SOSIAALITURVA. Luokituksella selkeyttä sosiaalityöhön. Sosiaalityöntekijät ikääntyvät. Miten markkinoida sosiaalialaa? 3/02. vuotta.

Transkriptio

1 SOSIAALITURVA 90 vuotta Luokituksella selkeyttä sosiaalityöhön Sosiaalityöntekijät ikääntyvät Miten markkinoida sosiaalialaa? Helmikuu 3/02

2 Pääkirjoitus 15. helmikuuta 2002 Sosiaalityötä rimaa hipoen Valtioneuvoston vahvistamassa Sosiaali- ja terveydenhuollon tavoite- ja toimintaohjelmassa vuosille on asetettu tavoitteeksi, että kunnissa on vähintään yksi sosiaalityöntekijä asukasta kohden. Sosiaali- ja terveysministeriön vuonna 1998 tekemässä selvityksessä 69 prosenttia kunnista koko maassa täytti suosituksen ja Etelä-Suomen läänin kunnista 84 prosenttia. Etelä-Suomen lääninhallituksen viime vuoden joulukuussa julkaiseman selvityksen mukaan suosituksen täyttää läänissä enää 68 prosenttia kunnista. Tavoite on karannut yhä useammalta kunnalta. Voi olettaa, että kehitys on ollut samansuuntainen muissakin lääneissä. Keskimäärin Etelä-Suomen läänissä on suosituksen mukaisesti sosiaalityöntekijöitä. Kun läänin asukasluku jaetaan sosiaalityöntekijöiden määrällä, asukaita on sosiaalityöntekijää kohden, ja suositus täyttyy. Huolestuttavia ovat kuitenkin kuntien suuret erot. Joissakin kunnissa on sosiaalityöntekijä 500 asukasta kohden, joissakin asukkaita sosiaalityöntekijää kohden on reippaasti yli Asukasmäärä sosiaalityöntekijää kohden ei sinänsä kerro, millä tolalla sosiaalityö kunnassa on. Esimerkiksi jos toimeentulotukiasioiden hoito on siirretty toimistohenkilöstölle, sosiaalityöntekijät vapautuvat muuhun sosiaalityöhön. Etelä-Suomen läänin selvityksestä ilmenee, että puolessa kunnista näin ei ole vielä tehty. Jos sosiaalityöntekijää kohden on asukasta ja hän hoitaa myös kaikki toimeentulotukiasiat, ei aikaa muuhun sosiaalityöhön kovin paljon jää. Joissakin kunnissa virkoihin ei saada lainkaan hakijoita tai ei saada päteviä hakijoita. Etelä-Suomen läänin selvitys ennustaa tämän ongelman vaikeutuvan: sosiaalityöntekijöistä yli kolmannes on täyttänyt 50 vuotta ja alle 40-vuotiaiden rivit ovat harvenneet viime vuosien aikana. Sosiaalityöhön vaadittavan ylemmän korkeakoulututkinnon suorittaneet eivät ole pysyneet tehtävissä, joissa alkupalkka on euroa (alle mk) kuukaudessa. Sosiaalityö on vielä kokeneiden tekijöiden käsissä, mutta heille ei ole kasvamassa riittävästi seuraajia. Jos sosiaalityötä aiotaan ylläpitää kunnissa vastaisuudessakin, on aika tehdä jotakin. Selvityksessä kysyttiin kuntien suunnitelmista kehittää sosiaalityötä.yli puolella kunnista oli suunnitelmia siirtää tehtäviä, organisoida työtä uudelleen, lisätä voimavaroja ja ottaa käyttöön uusia menetelmiä. Pienimmissä kunnissa ei suunnitelmia ollut.yhdessä kunnassa ei ollut ainoatakaan sosiaalityöntekijää. Etelä-Suomen läänissä tilanne on koettu niin hälyttäväksi, että pienten kuntien sosiaalityön turvaaminen on otettu yhdeksi lääninhallituksen ensisijaiseksi kehittämiskohteeksi. Asiakkaiden turvana ja kuntien velvoitteena on vuonna 2000 voimaan tullut sosiaalihuoltolain muutos, jonka mukaan jokaisessa kunnassa on oltava käytettävissä sellaisen asiakastyöhön osallistuvan viranhaltijan palveluja, jolla on sosiaalityöntekijän ammatillinen kelpoisuus. Tämä on rima, jonka alitse ei pienimmissäkään kunnissa saa mennä. Merja Moilanen SOSIAALITURVA 3/ vsk Perustettu 1912 Ilmestyy 19 kertaa vuonna 2002 Julkaisija Huoltaja-säätiö talouspäällikkö Yrjö Saarinen yrjo.saarinen@sosiaaliturva-lehti.fi p , vuotta Säätiö edistää ja tukee sosiaalihuoltoon kohdistuvaa ja siihen läheisesti liittyvää tieteellistä tutkimusta, alalla toimivien ammattikoulutusta sekä valistus- ja tiedotustoimintaa. Isännistön pj. Jaakko Tuomi varapj. Elli Aaltonen Hallitus: Aulikki Kananoja, pj. Alpo Komminaho, varapj. Päivi Ahonen Leena Niemi Riitta Pihlaja Sosiaaliturvan toimitus Mannerheimintie 31 A 3, Helsinki p , fax päätoimittaja Merja Moilanen p merja.moilanen@sosiaaliturva-lehti.fi toimitussihteeri Arja Jokinen-Virta p arja.jokinen-virta@sosiaaliturva-lehti.fi toimittaja Kati Pitkänen p kati.pitkanen@sosiaaliturva-lehti.fi toimitussihteeri Erja Saarinen (vap.) toimitussihteeri Lea Suoninen (vap.) Taitto: Tanja Varonen,Vihreä Peto Oy Tilaukset ja osoitteenmuutokset Internet: Puh , fax Tilaushinnat /vuosi, kestotilaus 45 /vuosi 6 kk 30 Sosiaaliturva-lehden irtonumeroita saa toimituksesta 4,20 (25 mk)/kpl, yli 10 kappaleen tilauksista alennus 25 %. Koulutus- ja työpaikkailmoitukset tekstin jälkeen, hinta 3,32 (19,74 mk) palstamm:ltä, palstan leveys 90 mm. Hintaan lisätään alv. 22 %. Eija Hautamäki p , fax toimisto@sosiaaliturva-lehti.fi Mannerheimintie 31 A 3, Helsinki Mainosilmoitukset Julkaisu Bookers Oy Lautatarhankatu 6 p Aikakauslehtien liiton jäsen Painotalo Auranen Oy Forssa - ISO ISSN SOSIAALITURVA 3/2002

3 Tässä numerossa Sosiaalijohtaja Leena Byckling (vas.) ja lääninsosiaalitarkastaja Leena Kirmanen pohtivat Etelä-Suomen läänin sosiaalityön neuvottelukunnassa, miten sosiaalityön voimavarat voitaisiin turvata tulevaisuudessa. s.4 3 Sosiaalityötä rimaa hipoen Merja Moilanen 4 Neuvottelukunta kehittää sosiaalityötä Etelä-Suomessa Merja Moilanen 5 Etelä Suomen lääni selvitti: sosiaalityön suositus ei täyty kolmanneksessa kunnista 6 Sosiaalityöntekijät ikääntyvät Merja Moilanen 9 Keskustelua 10 Sosiaalityö tutkimuksena, koulutuksena ja ammattikäytäntönä Mikko Mäntysaari 12 Luokitus helpottaa tietoteknologian hyväksikäyttöä sosiaalityössä Salme Kallinen-Kräkin 14 Sylvia kuuntelee ja rohkaisee vankien omaisia Risto Kyröläinen 16 Vapautuva vanki tarvitsee tukea Elina Rikkilä 17 Joni palasi siviiliin Elina Rikkilä 19 Ajatuksia sosiaalisesta auttamistyöstä Pekka Saarnio MERJA MOILANEN Kehittämispäällikkö Salme Kallinen-Kräkin kertoo sosiaalityön luokitus- ja sanastotyöstä Stakesin Sosiaali- ja terveydenhuollon tietoteknologian osaamiskeskuksessa. 20 Uusiin tehtäviin 21 Sosiaalipolitiikan avoin koordinaatio on nyt osa EU-politiikkaa Elina Palola 22 Kansallisilta toimintasuunnitelmilta toivotaan innovatiivisuutta Elina Palola 23 Mitä on avoin koordinaatio? Arja Jokinen-Virta 24 Luottamushenkilö vastaa 25 Sosiaalista ei markkinoida vain pelkillä hyvillä viestintätaidoilla Erja Saarinen 27 Uutisia s Perusturvaa ei voi siirtää markkinavoimille Kati Pitkänen ERJA SAARINEN 29 RAY panostaa huume- ja mielenterveystyöhön 30 Ennakkopäätöksiä Kannen kuva: Eeva Mehto Vapautuvien vankien sopeutumista siviiliin vaikeuttavat henkilökohtaiset ongelmat ja yhteiskunnan ennakkoluulot. Seuraava Sosiaaliturva 4/02 postitetaan lukijoille 5.3 Siihen aiottujen työpaikka- ja koulutusilmoitusten on oltava toimituksessa viimeistään s.16 SOSIAALITURVA 3/2002 3

4 Sosiaalijohtaja Leena Byckling (vas.) ja lääninsosiaalitarkastaja Leena Kirmanen pohtivat Etelä-Suomen läänin sosiaalityön neuvottelukunnassa, miten sosiaalityön voimavarat voitaisiin turvata tulevaisuudessa. Neuvottelukunta kehittää sosiaalityötä Etelä-Suomessa Huoli sosiaalityön tilasta johti Etelä-Suomen läänissä sosiaalityön neuvottelukunnan perustamiseen. MERJA MOILANEN Etelä-Suomen lääninhallitus on nimennyt vuosiksi sosiaalityön kehittämisen neuvottelukunnan. Etelä-Suomen lääni on ainoa lääni, jossa tällainen neuvottelukunta on. Neuvottelukunta perustettiin osaksi vastauksena sosiaalityön uusiin haasteisiin, neuvottelukunnan asiantuntijasihteeri, lääninsosiaalitarkastaja Leena Kirmanen kertoo. Lääninhallituksen tekemän vuoden 1999 peruspalvelujen arvioinnin tulokset, sosiaalija terveysministeriön selvitys sosiaalityöntekijätilanteesta 1998 sekä monet muut selvitykset osoittivat sosiaalityön tilan olevan hälyttävä. Kuntien asukkaiden yhteydenotot ja kantelut kertoivat osaltaan sosiaalityön kriisistä. Sosiaalityön asiakkaiden määrä on kasvanut ja asiakkaiden ongelmat monimutkaistuneet. Laatusuositukset, uudet lait asiakaslaki ja laki kuntouttavasta työtoiminnasta sekä hälytyskeskusuudistuksen edellyttämä sosiaalipäivystyksen järjestäminen ovat tuoneet sosiaalityölle uusia tehtäviä. Sosiaalityön voimavarat eivät kuitenkaan ole lisääntyneet ja parantuneet, päinvastoin. Sosiaalityöntekijät eivät ole saaneet riittävästi täydennys- ja jatkokoulutusta ja pienissä kunnissa heillä ei ole useinkaan tarvittavaa erityisosaamista. Joissakin kunnissa sosiaalityöntekijöitä on asukasmäärään nähden liian vähän. Sosiaalityöntekijöiden keski-ikä on jo aika korkea ja iso osa heistä on jäämässä lähivuosina eläkkeelle. Kunnissa oli odoteltu toimeentulotuen siirtymisen Kelalle tuovan helpotusta sosiaalityöhön. Kun näin ei käynyt, kunnissa oli ryhdyttävä tekemään omia ratkaisuja sosiaalityön turvaamiseksi. Etelä-Suomen lääninhallituksen sosiaalija terveysosasto katsoi, että kuntien sosiaalityö vaatii kokonaisvaltaista tarkastelua ja uudistamisen käynnistämistä, jotta sosiaalityö pystytään turvaamaan tulevaisuudessa. Läänien ja kuntien yhteinen näkemys Ensimmäinen vuosi kului paljolti neuvottelukunnan toiminnan käynnistämiseen. Etelä-Suomen läänissä on kuusi maakuntaa ja 89 kuntaa. Neuvottelukuntaan haluttiin oman väen lisäksi edustus maakunnista ja erikokoisista kunnista. Lisäksi neuvottelukuntaan pyydettiin sosiaalityön asiantuntijoita Stakesista, sosiaali- ja terveysministeriöstä, Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan laitokselta, Sosiaalityöntekijäin Liitosta ja Sosiaali- ja terveysturvan keskusliitosta. Puheenjohtajana on toiminut kunnan edustaja, ensin Keravan sosiaali- ja terveysjohtaja Pekka Saarenmaa ja hänen jäätyään eläkkeelle Anjalankosken sosiaali- ja terveysjohtaja Leena Byckling. Neuvottelukunnassa pyritään löytämään kuntien ja lääninhallituksen yhteinen näkemys sosiaalityön kehittämiseen ja ainakin tähän mennessä se on löytynyt helposti. Koska neuvottelukunnassa on laaja erilaisten kun- 4 SOSIAALITURVA 3/2002

