Karkkilan Kotiseutuyhdistys ry:n jäsenlehti n:o 6 Lokakuu 2001

Transkriptio

1

2 n Kotiseutuyhdistys ry:n jäsenlehti n:o 6 Lokakuu 2001 Tämän lehden toimituskunta: Toimituksen osoite: Taitto: Paino: Juhani Silván (vastaava), Risto Hakomäki ja Pekka Wikberg n Kotiseutuyhdistys ry. c/o Juhani Silván Vaiveronkatu 32 A 1, Hyvinkää Puh./faksi: GSM: Sähköposti: juhani.silvan@pp.inet.fi Kaisu Mäkelä n Painopalvelu Oy Kannen kuva: Högfors.Magnus von Wrightin maalaus vuodelta Suomen Valimomuseo Finlands Gjuterimuseum, Jäsenlehti n:o 7 ilmestyy maaliskuussa 2002 Sisältö: 3 Kotiseutuyhdistys - side menneeseen... Juhani Silván 4 Ensimmäinen juna an 90 vuotta sitten... Tommi Kuutsa 6 Fagerkullan vanhat talot... Reino Luoto 10 Monta tietä Fagerkullasta... Juhani Silván 13 Laulunopetuksesta Pyhäjärven kunnan sekakansakouluissa 1860-luvulta 1920-luvulle... Riitta Hirvonen 17 Valtakunnalliset kotiseutupäivät Pielisen Karjalassa Risto Hakomäki 20 Koiviston Pekan pyssy... Markku Juuti 22 Vuotinaisten kyläkirjassa toteutui kymmenen vuoden unelma... Marja Holli 24 Köys-Eeroin mökki... Markku Juuti 25 Salaperäinen talo... Klas Alander 27 Lainajyvästön vaiheista pian historiikki... Tommi Kuutsa 28 Runoja... Marjatta Jääskeläinen 29 Harald Meren haudalla... Juhani Silván 31 Matkailujaoksen retki- ja matkaohjelma Myytävänä yhdistyksen julkaisuja Menneen ajan joulumarkkinat Lohjalla... Ilmoitus 2

3 KOTISEUTUYHDISTYS SIDE MENNEESEEN Enää kotiseutuyhdistykseen ei liitytä pelkästään hauskojen matkojen takia. Uusia jäsenryhmiä ovat sukututkijat ja keräilijät ja aivan viimeisimpänä ryhmänä maailmalla olevat entiset karkkilalaiset. Ei ole vaikea arvata, että yksi syy heidän liittymiseensä on juuri tämä kotiseutulehti, jonka kuudes numero nyt lähtee jakeluun. Lehti ja sen mukana koko yhdistys on tullut heille konkreettiseksi siteeksi kotiseutuun, jossa enää ehkä harvemmin tulee käytyä. Hyvinkäälläkin heitä on koko joukko. Aina silloin tällöin pyöräilee vastaani Pertti Vuorinen, ikäiseni mies, joka lapsuudessaan asui Fagerkullassa Tiatterissa, josta talosta tässäkin lehdessä on juttu. Hän liittyi jäseneksi vastikään ja hänen mukanaan tuli Heikki Sanna. Pari vuotta sitten istui Tallinnanlaivalla pöytääni mies, joka hetken keskusteltuamme osoittautui entiseksi Vattolan pojaksi Mikko Frommin naapurista. Aki Lusenius asuu nyt Liedossa, mutta kävi koulunsa ssa. Hänkin lukee nyt tätä kotiseutulehteä. Viron kierroksella oli tänä kesänä mukana iloinen Liisa Korpela poikansa Akin kanssa. Moni mukana ollut vanha karkkilalainen näki silmien pilkkeessä jotain tuttua. Ennen pitkää hän paljastuikin Rantasen Liisaksi, Elnan ja Einon tyttäreksi. Molemmat - äiti ja poika liittyivät jäseniksi. Keväällä eräissä hyvinkääläisissä ylioppilasjuhlissa esitteli yksi vieraista minulle itsensä Pentti Mäkiseksi, Fagerkullan pojaksi samoilta vuosilta, jolloin itsekin siellä asuin. Myös hän on nyt jäsen yhdistyksessämme. Tämähän on yksi kotiseutuyhdistyksen tehtävistä: luoda yhdysside menneeseen. Myös tähän lehteen on tullut pyytämättä kirjoituksia entisiltä karkkilalaisilta. Riitta Hirvonen on yksi sellainen. Hänen isänsä Emil opetti minulle Nyhkälän kansakoulussa käsitöitä. Teimme mm. puikkarin. Mallin mukaan sitä veistelimme ja aika paljon mallin näköiseksi minunkin puikkarini tuli, vaikka esine olikin outo ja vaikken käsityöihminen olekaan. Siihen aikaan opettajat teetättivät oppilailla kouluhallituksen opetussuunnitelmissa määrättyjä esineitä sen kummemmin töitä perustelematta. Minullekin vasta aikuisena selvisi, että tuota outoa kapistusta käytettiin verkkoja järvestä nostettaessa. Tuskin meistä pojista monikaan puikkariaan ssa käytännössä tarvitsi. Kotiseututyöllä on monenlaiset kasvot. Juhani Silván KARKKILAN KOTISEUTUYHDISTYS RY:N JOHTOKUNTA Hakomäki, Risto Astala, Marita Ahomäki, Ritva Kataisto, Raili Kivi, Seppo Laine, Kari Niklander, Hannu Silván, Juhani Suonpää, Voitto Wikberg, Pekka puheenjohtaja, museoasiat, jäsenlehti, julkaisut, tiedottaminen johtokunnan sihteeri talousasiat tapahtumat maaseudun asiat, tapahtumat tapahtumat tapahtumat matkailu, jäsenasiat, julkaisut, tiedottaminen tapahtumat varapuheenjohtaja, sukututkimus, julkaisut, jäsenlehti 3

4 ENSIMMÄINEN JUNA KARKKILAAN 90 VUOTTA SITTEN Ensimmäisen junan saapumisesta an tuli kuluneeksi 90 vuotta Vuonna 1911 valmistunut Hyvinkää -rautatie merkitsi aikoinaan käänteentekevää muutosta seudun liikenneoloissa ja teollisuuden kehityksessä. Junat kuljettivat reilun 44 km pituisella radalla matkustajia ja tavaraa vuosikymmenien ajan, mutta 1960-luvulla autoliikenteen kehittyessä alkoi radan alamäki. Liikenne Suomen toiseksi pisimmällä kapearaiteisella radalla päättyi lopulta vuonna Hyvinkään n -rautatie sai alkunsa Högforsin ruukin sekä Kytäjän kartanon kuljetustarpeista. Högforsin toiminnan kehittämisen esteenä oli hidas ja kallis hevosrahtaus Hangon radan varteen, minkä vuoksi rautatien rakentamista an suunniteltiin ensimmäisen kerran jo 1890-luvulla. Hanke kaatui kuitenkin tuolloin rahapulaan. Kytäjän kartano oli puolestaan kiinnostunut rautatiestä puutavaran kuljettamisen vuoksi. Kytäjän omistaja Hjalmar Linder ehdotti vuonna 1907 yhteistyötä radan rakentamiseksi Hyvinkäältä Kytäjän maitten kautta Högforsiin. Ruukin asettamat ehdot eivät kuitenkaan miellyttäneet Linderiä, ja hän rakennutti radan vain Hyvinkäältä Kytäjälle asti. Pituutta radalla oli noin 11 kilometriä. Pari vuotta myöhemmin neuvotteluja jatkettiin, ja lopulta perustettiin Osakeyhtiö Hyvinkään Pyhäjärven Rautatie Aktiebolaget. Rautatieyhtiö aloitti Kytäjän ja n välisen noin 33 km:n pituisen rataosuuden rakennustyöt tammikuussa 1911 useammasta eri kohdasta. Kiskotukseen käytettiin vanhoja Vaasan radan 6,4 metriä pitkiä kiskoja, jotka oli valmistettu Fr. Kruppin tehtaalla Saksassa. Radan raideleveys oli 750 mm. Siltoja radan varrelle rakennettiin kolme: Vantaan, Koirajoen ja Vaskijoen sillat. Rata valmistui varsin nopeasti, ja elokuun 27. päivänä 1911 Hyvinkäältä saapui an ensimmäinen juna veturin numero 1 vetämänä. Saman vuoden lokakuussa senaatti vahvisti liikenneohjesäännön ja maksut, säännöllinen liikenne radalla alkoi marraskuussa. Radan vihkiäiset pidettiin tekemällä tarkastusmatka Hyvinkäältä Högforsiin. Juhlaillalliset tarjottiin ruukin kerholla, kutsuvieraina oli runsaasti valtiovallan ja elinkeinoelämän edustajia. Sähkein onnittelivat mm. kenraalikuvernööri ja ministerivaltiosihteeri. Radan lopputarkastus pidettiin syyskuussa Ensimmäinen juna saapui an Paikkakuntalaiset riensivät joukolla tätä ihmettä katsomaan. 4

