VALKJÄRVELÄISIÄ NAIMATAPOJA 1800 LUVULLA

Transkriptio

1 i VALKJÄRVELÄISIÄ NAIMATAPOJA 1800 LUVULLA koonnut: opettaja Olavi J. Vilppula Tutkielma kansantietoudessa jatkotutkintoa varten Kasvatusopillisessa Korkeakoulussa

2 ii Valkjärvi Lähteet: Karjalan kartat/ Karjalan Liitto ry/ 1997 Valkjärven kunta oli Kannaksen keskiosassa Vuoksen etelärannalla. Raja pohjoisessa Vuokselan ja Sakkolan kohdalla kulki Vuoksea pitkin itään Saenjoelle, jonka nimenä useimmissa kartoissa ja myös naapuripitäjien murteissa on Saijanjoki Venäjänkielisenä nimenä on nyt Volh;q = Voltsja, Sudenjoki (Suenjoki). Saenjoki oli koillisessa Sakkolan ja kaakossa Raudun rajana. Eteläisen naapurikunnan Kivennavan raja kulki pikku järvien ja jokien läpi Härkjoelle ja jatkui sitä pitkin Pahaojan suulle. Lännessä Muolaan rata lähtee Pahaojaa pitkin Hiinojalle, edelleen Punnusjärvelle ja Punnusjärven ylitettyään suoraan pohjoiseen. Vuokselan rajalla Valkjärvi oli Muolaan kappelikuntana vuodesta 1648 ja itsenäisenä seurakuntana vuodesta 1738 lähtien. Kuntaan kuului maata n. 400 km. Asukkaita oli vuoden v.1939 alussa 7760 henkeä. Kunnan toiminta päätettiin ja seurakunta lakkautettiin Maasto on enimmäkseen kumpuilevaa moreenimaata. Peruskallio ei olemissään näkyvillä. Korkein kohta on Nirkkolasta länteen nouseva ja Mutajoenlaaksoon laskeva 158 m korkea Harvojenhonkienmäki. Vesistöjä Valkjärven lisäksi on pohjoispuolella Raakolanjärvi ja siitä itään pikkujärvien vyöhyke Saenjoelle asti sekä pohjoisrajalla Vuoksi ja länsirajalla Punnusjärvi. Virallisesti mainittiin 45 kylää, joissa oli 14 kansakoulua sekä kirkonkylässä Keski-Vuoksen Yhteiskoulu. Elinkeinona oli pääasiassa maatalous, jonka liitännäisinä olivat monet myllyt ja sahalaitokset. Kotiteollisuus, kärryjen ja muiden ajokalujen valmistus oli hyvin tärkeä tulonlähde monelle valkjärveläiselle. Viipurin markkinoilla Punaisenlähteentori oli aina tulvillaan valkjärveläisten valmistamia ajokaluja, mutta suurin osa niistä tehtiin kuitenkin tilaustyönä.

3 1 Sisällysluettelo Lukijalle sivu 2 Lähdekirjallisuus sivu 5 I Johdanto sivu 6 II Morsiamen valitseminen ja kosioretkelle lähtö sivu 9 III Morsiamen rahominen eli kihlaaminen sivu 10 IV Kuulutuksilla käynti sivu 12 V Tupakat eli tupakaiset sivu 13 VI Kodinkatsojaiset eli keträpuun sijan katsomassa käynti sivu 15 VII Susiminen ja illanistujaiset sivu 16 VIII Liitoilla käynti sivu 17 IX Häävalmistukset sivu 18 X Vihkiminen sivu 20 XI Läksiäiset sivu 20 XII Häät sulhasen kotona sivu 23 XIII Morsiamen vuuville pano sivu 24 XIV Kurikat sivu 27 XV Loppulause sivu 27 Huomautus Martta Turkilta sivu 28 kuvat ja kartat Valkjärvi, lyhyt kuvaus ja kartta etukannen sisäpuoli Olavi J. Vilppula 80v sivu 4 Tyttöjä Valkjärven kirkolla, Elna Turkki sivu 11 Kihlapari Olli Vilppula ja Elna Turkki sivu 19 Valkjärven kirkko kansi ja sivu 32 Vilppulan opettajaperhe ja oppilaat v.1917 takakannen sisäpuoli Luovutettu Karjala, kartta takakannen ulkopuoli

4 2 Lukijalle Parasta se on tallettaa sellaisenaan ja lähettää käsikirjoitus johonkin karjalaista kansanperinnettä vaalivaan arkistoon, vastasin apelleni. Hän oli hiukan vihjailevaan ja vetoavaan sävyyn tiedustellut minulta etteikö niitä olisi sellaisia ammattimaisia puhtaaksikirjoittajia vieläkin olemassa. Ongelmana oli, että hän halusi nuoruudenaikaista päätyötään parannettavan tai oikeastaan kirjoitettavan se kokonaan uudestaan. Hän ei vastannut alkuperäisen käsikirjoituksen arvoa koskevaan toteamukseeni ja asia jäi, appiukko antoi periksi eikä asiaan enää palattu. Asiain tila valkeni minulle vasta appivanhempien irtaimistoa jaettaessa opettaja Olavin eläessä 92- vuotiaana Helsingin Kannelkodissa. Suvun valitettavan riitaisten tapahtumien jälkeen perheeseemme saatiin kolme erilaista läjää huonokuntoisia konekirjoitusarkkeja, jotka kaikki kuuluivat otsakkeen Valkjärveläisiä naimatapoja 1800-luvulla alle. Kaikki poikkesivat jonkin verran toisistaan, eikä mikään niistä ollut yhtäjaksoinen kertomus alusta loppuun. Ikäjärjestyksessä vanhimpaan versioon oli opettaja Olavi omakätisesti tehnyt korjauksia ja lisäyksiä. Muita versioita olivat tulkintani mukaan konekirjoittajat stilisoineet tavalla, joka ei aina ollut opettaja Olavia miellyttänyt. Selitys papereiden huonoon kuntoon lienee se, että niitä oli usein kopioitu ja käytetty osittaisena lähdeaineistona opettaja Olavin itsensä ja myös muiden karjalaista kansanperinnettä käsitteleviin artikkeleihin ja esitelmiin. Huono omatunto pakotti minut toimimaan todettuani appiukkoni huolen olleen varsin aiheellisen. Alkuperäistä käsikirjoitusta ei itse asiassa ollut olemassakaan. Vanhin konekirjoitettu versio täydennettynä käsin tehdyillä merkinnöillä vastannee sitä mihin opettaja Olavi puoleeni kääntyessään pyrki. Siltä osin kun täydennystä tarvittiin puuttuvien ja hukkuneiden sivujen osalta, olen käyttänyt hyväkseni kahta muuta versiota. Oma mielenkiintoni menneeseen maailmaan lisäsi tämän tutkielman uudelleen kirjoittamisen mielekkyyttä ja loppujen lopuksi olen ainakin itse tyytyväinen tulokseen. Tästä on hyvä jonkun uuden, aiheesta kiinnostuneen tutkijan jatkaa. Opettaja Olavin käyttämä kieli on vanhaa ja vaikeaa. Harkittuani asiaa, olen pyrkinyt toistamaan sen tarkasti sellaisenaan, jopa joidenkin oikeakielisyysvirheiden kera. Muutaman konekirjoitusvirheen olen korjannut luvulla tämän kaltaisten tutkielmien perisynti ja tapa on saattanut olla lukuisten peräkkäisten määreiden käyttö sivulauseina. Olen puuttunut virkkeen rakenteeseen ja vaihtanut pilkun pisteeseen parissa tapauksessa, joissa sivulauseiden määrä jo lähenteli kymmentä. Lyhenteet olen korjannut nykyiseen asuun, pääosin. Olen poistanut myös ja sanan kanssa säännöllisesti käytetyn pilkun. Useista peräkkäisistä sivulauseista huolimatta 2000-luvun tietokoneen kieliasun tarkistusohjelma ei juuri varoittele kesken tekstin. Karjalan murretta tietokone ei kuitenkaan ymmärrä ja näyttää herjaavan jokaista murreilmaisua. Oikeakielisyys on siis ollut pääosiltaan kieliopin mukaista ja murre taas on osa kielen rikkautta, joka tämän tutkielman osana tulee säilyttää arvokkaasti juuri sellaisena kuin se on tallennettu. Opettaja Olavin ote tekstiin muuttuu tutkielman eri vaiheissa. Välillä hän kirjoittaa imperfektissä viileän tutkijan otteella entisiin tapahtumiin. Välillä hän myötäelää ehkä henkilökohtaisesti hyvinkin läheisissä muisteluissa ja aikamuoto saattaa muuttua preesensiin. Joitakin asioita ja tekemisiä kerrataan ja toistetaan turhan usein. Samaa asiaa saatetaan määritellä myös monessa eri yhteydessä. Joitakin ristiriitaisuuksiakin löytyy. Opettaja Olavi itse lisäisi tähän kritiikkiin omalla hyvällä huumorillaan vaikk ei sitä tyhmempi heti huomaa.