5 tien edustus, voisi olla, että näkemykset eivät aina menisi yhteen, Byckling sanoo. Neuvottelukunta on yhdessä lääninhallituksen kanssa ottanut kantaa sosiaalityötä koskeviin asioihin, antanut lausuntoja ja tehnyt aloitteita sosiaali- ja terveysministeriölle. Se on muun muassa tehnyt aloitteen Helsingin yliopiston sosiaalityön opetuksen voimavarojen lisäämiseksi. Neuvottelukunnan kunnianhimoisena tavoitteena on yrittää vaikuttaa seuraavan Taton sosiaalityön tavoitteisiin ja luoda Etelä-Suomen sosiaalityön kehittämisstrategia. Neuvottelukunnan työn pohjana ovat olleet Aulikki Kananojan Murros on mahdollisuus -selvityksessä vuonna 1997 esittämät sosiaalityön kehittämisen painopisteet. Kananoja esitti kattavan sosiaalityöntekijäselvityksen tekoa, jonka STM toteutti vuonna STM:n selvitys vertailupohjana neuvottelukunta teetti viime syksynä oman työnsä perustaksi selvityksen sosiaalityöntekijöiden ja sosiaalityön tilanteesta Etelä-Suomen läänissä. Marja Kaasalaisen ja Peppi Saikun tekemä selvitys sai nimekseen Taitoa, tukea, toivoa (selvitystä esitellään ss. 5-7). Yhteistyöhön osaamiskeskusten kanssa Neuvottelukunta on seurannut tarkasti sosiaalialan osaamiskeskusten perustamista: asia on ollut esillä joka kokouksessa. Se on tehnyt aloitteen osaamiskeskusten toiminnan erillisrahoituksesta. Neuvottelukunnan mielestä rahoitusta ei saa järjestää kuntien sosiaali- ja terveystoimen valtionosuuksien kautta. Aloitteessa painotettiin myös, että Etelä-Suomen läänin sosiaalityön neuvottelukunta Pj. sosiaali- ja terveysjohtaja Leena Byckling Anjalankosken kaupunki Projektikonsultti Marja-Riitta Kilponen Helsingin kaupunki Sosiaalisihteeri, vs. Heikki Hirvonen Lappeenrannan kaupunki Koulutuspäällikkö Tuija Nummela Kuntakoulutus Oy Projektipäällikkö Erkki Hokkanen Lahden kaupunki Perusturvajohtaja Anita Taiveaho Riihimäen kaupunki Ylitarkastaja Aune Turpeinen STM Kehittämispäällikkö Maisa Maaniittu Stakes STM:n pitää tukea käytännön sosiaalityön, opetuksen ja tutkimuksen elävää yhteyttä osaamiskeskuksissa. Neuvottelukunnassa suhtaudutaan toiveikkaasti osaamiskeskusten apuun sosiaalityön kehittämisessä, koska niihin kootaan eri tahoilta tuleva osaaminen. Kunnilla on hyvä mahdollisuus tuoda erityisosaamiseen, kehittymiseen ja kouluttautumiseen liittyviä tarpeita esille osaamiskeskusten kautta ja saada niihin apua ja tukea osaamiskeskuksilta. Lääninhallitus puolestaan sosiaalihuollon alueellisena suunnittelijana ja kehittäjänä tuo osaamiskeskuksiin valtakunnallisia ja alueellisia kehittämistarpeita, Leena Kirmanen sanoo. Projektikoordinaattori Jukka Lindberg Sosiaalityöntekijäin Liitto Professor Synnöve Karvinen Helsingin yliopiston sosiaalipolitiikan laitos Aluejohtaja Ville Liimatainen Vantaan sosiaali- ja terveyslautakunta Lääninsosiaalitarkastaja Toivo Haataja ESLH Asiantuntijasihteerit lääninsosiaalitarkastajat Marja Kaasalainen ja Leena Kirmanen sekä projektipäällikkö Reeta Laitinen ESLH Sihteeri erikoisuunnittelija Raija Eskelinen ESLH. Leena Byckling korostaa, että osaamiskeskukset ovat kunnille mahdollisuus, johon pitää tarttua. Kuntien käytössä on nyt uusi väline, jolla voidaan vahvistaa ja lisätä merkittävästi sosiaalityön osaamista alueellisesti ja kunnallisesti.väline täytyy vain ottaa haltuun ja käyttöön. Nyt pääsemme tekemään asioita, joihin yksi kunta on liian pieni. Leena Kirmanen painottaa, että lääninhallituksen tehtävänä on katsoa, että kuntien kehittämistarpeet pääsevät esille osaamiskeskuksissa. Ne voivat helposti jäädä monien eri toimioiden kehittämisnäkemysten varjoon. Merja Moilanen Etelä Suomen lääni selvitti: Sosiaalityön suositus ei täyty kolmanneksessa kunnista Etelä-Suomen läänin 89 kunnasta 29 ei täytä valtakunnallista sosiaalityön suositusta: yksi sosiaalityöntekijä asukasta kohti.vuonna 1998 tällaisia kuntia oli vain 14. Etelä-Suomen lääninhallituksen tekemässä selvityksessä sosiaalityön tilasta tuli esiin viisi sosiaalityön kehityssuuntaa: Suositus sosiaalityöntekijöiden määrästä täyttyy yhä harvemmassa kunnassa. Puolet kunnista on siirtänyt osan toimeentulotukiasioiden käsittelystä toimistohenkilöstölle. Asiakastyöhön osallistuvien esimiesten määrä on laskenut puoleen vuodesta Sosiaalityöntekijät ikääntyvät. Sosiaalityöntekijöiden koulutustaso on noussut. Sosiaalityöntekijöitä kunnissa Etelä-Suomen läänin kuntien palveluksessa oli vuoden 2001 alussa asiakastyötä tekevää sosiaalityöntekijää. Avoinna oli 22 vakanssia. Lisäksi 86 prosentissa kuntia ostettiin sosiaalityön palveluja. Kuntien palveluksessa olevista sosiaalityöntekijöistä 75 prosenttia työskenteli sosiaalitoimistossa. Muita työpaikkoja olivat terveydenhuolto (8,7 %), kasvatus- ja perheneuvolat (4,5 %), päihdehuolto (4,3 %), kehitysvammahuolto (0,7 %) ja laitokset (1 %). Kahdessa kolmasosassa kunnista sosiaalityöntekijöiden määrä on pysynyt samana kuin se oli STM:n selvityksen mukaan vuonna 1998.Vajaassa kolmanneksessa kuntia sosiaalityöntekijöitä on palkattu lisää ja joka kymmenennessä kunnassa vähennetty. SOSIAALITURVA 3/2002 5

6 Lääninsosiaalitarkastaja Marja Kaasalainen ja ylitarkastaja Peppi Saikku esittelivät sosiaalityön selvitystä Etelä-Suomen läänin sosiaali- ja terveysosaston 30-vuotisjuhlaseminaarissa Hämeenlinnassa 18. joulukuuta Koko läänissä asiakastyössä olevien sosiaalityöntekijöiden määrä on vähentynyt lähes 80 sosiaalityöntekijällä vuodesta Sosiaalityöntekijöiden määrä tosin on kasvanut noin 60 sosiaalityöntekijällä, mutta asiakastyötä tekevät esimiehet ovat vähentyneet 220:sta sataan. Kunnat ostavat sosiaalityön palveluja noin 15 henkilötyövuotta vähemmän kuin vuonna Etelä-Suomen läänin väestön määrä on lisääntynyt reilulla asukkaalla. Väestönlisäys edellyttäisi valtakunnallisen suosituksen mukaisesti noin 30 sosiaalityöntekijän lisäystä. Sosiaalityöntekijät ikääntyvät Kolmasosa sosiaalityöntekijöistä jää eläkkeelle 10 vuoden kuluessa. MERJA MOILANEN Suositus toteutuu keskimäärin Valtakunnallinen suositus eli yksi sosiaalityöntekijä asukasta kohti jäi vuonna 1998 tavoittamatta läänin 89 kunnasta 14:ssä. Vuonna 2001 suositusta täyttämättömiä kuntia oli 29, kun asiakastyötä tekevät esimiehet laskettiin mukaan. Paras tilanne oli Sammatissa: sosiaalityöntekijä 401 asukasta kohden. Huonoin tilanne oli Rautjärvellä: yksi sosiaalityöntekijä asukasta kohden. Kun asiakastyötä tekeviä esimiehiä ei lasketa mukaan, 35 kuntaa ei täytä suositusta. Pienin suhdeluku on Uukuniemellä (567) ja suurin Kärkölässä (5 010). Kun kuntien yhteenlaskettu sosiaalityöntekijämäärä suhteutetaan koko läänin asukaslukuun ( asukasta), suositus toteutuu hyvin: läänissä on yksi sosiaalityöntekijä asukasta kohden. Kuntien keskiarvo on asukasta/sosiaalityöntekijä lievemmällä laskutavalla (esimiehet mukana) ja 2120 asukasta/sosiaalityöntekijä ankarammalla laskutavalla (pelkkää asiakastyötä tekevät). Selvitys osoitti, että kuntien sosiaalityön voimavarat ovat hyvin eritasoiset. Heikoin tilanne on keskikokoisissa, asukkaan kunnissa: liki 60 prosentissa ylitetään suosituksen mukainen suhdeluku ja asukkaan kunnissakin yli 40 prosentissa. Läänin suurimmista kunnista Helsingissä (971), Vantaalla (954) ja Lahdessa (1 790) Selvitykseen vastanneiden sosiaalityöntekijöiden keski-ikä on 46 vuotta. Sosiaalityöntekijöistä 37 prosenttia on täyttänyt 50 vuotta eli he ovat jäämässä eläkkeelle kymmenen vuoden sisällä. STM:n vuoden 1998 valtakunnalliseen selvitykseen verrattuna 50 vuotta täyttäneiden osuus on yli 10 prosenttiyksikköä suurempi ja vuotiaitten osuus lähes saman verran pienempi vuotiaiden osuus on sama ja alle 30-vuotiaiden osuus vajaat kaksi prosenttiyksikköä pienempi. Yli 10 vuotta työkokemusta omaavien sosiaalityöntekijöiden määrä on suurempi ja alle 6-10 vuoden työkokemuksen omaavien pienempi kuin vuoden 1998 selvityksessä. Tutkimuksen toinen tekijä, ylitarkastaja Peppi Saikku päättelee, että sosiaalityöstä on poistunut viime vuosina erityisesti alle 40-vuotiaita työntekijöitä. Sosiaalityö on tällä hetkellä yli 40-vuotiaiden kokeneiden työntekijöiden käsissä, mutta alalla ei ole kas- vamassa heille riittävästi seuraajia. Sosiaalityöntekijöiden ikäjakauma 1998 % 2001% vuotta 6,5 4, vuotta 27,7 18, vuotta 40,5 39, vuotta 23,8 35, vuotta 1,6 2,2 Yhteensä 100,0 100,0 Sosiaalityöntekijät yhä koulutetumpia Kyselyyn vastanneista sosiaalityöntekijöistä 45 prosentilla on perustutkintona alempi korkeakoulututkinto, 38 prosentilla vähintään ylempi korkeakoulututkinto ja 10 prosentilla opistotasoinen tutkinto. Sosiaalitoimistossa työskentelevien sosiaalityöntekijöiden peruskoulutuksena on hieman useammin ylempi korkeakoulututkinto kuin kaikilla sosiaalityöntekijöillä keskimäärin. Ammattikorkeakoulututkinto on kolmella prosentilla ja perustutkintoa ei ole tai se on kesken kahdella prosentilla sosiaalityöntekijöistä. Etelä-Suomen läänissä työskentelevien sosiaalityöntekijöiden ammatillinen peruskoulutus Lisensiaatin tai tohtorin tutkinto 0,1 % Ylempi korkeakoulututkinto 37,5 % Alempi korkeakoulututkinto 44,9 % Sosiaalialan AMK-tutkinto 2,7 % Opisto-tutkinto 10,2 % Muu 3,0 % Ei perustutkintoa tai tutkinto kesken 1,7 % Yhteensä 100,0 % 6 SOSIAALITURVA 3/2002