5 1912, ja vuotta myöhemmin senaatti hyväksyi radan yleiseen liikenteeseen. Junien keskinopeudeksi määrättiin 25 km tunnissa. Aikaa matkaan pääteasemien välillä kului tuolloin 2 tuntia 48 minuuttia. Lippu sta Hyvinkäälle maksoi III-luokassa 1 mk 80 penniä. Rautatieyhtiö otti vuonna 1912 hoidettavakseen postinkuljetuksen jokaisella säännöllisellä junalla. Hyvinkään -rata rakennettiin mahdollisimman halvalla, sen kustannukset olivat vain kolmasosa normaalilevyisen radan kustannuksista. Säästö kostautui myöhemmin, kun perustaa jouduttiin aina kevätroutien jäljiltä korjaamaan. Usein keväisin ei Kytäjärven tienoilla rataa näkynyt lainkaan tulvavesien peittäessä sen. Junien kulku hidastui, sillä veturi oli rasvattava jokaisen uintikerran jälkeen. Rata oli myös mutkainen ja jyrkkänousuinen, se linjattiin helpostikin kierrettävien mäkien yli, sillä useat maanomistajat eivät halunneet rataa mailleen. Säännöllisen liikenteen alkaessa vain ssa oli varsinainen asemarakennus. Muilla pysäkeillä oli yksinkertaiset odotushuoneet tulisijoineen. Högforsin ruukin tuotteet piti ensi alkuun rahdata Karjaanjoen toiselta puolelta asemalle, kunnes vuonna 1913 asemalta valmistui pistoraide ruukille. Sivuraide sai nimenkin, Högfors bruk vexel. Radalla liikennöivä kalusto käsitti vuonna 1912 kaksi 14,5 tonnin ja kaksi 25 tonnin painoista veturia, jotka oli toimittanut Tampereen Pellava- ja Rauta-Teollisuus Oy. Vaunukalustoon kuului kuusi 11,5 tonnin umpitavaravaunua, 40 avonaista 12 tonnin tavaravaunua sekä kaksi yhdistettyä IIja III-luokan matkustajavaunua, joissa kummassakin oli tilaa 28 henkilölle. Lisäksi oli käytössä yksi 20-paikkainen matkustajavaunu, jonka toinen pää oli sisustettu Linderin yksityiseen käyttöön - vaunun nimenä olikin Kamariherran lasivaunu. Hyvinkään n radan liikenteen alku ei ollut onnekas. Rataosan neitsytmatkalla yksi uusi tavaravaunu ei halunnutkaan kääntyä mutkassa, vaan jatkoi matkaansa suoraan sorakuoppaan Vaskijärvellä. Sittemmin onni kääntyi, ja kaikki sujui vuosikymmeniä erinomaisesti. Rautatielle oli alusta alkaen paljon käyttöä. Vuonna 1912 myytiin kpl matkalippuja, ja tavararahdit tuottivat markkaa. Voitto oli jo ensimmäisenä vuotena mk ja toisena vuotena lähes mk. Neljännes tuloista kertyi henkilöliikenteestä ja kolme neljännestä tavaraliikenteestä. Vaunukilometrejä radalla kirjattiin vuonna 1912 noin Ensimmäinen maailmansota hiljensi radan toimintaa, mutta sitä seurannut korkeasuhdanne piti tavaraliikenteen vilkkaana 1920-luvun puoliväliin asti luvun pulakauden jälkeen radalla koettiin uusi nousukausi, mutta rautatien kilpailijaksi alkoi nousta autoliikenne. Viime sotien jälkeisinä vuosina matkustajavaunut pakkautuivat ahtaimmilleen, kun junassa kuljetettiin Hyvinkään n rautatien linjaus. 5

6 siirtoväkeä ja kotiutettuja sotilaita. Huippu saavutettiin vuonna 1946, jolloin junaa käytti lähes matkustajaa. Olojen palauduttua normaaleiksi linja-autoliikenne kehittyi nopeasti ja autoistuminen jatkui. Radan käyttö laski romahdusmaisesti 1950-luvulla. Toisen junaparin kulkuvuoro lopetettiin kesällä 1958, ja toinenkin jäi kulkuun vain työpäiviksi. Matka-aika sta Hyvinkäälle oli tuolloin 2 tuntia 15 minuuttia. Juna lähti sta aamulla kello 6.00 ja palasi kello Tämä muutos romahdutti matkustajamäärät. Sopimus postin kanssa piti junan kulussa, kunnes keväällä 1961 posti siirtyi kumipyörille, ja vajaata kuukautta myöhemmin henkilöliikenne radalla lopetettiin. Hyvinkään n rata oli Suomen viimeinen henkilöliikennettä harjoittanut kapearaiteinen rautatie. Tavaralastit kulkivat radalla vuoteen 1967 asti, kunnes sekin liikenne lakkautettiin Liikenteen lopettamisen jälkeen radan kalustoa kulkeutui ympäriinsä; yksi veturi ja matkustajavaunu lahjoitettiin vuonna 1969 Jokioisten museorautatielle, jossa ne liikennöivät edelleen museokäytössä kesäsunnuntaisin. Veturi numero kolme, tavaravaunu sekä matkustaja- ja konduktöörivaunu siirrettiin Nyhkälän harjun kupeeseen kadulle rakennettua tilapäisraidetta pitkin. Vuonna 1993 juna jatkoi matkaansa rekkakyydillä Jokioisille. Hyvinkään n -rautatien merkitys oli vahvasti paikallinen. Tärkein merkitys radalla oli Högforsin tehtaan ja paikkakunnan kehittymiselle. Onkin sanottu, että rautatie kasvatti Högforsin tehtaan, tehdas n kauppalan. Kytäjän kartanon väitetään olleen Suomen suurin maatila pitkälti juuri n radan ansiosta. Myös Hyvinkään hyötyi radasta; uutta väkeä, liikeyrityksiä ja sen myötä vaurautta virtasi paikkakunnalle radan myötä ja Hyvinkään merkitys seudun liikennekeskuksena vahvistui. Lopuksi Hyvinkään n -rautatiehen liittyvä kasku kirjasta Meittii oli neljä riskiä miästä: Hunsalasta nousi emäntä ensi kertaa junaan. Avasi vahingossa käymälän oven ja totesi siellä olevan sopivasti tilaa yhdelle. Konduktööri kehotteli emäntää tulemaan oikein vaununkin puolelle, johon emäntä tokaisi: Minä olen mielummin täällä yksityisellä puolella, täällä on niin viihtyisääkin. Tommi Kuutsa Aiheesta enemmän: Koskinen, Mauno: Hyvinkään n rautatie Kapeat kiskot. Suomen yleiselle liikenteelle avatut yksityiset kapearaiteiset rautatiet. FAGERKULLAN VANHAT TALOT Vielä 1800-luvun alussa Fagerkulla oli täysin asumatonta aluetta. Kylää hallitsi ainoastaan Rotan talon viljelykset. Tilan omistukseen kuului lähes koko Fagerkulla. Nykyisten uudempien talojen paikalla oli vielä 1900-luvun alussa lainehtivia viljapeltoja. Iso heinälato seistä törötti ojangon reunalla Kuoppamäellä. Se hävitettiin vasta joskus 1970-luvulla. Kun Kulonsuonmäen kaivostoiminta aloitettiin v. 1818, sieltä löydetyn malmin jalostamiseen piti löytää sopiva paikka, jossa vesi koskivoiman muodossa antaisi käyttövoiman tulevalle laitokselle. Tällainen koski oli Kivistönkoski lähellä Karjaanjoen jokisuistoa. Siinä oli riittävä putouskorkeus rakennettavalle masuunille. Toiminnan aloittamisen edellytyksenä oli kuitenkin, että perustettava yhtiö saa haltuunsa riittävästi maa-alueita myös rakennettava sulaton ympäriltä. Näin Rotan tila maineen joutui oston kautta uuden yhtiön omistukseen. Taloja työläisille Jotta uusi tehdas saisi työvoimaa, oli samanaikaisesti ryhdyttävä rakentamaan asuntoja. Fagerkulla ryhdyttiin rakentamaan 1800-luvun puolivälissä rakennettiin uutta ja saneerattiin vanhaa. Näillä van- 6

