Kiasma showtime. Museot elossa

Transkriptio

1 Kiasma showtime Kiasman 15-vuotisen historian ajan museossa on toiminut myös teatteri. Kiasma-teatterin ohjelmisto keskittyy kotimaisiin ja kansainvälisiin vierailuesityksiin. Niitä on nähty Kiasman ensimmäisessä kerroksessa sijaitsevan teatteritilan lisäksi muualla Kiasmassa ja eri puolilla Helsinkiä. Paikat ovat vaihdelleet Eläinmuseosta Kaivopuiston tähtitornin kautta Myllypuron purettaviin kerrostaloihin. Kesän 2013 URB-esityksille etsittiin sopivaa paikkaa kaupungin siltojen alta ja parkkitaloista. Kiasma-teatteri on monesti vieraillut myös Kulttuurikeskus Stoassa ja kerran Kansallisteatterissa. Useat Kiasma-teatterin tuotannot ovat Kiasman ensi-illan jälkeen kiertäneet kotimaisia ja ulkomaisia teattereita, kulttuuritaloja ja festivaaleja. Kiasma-teatterin ohjelmisto on profiloitunut elävään nykytaiteeseen. Oleellinen osa ohjelmaa ovat videotaide ja elokuvanäytökset. Usein Kiasma-teatterin esitykset nivoutuvat näyttelyohjelmistoon: esimerkiksi ARS-näyttelyt ovat koonneet koko talon yhteisen aiheen äärelle. Kiasma Hits - näyttelyn suunnittelussa esitystaide on ollut alusta asti mukana. Museot elossa Nykytaiteen museot ympäri maailman ovat tuoneet esittävät taiteet viime aikoina näkyvästi ohjelmistoonsa. Esimerkiksi Lontoossa Tate Modernin The Tanks -tila lanseerattiin 15 viikkoa kestäneellä Art in Action -festivaalilla heinäkuussa 2012, The Whitneyssä New Yorkissa yksi kokonainen kerros on omistettu esittävälle taiteelle ja MoMAsta löytyy media- ja performanssitaiteen osasto. Myös Centre Pompidou Pariisissa ja Metzissä, Serrelvas Portossa, Kumu Tallinnassa ja Mori Tokiossa jatkavat esitystaiteen ohjelmiaan. Äskettäin British Museum avasi keskustelun siitä, että sen historiallista Reading Roomia alettaisiin käyttää esitystilana. 1 Uudenlainen kiinnostus esitystaidetta kohtaan on virinnyt myös Suomessa. Helsinkiin on perustettu Esitystaiteen keskus ja esitystaidetta nähdään kansainvälisillä taidefestivaaleilla ympäri Suomea. Institutionalisoitumista on tapahtunut alan koulutuksen ja tutkimuksen myötä. Esimerkiksi Taideyliopistossa on esitystaiteen ja -teorian koulutusohjelma, joka toimii nykytaiteen perinteessä ja viitekehyksessä, sekä Tila- ja aikataiteet, joissa myös performanssi on mukana. Esittävien taiteiden teoreettisia opintoja voi tehdä Tampereen ja Helsingin yliopistojen lisäksi myös Taideyliopiston jatkotutkintokoulutuksessa. Kiasma on pyrkinyt toimimaan omalta osaltaan esitystaiteen kenttää tukevana, yhdistävänä ja kehittävänä tahona yleisön ja taiteilijoiden välissä. Viime aikoina Kiasmassa sisältöyhteistyö näyttely- ja kokoelmaosaston, teatterin ja yleisötyön kanssa on tiivistynyt. Tämä johtuu suurelta osin nykytaiteen uusista, risteävistä muodoista. Tällainen taide on vuorovaikutteista, kokemuksellista, työryhmälähtöistä ja prosessilähtöistä. Se 1 RoseLee Goldberg: The Performance Era is Now,The Art Newspaper, Issue 240, November 2012.