7 suhdeluku alitetaan. Sen sijaan Espoossa on keskimääräistä enemmän asukkaita (2 154) sosiaalityöntekijää kohden. Puolessa kunnista etuuskäsittelijöitä Toimeentulotukitehtäviä on siirretty etuuskäsittelijöille puolessa Etelä-Suomen läänin kunnista Toimeentulotukitehtävien siirtäminen etuuskäsittelijöille on suoraan suhteessa kunnan kokoon: mitä suurempi kunta, sitä todennäköisempää on, että tehtäviä on siirretty toimistohenkilökunnalle. Alle asukkaan kunnista yli 80 prosenttia ei ole siirtänyt toimeentulotukitehtäviä toimistohenkilökunnalle. Sen sijaan yli asukkaan kunnista miltei kaikki ovat siirtäneet toimeentulotukeen liittyviä tehtäviä pois sosiaalityöntekijöiltä. Keskimäärin toimistohenkilökunnalle siirretty toimeentulotuen tehtävistä vajaat puolet. Kahdessa kunnassa toimistohenkilökunta hoitaa kaikki toimeentulotukitehtävät. Esimiehet kaikonneet asiakastyöstä Esimiesnimekkeellä toimivia, mutta suurimmaksi osaksi asiakastyötä tekeviä sosiaalityöntekijöitä oli sata. Nämä työntekijät sijoittuivat 42 kuntaan eli yli puolessa kuntia ei ollut tällaisia työntekijöitä lainkaan. Joissakin kunnissa on ollut tavoitteena madaltaa organisaatiota poistamalla välitason esimiehet. Selvityksen toinen tekijä lääninsosiaalitarkastaja Marja Kaasalainen pitää tätä kehityssuuntaa valitettavana sosiaalityön kehittämisen kannalta. Sosiaalityön kehittäminen on siirtynyt paljolti projekteihin. Välitason esimiehet olisivat tärkeä lenkki osaamisen siirtämisessä projekteista käytäntöön. Selvityksestä ilmeni, että sosiaalityöntekijät kaipaavat nykyistä enemmän ohjausta ja normeja. Nyt ovat vielä ohjaavat esimiehetkin kadonneet. Eikö edes lääninhallitus voi valvoa, millaiset sosiaalityön tekemisen ehdot ovat tällä hetkellä, todettiin eräässä vastauksessa. Näin selvitys tehtiin Etelä-Suomen läänin sosiaalityön selvitys Tietoa, tukea, toivoa on kaksiosainen: sosiaalitoimen johdolta kysyttiin sosiaalityön organisoinnista kunnassa ja sosiaalityöntekijöiltä iästä,koulutuksesta ja työtehtävistä. Kysely lähetettiin läänin kaikkiin kuntiin ja kaikista tuli myös vastaus. Sosiaalityöntekijäkysely lähetettiin Sosiaalityöntekijäin Liiton rekisterissä oleville, Etelä-Suomen läänissä toimiville sosiaalityöntekijöille. Heitä oli kaikkiaan 1927 ja heistä 51 prosenttia (992) vastasi. Kyselyyn vastanneista 75,6 prosenttia oli kuntien palveluksessa, 14,5 kuntayhtymien, 1,2 valtion ja 8,7 yksityisen palveluksessa. Kysely tehtiin keväällä Vertailutietoina käytettiin STM:n Sosiaalityöntekijät Suomessa 1998 selvityksen tuloksia. Sosiaalityön kehitysnäkymät Kunnilta kysyttiin selvityksessä, mitä merkittäviä rakenteellisia muutoksia kunnan sosiaalityössä on tehty tai on suunnitteilla. Läänin 89 kunnasta 50:llä on sosiaalityöhön liittyviä uudistussuunnitelmia. Laajoja sosiaalityön uudelleen organisoimishankkeita on käynnistetty lähinnä suurissa kaupungeissa. Kaikkein pienimmät kunnat eivät esittäneet kehittämissuunnitelmia. Voin kuvitella, että arkityössä painiskelu on niin voimia vievää, että kehittämiseen ei enää riitä voimia, Marja Kaasalainen arvelee. Hallinnollisten järjestelyjen, työn uudelleen organisoinnin ja voimavarojen lisäämisen ohella uusia kehittämiskohteita olivat sosiaalipäivystys ja kriisityö. Sosiaalityön painopistettä halutaan siirtää kuntouttavaan sosiaalityöhön ja lastensuojelun perhetyöhön. Sosiaalityöntekijät itse pitivät keskeisenä kehittämiskohteena omaa palkkaustaan. Sitä parantamalla nostettaisiin myös sosiaalityön ja sen asiakkaiden arvostusta. Etelä-Suomen lääninhallitus arvioi selvityksen perusteella tärkeimmiksi sosiaalityön kehittämiskohteiksi pienten kuntien sosiaalityön osaamisen turvaamisen, asiakastyön kehittämisen, sosiaalityön laatukriteereiden kehittämisen, työnohjauksen parantamisen, toimeentulotuen käsittelyn sekä perusoikeuksien toteutumisesta huolehtimisen. Vuoden 1998 kyselyyn verrattuna ylemmät ja alemmat korkeakoulututkinnot ovat yleistyneet jonkin verran: ylemmät kuusi ja alemmat viisi prosenttiyksikköä. Ammattikorkeakoulututkinnot ovat yleistyneet vain prosenttiyksikön verran. Opistotasoiset tutkinnot ovat vähentyneet viisi prosenttiyksikköä ja vailla perustutkintoa olevien määrä saman verran. Kunnallisen sosiaalityön tehtäviin edellytetään ylempää korkeakoulututkintoa, johon sisältyy tai jonka lisäksi on hankittu riittävä sosiaalityön koulutus. Alemmista korkeakoulututkinnoista kelpoisuuden antavat Tampereen yliopistossa suoritettu sosiaalihuoltajatutkinto tai ruotsinkielinen, Svenska Social- och kommunal högskolanissa suoritettu socionom-tutkinto. Sosiaalityöntekijöiden omaan ilmoitukseen perustuvan arvion mukaan noin 17 prosenttia sosiaalityöntekijöistä ei täytä kelpoisuusvaatimuksia. Heillä on muu koulutus tai opinnot ovat vielä kesken. Vuoteen 1998 verrattuna kelpoisuutta vailla olevien sosiaalityöntekijöiden osuus on vähentynyt. Vastauksia tarkasteltaessa on muistettava, että kysely lähetettiin Sosiaalityöntekijäin liiton rekisterissä oleville. Kyselyyn vastasi vain runsaat puolet kyselyn saaneista.vastaajissa voivat painottua alalla asemansa vakiinnuttaneet sosiaalityöntekijät. Tätä tukee se, että vastaajista 90 prosenttia on vakinaisessa työsuhteessa. Nuoret, epäpätevät ja määräaikaisissa työsuhteissa olevat ovat ehkä aliedustettuina vastaajissa. Toisaalta kunnissa ei käytetä kovin paljon sijaisia, joten määräaikaisia työntekijöitä ei kovin paljon ole. Kolmasosa kunnista ilmoitti, etteivät ne käytä missään tilanteessa sijaisia sosiaalityössä.yli puolet palkkaa sijaisia yli neljän viikon poissaoloihin. Vuosilomasijaisia palkkaa seitsemän prosenttia kunnista. Täydennyskoulutusta yhä harvemmalle Vähintään 20 opintoviikon laajuiseen jatkotai erikoistumiskoulutukseen oli osallistunut 35 prosenttia kyselyyn vastanneista. Koulutus jakaantui seuraavasti: % Työnohjaus 22,6 Kasvatus- ja perheneuvonta 21,5 Terapia 16,3 Opettajakoulutus 8,3 Lastensuojelu 7,2 Hallinto 2,3 Muu 21,8 Yhteensä 100,0 Muu-luokassa mainintoja saivat NLP-koulutus, ratkaisukeskeinen/verkostokoulutus, konsulttikoulutus, koulun sosiaalityö, kuntoutus, nuorisotyö, kriisityö ja PD -koulutukset (terveydenhuollon sosiaalityö, sosiaalija terveydenhuollon johtaminen). Osa näistä ei todennäköisesti täytä kriteeriä 20 opintoviikon laajuudesta. Jatko- ja erikoistumiskoulutukseen osallistui vuoteen 1998 verrattuna yhä harvempi: tuolloin 43 prosenttia sosiaalityöntekijöistä oli osallistunut vähintään 20 opintoviikon mittaiseen jatko- tai erikoistumiskoulutukseen. Myös koulutuksen sisällöt ovat muuttuneet: vuonna 1998 yleisin koulutussuunta oli terapiakoulutus. Merja Moilanen LÄHTEET: Peppi Saikku, Marja Kaasalainen:Taitoa,tukea toivoa. Selvitys sosiaalityön tilasta Etelä-Suomen läänissä Etelä- Suomen lääninhallituksen julkaisuja. Pirjo Marjamäki, Mikko Mäntysaari,Tero Ristimäki:Sosiaalityöntekijät Suomessa 1998 tehtävät, koulutus, määrä ja riittävyys. Sosiaali- ja terveysministeriön selvityksiä 1998:9. SOSIAALITURVA 3/2002 7

8 4väri ILMO TIETOENATOR

9 KESKUSTELUA Me itse -yhdistys Talentia on typerä nimi ammattiliitolle Ihmettelen, miksi entinen Sosiaalityöntekijäin Liitto on päättänyt antaa uudelle ammattiliitolle nimeksi Talentia. Se on pseudolatinaa, muka kansainvälistä ja modernia lätinää. Tiedän, että talentti juontaa juurensa kreikkalaiseen sanaan talaton, joka tarkoittaa vaakaa. Talentti oli muinaiskreikkalaisilla ja -heprealaisilla arvoltaan vaihteleva paino- ja rahayksikkö: tavallisesti 26,2 kg ja hopearahana yksi talentti oli 60 miinaa eli drakmaa. Kuvaannollisessa merkityksessä talentti tarkoittaa lahjakkuutta, leiviskää. Raamatullisesti voi sanoa, että meidän on tehtävä itsekullekin uskotuista talenteista kerran tili Jumalalle. Jokaisen pitää siis käyttää talenttinsa oikein viisaasti. Sosiaalialan korkeakoulutettujen ammattijärjestön jäsenten työ perustuu koulutuksella hankittuun osaamiseen ja kykyihin. Niihin perustuu myös järjestön perustehtävä, jäsenten edunvalvonta. Järjestö haluaa nimellään viestittää toimintansa sisällöstä ja kertoa jotakin jäsenistään. Talentia-markkinointinimi tukee mielikuvaa osaamisesta, lahjakkuudesta ja myös positiivisuudesta ja aktiivisudesta. Talentianimi sopii myös hyvin akavalaiseen koulutusta, vastuuta ja tietoa korostavaan linjaan. Mielleyhtymä rahaan ei sekään ole sopimaton, rahastahan edunvalvonnassa on kysymys. Ymmärrän, että nykyisin yritetään olla fiksumpia kuin ollaan, mutta keinot kannattaa valita hyvin. Ei nimi liittoa pahenna, mutta johtanee helposti väärille jäljille. Talentum on rahalaitokselle ja pankkiiriliikkelle kelpo nimi ja Talentia liippaa sitä turhan läheltä.voisiko entinen Sosiaalityöntekijöiden Liitto vielä muuttaa Talentian vaikkapa Sokaksi? Sattuuhan niitä tekevälle virheitä: Pontius Pilatuskin totesi latinalaiseen tapaansa, että minkä minä kirjoitin, sen minä kirjoitin. Antero Marjakangas vanha sosiaalityöntekijä Kotkasta Talentia yhdistää sosiaalialan huippuosaajat Kuten Antero Marjakangas toteaa, ei nimi pahenna. Hyvällä viestinnällä nimelle kuin nimelle saadaan sisältö. Suositeltavampaa kuitenkin on, että nimi auttaa järjestön viestien kuljettamisessa vastaanottajille. Aiemmin käsittelyssä olleen Sokka-nimen merkitys viittaa tekniseen välineeseen, joka lähinnä tunnetaan siitä, että se ratkaisevassa tilanteessa pettää. Kristiina Koskiluoma viestintäpäällikkö Sosiaalialan korkeakoulutettujen ammattijärjestö Kehitysvammaiset perustivat vuonna 1999 oman järjestön, Me Itse -yhdistyksen. Omilla kotisivuillaan Me Itse -yhdistys kertoo itsestään ja toiminnastaan seuraavaa: Olemme edunvalvontajärjestö. Otamme kantaa erilaisten palvelujen järjestämiseen, jotta elämänlaatu pysyisi mahdollisimman hyvänä. Edunvalvontatyötä teemme esimerkiksi antamalla lausuntoja yhteiskunnan päättäjille. Meillä on vammaispoliittinen ohjelma. Sen nimi on Hyvä elämä me itse. Toimitimme sen eduskuntaryhmille. Toivomme muutenkin, että mahdollisimman moni ihminen tutustuu siihen, sillä olemme tehneet sen kanssa paljon työtä. Me järjestämme edunvalvontapäiviä. Niissä käsitellään vammaisten oikeuksia ja ajankohtaisia asioita. Puhumme esimerkiksi holhouslaista. Koulutus on tärkeää. Myös me kehitysvammaiset ihmiset tarvitsemme elinikäistä oppimista. Me Itse -yhdistyksen hallituksen jäsen Teuvo Taipale kertoo yhdistyksen merkityksestä ja toiminnasta Tukiviesti-lehdessä vuonna 2001: Oli oikea veto perustaa Me Itse vuonna Meillä on monta arvokasta tehtävää. Tärkein tehtävä on jäsenistön etujen valvominen. Meidän on myös iskettävä kiinni päivänpolttaviin asioihin. On löydettävä lääkkeitä ongelmiin. Paljon on jo tehtykin. Olimme puhumassa VR:n edustajille matkustamisen pulmista. Kävimme työministerin luona keskustelemassa työllisyysasioista. Keskustelut ovat jo saaneet aikaan parannuksia. Ihmisyyttä ei aina suinkaan arvosteta ja kunnioiteta. On tärkeää suojella vammaisen ihmisen ihmisarvoa. Kuoren päältä ei voi mitata ihmisen kauneutta. Jos ihminen on lyöty araksi, ei hänellä aina ole poweria nousta, Teuvo Taipale miettii. Me Itse -yhdistys on tullut tarpeeseen. Kehitysvammaisten palvelujen arvolähtökohtina tänään pidetään ihmisarvon kunnioitusta, yhdenvertaisia mahdollisuuksia, oikeudenmukaisuutta, valinnanvapautta, vuorovaikutusta ja jäsenyyttä yhteisön sisällä. Suomalainen yhteiskunta on tällä hetkellä vauraampi kuin koskaan.tietomme ja mahdollisuutemme järjestää kehitysvammaisten palvelut edellä mainitsemieni arvolähtökohtien mukaisesti ovat myös paremmat kuin koskaan. Näiden arvojen toteutumiseksi on myös kehitysvammaisten oman äänen kuuluttava. Julkilausumassaan Oikeudesta elämään vuonna 1999 Me Itse -yhdistys otti voimakkaasti kantaa yhäti ajankohtaiseen keskusteluun kehitysvammaisten oikeudesta syntyä. Tämä kannanotto kuvaa mainiolla tavalla kehitysvammaisten raikkaita ja perusteltuja omia ajatuksia. Kannanotossa Me Itse -yhdistys julistaa: Uskomme, että erilaisuus on yhteiskunnan rikkaus, ei taakka. Perheille on taattava ehdoton vapaaehtoisuus ja valinnan mahdollisuus tutkimuksiin. Jos meistä on taloudellista taakkaa, on meistä suoranaista hyötyäkin, työllistämme Suomessa useita tuhansia hoiva-alan ammattilaisia. Olemme samaa luuta ja nahkaa kuin muutkin ihmiset. Vammaisia ihmisiä täytyy syntyä, jotta ihmiset pystyvät ajattelemaan nätisti. Jos saamme toimia vastuullisina kansalaisina, emme ole yhteiskunnallinen ongelma. Luojan edessä vammaiset lapset ovat yhtä arvokkaita kuin muutkin lapset! Menestystä ja voimia työhönne Me Itse -yhdistys! Pertti Rajala SOSIAALITURVA 3/2002 9