7 himmilla taloilla oli omat mielenkiintoiset nimensä, joko talossa asuvan henkilön tai rakennuksen paikan mukaan. Tällaista nimistöä ei ollut enää kylän viimeisimmillä rakennuksilla. Vain nurkan päässä oleva numeroflaku ilmoitti rakennuksen sijainnin. Näiden rakennusten sarja alkoi Vanhastakylästä hiihtostadionin pellon kulmasta. Ensimmäisenä heti maantien mutkan jälkeen oli Tyynelä, sitten seurasivat Vuorela, Yrjölä, Nurmela, Kalliola, Laaksola, Muuttola ja Onnela. Lähtelä oli ensimmäinen talo lähdettäessä Haukkamäestä kohti nykyistä museoaluetta ja Fagerkullaa. Sitten seurasivat järjestyksessä Caveniuksen talo, Pakari, Sparf eli Parvi, Torppa, Sarlinin talo, Rauhala, Mäntylä, Kuusela, Tähtelä, Säätytalo, Kaunola, Iso-Koivula, Vähä- Koivula, Ojala, Muistola, Verälä, Teatteri (myös Tiatteri), Hakala ja Sjöholmin talo. Nämä kaikki talot olivat oston kautta siirtyneet tehtaan omistukseen. Lisäksi siirtyi tehtaan omistukseen vielä Kupari-Antin talo, maalarimestarin talo ja Koskenojan pienet huvilat. Näidenkin lisäksi oli vielä muutamia yksityisten omistuksessa olevia huviloita. Näille taloharvinaisuuksille ei osattu antaa niille kuuluvaa arvoa, vaan ne hävitettiin 1960-luvulla. Kotiseutuyhdistyksen toimesta saatiin muutamia taloja pelastetuksi. Ne kertovat Fagerkullan museoalueella arvokkaalla tavalla entisajan asumiskulttuurista. Jokainen näistä taloista olisi pienen tarinan arvoinen, mutta pidättäydyn seuraavassa vain kahteen, jotka tunsin melko hyvin. Säätytalo Säätytalo ei ollut alkuperäinen nimi. Alkuaan rakennus oli Rotan talon päärakennus ja nimeltään siis Rotta. Samalla kun talo joutui uudelle omistajalle, sen käyttötarkoitusta muutettiin. Siihen rakennettiin neljälle perheelle asunnot. Onko talo alkuperäisellä paikallaan, sitä en tiedä. Se oli kuitenkin Fagerkullan vanhin rakennus ja rakennettu jo 1800-luvun alussa. Remontin jälkeen siihen pääsi asumaan tehtaan mestareita ja ammattimiehiä. Taloon muuttivat ainakin valumestari Erik Hartman, kylän ensimmäisen auton omistanut Frans Walden ja maalari Eemeli Aho perheineen. Rakennuksessa oli suuri yhteinen eteinen eli porstuva, josta oli käynnit eri asuntoihin. Kussakin asunnossa oli keittiö ja kamari. Isolla eteisellä oli tärkeä tehtävä talon toiminnassa. Tarvittaessa se toimi jopa juhlapaikkana. Säätytalon porstuvassa tanssittiin mm valumestarin Hilma-tyttären ja Kalle Auerin häitä. Hilma Auer on kertonut, että talossa vallitsi asukkaiden kesken hyvä yhteishenki. Juhlien aikana kaikki asunnot olivat yhteisessä käytössä. Yhteen kamariin katettiin kahvipöytä, toiseen kokoontuivat miehet tupakoimaan, ja tekemään punsseja. Kolmannessa pitivät seurojaan naiset ja viimeisessä huolehdittiin muusta tarjoilusta. Säätytalossa syntyi maalari Eemeli Aholle poika, joka sai kasteessa nimen Lauri. Samainen Lauri Aho tuli tunnetuksi myöhemmin Helsingin pormestarina. Talossa asui jossakin vaiheessa myös Alfred Silvan -niminen maalari, iloinen velikulta, silloin vielä vanhapoika. Humalapäissään hän kerran joutui poliisin huostaan. Putkassa häneltä tiedusteltiin osoitetta ja hän ilmoitti asuvansa Fagerkullan Säätytalossa. Hän kertoi vastauksensa perusteluksi sen, että talossa asui pelkästään hienoa väkeä. Sitä en tiedä, saiko hän tästä näsäviisaasta vastauksestaan pamppua, mutta ainakin talo sai nimen. Sitä alettiin yleisesti kutsua Säätytaloksi. Myöhemmin talossa asui Lindholm-niminen perhe. Perheen mamma oli ahkerasti mukana työväen näyttämön toiminnassa. Myöhemmin mamma sai herätyksen ja tuli helluntaiuskoon. Sen jälkeen hän esitteli itsensä seuraavasti: - Ensteks mää olin Näyttelijä-Lindholmiska, sitten musta tuli Säätytalon-Lindholmiska ja nyt mää olen Helluntai-Lindholmiska. Säätytalosta on jäänyt mieleeni eräs ikimuistoinen pyhäaamu kesältä Käpylän upouusi urheilukenttä oli juuri valmistunut ja siellä järjestettiin kaksipäiväiset yleisurheilukilpailut. Silloisen tavan mukaan osanottajat yöpyivät kylän perheissä. Asuimme silloin Teatterissa aika lähellä. Heräsin siihen, että ulkoa kuului komeaa miehen laulua. Äkkiä uikkarit jalkaan ja ulos, lämmin kesä kun oli. Paljaat jalat vilkkuivat, kun painelin kohti ääntä, joka kuului Säätytalon suunnalta. Pihapenkillä istui tavallista komeampi nuorukainen, joka lauloi kitaralla itseään 7

8 säestäen tunnettua merimiesvalssia Musta Rudolf. Pian paikalla oli muitakin, ja joku tiesi kertoa, että laulajan nimi oli Rautavaara. Ja laulaja oli kuin olikin vielä silloin tuntematon Tapio Rautavaara. Hän otti osaa Käpylän kilpailuihin ja heitti keihästä muistaakseni yli 60 metriä. Teatteri Toinen taloharvinaisuus, joka myös hävitettiin luvun myllerryksessä, oli nimeltään Teatteri eli Tiatteri, niin kuin me mukulat taloa kutsuimme. Talossa ei esitetty mitään näytelmiä, vaikka nimestä niin voisi päätellä. Samainen talo tuli minulle tutuksi, koska asuin siinä 10 vuoden ajan. Rakennus oli kylän taloista poikkeus, sillä se koostui kuudesta hellahuoneesta. Yleensä asuntoon kuului keittiö ja kamari. Pitkä porstuva eli eteinen oli tässäkin talossa koko talon mittainen. Kummallakin puolella oli kolme asuntoa. Eteisessä oli jokaista perhettä kohti kaksi komeroa, toinen ruokia ja toinen vaatteita varten. Käytävän perältä noustiin ullakolle, jossa oli yhteinen isovintti ja jokaisella perhekohtainen, lukittava pikkuvintti. Varsinaiset asunnot olivat kooltaan noin 20 neliötä. Olen monesti ihmetellyt vielä jälkeenkin päin, että mitä aivoituksia mahtoi olla patruunan päässä, kun hän rakennutti talon, jossa oli vain hellahuoneita, vaikka siihen aikaan perheet olivat suuria ja tarvitsivat ehdottomasti enemmän tilaa. Vähä-Koivula eli Pikku-Koivula valmistui samoihin aikoihin, ja myös se koostui hellahuoneista, mutta siinä oli yhteisen eteisen varrella vain kaksi perhettä. Miten oli mahdollista, että näissä hellahuoneissa saattoi asua kymmenhenkinenkin perhe. Tilaa pienensi vielä jokaiseen asuntoon sijoitettu haloilla lämmitettävä leivinuuni, joka vei muutenkin pienestä tilasta kohtuuttomasti lattia-alaa. Tehtaan yhteistä pakaria ei vielä silloin ollut, joten jokainen joutui leipomaan leipänsä kotona. Pienet liedet paistinuuneineen olivat nekin vielä silloin tuntemattomia. Teatteri valmistui Wolter Ramsayn aikana 1800-luvun lopulla. Alun alkaen talolla ei ollut mitään nimeä. Kun talossa asui perheitä, joissa oli paljon lapsia, syntyi paljon riitoja. Lasten riitoihin sekaantuivat ensin äidit ja myöhemmin illalla työstä palaavat isät. Ainekset näytelmille olivat omasta takaa valmiina. Kun tällaisia näytöksiä oli päivittäin, niin joku koiranleuka antoi talolle nimen Teatteri. Sitä nimeä se kantoi loppuun asti. Helinin mamma suuren perheen äitinä oli yksi niistä, joiden päreet paloivat tavallista herkemmin. Se ei ollut ihme, sillä mamman lapsikatraan pääluku lähenteli kymmentä. Talossa asui myös seitsenhenkinen Heinosen perhe, jossa päivittäin kävi syömässä vielä ruokamiehiäkin. Nykyihmiselle on käsittämätöntä, että Heinoska pystyi oman suuren perheen lisäksi ruokkimaan päivittäin vielä kolmetoista ruokavierasta. Teatterin asunnoista yksi oli varattu pakariksi. Siellä myös miehet usein söivät. Joukossa oli muuan tavallista kookkaampi mies, jota kutsuttiin Lekioona- Martiksi. Mies oli joskus ollut muukalaislegioonassa, siitä nimi. Miehellä oli karhun voimat. Kerran eteisen suursiivouksen yhteydessä syntyi Heinoskan ja Helinin mamman välille tavallista rajumpi riita. Sanaharkka huipentui siihen, että Helinin mamma löi Heinoskaa märällä lattiarievulla korville. Heinosen Fannitytär yritti auttaa äitiään, mutta huonosti kävi hänellekin. Miehet tulivat juuri parahiksi syömään, kun Fanni itkeä tillitti äitinsä helmoissa. - Mitäs flikka itkee? kysyi Lekioona-Martti. - No kun toi Heliinska löi äitii lattiarasun kans. Mitään sanaomatta mies meni täysinäisen vesisaavin luo, tarttui korvista ja kaatoi koko sisällön lattiaa kuuraavan Heliinskan päälle. Kun muutimme taloon vuonna 1938, oli asunnossa ennen meitä asunut kymmenhenkinen perhe. Huoneessa tehtiin ensimmäiseksi remontti, ja sen yhteydessä poistettiin tilaa vievä ja tarpeettomaksi käynyt leivinuuni. Se korvattiin liedellä, piisillä. Näin saatiin asuntoon muutama lisäneliö. Toinen tilaa vievä laitos oli päästä vedettävä sänky, joka muutettiin ajan tavan mukaan hetekaksi. Minäkin pääsin äidin selän takaa omaan sänkyyn. Päästä vedettävä vietiin vinttikomeroon, josta tuli kesäisin minun oma makuukamarini. Riidat talossa jatkuivat meidänkin siellä asuessamme. 8