2 on ideoihin ja konsepteihin nojaavaa, hetkellistä, verkossa tapahtuvaa ja/tai tapahtumallista. Nämä ovat nyky- ja esitystaiteen historiasta sinänsä tuttuja elementtejä, mutta nyt uudella tavalla muotoutuneita. Rajanylityksiä eri taidemuotojen välillä tapahtuu runsaasti: samaan aikaan, kun moni kuvataiteilija hakee yhteisöllisiä ja performatiivisia muotoja, on moni esitystaiteilija alkanut kiinnostua installaatioista, jolloin perinteinen esiintyjän rooli on muuttunut. Esimerkiksi Rabih Mrouén ja Linah Sanehin 33 kierrosta ja jokunen sekunti - esityksessä esiintyjinä toimivat Facebook, puhelinvastaaja ja televisio. Esittävien taiteiden käsiteviidakossa Käsiteviidakko nykyesitysten kohdalla on aikamoinen. Käsitteistä näkee jatkuvasti erilaisia tulkintoja, ja ne vaihtelevat maittain ja traditioittain. Yleistäen voi sanoa että performanssitaide liitetään ennen muuta kuvataiteen traditioon, kun taas esitystaide, nykytanssi ja -teatteri juontavat pikemminkin näyttämötaiteen perinnöstä. Nykytanssin voi aina nähdä perustuvan koreografiaan, vaikkei tanssia sinänsä esityksessä olisi nimeksikään. Nykyteatterilla käsitetään ennen muuta draaman jälkeistä teatteria eli sellaista mikä ei pohjaudu perinteiseen kertomukseen. Esitystaide on näistä tuorein termi, jota käytetään yhä enenemissä määrin nykyesityksistä; contemporary performance lienee lähin englanninnos. Esitystaiteen, performanssin ja nykyteatterin ja -tanssin määritelmien rajat kuitenkin häilyvät, ja ne lainaavat jatkuvasti toinen toisiltaan. Kun puhutaan kokonaistaideteoksista, puhutaan usein monitaiteellisesta kokonaisuudesta, jossa on usein myös esityksellisiä osuuksia mukana. Joskus taiteen ja elämän välillä ei enää ole eroa. Taiteilija on kuin elävä taideteos, kävelevä performanssi, josta yhtenä hyvänä esimerkkinä on performanssitaiteen ikoninen kaksikko Gilbert ja George. Myös saksalainen Joseph Beuys väitti, ettei taidetta ja elämää pysty erottamaan toisistaan, ja että jokainen on taiteilija. Beuysin mukaan taiteen uudistuminen johtaa aina yhteiskuntamuutokseen. 2 Myös ja 60-luvulla toimineiden vallankumouksellisten situationistien kohdalla on vaikea sanoa, missä taiteen ja muun elämän raja kulki. Radikaalit teot taiteen eteen ovat osa elämää ja muuttuvat poliittisiksi teoksi. Keskeisenä kysymyksenä lienee lopulta, millä tavalla taide voi tehdä hyvän elämän. Samoihin kysymyksiin palaavat myös monet Kiasma Hits -taiteilijat, mm. esityksistä vastaavat Tuija Kokkonen ja Sanna Kekäläinen. Historian lehdiltä Esitykset ovat tulleet vahvasti osaksi nykytaidetta performanssin myötä ja 70-luvuilla, mutta performanssin juuret ovat toki paljon syvemmällä. Ne voidaan nähdä jo 1700-luvun elävissä tauluissa ja 1910-luvun futuristien aistielämyksiin perustuvassa synteettisestä teatterissa. Moderni tanssi otti ensimmäisiä askeliaan emansipoituvien naisten mm. Isadora Duncanin voimin 1800-luvun lopussa. Klassisesta baletista ja korseteista eroon halunnut Duncan 2 Anne Rorimer: New Art in the 60 s and 70s, Redefining Reality, Thames & Hudson Ltd, London, painettu Singaporessa / C.S. Graphics 2001, 28.