5 3 Positiivisinta tässä tutkielmassa on vanhojen mielenkiintoisten tapojen hyvin yksityiskohtainen kuvaus. Onhan aikaa kulunut jo paljon ja karjalainen kansa asettunut hajalleen ympäri Suomea. Karjalassa ennen sotia eläneitä ja vaikuttaneita henkilöitä ei myöskään enää ote kovin paljon jäljellä. Opettaja Olavilla ollutta läheistä tuntumaa aiheeseen ei ole enää kenelläkään. Huomionarvoista on myös se, ettei opettaja Olavi itse ole juuriltaan karjalainen vaan Karjalaan muuttaneen pohjalaisen opettajapariskunnan poika. Itse hän samaistuu siitä huolimatta täysin karjalaiseen kansaan yhtenä sen jäsenenä. Tätä tutkielmaa on arvioitava aikansa lapsena myös toisesta näkökulmasta. Jo aiheen valinta kansakoulunopettajalle on ollut aikanaan uskalias. Naimatavat eivät vanhoillisissa ja ahdasmielisissä piireissä varmaankaan olleet asiallisen tutkielman aiheita, Joissakin kohdin tekstin käsittelyssä on varmaan edetty kieli keskeltä suuta. Tämä näkyy sekä opettaja Olavin omassa tekstissä, että hänen Majanderia lainatessaan. Kaikki seksuaalisuuteen viittaava oli siihen aikaan vielä pakko pitää tämän kaltaisten tutkielmien ulkopuolella. Jo pelkkä sanakin oli tabu. Hersyvää huumoria pilkahtaen nämäkin aihepiirit tulevat sivutuksi ja käsittelytapa antaa ymmärtää kaiken tarpeellisen. Voidaan kysyä myös ovatko mainittu Majander tai opettaja Olavi joutuneet jotakin sensuroimaan. Saattaa olla, että ovat joutuneet sitäkin tekemään. Mielestäni nykypäivän lukija löytää tästä myös yhteiskunnallisen puolen. Kosketellaanhan näissä kuvauksissa elämän jatkumista tukeutuen perhe- ja kyläyhteisöjen voimaan. Omavaraiset ja joskus vähän uhoamiseen taipuvaiset kyläläiset elivät elämäänsä ilman sosiaaliturvaa. Uuden perheen muodostuminen vahvaksi osatekijäksi tässä maailmassa oli kaikkien osapuolien etu. Nykypäivänä erilaisten sosiaalisten ongelmien keskellä elävien olisi hyvä silloin tällöin kääntää katseensa myös taaksepäin, historia on hyvä opettaja. Ehkä tämä opettaja Olavin tutkielma lisää lukijalle tuntumaa tuohon tuulen viemään maailmaan, jota ei enää ole. Hyvä olisi sieltä rivien välistäkin löytää se mikä siellä mahdollisesti on piilossa, ja ottaa opiksi vaikk ei sitä tyhmempi heti huomaa. Marbellassa joulukuun 6. päivänä vuonna 2001 Veikko J. Laine

6 Tutkielman tekijä ja aineiston kokoaja opettaja Olavi J. Vilppula kotonaan Helsingin Kaarelassa 80 v. syntymäpäivänään

7 5 VALKJÄRVELÄISIÄ NAIMATAPOJA 1800 LUVULLA Lähdekirjallisuus. Johan Lemmetty: Muutamia tietoja häätavoista Valkjärven seurakunnasta 1800-luvulla. (Käsikirjoitus SKS:rl* arkistossa.) Majander: Kuvaus naimatavoista Valkjärvellä Sanalennättimessä 1857, N:45 ja 51. (Kertoneet Valkjärveläiset talonpojat Simo Kontio ja Juhana Laihanen.) SKS Johan Salenius:** Muutamia tietoja Valkjärven pitäjän historiasta. SKS V. Salminen Inkerin kansan häärunoelma muinaisine kosimis- ja häämenoineen. SKS A. Ahlqvist: Muistelmia matkoilta Venäjällä. SKS Lukkarinen: Holtsonen: Suomen kansan naimatapoja. SKS Tuusteristi Lisäksi on haastateltu lukuisia valkjärveläisiä vanhuksia, joista mainittakoon Juho Lyytikkä, n.80v., joka oli ollut useita kertoja puhemiehenä. Ville Turkki, 70. ja Pekka Vaittinen, 80 v., Muolaa olivat kumpikin tunnettuja entisinä mainioina puhemiehinä ja ilonpitäjinä. Eeva Viholainen, 70v.. on taas lukuisia kertoja toiminut kaasona ja pitojen emäntänä. Lisäksi on haastateltu muita vanhoja paikka kunnan asukkaita. * SKS = Suomalaisen Kirjallisuuden Seura ** Salenius oli Valkjärven kirkkoherrana ja kirjoitti mm Valkjärven pitäjän historian.

8 6 I Johdanto Häätavat karjalaisen heimon keskuudessa Karjalan Kannaksen eri puolilla poikkesivat jo viime vuosisadalla (1800) varsin huomattavalla tavalla toisistaan. Etelä-Kannaksen kunnissa, kuten Kivennavalla, Muolaassa, Valkjärvellä ja Uudellakirkolla, vieläpä Heinjoellakin ne yleensä olivat samantapaisia. Näillä seuduilla asuikin pääasiassa äyrämöisiä, jotka useiden tutkijain, mm. Ahlqvistin ja A.J.Sjögrenin tutkimusten mukaan edustivat alkukantaisinta karjalaisheimoa. He olivat säilyttäneet keskuudessaan tapansa verrattain omalaatuisina, mm. he pukeutuivat äyrämöispukuun, josta heidät erotti savakoista. Nämä edustivat taas myöhemmin Karjalaan muuttanutta, luultavasti hämäläisistä ja savolaisista syntynyttä ja aikojen kuluessa karjalaistunutta kansanosaa. Yleensä savakot ja äyrämöiset vieroksuivat toisiaan hyvin suuressa määrin. Niinpä savakot pilkkasivat äyrämöisten pukuja ja etenkin näiden tapoja. Pahin äyrämöisten toisesta äyrämöisestä käyttämä haukkumasana oli savakko. Avioliittoja äyrämöisten ja savakoiden välillä solmittiin ylen harvoin. Valkjärvellä, joka kuului äyrämöisten asuma-alueeseen, mainitaan olleen ainoastaan kolme pienehköä savakkokylää ja niihin naitiin vaimot lähipitäjien Sakkolan ja Raudun savakkokylistä. Pitäjän äyrämöisheimoon lukeutuvat toivat taas vaimonsa joko oman pitäjän äyrämöisheimon tyttäristä tai sitten Kivennavan tai Muolaan pitäjästä, entisestä Pyhänristin seurakunnasta, jonka kappeli Valkjärvikin aikoinaan oli ollut. Näiden pitäjien väestö olikin melkein kokonaan äyrämöisiä. Tämän vuoksi tässä tutkielmassakin rajoitutaan tarkastamaan yksinomaan Valkjärven äyrämöisten keskuudessa vallinneita häätapoja. 2. Valkjärven entinen kirkkoherra Majander kuvaa Valkjärven naimatapoja seikkaperäisesti ja hauskasti. Kuvauksesta selviävät silloin vallinneet tavat, varsinkin häämenot monine merkillisine vaiheineen. Äyrämöiset käyttivät 1800-luvulla vielä yleisesti kansallispukuaan, myöhemmin niiden käyttö rajoittui yksinomaan juhlatilaisuuksiin, kuten häihin. Ayrämöistytöt pitivät hiukset hajallaan, ne leikattiin hartian tasalta tasaiseksi silloisen muodin mukaan ( polkkatukka ). Hiukset sidottiin otsan kohdalta eräänlaisella päähineellä, säppälillä, joka oli n. 2cm leveä, värillisistä verkanauhoista tehty. Siihen oli otsan kohdalle kiinnitetty tinaisia nappeja muistuttavia koristeita. Tätä päähinettä ja hiuslaitetta äyrämöistytöt käyttivät siihen saakka, kunnes avioliitto solmittiin. Sitä pidettiin yleisesti naimisiin kelpaamisen ja haluamisen merkkinä. Valkjärvellä ei suosittu aikaisia avioliittoja. Siksipä sekä tytöt että pojat kävivätkin rippi koulun vasta vuotiaina, koska vanhemmat pelkäsivät lastensa joutuvan avioon liian nuorena ja kokemattomana. Kuului asiaan, että tytön olisi pitänyt joutua samana kesänä miehelään, kun oli koulussa kuletettu Vanhempien, varsinkin äitien hartaana toivomuksena näyttää olleen, että tytär piti saada mahdollisimman pian ripiltä pääsyn jälkeen naitetuksi. Majander kuvaakin tämän äitien toiveen. Hän mainitsee mm.: Se vasta usealla vanhemmalla ilo, jos tytärtä kuulutetaan viikkoa jälkeen ensimmäisellä ehtoollisella käynnin. Sen akat sanovatkin olevan reiman tytön, ennen kaikkea toivottavan, joka keväällä kouluun, mies ennen jouluu ja lapsi ennen laskiaista. Kun näin on käynyt niin on käynyt mielen perään. Varmaan tästä ihanne- tapauksesta lienee johtunut, että vanhemmat eivät panneet tyttäriään rippikouluun vielä vuotiainakaan, jollei tyttärellä ollut sulhanen katsottuna. Voitiinpa rippikoulun käyntiä siirtää vielä vuodellakin, mutta jos sulhasesta ei vielä silloinkaan ollut tietoa, pidettiin sitä tytölle ja emolle perin pelottavana, jopa epätoivoisenakin seikkana.