9 Nurmen perheellä oli tavallista siistimpi kissa. Se oli ottanut käymäläkseen vintin, ja siellä se oli ihastunut erikoisesti Vuorisen komeroon. Eikä katti tehnyt tekojaan mihin tahansa. Se oli valinnut tähän tarkoitukseen Vuorisen mamman hienon kesähatun. Voi hyvin arvata, että naapurisopu oli taas koetuksella, kun kesän tullen Vuoriska sovitti hattua päähänsä. Myös Teatterin eteinen toimi tarvittaessa huvipaikkana. Siellä tanssittiin mm. Klas Vihtori Bommin häitä. Kerrottiin, että oli näkemisen arvoista, kun kaksi tanssin taitajaa Vathenin Situnia ja Pummi tanssivat yhdessä kovaapolkkaa Raittilan Kallen säestyksellä. Reino Luoto Yläkuva: Etualalla Verälä ja sen takana Teatteri, kauimpana häämöttää Hakala. Välissä on ulkorakennuksia. Verälän ja aidan välissä kulkee Haukkamäkeen johtava tie. Verälän ja Teatterin ohi kulkee Käpylään menevä tie. Kuva: Reino Luoto Oikealla: Säätytalo, joka alunperin oli Rotan tilan päärakennus. Kuva: Valimomuseo 9

10 MONTA TIETÄ FAGERKULLASTA Tehtaan notkon takaiselle rinteelle levittäytyvä Fagerkulla eli vielä kauan sotien jälkeen hyvinkin eristettyä ja suojattua elämää. Väyliä keskustaan oli tosin kolme, mutta matka oli hankala ja monen mutkan takana. Tervasillan kautta pääsi kävellen ja polkupyörällä, Haukkamäen kautta oli pisin mutta paras tie ja nykyisen museoalueen kohdalta pääsi tehdasalueen poikki oikaisemaan Bremerin talon paikkeille ja Vattolan tienhaaraan. Tälläkin tiellä oli jyrkkä mäki. Autoteitä ei vielä 1940-luvulla juurikaan tarvittu. Äkkiseltään muistan vain Osuusliike Tuen pikkuporvarin, joka urheilukilpailujen aikaan toi kentän kioskiin esanssilimonadia janoisille aikuisille juotavaksi ja kylän lapsille pahimpaan makeannälkään. Nokimäki ja Tervasilta Minulle tie keskustaan alkoi Valkoisen talon pihalta polkuna kallion yli nykyiselle Fagerkullankadulle. Rakennuksen nimi oli peräisin valkeasta rappauksesta. Taloa kutsuttiin myös nimellä Uusi Hakala, sillä se rakennettiin palaneen Hakalan talon tilalle, tosin vähän aikaisempaa rakennusta ylemmäksi. Alareunaltaan lapsen silmissä melko jyrkästi laskeva kallio oli myös tärkeä leikkipaikka, tähystyspaikka ja reviirin raja. Fagerkullankadulle saakka ei saanut ilman lupaa mennä. Kalliolla odotettiin sodasta lomalle palaavia sotilaita, jotka vähän myöhemmin osoittautuivat myös isiksemme, ja siellä odotettiin myös vieraita. Silmissäni on vieläkin mäkeä ylös puuskuttava mummuni Helmi Aleksandra pyöreäpilkullisessa nilkkaan ulottuvassa leningissään ja huulipartainen vaarini Sulo Alvar kävelykeppeineen. Kallion alta pienen kujan jälkeen alkoi Nokimäki. Mäki oli jyrkkä ja se törmäsi suoraan Karjaanjokeen. Polkupyörän jarrujen piti olla kunnossa, jotta käännös alhaalla oikealle tai vasemmalle onnistui. Muuten oli edessä uintimatka mustanpuhuvassa Karjaanjoessa. Oikealle käännyttäessä pääsi Tervasillalle, vasemmalle käännyttäessä tehtaalaisten saunalle ja pesutupaan. Mäki oli päällystetty lakikivellä ( = slag) ja sideaineena käytettiin nokea. Se oli siis väriltään musta. Haukkamäkiläiset ja kuoppamäkiläiset tulivat Verälän- suoraa pitkin tehtaan portille ja laskivat siitä saunalle. Vieläkin pystyssä olevan emalilaitoksen, alaemalin, verran ajettiin jokivartta Tervasillalle. Siltaa pidettiin kunnossa tervaamalla, siitä nimi. Nykyinen silta on uusi, mutta se on rakennettu vanhan sillan piirustusten mukaan. Silta oli kapea, juuri ja juuri pyörällä ajettavissa. Sen takana oli jalkauduttava, sillä vastassa oli tehdasrata, joka piti ylittää. Sitten sai valita toisen kahdesta väylästä. Oikealle lähti polku ylös jyrkkää rinnettä kohti hammaslääkäri Bergin puutaloa ja Myllypuiston jyrkännettä, vasemmalle käännyttäessä piti ajaa radan ja tehtaan verkkoaidan välistä polkua Suonojan talon kohdalle. Sitten olikin vastassa Takkoin mäki, Tallamäen kauppa ja osuusliikkeiden talot. Me käytimme molempia väyliä aina tarpeen mukaan. Kauppoihin mentäessä aidanvierustaa, Nyhkälään mentäessä Myllypuiston polkua. Haukkamäen reitti Tämä pisin Fagerkullasta keskustaan johtava reitti on edelleen olemassa, tosin osittain museotienä. Ajan se joskus ssa käydessäni autolla, vaikka oikeastaan läpiajo taitaa olla kiellettyä. Viimeisin muisto minulla tämän tien käytöstä on muuttomme Fagerkullasta Sudettiin vuonna Tavarat oli kasattu hevosen vetämään heinärekeen. Kun muut menivät polkupyörillä Tervasillan kautta, hyppäsin minä reen peräjalaksille. Vanhankylän alamäessä hevonen lähti juoksuun ja putosin talloilta ja kaaduin. Hevonen juoksi niin lujaa, että minulla oli naarmuisine polvineni vaikea saada se kiinni. Myös hautajaissaattueet vaelsivat kirkolle Haukkamäen kautta. Muistan erityisesti sukulaiseni Heikki Lindholmin (Heikka-Lindholm) hautajaiset. Lindholmit asuivat Fagerkullankadun punamultatalon päädyssä ja hautajaisvieraat kokoontuivat pihamaalle, jossa kirstu vainajineen odotti saattajiaan. Tehtaan mustan hevosen vetämä reki arkkuineen edellä ja perässä saattoväki seppeleineen kulki koko pitkän kierroksen hautausmaan portille. Siihen aikaan portin pieliin oli pystytetty kuusennäreet ja matka 10

