös Elias Lönnrotin teksteissä on mainintoja lappalaisista. Pääjärven toisessa päässä asuneita on hänen mukaansa sanottu lappalaisiksi. Myös M. A. Castrénilla on mainintoja lappalaisista. Castrén teki syystalvella 1841 yhteisen matkan Elias Lönnrotin kanssa Lappiin, Vienan Karjalaan ja Arkangeliin. Todisteita lappalaisten läsnäolosta löytyy vielä Ilmari Kiannonkin teksteistä. Kuzmin esitti myös oletuksen, jonka mukaan tumma pigmentaatio on tullut vaaleille karjalaisille juuri saamelaisilta. Kuzminin mukaan esimerkiksi Suvannon Rohkimaiset ovat itsekin näin kertoneet. Lappalaisista näkyy merkkejä Vienan Karjalan maastossa. Alueella on lapinhautoja, lapinraunioita, lapinpatsaita ja seitakiviä. Aila-Liisa Laurila Vienalaisissa rakennuksissa kauneuden kaipuu toteutuu mm. monimutoisissa ik - kunapielissä. (Kuva: Jouko Väisänen.). 18

19 Työtä ja harrastusta Tuupovaarassa Vuoden 2011 Rajakuntajuhlassa Joensuussa yksi palkituista oli Tuupovaara-Seuran puheenjohtaja Aino Kakkonen. Palkitsemiskriteereihin kirjattiin silloin: Päiväkodin johtaja Aino Kakkonen on aktiivinen järjestötoimija. Puheenjohtajana hän on vetänyt Tuupovaara -Seuraa, jonka toiminta alkoi jo vuonna 1962, on tänä päivänä hyvin laajaa ja merkittävää. Yhdistys hallinnoi mm. kahta museota, Koskenniskan myllyja kievarimuseota sekä Tuupovaaran kuntamuseota. Lisäksi yhdistys on huolehtinut myös kaupungin omistuksessa olevan Tuupovaaran Taidetalon kesän aukiolosta, tuottanut vuosien varrella lukuisia julkaisuja ja on myös merkittävä työllistäjä. Anni Kakkonen on persoonallaan, innostuksellaan ja ahkeruudellaan ollut esimerkki ja veturi monelle muulle toimijalle. Päiväkodin johtaja Aino Kakkonen siirtyi 1989 Tuupovaaraan Kontiolahdelta, jossa hän oli työskennellyt kahdessa eri päiväkodissa. Tuupovaara Seuran puheenjohtajaksi hänet valittiin seuran syyskokouksessa syksyllä Seuran sihteerinä toimi pitkään Ulla Hakamies, joka oli tehtävässä vuoden 2011 loppuun saakka. Aino Kakkonen korostaa tuupovaaralaisen ihmisen palvelemisen tärkeyttä ja kokee, että ihmiset iloitsevat siitä, että heihin otetaan yhteyttä. Tuupovaarassa ollaan oman aktiivisuuden ja oman äänen varassa, on pidettävä ääntä omastaan ja tuotava asiansa julki. Kun asia ei ole itsestään selvyys, sen tärkeys täytyy nähdä uudella tavalla. Aino Kakkonen pitää esikuvanaan seuran pitkäaikaista sihteeriä, Tuupovaaran entistä kulttuuriohjaaja Ulla Hakamiestä, joka nukkui pois vaikean sairauden murtamana. Hänellä oli paljon mielenkiintoisia ideoita ja hänellä oli myös taitoa niiden toteuttamiseen. Toimintaa Tuupovaara-Seuran toiminnassa viimeisen kymmenen vuoden aikana on lukuisa joukko yhteisiä tapahtumia ja voimanponnistuksia; Koskenniskan museon lisätila, syksyiset Kekriviikot, vanhan Seppäsen talon kunnostaminen Taidetaloksi, kesäiset Tuupovaarapäivät eripuolilla pitäjää, kyläkirjat, tuupovaaralaista ruokaperinnettä käsittelevä keittokirja sekä runokirja. Juuri näiden toimintojen taustana oli Ulla Hakamiehen aktiivisuus kuten myös Tuupovaaran kirkonkylän vanhan kansakoulun vinttitilan muodostaminen konsertti- ja näyttelytila Ullakoksi. Aino Kakkonen kertoo, että Tuupovaarassa on myös joukko muita järjestöjä, jotka toimivat kotiseudun hyväksi. Myös yhteistyö eri tahojen kanssa on tärkeää kun halutaan saada kylät esille, ja entiset tuupovaaralaiset toimintaan mukaan. Eurooppa Nostra palkinto 2012 Eurooppalaista kulttuuriperintöä vaaliva Europa Nostra kansalaisjärjestö Europa Nostra -kansalaisjuhlasta Koveron ns-talolla. (Kuva: Tuupovaara-seuran kuva-arkisto.) Tuupovaara-Seura