9 7 Jos sitten myöhemmin asiat kääntyivät oikealle tolalle, sanottiin, että kyllähän tahottiin moneen kohtaan, vaan ei vielä pantu. Tällaisiin selityksiin turvautuivat tietysti ennen kaikkea ne äidit, jotka siten koettivat peittää huolestumistaan tyttärien huonosta naimaonnesta. Valkjärvellä oli tapana, että tyttäret muuttivat jo aikaisin keväällä aittaan, eli huoneeseen nukkumaan. Tällä tavalla koetettiin ikään kuin helpottaa nuorten seurustelumahdollisuuksia ja jouduttaa siten miehelään menoa. Majander kuvaa sitä sattuvasti kuvauksessaan: Kun siis kesä tulee niin emot laittavat hiehonsa* ulkohuoneisiin maata ja sulomielin monikin katselee, kuinka auringon laskiessa pojat alkavat uksen ramppihin ruveta. Sillä heillä on näetsen tapana iltasilla, eritenkin lauantai-iltoina kävellä ympäri kylää etsimässä yhtä ystävää, toista toveria. Sitten joko parvessa eli yksin mennä huoneisiin, joihin tytöt on pantu öitä viettämään. Suuremmalla mielihyvällä havaitaan se, jos nähdään arvokkaampia poikia rapsuttavan tupasen ramppia, jossa tavara on tarjoksi pantu, emon tuoma tunnettavaksi. Tätä ei potrinkaan poika pidä arvoaan alentavana, että näin kuleksia**, ei luule muuten kylkikumppania koskaan saavansa, eikä taasen parhainkaan hemppulainen ujostele näin tarjoksi ruveta, salasissien sivulle. Majander kuvaa poikien oleskelua aitassa varsin hauskalla tavalla, vieläpä paikoitellen runomittaa käyttäen: Sitten neittä mairitellaan, kuihutellaan, kutkutellaan, jos hän kelle rupeaisi polviseksi puotisoksi, ikuiseksi ystäväksi, kainaloiseksi kanaksi. Tuolla hymyhuulin ja simasuin sipsutellaan mitä sylki suuhun tuopi, vesi kielelle vetääpi. Jos sitten kellä on oikea naimismieli, niin tavoitellaan yksin mennä, muuten kuletaan joukkoloissa tytön yöhuoneessa viekotellen. Kahden kesken ollessa kukin luontonsa myöten itseänsä käyttää ja tapahtuu niinkin, että piika tulee pilatuksi emon luoma turmelluksi. Näin käy kuitenkin harvoin***. Vaan muutoin ei ole sitä tytärtä, ei piikaa pyhintäkään kut ei ole kosketeltu, jonk ei vieressä venytty. Tavallisimmin tapahtui nuorten seurustelu edellä kuvatulla tavalla. Sukulaisavioliittoja esiintyi usein, varsinkin pikkuserkkujen avioliitto oli tavallinen. Useimmiten nuoret tutustuivat toisiinsa kotipitäjänsä kirkolla. Varsinkin tyttöjen ripillepääsypyhänä kokoontui naimahaluisia nuoria miehiä katsomaan ripille pääseviä tyttöjä, kestä olisi kainaloiseksi kanaksi ikuiseksi ystäväksi. Nuorten elämässä olivat ns. kihupyhät todellisia merkkipäiviä. Tällöin käytiin tutustumassa toisten pitäjäin nuoriin, eivätkä tytötkään hävenneet mennä naapuripitäjäin kirkolle näyttäytymään. Valkjärven kihut olivat 9. sunnuntaina Pyhän Kolminaisuuden Päivästä (sunnuntaista), siis yleensä heinäkuun lopulla. Valkjärveläiset kävivät tavallisesti myös Kivennavan ja varsinkin Muolaan kihupyhissä, joskus muissakin. * hieho -nimitystä käytettiin vertauskuvallisesti, koska emo kasvatti karjansa ja huolehti sen hyvinvoinnista. ** Sana yöjalassakäynti on vielä nykyäänkin tavallinen muidenkin heimojen keskuudessa. *** Saleniuksen mukaan oli Valkjärvellä hyvin vähän äpärälapsia, joinakin vuosina ei ollenkaan

10 8 Oman pitäjän kihupyhään lähtivät tytöt tavallisesti isänsä seurassa hevosella. Tytöt jätettiin kirkolla ikäistensä tyttöjen joukkoon, kun isät puolestaan menivät tuttaviaan tapaamaan. Tytöt kävelivät kirkon vieressä olevalla tiellä edestakaisin, joko joukoissa tai pareittain, iloisesti rupatellen ja luoden kaihoisia silmäyksiä tiellä hevosella ajeleviin poikiin, odottaen että joku heistä kutsuisi valitsemansa tytön kärryynsä. Avioliittoon halukkaat pojat tulivat tavallisesti kihuun hevosella. Avioliittoon halukkuuttaan tytöt ilmaisivat jättämällä vyössään olevan tuppipuukon kotiin, joten tuppi oli tyhjänä. Pojat istuivat tavallisesti yksin kärryissään ajellen edestakaisin kirkon edustalla olevalla tiellä tarkastellen tyttö joukkoa jonka vyöpuukon tuppi oli tyhjä. he tapasivat jonkun hauskannäköisen tytön tyttöjoukosta, kehottivat he tätä tulemaan ajelulle. Jos tyttö suostui pyyntöön, pidettiin sitä merkkinä siitä, että hän oli halukas menemään avioon. Jos tyttö antoi pojan pistää puukon tyhjään tuppeensa, oli se merkki suostumuksesta, että häntä voi tulla kosimaan. Kuului asiaan, että pojilla oli hevonen käytettävänään kihupyhänä. Jos kotona ei ollut hevosta, niin se lainattiin naapurista, sillä kaikki ovat rikkaita naidessaan. Valitettavasti verraten usein tällaiset kihut saivat väkivaltaisen luonteen, mutta perinnettä jatkettiin sotaan asti, joskin muuttuneena. Harvinaista ei ollut sekään, että niissä tapahtui murhiakin. Monen avioparin tutustuminen on tapahtunut juuri tällaisissa kihuissa, ja siksi ne ovat säilyneet hyvin heidän muistissaan. 2. Häät monine menoineen, kauniine runoineen ja itkuineen ovat menneinä aikoina olleet suomalaisten ja eritoten karjalaisen heimon elämässä suurimpana poikkeuksena ilottomassa jokapäiväisyydessä. On muistettava, että esivanhemmillamme ei ollut nykyajan monia huvituksia, joilla he olisivat itseään ilahduttaneet, jonka vuoksi heidän merkillisemmäksi asiakseen on luettava kosiotuumat. Näistä jo lapsena lauletaan, paimenessa puhutaan, varsinkin siitä kuka kenenkin toveriksi saattaisi tulla Häämenot olivat muinoin kuin taiteellisia ja opettavia näytelmätilaisuuksia. Niissä esiintyi muutamia päähenkilöitä, jotka kokonaan määräsivät häämenojen kulun. Tällaisia olivat puhemies eli pitkävirsu, kaaso - Valkjärvellä sanottiin kaase tai sauva, sulhanen, morsian, aikaisemmin myös eessälaulajat sekä sulhasen ja morsiamen vanhemmat jne. Häissä olivat koolla morsiamen ja sulhasen suvut ja kaikki, vieläpä lapset ja kuokkavieraatkin* ottivat osaa tähän muutamia päiviä kestävään huvinäytelmään. Häät olivat melkein ainoita tilaisuuksia, joihin kokoonnuttiin iloa pitämään. Siksipä seurattiinkin mielenkiinnolla nuorten kisailuja. Äidit toivoivat sulhasta tyttärilleen, isät morsianta pojilleen, sillä edustihan nuori vaimo talossa varsin huomattavaa työvoiman lisäystä. Kun siis kuultiin että tulossa on häät, jäätiin niitä innokkaasti odottamaan. * Kuokkavieraita ei 1850 luvulla ollut, mutta myöhemmin tämä ruma tapa tuli Valkjärvelläkin yleiseksi

