Helsingin ortodoksisen seurakunnan jäsenlehti Irtonumero 4 07/13

Transkriptio

1 Helsingin ortodoksisen seurakunnan jäsenlehti Irtonumero 4 07/13

2 Sisällys 3 Toimittajalta 4 Kirkkoherralta 5 Ajankohtaista 6 metropoliitta ambrosius 25 vuotta piispana 10 apu tuo toivoa moldovan naisille 12 esipaimenelta Pohjolan asia on meidän 13 Nu är det jul igen 14 СТРАНИЦЫ НА РУССКОМ ЯЗЫКЕ 16 kreetan-matkalla opittua 18 ihmisenä ajassa Kosketus 20 KULTTUURI 24 ISÄ SERAFIMIN MIETTEITÄ Terveisiä 2200-luvulle 25 LAPSET JA NUORET 27 MODERNIN KILVOITTELIJAn PÄIVÄKIRJA Ihminen riippuvuuksien pyörteissä 29 KALENTERI 34 MINNE MENNÄ 36 diakonia tiedottaa 37 tikkurilan tiistaiseura luostarimatkalla virossa 38 perheuutisia 39 meikäläisiä Markus Bergman Seurakunnan osoitteet ja puhelinnumerot sähköpostiosoitteet ovat muotoa etunimi.sukunimi@ort.fi asiakaspalvelu Liisankatu 29, Helsinki Avoinna ma pe 9 14 puh , faksi asiakaspalvelu.helsinki@ort.fi Kirkkoherra Markku Salminen, puh Kirkkoherran sihteeri Anne Lehto, puh Päivystävä pappi puh. (09) , arkisin 9 14 paivystaja.helsinki@ort.fi TALOUSPÄÄLLIKKÖ Peter Kuronen, puh Kiinteistöpäällikkö Leena Mätäsniemi, puh Isännöitsijä Eero Röynä, puh Tiedottaja Vlada Wahlstén, puh Taloustoimisto puh , , faksi kasvatustoimi Unioninkatu 39 A 1, Helsinki kasvatustoimi.helsinki@ort.fi Leirikeskus Kaunisniemi Kaunisniementie 18, Läyliäinen puh Diakoniatyö Unioninkatu 39 (sisäpiha) puh /diakonia.helsinki@ort.fi Auttava puhelin Puhelinpäivystys ti, pe, la klo puh. (09) Seurakuntakirjasto Liisankatu 29 A, 2. krs, puh Avoinna ma - ti klo 10 15, ke - to klo Seurakuntasali Unioninkatu 39 (sisäpiha), puh Hautausmaa Lapinlahdentie 2, Helsinki vahtimestari puh Ortodoksiviesti Liisankatu 29 A 2, Helsinki puh ortodoksiviesti@ort.fi

3 TOIMITTAJALTA Ortodoksi 07/13 viesti Uudenmaan ortodoksilehti Lehti ilmestyy 8 kertaa vuodessa. Perustettu: 1950 Julkaisija: Helsingin ortodoksinen seurakunta Paastoa ja pikkujouluja Vastaava toimittaja: Tiina Makkonen Toimitus: Liisankatu 29 A 2, Helsinki puh Sähköposti: ortodoksiviesti@ort.fi Lehden ulkoasu: Leena Toivola Lehden taitto: Tiina Makkonen Viestintätoimikunta: Marja Istala-Kumpunen, Heikki Huttunen, Saila Keskiaho, Tertti Lappalainen, Urpo Uotila, Markku Salminen, Vlada Wahlstén ja Tiina Makkonen Tilaushinta: 32 e / vuosi. Lehti on seurakunnan jäsenille ilmainen. Tilaukset ja osoitteenmuutokset: (seurakuntalaisten ei tarvitse ilmoittaa osoitteenmuutoksia): p Painopaikka: Kirjapaino PunaMusta Tampere Oy Tilaamatta lähetettyjä kuvia ja kirjoituksia ei säilytetä eikä palauteta. Seuraava lehti ilmestyy Lehteen tulevan aineiston on oltava toimituksessa viimeistään ISSN Kannen kuva: TIINA MAKKONEN Elämme joulupaastoon laskeutumisen aikaa. Samaan aikaan käsillä on pikkujoulujen kuumin sesonki. Työporukan yhteisestä juhlasta ei tee mieli jäädä pois, mutta toisaalta kirkko opettaa elämään paastoviikot mahdollisimman pienellä liekillä. Kinkkua ja koktaileja on tarjolla poikkeuksellisen paljon samaan aikaan, kun kaikenlaisesta herkuttelusta pitäisi pääsääntöisesti kieltäytyä. Isä Esipaimen muistuttaa juhlahaastattelussaan, että teot ovat paastotessakin tärkeitä. Heruttelusta pidättäytyminen kuuluu oikeasti asiaan. Mutta se ei tarkoita sitä, että työpaikan vuoden iloisimmat juhlat pitäisi jättää kokonaan väliin. Pikkujouluaterialla ei tarvitse pahoittaa emännän mieltä, vaan voi syödä ja juoda pöydän antimia - kohtuudella. Ruokapaaston ohjeiden noudattamiseen voi palata seuraavana päivänä, kun juhlat ovat ohi. Pikkujouluasia on jostain syystä pyörinyt tänä vuonna mielessäni tavallista enemmän. (Ehkä siksi, että minua on harvoin pyydetty pikkujouluihin, mutta tänä vuonna olen kutsun saanut.) Työni puolesta minulla on etuoikeutettu asema. Jos jokin asia askarruttaa, aina on lähellä pappi, jolta voi kysyä. Pikkujouluista kysyin kirkkoherraltamme. Halusin tietää, kuinka paljon ihmiset pähkäilevät etukäteen sitä, miten pikkujouluihin pitäisi suhtautua. Isä Markkua kysymys hymyilytti. Hän kertoi, että ennen pikkujouluja ihmisillä on harvoin mitään kysyttävää. Sen sijaan juhlien jälkeen monellakin on tarvetta päästä rippi-isän juttusille. Railakkaalla juhlatuulella tulee helposti tehtyä sellaista, mitä saa jälkeenpäin katua. Isä Markun ohje onkin erittäin käyttökelpoinen jokaiselle pikkujouluilijalle: On hyvä tunnistaa se, milloin juhlat ovat siinä vaiheessa, että on viisainta ryhtyä miettimään sitä, miten saisi sujuvimmin kyydin kotiin. Hyvää loppusyksyä ja antoisaa valonjuhlaan valmistautumista! Tiina Makkonen 3

4 kirkkoherralta/ ОТ НАСТОЯТЕЛЯ Läsnäolon merkityksestä Lukiessamme Raamattua tai pyhistä kirjoitettuja tekstejä on yksi seikka huomion arvoinen: kohtaamisiin liittyvä intensiivisyys. Vapahtaja teki lähtemättömän vaikutuksen pysähtyessään jonkun kohdalle. Samoin kirkon pyhiksi tunnistamat henkilöt ovat puhutelleet aikalaisiaan olemalla totaalisen läsnä tapaamisessa. Eikä ilmiö on tuntematon meidänkään aikana. Maallisen sanonnan mukaan menneisyydelle emme voi mitään, tulevaisuudesta emme tiedä, joten eläkäämme tässä hetkessä. Kristittyinä meidän velvollisuutemme on tiedostaa, että kussakin hetkessä me rakennamme pelastustamme tai tuomiotamme. Todellinen vuorovaikutus niin Jumalan kuin toistemmekin kanssa edellyttää myös kuulemista. On välttämätöntä, että rukouksissamme anomme ja pyydämme. Mutta jos emme muista kuunnella vastauksia, niin emme myöskään edisty kilvoittelussa. Kysymys ei siis ole siitä, miten Jumala järjestää tahtomani asian, vaan siitä miten Jumala johtaa meitä pelastukseen. Kristuksen syntymäjuhlaan valmistava joulupaasto on kutsu meille tarkastella omaa elämäämme: ei lähimmäistemme. Markkinavetoisen jouluun valmistautumisen sijaan voimme käydä kirkossa, rukoilla, lukea hengellistä kirjallisuutta, vierailla sukulaisen tai tuttavan luona, soittaa puhelun tms. Kaikki muutokset, myös hengellisessä elämässä alkavat siitä, että tunnistamme, miten itse voimme toimia toisin - muistaen, että on syytä aloittaa pienistä asioista, koska niillä on merkitystä. Siunauksellista joulupaastoa toivottaen, Markku Salminen Seurakuntien yhteistyötä Koko kirkon tasolla on rohkaistu seurakuntien väliseen yhteistyöhön osaamisen ja resurssien mielekkäässä käyttämisessä. Helsingin seurakunta on valmis lehtiyhteistyöhön hiippakunnan muiden seurakuntien kanssa. Tämä hyödyttäisi kaikkia osapuolia. Saisimme laadukkaan sisällöltään monipuolisen lehden, joka antaisi perspektiiviä kirkon yhteiseen tehtävään. Pienemmät kieliryhmät saisivat erityisesti entistä laajemmalle leviävää tietoa. Сотрудничество приходов Сотрудничество между приходами и разумное использование ресурсов является приоритетным направлением в нашей Церкви. Хельсинкский приход готов участвовать в издательстве епархиального журнала совместно с другими приходами. Это принесет пользу всем участвующим сторонам. Мы могли бы получить качественный журнал с богатым наполнением, который соответствовал бы в перспективе совершению общего труда в Церкви. Малые языковые группы получили бы более широкую и качественную информацию. Työhyvinvointia tutkittu Koko kirkossamme tehtiin tänä vuonna työhyvinvointikartoitus. Muutosta on verrattu edelliseen tutkimukseen, joka tehtiin vuonna Helsingin hiippakunnan tuloksissa seurakuntamme painoarvo on suuri, koska meillä työntekijöitä on paljon. Tutkimuksen mukaan työhyvinvointiin liittyvät asiat ovat kauttaaltaan parantuneet. Erityisen selvä parannus on tapahtunut esimiestyössä. Toimikaamme siten, että tämä Isä Kalve myönteinen kehitys jatkuu. Анализ обстановки на рабочих местах В церкви проведено исследование общей обстановки на рабочих местах. Результаты были сопоставлены с данными полученными в 2008 году. Влияние нашего прихода на результат всей Хельсинкской епархии довольно значительный, так как у нас наибольшее количество Isä работников. По результатам исследования в показателях составляющих оценку обстановка на рабочих местах есть улучшение. Наиболее заметные улучшения произошли в секторе руководства сотрудниками прихода. Будем продолжать работать, чтобы позитивная тенденция сохранилась. Markku Salminen Маркку Салминен Перевод Алекси Савельев 4