10 Mikko Mäntysaari Sosiaalityö tutkimuksena, koulutuksena ja ammattikäytäntönä Sosiaalityön ammattikäytäntö, koulutus ja tutkimus tähtäävät kaikki samaan: sosiaalisista ongelmista ja erityisesti köyhyydestä kärsivien ihmisten auttamiseen. Nämä asiat olivat tarkastelun kohteina sosiaalityön professori Mikko Mäntysaaren virkaanastujaisesitelmässä Jyväskylän yliopistossa. Sosiaalityöllä tarkoitetaan kolmesta elementistä muodostuvaa kokonaisuutta: kyse on sosiaalisiin ongelmiin kohdistuvasta yhteiskuntatieteellisestä tutkimuksesta, akateemisesta koulutuksesta ja sosiaalisten ongelmien lievittämiseen tähtäävistä ammattikäytännöistä. Oppiaineena sosiaalityö yhdistää ammattikäytännöissä syntyneitä traditioita ja osaamista tutkimuksessa syntyneeseen tietoon, ja kouluttaa uusia käytännön ammattilaisia ja tutkijoita. Sosiaalityön tutkimus tähtää sosiaalisten ongelmien ymmärtämiseen ja niiden lievittämiseksi tarpeellisten menetelmien kehittämiseen. Näin sekä tutkimus, oppiaine että ammattikäytäntö tähtäävät samaan, eli sosiaalisista ongelmista, erityisesti köyhyydestä ja sen seurauksista kärsivien ihmisten auttamiseen (3). Ongelman kuvaus Kun sanotaan, että yliopistollisen opetuksen tulee perustua tutkimukseen, asia on sosiaalityössä kaikkea muuta kuin yksinkertainen. Mitä tämä yhteys oikein tarkoittaa? Millaisia sisällöllisiä seuraamuksia tästä yhteydestä on? Perustelu sosiaalityön opetukselle yliopistossa löytyy tutkimuksen, opetuksen ja ammattikäytäntöjen yhteydestä. Sosiaalityön historia yliopistollisena oppiaineena on summittaisesti katsoen noin sadan vuoden mittainen luvun alussa Jane Addams teki sosiaaliekologista tutkimusta köyhien asuinolosuhteista Chicagossa, ja hivenen myöhemmin Mary Richmond yksilökohtaisen sosiaalityön perustajana tutki tapaushistorioita. (5) Yhteys sosiaalityön tutkimuksen, koulutuksen ja ammattikäytäntöjen välillä on alusta lähtien ollut sosiaalityön keskeinen lähtökohta.viime vuosikymmeninä tämä yhteys on käynyt hankalaksi. Huolimatta näennäisestä sosiaalityön tutkimuksen, opetuksen ja ammattikäytäntöjen keskinäistä suhdetta koskevasta yksimielisyydestä, vallitsee tässä asiassa mielestäni yleisenä kanta, jonka mukaan tutkimus, opetus ja Mikko Mäntysaari on toiminut Jyväskylän yliopiston sosiaalityön professorina 1. elokuuta 2001 lähtien. ammattikäytännöt elävät kukin omaa elämäänsä ja hyvä niin. Tarkoitukseni on seuraavassa pyrkiä osoittamaan, että sosiaalityö tutkimuksen, ammattikäytännön ja opetuksen kokonaisuutena on kuitenkin mahdollista. Tarkoituksenani ei ole arvostella sen paremmin suomalaista sosiaalityön tutkimusta, ammattikäytäntöjen opetusta kuin ammattikäytäntöjäkään. Esimerkiksi tutkimuksen suhteen suomalainen sosiaalityö on kunnostautunut kansainvälisesti huomiota herättävällä tavalla, ja sosiaalityön koulutuksen laajuuteen Suomessa pyritään panostamaan enemmän kuin suurimmassa osassa maailman maita. Kun esimerkiksi muualla EUmaissa sosiaalityöntekijöiden koulutus on aika vaihtelevasti ammattikorkeakouluissa, alemman korkeakoulututkinnon tai suhteellisen lyhyen maisteritutkinnon tasolla, edellytetään Suomessa kaikilta sosiaalityön pätevyyden saavilta 160 opintoviikon mittaisia maisteriopintoja. Arvostelun sijaan esitän mietittäväksi, miten tutkimuksen ja ammattikäytäntöjen opetuksen yhteispeliä voitaisiin parantaa. Jotta näin voisi olla, on ensimmäinen edellytys tietysti se, että lisää tutkimusta suunnattaan suoremmin ammattikäytäntöihin. Mielestäni ammattikäytäntöjen opetusta hyödyttävän tutkimuksen volyymin kasvattaminen ei kuitenkaan riitä. Lisäksi on luovuttava joistakin asenteista, ja hyväksyttävä eräitä metodologisia kantoja. Väärä asenne 1: yhteyttä ei tarvita tai ei voida luoda Ensimmäinen asenne, johon kaipaan muutosta, on käsitys, jonka mukaan tutkimuksen ja opetuksen välistä yhteyttä ei tarvitse tai voida muuttaa. Helpoimmillaan kyse voi olla siitä, että tutkijat pitävät käytännön ammattilaisten esittämiä ongelmia joko triviaaleina tai vaikeasti tutkittavina. Näin voi tietysti ollakin, mutta jokainen tutkimusta tehnyt tietää, että ei juuri ole olemassa aihetta, josta ei voisi tehdä tutkimusta, jos vain mielenkiintoa löytyy. Siksi ongelman ratkaisu on yksinkertaisesti lisäpanostus käytännön tutkimustiedon tarpeiden kääntämisessä tutkimusongelmiksi. Helposti ratkaistavissa ovat myös ongelmat, jotka syntyvät akateemisessa tutkimuksessa tavallisesta pyrkimyksestä eron tekemiseen välittömästä käytännöllisen tiedon tuottamisen intressistä. Perinteisesti yhteiskuntatieteissä on ajateltu, että tutkimuksen on hyvä olla kriittistä. Siksi tutkimuksen olisi hyvä pitää etäisyyttä käytäntöön ja käytännön ammattilaisten ongelmiin. Uskon, että myös käytännön ammattilaiset ymmärtävät, että juuri kriittisestä, etäisyyttä ottavasta tutkimuksesta voi olla eniten hyötyä myös käytäntöjen kehittämisessä. Eli ratkaisu on tässäkin toivottavasti aika yksinkertainen: yhteistyön parantamisella tutkijoiden ja ammattilaisten kesken voidaan saada paljon aikaiseksi. On myös kanta, jonka mukaan yhteiskuntatieteellisestä tutkimuksesta ei juuri synny 10 SOSIAALITURVA 3/2002

11 yleistettävissä olevaa tietoa, ja siksi tutkimuksen, opetuksen ja ammattikäytäntöjen on vain tyydyttävä elämään erillään, tai sitten katsotaan, että tutkimuksesta ei ole oikeastaan hyötyä opetukselle. Tällaisen kannan on yhdysvaltalaisessa sosiaalityön opetusta koskevassa keskustelussa esittänyt Columbia Universityn sosiaalityön emeritusprofessori Richard Cloward.Hänen mukaansa nykyinen tutkimuksen ensisijaisuudesta lähtevä ajattelutapa on johtanut ammatillisen koulutuksen ja ammattikäytäntöjen eroamiseen toisistaan.samalla kun sosiaalityön kouluista on tulossa tutkimuslaitoksia, on sosiaalityön käytännon opetus päästetty rappiolle. Tutkimus lupaa aivan liian paljon.tutkimus voi korkeintaan kontemploida mutta tuskin osoittaa yhtä lähestymistapaa oikeaksi, eikä siitä siksi ole olennaista hyötyä ammattikäytäntöjen opetuksessa. (2) Väärä asenne 2: tieto on otettavissa välittömästi käyttöön Clowardin väitteisiin kriittisesti suhtautuvat ovat mielestäni pitävästi osoittaneet, että mallin kannattajat eivät ymmärrä tutkimuksen merkitystä tiedon luojana. Tällaiselle orientaatiolle vastakkainen kanta lähtee tutkimuksen tuloksien välittömästä käytettävyydestä ammattikäytäntöjen opetuksessa. Valitettavasti myös tässä orientaatiossa on ongelmia. Tästä empiirisesti perusteltujen käytäntöjen näkökulmasta on jopa vaadittu, että sosiaalityön ammattikäytännöistä ei saisi opettaa mitään sellaista, joka ei perustu empiirisen osoitettuun näyttöön opetetun työtavan hyödyllisyydestä. Eli työmenetelmien, joita yliopistoissa opetetaan, tulisi olla sellaisia, että ne ovat empiirisen tutkimuksen keinoin osoitettu asiakkaita hyödyttäviksi, tai ainakin sellaisiksi, että niistä ei ole suoranaista haittaa asiakkaille. (6, s. 123) Äkkiä ajatellen tällaisessa vaatimuksessa näyttäisi olevan paljonkin järkeä. Valitettavasti vaatimuksen toteuttaminen on tuskin mahdollista. Syynä on se, että yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen keinoin tuskin voidaan koskaan lopullisesti vahvistaa jotakin menettelytapaa oikeaksi. Tutkimus voi kuitenkin pyrkiä osoittamaan joitakin menettelytapoja vähemmän sopiviksi. Tässä mallissa tutkimuksen, opetuksen ja ammattikäytännön yhteys halutaan saattaa mahdollisimman välittömäksi. Mallin ongelma on, että se unohtaa teoreettisen ja ei-empiirisen tutkimuksen merkityksen, eikä ota riittävästi huomioon yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen erityisluonnetta. Näkökulmaan sisältyvä positivismi on houkuttelevaa suoraviivaisuudessaan, mutta valitettavasti malli ei kelpaa, koska positivismi on väärässä. Metodologisia kantoja Astun nyt askelen taaksepäin huomatakseni, että monet edellä esitetyistä ongelmista ovat yhteisiä sosiaalityön ohella myös muille yhteiskuntatieteelliseen tietoon perustuville ammateille, niiden koulutukselle ja tutkimukselle. Kysymys on yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen keinoin kerätyn tiedon kumuloituvuudesta ja yleistettävyydestä. Onko yhteiskuntatieteellinen tutkimus kumulatiivista? Tavallisesti ajatellaan, että luonnontieteille on tyypillistä ongelmanratkaisu, jossa tiedon kumulatiivisuus perustuu aikaisemmin ratkotuille ongelmille.yhteiskuntatieteet taas eivät pyri ratkaisemaan ongelmia vaan pikemminkin etsimään uusia tulkintoja ennestään hyvin tunnettuihin kysymyksiin.yhteiskuntatieteilijät puhuvat ongelmista, asettavat niitä uusiin yhteyksiin ja selittävät niitä, mutta vain harvoin aidosti ratkaisevat ongelmia. (4, s. 14) Eikö yhteiskuntatieteellinen tieto siis kumuloidu laisinkaan? On perusteita väittää, että tieto kumuloituu. Mistä hyvänsä yhteiskuntatieteellisestä tutkimuksesta voidaan sanoa, että siinä syntyy tietoa, jossa on ydin ja kehä.ydintieto on tietoa, johon voidaan hyvällä syyllä uskoa jokaisen ihmisen pääsevän kaikki lähteet tutkittuaan, kaikista mahdollisista perspektiiveistä asiaa katsottuaan. Kehätieto on tietoa, joka saavutetaan yhdestä määrätystä näkökulmasta tai vaikkapa tietyn kulttuurisen intressin puitteissa. Ei voida olettaa, että jokaisella ihmisellä olisi samanlaista kehätietoa. Jos kehä on liian leveä, liian vahva suhteessa ydintietoon, on työstä tuloksena pikemminkin fiktiota tai ideologiaa kuin todellista yhteiskuntatieteellistä tutkimusta. Jos taas ydin on liian suuri suhteessa kehätietoon, on syntyvä tieto oikeaa, mutta pitkäveteistä eikä tärkeää. (4) Onkin niin, että kumuloituvan tiedon mahdollisuuden täysin torjuva asenne on väärässä: myös yhteiskuntatieteellinen tutkimus on kumuloituvaa, todennettavissa ja hylättävissä, mutta vain ydintiedon alueella. Edistyessään tutkimus koko ajan tarkistaa ja uudistaa ydintietoaan. Hankala ongelma, jota on nähdäkseni vain vähän pohdittu sosiaalityökeskustelussa, koskee tutkimuksella saavutetun tiedon yleistettävyyttä ja pätevyyttä. Valtaosa sosiaalityön ammattikäytäntöihin kohdistuvasta tutkimuksesta on tehty laadullisin menetelmin, ja tutkimusraportteihin yleensä kirjataan varoitus, että tutkimuksen tulokset eivät ole yleistettävissä. Usein tutkimuksen tekijä sitoutuu relativistiseen tietoteoriaan, jonka mukaan raportissa tuotetaan vain yksi tulkinta muiden mahdollisten ja yhtä oikeiden tulkintojen joukossa. Jos tutkimuksen tuloksena syntynyt tulkinta tai teoria on vain yksi mahdollinen toisten yhtä hyvien tai tosien joukossa, on tällaisen tiedon perustalta vaikea opettaa, miten tulisi toimia. Sitoutuminen vahvasti relativistiseen tietoteoriaan tekee erityisesti ammattikäytäntöjen opettamisen vaikeaksi. Kyse lienee ainakin osaksi siitä, että keskustelussa on sekoitettu kaksi seikkaa: käsitys totuudesta ei-historiallisena totaliteettina, ja pyrkimys oikean tiedon tuottamiseen. Sinänsä oikea kanta yhteiskuntatieteellisen tiedon historiallisuudesta on johtanut hylkäämään pyrkimyksen oikean tiedon saavuttamiseen.yhteiskuntatieteellinenkin tutkimus pyrkii oikeaan tietoon, vaikkakaan ei totuuteen. Tämä käsitykseni tekee mahdolliseksi myös sosiaalityön tutkimuksen kaltaisen opin, jossa uskotaan tutkimuksen tarjoavan oikeana pidettyä tietoa opetukselle ja sitä kautta sosiaalityön käytännöille. Tämä on mahdollista nojautumalla kriittisen tai transsendentaalisen realismin mukaiseen ontologiaan, jossa hyväksytään tutkimuksesta ja jopa ihmisestä ja hänen kulttuuristaan riippumattoman todellisuuden olemassaolo. Kriittisen realismin mukaan yhteiskuntatiede tulee mahdolliseksi vain yhteiskunnan emergenttien ominaisuuksien tunnistamisen kautta. Vain episteemisen erheen (1, s. 171) hylkääminen mahdollistaa teoreettisen tutkimuksen. Vain teoreettinen tutkimus mahdollistaa kriittisen tiedon tuottamisen. Ja vain kriittinen tieto mahdollistaa olemassa olevan ylittämisen. Jyväskylän mahdollisuudet Jyväskylän yliopiston sosiaalityön oppiaine on uusi, ryhmämme on pieni mutta ripeä. Olemme osa laitosta, jossa eri yhteiskuntatieteet ja filosofia keskustelevat keskenään. Perinteisesti tiivis yhteys käytännön ammattilaisten suuntaan on ollut Jyväskylän yliopiston sosiaalityön opetuksen vahvuus. Ehkä meillä on mahdollisuus tehdä jotakin sellaista johon suuremmat eivät hevin pysty: liittämään tutkimuksen, opetuksen ja sosiaalityön ammattikäytännöt malliksi käyvällä tavalla yhteen. VIITTEET [1] Bhaskar, Roy (1979) The Possibility of Naturalism. New York: Harvester Press. [2] Cloward, Richard (1998) The decline of education for professional practice. Social work 43 (6), [3] Engelke, Ernst (1999) Soziale arbeit als wissenschaft. Einer orientierung. Freiburg im Breisgau: Lambertus, kolmas painos. [4] Heller, Agnes (1995) Yhteiskuntatieteiden hermeneuttisesta metodista yhteiskuntatieteiden hermeneutiikkaan. niin & näin 2, [5] Müller, C.Wolfgang (1988) Achtbare Versuche. Zur Geschichte von Praxisforschung in der sozialen Arbeit. Maja Heiner, (toim.) Praxisforschung in der sozialen Arbeit. Freiburg im Breisgau: Lambertus, sivut [6] Thyer, Bruce (1996) Guidelines for applying the empirical clinical practice model to social work.the Journal of Applied Social Sciences 20 (2), Mikko Mäntysaaren sosiaalityön professorin virkaanastujaisesitelmä Jyväskylän yliopistossa. SOSIAALITURVA 3/