11 9 II Morsiamen valitseminen ja kosioretkelle lähtö. Vain kolme ensimmäistä yötä tyttölapsi itkee lapsenitkua, muun ikänsä itkee itselleen sulhasta. (inkeriläinen sananparsi) Kun nuorten tutustelu, riijailu, oli johtanut siihen, että he halusivat mennä avioliittoon, pyysi poika isäänsä kysymään mielitiettyään hänen vanhemmilta. Jos isä oli kuollut, sairaalloinen tai muuten tehtävään sopimaton, pyysi sulhanen setäänsä, enoaan tai jotain muuta sukulaismiestä itselleen puhemieheksi. Valkjärvellä kutsuttiin puhemiestä pitkävirsuksi. Useimmiten valittiin puhemieheksi joku aikaisemmin puhemiehenä toiminut kyläläinen. Jos hän oli tehtävässään osoittautunut taitavaksi, sai hän olla melkeinpä vakinaisena puhemiehenä kotikylässään. Tämän kirjoittaja on keskustellut henkilön kanssa, joka oli ollut melkeinpä jokaisen kylänsä sulhasen puhemiehenä. Niinpä hän kertoi mm., että joskus sattui niinkin, että siinä talossa, johon sulhasiksi tultiin, ei kauppaan suostuttukaan. Jos sulhanen oli sillä matkalla vakavasti päättänyt kihlata itselleen morsiamen, käytiin niin monessa paikassa, että lopulta onnistuttiin. Kerran käytiin jopa neljässä talossa, ennen kuin saatiin morsian kihlatuksi eli rahotuksi. Hyvin harvoin lähdettiin kosioretkelle näin epävarmoin toivein. Tavallisesti sulhanen oli sopinut mielitiettynsä kanssa siitä, milloin hänestä olisi sopivin ajankohta tulla kosimaan. Kosioretkellä liikkuvasta sulhasesta ja puhemiehestä käytettiin yhteistä nimeä pitkävirsut. Valkjärvellä oli tapana, että pitkävirsut kävivät alkuviikolla, jotta perjantaina ehdittäisiin käydä pappilassa kuulutuksilla. Papit olivat kuuluttaneet seurakunnalle tiedoksi, että he ottivat perjantaina vastaan kuulutuksille aikovia. Kosioretkelle lähtiessään puhemies ja sulhanen pukeutuivat juhlavaatteisiinsa. Jos morsiamen kotiin oli pitkä matka, ja varsinkin, jos morsiamen kodissa ei tunnettu sulhasen kotioloja, lähdettiin aina hevosella. Jos sulhasella ei ollut omaa hevosta enempää kuin kunnollisia rattaitakaan, lainattiin ne sukulaisilta tai naapureilta. Lainattiinpa joskus sulhaselle juhlapukukin, sillä kaik ovat rikkaat naiessaan, kaik ovat terveet männessään. Jos sulhanen oli ennakolta sopinut tulevan morsiamensa kanssa rahomisajasta, saapuivat kosiomiehet morsiamen kotiin torstai-iltana. Illan hämärtyessä he pyrkivät asiaan kuuluvia pyrkimislukuja käyttäen tytön huoneeseen (aittaan) eli tupaseen. Siellä istuttiin ja keskusteltiin asiasta. Saadakseen varmuuden puhemies kysyi virallisesti tytöltä rahomislupaa. Kun tyttö oli ilmoittanut suostuvansa, hän näytti kosijoille orsikkonsa eli kapioikseen valmistamansa liinavaatteet. Näin keskustellen aika kului aamupuoleen, jolloin ehkä nukahdettiin hiukan ennen aamun koittoa. Aamun valjettua morsian meni tupaan ja ilmoitti isälleen, että hänellä olivat sulhaset aitassa ja kysyi samalla rahomislupaa. Isän luvattua alettiin tuvassa keittää teetä (tsajua) sulhasille, ja tyttö meni aittaan ilmoittamaan, että rahomaan saisi tulla. Luvan saatuaan puhemies ja sulhanen menivät tupaan. Siinä tapauksessa, että sulhanen ei ollut aivan varma siitä, suostuisiko tyttö tai tytön isä hänen kosintaansa, tai jos tytönkään suostumuksesta ei vielä oltu saatu täyttä varmuutta, tuli sulhanen pitkävirsun kanssa morsianta rahomaan jo alkuviikosta. Näin morsiamen kodissa ehdittäisiin asiaa harkita. Valkjärvellä oli yleisenä tapana, että pappilaan mentiin kulutuksille jo perjantaina.

12 10 Yleensä pelättiin, että jos asia jää pitemmäksi aikaa päättämättä, niin asia mutkistuu. Siksi haluttiin vastaus antaa jo viimeistään seuraavana perjantaina. Tytöt näyttävät pitäneen kunnia-asianaan, että heillä oli käynyt mahdollisimman monta sulhasta samanaikaisesti, ennen kuin suostuivat jollekin kosijoistaan avioksi tulemaan. Eräs puhemies kertoi, että joskus kun puhemiehenä oli ollut nuorempi mies ja sulhasmies ja morsian olivat tavallista yksinkertaisempia, saattoi puhemies käyttää hyväkseen ns. ensi yön oikeutta (Pekka Vaittinen Muolaan Sakkalista). Mahdollisesti sellainen tapa on varhaisempina aikoina ollut yleisempääkin, mutta jäänyt myöhemmin pois. Valkjärvellä kerrotaan aikoinaan lahjoitusmaahovin isäntien ja voutien käyttäneen hyväkseen tätä mm. Venäjällä vallinnutta ensi yön oikeutta varsinkin silloin, jos morsian oli kaunis. III Morsiamen rahominen eli kihlaaminen. Tupaan saavuttuaan tervehtivät kosiomiehet talon väkeä kädestä pitäen ja kävivät istumaan isännän kehotuksesta. Talonväki kyseli vierailta kuulumiset ja tiedusteli samalla, millä asioilla vieraat liikkuivat. Nyt puhemies alkoi toimittaa asiaansa. Hän edusti sulhasta ja pani tietysti parhaan taitonsa liikkeelle esittääkseen tämän ja sulhasen kotitalon talonväelle mahdollisimman edullisessa valossa. Keskustelua käytiin vertauskuvallista kieltä käyttäen, jotenkin tähän tapaan: Myö ollaa lähtemän (hiehon) ostajia ja tiijustamme, onko talossa hyvvää lähtemää (hiehoa) myyvä? Jos tyttö haluttiin naittaa, sanottiin, että kyllähän meillä lähtemä on, mutta se maksaa esimerkiksi ruplaa. Puhemies suoritti heti hetkeäkään viivyttelemättä vaaditun summan tytön isälle, ettei kauppa peruuntuisi. Myöhemmin oli tapana, että rahat annettiin tytölle. Vaaditun summan suuruus vaihteli sitä mukaa, miten varakkaan talon tytär oli kysymyksessä. Jos kosintaan ei suostuttu, sanottiin tavallisesti, ettei tällä kertaa ole lähtemää myytäväksi tai, että se oli vielä liian nuori jne. Se oli sen merkkinä, ettei tyttöä haluttu antaa tai, että hän oli jo toiselle rahottu Tyttö pysytteli tavallisesti sulhasten sisään tullessa kamarin puolella. Äidin tehtävänä oli käydä häneltä tiedustelemassa, suostuiko hän kosintaan. Jos tyttö antoi suostumuksensa, eikä vanhemmillakaan ollut mitään naimakauppaa vastaan, annettiin myöntävä vastaus. Tämän jälkeen tuotiin tee pöytään. Jos kosintaan oli suostuttu, annettiin sulhaselle myös ruokaa, päinvastaisessa tapauksessa ei. Myös toista kosiotapaa kerrotaan käytetyn. Pitkävirsu kävi suoraan asiaan, ilmoitti, että: myö uomma pitkävirsut ja kysyi sitten tyttöä vaimoksi edustamalleen su Jos sulhasen kotiväkeä ja -taloa ei tarkemmin tunnettu, kuvaili pitkävirsu ne mahdollisimman edullisin värein, ilmoittaen, että tyttö joutui, jos kosintaan suostuttiin, hyvään taloon. Tytön isä tiedusteli nyt tytön äidiltä ja sisaruksilta, mitä heillä oli asiaan sanomista. Jos kosintaan ei suostuttu, annettiin kieltävä vastaus. Huomattavaa tässä keskustelussa oli, että tytöltä ei kysytty, suostuiko hän, vaan tytön isä ilmoitti perheen päätöksen.