5 ajankohtaista Lohja sai uuden alttari-ikonin Lohjalla vietettiin 45-vuotispraasniekkaa Karjalan valistajien päivänä Liturgian yhteydessä pyhitettiin käyttöön uusi alttarin pääikoni, Jumalansynnyttäjän ennusmerkki. Reliefin eli kohokuvaikonin on veistänyt ja maalannut arkkitehti Sakari Siitonen. Isä Petrille kultaristi Tapiolan Pyhän Herman Alaskalaisen kirkon 15-vuotisjuhlan liturgiassa Helsingin metropoliitta Ambrosius myönsi Petri Hakoselle kultaristin kanto-oikeuden. Piispallisen siunauskirjan saivat kanttori Stiina Hakonen (kuvassa oik.) ja vapaaehtoistyöntekijä Maija-Liisa Nuutinen (kuvassa vas.) Lukijaksi vihittiin Ivan Markolainen. Kultaristi myönnetään osoituksena pitkästä ja ansiokkaasta työstä kirkon hyväksi. Isä Petri Hakonen on palvellut 25 vuoden ajan kirkkoa pappina ja kanttorina. Hänen puolisonsa Stiina Hakonen on yhtä pitkään toiminut kirkossamme kanttorina ja tehnyt työtä lasten ja nuorten parissa. Uspenskin kuuluvuus kohentunut Talven sinisiä hetkiä Valamossa Uspenskin katedraaliin on saatu toimiva induktiosilmukka kuulokojeen käyttäjiä varten. Induktiosilmukka toimii, kun kuulokojeen käyttäjä säätää kojeensa T-asentoon. Silloin hän kuulee papin opetuspuheen, diakonin rukoukset ja kuoron veisut; kirkkosalin muut hälyäänet jäävät pois. Toimivan induktiosilmukan puute nousi esille viime vuonna esteettömyystyöryhmän tekemästä raportista. Valamo-päivät klo 10-18(14) Helsingin Tuohuksessa Joulunajan terveisiä Valamon luostarista; jouluisia tuotteita ja kirjatarjouksia sekä valamolaisia joululeivonnaisia, leipää ja hapankaalia. Lämpimästi tervetuloa! Valamon myymälä TUOHUS Liisankatu Helsinki Puh Joulu Valamossa Etsitkö vaihtoehtoa omalle ja läheistesi joulunvietolle? Joulun täysihoitopaketit Valamon luostarissa Heinävedellä majoitusmuodon mukaan: /hlö/3 vrk Puh

6 Neljännesvuosisata piispana Helsingin hiippakunnan piispan, metropoliitta Ambrosiuksen piispaksi vihkimisestä tulee kuluneeksi 25 vuotta. Tapahtumaa vietetään sunnuntaina klo 10 alkavalla liturgialla Uspenskin katedraalissa. Esipaimen toivoo, että merkkipäivään liittyvät muistamiset ja lahjoitukset osoitetaan Suomen ortodoksisen kulttuurikeskuksen säätiön tilille FI (viite: Kirkonkello). Kertyneillä varoilla hankitaan pieniä kirkonkelloja kulttuurikeskus Sofian kappeliin. Metropoliitta Ambrosiuksen piispallinen ura alkoi 43-vuotiaana vuonna 1988, jolloin hänet valittiin Suomen ortodoksisen kirkon apulaispiispaksi. Vuonna 1996 hän siirtyi Oulun hiippakunnan metropoliitaksi ja vuonna 2002 samaan tehtävään Helsingin hiippakunnassa. Metropoliitta Ambrosius on aktiivinen yhteiskunnallinen vaikuttaja. Hänellä on paljon luottamustehtäviä ekumeenisissa yhteyksissä, mutta myös kirkollisen maailman ulkopuolella. Hän on kirjoittanut useita kirjoja, ja hänet on vihitty Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan kunniatohtoriksi. TEKSTI JA KUVA TIINA MAKKONEN 6

7 Isä Esipaimen, olette ollut piispana 25 vuotta. Teillä on vahva kokemus siitä, mitä piispan työ on. Miten paljon se on sitä, mitä aloittaessanne ajattelitte sen olevan? Pääsääntöisesti piispana oleminen on sitä, mitä ajattelinkin. Mutta kyllähän 25 vuotta kypsyttää meitä itse kutakin. Tällä elämänkokemuksella on vähemmän valmiita vastauksia ja paremmin ymmärtää elämää ja elämän monimuotoisuutta - ja rajallisuuttakin. 25 vuotta sitten oli paljon helpommin valmis toisinaan turhan mustavalkoisestikin esittämään, miten asiat pitäisi järjestää. Tässä mielessä on tietysti elämän myötä tullut nöyryyttä. Toivottavasti hengellinen elämä ja ymmärrys iän myötä vähitellen kasvaa. Hiippakunnan jäsenmäärä on koko ajan kasvanut. Sitä voitaneen pitää merkkinä tehtävässä onnistumisesta? Piispan ja papin työn onnistumiselle on muita kriteereitä kuin jäsenmäärän kasvu. Tärkeintä on että hiippakunta ja seurakunnat voivat hyvin. Katolisessa perinteessä oli jo vanhan kirkon aikaan sellainen sanonta, että piispa on Servus servorum Dei eli Jumalan palvelijoitten palvelija. Toivottavasti se pysyy aina mielessä - vielä 25 vuoden jälkeenkin. Mikä piispan työssä on haastavinta? Niin kuin yleensäkin esimiesten kohdalla, kaikkein hankalimpia tilanteita ovat ne, kun joutuu tekemään henkilöstöasioissa kipeitä päätöksiä, jopa jonkun työntekijän erottamisesta. Nämä ovat tietysti henkisesti aina hyvin raskaita, mutta joskus niitäkin on pakko tehdä. Kiinnostaa varmasti tietää myös, mikä on piispuudessa parasta. Koen olevani kirkon työntekijänä etuoikeutettu sen vuoksi, että saan olla työkseni hengellisten asioitten kanssa tekemisissä, miettiä elämän perusasioita. Monet ihmiset joutuvat elämän peruskysymyksiä pohtimaan vapaa-ajallaan tai lomallaan tai jos ei silloinkaan, niin sitten, kun elämässä on jotain kriisejä, jolloin on pakko etsiä mieltä elämään. Koska me piispat ja papit olemme tässä mielessä etuoikeutettuja, niin tietysti meillä pitäisi olla ihmisille enemmän sanottavaakin. Pitäisi ymmärtää ihmisiä paremmin ja kannustaa ihmisiä eteenpäin, välittää Kristuksen rakkautta. Eikö tällaisten asioitten pohtiminen työkseen tunnu välillä myös raskaalta? Minusta on hyvin raskasta, jos suostuu keskellä viikkoa olemaan hallintovirkamies ja yrittää johtaa hiippakuntaa kuin jotain muuta organisaatiota johdetaan. Jaksamisessa olennaista on se, miten suhtautuu työhönsä. Tietysti piispuus on kutsumustyö, niin kuin jokainen työ parhaimmillaan on. Eivät kirkon työntekijät ole missään eri asemassa kutsumuksen suhteen kuin muut. Pankkivirkailijalla tai keittäjällä on yhtä arvokas kutsumus kuin niillä, jotka tekevät työtä kirkossa. Kutsumus on vain erilainen. Ja ihmisillä on erilaisia armolahjoja. Itselleni jaksamisessa erittäin keskeisellä sijalla on kaksi asiaa. Ensinnäkin se, että joka päivä luen kirjoja ja artikkeleita ja sitä kautta mietin ja analysoin asioita. Lisäksi useana päivänä pitkin viikkoa on jotain kirjoittamista: puheita, esitelmiä tai alustuksia. Mutta kaikkein parasta on se, kun menee sunnuntaiaamuna kirkkoon toimittamaan piispallista jumalanpalvelusta. Siinä on niin paljon kauneutta ja pyhyyttä, että välillä unohtaa, onko taivaassa vai maan päällä. Ja kyllähän se sitten kantaa 7