3 löysi vapaammasta tanssimuodosta dionysoslaisen spontaanin sielun ekstaasin. Esitykset olivat performatiivisia, ruumiin vapautta ja luonnollista liikettä korostavia, eikä ruumiin muodolla ollut minkäänlaista merkitystä. 3 Vuosisadan puolivälistä lähtien elävä taide uusiutui monella rintamalla. Merce Cunningham toi sattuman ja arpapelin osaksi tanssiesitystä. Hän teki kiinteää yhteistyötä myös monien kuvataiteilijoiden, kuten Robert Rauschenbergin, Andy Warholin, Jasper Johnsin ja Frank Stellan kanssa luvulla pohjoisamerikkalaiset postmodernit koreografit halusivat kyseenalaistaa tanssin käsitteen ja keskittyivät ennen kaikkea ajan, ruumiin ja tilan käytön tutkimiseen, tanssin virtuoosimaisuuden tai tanssitekniikoiden sijaan. Judson Dance Theater oli New Yorkin keskeinen kokeilujen foorumi, jossa kokoontuivat eri alojen taiteilijat. Esityksiä tehtiin teatteritilan lisäksi taidegallerioissa, kaduilla ja puistoissa. Samanhenkinen monitaiteellinen lähtökohta oli luvun tapahtumallisuutta korostavissa happeningeissa, joissa yleisön rooli kokijana ja taiteen rooli arjen nyrjäyttäjänä tulivat keskeiseksi kysymykseksi. Happeningin perinne jatkuu nykyisin paitsi nykytaiteessa myös taiteen ulkopuolelle asettuvassa kaupunkiaktivismissa luvun performanssitaiteessa (body art) huomio siirtyi jälleen ruumiiseen, sen poliittisuuteen sekä eräissä tapauksissa sen sietokyvyn rajoihin. 4 Esittävät taiteet osana nykytaiteen historiaa tulevat esiin myös Kiasma Hits-näyttelyn ja 70-luvun videoperformansseissa. Vito Acconci, Bruce Nauman ja John Baldessari ovat omassa työssään liukuneet monin tavoin elävän esityksen ja kuvataiteen muiden muotojen välillä. Nauman käytti usein omaa ja muiden ruumista teostensa materiaalina. Häntä kiinnosti kuvanveistäjänä myös ruumiin suhde tilaan, jonka kautta osa performansseista konkreettisesti sai alkunsa. Esimerkiksi Walking in an Exaggerated Manner Around the Perimeter of Square - performanssissa (1968) hän kävelee lattiaan teipatun neliön ääriviivoja pitkin liiotelluin elein. Naumanille oli tyypillistä leikkiä ikävystymisen ja toiston käsitteellä. Monissa videoissa hän toisti samaa liikettä loputtomiin niin, että päätyi väsymistilaan. Nauman halusi myös kritisoida aikansa mediaa; toiveena hänellä oli saada tunti tai puoli lähetysaikaa, jotta olisi voinut esittää kyllästyttävän tylsää materiaalia. John Baldessari otti humoristisilla ja performatiivisilla videoilla pesäeroa vakavina pidettyihin käsitetaiteilijoihin ja leikki ajalle tyypillisillä taidekäsityksillä. Kiasma Hits -näyttelyn teoksessa opetetaan kasville aakkosia (Teaching a Plant The Alphabet, 1972). Alun perin runoilijana toiminut Vito Acconci oli puolestaan kiinnostunut ruumiista vaihtoehtoisena paperina, eli 3 Anne Makkonen: Länsimaisen taidetanssin historiaa, Teatterikorkeakoulun opetusmateriaalia (painamaton), Anne Makkonen: Länsimaisen taidetanssin historiaa, Teatterikorkeakoulun opetusmateriaalia (painamaton), 141. Hans-Thies Lehmann: Draaman jälkeinen teatteri, Teatterikorkeakoulu, Otavan kirjapaino Oy, Keuruu, 2009, Helenä Erkkilä: Ruumiinkuvia! Suomalainen performanssi- ja kehotaide ja 1990-luvulla psykoanalyysin valossa, Kuvataiteen keskusarkisto, Vammalan kirjapaino Oy, Vammala, 2008.