12 Salme Kallinen-Kräkin Luokitus helpottaa tietoteknologian hyväksikäyttöä sosiaalityössä Stakesissa on aloitettu sosiaalityön luokitus ja sanastotyö. Selkeä käsitteistö parantaisi sosiaalityön näkyvyyttä ja helpottaisi tietoteknologian hyväksikäyttöä. Luokitus on ilmiön kuvailun ja jäsentämisen väline. Se on ilmiön, tässä tapauksessa sosiaalityön, pilkkomista pieniin osiin, osien nimeämistä ja kokoamista jäsentyneeksi kokonaisuudeksi, jossa on tarkasti määritellyt yläluokat ja niitä tarkentavat alaluokat. Luokituksessa käytettyjen käsitteiden pitää olla täsmällisiä, selkeitä ja yksiselitteisiä. Luokkien symboliksi annetaan koodit, jotka mahdollistavat luokituksen hyödyntämisen tietoteknologian avulla. Luokitus on yksinkertaistamista. Kaikkia ilmiön vivahteita tai tarkastelukulmia ei voi sisällyttää yhteen ja samaan luokitukseen. Näin ollen luokitus tarjoaa pelkän rungon ilmiön kuvaamiselle. Sen avulla kerätty aineisto on aina analysoitava ja tulkittava huolellisesti. Miksi tarvitaan sosiaalityön luokitus? Luokitus on yksi tapa kuvata sosiaalityötä ja tehdä se näkyväksi. Luokitus voi tarjota sosiaalityöntekijöille yhteisen kielen, jolla he pystyvät kertomaan työstään niin kollegoilleen, asiakkailleen, yhteistyökumppaneilleen kuin kuntalaisille ja päättäjillekin. Luokitus on tärkeä osa järjestelmällistä dokumentointia ja tilastollista tiedontuotantoa. Järjestelmällistä dokumentointia ja vertailukelpoista tietoa sosiaalityöstä tarvitaan sosiaalityön suunnittelussa, arvioinnissa, tutkimuksessa, kehittämisessä ja hallinnoinnissa. Luokiteltua tietoa, dataa, tarvitaan, jotta sosiaalityöntekijät voisivat nykyistä enemmän hyödyntää jatkuvasti kehittyvää tietoteknologiaa sosiaalityötä kuvaavan aineiston keräämisessä, Tavoitteena on luokitella asioita, ei asiakkaita. tallentamisessa ja analysoimisessa sekä tiedonsiirrossa. Tiedonsiirrolla tarkoitetaan esimerkiksi asiakastietojen siirtämistä koodimuotoisena organisaatiosta toiseen asiakkaan mukana. Monisanaiset asiakaskertomukset ovat mielenkiintoisia ja tärkeitä, mutta niistä ei saa helposti koottua jäsentynyttä kuvaa ammattikunnan toiminnasta ja niistä ilmiöistä, joiden kanssa sosiaalityöntekijät työskentelevät. EEVA MEHTO Kansalliset ja kansainväliset luokitukset Vaikka luokitus ei ole uusi aihe sosiaalityön historiassa, sosiaalityöntekijöiden käytössä ei ole kansainvälisesti tai kansallisesti vahvistettua luokitusta. Viime vuosisadan alussa muun muassa Mary Richmond, sosiaalityön grand old lady, toi esiin tarpeen kuvata mahdollisimman tarkasti sosiaalityöntekijöiden asiakaskunta ja sosiaalityöntekijöiden tekemät väliintulot. Luokitusta vastustettiin voimakkaasti erityisesti 1970-luvulla. Asiakkaan tarkkaa diagnosointia ja ongelmien luokituksia pidettiin vaarallisina ja asiakaskuntaa kielteisesti leimaavina. Lisäksi sanottiin, etteivät luokitukset kunnioita yksilöiden eroja, mikä on sosiaalityön käytännön ja ideologian vastaista. Luokitukselle löytyy edelleen vastustajansa. Luokituksen ajatellaan kahlitsevan ja sementoivan sosiaalityötä ja ohjaavan liiaksi sosiaalityöntekijöiden toimintaa. Lisäksi epäillään luokituksen avulla kerätyn tiedon luotettavuutta ja luokituksen pysymistä ajanhengessä. Nykyisin Suomessa on käytössä useita paikallisia enemmän tai vähemmän keskeneräisiä sosiaalityön luokituksia. Niitä löytyy muun muassa sosiaalitoimistoista. Lisäksi Terveydenhuollon sosiaalityöntekijät ry on laatinut Suomen Kuntaliiton kanssa terveydenhuollon sosiaalityöntekijöiden toimintoluokituksen. Kansainvälisesti sosiaalityön luokitustilanne vastaa Suomen tilannetta: on monia työyksikkökohtaisia luokituksia, mutta ei laajemmin hyväksyttyä luokitusta. Tavoitteena luokitussuositus ja sosiaalityön sanasto Stakesissa alettiin laatia sosiaalityön yleisluokitusta vuoden 2001 alussa. Sitä ennen tehtiin taustatyötä reilun vuoden verran. Selvitettiin luokituksen tarvetta, analysoitiin kansallisia ja kansainvälisiä luokituksia ja kartoitettiin luokituksen lähtökohtia. 12 SOSIAALITURVA 3/2002

13 Lastensuojelun sosiaalityöntekijöistä koostuva työryhmä pohtimassa työnsä luokitusta: Pöydän vasemmalta puolelta osastosihteeri Hilkka Sundqvist Vaasan sosiaalivirastosta, sosiaalityöntekijä Kirsi Siilin Lahden sosiaalitoimistosta, johtava sosiaalityöntekijä Riitta Heinonen Vilppulasta, sosiaalityöntekijä Heidi Hakanen Helsingin sosiaalivirastosta, kehittämispäällikkö Salme Kallinen-Kräkin Stakesista (pöydän oikealla puolella), toimistopäällikkö Petteri Paasio Helsingin sosiaalivirastosta ja johtava sosiaalityöntekijä Tiina Böling Vaasan sosiaalivirastosta. Kuvasta puuttuvat kehittämispäällikkö Sointu Möller Pesäpuu ry:stä ja sosiaalityöntekijä Leena Kosonen Lahdesta. Luokitusprojektin tavoitteena on laatia sosiaalityön yleisluokitus ja sosiaalityön sanakirja vuoteen 2006 mennessä. Luokitus tulee olemaan suositus, koska sosiaalityön luokituksen käyttö ei ole Suomessa lakisääteistä. Luokituksen toimivuuden testaamisen jälkeen sitä voidaan hyödyntää muun muassa sosiaalityöntekijöiden käyttöön suunniteltavissa tietokoneohjelmissa. Luokituksessa on käytettävä täsmällisiä ja yksiselitteisiä ilmaisuja. Tämän vuoksi sanastotyötä on välttämätöntä tehdä luokitustyön rinnalla. Stakesissa aloitetun sosiaalityön sanakirjan laatimisen lähtökohtana voisi sanoa olevan ammattikielen käsitemaailman hahmottaminen. Tavoitteena on tehdä sanakirja, jossa määritellään sosiaalityötä kuvaavia ja sosiaalityössä käytettäviä sanoja. Mitä luokitellaan? Luokitusprojektissa sosiaalityötä tarkastellaan asiakastyön näkökulmasta. Asiakastasolla sosiaalityö nähdään ammatillisena ja tavoitteellisena ongelmanratkaisuprosessina, jossa asiakas huomioidaan psyykkisenä, fyysisenä ja sosiaalisena kokonaisuutena ympäristössään. Vaikka sosiaalityö määritellään ongelmanratkaisuprosessiksi, tarkoituksena ei ole tehdä luokituksesta inhimillisen elämän ongelmaluetteloa. Pyrkimyksenä on luokitella tarpeita, asioita ja ilmiöitä, joita sosiaalityöntekijä kohtaa asiakastyössään. Lisäksi luokitellaan sosiaalityöntekijän tekoja ja toimintoja. Luokituksen avulla sosiaalityöntekijän tulisi kyetä kertomaan, missä määrin ja mitä asioita tai ilmiöitä hän kohtaa työssään ja mitä hän tekee näiden asioiden kanssa. Liikkeelle lastensuojelun ja terveydenhuollon sosiaalityöstä Luokituksen rakennetta ja sisältöä pohtii kaksi asiantuntijatyöryhmää ja projektin ohjausryhmä. Luokitustyöryhmiin sosiaalityöntekijät ovat valikoituneet oman kiinnostuksensa perusteella eri puolilta Suomea. Useimpien työyhteisössä on jo aiemmin alettu laatia työyksikkökohtaista luokitusta. Yleisluokitusta rakennetaan osa-alueittain. Liikkeelle on lähdetty analysoimalla ja luokittelemalla sosiaalityön kohdetta lastensuojelun ja terveydenhuollon sosiaalityön näkökulmista. Seuraavaksi tarkastellaan sosiaalityöntekijän tekoja ja toimintoja samoista näkökulmista. Sen jälkeen luokituksen tekemistä laajennetaan muihin sosiaalityön osa-alueisiin. Mukana olevat sosiaalityöntekijät pitävät valtakunnallisen luokitussuosituksen laatimista tarpeellisena, koska eri työyhteisöissä laaditut paikalliset luokitukset poikkeavat toisistaan siinä määrin, etteivät ne edesauta sosiaalityön kuvaamisen yhtenäistämistä ja vertailukelpoisen tiedon keräämistä. Tässä vaiheessa on kuitenkin tärkeää, että mahdollisimman monet paikalliset ideat kantautuisivat valtakunnallista luokitussuositusta laativien tietoisuuteen: hyvät ideat ovat aina arvokkaita ja tervetulleita. Ongelmia ja oireita olisi helpompi nimetä Luokitustyöryhmissä on havaittu, että sosiaalityön luokituksen laatiminen on äärimmäisen haastava eli vaikea tehtävä. Ei ole helppo löytää sanoja, jotka kuvaisivat niitä asioita ja ilmiötä, jotka ovat sosiaalityön kohteena eli joihin haetaan asiakkaan kanssa muutosta. Ongelma- ja oirekieltä olisi helppo käyttää, mutta on vaikea ilmaista asioita täsmällisesti ja neutraalein käsittein. Tavoite on luokitella asioita, ei asiakkaita. Asiakkaalla voi olla useita asioita, joita otetaan yhteistyön kohteeksi samalla kertaa tai peräkkäin. Esimerkiksi lastensuojelun sosiaalityöntekijät ovat tässä vaiheessa nimenneet sosiaalityön kohdetta kuvaaviksi pääluokiksi lapsen tarpeet, toiminnan ja toimintaympäristön. Terveydenhuollon sosiaalityöntekijöiden näkökulmasta työn kohteeksi on nimetty esimerkiksi asuminen, taloudelliset olosuhteet ja ihmissuhteet. Työryhmän jäsenistä tuntuu, että sosiaalityöntekijän toimintoja olisi yksinkertaisempaa nimetä kuin työn kohdetta. Sen helppous nähdään tulevina vuosina. Lisäksi nähtäväksi jää, kuinka hyvin sosiaalityön ydin, arvot ja näkökulmat saadaan välittymään luokituksesta. Kirjoittaja toimii kehittämispäällikkönä Stakesin Sosiaali- ja terveydenhuollon tietoteknologian osaamiskeskuksessa. Hänen sähköpostiosoitteensa on Lisätietoa sosiaalityön luokituksesta ja sanastotyöstä nettiosoitteesta: sosiaalityo/index.html SOSIAALITURVA 3/