8 { } Kun ihmisellä on aborttiin tai homoseksuaalisuuteen tai johonkin muuhun liittyviä ongelmia, niitä pitäisi käsitellä sielunhoidossa, pastoraalisessa tilanteessa. Eivät ne paljon mene eteenpäin kuva Pentti Potkonen julkisilla on off kannanotoilla. muutaman päivän sunnuntain jälkeenkin. Viikolla pitää välillä ryhdistäytyä, että olisi halua katsoa elämää tätä kautta henkisestä ja hengellisestä näkökulmasta ja nähdä elämä lahjana ja myös kasvumahdollisuutena vielä tässäkin iässä. Minusta tuntuu, että säännöllinen liikunta on tuonut jaksamista minulle. Tavoitteena on ainakin puoli tuntia joka päivä kävellä tai uida meidän uima-altaassa. Ehkä paras puoli Unioninkadulta tänne Kallvikinniemeen Sofian kulttuurikeskuksen yhteyteen muuttamisessa oli se, että täällä ollessa on menoja vähemmän ja toisaalta ympäristö kannustaa liikkumaan. Olen nyt reippaampi kuin ennen. Olette monessa mukana, näyttävästi esillä monissa muissakin kuin kirkon sisäisissä yhteyksissä. Mitä se antaa piispuudelle? Se on kirkon verkoston hoitamista. Kuten vastikään Ortodoksiviestissä julkaistussa artikkelissa mainitsin, arkkipiispat Paavali ja Johannes olivat hyvin rohkeita molemmat, kun pitivät ortodoksisen kirkon ovia ja ikkunoita auki ulospäin. He eivät päästäneet kirkkoa gettoutumaan, kääntymään sisäänpäin, niin kuin usein tällaiset pienet vähemmistökulttuurit tekevät. Olen omalta osaltani pyrkinyt tekemään tätä samaa työtä. Mutta en suinkaan niin, että olisin tuppautunut eri paikkoihin, vaan minulle tulee paljon pyyntöjä. Voisin vaikka joka päivä käydä kirkon ulkopuolella puhumassa, jos vain jaksaisin ja haluaisin ottaa jokaisen kutsun vastaan. Miten huolehditte siitä, että saatte kosketuksen tavallisten ihmisten tavalliseen arkeen? Vai onko se ylipäänsä piispalle tärkeää? Jokaisessa ammatissa on vaara fakkiutumiseen ihan samalla tavalla. Piispan kohdalla olisi tärkeää, että osaisimme kannustaa erityisesti papistoa ja tukea heitä heidän työssään. Erityisesti koen, että kirkkoherrat ovat lähimpiä työtovereitani ja olen omalta osaltani pyrkinyt säännöllisesti pitämään yhteyttä heidän kanssaan. Jos avoimin mielin liikkuu tämän päivän yhteiskunnassa ja sitä kautta seuraa esimerkiksi mediassa käytävää julkista keskustelua, niin kyllä sitäkin kautta tämän päivän elämän todellisuus ja tunnot tulevat piispaakin vastaan. Ja tietysti tuttavapiirissä on ihmisiä, joilla on omat päänsärkynsä. Kyllähän jokaisen kristityn tehtävä on samalla tavalla osallistua toinen toistemme iloihin ja suruihin. Minkälaisia ajatuksia julkisen keskustelun seuraaminen herättää? Olen varmaankin tällainen ikuinen idealisti, uskon ihanteisiin, mikä on helpottanut elämääni huomattavasti. Mutta olen kyllä huolestunut siitä, että meillä ei ole kovinkaan paljon kirkkaita näköaloja eteenpäin. On hirveän paljon hämmennystä, ja se näkyy jo poliittisessa elämässä. Sote- ja kuntauudistuspuolella on vuosi kausia sekoiltu, ja samanlaisia esimerkkejä voisi löytää miltä tahansa yhteiskuntaelämän alalta. Ja kyllähän meillä kirkossakin tuntuu olevan se ongelma, että kirkkoa uudistetaan vain hallintoa viilaamalla. Kun katsoo kirkollishallituksen ja kokouksen asialistoja, niin koko ajan on työryhmiä ja toimikuntia, joissa kuvitellaan, että organisaatiota uudistamalla evankeliumi menee eteenpäin. Eihän se näin ole tietenkään. Tietysti joskus pitää organisaatiota uudelleen arvioida ja hioa ottaen huomioon tarpeet, jotka kukin aika seurakunnille tuo. Mutta paljon rohkeammin toivoisin, että meidän kirkossa eri tasoilla niin seurakunnissa, hiippakunnissa kuin koko kirkossakin - panostettaisiin kirkon perusasioihin ja ydintehtävään ja sen toteuttamiseen. Pienen kirkon kohdalla on hyvin keskeistä yhteisöllisyys, välittömyys ja jakaminen. Meidän oloissamme ei ole samalla tavalla köyhyyttä, nälänhätää ja sortoa kuin esimerkiksi kolmannessa maailmassa, mutta silti meillä on paljon yksinäisyyttä ja ahdistusta, ja siksi tämmöinen henkinen ja hengellinen tuki, läsnäolo ja jakaminen olisivat paljon enemmän tarpeen, kuin mitä me teemme. Kun katsoo meidänkin hiippakunnan seurakuntia, niin erittäin vähän seurakunnat rahalla tai muulla tavalla avustavat kirkon ulkopuolisia tarpeita. Kolehditkin yleensä kerätään vain oman kirkkorakennuksen kaunistamiseen. Minusta kaikki meidänkin hiippakunnan seurakun- 8

9 tien kolehdit voitaisiin kerätä diakonisiin tarpeisiin, lähetystyöhön, sosiaaliseen työhön Suomen ulkopuolella. Näin ei kuitenkaan tehdä. Vaikka seurakunnat toimivat hyvin ja työtekijät ovat ahkeria, tarvittaisiin tässä suhteessa paljon enemmän ryhdistäytymistä. Miksi tämä ryhdistäytyminen on niin vaikeaa, sitä pitäisi meidän kysyä joka vuosi kaikissa kirkollisissa yhteyksissä ja yhteisöissä. Yhden seurakunnan tarkastuksen yhteydessä keskusteltiin diakoniatyön tarpeista ja esimerkiksi siitä, että olisi tärkeää käydä sellaisten vanhusten luona, jotka eivät pääse kirkkoon. 25 vuoden aikana yhdessäkään hiippakunnan seurakunnassa ei ole tällaista toimintaa organisoitu, vaikka nykyään jokaisessa seurakunnassa varmasti muutamaa nappia painamalla saa listan yli 80-vuotiaista ihmisistä ja jokaiseen olisi mahdollista olla vaikka erikseen yhteydessä. Puhumme paljon liturgiasta liturgian jälkeen eli siitä, että yhteisen jumalanpalveluksen jälkeen meidän palvelutehtävämme jatkuu ihmisten keskellä. Mutta se, onko siinä diakonista ulottuvuutta, niin se on sitten eri kysymys. Ja tässä suhteessa koen, että meillä on paljon tekemätöntä työtä ja asennemuutosta tarvitsemme. Kirkolta odotetaan usein kyllä ei -vastauksia erilaisiin ajankohtaisiin eettisiin kysymyksiin. Pitäisikö keskittyäkin enemmän tekemiseen kuin sanomiseen? Nimenomaan. Ja tämähän on ortodoksisen kirkon vahvuus verrattuna moniin muihin kirkkoihin. Voisimme keskittyä tekemiseen vielä paljon enemmänkin. Kun ihmisellä on aborttiin tai homoseksuaalisuuteen tai johonkin muuhun liittyviä ongelmia, niitä pitäisi käsitellä sielunhoidossa, pastoraalisessa tilanteessa. Eivät ne paljon mene eteenpäin julkisilla on off kannanotoilla. Teiltä on varmaan 25 vuoden aikana kysytty mielipiteitä ja kannanottoja jos vaikka minkälaisiin kysymyksiin. Onko joku sellainen kysymys, jonka olisitte aina toivonut saavanne vastattavaksi, mutta kukaan ei ole koskaan kysynyt? Meidän kirkko on päässyt näissä julkisissa keskusteluissa paljon vähemmällä kuin luterilainen kirkko. Emme ole joutuneet esimerkiksi median hampaisiin. Ja se tietysti osittain johtuu siitä, että olemme pieni kirkko ja pieni vähemmistökulttuuri, mutta myös siitä, että suomalaisessa yhteiskunnassa ymmärretään, että ortodoksinen kirkko on perinteinen, mutta samalla se on kuitenkin olemukseltaan aika pehmeä. Pehmeys tarkoittaa sitä, että kirkossa on tilaa rakkaudelle ja jakamiselle ja myös ihmisten erilaisuuden ymmärtämiselle. Tämän olen oivaltanut erityisesti siitä, kun niin monet ortodoksiseen kirkkoon liittyneet toisistaan riippumatta tulevat kertomaan, että kirkkoon liittyminen on kuin kotiin tulemista. Olen miettinyt, mitä he sillä viestittävät. Olen ymmärtänyt heidän sanovan, että seurakunnan sisällä on hyvä olla, siellä on lämmin ilmapiiri, yhteisöllisyyttä ja jakamista. Ja totta kai jumalanpalveluksemme jo itsessään on hyvin terapeuttinen. Siinähän liturgian myötä eletään pelastushistorian suurimpia käännekohtia, erityisesti Kristuksessa ja Kristuksen kautta. Siitä saamme olla osallisia. Ja kyllähän siinä ainakin hetkeksi ihmisten hammassäryt ja polvikivut unohtuvat. Tässä mielessä meidän seurakunnalliset yhteisömme ovat hyvin hoitavia, ja tämä on kirkkomme keskeinen vahvuus tänä päivänäkin. Kuten kaikilla kirkoilla, on meilläkin vaarana se, että liikaa hengellistämme näitä asioita. Joka kerta, kun suuri paasto on tulossa, niin minullekin tulee niin ortodokseja tai muitakin kristittyjä - sanomaan, että kyllä se hengellinen paasto on tärkein. Minä kyllä sanon, että aloitetaan kuitenkin ihan ruokapaastolla. Tässä on vähän sama juttu, kuin ihmisten auttamisessa. Me kyllä mielellämme rukoilemme ihmisten puolesta, mutta mennäpä vaikka konkreettisti auttamaan vaivaista ihmistä kadun yli, se on jo ihan eri asia. Ei hengellistä paastoa ole syvässä mielessä ilman, että siihen liittyy myös askeettista paastoa, ruokapaastoa ja paastoamista kokonaisvaltaisesti, pyrkimistä yksinkertaisempaan elämään sekä elämän eheyteen ja kokonaisuuteen. Minkälaista viestiä haluaisitte näin joulupaaston alla välittää Ortodoksiviestin lukijoille? Paasto ei ole pakkopullaa tai itsekidutusta missään tapauksessa, vaan se on mahdollisuus etsiä oman elämän kokonaisuutta, jossa ihmisen fyysinen ja hengellinen puoli nivoutuvat mahdollisimman aidolla tavalla yhteen. Tärkeää on myös toisten muistaminen. Suomen katolinen kirkko ovat hyvä esimerkki siitä, että aina kun on paasto, lehdessäkin sanotaan, että paastouhri eli taloudellinen uhri olisi parasta antaa siihen ja siihen hyvään tarkoitukseen sille ja sille pankkitilille. Eli kun paastotaan, siihen pitäisi aina liittyä se, että kun syödään yksinkertaista ruokaa ja vältetään heräteostokset, ainakin useimmille jää jotain rahaa, jolla voi tehdä hyvää. Jos pikkujouluissa tulee runsaasti syötyä, voi sitten seuraavana päivänä kotona ottaa kevyemmin ja pistää muutaman euron vaikka Filoksenialle. 9