4 maaperänä tai välineenä taiteelleen. Useissa performansseissa hän tutki ns. voimakenttiä ihmisten välillä. Häntä kiinnosti rakentaa erilaisia tilanteita tai tiloja, joihin katsoja voi astua mukaan. Kiasma Hits -näyttelyn yhteydessä esitetään Acconcilta Open Book -video ja hän vierailee Kiasmassa marraskuussa 2013 yhdessä Vladislav Delayn (Sasu Ripatin) kanssa, tarkoituksena toteuttaa äänitaideperformanssi Kiasman aulaan. 5 Kiasma Hits esittää Kiasma-teatterissa nähdään Kiasma Hits -näyttelyn ohjelmistossa kaksi naista, Sanna Kekäläinen ja Tuija Kokkonen, jotka molemmat ovat esiintyneet Kiasmassa sen alkuajoista lähtien, ja joita voi kuvainnollisesti pitää teatterin kokoelmataiteilijoina. Naiset ovat keskenään hyvin erilaisia, mutta molemmat keskeisiä kotimaisen esitystaiteen hahmoja, jotka ovat tunnettuja tinkimättömästä tavastaan tehdä taidetta. Sanna Kekäläinen on koreografi, joka mieltää liikkeen tasaveroiseksi kommunikaatiomuodoksi muiden joukossa. Hänet liitetään käsitetaiteilijoiden kaartiin ja hänen teoksensa ovat selkeästi teemallisia. Yksi vahva teema hänen teoksissaan on ollut gender-kysymys, ja Kekäläisen voikin nähdä osana feministisen taiteen jatkumoa. Uudessa teoksessaan Queer Elegioita Kekäläinen palaa sukupuoli- ja identiteettikysymysten äärelle. Ruumiillisuus on aina ollut vahvasti Kekäläisen esityksissä läsnä. Alastomuus ei Kekäläisen esityksissä ole kuitenkaan näyttäytynyt seksuaalisena tai eroottisena, vaan pikemminkin veistoksellisena. Kekäläinen painottaa esittelytekstissään taistelevansa yhteisten ja jaettavien mahdollisuuksien löytämisessä erottelun ja eristämisen sijaan. Erityisen huolissaan hän on mustavalkoisesta kahtia jaottelusta: miten maailma on jaettu pohjoiseen ja etelään, ihmiset A- ja B-luokan kansalaisiin. Kiasma Hits -näyttelyssä on muutamia teoksia, joissa voi nähdä yhtymäkohtia Kekäläiseen. Tanssivaa ja soittavaa alastomuutta on Peter Landin videoteoksessa The Cellist (1998). Feministisen taiteen uutta aaltoa edustaa Iiu Susiraja, jolta näyttelyssä nähdään videoperformansseja. Myös Acconcilla ja Kekäläisellä on yhtymäkohta. Siinä missä Acconci kokee ruumiinsa runoilijan paperina, on Kekäläinen kehittänyt metodin kirjoittaa tanssilla ja tanssissa, ja toisaalta myös tuonut kirjoitetun ja puhutun sanan osaksi nykytanssia. On mielenkiintoista nähdä, minkälaista resonanssia Acconcin ja Kekäläisen teosten välille syntyy. Sanna Kekäläinen tekee merkityksillä ladattuja käsitteellisiä koreografioita, joissa katsojalle on osoitettu selkeä paikka katsomossa, kun taas Tuija Kokkonen tarjoaa katsojalle kanssakokijan roolin. Viimeisimmät hänen teoksensa ovat olleet paikkasidonnaisia, joissa esiintyjät (joihin on laskettu mukaan paikalla olleet eläimet ja muu elävä luonto) ja katsojat ovat jakaneet yhteisen 5 RoseLee Goldberg: Performance Act. From Futurism to the Present, Thames & Hudson Ltd, London, painettu Singaporessa / C.S. Graphics, 2006,

5 maailman. Kokkonen pitää perinteisen esiintyjän roolin kyseenalaistamista poliittisena toimintana ja puhuu esiintyjän heikon toiminnan puolesta: Heikolla toiminnalla tarkoitan ihmisesiintyjää, joka aktiivisesti valitsee itsensä heikentämisen, voiman ja vallan käyttämättä jättämisen, jopa toimimatta jättämisen. Niiden sijaan esiintyjä keskittyy esimerkiksi katsojien suuntaamisen muualle kuin itseensä ja auttaa havaitsemaan esitykseen rakennettuja tai valittuja aistikenttiä. 6 Erityisen tärkeäksi Kokkoselle on kasvanut ei-inhimillisen kanssa esiintyminen; hän haluaa kyseenalaistaa ihmiskeskeisen maailman, jossa ihminen on nostanut itsensä luomakunnan huipulle. Keskiössä on kysymys siitä, millä tavoin elämän on mahdollista tulla mielekkäämmäksi. Syksyllä 2013 pääsee Kiasma-teatterissa kokemaan koiran ja kasvien kanssa jaetun maailman. Hieman Joseph Beuysin performanssin Kuinka selittää kuvia kuolleelle jänikselle (1965) jalanjäljissä on mahdollista tulla viettämään lauantai-iltapäivän lukuhetkeä Kokkosen, koirien ja kasvien kanssa. Kommunikaatio, ja esitystaide hakee jälleen uusia muotoja. Jonna Strandberg 6 Tuija Kokkonen: Esityksen mahdollinen luonto teoksessa Nykyteatterikirja, 2000-luvun alun uusi skene, toim. Annukka Ruuskanen, Like Kustannus Oy, Otavan Kirjapaino Oy, Keuruu, 2011, 262.