13 11 Majander kirjoittaa rahomisesta seuraavaa: Naimiskauppa, kauppaahan se naiminen täällä (Valkjärvellä) onkin. Niiden mielialaa, yhtäläisyyttä ei ensinkään katsota, jotka avioon käyvät. Tuo on turhan hyvää, ehto on ainoastaan se, että isä siltä, jolle tyttönsä antaa, hyvän rahasumman saapi. Siitä sitten tulee se, että pianki sulho sudeksi muuttuu, kauno karhuksi rupeaa, selin syö, selin makaapi, selin työnsä toimittaapi. Eli syntyy tämä pahin myös sen tähden, että vanhemmat eivät katso ensinkään miten mieli on kullakin, vaan estävät nuorten neuvoja oman mielensä perään, josta on kummat kuulununna, turmiot tapahtununna. Ja vain harvat ovat niitä, jotka antavat asiain mennä luontoaan myöten, kun vaan tyttö suostuu sulhaseen, mieltyy miehehen hyvähän. Majanderin kuvauksesta käy selville, että rakkaus ei aina näytellyt sitä osaa, mikä sille kuuluisi avioliittoja solmittaessa. Pojan taloudellinen asema ja myös se, oliko hän vanhin veljeksistä, olivat hyvin tärkeitä avuja sulhaselle. Ulkonäköön ei näytä kiinnitetyn enempää huomiota, enempää kuin tytön ja sulhasen tuttavuuteenkaan, sillä niitä pidettiin sivu seikkoina. Usein tytöt ottivat usealta sulhaskokelaalta rahomisrahat samanaikaisesti ja ilmoittivat vasta sitten, kun olivat käyneet sulhasen kotiin tutustumassa, suostuivatko rahoihin vai eivät. Jos talo ei miellyttänyt ja tyttö oli samanaikaisesti usealle rahoissa, hän valitsi sopivimman ja antoi muille sulhasille rahomisrahat takaisin. Tästäkin jo selviää, ettei rakkaudella näytä olleen suurtakaan merkitystä, vaan valinta tapahtui kylmästi, pelkkiä taloudellisia näkökohtia silmälläpitäen. Sitä, että tyttö oli usealle sulhaselle rahoissa, pidettiin erikoisesti huomion ja tavoittelemisen arvoisena ja syystä tytöt siitä olivatkin ylpeitä. Jos taas rahominen oli epäonnistunut, meni sulhanen puhemiehensä kanssa toisen morsianehdokkaan kotiin, jossa kosinta tapahtui edellä mainittuun tapaan. Jos tätäkään ei saatu rahotuksi, jatkettiin useimmiten siksi, kunnes rahomislupa joltakin saatiin. Tytöt Valkjärven kirkolla 1930 luvun puolivälissä, keskellä Elna Turkki.

14 12 IV Kuulutuksillakäynti Valkjärvellä oli tapana, että kuulutuksille mentiin perjantaina. Siksi sovitettiinkin kosiminen eli rahominen perjantaiaamuksi, jotta heti vastauksen ollessa myönteinen, voitaisiin lähteä pappilaan kuulutuksille panemaan, etteivät pahansuovat ihmiset ehtisi pilata hyviä aikeita. Kuulutuksilla käyntiä kutsuttiin yleisimmin lukemassakäymiseksi. Nimi johtunee siitä, että pappi tällöin kuulusteli morsiusparilta kristinoppia ja koetteli heidän lukutaitoaankin. Pappilaan ajettiin hevosella, puhemies oli ohjaksissa. Kerrotaan, että yleensä pappilaan ajettiin niin kovaa kuin suinkin päästiin, samoin sieltä palatessa. Morsiusparin ja puhemiehen saavuttua pappilaan puhemies ilmoitti kirkkoherralle olevansa puhemies ja tuovansa morsiusparin kuulutettavaksi kristilliseen avioliittoon, mainiten samalla, että sulhanen ja morsian olivat hyvätapaisia ja kaikin puolin kunnon ihmisiä. Samalla hän oli myös todistajana tässä tärkeässä toimituksessa. Pappi kyseli nyt morsiusparilta tavanomaiset tiedot ja puhui heille, muistuttaen avioliiton pyhyydestä ja merkityksestä. Sitten koeteltiin morsiusparin kristinopin- ja lukutaitoa luettamalla esim. Raamattua. Jos he tietojensa ja taitojensa puolesta olivat soveliaat vihittäviksi avioliittoon, kirjoitti pappi kuulutuskirjaan tavanomaiset tiedot, jotka sitten luettiin seurakunnalle seuraavina kolmena peräkkäisenä sunnuntaina. Papille piti maksaa kuulutuksesta ns. karttaraha. Nimitys karttaraha johtunee maakirjoista eli talonkirjoista suoritettavasta karttarahasta. Niinpä Majander leikillisesti jopa kaksimielisesti huomauttaa, että: näin on siis jo otettu uhkatuomio tilan päälle, jossa kyllä suurella sakon haastolla ja vahingon palkitsemisella kielletään kaikki vahingoitseminen, viljelys ja polkujen pitäminen sen tilan päällä, vaikka tässä pahassa maailmassa ei aina asetuksia seurata. Sillä toisinaan luvattomia viljelyksiä havaitaan, jolloin muutamat perustavat oikeuttaan sen päälle, että ovat paikalla vanhimmat viljelijät. Papille suoritettavan kuulutuspalkkion, karttarahan, suuruus oli siis tavallaan suorassa suhteessa sulhasen kotitalon suuruuteen. Yleensä lienee vaihdellut kopeekkaan. Kun kuulutuksillepano oli saatu onnellisesti päätökseen, ajettiin kirkonmäen kauppiaalle. Siellä sulhanen osti morsiamelleen silkkihuivin, jota kutsuttiin rahontarievuksi, sekä joskus muitakin lahjoja. Morsian hylkäsi nyt säppälin ja solmi heti rahontarievun päähänsä tai kaulaansa vuodenajan ja sään mukaan. Se oli merkkinä siitä, että tyttö oli kihlattu eli rahottu. Rahontariepu oli yleinen kihlakalu, kihlaantumisen näkyvä merkki. Valkjärvellä ei 1800-luvun alkupuolella käytetty sormusta kihlauksen merkkinä kuin ani harvoin, vaan raha oli yleinen kihlakalu. Siitä johtuukin kihlauksesta yleisesti käytetty nimitys rahominen. Rahan käyttäminen kihlaamisvälineenä onkin vanhin tapa karjalaisen heimon keskuudessa. Sama tapa on jo ammoisista ajoista alkaen ollut käytännössä useiden kansojen mm. suomalais-ugrilaisten kansojen keskuudessa. Pappilasta palattiin yhdessä morsiamen kotiin, jossa sulhasta ja puhemiestä syötettiin ja juotettiin. Useimmiten tarjoiltiin tässä tilaisuudessa myös viinaa, mikäli morsiamen isä tai veljet olivat viinamäen miehiä.