11 portilta haudalle oli havutettu. Talvella arkku kuljetettiin reellä, kesäisin nelipyöräisillä pylväsrattailla. Aina oli kuitenkin aisojen välissä komea lämminverinen. Samaa hevosta käytettiin myös sairaskuljetuksissa. Silloinkin perässä oli nelipyöräiset kuomurattaat, tosin kevyemmät rakenteeltaan. Verälänsuoralta Bremerin talolle Tätä tietä käyttivät ne, joilla oli asiaa Vattolan suuntaan. Meni kumpaan suuntaan tahansa aina oli vastassa jyrkkä mäki. Alhaalla notkossa oli tehtaan portti, ja aivan portin lähellä mäenrinteessä asui tehtaan silloinen teknillinen johtaja Ernst Alander. Kotimatkallaan Alander käytti juuri tätä porttia. Reino Luoto on kertonut tähän porttiin liittyvän kaskun. Porttivahdit olivat saaneet määräyksen tarkkailla portista kulkevien kantamuksia, koska tehtaalta silloin tällöin vietiin tavaraa kotiin. Porttivahdit myös kohteliaasti Takalan Heikkiä lukuunottamatta juoksivat avaamaan portin aina Alanderin tullessa. Alanderia tietysti harmitti Takalan käytös ja kerran hän huomautti asiasta: - Eikös Takala huomaa, että minä kuljen portista? Takala ymmärsi yskän, mutta ei ollut ymmärtävinään: - Kyllä huomasin, mutta kun näin, ettei johtajalla ollut mitään povessaan, niin ajattelin, että antaa mennä. Vattolan suuntaan noustaessa avautui mäen vasemmalle puolelle tehtaan puutarha, oikealla oli Bremerin talo ja Kostholli. Jyrkässä mäessä äitini kerran kaatui polkupyörällään ja loukkasi pahoin polvensa. Seurasi useita käyntejä Haglundin vastaanotolla, ja matkat tehtiin aina mustan hevosen vetämillä kieseillä. Vaikka minulla olikin poikasena kammo lääkäreitä kohtaan, en voinut vastustaa houkutusta päästä tuohon keinuvaan kyytiin. Urheilukentän portilta moni Fagerkullan lapsi sai ostaa elämänsä ensimmäiset limonadit. Kenttä-Saarisen tarkasti vartioimaa urheilukenttää ympäröi korkea lauta-aita, ja vain harva uskalsi sen ylittää tai alittaa. Puutarhan toista sivustaa pääsi Bremerin talon kohdalta nousemaan Seuratalolle ja tehtaan hevostalleille. Vielä 50- luvulle tultaessa tehtaalla ei ollut kuorma-autoja. Tarpeelliset ajot tehtiin erirotuisilla hevosilla. Erikoisimpia niistä olivat suurikokoiset belgialaishevoset, jotka pystyivät vetämään suuriakin kuormia. Fagerkullaan kuormahevoset tulivat säännöllisesti tuomaan asukkaille polttopuita, keväisin jäitä sahanpurujen alle ja tyhjentämään laskiruumia kertyneistä jätteistä. Yleisimmin ajurit käyttivät juuri tätä tehtaan läpi kulkevaa reittiä. 11

12 Polttopuut tuotiin Nikkimäestä joko halkoina, pölleinä tai klapeina. Polttopuiden laatua ei voinut toivoa, se määräytyi työpaikkahierarkian mukaan. Puuajureista muistan ainakin Öhmanin Leevin ja Suomisen Erkin. Leevin isä, Eetu-Öhmanni, joka oli äitini eno, kävi sotavuosina liiterissämme sahaamassa halot pölleiksi ja pilkkomassa pöllit klapeiksi. Erkki Suominen säilyi ajurina lopun ikäänsä. Myöhemmin hevoset muuttuivat autoihin. Erikoisen juhlavana muistan ne keväiset aamut, jolloin hevoset pitkänä jonona nousivat Fagerkullaan tuomaan Pyhäjärvestä sahattuja jääkuutioita. Yksi tällainen jääkasa sijaitsi aivan kotini lähistöllä Vallivirran talon takana. Näistä kolmesta sisääntulotiestä vain Haukkamäen kautta kulkevaa reittiä voi kulkea tänäkin päivänä, kahta muuta vain pätkittäin. Vähän mielikuvitusta apuna käyttäen niitäkin pitkin vielä voi astella. Juhani Silván Nokimäki on nykyisin nurmettuva polku. Ennen se vaikutti jyrkemmältäkin. Karjaanjoen ylittävä uusi Tervasilta noudattaa tarkasti alkuperäisen kuosia. 12

13 LAULUNOPETUKSESTA PYHÄJÄRVEN KUNNAN SEKAKANSAKOULUISSA 1860-LUVULTA 1920-LUVULLE 1. Lapsi olen onnellinen, kuwani on kukkainen, olen hywään halullinen, wielä armon alainen. 4. Äiti! eipä hartaudes wältä, muista waiwoja; Isä! eipä rakkaudes waadi waiwain palkkoja. Lasten-Laulu. Aapinen Lapsi olen laulavainen, pieni, vielä voimaton, huvitusta hakevainen, huikennellen huoleton. 4. Eipä äidin rakkautta vaivatkaan voi vähentää, isän hyvän hartautta elon huolet hävittää. Lapsen laulu. Valistuksen laulukirja1909 Näin runoili Jaakko Juteini 1800-luvun alussa. Suomessa hän oli ensimmäisiä, joka ymmärsi, että lapselle on kirjoitettava lapsentajuisesti. Tuolloinhan lapset kulkivat vanhempiensa mukana kirkossa ja juhlissa ja oppivat korvakuulolta pikku hiljaa aikuisten laulamat kansanlaulut ja virret. Virsikirja saattoikin olla, varsinkin maaseudulla, ainoa perheen omistama kirja Vuoden 1701 virsikirjaan oli liitetty mm. kalenteri, evankeliumi- ja rukouskirja sekä järkyttäviä tapahtumia maailmanhistorian varrelta. Kirjoissa käytettiin ns. fraktuurakirjasinta. Oli siinä lapsilla tavaamista, kun heidän oli vanhempiensa opastuksella, sakon uhalla, opeteltava lukemaan ja kirjoittamaan, jotta pääsisivät rippikouluun. Kaikilla vanhemmilla ei ollut edellytyksiä opettamiseen, joten seurakuntiin perustettiin erilaisia lukkarin, pitäjän tai sunnuntaikouluja tilannetta korjaamaan luvulta lähtien virisi tarve vakiinnuttaa kansanopetusta niin maaseudulla kuin kaupungeissakin sekä erilaisissa tehdasyhdyskunnissa. Lakisääteinen asetus kansakoulujen perustamisesta annettiin Siitä lähtikin valtaisa kehitys lasten runoudessa, kirjallisuudessa ja lauluissa. Kansakoulunopettajat ja seminaarien lehtorit tekivät uraauurtavaa työtä luodessaan oppikirjoja kansakoululaisille. Virrenveisuun ohelle haluttiin laulutunneille reippaampia ja iloisempia lauluja. Kansallisen heräämisen aika 1800-luvun lopulla innoitti ottamaan mukaan myös kansanlauluja sekä isänmaallisia lauluja. Laulukirjoja syntyi runsaasti kehittyneen kirjapainotaidon myötä. Kansakoulujen laulunopetus oli kuitenkin varsin epäyhtenäistä luvulle asti, sillä yhtenäiset opetussuunnitelmat kouluille annettiin vasta oppivelvollisuuslain tultua voimaan Silloin määriteltiin laulunopetuksen tavoitteet ja oppikirjat. Tuohon asti opettajat olivat käyttäneet niitä laulukirjoja, joihin olivat tutustuneet opettajaseminaareissa. Niissä taas käytettiin kunkin seminaarin oman musiikinlehtorin luomia laulunopetusoppaita ja -kirjoja. U.l. Pyhäjärven kunta ja seurakunta erotettiin toisistaan Seuraavana vuonna annettu kansakouluasetus velvoitti kuntia perustamaan kouluja. Pyhäjärven kunnassa oltiinkin jo varsin valveutuneita. Haaviston kylässä otettiin koulu-asia heti esille kuntakokouksessa. Niinpä Haaviston kansakoulu aloitti toimintansa Kyläläisille avoin vuositutkinto keväällä 1869 oli niin merkillinen tapaus, että siitä lähetettiin uutinen sanomalehteen Helsinkiin. Raamatunhistoria meni hyvin, kuten luonnonoppi ja maantiede. Luvunlasku meni hyvin sekä päässä että taululla. Mutta kaikkein ihaninta oli kuunnella laulantoa, joka ihan sydäntä vieritti. (Aalto - Rentola: n historia 1992:435) U.l. Pyhäjärven kunnan opettajien päiväkirjoista, koulutarkastajille lähetetyistä vuosikertomuksista ja opetussuunnitelmista selviää, että täällä käytettiin pääsääntöisesti kolmea laulukirjaa: J. N. Vainion toimittamaa Valistuksen Laulukirjaa (aina luvulle asti), P. J. Hannikaisen toimittamia Sirkkunen -vihkosia sekä A. Rikströmin / Valtavuon Kou- 13