14 Sylvia kuuntelee ja rohkaisee vankien omaisia Sylvia auttava puhelin on tarkoitettu vankien läheisille. Sieltä saa tukea ja käytännön neuvoja, kertoo puhelinpalvelun käynnistäjä diakoni Outi Niemi. on vankilassakin jonkinlainen sosiaalinen verkosto Vangilla tukenaan: vankilan sosiaali- ja diakoniatyöntekijät, sairaanhoitajat ja vankilapappi, joille vanki voi purkaa ahdistustaan ja jotka kyselevät hänen kuulumisiaan. Mutta vangitun läheiset ja omaiset jäävät useimmiten täysin yksin, sanoo Outi Niemi Tampereen seurakuntayhtymän diakoniakeskuksesta. Puolison tai lapsen vankilatuomio koetaan häpeänä, jota peitellään ja salaillaan kaikin tavoin. Leimaaminen ja leimatuksi tuleminen pelottavat. Jos esimerkiksi perheen poika on vankilassa, asiasta tietää yleensä vain äiti. Jos taas isä on vankilassa, ei siitä useinkaan kerrota suvulle tai edes perheen lapsille. Heille ja tuttaville miehen kerrotaan olevan matkatöissä tai merillä. Vankien omaiset vailla mitään tukiverkostoa Tällaisessa tilanteessa perhe elää sietämättömässä jännitteessä.yhteydet lähisukulaisiin heikkenevät, työpaikan ihmissuhteet kärsivät ja mahdolliset yhteiset harrastukset jäävät pois. Vangin omainen jää usein yksin kärsimään omaa rangaistustaan. Jos mies on hoitanut perheen talouden ja joutuu vankilaan, jää vaimo täysin tyhjän päälle.yhteistyöpalavereissa sosiaaliviranomaisten kanssa ilmeni, että toimeentulotukea hakeva nainen, jonka mies on joutunut vankilaan, rohkenee hyvin harvoin kertoa perheen tulotason romahtamisen todellista syytä. Suurin osa puheluista tulee äideiltä, jotka surevat poikiensa vankilaan joutumista, kertoo Sylvia-puhelinpalvelun perustaja Outi Niemi. Ahdistuksen purkaminen nimettömänä helpompaa Vangin omainen on usein yksin ja avuton. Hän ei myöskään yleensä tunne lakeja, joiden parissa joutuu elämään: hän ei tiedä koska tapaamisiin saa mennä, mitä niihin saa viedä ja miten tapaamisista yleensä sovitaan. On paljon kysymyksiä, joihin ei löydy automaattisesti vastausta. Häpeän vuoksi omaisten on kuitenkin vaikea mennä esimerkiksi sosiaalitoimistoon pyytämään neuvoja ja opastusta. Auttava puhelin perustettiin juuri siksi, että suomalaiseen luonteeseen kuuluu se, että vaikeista asioista on helpompi puhua ilman nimiä ja kasvoja. Soittamalla tähän puhelimeen saa rohkaisua, tietoa ja puhelinnumeroita, joista voi kysyä lisäapua, Niemi kertoo. Kuuntelukin auttaa Olennaisinta ei ole kuitenkaan tiedon jakaminen, vaan rohkaisu ja kannustaminen ja se, että soittaja saa purkaa ahdistustaan. Usein kysytään kyllä neuvoja ihan käytännön asioihin, jopa sitäkin, miten saada markka venymään. Myös yksinäisyys tulee esille monen ihmisen puheissa. Se, että nyt on pois rinnalta se ihminen, johon on tukeutunut ja turvannut ja jonka kanssa on saanut jakaa elämän ilot ja surut. Kyse ei ole pelkästään siitä, että on jäänyt yksin vastaamaan perheen taloudesta ja lastenhoidosta. Suurin käyttäjäryhmä ovat kuitenkin äidit, jotka purkavat syyllisyyttään siitä, että lapsi on vankilassa. Pelkkä kuunteleminen on äärimmäisen tärkeää, koska ihmisillä on tänä päivänä yhä vähemmän aikaa kuunnella toista. Häpeä ja salailu on yleistä Häpeä ja salailu näkyy vähän kaikessa. Päivystäjille tulee esimerkiksi tilanteita, joissa soittaja ilmoittaa jo puhelun alussa, että mikäli hän äkisti lyö luurin päivystäjän korvaan, on syy siinä, että huoneeseen on tullut joku, joka ei saa tietää tästä asiasta, Niemi kuvailee. Mieleeni tulee yksi vangin puoliso, joka kertoi, että hänestä tuntuu kuin kaikista heidän taloyhtiönsä keittiöistä nauliutuisivat silmät hänen selkäänsä, kun hän vie roskapussia ulos. Vankilatuomio on Suomessa tabuluonteinen asia. Niin täällä kuin varmaan muuallakin leimaaminen ulottuu myös vankien perheisiin ja läheisiin. Meillä osataan kyllä lyödä sitä, jota on jo lyöty. RISTO KYRÖLÄINEN Elämässä saa epäonnistua Avoimuus voi toisaalta johtaa ympäristön tukeen. Niemi uskoo, että jos asioista uskalletaan puhua rehellisesti, tukea myös saa. Mutta yleensä ollaan hirveän arkoja ja halutaan pitää kulissit pystyssä viimeiseen asti. Jos elämässä sitten tulee tiukka paikka, niin mieluummin pyritään selviämään viimeiseen saakka omin neuvoin, kuin haetaan apua. Kasvojen menetyksen pelko on valtava. Elämässä kuitenkin saa epäonnistua ja Sylvian yksi tavoite on vaikuttaa asenneilmastoon niin, että ihmiset tajuaisivat, että kukaan meistä ei ole täydellinen ja kuka tahansa voi pudota tästä oravanpyörästä milloin tahansa, Niemi muistuttaa. Tapaamisia olisi helpotettava Yhteyden pitäminen vankilaan on monesti työn takana ja se on tehty vaikeaksi. Esteenä voi olla myös omaisen taloudellinen tilanne, vuorotyö tai se, että lapset ovat vielä niin pieniä, ettei äiti yksinkertaisesti pääse tapaamaan puolisoaan. Jos omainen taas ei pääse tapaamaan puolisoaan, on seurauksena yleensä mustasukkaisuutta, monenmoista epäilyä ja turhaa riitaa. Nämä lieventyisivät kummasti, jos vankien tapaamisia helpotettaisiin eikä rangaistaisi perheenjäseniäkin siitä, että omainen jo kärsii rangaistusta, Niemi uskoo. Kokeiluprojektista valtakunnalliseksi palvelumuodoksi Sylvia-auttava puhelin toimi ensin kokeiluluontoisena projektina Tampereen seurakuntayhtymän diakoniatyön yhtenä osana.viime vuonna se tehtiin valtakunnalliseksi siten, että työhön tuli mukaan myös pari muuta yhteisöä. Soneran kanssa tehdyn sopimuksen mukaan Sylviaan tule- 14 SOSIAALITURVA 3/2002

15 KUVA:PEKKA HÄNNINEN vat puhelut yhdistyvät automaattisesti vuoroviikoin maanantaisin aina kullekin yhteistyökumppanille. Tällöin soittaja ei välttämättä tiedä, kuka yhteistyökumppani kulloinkin puhelimessa päivystää. Systeemin heikkous on se, että paikallinen asiantuntemus jää heikommaksi, mutta päivystäjillä on tiedossaan kaikki mahdolliset tukimuodot eri puolilla Suomea, jolloin hän voi opastaa avunhakijan ottamaan yhteyttä niihin. Puhelinpäivystäjien hoidettava omaakin hyvinvointiaan Työssä on mukana myös vapaaehtoisia. Heidät kaikki on koulutettu työhönsä ja heillä on yhteisiä kokoontumisia, missä he käyvät läpi päivystysjaksamistaan ja motivaatiotaan ja virkistäytyvät yhdessä. Päivystäjien oma hyvinvointi ja jaksaminen on erittäin tärkeää. En ole koskaan halunnut isoja määriä päivystäjiä, vaan olen pitänyt tärkeänä sitä, että päivystäjät ovat todella motivoituneita työhönsä ja ovat valmiita tekemään myös vankilatyötä, jolloin päivystäjäkunta on pysynyt pienenä, mutta sitäkin intensiivisempänä. Kaikki päivystäjämme käyvät myös itse vankiloissa joko kotipaikkapiireissä tai tekevät sellityötä, jolloin vankilamaailma on heille tuttu myös kiven sisäpuolelta. Tukihenkilöverkosto kehitteillä Tampereella on toiminut myös omaisryhmä vankien läheisille ja nyt vapautuvien jälkihoitotyötä kehitetään; esimerkiksi kotipaikkaryhmissä käyvät ja sellityötä tekevät vapaaehtoiset jakavat tietoa diakoniakeskuksen toiminnasta. Lisäksi tarkoitus on lähteä kehittämään tukihenkilöverkostoa. Työsarka ei ole helppo. Jos vanki vapautuu ei-mihinkään eli hänellä ei ole asuntoa eikä työpaikkaa, niin on selvää, että hänen auttamisensa on vaikeaa, vaikka vapautunut olisi yhteistyöhön kuinka halukas tahansa. Yleensä täytyy ensin selvittää, mitä vapautuvan sosiaalisesta lähiverkostosta on jäljellä. Pyrimme sitten jollakin tavalla luomaan yhteydet lähiperheeseen ja sukulaisiin. Paikallisseurakuntien diakoniatyöntekijät tekevät myös kotikäyntejä, jos vanki tai omainen sitä pyytää ja pyrimme tukemaan perhettä sillä tavalla. Mutta ilman perheiden omaa pyyntöä kotikäynteihin ei ole lupaa. Sylvia auttava puhelin päivystää numerossa maanantaisin kello Risto Kyröläinen Vapaaehtoisen tärkein tehtävä on olla lähimmäinen Leena päivystää Sylviassa vapaaehtoisena ja käy Riihimäen vankilan kotipaikkaryhmässä. Leena päivystää vankien omaisille tarkoitetussa Sylvia -puhelinpalvelussa. Aikaisemmin hän on päivystänyt myös palvelevassa puhelimessa. Ajatus vankien läheisten auttavasta puhelimesta syntyi Outi Niemen kanssa yhteisellä vankilakäynnillä. Molemmille tuli nimittäin omaisilta ja vangeilta niin paljon puheluita kotiin, että Sylvian tapainen auttava puhelin nähtiin tarpeelliseksi. Käytännön asioita ja ahdistusta Soittajat kysyvät useimmiten vankiloiden vierailu- ja tapaamisajoista, yhteyshenkilöistä ja siitä, miten nämä asiat vankiloissa on yleensä järjestetty. Myös taloudellisiin pulmiin haetaan neuvoja. Riipaisevinta Leenasta on kuitenkin omaisten tuska ja ahdistus. Tuska ja ahdistus ovat kuitenkin olleet keskeisellä sijalla. Tämä maailma on sellainen, että myös vankien omaisia osoitetaan sormella. Jotkut soittajat ovat kertoneet, että kun ihmiset tulevat pienellä paikkakunnalla vastaan, he siirtyvät toiselle puolelle tietä, Leena kertoo. Puheluissa omaisten kanssa joutuukin aina teroittamaan sitä, että syy ei ole heissä. Jokainen Sylvia-puhelimen logossa on kuvattu kaksi lintua suljetun kaaren alle. Palvelevan puhelimen nimi sai alkunsa Sylvian joululaulusta, missä kuvataan yksinäistä lintua vieraalla maalla, joka sirkuttaa häkissään ja kaipaa läheisiään ja kotiliettä. meistä vastaa omista teoistaan. Mutta ihmisissä istuu hyvin syvällä ajatus, että he ovat tehneet jotakin väärin, koska läheinen on joutunut vankilaan. Monet omaiset kantavat syyllisyyttä läheistensä tekemisistä. Monta kertaa tuntuukin siltä, että ne läheiset, jotka jäävät muurien ulkopuolelle, kärsivät enemmän kuin ne, jotka ovat joutuneet vankilaan. Kotipaikkaryhmissä tulijoille ei aseteta ehtoja Leena aloitti myös kotipaikkaryhmät Riihimäen keskusvankilassa, missä ryhmät pidettiin ensi alkuun pienessä huoneessa, joka pian kävi ahtaaksi. Nyt ryhmä kokoontuu vankilan kirkossa, missä tilat ovat väljät ja avarat. Me menemme kotipaikkaryhmiin niin kuin kylään. Emme aseta mukaan tulijoille mitään ehtoja eikä meillä ole mitään kaavaa, minkä mukaan toimisimme. Kuuntelemme vankien huolia ja murheita, ja keskustelemme siitä, mikä kenenkin sydäntä painaa. Seikkailijat eivät sovi vankilatyöhön Vankilatyössä palkitsevinta on Leenan mukaan se, jos näkee yhdenkin selviytyvän rikoskierteestä ja palaavan normaalielämään. Mutta auttajien on tunnettava myös omat rajansa. Olin joskus vuosia sitten yhden vapautuneen tukihenkilönä, mutta se tuli mahdottomaksi, koska tuettava soitteli mihin vuorokauden aikaan tahansa. Koska olen perheellinen, tukisuhdetta oli mahdoton jatkaa, koska siinä oli koko ajan kiinni. Hän korostaa myös sitä, että kuka hyvänsä ei sovi vankilatyöhön. Työhön lähtevän omien asioiden tulee olla kunnossa ja tasapainossa siten, ettei vankiloihin mennä hakemaan vain seikkailuja tai jännitystä. Minun mielestäni on tärkeintä, että sinä olet ihminen ihmiselle ja suhtaudut vankiin tasavertaisena etkä korota itseäsi hänen yläpuolelleen. Tärkeintä on osata kuunnella ja olla lähimmäinen lähimmäiselle. Jälkihoitotyön puute huolestuttaa Leena on kuitenkin huolissaan jälkihuoltotyöstä tai oikeastaan sen täydellisestä puuttumisesta. Aiemmin jollakin tavalla jälkihoitotyöstä huolehtinut Kriminaalihuoltoyhdistys lakkautettiin viime vuonna ja sulautettiin osaksi vankiloiden täytäntöönpanojärjestelmää. Jälkihoitotyöhön pitäisi panostaa siten, että jokaisella vapautuvalla olisi edes joku paikka minne mennä ja mistä saada tukea. Tampereellahan on kyllä Musta lammas -niminen päiväkeskus, mistä saa vaatteita, missä voi käydä pesulla ja saa myös ruokaa pientä maksua vastaan, Leena kertoo. Jälkihoitotyön pitäisi kuitenkin olla järjestetty niin, että kun ihminen vapautuu, hänellä on heti portilla vastassa joku, joka vie hänet johonkin paikkaan.vapautuville olisi myös oltava esimerkiksi jokin ryhmä, joka tukee paluuta normaaliin elämään. Risto Kyröläinen SOSIAALITURVA 3/