15 13 V Tupakat eli tupakaiset Häätapojen monivaiheisempia ja mielenkiintoisimpia vaiheita olivat ns. tupakat eli tupakaiset. Ne vastaavat kihlajaisia muualla Suomessa. Valkjärvellä oli tapana pitää tupakat heti sen jälkeen, kun morsiusparia oli toisen kerran kuulutettu. Usein ne pidettiin toisen kuulutuspäivän iltana. Jos häitä ei vietetty kolmantena kuulutussunnuntaina vaan myöhemmin, vietettiin tupakatkin jonakin myöhempänä sunnuntaina. Tupakat olivat siis tavallaan kihlajaiset. Ne ovat varmaankin saaneet nimensä siitä, että sulhanen, tullessaan morsiamen kotiin, toi mukanaan runsaasti erilaista tupakkaa ja viinaa. Näitä hän sitten tarjosi talon isäntäväelle sekä morsiamen kotiin tupakaisille kokoontuneelle rahvaalle. Tupakaisille luonteenomaisinta oli se, että silloin poltettiin tupakkaa tavallista enemmän. Silloin se kelpasi niillekin, jotka tavallisesti eivät tupakoineet. Sulhanen oli jo etukäteen sopinut morsiamen kanssa tupakaisillasta ja saapui illalla, sovittuun aikaan, pitkävirsun ja 2-4, joskus useampienkiri toveriensa kanssa morsiamen kotiin. Hänen tovereitaan sanottiin tällöin puhemiehiksi, kuten varsinaista puhemiestä, pitkävirsua, joka oli ollut rahomassa. Tehdäkseen mahdollisimman edullisen vaikutuksen tupakaisille kokoontuneeseen rahvaaseen toi sulhanen tullessaan suuret määrät erilaista tupakkaa, kuten mahorkkaa, kartuusia, sikareja ja ennen kaikkea nuuskaa, jota jokaisella sulhasella täytyi aina olla mukana morsiamen rahottuaan. Sulhasen tuomisiin kuului myöskin viina, jota täytyi olla runsaasti, riippuen tietysti morsiamen suvun laajuudesta ja sulhasen varallisuudesta. Kun tieto tupakaisten pidosta oli levinnyt kylään ja lähiympäristöön, saapui niihin kaikenikäistä rahvasta usein hyvin runsaastikin. Yleensä tupakaisille ei ketään kutsuttu, paitsi ehkä lähimpiä sukulaisia, kummeja jne. vaan rahvas saapui kutsumatta. Kuitenkin sillä oli tässä näytelmässä varsin tärkeä osa esitettävänään. Tapa lienee peräisin hyvin vanhoilta ajoilta. Vieraiden tehtävänä oli näet esiintyä tytön suvun edustajina ja olla vaatimassa suvulle hänestä mahdollisimman suuria lunnaita ja muutenkin katsoa morsiamen etua ja parasta varsinkin silloin, jos morsian oli köyhästä perheestä esim. orpo ottotyttö. Tupakaisille kokoonnuttiin illan hämärtyessä ja alettiin odottaa sulhasien tuloa. Ajan kuluksi kerrottiin tapauksia esim. joistakin aikaisemmin vietetyistä tupakaisista jne. ja tietysti tupakoitiin. Nyt poltettiin vielä luonnollisesti omaa tupakkaa. Sulhasen saavuttua pitkävirsu tuli ensin tupaan tiedustelemaan, että saisivatko matkalaiset tulla taloon ja jäädä myös yöksi. Hän kertoi samalla, että hän tovereineen oli liikeasioissa liikkeellä. Vierailta kysyttiin, oliko heillä matkalupa eli tiepassi.* Se tietysti näytettiin, ja vieraat saivat luvan tulla taloon. Isännän suostuttua puhemiehen pyyntöön astuivat sulhanen tovereineen tupaan ja kävivät istumaan. Pian alkoi kokoontunut rahvas valittaa ääneen, sanoen, että he olivat sulhasia jo kauan odotelleet saapuviksi. Odotusaikana oli poltettu omat tupakat loppuun, jopa olivat joutuneet tekemään velkaakin. Samalla he näyttivät tyhjiä tupakka kukkaroitaan ja vaativat sulhasta maksamaan heille syntyneet kulungit. Sulhanen antoikin tuomisensa auliisti vieraitten maisteltavaksi. * Tiepassia eli matkalupaa tarvittiin mm. kuljettaessa Pietariin ja mm. jonkin aikaa, kun sulhanen tarvitsi lahjoitusmaahovin isännän suostumuksen avioliittoonsa, jos morsian haettiin toisen hovin alueelta. Yleensä sitä ei käytetty, eikä sille annettu suurtakaan arvoa. Määräys pysyi vain lyhyen ajan voimassa.

16 14 Puhemiehet ottivat nyt tupakkaa esille. Mahorkkaa hienonnettiin ennen käyttöä veitsellä johonkin suureen astiaan pöydälle. Sikari-ja kartuusilaatikot avattiin, eikä nuuskaajiakaan ei oltu unohdettu, sillä usea nuuskarasia pöydällä odotti käyttäjäänsä. Pian täyttivätkin paksut savupilvet tuvan, tyytyväisien tupakoitsijoiden tuprutellessa piipuistaan ja sikareistaan yhä sakeampia savupilviä, kun taas nuuskaajat niiskuttelivat ilmeisen tyytyväisinä sulhasen tuomia antimia. Sulhaselle ja puhemiehelle tarjottiin tavan mukaan illallista. Kun he olivat syöneet ja kun astiat oli korjattu, esitti pitkävirsu isännälle asiansa, Hän kertoi, millä asialla he oikeastaan olivat liikkeellä. Tällöinkin, kuten rahomistilaisuudessakin käytettiin kuvakieltä. Niinpä sulhaset sanoivat olevansa parisniekkoja, (karjanostajia) ja kysyivät, oliko talossa hyvää hiehoa eli lähtemää myytävänä. Talonväki sanoi, että talosta löytyi jopa hyvä lypsylehmäkin mutta siitä piti tänä aikana saada hyvä hinta. Jos oli kesä, keskustelu ryöstäytyi lehmien kehumiseen. Tällöin isäntä saattoi sanoa, että hiehosta oli joku luvannut maksaa 20 ruplaa. Jos sulhanen oli varakas, maksettiin pyydetty hinta tinkimättä. Mainitaan kuuluneen asiaan, että hiehon hinnasta tingittiin. Tinkiminen tapahtui useimmiten kai vain tavan vuoksi, jotta kauppa olisi vaikuttanut todelliselta kaupalta. Mainitaan, että saapuvilla oleva rahvas osallistui kaupantekoon huomautuksillaan ja vaatimuksillaan, ja näin se oli morsiamen perheen isälle tavallaan tukena ja todistajana sekä avustajana. Tapahtuma sai näin ollen ikään kuin suvun tekemän kaupan luonteen. Pitkävirsun maksettua pyydetyn summan, isäntä tarjosi sulhaselle ns. litkat eli hyvät viinaryypyt tai joskus jopa konjakkiryypytkin. Vaikka pyydetty hiehon hinta oli jo maksettu, ei ostettua hiehoa vielä tuotu näkyville, vaan siepattiin rahvaan joukosta joku vanhempi nainen, joskus ukkokin ja tarjottiin sitä morsiamen asemasta sulhaselle. Puhemiehet eivät tästä häkeltyneet, vaan pitkävirsu ilmoitti, että sekin kyllä ostetaan, muttei siitä hinnasta, joka äsken hinnaksi sovittiin. Sitten käytettiin puolin ja toisin leikillisiä puheenvuoroja, kunnes vihdoin tuotiin oikea morsian esille. Morsianta, hiehoa, ei vieläkään luovutettu ostajalleen, vaan esim. morsiamen eno tai setä, joskus jokin muukin henkilö rahvaan joukosta, vaati sulhasta antamaan morsiamelleen rahaa lahjaksi. Vaadittu lahja ei kuitenkaan ollut pakollinen, mutta melkeinpä poikkeuksetta sekin suoritettiin. Joskus sulhanen antoi morsiamelle paitsi rahaa, myös sormuksen tai jonkun muun korun. Morsian puolestaan antoi vastalahjaksi nenäliinan. Kun morsian oli saanut lahjansa, ei sulhasta vieläkään jätetty rauhaan, vaan nyt kaupantekijät, tilaisuuteen kokoontunut rahvas, alkoivat talon puolesta vaatia rahaa myös morsiamen äidille, sillä sen, joka sorean hiehon oli kasvattanut, oli myös saatava jotain vaivojensa palkkioksi. Jos morsiamen äiti oli jo kuollut, pyydettiin lahjaa sille naiselle, joka morsiamen oli kasvattanut aikuiseksi. Lahjan suuruutta ei yleensä määrätty, vaan sulhanen maksoi sen harkintansa mukaan. Tuntuisi siltä, että nyt jo sulhanen olisi maksanut hiehostaan kaikki mahdolliset maksut, mutta niin ei kuitenkaan ollut asian laita. Jopa talon kissoillekin vaadittiin lahjaa koska talon kissat eivät olleet litkineet morsiamen kodin kermoja, joka jo näkyi siitäkin, että morsian oli hyvän näköinen ja kaikin puolin pulska varreltaan. Sulhasen oli siis muistettava myös talon kissoja.