10 Viimeisen kahden vuoden aikana Filantropian Moldovanhankkeen kautta on käynnistetty 12 uutta yritystä. Eri-ikäiset naiset ovat käyneet yrittäjyyskurssilla, tehneet suunnitelmia ja laskelmia sekä läpäisseet tiukan seulan, jonka jälkeen heitä on tuettu uuteen alkuun. Näiden yritysten avulla naisilla on mahdollisuus pitää huolta läheisistään ja työllistää itsensä lisäksi myös muita. TEKSTI JA KUVAT MINNA RASKU, FILANTROPIA 40-vuotiaalla Galinalla on kaksi lasta. Uusi alku Moldovan pohjoisosissa, Sorocan alueella, perheen toimeentulosta huolehtiminen on usein naisten vastuulla. Neuvostoliiton romahtamisen jälkeen itsenäistyneessä Moldovassa on ollut vaikea löytää töitä. Sen vuoksi töiden perässä maailmalle lähteminen on tavallista. Osa lähtee laillisia kanavia myöten ja osa laittomasti, jolloin mahdollisuudet päätyä ihmiskauppiaiden käsiin kasvavat. Moni on kadonnut maailmalle kokonaan. Lähtijöiden ja kotiin jäävien välille kertyy loputtomasti ikävää. Harvat pariskunnat selviävät siitä, että toinen on vuosikausia töissä maailmalla. Keskenään jäävät lapset voivat huonosti, vaikka vanhemmat lähettäisivätkin rahaa kotiin. Sen vuoksi Suomen ulkoministeriön rahoittaman hankkeen naisyrittäjien starttirahan saaminen on enemmän kuin lottovoitto. Lapsille koulutusta Yhtäkään hankkeen yrityksistä ei ole perustettu vain starttirahalla. Esimerkik- si 34-vuotiaan Agnecan saamat neljä emakkoa, yksi karju ja kymmenen porsasta sekä sikalan kunnostus ja rehut maksoivat yhteensä euroa, joista omaa rahaa piti olla euroa. Tarvittaessa uudet yrittäjät ottavat vaikka lainaa pankista omaa osuuttaan varten ja takaajana on yleensä oman kylän pappi. Agneca meni naimisiin 15-vuotiaana ja hänellä on kolme tytärtä. Puoliso lähti Venäjälle töihin, mutta hänestä ei ole kuulunut pitkään aikaan mitään. Tyttäristä huolehtiminen on jäänyt Agnecan vastuulle. Samassa kylässä asuvat miehen vanhemmat ovat onneksi apuna arjessa. Agneca toivoo, että lapset saisivat käydä koulua ja saada hyvät ammatit. Hän on erityisen ylpeä 12-vuotiaasta vanhimmasta tyttärestään, joka on koulussa oppilaskunnan puheenjohtaja ja suunnittelee opiskelevansa isona journalistiikkaa ja työskentelevänsä sitten toimittajana. Ikonikaupalla uusi alku Yksi nuorimmista yrittäjistä on 25-vuotias Irina. Valoisasti hymyilevä Irina on onnellinen seitsenkuisesta pienestä Emeliastaan. Tytär syntyi samoihin aikoihin, kun mm. ikoneja, uskonnollista kirjallisuutta ja muita kirkollisia tarvikkeita myyvä liike avattiin Sorocan keskustaan torin laidalle. Yksin lapsestaan vastuuta kantava Irina on nyt kotona ja liikkeestä huolehtii palkattu myyjä. Vieraan työllistäminen maksaa vajaat 100 euroa kuussa ja lisäksi myyjä saa provisioita myydyistä tuotteista. Liiketilan vuokra maksetaan ensimmäisen vuoden ajan hankkeesta, mutta sen jälkeen Irina huolehtii vuokrasta itse. Irinalla on Ukrainan puolella sukulaisia, jotka auttavat häntä hankkimaan myyntituotteita edullisesti. Liikeidea on hyvin toimiva, koska Sorocassa ei ollut entuudestaan vastaavaa kauppaa. Valkoisia kaneja Hankkeen kautta on työllistynyt myös nuoria yrittäjiä, joille taataan näin mahdollisuus jäädä kotiseudulleen. 23-vuo- 10

11 Agneca haaveilee, että lapset saisivat opiskella. Irina on palkannut myyjän huolehtimaan liikkeestä siksi aikaa, kun hän hoitaa pientä Emeliaa kotona. Ana sai tilat yritykselleen ilmaiseksi hylätystä entisestä kolhoosin navetasta, johon remontoitiin nykyaikainen kanifarmi. yrittäjänä tias Ana on koulutukseltaan käsityön opettaja. Koulutusta vastaavaa työtä ei ole kuitenkaan löytynyt, joten yrittäjäkurssin jälkeen hän innostui kasvattamaan kaneja. Vanhaan kolhoosin navettaan remontoitu uutuuttaan valkoisena hohtava kanifarmi on kunnioitettavan kokoinen. Italialaisia valkoisia kaneja on navetassa yhteensä viitisensataa. Ana pitää kaneista huolta yhden palkatun vieraan työntekijän kanssa, ja apuna ovat myös kolmen kilometrin päässä asuvat vanhemmat. Nuorten jääminen kotiseudulle on myös tulevaisuuden turva vanhuksille. Perinteisessä perhemallissa jokaisella on velvollisuus ja kunnia pitää huolta vanhenevista vanhemmistaan. Joskus vanhukset suojelevat lapsensa kunniaa oman terveytensä kustannuksella. Yhteiskunnalta ei oteta vastaan välttämätöntäkään apua, koska se tehtävä kuuluisi lapselle, vaikka tämä olisi kadonnut maailmalle jo vuosia sitten. Keväällä aloitetussa yrityksessä eletään vielä alkuvaiheita. Ana on innoissaan ja suunnittelee tulevaisuutta ainakin seuraavaksi kymmeneksi vuodeksi. Iso pankkilaina huolettaa, mutta toisaalta neuvottelut ravintoloiden ja tukkuliikkeiden kanssa ovat menneet hyvin. Eniten mietityttää kysymys puhtaasta vedestä. Tilalla ei ole omaa kaivoa, joten jokainen pisara pitää kuljettaa kanifarmille vesisäiliöillä. KAKSI SATOA VUODESSA Jokainen Filantropian hankkeen yrittäjä sitoutuu antamaan kymmenen prosenttia saamastaan tuesta takaisin ensimmäisen parin vuoden aikana. Tämä raha on tarkoitettu käytettäväksi oman kylän hyväksi jollakin tavalla. Osa pystyy maksamaan osuuden takaisin jo ensimmäisen kauden tuotoilla ja joillakin tähän menee vähän pidempi aika. Tänä vuonna naisten takaisin maksama tuotto koottiin yhteen ja rahat käytettiin Galinan ja Valerin puutarhayrityksen käynnistämiseen. Galina oli kylällä alakoulun opettaja, mutta pieni koulu lakkautettiin ja oppilaat kuljetetaan nyt muualle. Valeri on koulutukseltaan lakimies, mutta sellainenkaan koulutus ei välttämättä takaa työtä tämän päivän Moldovassa. Ilman kasvihuoneita Galinan olisi pitänyt lähteä työnhakuun maailmalle. Kyläpäällikkö oli käynyt yrittäjäkoulutuksen aikaan puhumassa pariskunnan puolesta, että saataisiin edes yksi perhe pidettyä yhdessä. Maastamuuttajien avioerotilastot kun ovat tylyä luettavaa. Galinan ja Valerin lisäksi perheeseen kuuluu kaksi lasta sekä Galinan vanhemmat. Kasvihuoneviljelyssä Galinan eläkkeellä oleva isä on yrityksen salainen ase, koska hänellä on agronomin koulutus ja monta hyvää ideaa. Muovisiin kasvihuoneisiin esimerkiksi johdetaan lämpöä kellariin rakennetusta uunista putkia pitkin. Tällä tavoin luvassa on kaksi satoa vuodessa. Puutarhayrityksessä riittäisi töitä myös vieraalle, mutta ainakaan toistaiseksi kylältä ei ole löytynyt halukasta ja työintoista ihmistä tulemaan töihin. 11