ry:n puheenjohtaja Aino Kakkonen. (Kuva: Tuupovaaraseuran kuva-arkisto.) myönsi Euroopan unionin kulttuuriperintöpalkinnon Työtä ja osaamista Joensuun maaseudulle hankkeelle. Juhlallinen palkintojenjakotilaisuus pidettiin Lissabonissa Pohjois-Karjalan ELY -keskuksen hallinnoima hanke toteutettiin tiiviinä yhteistyönä Tuupovaara Seuran, Joensuun kaupungin sekä lapinlahtelaisen Arkkitehtuuri- ja ympäristökoulu Lastun kanssa. Tuomaristo arvosti hanketta esimerkillisenä yhteistyönä vapaaehtoistoimijoiden, julkisen sektorin ja oppilaitoksen välillä. Toiminnan tuloksena työttömät saivat restaurointikoulutusta, kansallisesti tai paikallisesti tärkeitä perinteikkäitä kulttuurihistoriallisia puurakennuksia saatiin entisöityä ja tietoisuus rakennusperinnöstä lisääntyi. Aino Kakkonen sanoo, että saatu huomionosoitus velvoitti järjestämään kansalaisjuhlan. Koveron nuorisoseurantalolla pidetyssä kansalaisjuhlassa juhlapuhujana oli kansliapäällikkö Hannele Pokka ympäristöministeriöstä. Europa Nostra -kansalaisjärjestön näkyvin toimintamuoto on vuotuisten palkintojen jakaminen hyville kulttuuriperintöhankkeille. Tuupovaara -Seura ry konkretisoi tämän järjestämällä hyville toimijoilleen ja yhteistyökumppaneilleen kansalaisjuhlan. Kansalaisjuhlan jälkeisessä tapaamisessa Aino Kakkonen sanoi, että onnistuminen antaa aina voimia. Hän korosti sitä, että ihmisillä pitäisi olla tärkeää tekemistä. Olisi hiljaista, jos ei olisi vapaaehtoistoimintaa. Haastattelu: Paula Penttilä Tiedot: Tuupovaara-Seura ry 19

20 Karhukoiran matkassa Salmista Utajärvelle Karjalankarhukoira on lähes kuin pala villiä ja kesytöntä luontoa. Sen mustavalkoinen väri, tummien silmien palava katse, ryhdikkyys ja jäntevyys herättävät kunnioitusta. Monet koiraharrastajat tuntevat tarinan Kanta-Jepestä, joka syntyi 1920-luvulla salmilaisessa karjalaiskylässä Laatokan koillispuolella. Se lopetettiin ennen aikojaan vain siksi, että sen huomattiin olevan liian hyvä hirvien haukkuja. Tarinan mukaan omistajan vaihdosten myötä koira päätyi tarpeettomana Antti Saarikivelle Uuksuun. Koira ei ollut oravista eikä linnuista vähääkään kiinnostunut, ja siksi sitä ei juuri käytetty metsästyskoirana. Se sai vaellella toimettomana missä lystäsi. Käydessään kerran Uuksussa koveronkyläläinen Antti Herrala näki kylätiellä koiran, joka häntä kovasti kiinnosti. Kun hän sai tietää omistajan, hän alkoi tuota pikaa hieroa kauppaa. Neuvottelu päättyi koiran muuttoon Koveron kylään ja Jeppe sai neljännen isännän. Antti (Andrei) Herrala oli 8. elokuuta 1899 syntynyt maanviljelijä, karjankasvattaja, metsästäjä ja koiranjalostaja. Koirien lisäksi myös hevoset olivat hänen intohimonsa, ja hän ajoi ravejakin. Vaikka Jeppe-koira oli viettänyt 6 7 elinvuottaan lähes tyhjänpanttina, sen ärhäkkäät riistavaistot heräsivät eloon Koveron korpimetsissä. Saimme uuden Marsin, kerrotaan kylän miesten sanoneen jo kolmannen jahdin jälkeen. Feodor Kosken Marsi oli kuuluisa karhu- ja hirvikoira, jota vuosikausia sen kuoltuakin vielä muisteltiin. Jepestä on jäänyt jälkimaailmalle kaksi valokuvaa. Niiden sekä Antti Herralan ja hänen lastensa kertomuksissa hahmottuu jonkinlainen käsitys koirasta, joka ei ollut ihan tavallinen nelijalkainen. Jeppe oli järeärakenteinen, täystöpö, mustapohjainen koira, joka tyypiltään vastaa nykyisenkin käsityksen mukaan karjalankarhukoiran kantaainesta. Erkoisuutena Jepellä oli toinen silmä, joka oli puoliksi ns. hera. Valokuvamuisto Salmin Koveron kylästä. Antti Herrala esittelee kaatamaansa karhua. Koirat Töpö ja Poku. Kesä