17 15 Pikkupojat ja muukin rahvas alkoivat nyt naukua matkien kissan nau untaa. Silloin sulhanen heitti lattialle muutamia kopeekkoja ja poikaviikarit ryntäsivät niitä hakemaan. Näitä rahoja kutsuttiin yleisesti kissanrahoiksi. Nimitys johtunee varmaan siitä, että niitä pyydettiin kissoille. Sitä todistaa myös se, että väki matki kissan naukumista rahoja heitettäessä. Isäntä tarjosi nyt sulhaselle uudestaan viinaa tai muita juomia. Pitkin iltaa poltettiin sulhasen tuomia tupakoita ja jos taloon oli hankittu soittajia, nuoriso pyörähteli mielellään. Illan kuluessa joku vanhempi henkilö esitti ns. tupakkaluvun ja laulettiin ns. tupakkavirsi. Tupakkaluvussa, joka oli runomittainen, kerrottiin tupakan synnystä ja mistä se oli kotoisin. Se oli Turusta tuotu ja runossa edettiin ennen pitkää nuoreen naiseen ja lopulta se oli sisällöltään suorastaan ruokoton.* Kun ilta oli kulunut jo myöhälle, alkoi rahvas poistua koteihinsa. Jos sulhasen koti oli kaukana, pyydettiin sulhanen puhemiehineen jäämään taloon yöksi. Kuului asiaan, että morsian ja muutamat morsiamen ystävättäret pitivät varansa, että saivat riisua sulhasen ja puhemiehen kengät, kun näinä alkoivat valmistautua levolle. Palkkioksi kenkien riisujille annettiin rahaa. Sulhanen ja puhemiehet asettuivat nukkumaan heille varatuille vuoteille. Vieläkään ei sulhanen ollut suorittanut kaikkea hänelle kuuluvia maksuja, sillä aamulla oli hänen taas turvauduttava rahapussiinsa ja annettava morsiamen äidille jokin summa rahaa ns. neularahoiksi. Neularahat lienee tarkoitettu kapioiden valmistuksesta johtuvien kustannusten peittämiseksi. Näin vietettiin ennen tupakaiset, oikeastaan kihlajaiset, jotka muodostivat oman erillisen, mutta hyvin mielenkiintoisen ja monivaiheisen juhlan häämenojen sarjassa. VI Kodinkatsojaiset eli keträpuun sijan katsomassa käynti. Sunnuntaina pidettyjen tupakkojen eli tupakaisten jälkeen jo heti seuraavana maanantaina, morsian valmistautui lähtemään sulhasen mukaan tutustuakseen tämän kotiin ja omaisiin. Hänen sanottiin silloin menevän keträpuulle sijaa katsomaan. Tälle tärkeälle matkalle otti morsian puolestaan avustajakseen jonkun tehtävään sopivan naishenkilön, jota tällöin kutsuttiin kaasoksi eli kaaseksi tai myös sauvaksi. Kaaso vastasi siis tavallaan pitkävirsua eli puhemiestä. Hänen tehtävänään oli puhua nuoren, ehkä ujonkin morsiamen puolesta. Tavallisesti kaasoksi valittiin joku morsiamen tädeistä ja vaatimuksena oli, että hänen täytyi olla sanavalmis ja muutenkin kaikin puolin topakka ihminen. Maanantaina aamupäivällä morsian ja kaaso tulivat sulhasen ja puhemiesten mukana sulhasen kotiin. Su esitteli heidät kotiväelleen. Niinpä morsian, tehdäkseen jo heti alussa edullisen vaikutuksen, otti esille lahjavakkansa ja ojensi tulevalle anopilleen valmistamansa esiliinan ja appiukolle sukat tai kintaat. Jos sulhasella oli sisaria, saivat myös nämä esiliinat. Sulhasellekin oli varattu lahja ja tavallisesti hän sai nenäliinan. Oli itsestään selvää, että sulhasen kotiväki, varsinkin naiset, olivat panneet parastaan ja siivonneet talon mahdollisimman siistiksi ja edustavan näköiseksi. * Majander kertoo, että tupakkaluku ja virsi laulettiin silloin, kun sulhanen oli tarjonnut tupakkansa vieraille. Ahlqvist taas, kuten tässä on kerrottu, samoin Lyytikkä ja Turkki. Tuntuu siltä, että kumpaakin tapaa on käytetty Valkjärvellä.

18 16 Morsianta ja kaasoa kohdeltiin huomaavaisesti, kuten toivottuja vieraita ainakin. Pöytään pantiin parasta, mitä talossa oli saatavissa. Pelättiin näet, että jos talo ei morsianta miellyttäisikään, voi tämä antaa rahomisrahat ja rahomisrievun takaisin. Se taas merkitsi sitä, ettei hän halunnut tulla taloon miniäksi. Näin tapahtuikin varsin usein ja varsinkin silloin, kun morsian oli samanaikaisesti useammalle rahottu. Siksi sulhasen kotiväki tekikin parastaan, ettei moista häpeää olisi talolle sattunut. Rahonnan eli kihlauksen purkamista pidettiin näet sulhaselle ja talolle suurena häpeänä. VII Susiminen ja illanistujaiset Vaikkakin morsiamen ensimäistä matkaa sulhasen kotiin kutsuttiinkin keträpuun sijan katsomismatkaksi, oli sillä samalla toinen, melkeinpä tärkeämpikin tarkoitus. Siihen aikaan morsiamen piti valmistaa, paitsi itselleen runsaat kapiot, myös lukuisia lahjoja sulhasen sukulaisille. Niitä varten hän tarvitsi sekä pellava- että villalankoja, kankaita ym. eli kaikkea sellaista, joista ko. lahjoja voitiin valmistaa. Tästä johtuen oli yleisenä tapana, että morsiamet kävivät keräämässä talosta taloon morsiusapua. Auliisti heitä autettiinkin kaikenlaisilla tarvikkeilla. Morsianta seurasi keräysmatkalle kaaso, jonka tehtävänä oli, paitsi kantaa saadut tarvikkeet, esiintyä ennen kaikkea morsiamen edustajana taloissa puhumassa morsiamen puolesta. Morsianta ja kaasoa kutsuttiin keräysmatkalla susiksi ja morsiusavun keräilyä susimiseksi. Vietettyään maanantaipäivän sulhasen kodissa morsian aloitti seuraavana päivänä susimisen eli keräilyn. Ennen matkalle lähtöä neuvoteltiin sulhasen kotiväen kanssa siitä, mitkä talot aiotaan häihin kutsua. Näihin taloihin suuntaakin nyt morsian keräilymatkansa. Suurissa kylissä ei aina voitu kaikkia kyläläisiä kutsua pitoihin, siksi kylä jakaantuikin ns. pitokuntiin*. Näihin kuuluvat perheet kutsuivat toinen toisiaan perheessä sattuneisiin pitoihin. Morsian ja kaaso kävivät sulhasen saattamana ensiksi tämän sukulaistaloissa. Sisälle tultua kaaso ilmoitti, että sudet ovat tulleet vieraiksi taloon. Heidät kutsuttiin istumaan, tiedusteltiin kuulumiset ja useimmiten heille tarjottiin ruokaa ja kahvia tai teetä. Talonväki antoi lahjaksi kuka mitäkin, kuten koruompeluksia, kangasta, paitoja, pyyheliinoja jne., mitä kullakin sattui olemaan. Näin jatkui susiminen** sukulaistaloissa talosta taloon. Muihin kuin sukulaistaloihin ei sulhanen seurannut morsiantaan ja kaasoa, vaan näinä jatkoivat susimistaan kahden, kunnes koko pitokunta oli kierretty. Keskiviikkona sulhanen kyyditsi morsiamen ja kaason morsiamen kotiin. Nämä jatkoivat susimistaan myös morsiamen kotikylässä, niissä taloissa, jotka kutsuttiin häihin ja muuallakin, missä morsiamen sukulaisia asui. Kaaso sai osan morsiusavusta. Niinpä jo heti lahjaa annettaessa sanottiin, että tämä on kaasolle. Mainitaan, että jotkut morsiamet saivat varsin huomattaviakin määriä erilaista vaatetavaraa susimismatkalla ja, että kaasokin saattoi saada useampia esiliinoja, paitoja jne. Niinpä kaasoksi pääsemistä pidettiinkin, paitsi mieluisana, myöskin hyvin kunnia arvoisena tehtävänä ja lieneekin se ollut varsin monen vanhemman naisen salainen toive. * Pitokuntaan kuuluivat ne kyläläiset, jotka aiottiin kutsua häihin tai pitoihin yleensä. ** Majander: Nimitys susiminen johtunee siitä, että keräilijöille kelpasi melkeinpä mikä tahansa, kuten nälkäisille susille. Muolaassa samoin Vuokselassa ja Sakkolassakin kerrotaan susijoiden kulkeneen vieraissa kylissäkin, jopa naapuripitäjässäkin. Valkjärvellä se rajoittui pitokuntaan.