12 Esipaimenelta Pohjolan asia on meidän Maamme ruotsinkielisellä väestöllä ja ortodokseilla on kohtalonyhteys tavalla, jota tuskin olemme tulleet ajatelleeksi. Perinteisesti tämä kielellinen vähemmistö vaikutti läntisessä Suomessa. Ortodoksit taas Karjalassa. Tänä päivänä kumpikin vähemmistökulttuuri on tärkeä ja rikastuttava elementti koko suomalaisessa elämänmuodossa. Historiallisesti ruotsinkielisillä on ollut Suomessa merkittävä rooli. Tästä me ortodoksit olemme hyötyneet. Monella tavoin samantyyppinen yhteiskunnallinen asema, josta ruotsinkieliset ovat nauttineet, on koitunut välillisesti toisinaan jopa välittömästi myös oman kirkkomme hyväksi. Ajatellaanpa vaikka kirkkomme asemaa toisena kansallisena kirkkona, valtionapua, ortodoksista uskonnonopetusta tai teologikoulutusta. Paljolti kiitos ruotsikielisen vähemmistökulttuurin esimerkin, ortodoksit ja saamelaiset ovat jo pitkään olleet valtion erityisessä suojeluksessa. Aikoinaan ruotsinkielinen ortodoksisuus rajoittui lähinnä suurten rannikkokaupunkien ruotsinkielistyneisiin entisiin venäläisporvarisukuihin, mutta vähitellen ortodoksisen kulttuurin ja ajatteluperinteen suuret aarteet ovat levinneet myös ruotsinkielisen väestön keskuuteen laajemmin. Jumalanpalveluselämän kauneutta, ikoneita ja mystistä touchia ymmärretään jo ruotsinkielelläkin. Tämä näkyy usein kannustavasti Kyrkpressenin ja Hufvudstadsbladetin sivuilla. Ruotsinkielinen kirjailija Johannes Salminen kirjoitti jo 1960-luvulla: Ortodoksinen liturgia on Bysantin ja Kreikan hengellisen kulttuurin syvin ja elävin ilmaus nyky-suomessa. Kuitenkin Tito Colliander oli 1950-luvulta alkaen ortodoksisuuden ensimmäinen todella näkyvä henkilö, sillä hän kirjoitti seitsenosaisen suositun muistelmasarjansa ruotsiksi. Hän myös teki käännöksen ortodoksisesta liturgiasta ruotsin kielelle. Toista vuotta sitten valmistui liturgian uusi, virallinen käännös ruotsiksi. Siinä työssä keskeisesti vaikuttivat oman kirkkomme ruotsinkieliset papit Mikael Sundkvist ja Sergius Colliander, joka on Tito Collianderin poika. Työ tehtiin kulttuurikeskus Sofian aloitteesta ja ruotsinkielisten säätiöitten rahoituksella. Tämä uusi käännös nojautuu monien aikamme parhaitten liturgian ja kielen asiantuntijoiden tukeen, ja se on si- ten punnitumpaa tekstiä, kuin käytössä oleva suomenkielinen nykyinen liturgia-teksti. Tämä suomalais-ruotsalainen käännösprojekti on avoimella tavalla nostanut esiin laajemmankin keskustelun yhteistyön tarpeesta eri ortodoksisten kirkkojen kesken Itämeren molemmin puolin. Sille olisi todellista käytännön tarvetta ja halua monesta syystä. Tällä yhteydellä ja vuorovaikutuksella on juuria yli 1000 vuoden taakse. Sen historia nitoutuu vahvasti oman kirkkomme alkuvaiheisiin Karjalassa. Tulihan idän kirkon vaikutus Bysantista samaan aikaan koko Skandinaviaan, vaikka sitten katolinen kirkko sai valta-aseman. Bysantissa Itämeren viikinkejä tai varjageja kutsuttiin nimellä rhos tai rus. Sana on peräisin sanasta rodr [soutaa]. Niinpä Russia (Venäjä) ja ryssä -sana tarkoitti alun perin soutajaa ja soutajakansaa, jotka olivat skandinaaveja. Viikinkiajan loppupuolella Kiovassa kirjoitetun Nestorin kronikan mukaan nämä russit perustivat Venäjän valtakunnan. Russit saivat kristityn kasteen Miklagårdissa eli Konstantinopolissa ja toivat mukaan kristinuskon pohjoiseen. Suurruhtinas Vladimirin vastaanotettua kasteen Kiovassa vuonna 988 tuli ortodoksisuudesta perusta Venäjän valtakunnalle aina tähän päivän saakka. Sieltä kristinusko levisi Karjalaan ja jossain määrin muuallekin Pohjoismaihin. Uusi ortodoksisuuden aalto tuli Skandinaviaan 1900-luvulla. Tuolloin ortodoksisia siirtolaisia tuli lähinnä Lähi-idästä ja Balkanilta. Näiden maahanmuuttajien myötä syntyi myös sekasortoinen jurisdiktio-asetelma (eri ortodoksisia kirkkoja samalla alueella). Skandinaviassa on nyt kaiken kaikkiaan noin ortodoksia. Heistä noin kuuluu orientaalisiin ortodoksisiin kirkkoihin. Tähän liittyy kolme tärkeää näkökohtaa. Ensiksi, voimme nähdä, että ortodoksien lukumäärä Pohjoismaissa on jatkuvassa kasvussa. Asian kääntöpuolena on, että ihmiset ovat jakautuneet kansallisiin ryhmiin, joilla omin voimin on pienet mahdollisuudet kehittymiseen tai edes selviytymiseen. Meidän tulee kysyä itseltämme, miten voisimme tukea skandinaavisen ortodoksisuuden kehittymistä. Huolimatta vähäisestä lukumäärästämme Suomessa hallinnolliset rakenteemme ovat vahvat. On itsestään selvää, että Suomen tulisi voida toimia yhteisenä kohtaamispaikkana ortodoksisuudelle Skandinaviassa. Tämän tulee kuitenkin tapahtua tasa-arvoi- 12

13 Nu är det jul igen suuden pohjalta vapaudessa, rakkaudessa ja yhteisymmärryksessä. Toiseksi, tämä avaa mahdollisuuden keskustelulle Helsingin alueen merkityksestä pohjoismaisessa yhteistyössä. Täällä on pohjoismaiden suurin keskittymä ortodokseja, kun taas Södertälje toimii syyrialais-ortodoksien merkittävänä keskuksena Ruotsissa. Kolmanneksi, Pohjoismaissa bysanttilainen ja orientaalinen perinne elävät tasa-arvoisina rinnakkain. Tämän tulisi myös viitoittaa tietämme tulevaisuuteen. Jos haluamme rakentaa koko pohjolan ortodoksisuuden yhteyttä, tulisi myös orientaaliset kirkot näkemykseni mukaan sisällyttää tähän. Tämä epäilemättä myös rikastuttaisi meidän bysanttilaista perintöämme. Emme voi ratkaista sisäisiä kanonisia ongelmiamme, jos emme ensin opi rakastamaan, ymmärtämään ja kommunikoimaan toistemme kanssa. Erottavana tekijänä ei ole Itämeri tai jurisdiktiorajat. Meitä erottaa puutteellinen huolenpito yhteisestä uskosta, joka johtaa siihen, että usko vaihdetaan kulttuuriksi ja eukaristinen ykseys vaihdetaan etnisyydeksi. Pohjoismaalaisella ortodoksisuudella tulee pitää ympyrä symbolinaan, joka yhdistää alun lopun kanssa ja kulttuurin uskontoon sen vaihtamisen sijaan. Aloittakaamme rakkaudesta. Under den här årstiden påminns vi ständigt om den annalkande midvinterhelgen. Hem, butiker och gator pyntas och pryds med ljus, färger och musik. Många av oss går villigt in i den illusion säsongen erbjuder och för dem som ännu inte lärt sig uppskatta den nordiska naturmystiken är detta en välsignad tid. Ljus och bjällerklang har betydelse och förmedlar en mänsklig replik till naturens kyla och död: värme, glädje och ett medmänskligt tilltal. Till och med granen tämjs och förkläds till något husligt. Det är långt till mörka, finska, vinterskogar. Sekulariseringen har inte nått advent i den bemärkelsen att den fortfarande är en period i kyrkoåret som lätt syns och känns igen även i affärsvärlden och offentliga rum. Butiker och reklamskapare ser ut att ta advent på största allvar. Ordet advent kommer från latinets aduento och aduentus. Ordet låter främmande i ett ortodoxt sammanhang. Även om vi är vana med kyrkliga lånord från gamla språk har ordet advent en tydlig luthersk eller katolsk karaktär. Så behöver det inte vara. En snabb koll i ordboken visar att det latinska aduentus bl.a. motsvarar grekiskans epifaneia (ἐπιφάνεια). I det här fallet ser namnet ut att vara en god indikator på säsongens historia och innebörd. Både det latinska och det grekiska ordet har med ankomst och uppenbarelse att göra. Den tidiga kyrkan firade Guds uppenbarelse på jorden den 6 januari. Festen som till att börja med förenade teman som Kristi födelse i Betlehem och hans dop i floden Jordan kallades theofaneia eller epifaneia. Kyrkan i Rom avskilde på 300-talet Kristi födelse som en särskild fest den 25. december och båda dessa fester blev populära dophelger. Innan dopet var det brukligt att katekumenerna förberedde sig under en tid av fasta. Det finns tidiga vittnen på en sexveckors fasta inför dopen vid jul och teofani i Spanien, Gallien och norra Italien. Påven Gregorius I förkortade fastan i Rom till fyra veckor i slutet av 500-talet. Senare har den romerska, förkortade, adventstiden spritt sig i de västliga kyrkorna. I Rom ser adventsfastan också ut att ha haft en lite annan profil än i den övriga latinska kristenheten. Förutom att vara en förberedelse inför julhelgen och dopet fanns det en aspekt av förberedelse på de yttersta tiderna, Kristi återkomst också det en ankomst, aduentus, epifaneia. Kanske var fastan i Rom inte så mycket en inledning till julfirandet som en avslutning på det gångna året. Även denna aspekt fångas i begreppet advent. Ur allt detta har också den ortodoxa kyrkans julfasta växt fram. Den bysantiska, ortodoxa, kyrkan behöll, i motsats till Rom, sexveckorsfastan och genom att betona Kristi mänskliga förfäder i gudstjänsterna söndagarna innan jul får fastan tydligt en prägel av förberedelse inför julhelgen. Men julfastan i den ortodoxa kyrkan har en tydligare asketisk än liturgisk karaktär. Kanske kyrkan på så sätt kommer ihåg att förbereda sig också på Kristi återkomst. Den ortodoxa kyrkan är inte alltid snabb att uppskatta det västerländska i tro och kyrkligt liv. När vi ortodoxa ser bakåt på kyrkohistorien sträcker vi ofta ut ett anklagande pekfinger mot väst och dess schismer. I den moderna ekumeniken ser vi oss som ett föredöme för irrande västliga konfessioner och undrar stilla varför alla andra inte är som vi. Julfastan kunde vara en bra tid för oss att kuva vår stolthet och ge den västliga kristenheten en uppskattande nick. Den gav oss ju ändå både jul och därtillhörande fasta. Aleksej Sjöberg 13