14 lun Laulukirjaa. Musiikinteorian opetuksessa tukeuduttiin A.Törnuddin ja M.Nybergin ohjekirjoihin. Vuotinaisten koulusta on maininta myös O. Kotilaisen laulukirjasta. Högforsin tehtaan ylemmän sekakansakoulun vuosikertomuksessa lukuvuodelta kerrottiin, että laulua oli kaksi kertaa viikossa. Laulussa saavat oppilaat perehtyä kaava-metodiin ja duuriasteikkoihin. Kaavojen avulla harjoitetaan lauluja Hannikaisen kansakoululle toimittamista lauluvihkosista. Uskontotunnilla käytettiin aina virsikirjaa..... Milloin soveltuu, luetaan virsikirjasta joku opetettavan kohdan kanssa asiallisessa yhteydessä oleva virren värssy ulkoa. Oppilaitahan oli tuolloin 54. Heistä viidelläkymmenellä oli vuoden 1886 Wirsikirja ja 53 oppilaalla oli käytössään Hannikaisen lauluvihko Sirkkunen I. Laulunopetusta annettiin kaksi tuntia viikossa. Opettaja Lauri Pääkkösen lukujärjestyksessä lukuvuonna oli ensimmäisellä ja toisella vuosikurssilla sekä kolmannella ja neljännellä vuosikurssilla yksi tunti erikseen ja toisella tunnilla harjoitettiin yhteislaulua, mikäli äänivarat sallivat. Musiikinteoriassa opiskeltiin solfe-geä vaan ohimennen, mutta säännöllistä musiikkioppia perusteellisesti ennätyksen mukaan. Ensimmäinen ja toinen vuosikurssi harjoittelivat 1-2-äänisiä lauluja ja kolmas sekä neljäs vuosikurssi 3-4-äänisiä lauluja. Näin kansakoulun laulunopetus levitti kuorolauluharrastusta. Valmistavan koulun eli pienten lasten koulun aikana harjoiteltiin leikkilauluja. Tuon ajan koulussa laulettiin todella paljon. Jokainen oppitunti saatettiin aloittaa laululla. Koulupäivän aluksi oli aamuvirsi ja päätteeksi iltavirsi. Vuosikertomuksessa mainitaan uskomaton määrä lauluja: 1.ja 2.osasto: 150 laulua, 3.ja 4.osasto: yli 200 laulua vuoden aikana! Vuosikertomuksessa oli laulettujen laulujen määrä seuraava: 1.osasto: 65 laulua, 2.osasto: 82 laulua, 3.ja 4.osasto: 95 laulua. Laulujen ohella harjoiteltiin tiiviisti nuottien, niiden merkkien aika arvon, paussien ja rytmin opetusta. Lukuvuonna , jolloin Arvi E. Tuominen oli jo opettajakunnassa, kiinnitettiin erikoista huolta tekstin lausuntaan, hengitykseen ja äänen oikeaan käyttämiseen. Vuotinaisten kansakoulu perustettiin Opettaja Oskari Hietala mainitsi käytetyn Rikströmin Koulun laulukirjaa tarkastajalle lähettämässään opetussuunnitelmassa Lisäksi jokaisella oppilaalla oli virsikirja. Laulut opeteltiin pääsääntöisesti korvakuulolta tai kaavametodia käyttäen. Musiikkiopin alkeita opittiin laulujen ohella. Hietala kertoi tarkastajalle myös seuraavaa: Koska laulussa oppilaiden musikaalliset lahjat ovat suuresti määrääviä edistykseen katsoen, en voi mitenkään laulunopetusta jakaa kuukauskursseihin. Opetusmenettelystään hän kertoi: Jokaisen uuden laulun tai virren tekstin sisällys johdetaan kysymysten kautta oppilaiden ajatuspiiriin. Sen jälkeen opettaja lukee tekstin, joka sitten säe säkeeltä opitaan ulkoa. Sävelmä opitaan myös niin, että opettaja ensin laulaa koko värssyn, sitte ensimmäisen säkeen muutamaan kertaan, jolloin oppilaat vähitellen alkavat laulaa mukana. Tätä harjoitetaan siksi kunnes se on opittu. Sitte harjoitetaan toinen säe, joka taas liitetään edelliseen. Samaa jaksollista järjestelmää noudatetaan kaavametodin mukaan nuoteista oppiessa. Ensin opitaan sävelmä nuottien laulunimillä, jonka jälkeen siihen liitetään teksti. Pienten lasten koulua pidettiin syyskesällä neljä viikkoa ennen varsinaisen koulun alkua. Siellä opetettiin uskontoa, laskentaa, lukemista, maantietoa, kirjoitusta, laulua ja leikkiä. Lukuvuonna opetussuunnitelman mukaan laulettiin etupäässä leikkilauluja Sofie Litheniuksen kokoelmasta. Opettajan päiväkirjoissa mainitaan muutama laulu: Koululaulu, Pieni tanssilaulu, Ulkoilmaan, Metsälintu sekä hengellisiä lauluja: Lammas oon mä Jeesuksen, Lasten rukous, Mä olen niin pienoinen, Isä lasten armias ja Jeesus johdata. Näitä käytettiin myös pyhäkouluissa. Mä silmät luon ylös taivaaseen -virttä harjoiteltiin useammalla tunnilla. Valistuksen laulukirja otettiin käyttöön Opettaja V. Tyrni käytti sekä tätä että A. Törnuddin laulukirjaa. Opetussuunnitelmassaan hän kertoi: Laulettu vuodenaikoihin soveltuvia lauluja oppikirjoista sekä virsiä ja hengellisiä lauluja. Teoriaa laulujen yhteydessä sen kun niis on esiintynyt. Jokainen oppitunti aljetaan laululla, jonka vuoksi laulua on vaan yksi tunti viikos- 14

15 sa. Kaksi kertaa mainitaan pidetyn yhdistetty laulu- ja voimistelutunti. Opettaja Oskari Heleniuksen opetussuunnitelmassa mainittiin harjoitetun kaavalaulun alkeita. Kaikki osastot lauloivat yhdessä. Äänissä laulamista harjoiteltiin myös. Virsikirja kuului uskontotunnin oppikirjoihin. Virsien ohella harjoiteltiin korvakuulolta lauluja kokoelmasta Hengelliset laulut ja virret luvulla laulujen ohella päntättiin edelleen nuottioppia. Monissa lauluvihoissa laulut oli jaoteltu sävellajeittain luvulla annettiin ns. jatko-opetusta. Lukuvuonna oli 10 laulutuntia, joilla laulettiin maataloudellisia ja maakuntalauluja. Siikalan kansakoulussa opettaja Oskari Hietala kertoi pienten lasten koulussa syyskesinä lauletun: Pienoisten puuron keitto, Koululaulu, Riemuita voi, Armas pieni siskosein, Alku työn kaunistaa, Vuodenaikain antimia, Oravan jäljillä, Olet maamme armahin, Kellot kaikuu, Jonk on turva Jumalassa, Kiitos Herra lahjoistasi, kaavalauluja, sävelasteikkoja, leikkejä sekä virsi Sun haltuus rakas isäni. Minkälaisia lauluja laulettiin yläkoulussa? Vuosisadan alussa oli käytössä kymmeniä erilaisia koululaulukirjoja. Niiden sisältö oli kuitenkin samanlainen. Aihepiirit olivat seuraavat: isänmaalliset, luontoon ja vuodenaikoihin liittyvät, kodin askareet, kansanlaulut, balladit, hengelliset laulut ja virret sekä joululaulut. Laulujen avulla haluttiin kasvattaa vanhempia ihmisiä kunnioittavia, raittiita ja hyviä tapoja noudattavia kunnon kansalaisia. Näitä laulettiin em. kouluissa: Pajalaulu, Mökin laittaja, Pikkuinen paimen, Mä olen paimenpoikanen, Pikku Lauri, Mirri sairastaa, Kissimirri, Kotini, Suomen salossa, Oi, terve Pohjola, Suomalaisten arvo, Orpolapsen laulu, Lapsuuden toverille, Lähteellä, Tuomi on virran reunalla, Kedon kukkien laulu, Kevätsointuja, Juokse porosein ja Kettu juoksi yli järven. Hengelliset laulut tulivat tutuiksi myös pyhäkoulussa: Pyhäaamu, Kiitos sulle Jumalani, Jonk on turva Jumalassa ja Soi kiitokseksi luojan (virsikirjaan vasta 1938). Vuoden 1886 virsikirjasta laulettiin eniten: Mä silmän luon ylös taivaaseen, Sun haltuus rakas isäni, Enkeli taivaan ja Mun silmän,käten nostan. Hoosiannan harjoittelu aloitettiin jo varhain syksyllä. Koululaulu Koska meitä neuvotaan/käsketään on vanhimpia koululaulujamme. Sen helppoon sävelmään on vuosikymmenien varrella sepitetty monenlaisia tekstejä. Tänä päivänähän kuulemme sitä laulettavan Tuiki, tuiki Tähtönen -sanoilla. 1. Koska meitä käsketään mielehemme painamaan opetukset, jotka meitä ohjaa tiedon, taidon teitä, niin me kaiken ikämme muistissa ne pidämme. 2. Ahkerat ja siivot me aina olla tahdomme, nöyrät myös ja kuuliaiset, Luojahamme luottavaiset, joka aina armostaan valmis avun antamaan. 3. Pikku taulut, kirjaset meille ovat mieluiset; niistä monet opit saamme, tuntea myös Jumalaamme; Tätä koulu tarkoittaa, tähän meitä kasvattaa. 4. Lapsiraukat, jotka vaan kulkumaille ajetaan, jäävät ilman opetusta, oppivat vain pahennusta; Isä,hyvä laupias, auta,hoida lapsias! Edellä luetellut laulut tuntuivat varmasti tutuilta, ainakin meille ja 60- luvun koululaisille. Tosin emme laulaneet enää tuon äskeisen laulun neljättä säkeistöä. Se oli ajankuva 1800-luvun lopun nälkävuosista ja orpolapsista. Mutta koulussa olivat vielä samat kasvatusihanteet kuin vuosisadan alussa ainakin oppikirjoissa. Olavi Ingmanin Laula sinäkin -laulukirjasta löytyivät samat aihepiirit: Koti ja koulu, luonto, menneet ajat, työ ja taito, juhlat, isän- 15