16 Vapautuva vanki tarvitsee tukea Vapautuvien vankien sopeutumista siviiliin vaikeuttavat henkilökohtaiset ongelmat ja yhteiskunnan ennakkoluulot. Jaloilleen pääseminen vankeusrangaistuksen jälkeen vaatii ihmiseltä kovasti ponnisteluja. Vankilan laitosmaisen täysihoidon jälkeen vastuun ottaminen omasta elämästä tuntuu usein hankalalta. Vankilassa ihminen totutetaan siihen, että arkielämä järjestyy ilman omia ponnisteluja. Vankilasta vapautunut joutuu yhtäkkiä järjestämään itselleen asunnon, toimeentulon, tekemisen, ystävät ja ruokailut. Se ei ole tuossa tilanteessa helppoa, vankeutta miehen elämänkulussa väitöskirjassaan tarkastellut Margit Kyngäs toteaa. Kynkään mukaan useimmat vankilasta vapautuneet ovat moniongelmaisia. Heillä on usein päihdeongelmia, jotka ovat monilla vain pahentuneet vankeuden aikana. Huumeita ja lääkkeitä on vankilassa helposti saatavilla ja niiden käyttö jää usein tavaksi vapautumisen jälkeenkin. Monet vangeista menettävät asuntonsa vankilaan joutuessaan. Vapauduttuaan rikostaustaisen ja lähes varattoman ihmisen on vaikea saada uutta asuntoa. Työ- ja koulutuspaikan saaminen on monelle hyvin hankalaa rikosrekisterimerkintöjen takia. Nykyään jo varsin alhaisen statuksen työpaikkoihin vaaditaan rikosrekisteriote ja työnantajat tutkivat hakijan taustat tarkoin. Myös oppilaitosten haastattelussa vankilataustaiset helposti hyllytetään. Korvaukset puhuttavat Monille tuomituille on kertynyt jättimäisiä korvauksia, jotka vaikeuttavat sopeutumista siviilielämään. Suurimmalle osalle tutkittavistani oli kertynyt niin paljon maksettavia korvauksia, etteivät he kykene koskaan suoriutumaan niistä ilman lottovoittoa tai muuta yllättävää rahalahjoitusta, Kyngäs kertoo. Satojen tuhansien markkojen suuruiset korvaukset saavat monet ajautumaan pimeisiin töihin ja muihin laittomuuksiin. Verokortilla ei kannata tehdä töitä, koska kaikki ansaittu raha menisi korvausten ja viivästyskorkojen maksamiseen. Huonostipalkatulle työntekijälle korvausten maksaminen tarkoittaisi sitä, että maksajan oma toimeentulo olisi minimissä loppuelämän ajan. Korvausten kertymiseen pitäisi puuttua ajoissa. Korvaukseen tuomituille pitäisi antaa mahdollisuus korvata työllään aiheuttamaansa vahinkoa tai järjestää heille palkkatyötä, jotta he voisivat lyhentää velkaansa. Jos tuomituilla on paljon maksettavia korvauksia, hänelle pitäisi tarjota mahdollisuutta päästä työsiirtolaan suorittamaan rangaistustaan. Sieltä saamallaan palkalla hän voisi myös lyhentää velkaansa. Meillä olisi paljon oppimista siinä, etteivät vangit ole massaa, joka käyttäytyy aina samalla tavalla. Hekin ovat yksilöitä omine heikkouksineen ja vahvuuksineen, toteaa yhteiskuntatieteiden tohtori Margit Kyngäs. Vaikea paluu tavalliseen arkeen Vapautuvien vankien kiinnittymistä tavanomaiseen yhteiskuntaan vaikeuttaa myös se, että usein lähipiirissä ei ole rikoksiin syyllistymättömiä ihmisiä. Tällöin ei myöskään välity tietoa siitä, miten yhteiskunnassa tavallisesti eletään. Erityisesti monilla nuorilla vangeilla ei ole kokemusta työtätekevien ihmisten arjesta, eivätkä he tällöin osaa sitä kaivatakaan. Usein he ovat ennen vankilaan joutumistaankin viettäneet epäsäännöllistä, aikatauluihin sitoutumatonta elämää. Vankeustuomion aikana ystäväpiiristä saattavat karista pois kaikki rikoksiin syyllistymättömät ihmiset ja suhteet omaisiin voivat katketa. Usein jäljelle jäävät vain rikostoverit, joiden kanssa edellisetkin keikat on tehty, kuvailee Kyngäs. Tutkittavieni kokemuksen mukaan rikoksiin syyllistymättömät ihmiset suhtautuvat hyvin ennakkoluuloisesti entisiin vankeihin. Heitä ei haluta omaan tuttavapiiriin. Ennakkoluulot elävät Vapautunut vanki törmää ennakkoluuloihin toisinaan myös sosiaaliviranomaisten kanssa asioidessaan. Rikoksiin syyllistyneisiin sosiaalitoimen asiakkaisiin suhtaudutaan usein pelokkaasti ja arastellen, joskus aiheellisestikin. Sosiaalityöntekijän pelokkuus saattaa kuitenkin lisätä asiakkaan tunnetta siitä, että hän on todellakin vaarallinen ihminen. Tällöin hän saattaa myös alkaa käyttäytyä entistä uhkaavammin, Kyngäs sanoo. Hänen mukaansa tunne siitä, että on tullut sosiaalityöntekijän luona kohdelluksi epäreilusti ei ainakaan lievennä vapautuneen yhteiskuntavastaisuutta. Useimmiten rehellinen ja oikeudenmukainen kohtelu ja avoin keskustelu helpottaa asiakastilannetta ja tekee siitä vähemmän uhkaavan. Ennakkoluuloja ruokkii kuitenkin se, että moni vanki palaa helpommin entisiin kuvioihin kuin muuttaa elämäntapaansa radikaalisti.viranomaisten pitäisi kuitenkin tarjota mahdollisuuksia rikoskierteestä irtautumiseen niille vangeille, jotka sitä haluavat. Säännölliseen elämäntapaan Kriminaalihuollon tai kuntien sosiaalityöntekijöillä pitäisi olla enemmän aikaa vapautuville vangeille.toimeentulotuen myöntäminen ei riitä, vaan vankilasta vapautuvien kanssa tarvittaisiin tiiviimpää kanssakäymistä ja yhteistyötä eri viranomaisten kanssa, Kyngäs sanoo. Vankilasta vapautuvia ei saisi jättää yksin, vaan viranomaisten pitäisi aktiivisesti viedä heidän asioitaan eteenpäin yhteistyössä asiakaan kanssa. Sosiaalityöntekijä voisi esimerkiksi lähteä asiakkaan mukana käymään A-klinikalla tai työvoimatoimistossa, jotta asiat saataisiin ainakin alkuun. Työttömyys sinänsä ei aja vapautunutta rikolliseen elämäntapaan, jos hänellä muuten on riittävästi mielekästä tekemistä. Mielekkään tekemisen lisäksi tarvitaan kuitenkin myös elämänasenteen muutosta; entisen vangin pitää irtautua täydellisesti rikosten teosta ja siihen liittyvästä elämäntavasta. OLLI TIURANIEMI 16 SOSIAALITURVA 3/2002

17 Opiskelumahdollisuuksien lisääminen tukee työllistymistä Vankien työllistymismahdollisuuksia voidaan parantaa lisäämällä opiskelumahdollisuuksia vankilassa.vankien alkeisopetusta pitäisi lisätä, ja sitä pitäisi tarjota myös valtaväestöön kuuluville ja ulkomaalaisille vangeille. Nykyään alkeisopetusta tarjotaan vain mustalaisille. Kuitenkin monien nuorten vankien luku- ja kirjoitustaito on niin huono, etteivät he ymmärrä esimerkiksi kieltä, joilla lomakkeet on laadittu. Opiskelu olisi järjestettävä niin, ettei vankien tarvitsisi suorittaa koko peruskoulua tai lukiota, vaan he voisivat suorittaa vain itselleen tarpeellisia kursseja.vangeille voitaisiin myös tarjota jo vankilassa siviiliin paluuta helpottavia kursseja esimerkiksi ruoanlaitosta, talousasioiden hoitamisesta, lomakkeiden täyttämisestä tai päihteiden käytön vähentämisestä. Opiskelumahdollisuuksia myös vankilan muurien ulkopuolella olevissa ammatillisissa oppilaitoksissa olisi hyvä lisätä. Opiskelusta motivoituneiden pitäisi jo tuomion alkuvaiheessa päästä hakeutumaan heitä kiinnostaville linjoille. Monissa vankiloissa vangit joutuvat suorittamaan lukiokursseja, vaikka heidän mielenkiintonsa kohdistuisi perinteisiin työväenluokan ammatteihin, Kyngäs sanoo. Rikosrekisterikäytäntöjä muutettava Rikosrekisterimerkintöjen poistuminen nykyistä nopeammin helpottaisi niiden vapautuneiden vankien työllistymistä, jotka ovat irtautuneet laittomuuksista. Kun ihminen on elänyt useita vuosia tekemättä rikoksia, olisi kohtuullista, että myös hänen rikosrekisterinsä tyhjenisi. Tämän jälkeen hän voisi jatkaa täysipainoisesti elämäänsä, eivätkä suoritetut rangaistukset haittaisi hänen työllistymistään. Jos on rikosoikeudellisesti tarpeen, poliisilla voisi olla käytössään oma rikosrekisterinsä, josta näkyisivät kaikki suoritetut rangaistukset. Siitä ei kuitenkaan annettaisi tietoja ulkopuolisille ihmisille, visioi Kyngäs. Elina Rikkilä Joni palasi siviiliin Pari viikkoa sitten vankilasta vapautunut Joni vannoo olevansa muuttunut mies. Siviiliin asettumista vaikeuttavat kuitenkin ihmisten ennakkoluulot. Parikymppisenä Jonin tulevaisuus näytti lupaavalta. Vaikeasta taustastaan huolimatta hän menestyi hyvin lukiossa, kävi töissä ja suunnitteli jatko-opintoja. Ensimmäisen avioliiton kariuduttua Jonin elämä alkoi kuitenkin mennä alamäkeä. Työnteko tympäisi, baari-illat venähtivät pitkiksi ja kaveriporukan kanssa hän alkoi tehdä pieniä murtokeikkoja. Kaipasin vain elämääni säpinää ja halusin kai näyttää minua ohjaileville sukulaisille olevani itsenäinen ihminen, joka tekee itse omat päätöksensä. Ehkä se oli jonkinlaista kapinaa, Joni kertoo. Parin vuoden aikana pojat syyllistyivät yli sataan rikokseen. He murtautuivat asuntoihin ja liikehuoneistoihin, varastelivat autoja, tekivät petoksia ja kiristivät ihmisiltä rahaa. Rahaa tuli helposti ja he tuhlasivat sen hienoihin autoihin ja leveään elämiseen. Kiinni jäätyään Joni sai viiden vuoden vankeustuomion, jota venyttivät vielä sähläilyt lomilla. Haluan olla hyvä isä Vapauduttuani vankilasta olin pitkän aikaa ihan sekaisin. Vankilassa ollessani olin alkanut käyttää kovia huumeita ja mielenterveyteni reistaili. Asuin sukulaiseni luona ja yritin vain rauhoitella elämääni enkä kyennyt hakemaan töitä. Myöhemmin Joni alkoi taas käyttää amfetamiinia ja yritti kerran vauhtipäissään ryöstää lähikaupan. Hän jäi kuitenkin verekseltään kiinni ryöstön yrityksestä ja sai taas yhdeksän kuukauden vankeustuomion. Ennen vankilaan joutumistaan hän tapasi nykyisen vaimonsa, joka alkoi pian odottaa hänelle lasta. Kärsittyään tuomionsa Joni totuttelee nyt siviilielämään vaimonsa ja pienen tyttärensä luona. Haluaisin näyttää kaikille, että yritän tehdä kaiken oikein. Perheeni on minulle todella tärkeä enkä aio enää koskaan joutua vankilaan. Tahdon olla aina tyttäreni luona. Joni haluaa olla tyttärelleen hyvä isä, koska hänen mielestään omien vanhempien rakkautta ei mikään voi korvata. Joni on itse elänyt lapsuutensa isoäitinsä luona, koska hänen vanhempansa eivät pystyneet hänestä huolehtimaan. Hänen äitinsä oli alkoholisti ja isä istui vankilassa lähes koko Jonin lapsuuden ajan. Raitis mies Jonin mielestä hänen ryhdistäytymisensä on pitkälti vaimon ansiota. En käytä enää mitään huumeita ja viinaakin otan vain vähän, koska humalassa saatan käyttäytyä arvaamattomasti. Joni on muutenkin pyrkinyt järjestämään asioitaan aiempaa paremmin. Hän käy vaimonsa kanssa parisuhdeterapiassa selvittelemässä asioitaan ja vankila-aikaan he osallistuivat perheleireille. Joni ei enää liiku porukoissa, joissa käytetään huumeita tai tehdään rikoksia. Hän on alkanut aktiivisesti etsiä töitä, vaikka pelkääkin taustansa säikyttävän monia työnantajia. Tehdyt rötökset kun näkyvät rikosrekisterissä useita vuosia. Nuhteetonta taustaa vaativiin työtehtäviin hänellä ei ole mahdollisuuksia. Monet työnantajat palkkaavat muihinkin hommiin mieluummin sellaisen, joka ei ole istunut vankilassa. Totta kai sellainen suututtaa, Joni toteaa. Kerron kuitenkin mieluummin itse menneisyydestäni, koska työnantaja saisi sen kuitenkin joskus selville. Tylyä kohtelua Ennakkoluuloihin Joni törmää päivittäin. Virastoissa asioidessa kohtelu on erittäin tylyä, vaikka itse käyttäytyisikin asiallisesti. Usein häneen suhtaudutaan kuin vähä-älyiseen, joka ei kykenisi itse hoitamaan asioitaan. Kun hän joutui hakemaan psyykenlääkkeitä, lääkäri kieltäytyi kirjoittamassa reseptiä entiselle vankilakundille, koska hän epäili Jonin myyvän pillerit eteenpäin. Hänen mielestään kohtelu vain huononee, jos erehtyy valittamaan huonosta käytöksestä. Myös tutustuminen uusiin ihmisiin saattaa vaikeutua, jos kertoo taustastaan. Monet eivät halua olla sen jälkeen kanssani missään tekemisissä. Minut jätetään joskus kutsumatta kotibileisiin, koska ihmiset pelkäävät minun varastavan tavaroita tai rikkovan paikkoja, Joni kertoo. Kai he ajattelevat, ettei ihminen vankilassa ainakaan paremmaksi muutu, ja että hän tekee rikoksia lopun ikänsä.ymmärrän hyvin, jos muilla on ennakkoluuloja: moni vanki ei siviilielämää kestä, vaan palaa entisiin kuvioihinsa. Siitä huolimatta jokaisella on kuitenkin myös mahdollisuus ryhdistäytyä. Yritän vain sopeutua siihen, että ihmisillä on kielteisiä asenteita entistä vankia kohtaan, koska eivät asiat kiukuttelemallakaan parane. Olen kuitenkin istunut monta vuotta vankilassa ja se oli monin verroin ikävämpää. Elina Rikkilä Haastateltavan nimi on muutettu. SOSIAALITURVA 3/

18 Vastapaino, Yliopistonkatu 60 A Tampere, tilaukset: (03) , toimitus: (03) , , fax (03) Anne Sankari & Jyrki Jyrkämä (toim.) LAPSUUDESTA VANHUUTEEN iän sosiologiaa Ensimmäinen suomenkielellä saatavissa oleva ikätutkimuksen perusesitys. 23,60, 324 s. Antti Särkelä VÄLITTÄMINEN AMMATTINA Näkökulmia sosiaaliseen auttamistyöhön. 22,20, 139 s. Antti Eskola & Leena Kurki (toim.) VAPAAEHTOISTYÖ AUTTAMISENA JA OPPIMISENA Uusia näkökulmia vapaaehtoistyöhön. 23,90, 215 s. Sosiaaliturvalliset Raija Julkunen SUUNNANMUUTOS 1990-luvun sosiaalipoliittinen reformi Suomessa 23,90, 326 s. valinnat Vastapainosta Anneli Anttonen & Jorma Sipilä SUOMALAISTA SOSIAALIPOLITIIKKAA Suomainen sosiaalipolitiikka historiallisessa ja vertailevassa kehyksessä. 23,60, 299 s. Markku Lehto SOSIAALIPOLITIIKKA EDISTYKSEN ASIALLA Edistysusko on voimissaan, mutta onko edistyksellä kahdet kasvot? Arja Jokinen & Eero Suoninen (toim.) AUTTAMISTYÖ KESKUSTELUNA Tutkimuksia sosiaali- ja terapiatyön arjesta. 24,20, 311 s. 22,90, 155 s.