14 Страницы на русском языке Текст Влада Валстен Фото Валентин Казерский Подготовлено на основе финского материала Митрополит Амвросий особый путь епископа 20 ноября исполняется 25 лет со дня рукоположения преосвященного Амвросия в епископы. У митрополита Амвросия в миру Ристо Тапани Яаскеляйнена необычный путь в православную церковь. Митрополит Амвросий родился в 1945 году в Тохмаярви в лютеранской семье. В 1969 году стал священником Евангелическо-лютеранской церкви Финляндии, одновременно занимался научными изысканиями в Соединенных Штатах, Венгрии, Великобритании и Советском Союзе. В годы учёбы в Кембридже знакомится с митрополитом Антонием (Блумом), епископом Каллистом (Уэром) и православными студентами с Кипра, последствием общения с ними стало то, что в 1976 году будущий митрополит Амвросий через таинство миропомазания присоединился к Финляндской православной церкви, пострижен в Ново-Валаамском монастыре в рясофорные монахи, а в 1979 году в монашество с именем Амвросий, исполнял в монастыре послушание эконома, был заместителем настоятеля. В 1986 году возведён в сан архимандрита, в 1988 избран викарным епископом. Восемь лет спустя становится митрополитом епархии Оулу, а в 2002 Хельсинкской епархии. Преосвященный Амвросий автор многих книг. Удостоен звания почётного доктора богословия Хельсинкского университета. Церковь как возвращение домой Митрополит Амвросий благодарен Богу за свой жизненный путь. Воцерковление для меня было равноценно возвращению домой. Прошло около 40 лет, но я чувствую радость первой любви. Это удивительно. И многие присоединившееся к нашей церкви рассказывали мне то же, что для них приход в Православие - словно возвращение домой, потому что их принимают с любовью. Наши богослужения исцеляют людей, они подобны терапии. Ведь в Литургии мы проходим все главные события нашего спасения во Христе. Церковь сильна тем, что лечит не внешним воздействием, а дарованием жизни человеку. Самое лучшее в моей жизни утренние воскресные богослужения: в них столь много красоты и святости, что иногда забываешься, где ты на небе или на земле. И понимаешь, что Господь даровал нам жизнь для духовного возрастания! По мнению Митрополита, священнослужители должны являть людям Христову любовь. Служение епископа это призвание. Однако всякий труд может быть служением и призванием ведь дары Духа Святого различны. Главный труд церкви благовестие и милосердие. Общество страдает от одино чества и депрессии и нуждается в духовной поддержке. Потому наши пожертвования должны идти на миссио- 14

15 «Плод же духа: любовь, радость, мир, долготерпение, благость, милосердие, вера, кротость, воздержание. На таковых нет закона» Послание к Галатам святого апостола Павла глава 5. стихи нерскую работу и на труды милосердия. Желаю, чтобы после Литургии, на которой мы вместе служили Богу, наше служение продолжалось в мире, среди людей, чтобы мы благовествовали и помогали людям. Здесь я вижу богатую ниву. Двери церкви должны быть открыты, как во времена апостолов. Приехавшие из-за заграницы православные естественная часть нашей церкви. Поэтому у нас есть регулярные богослужения на церковнославянском языке. Пост для полноценной жизни В приближение поста, часто говорят, что главное духовный пост. Но я отвечаю, что начинать надо с поста телесного. Ведь помогая ближним, разве мы только молимся за них, не оказывая конкретной помощи? Не может быть настоящего духов ного поста без аскезы. Полноценный пост поможет устремиться к простой, исполненной нравственного смысла жизни. Преосвященный Амвросий подчёркивает, что пост это не самоистязание и мучение, а возможность достичь телесной и духовной гармонии. Постясь, мы избегаем излишних покупок. И сэкономленные средства можно пожертвовать на благотворительные нужды. - Главное, чтобы епархия и приходы были в хорошем состоянии. Епископ это слуга. Надеюсь, я буду помнить это всегда. Слова Отцов церкви о мире Преподобный Макарий Великий «Истинные Христовы делатели верою и трудами в добродетели с несказанным удовольствием пожинают как плод от благодати Духа преестественные для них блага, без труда совершенствуют в себе неложную и неизменную веру и непоколебимый мир, истинную благость и все прочее, вследствие чего душа, став лучше себя самой и сильнее злобы врага, уготовляет из себя чистую обитель достопокланяемому и Святому Духу, приняв от Которого бессмертный мир Христов, сочетается им с Господом и прилепляется к Нему.» Епископ Игнатий (Брянчанинов) «Мир Христов сеется в душе Словом Божиим, зарождается от возделывания сердечной нивы заповедями Христовыми питается этим невидимым, но не беструдным подвигом, возрастает от него.» «Мир Божий есть и начало, и непосредственное следствие смирения, он действие смирения и причина этого действия.» «Мир Христов есть некий тонкий духовный хлад когда он разольется в душе, она пребывает в высоком молчании, в священной мертвости.» «Мир Божий есть духовное место Божие, духовное Небо. Восшедшие в это Небо люди становятся равноангельными.» Дидахе «Учение Господа народам чрез 12 апостолов» «Обличайте друг друга, но не во гневе, а в мире, как учит Евангелие, и со всяким, поступающим оскорбительно по отношению к другому, пусть никто не говорит и никто у вас не слушает его, пока не покается.» Блаженный Иероним «Не будем думать, что мир состоит только в том, чтобы не ссориться с другим человеком: мир Христов, то есть наследие наше, бывает с нами, когда спокойная мысль не возмущается никакими страстями.» В третье воскресенье ноября, в Успенском кафедральном соборе преосвященный Амвросий совершает Литургию. Прихожане готовятся поздравить в этот день своего митрополита, многие хотели бы сделать ему подарок, к ним небольшая просьба: лучшим подарком будет ваше пожертвование на колокола для часовни православного культурного центра Софии (Suomen ortodoksisen kulttuurikeskuksen säätiö FI , viite: Kirkonkello). Преподобный Антоний Великий «Если человек не положит в сердце своем, что кроме его одного и Бога никого другого нет в мире, то не сможет обрести спокойствия в душе своей.» Преподобный Исидор Пелусиот «Прекрасно сказано: миротворцы «будут наречены сынами Божиими» (Мф. 5:9). Поскольку Сам Он, как истинный Сын, умиротворил всё, сделав людей орудием добродетели, небесное соединил с земным, справедливо сказал, что делающие, по возможности, то же самое будут удостоены того же наименования и возведены в достоинство сыноположения, которое и есть самый высший предел блаженства.» 15

16 Turisti tiellä totuuteen Kreetan Arkadin luostari avaa silmät Kreikan nykypäivään. SUOSITELTAVAA LUETTAVAA Nikos Kazantzakis:Tilinteko El Grecolle Serafim Seppälä: Valo jää. Dostojevski, Gibran, Kazantzakis ja Jumalan mysteeri Merja Tuominen-Gialitaki: Kreeta, tuulten ja myyttien saari Kreetalla syntynyt kirjailija Nikos Kazantzakis kirjoittaa Tilinteko El Grecolle -teoksessaan lapsuutensa totuudenhetkeksi sen, miten isä vei hänet hautausmaalle. Avoimen haudan pohjalta haudankaivaja nosti esiin pääkallon. Luut oli tarkoitus toimittaa ossuaarioon, luuhuoneelle. Pieni Niko purskahti itkuun kallon nähtyään. Tuskaa lisäsi tieto siitä, että kallo kuului naapurin iki-ihanalle, nuorena menehtyneelle naiselle. Pojan suru ei saanut isää heltymään. Pääkallohan oli hänen mielestään paras opettaja kertomaan elämän tarkoituksesta. Kreikassa elämä ja tuonpuoleinen kulkevat rinnakkain, teillä, kaduilla ja rotkoissa. Pyhät ovat antaneet nimensä kylille ja vuorirykelmä voi kantaa nimeä Agia Triada. Ortodoksi on kotonaan Kreetalla. Ei sellaista tienpätkää tai kylää, jossa ei olisi pientä kirkkoa. Oma lukunsa ovat omaisten valtateiden varteen toimittamat minikirkot, jotka muistuttavat läheisen kohdanneen tiensä pään onnettomuudessa. Lomailin Kreetan Rethymnonissa syys-lokakuun vaihteessa, jolloin paikallinen turistisesonki oli jo hiljenemässä, mutta asiakas ei päässyt poistumaan matkamuistomyymälästä ilman paria turhaa hattua. No, tulipa tuettua velkakurimuksessa eläviä kreikkalaisia. Sunnuntain koittaessa päätin lähteä aamu-uinnin jälkeen aamukirkkoon. Ja kukapa tietäisi kirkon paikan tarkemmin kuin perhehotellin emäntä? Sinne olisi Plataneksen kylästä vain parinsadan metrin matka. Kilometrin pääkatua taivallettuani kirkko löytyikin, mutta sen ovet olivat lukossa. Pettynyt pyhiinvaeltaja ei antanut kuitenkaan periksi, vaan jatkoi kohti tien toisella puolella sijaitsevaa pykälää pienempää pyhäkköä. Siispä sisään avoimesta portista. Paikalla näkyi olevan muitakin. Romanimies vasta heräili yhden hengen kupoliteltassaan, kun seurueen naiset jo kastelivat pullovedellä hiuksiaan oliivipuun alla. Isoäiti tarkkaili tilannetta sivummalta. Kirkon ovet olivat tiukasti kiinni. Siinä pihalla minut kuitenkin osallistettiin Euroopan väheksytyimmän kansan, romanien arkeen. Heille kirkon vie- 16