16 maa sekä uutena aiheena: kaukomaat ja vieraat kansat. Me opimme mm. eri maiden kansallislaulut, omat maakuntalaulumme, Kesäpäivän Kangasalla, Metsämiehen laulun, Vuorenlouhijan, Tukkipojan laulun, Saunavihdat, Pikku Inkerin laulun, Rati-riti-rallan, Laulun oravasta, Mummon kanoista, Leivosista ja Hopoti hoi- hevosista. Yhteiskunnan kehittyminen toi myös uusia laulun aiheita: Postiauto, Puhelimessa, Telefoni Afrikassa, maatöistä siirryttiin tehtaisiin ja kylänraitilta kaupungin kaduille. Ja kun Nyt tuulet nuo viestin jo toivat, niin astuttiin purteen ja seilattiin kaukomaille. Muistatko vielä, kun joskus 1950-luvun puolivälissä muodostimme suuren koululaiskuoron ja Nyhkälän koulun juhlasalissa lauloimme täysin rinnoin G. Malmstenin reippaan Liikennelaulun? Wahlstenin Veikko oli solistina. Kerto: Laulu meidät yhdistää Muista aina liikenteessä monta vaaraa ompi eessä, siksi valpas aina mieli, se on turva verraton. Me laulamme edelleen lauluja, joita koulutoverimme vuosisadan vaihteessa rallattelivat Pyhäjärven raitilla. Tuttuja ovat Arvon mekin ansaitsemme, Arkihuolesi kaikki heitä, Joutsen, Honkain keskellä, Jaakko kulta, Kun maass on hanki, Maa on niin kaunis, Minne käy tuulen ilmassa tie, Olet maamme armahin Suomenmaa, Porilaisten marssi, Sä kasvoit neito kaunoinen, Taivas on sininen ja valkoinen, Tiedän paikan armahan, Tuhanten rantain partahilla ja Täällä pohjantähden alla. Mutta vieläkö Kuuselan mäellä mennään piirileikkejä ja toistellaan leikkiloruja ja hokemia? Vieläkö siellä Jänis istuu maassa torkkuen, vieläkö Koivun oksan korkealle tekee peippo pesän, vieläkö Lehdossa lintujen laulu soi, vieläkö Piippolan vaarilla on talo, vieläkö Vedetään nuottaa ja saadaan kalaa? Lauluilla on tärkeä tehtävä perinteen kantajina. Ne liittävät meidät menneisiin sukupolviin ja omaan kulttuuritaustaamme. Laulu hoitaa myös meitä itseämme, kuten Elias Lönnrotkin asian totesi: Laulu on ihmiselle ikäskun toinen kieli, jolla alkaa sydämensä liikutuksia ilmotella, koska tavallinen kieli ei löydä sanoja tarpeeksensa. PS. Jos omistat em. laulukirjoja, niin säilytä ne! Lähteet: n kaupungin kouluarkisto Riitta Hirvonen os. Korhonen 1950-luvun koululainen Haukkamäen kansakoulussa Arvi E. Tuominen ja oppilas Ulla Saarinen v

17 VALTAKUNNALLISET KOTISEUTUPÄIVÄT PIELISEN KARJALASSA 2001, Nummi ja Vihti vuorossa ehkä v Suomen kotiseutuväen jokavuotinen päätapahtuma, Valtakunnalliset kotiseutupäivät, pidettiin tällä kertaa Pohjois-Karjalassa Juhlien aikana tutustuttiin päiviä isännöivien kuntien eli Juuan, Lieksan, Nurmeksen ja Valtimon menneisyyteen ja nykypäivään teemalla Vaarojen Karjala. Ohjelmaan kuului monipuolinen paketti seminaareja, keskustelutilaisuuksia, retkiä, kulttuuritarjontaa, liiton vuosikokous sekä erilaisia virallisia juhlatilaisuuksia, joiden vieraina nähtiin mm. entisiä ja nykyisiä presidenttien puolisoita. n Kotiseutuyhdistys ei ole kovin usein osallistunut Valtakunnallisille Kotiseutupäiville, mutta nyt osallistumiselle oli moniakin syitä. Yksi niistä oli se, että, Vihti ja Nummi-Pusula ovat valmistelemassa hakemusta Valtakunnallisten kotiseutupäivien saamiseksi alueelleen vuonna Aloitteen tekijänä hankkeessa on ollut Vihti, joka tuona vuonna täyttää 500 vuotta. Ajatuksena on järjestää useamman kunnan yhteisvoimin kotiseutupäivät hiukan samaan tapaan kuin tänä vuonna Pielisen Karjalan kunnat olivat tehneet. Siksi myös n Kotiseutuyhdistys päätti lähettää puheenjohtajansa eräänlaiselle opintomatkalle tutustumaan päivien järjestelyihin ja ohjelmaan. Paikalla olivat myös Vihdin edustajat. Kotiseutu tutuksi Hyvä syy yhdistyksen osallistumiselle kotiseutupäiville oli se, että nyt tarjoutui mahdollisuus tutustua entiseen kotiseutuuni ikään kuin ulkopuolisen silmin. Majapaikkakin oli jo selvillä veljeni talossa keskellä historiallisesti arvokasta Puu-Nurmesta. Matkakustannuksia ei niinikään yhdistykselle tullut, sillä tein matkan työnantajani suostumuksella virkamatkana. Ennakkoon olin ilmoittautunut yhteen seminaariin, yhdelle koko päivän retkelle ja juhlaillalliselle. Seminaarista uusia ajatuksia Seminaari, johon osallistuin, käsitteli kotiseudun kulttuuriympäristön hoitoa erityisten kirjaan muotoon painettujen kulttuuriympäristöohjelmien avulla. Seminaari pidettiin Lieksassa paikallisen kotiseutuyhdistyksen omistamassa ns. Yrjölän kotiseututalossa. Se on Lieksan ensimmäinen vanhainkoti, jonka kaupunki myi yhdistykselle muutama vuosi sitten yhden markan kauppahinnalla. Taloa on viime vuosina kunnostettu kotiseutuyhdistyksen voimin ja nykyään se toimii erilaisten tilaisuuksien, juhlien ja koulutustilaisuuksien idyllisenä pitopaikkana. Seminaari Kulttuuriympäristöohjelmat -haaste kotiseututyölle oli mielenkiintoinen, sillä siinä esiteltiin erityisiä, kullekin paikkakunnalle mittatilaustyönä laadittavia kulttuuriympäristöohjelmia tehokkaana tapana vaikuttaa oman kotiseudun ja ympäristön viihtyisyyteen, historiallisten arvojen vaalimiseen sekä muihin ihmisläheisiin asioihin. Ohjelmia, joita myös nimitetään kotiseutukirjoiksi, on tehty ympäristöministeriön rahoituksella vuodesta 1994 lähtien. Seminaarissa esiteltiin Valtimolla ja Lieksan Vuonislahden kylässä tehtyjä kirjoja esimerkkeinä niistä 14 paikallisesta ohjelmasta, joita eri puolilla Suomea on saatu aikaiseksi. ssa on tämän tapaista työtä jo jonkin verran tehty: mm. vanhasta rakennuskulttuurista on julkaistu kirja, ruukkialueen rakennusten korjaamisesta on tehty opaslehtinen, luonnonarvoja ym. on kartoitettu etenkin asemakaavoituksen tarpeisiin. Myös yksittäiset ihmiset ovat osallistuneet keskusteluun ympäristön kohentamisesta, kuten teki jäsenlehden viime numerossa Klas Alander. Kulttuuriympäristöohjelmia tehtäessä onkin ollut tärkeätä kysyä suoraan alueella vaikuttavilta ihmisiltä mielipiteitä oman paikkakunnan kehittämisestä eikä pelkästään kirjata konsultin ehdotuksia paperille. n Kotiseutuyhdistys tulee varmasti ottamaan huomioon myös tämän tapaisen toimintamuodon suunnitellessaan tulevien vuosien toimintaansa. Retkiä joka lähtöön Erilaisia retkiä oli päivien osanottajille järjestetty runsaasti. Kaikkiaan retkivalikoimaan kuului 12 bussil- 17