19 KIRJALLISUUTTA Ajatuksia sosiaalisesta auttamistyöstä Antti Särkelä: Välittäminen ammattina. Näkökulmia sosiaaliseen auttamistyöhön.tampere, Vastapaino, s. Olen aina omaksunut paremmin ajatuksia kuin sanoja. Viime vuodet ovat tuoneet sosiaalialalle sanalinkoja, joiden suusta pursuaa puhetta. Skenaario, synergia, synteesi. Pelkkiä sanankuoria. Antti Särkelä ei kuulu tuohon joukkoon. Päinvastoin.Vain harvat suomalaisessa sosiaalityökeskustelussa kykenevät samanlaiseen ajatusilotulitukseen kuin Särkelä. Käsillä oleva kirja Välittäminen ammattina on tiiviisti kirjoitettu, sivumäärältään suppea kooste sosiaalisesta auttamistyöstä. Se on jatkoa hänen aikaisemmalle teokselleen Sosiaalityön asiakas subjektina ja eisubjektina. Uusi leilitys Uutukainen on vanhaa viiniä uudessa leilissä, mutta mikäpä auttamistyössä ei sitä olisi. Täysin originaalit auttamistyötä koskevat keksinnöt ovat äärimmäisen harvinaisia. Kysymys on pikemminkin siitä, miten uusi leilitys toteutetaan. Särkelä liikkuu hämmästyttävän laajalla alueella: filosofiasta yhteiskuntapolitiikkaan, psykologiasta sosiologiaan. Luin mielenkiinnolla teoksen, vaikka olenkin eräistä asioista vahvasti eri mieltä. Teoksen lähdeluettelo tuotti yllätyksen. Se nimittäin on varsin suppea sisältäen pelkästään suomenkielisiä lähteitä. Tämä tuo koomisella tavalla mieleen tutkielmaseminaarissa tavallisen kysymyksen: miten laaja gradun lähdeaineiston tulee olla ja paljonko sen pitää sisältää vieraskielisiä julkaisuja? Pätevät lähteet ovat tietenkin tarpeen, mutta niiden käyttö on ratkaiseva seikka, ei määrä. Särkelän esitys alkaa perinteiseen tapaan sosiaalisen auttamistyön kohteen määrittelyllä. Onko kohteena yksilö vai ympäristö? Vai yksilön ja ympäristön muodostama kokonaisuus? Tämän jälkeen osansa saavat niin asiakassuhde, haastattelu, tavoitteiden asettelu kuin vaikuttavuuskin. Esityksen yhtenä punaisena lankana kulkee toimintateoreettinen ajattelu: muutos on mahdollinen vain asiakkaan aktiivisen ja tavoitteellisen toiminnan kautta.tämä on ensimmäinen primaari seikka. Toinen punainen lanka on oikeudenmukaisuus. Olemme kaikki samassa veneessä, jossa yksien huikea menestys on yhteydessä toisten pahoinvointiin. Tätä yhteyttä pitää tasapainottaa, ja hyvinvointivaltio on paras keino toteuttaa se. Särkelä ei esitä suoria poliittisia kannanottoja, mutta rivien välistä niitä on kyllä luettavissa. Lukijalle ei jää epäselväksi, mitä tekijä ajattelee esimerkiksi liberalistisesta talouspolitiikasta. Kansalaisten mahdollisuudet turvallisiin elämänehtoihin on toinen primaari asia. Mihin jäi motivoiva haastattelu? Kirja ei ole arvioinnin kannalta helppo pala, siinä olisi kommentoitavaa vaikka millä mitalla. Pitäisin teoksen yhtenä vahvuutena asiakassuhteen ja haastattelun perusteellista käsittelyä. Työntekijän roolin esille nostaminen näissä yhteyksissä on tärkeää. Särkelän omalla työsaralla, päihdehuollossa, on menneinä vuosina keskitytty liian yksipuolisesti asiakkaiden ominaisuuksiin ja hoitomenetelmien toimivuuteen. Työntekijän toimintatavan ja asiakassuhteen merkitystä on tutkittu meillä sangen vähän. Ulkomaiset tutkimustulokset osoittavat selvästi, että hoitomenetelmät eivät toimi työntekijästä ja asiakassuhteesta riippumatta. Haastattelua koskevassa jaksossa hieman ihmettelin sitä, minkä takia Särkelä ei mainitse motivoivaa haastattelua, vaikka hän itse asiassa puhuu useassa kohdassa sen suulla. Motivoiva haastattelu on päihdehuollossa laajasti tunnettu ja tunnustettu menetelmä, mutta en pitäisi sitä esimerkiksi joidenkin freudilaisten ideoiden tapaan niin jokapäiväisenä ajattelutapana, että sen alkuperä voisi jäädä tunnistamatta. Särkelä kylläkin valittelee esipuheessa sitä, ettei hänen ollut mahdollista mainita lähteissä kaikkia vuosien varrella lukemiaan julkaisuja. Toiminnan teoriassa Särkelä tukeutuu selvästi sen leontjevilaiseen haaraan, vaikka ei sitä missään kohdin suoraan mainitsekaan. On varmaan niin, että suurin osa kirjan lukijoista ei tunne toimintapsykologian eri koulukuntia, eikä se teoriahistoriallisessa mielessä liene tarpeellistakaan. On kuitenkin aiheellista mainita, että leontjevilaisessa teoriassa on osoitettu olevan vakavia puutteita esimerkiksi tiedostamattomien toimintavalmiuksien tarkastelun suhteen. Särkelän lähteissä on eräs aihepiiriä käsittelevä artikkeli, mutta sen anti on jäänyt tältä osin käyttämättä. Miksi jalat vievät viinakauppaan? Entä minkä takia jalat vievät viinakauppaan? Päällisin puolin helppo kysymys, mutta Särkelä onnistuu hämmentämään sen niin perusteellisesti, ettei vastaus ole mitenkään selvä. Mikä itse asiassa ohjaa ihmisen toimintaa? Menneisyys, tulevaisuus vai molemmat? Särkelän vastauksessa ovat mukana molemmat, joskin tulevaisuudella on menneisyyttä suurempi SOSIAALITURVA 3/

20 paino.tämä on selvästi seurausta edellä mainitusta toimintateoreettisesta valinnasta. Korostaisin kyllä kokemani, lukemani ja tutkimani perusteella enemmän menneisyyden vaikutusta tottumushan on toinen luonto. Kokonaan toinen asia on se, missä määrin menneisyyden pöyhiminen on auttamistyössä järkevää. Tässä kohdin on luontevaa siirtyä kausaliteettiin eli syysuhteeseen, jota Särkelä niin ikään hämmentää omaan tyyliinsä. Perinteinen kausaaliajattelu saa kyytiä; kyse ei ole syysuhteesta vaan tendenssistä. Siitäkin huolimatta, että Särkelä kirjoittaa toisaalla käytännön esimerkkien yhteydessä menneisyyden kausaliteetin voimasta. Minä puolestani en ymmärrä, miksi kausaliteetti pitäisi korvata tendenssillä. Eikö kyseessä ole silmänkääntötemppu? Minua myös ihmetytti kirjassa esitetty karikatyyri kausaliteetista, ikään kuin jotkut pesunkestävät positivistit olettaisivat vaikutussuhteiden olevan täysin yksiselitteisiä. Eräät laadullisen tutkimuksen edustajat ovat menetelleet samaan tapaan: kyhätään olkiukko, jota on helppo sohia. Pertti Tötön kirja Pirullisen positivismin paluu (Vastapaino, 2000) käsittelee mielenkiintoisesti tätä problematiikkaa, mutta Särkelä ei ole käyttänyt sitä lähteenä. Totta on kuitenkin se, että yksillä jalat vievät helpommin viinakauppaan kuin toisilla. Ja jyrkän konfrontoivasti työskentelevien päihdehuollon työntekijöiden asiakkaat keskeyttävät herkemmin hoidon kuin vastakkainasettelua välttävien työntekijöiden asiakkaat. Näihin ilmiöihin on syynsä. Sisäistynyt valmius käyttää alkoholia ongelmanratkaisun työkaluna johtaa tiheään viinakaupassa käyntiin. Asiakkaiden kovistelu puolestaan johtaa monesti hoidon keskeyttämiseen. Kyseessä eivät ole yksiselitteiset lainalaisuudet vaan todennäköisyydet, joiden selvittäminen on empiirisen tutkimuksen tehtävä. Materiaali auttamistyön opetukseen Minusta nykyisen sosiaalityön tutkimuksen suurin puute on nimenomaan syysuhteen ja todennäköisyyden unohtaminen. Useissa viime vuosina lukemissani sosiaalityön tutkimuksissa sanotaankin suoraan, että päämääränä eivät ole yleistykset. Siitä näyttää tulleen lähes hokema. Mitä mieltä tuollaisessa tutkimuksessa on? Särkelän kirja on käyttökelpoinen auttamistyön opetuksessa, mutta en mieluusti näkisi sitä tenttikirjana. Olisi varmaankin teoksen hengen vastaista esimerkiksi kysyä: Mitkä ovat hyvän auttamissuhteen neljä peruselementtiä? Paremmin kirja toimisi pitkähkön auttamistyön kurssin runkomateriaalina. Tällaiset asiasisällöt edellyttävät intensiivistä työstämistä tullakseen kunnolla ymmärretyksi. Muistan aina erään opiskelijan ylimielisen ilmeen, kun luennolla kerroin asiakkaiden ylimielisen kohtelun vaarallisuudesta. Reflektoinnin tärkeyttä korostetaan nykyään joka käänteessä. Tästä huolimatta siitä muodostuu intohimo vain harvoille. Antti Särkelä on epäilemättä yksi heistä. Ehkäpä hän kirjoittaa seuraavan kirjansa reflektoinnin kehittymisen salaisuuksista? Pekka Saarnio Kirjoittaja on sosiaalityön lehtori Tampereen yliopiston sosiaalipolitiikan laitoksella. UUSIIN TEHTÄVIIN Hausjärvelle sosiaalityöntekijäksi kahdesta hakijasta kasvatustieteiden kandidaatti Salla- Marja Rauhala Lahdesta. Jokioisiin sosiaalityöntekijäksi 7 hakijasta sosiaalihuoltaja Kaarina Tikkinen ja vanhustyön johtajaksi 16 hakijasta YTM Janita Koivisto. Juvalle sosiaalityöntekijäksi 5 hakijasta YTM Eeva Immonen Juvalta. Keski-Suomen sosiaalialan osaamiskeskukseen suunnittelijaksi 24 hakijasta YTL Raili Haaki Jyväskylästä. Kuusankoskelle perheneuvolan sosiaalityöntekijäksi 3 hakijasta sosiaalityöntekijä Päivi Äärynen Valkealasta ja sosiaalityöntekijäksi 6 hakijasta sosiaalityöntekijä Lea Valtonen- Peipponen Mäntsälästä. Länsi-Suomen lääninhallituksen Turun yksikköön sosiaali- ja terveysosaston lääninsosiaalitarkastajaksi 16 hakijasta Marita Beijer Vaasan vastaavasta yksiköstä. Nastolaan sosiaalijohtajaksi 3 hakijasta VTM Sanna Virolainen Pornaisista. Nuorten ystävät ry:n toimintayksiköihin on nimetty seuraavia uusia työntekijöitä: Vammaistyön toimialajohtajaksi kasvatustieteiden maisteri Lauri Mikkonen toimipaikkanaan Toivola-koti Muhoksella, Ouluun Erityislastenkoti Väliportaan johtajaksi kasvatustieteen maisteri Sanni Niskala, ehkäisevän lastensuojelutyön toimialajohtajan Markku Suvannon uusi toimipaikka on Oulun projektitoimisto, Kintas-toiminnan esimieheksi vastaava ohjaaja Juha Kontulainen Oulun Raksilaan, Etelä-Pohjanmaan lastensuojelupalveluiden kehittämishankkeen projektipäälliköksi Harri Lintala Seinäjoelta, nuorten tukiasuntotoiminnan. Omakolo-projektin, asumisohjaajaksi Rovaniemelle sosionomi (AMK) Leila Leisto Rovaniemeltä. Saarijärvelle sosiaalityöntekijäksi 5 hakijasta YTM Irma Nurmela-Lintula Jyväskylästä. Siuntioon perusturvajohtajaksi 5 hakijasta VTM Saila Hietanen Rengosta. Seinäjoelle päihdetyönjohtajaksi 3 hakijasta YTM Minna Leppänen Seinäjoelta. Paltamoon sosiaalityöntekijä-lastenvalvojaksi 9 hakijasta sosiaaliohjaaja Leena Nissinen Kajaanista. Pieksämäelle sosiaalityöntekijäksi 9 hakijasta sosiaalityöntekijä Kielo Puranen Rautalammilta. Vehkalahdelle Sahakosken perhetukikeskuksen kasvattajahoitajaksi 23 hakijasta sosionomi (AMK) Heli Katjo Kotkasta. Oikaisu numeroon 1/ 02 Sosiaaliturvan numerossa 1/ 02 sivulla 21 käsiteltiin asiakasmaksujen muutoksia vuoden 2002 alusta. Muutoksissa kerrottiin, että terveydenhuollon asiakasmaksukaton ylittymisen jälkeen ovat maksukattoon sisältyvät palvelut maksuttomia asianomaisen kalenterivuoden loppuun. Tässä yhteydessä ei kuitenkaan mainittu, että lyhytaikaisesta laitoshoidosta peritään maksukaton täyttymisen jälkeenkin 12 euron suuruinen hoitopäivämaksu. Pitkäaikaisen laitoshoidon hoitopäivämaksu määräytyy maksukyvyn mukaan. 20 SOSIAALITURVA 3/2002