17 rus tarjosi suojan. Jäin miettimään sanatonta kohtaamistamme. Lokakuun alussa kreikkalaiset tiedotusvälineet olivat täynnä demokratiaa ja vähemmistöjä puolustaneen ateenalaisen räppäri-muusikko Pavlos Fyssasin murhan oikeudenkäyntiä. Puukottajaksi oli varmistunut äärioikeistolaisen Kultainen aamunkoitto -puolueen kannattaja. Kultainen aamunkoitto kerää riveihinsä turhautuneita työttömiä, köyhiä ja maahanmuuton vastustajia. Puolueen riveissä on myös poliiseja. Entisten poliisien epäillään kaikessa hiljaisuudessa sallineen Fyssasin murhan. Kreikan vajaat romania ovat maan suurin vähemmistö. On helppo nähdä, että äärioikeisto mielellään luutisi myös heidät pois slummeistaan. Kreikan hallitus ei ole tähän asti tehnyt mitään romanien auttamiseksi ja kokonaisia romanikyliä on jyrätty maan tasalle. Euroopan romanit nousivat lokakuun lopulla puheenaiheeksi, kun kreikkalaiseen, romanien asuttamaan slummikylään tehtiin huumeratsia, jonka yhteydessä löytyi vaalea nelivuotias Maria-tyttö. Euroopan romanikysymys on myös Suomen asia. Kotikirkkojemme porteille ilmaantuneet romanikerjäläiset alkavat olla jo vakiintunut näky. Osaamme jotakuinkin elää ihmisiksi oman hengen romanivähemmistömme kanssa, mutta miten suhtautua pitkän matkan tehneisiin lähimmäisiin, joita ei haluta kenenkään maalle? Siinä on pohdittavaa myös Suomen ortodoksisella kirkolla. Matkailu siis avartaa, kun lähtee etsimään kirkkoa. Mutta ainakin yksi luostari kuuluu jokaisen Kreikkaan suuntautuvan matkan kohteeksi. Tällä kertaa se oli Kreetan tärkein, Arkadin luostari Idavuoren kyljessä. Halusin näyttää paikan yhdeksänvuotiaalle pojallemme, koska luostarin historiaan liittyy Kreetan vapaustaistelu, urheutta, uhrauksia ja siviilirohkeutta. Arkadiin on myös helppo matkustaa, sehän sijaitsee vain 28 kilometrin päässä Rethymnonista kaakkoon. Niinhän sitä luulisi. Ensimmäinen yritys tyssäsi kartalle sattumanvaraisesti ripoteltujen nimien ja kivikkoihin kaatuilevien tienviittojen yhteensopimattomuuteen. Seuraava yritys vei vuokra-autolla ajelevat ensin pariin oliivinöljyiseen kylään, mutta niistä selvittyämme myös oikealle tielle, Arkadin rotkon reunalle ja lopulta luostariin johtavalle tasangolle luvulla perustettu renessanssivaikutteinen luostarikirkko muureineen ja sivurakennuksineen muistuttaa venetsialaisten valloittajien ajasta. Vuoden 1645 jälkeen luostari joutui Ottomaanien valtakunnan alaisuuteen, igumeni ja munkit pakenivat Vrontissin luostariin, mutta saivat palata Arkadiin vannottuaan luottamusvalan Hussein Pashalle. Luostarin alueet laajenivat, Arkadi tuotti satoja tynnyreitä oliiviöljyä ja Malvoisie-nimellä tunnettua erinomaista viiniä. Arkadin kohtalonhetket koittivat marraskuun alussa 1866, kun pari sataa vuotta turkkilaisten komennon alla viettäneet kreetalaiset nousivat kapinaan. Varsinkin luostareissa oli kyllästytty ottomaanien haluun ryhtyä määräämään näiden sisäisistä käytännöistä. Ismail Pasha oli jo heinäkuussa uhannut tuhota Arkadin jos hänen määräyksiään ei totella. Lähikylien väki kokoontui luostarin suojiin 7. marraskuuta Yhdeksästäsadasta hengestä kolmannes oli asein varustautuneita miehiä. Luostaria lähestyi seuraavana aamuna turkkilaissotilaan armeija kanuunoineen. Turkkilaiset yrittivät koko päivän luostarin pääportista sisään, mutta piiritetyt kreetalaiset pystyivät parin päivän ajan puolustamaan asemiaan vaatimattomilla aseillaan. 36 munkkia haki turvaa ruokasalista. Sisään tunkeutuneet turkkilaiset surmasivat kapinalliset siihen paikkaan. Lopulta igumeni Gabriel kokosi jäljellä olevat miehet, naiset ja lapset ruutivarastoon. Kun kyläläisiä johtava Konstantinos Giaboudakis kuuli turkkilaisten lähestyvän varaston ovea, hän sytytti ruutitynnyrit palamaan. Puolta saarta vavisuttava räjähdys tuhosi lähes kaikki piiritetyt ja vaurioitti suurta osaa luostarin rakennuksista. Kolmen vuorokauden taisteluissa menehtyi 1500 turkkilaista. Kauhujen päivistä selviytyi 144 kreetalaista. Heidät kuljetettiin Rethymoniin vankilaan. Kreikan itsenäisyystaistelu sai uutta voimaa Arkadin julmasta kohtalosta ja sen kyläläisten rohkeudesta. Myös ulkovalloilta tuli tukea kreetalaisten ponnistuksille. Kirjailija Victor Hugo herätti maailmanlaajuista huomiota Arkadin taisteluista kertovissa matkakirjeissään. Arkadin taisteluissa menehtyneiden pääkallot katsovat kävijää luostarin luuhuoneen vitriinistä. Niillä on muutakin sanottavaa kuin se, että kuolema on elämän lopullinen tarkoitus. Muistolaatassa lukee: Mikään ei ole jalompaa kuin kuolla isänmaan puolesta. Mitä Kreeta opetti? 1. Kreikka saavutti itsenäisyytensä pitkälti siviilirohkeuden ansiosta 2. Demokratian kehdossa demokratiaa on puolustettava kaikin sivistysvaltion keinoin 3. Kirkko ei voi jäädä sivustakatsojaksi, jos kansan vähemmistöt halutaan tuhota. Teksti ja kuva Anne Välinoro 17

18 ihmisenä ajassa KOSKETUS Jumala sanoi: Tehkäämme ihminen, tehkäämme hänet kuvaksemme, kaltaiseksemme, ja hallitkoon hän meren kaloja, taivaan lintuja, karjaeläimiä, maata ja kaikkia pikkueläimiä, joita maan päällä liikkuu. MARI VAINIO Elämä koskettaa. Kosketus on elämän ehto. Sen kautta kurottaudumme maailman syliin ja muodostamme yhteyden muihin ihmisiin. Ympärillämme pyörivä yhteiskunta kulkee eteenpäin suurimmaksi osaksi näkö- ja kuuloaistin kautta. Kuitenkin tuntoaisti kehittyy meille ensimmäisenä ja sammuu viimeisenä. Pieni ihmislapsi ei kehity normaalisti ilman läheisyyttä ja ihoa koskettavaa huolenpitoa. Iho säätelee kehon lämpötilaa, varoittaa vaaroista ja torjuu ulkoapäin tulevia uhkia. Myös lisääntymisemme, seksuaalisuutemme perustuu kosketukseen. Eloonjäämisen kannalta tunto on tärkein aistimme. Kun olemme oikein lähellä, olemme iholla. Monet eläinkokeet apinoilla ja hiirillä ovat osoittaneet, että poikaset kuolivat tai sairastuivat vakavasti ilman riittävää kosketusta. Ilman hoivaa jääneet apinaäidit käyttäytyivät neuroottisesti ja julmasti omia poikasiaan kohtaan. Ne, joita oli hellitty ja hoivattu, kosketettu, olivat uteliaita ja kiinnostuneita ympäristöstään. Myös ihmisellä lapsuuden aikainen laiminlyönti tuntuu vielä aikuisuudessakin. Syvät haavat saavat ihmisen joko pakenemaan tai vimmatusti tarrautumaan läheiseen ihmiseen. Tarve saada kosketusta ja läheisyyttä on luontainen osa ihmistä, osa ihmisyytemme syvintä ydintä. Kosketus hellii, parantaa tai lohduttaa, pahimmillaan satuttaa. Menneisyyden haavat Sukupolvelta toiselle kantava toisen ihmisen kaukaisuus, läheisyyden puute koskettaa yhä monia. Maamme sotavuosien arvet kantavat muassaan viestiä kovista ajoista, pelosta ja hyljeksinnästä. Jo selviytyminen oli tuolloin riittävästi. Sota vieraannutti sadattuhannet isät ja lapset toisistaan ja lukemattomat lapset kasvoivat käytännössä ilman isää. Maalaisympäristössä ihannoitiin ahkeraa äitiä, joka hankki elannon perheelle. Näin lapset elivät suurimman osan ajasta keskenään ilman aikuisten läsnäoloa. Yksin pärjäämistä jopa ihannoitiin. Ympäristön karut olot, taistelu hengen ja leivän puolesta kantoi jaettuun yksinäisyyden kylmyyteen. Elämän raskas raataminen vei hoivan ja hellyyden ihmisten keskeltä. Monet joutuivat kieltämään elämästään sylin kaipuunsa. Tärkeintä oli kamppailu elämästä ja kuolemasta. Suomalaisessa kulttuurissa pysytään yhä tänä päivänä etäämmällä kuin monessa Etelä-Euroopan maassa. Oma reviiri on tiukka ja kaikkinainen yksityisyyden kunnioitus vahvempaa kuin monessa muussa kulttuurissa. Kädenpuristus on tanakka esimerkki kosketuksen arvosta. Jämäkkä puristus on kohtaamisissa luottamuksen merkki, liian lepsu käsi viestittää epävarmuudesta, jopa epäluotettavasta persoonasta. Läheisyyden jakamiseksi luotu tapa arvottaa ihmistä. Matkailun myötä lämmin halailu ja poskisuudelmat ovat kantautuneet maahamme muista kulttuureista. Nuorilta ne sujuvat luontevasti, vanhempi sukupolvi yrittää suoriutua perässä. Järeämpi jätkä ei näihin tapoihin edelleenkään helposti taivu. Kosketus kauhistuttaa. 18