18 la, laivalla tai jalan tehtävää retkeä, joiden kohteina olivat tietenkin Pielisen Karjalan parhaat kohteet, kuten Koli, Ruunaankosket, Bomba, Nunnanlahden vuolukivilouhokset sekä Murtovaaran talomuseo Valtimolla, jonne tehtävälle retkelle olin itse ilmoittautunut. Paavo Lipposen juuret Murtovaarassa Murtovaaran talomuseo on Lipposen suvun (mm. Paavo Lipponen) vanha asuinpaikka 1700-luvulta. Se on säilynyt koskemattomana tiettömän taipaleen takana kaukana erämaassa 1980-luvulle saakka, jolloin se tuli Karjalaisen Kulttuurin Edistämissäätiön haltuun. Mieleen tuli n läheltä Myllymäen torppa. Murtovaaran pihapiiriin kuuluu 16 rakennusta (Myllymäkeen 17!), joista vanhin savupirtti on peräisin 1700-luvun lopulta. Museolla käy vuosittain hiukan toista tuhatta kävijää mitä voidaan pitää pienenä ihmeenä, sillä niin kaukana kaikista turistivirroista se on. Juuka - Pohjolan Pariisi Päivien aikana osallistuin myös Juuan vanhan puisen keskustan eli ns. Puu-Juuan alueella pidettyyn iltatilaisuuteen. Juuka on jo pitkään korostanut kulttuuriystävällisyyttään mm.otsikossa olevalla iskulauseella. Muistan kuinka jo lapsena minua hymyilytti pienen maalaiskylän vertaaminen suurkaupunkiin. Iskulause on edelleen käytössä ja hymyilyttää edelleen, varsinkin kun olen Pariisissa useamman kerran sitten lapsuuden käynyt. Vierailu Juuassa oli itselleni nostalginen, koska olin itse oppinut kävelemään vanhan, vielä pystyssä olevan apteekin takapihalla. Juuan koulukeskuksen liikuntasalissa nautittiin kotiseutupäivien virallinen juhlaillallinen, jota kunnioitti läsnäolollaan kotiseutuasioita joskus työnäänkin tehnyt Eeva Ahtisaari. Kutsuvieraspöytään ei minulla tällä kertaa ollut kutsuttu, mutta ei se haitannut, sillä pääsin istumaan Pielisen Karjalan kirjailijasuuruuden Heikki Turusen ja itse Simpauttajan eli näyttelijä Ahti Kuoppalan kanssa samaan pöytään. Tällä kertaa Pohjolan Isännän asuun sonnustautunut Kuoppala oli paikalla markkinoimassa ensi vuoden kotiseutupäiviä, jotka sijoittuvat kahden valtakunnan alueelle Kemin-Tornion-Haaparannan akselille. Kotiseutupäivät 2007 suuri haaste Mikäli, Vihti ja Nummi-Pusula saavat Suomen kotiseutuliitolta luvan järjestää Valtakunnalliset kotiseutupäivät vuonna 2007, edellyttää se paikalliselta kotiseutuväeltä suuria ponnistuksia. Toki tapahtuman taloudellisen vetovastuu on kunnilla, mutta ohjelmien, retkien, juhlien ym. käytännön asioiden pyörittämiseen tarvitaan kaikki kynnelle kykenevät voimat. Tapahtuma on kooltaan hyvin suuri, esim. tämänvuotisille kotiseutupäiville oli ilmoittautunut n. 800 edustajaa eri puolilta Suomea. Lisäksi kymmeniin eri tapahtumiin osallistui tuhansia henkilöitä yhden viikonlopun aikana. Ruokailut, majoitus, kuljetukset, tiedottaminen ym. käytännön asiat toimivat Pielisen Karjalassa mielestäni melko hyvin ottaen huomioon pitkät välimatkat eri kohteiden välillä. Uskon, että myös meidän alueemme tulee selviytymään tästä vaativasta haasteesta hyvin ja tuo siten myös omalta osaltaan kotiseutuamme myönteisessä mielessä tutuksi muulle Suomelle. Murtovaaran talomuseo Valtimolla 18

19 Kotiseutupäivien isäntäpaikkakuntien lista on päätetty jo vuoteen 2006 saakka ja vuoden 2007 pitopaikka ratkeaa keväällä 2002 tänä syksynä tehtävien hakemusten perusteella. Oman alueemme lisäksi järjestämisoikeutta on hakenut myös muutama muu paikkakunta. Jäämme odottamaan mielenkiinnolla lopullisia päätöksiä. Risto Hakomäki Avajaisjuhla Bomban Maailmanvuorella Bomban talo Vaaramaisemaa Valtimolta 19

20 KOIVISTON PEKAN PYSSY Muistoja lutkusta Poikasena kävin usein leikkimässä Koiviston (Wikbergin) Pekan kotona ja siellä oli aitan ylisillä vanha suustaladattava pyssy, jota sanottiin haulikoksi. Se oli melkoisesti sepän tekemän näköinen ja painava. Mieleeni jäi noin neljäksikymmeneksi vuodeksi pyörimään ajatus, olisiko Pyhäjärvellä joskus ollut aseseppä. Asia ratkesi taannoin, kun samainen pyssy tuli minulle entisöitäväksi. Tällä pyssyllä saattoikin olla erikoinen historia. Se tai sen osat oikeammin ovat peräisin Suomen sodasta vuosilta Sodan loputtua aseita jäi taloihin metsästysaseiksi. Kukahan oli aikoinaan käynyt sotimassa ja mistä ase oli hankittu? Aikoinaan se on ollut melko arvokaskin, eikä sellaisia joka torpan seinältä löytynyt. Mutta melkoisesti samanlainen löytyy minultakin. Kaliiberi näissä oli venäläinen kuusi linjaa, joka on 15,24 mm. Vaikka se on kivääri, soveltuu se mainiosti myös haulikoksi. Tämä Pekan pyssyn piippu on taottu kahdeksankulmaiseksi kahdesta osasta ahjohitsaamalla. Näin piippu on varmasti 1700-luvulta. Pyssyn lukko on muutettu myöhemmin piilukosta nallilukoksi. Venäjän armeijan toimesta niitä muutettiin vuodesta 1808 alkaen. Kiväärissä käytettiin pyöreää lyijykuulaa, mutta voitiin se ladata myös lintu- tai susihauleilla (6-7 mm ja sama määrä) Kun tässä pyssyssä on reikätähtäin yhdistettynä hahloon, niin ilmeisesti sitä on käytetty kiväärinä suurriistan kaatoon. Pekan isovanhemmat ovat kai sillä jahdanneet joko hirveä tai karhua. Tuollaisen rihlattoman sotilaskiväärin kantama oli noin metriä, ja luoti oli sormenpään kokoinen lyijymollikka. Samanlaisella pyssyllä minunkin isoisäni Karjalassa oli kellistänyt hirven. Se oli hupaisa juttu. Hän oli laittanut lintulatauksen, mutta uroshirvi uhkasi tulla päälle metsässä. Taskussa oli kuitenkin täyteinen ja sen hän latasi aiemman päälle. Sillä latauksella kun isoisäni pamautti, niin kohta hirvi ja ukko olivat molemmat selällään. Hirvi ei näistä kahdesta enää noussut. Kyllä ilmeisesti tällä Pekankin pyssyllä on ammuttu kaikkea piippuun sopivaa. Muistan, että kaivelimme aitan seinästä sekalaisia valimosta peräisin olevia roiskeita. Olisi mukava tietää, miksi näissä pyssyissä on alkuperäistä usein vain piippu ja lukko. Paikallinen seppä kaiketi on rakennellut muut osat. Perä tässä on tehty tervalepästä ja on melkoisen siistiä työtä, kun taas omaan pyssyyni perä on kirveellä veistetty koivuhalosta ja sitten tervattu. Minkäänlaista kantohihnaa näissä ei ollut. Alkuperäisessä kokotukkisessa se oli piipun painon vuoksi kiinnitetty liipasinkaareen. Suksilla ei siis varmaan metsälle menty. Ehkä Pekka saa selville, kenen kautta ase on aikanaan tullut taloon tai mistä se on hankittu. Siellä se kaiketi on ollut useiden sukupolvien ajan. Kuusikymmenluvun alussa keksi joku ssa rakentaa ilmakon polkupyörän pumpusta ja piipun messinkiputkesta. Se levisi kulovalkeana poikien keskuudessa. Tuen rautakaupassa ihmeteltiin, kun messinkiputkea alkoi mennä kuin kuumille kiville. Siihen aikaan kaupan ilmakiväärit olivat vain haaveita, rahaa ei liiemmin kellään ollut. Rakenne lutkussa oli sellainen, että polkupyörän pumpusta lyhennettiin sopiva pätkä, johon puutulpalla sovitettiin piippuputki. Männän takapäähän laitettiin kulmikas palikka viritystä ja kumia varten. Perässä oli kolo, johon sen sai vireeseen ja laukaistua vipumaisella liipaisimella. Piipun suusta tiputettiin hauli (n:o 6 tai 9). Ase oli yksinkertainen, tarkka ja melkoisen tehokaskin. Riippui kaiketi siitä, miten piipun pituus ja pumpun suhteet pelasivat yhteen sekä tietysti autonrenkaasta leikattujen kumilenkkien määrästä. Vahinkoja meillä ei kai sattunut yhtä lukuun ottamatta. Kerran oli Turkin Martti ampumassa rastaita 20