19 17 2. Susimisen jälkeen alkoi kiireellinen häälahjojen ja kapioiden valmistelu morsiamen kodissa. Karjalaisen heimon keskuudessa oli tapana, että morsian sai kodissaan valmistaa ilmaiset kapiot. Näihin kuului vähintään 2 tus. lakanoita ja tyynynpäällisiä, tusinoittain pyyheliinoja, nenäliinoja sekä useita alusvaatekertoja jne. Myöskin täkit ja patjapussit eli potuskat sekä yleensä kaikki vaatetavara, mitä taloudessa tarvittiin, kuuluivat morsiamen kapioihin. Yleensä tytöt alkoivat valmistaa kapioitaan jo nuoresta tytöstä alkaen varastoiden ne sitten aittansa orrelle vastaisen varalle. Näin aikojen kuluessa kertynyttä liinavaatevarastoa sanottiin orsikoksi. Varsin usein saattoi sattua, että morsian joutuessaan jo alle 20 vuoden ikäisenä avioliittoon, ei vielä ollut ehtinyt saada kapioitaan kuntoon, puhumattakaan niistä epälukuisista lahjoista, joita sulhasen suvulle piti antaa. Nyt oli kiireesti alettava valmistaa kapioita. Morsian ei tietystikään yksin ehtinyt näitä kaikkia valmistaa tässä kiireessä, sillä useimmiten häät vietettiin jo kolmantena kuulutussunnuntaina. Sen vuoksi hän kutsui avukseen kylän tyttöjä iltaa istumaan eli morsiamelle valvomaan. Joukolla ryhtyivät tytöt työhön kuka villoja tai pellavia kehräämään, kuka neulomaan tai ompelemaan jne. Näin syntyi sukkia, lapasia, esiliinoja, paitoja ym. lahjoja ahkerien käsien kilvan työskennellessä. Kylän pojat eivät tietystikään malttaneet olla pistäytymättä tyttöjä tapaamassa ja niin näihin illanistujaisiin kerääntyikin nuorisoa suuret joukot. Ajan kuluksi laulettiin ja muisteltiin ystävättärien häitä jne. Esiintyipä niissä joskus joku vanha kaasokin tai puhemies kertoillen muinaisista häistä. Myöskin ns. morsiuslauluja esitettiin ja opeteltiin vanhenpina aikoina yleisesti. Varmaankin vanhat taitajat lienevät vieneet tietonsa mukanaan, koskapa nykyinen vanhempi polvikaan ei niitä enää muistanut, vaikka muistaa niitä esitetyn nuoruudessaan. VIII Liitoilla käynti Hääkiireet morsiamen kodissa alkoivat pian kohota huippuunsa, sillä häät lähestyivät uhkaavan nopeasti. Valkjärvellä oli yleisenä tapana viettää häät mahdollisimman pian, useimmiten jo kolmantena kuulutussunnuntaina, riippuen myös osaltaan siitä, miten morsian ehti saada kapionsa kuntoon ja lahjansa valmiiksi ja ennen kaikkea työajan kiireellisyydestä. Noin kaksi viikkoa ennen häitä kävi sulhasen isä, jos hän eli, tai siinä tapauksessa joku muu vanhempi miessukulainen, sopimassa morsiamen kodissa lopullisesta hääpäivästä. Tätä kutsutaan liitoilla käymiseksi. Tällöin sulhasen suku antoi morsiamelle myös lahjoja. Sulhasen isä, tai kuka sitten liitoilla kävikin, antoi morsiamelle sulhasen lahjana hopeaisen soljen ja punaisen silkkiliinan, jota morsian sitten piti vihittäessä päässään levälleen levitettynä ja silmille vedettynä. Tätä silkkiliinaa sanottiin kihlasilkiksi eli vihintärievuksi. Liitoilla kävijä, varsinkin, jos hän oli sulhasen isä, sai puolestaan morsiamelta lahjaksi sukat. Oli myös itsestään selvää, että liitoilla kävijälle annettiin vieraanvarainen kestitys; syötettiin ja juotettiin; eikä viinaakaan suinkaan säästetty, jos vain liitoilla kävijä oli viinamäen miehiä. Nimitys liitoilla käynti johtunee siitä, että silloin vasta asiasta lopullisesti sovittiin. tuleeko naimiskauppaa vai ei. Jos morsian ei halunnut tulla talon miniäksi, antoi hän viimeistään tässä tilaisuudessa lahjat ja rahat takaisin. Samalla päätettiin myös siitä, paljonko ns. puhemiehiä ja nuodemiehiä* sai tulla. Jos talot olivat varakkaat, ei näiden määrää yleensä rajoitettu, mutta yleisenä sääntönä voisi mainita, että nuodemiehiä sai morsianta saattamaan mennä puolta enemmän kuin puhemiehiä morsianta noutamaan. * Nuuve- eli nuodemiehet olivat morsiamen sukulaisia tai tuttavia, jotka tulivat saattamaan morsianta sulhasen kotiin.

20 18 Liittojen ja häiden välisenä aikana eivät sulhasen ja morsiamen kotiväet käyneet toisiaan tapaamassa, ellei oltu ennestään kaukaisia sukulaisia, vaikka nämä olisivatkin asuneet aivan naapureina. Myöskään sulhasta ei kutsuttu morsiamen kotiin pitoihin, jos tänä aikana sellaisia sattui olemaan. Tämä mielestämme selvästi osoittaa, että sulhasta ei luettu sukulaiseksi ja myös sitä, että avioliiton kauppaluonne siinä tulee selvästi esiin. Siinähän on vain kaksi sopimuspuolta, joista kumpikin täyttää ehtonsa, muttei vielä olla varmoja siitä, että toinen saattaisi kaupan purkaakin. IX Häävalmistukset. Häät vietettiin* Valkjärvellä sunnuntaina ja maanantaina, joskus ne jatkuivat jopa tiistainakin. Morsiamen kotona vietettiin ns. läksiäisiä sunnuntaina. Ne alkoivat tavallisesti puolen päivän jälkeen. Häät sulhasen kotona alkoivat sunnuntaina iltapäivällä, tavallisesti kello kahden tai kolmen tienoissa ja ne jatkuivat vielä tiistainakin aina puoleen päivään saakka. On selvää, että näin suuriin pitoihin piti valmistaa hyvin paljon ruokaa ja juomaa, varsinkin sulhasen kodissa, jossa häät kestivät kolmisen päivää. Varsinkin silloin, jos aiottiin viettää ns. mahtihäät. Erikoinen hääkokki saapui ja keskiviikkona häätaloon häiden valmistusta johtamaan. Hän sai avukseen terhakoita emäntiä naapuritaloista. Ensimmäiseksi alettiin valmistaa olutta ja ruisleipää sekä ns. ohrakakkaraa. Varakkaimmat toivat Pietarista kulin tai kaksi vehnäjauhoja, joista alettiin paistaa pullaa., rinkeleitä ja elttoja eli nykykielellä sanottuna vehnäspitkoja. Perjantaina ja lauantaina paistettiin erilaiset piirakat ja setsuurilimput eli puolpielaat. Häitä varten teurastettiin tavallisesti hieho ja pari kolme lammasta, aina sen mukaan, kuinka suuret häät oli suunniteltu pidettäväksi. Teuraseläinten sisälmyksistä ja päistä keitettiin ns. sylttyä eli alatoopia suuret määrät. Tavallisimmat hääruuat olivat seuraavat: hernerokka, kalakeitto, puuro, lihasoppa, paisti ja jokin marjasoppa. Myöhemmin käytettiin myös sekahedelmä- ja rusinasoppaa, joita varten tarpeet tuotiin Pietarista, myöhemmin Viipurista. Vanhimpina aikoina pantiin olutta suuret määrät, mutta jo viime vuosisadan puolivälissä paloviina valtasi oluen aseman. Viinaa tuotiin tavallisesti Viipurin tai Pietarin viinakaupoista. Tavallisissa Niissä mainitaan talon puolesta olleen tarjolla litraa viinaa, vieläpä jossain 100 litraa. Viinalla oli häissä erittäin tärkeä tehtävä, nimittäin saattaa häävieraat, varsinkin miehet, siihen tilaan, että he antaisivat morsiusparille mahdollisimman suuria ja arvokkaita lahjoja. * Majander: Valkjärvellä häät vietettiin yleisesti joko touko- kesäkuussa tai sitten syys- lokakuussa. Sitä vastoin talvella ei juuri häitä vietetty kuin erittäin pakottavista syistä.