19 Hellyyden Jumalanäiti (Armahtavainen Jumalanäiti) ikonissa on kuvattu Jeesuslapsi Jumalansynnyttäjän sylissä niin, että heidän poskensa koskettavat toisiaan. Ikoniin on kuvattu hellyyttä ja inhimillistä tunnetta, äidin rakkautta, äidin ja lapsen inhimillistä suhdetta. Samalla siihen on kuvattu pelkoa ja hellyyden kaipausta. Rakkaus yhdistää ikonissa taivaan ja maan, Jumalan ajatukset ja ihmisen ajatukset: yhteys on kuvattuna kasvojen ja sädekehien yhdistymisessä ja kosketuksessa. Jumalanäiti on surumielinen painaessaan lasta itseään vasten, hän miettii jo mielessään Kristuksen ristin tietä. Kuitenkin jokaisen elämän lämpimimpiä muistoja ovat läheisyyden hetket. Pienokainen äidin sylissä, rakas rakkaimman kainalossa, ystävän lämmin rutistus. Surun hetkellä jo läheisen kevyt käden kosketus lohduttaa. Minun taakkani on jaettu. Kosketus jakaa niin pirskahtavan ilon kuin menetyksen hetket. Kirkon läheisyys Ortodoksinen traditio koskettaa ihmistä läheltä, usein lähempää kuin ympärillämme vellova yhteiskunta. Yhteisö on kuin elämän hetkiä jakava perhe, sen kautta jaettu rukous olennainen osa kirkkoamme. Kosketamme, liitymme yhteen. Suutelemme toisiamme Isän, Pojan ja Pyhän Hengen nimeen, jaamme ehtoollisen samasta maljasta, saamme tuntea toisen ihmisen kosketuksen katumuksen sakramentissa ja sairaanvoitelussa. - Kosketus kirkossamme on mielestäni merkki lähimmäisenrakkaudesta, sanoo Kaarina Lyhykäinen. - Kirkko ottaa ihmisen huomioon kaikkine aisteineen. Kosketuksen kautta halutaan toiselle hyvää ja toivotaan, että ihminen voisi elää Jumalan hänelle tarkoittamaa elämää. Tämä ajatus on ollut läsnä kirkossa alusta asti. Kaarina pohtii sitä kuinka moderni lainsäädäntö on tuonut ihmisen oikeudesta fyysiseen koskemattomuuteen paljon hyvää. - Samalla se on valitettavasti tehnyt meistä usein ylivarovaisia myös hyvän ja voimaannuttavan kosketuksen suhteen. Emme uskalla enää lainkaan koskettaa toista ihmistä, koska pelkäämme, että meidät tulkitaan väärin. Kaarina iloitsee kuitenkin lasten ja nuorten osallisuudesta kirkossa. - Osallistuessaan jumalanpalveluselämään, he oppivat minkälainen kosketus on lähimmäisenrakkautta. He oppivat, että Pääsiäisen iloa voi jakaa kristottamalla ja murheellista lohduttaa halaamalla. Ihmisen perusolemus on hyvä, sillä kaikki Jumalan luoma on hyvää. Luomiskertomuksen kautta voimme ymmärtää sen kuinka jokaisessa ihmisessä on jotain, joka heijastaa Jumalaa. Onhan Jumala luonut ihmisen omaksi kuvakseen. - Myös ihmisen kehollisuus ja seksuaalisuus on täten hyvää. Ihminen voi itse päättää, miten käyttää näitä hänelle annettuja lahjoja. Lähimmäisen kohtaamisessa on aina kyse siitä, että kohtaamme samalla myös häivähdyksen Jumalaa, muistuttaa Kaarina. Jumalan kosketus tapahtuu usein toisen ihmisen kautta. Olemme tässä maailmassa aina Jumalan työtovereita, usein huomaamattammekin. Kosketus on olennainen osa elämää. Se kantaa pitkälle, tuo elämän lähelle, avaa meille oman ja lähimmäisemme syvän ihmisyyden. Kosketus sitoo meidät yhteen yhdeksi. Avautumalla, Jumalan katseen kautta, saamme kokea sen kauneimmalla mahdollisella tavalla. Lähteet: Vahvat yksin, heikot sylityksin, Taina Kinnunen, Kirjapaja, Ortodoksi.net 19

20 KULTTURI 15-VUOTIAS TAPIOLAN KIRKKO Ortodoksisen kirkon toiminta alkoi Espoossa jo 1950-luvulla, mutta vasta vuonna 1985 jätettiin seurakunnan valtuustolle ensimmäisen kerran esitys oman kirkon rakentamisesta alueelle. 13 vuotta myöhemmin monien vaiheiden jälkeen oli tavoite saavutettu: vuonna 1998 silloinen metropoliitta Leo vihki Tapiolan Herman Alaskalaiselle pyhitetyn kirkon käyttöön. Kirkon seinämaalaukset saatiin valmiiksi kymmen en vuotta myöhemmin. Kaikki Tapiolan ortodoksisessa kirkossa käyneet voivat todeta, että pitkä prosessi tuotti upean lopputuloksen. Sitä kelpaa esitellä. Marraskuun alussa vietettiin Tapiolan ortodoksisessa kirkossa 15-vuotisjuhlia, ja samassa yhteydessä julkistettiin kirkosta kertova kirja. Siinä kirkon suunnittelijat kertovat oman tarinansa töistään ja niiden taustoista. Kirja avaa hienolla tavalla näkemään ja kokemaan kirkkoa aivan uudella tavalla, niin sen arkkitehtuuria, maalauksia, esineistöä kuin tekstiilejäkin. TIINA MAKKONEN Kirjaa on myytävänä ainakin Tapiolan kirkossa. Hinta on 37 euroa. Sen voi myös tilata Espoon ortodoksit ry:ltä maksamalla 43 euroa (kirjan hinta 37 + postituskulut 6 ) yhdistyksen tilille FI Joonas Virolainen esittelee uunituoretta Pyhittäjä Herman Alaskalaisen kirkko -kirjaa kirjallisuuspiirissä klo Kirjallisuuspiiri kokoontuu osoitteessa Liisankatu 29 A Helsingin seurakunnan kirjaston tiloissa. Todellisuus on taruakin kauhempaa Hans-Joachim Lang: Parakki 10 - naiset Auschwitzin koe-eläiminä Minerva 2013 Tämä koskettava teos kertoo nimensä mukaisesti Auschwitzin keskitysleirin parakista numero 10. Toisin kuin pääleirin muissa parakeissa, tässä asui nuoria, terveitä, aikuisuutensa alkumetreillä olevia naisia. Parakki näytti sairaalalta, mutta hoidettavia potilaita siellä ei ollut. Naisia käytettiin koekaniineina mm. sterilisaatiota, kohdunkaulan syövän syntymistä, veriryhmiä ja nivelreumaa koskevissa tutkimuksissa. Naiset eivät yleensä tienneet heille suoritettavista kokeista. Parakissa 10 vallitsi suunnaton epätoivo. Se täytti koko elämän ja kuormitti sieluja, jotka eivät enää koskaan saaneet rauhaa. Meille ei selitetty mitään, toimenpiteet vain suoritettiin. Meillä ei ollut niihin mitään sanottavaa, ei yhtään mitään, muistelee Ilse Nussbaum, leiriltä elossa selvinnyt nainen. Karmeista oloista, jatkuvasta pelosta ja kärsimyksestä selvisi hengissä lähes puolet sen 800 asukkaasta. Lopullisen tuomion eloon jääneet naiset kokivat kuitenkin vasta sodan jälkeen. Mo- nelta naiselta kuolivat ympäriltä kaikki läheiset. Lisäksi jatkuvat ihmiskokeista johtuvat kivut, työkyvyttömyys ja odottamaton lapsettomuus olivat naisten kohtalona koko loppuiän. Osansa kärsimyksestä tuotti ympäröivän yhteiskunnan hylkäys. Saksalaisista lääkäreistä joka toinen liittyi vuoden 1933 jälkeen kansallissosialistiseen puolueeseen. Sodan jälkeen kesti kuitenkin vuosikymmeniä, ennen kuin lääkärikunta otti kantaa lääkärien etiikan vastaisiin rikoksiin ja osallistui näiden rikosten selvittämiseen. Hans-Joachim Lang haastatteli kirjaa varten yhä elossa olevia parakin uhreja. Sinänsä ansiokkaassa teoksessa olisi uhrien äänen suonut kuulua vielä voimakkaammin. Kirja oli karmaisevuutensa vuoksi joskus vaikeaa luettavaa. Teoksen äärellä tuntui, ettei parhainkaan kirjailija saisi mielikuvituksellaan luotua mitään näin hirvittävää tarinaa. Ja kuitenkin kaikki tämä on ollut totta kaikille näille parakki 10:n naisille. Minusta tuntui silloin ja tuntuu vieläkin, että se paikka oli kuin helvetin ja hullujenhuoneen yhdistelmä, muistelee puolalainen Slavka Kleinova. Kirjailija haluaa teoksen avulla osaltaan auttaa jälkipolvia muistamaan ne naiset, jotka tässä paikassa aikoinaan asuivat ja kärsivät. Auschwitz ei saa enää koskaan toistua! MARI VAINIO 20