Hei, Ohessa muutamia osoitteita niille, jotka haluavat materiaalia:

Transkriptio

1 Hei, Ohessa muutamia osoitteita niille, jotka haluavat materiaalia: 1. Työläistutkimuksen teemanumero, jossa artikkeleita ja haastatteluja historiasta ja nykyisyydestä. Suosittelen Täältä löytyy situationistien tekstejä 3. Beckerin kotisivut, joilta löytyy artikkeleita ja erityisen hyvä on The Craft of Sciology ( joka on radionauhoite. Syljemme Hegelille (otteita) Carla Lonzi Naiskysymyksellä tarkoitetaan suhdetta jokaisen naisen vailla valtaa, historiaa, kulttuuria, asemaa ja jokaisen miehen hänen valtansa, hänen historiansa, hänen kulttuurinsa, hänen absoluuttisen asemansa välillä. Naiskysymys kyseenalaistaa kaiken absoluuttisen miehen aikaansaaman ja ajatteleman, miehen, jolla ei ollut tietoisuutta naisesta inhimillisenä olentona omassa mitassaan. Vaadimme tasa-arvoa 1700-luvulla, ja Olympe de Gouges passitettiin mestauslavalle Naisten oikeuksien julistuksen (Déclaration des droits de la Femme et de la Citoyenne) takia. Vaatimus naisten ja miesten tasa-arvosta oikeuksien tasolla esitetään historiassa samanaikaisesti miesten keskinäisen tasa-arvon julistamisen kanssa. Silloin olimme läsnä otollisena hetkenä. Nykyään olemme tietoisia siitä, ettämeidän on itse tehtävä tilanne. Naisen sorto ei ala aikojen alussa, vaan kätkeytyy alkuperien pimeyteen. Naisen sorto ei ratkea tappamalla mies. Se ei ratkea tasa- arvolla, vaan jatkuu tasa-arvossa. Se ei ratkea vallankumouksella, vaan jatkuu vallankumouksessa. Vaihtoehtojen taso on miehisen ylivallan kulmakivi: sillä ei ole paikkaa naiselle.

2 Nykyään mahdollinen tasa-arvo ei ole filosofista, vaan poliittista: haluammeko, että pääsemme tuhansien vuosien jälkeen mukaan tähän toisten suunnittelemaan maailmaan? Riittääkö meitä tyydyttämään se, että saamme osallistua miehen suureen tappioon? Naisen tasa-arvolla tarkoitetaan hänen oikeuttaan osallistua yhteiskunnalliseen vallankäyttöön tunnustamalla, että hänellä on samat kyvyt kuin miehellä. Mutta se, mitä näiden vuosien aidoin naiskokemus on tuonut selkeästi esiin on se, että miesten maailma on menettänyt kokonaisuudessaan arvonsa. Olemme huomanneet, että vallankäytön tasolla ei tarvita kykyjä, vaan vieraantumisen erityistä ja hyvin tehokasta muotoa. Asettaa itsensä naisena ei edellytä osallistumista miesten valtaan, vaan vallan käsitteen kyseenalaistamista. Juuri tämän naisen mahdollisen attentaatin kaatamiseksi meille tarjotaan tasa-arvoon mukaan ottamista. Tasa-arvo on juridinen periaate: se on yhteinen nimittäjä jokaisessa ihmisolennossa, jolle on tehtävä oikeutta. Ero on olennainen periaate, joka on tekemisissä ihmisolennon olemassaolon tapojen kanssa, hänen kokemustensa, päämääriensä, avautumisiensa, olemassaolon mielensä erityislaatuisuuden kanssa annetussa tilanteessa ja tilanteessa, johon hän haluaa antautua. Naisen ja miehen välinen ero on ihmiskunnan perusero. Musta mies on tasa-arvoinen valkoisen miehen kanssa, musta nainen on tasa-arvoinen valkoisen naisen kanssa. Naisen erona ovat tuhannet vuodet kaukana historiasta. Käytetään tämä ero hyödyksemme: kun nainen on kerran mukaan otettu, kuka voi sanoa, kuinka monta vuosituhatta tarvitaan tämän uuden ikeen karistamiseen? Emme voi luovuttaa muille patriarkaalisen järjestelmän ravistelun tehtävää. Tasa-arvo on sitä, mitä kolonisoiduille tarjotaan oikeuksien ja lakien tasolla. Ja sitä, mitä tuputetaan kulttuurin tasolla. Ja perusperiaate, jonka perustalta hegemonisessa asemassa oleva jatkaa ei-hegemonisen pitämistä riippuvaisena. Tasa-arvon maailma on laillistetun ja yksiulotteisen sorron maailma; eron maailma on maailma, jossa sorto heittää aseensa ja antautuu elämän moneudelle ja monimuotoisuudelle. Sukupuolten välinen tasa-arvo on kaapu, johon naisen väheksyntä nykyään pukeutuu. Tämä on kanta sille erilaiselle, joka haluaa kokonaisuudessaan muuttaa sivilisaation, joka on hänet eristänyt. Naisten kapinan manifesti

3 Pysyvätkö naiset aina jakautuneina. Eikö heistä koskaan muodostu yhtä? Olympe de Couges, 1791 Naista ei saa märitellä suhteessa mieheen. Tämän tiedostamiselle perustuvat niin kamppailumme kuin vapautemme. Mies ei ole malli, johon naisen on sovittauduttava itsensä löytämisen prosessissa. Nainen on toinen suhteessa mieheen. Mies on toinen suhteessa naiseen. Tasa-arvo on ideologinen yritys alistaa nainen ylemmillä tasoilla. Naisen samaistaminen mieheen merkitsee vapauden viimeisen tien hävittämistä. Naisen vapautuminen ei merkitse miehen elämän kaltaisen elämän hyväksymistä, koska se on elettäväksi kelpaamatonta, vaan naisena olemassa olemisen mielen ilmaisemista. Nainen subjektina ei kiellä miestä subjektina, vaan kieltää hänet absoluuttisena roolina. Yhteiskuntaelämässä nainen kieltää miehen autoritaarisena roolina. Tähän asti mies on käyttänyt toisiaan täydentävyyden myyttiä oikeuttaakseen oman asemansa. Naiset houkutellaan lapsuudesta alkaen olemaan tekemättä päätöksiä ja elämään riippuvaisina kykenevistä ja vastuullisista henkilöistä: isästä, miehestä, veljestä Naiskuva, jonka avulla mies tulkitsee naista, on hänen oma keksintönsä. Neitsyys, säädyllisyys ja uskollisuus eivät ole hyveitä, vaan kahleita perheen rakentamiseen ja ylläpitämiseen. Kunnia on niiden johdonmukainen repressiivinen kodifiointi.

4 Avioliitossa nainen, nimensä menettäessään, menettää identiteettinsä merkitessään isänsä ja aviomiehensä välistä omaisuuden siirtoa. Joka synnyttää, sillä ei ole kykyä antaa lapsilleen omaa nimeään: naisen oikeus on ollut tila muille, jotka ovat saaneet siihen yksinoikeuden. Meitä vaaditaan todistamaan luonnollinen asia. Nainen on kyllästynyt kasvattamaan poikia, joista hän saa vain surkeita rakastajia. Jokaisen ideologian takana näemme sukupuolten hierarkian. Emme halua meidän ja maailman välille enää minkäänlaista verhoa. Feminismi on ensimmäinen poliittinen tapahtuma yhteiskunnan ja perheen historialliselle kritiikille. Näemme kotityössä vailla korvausta työsuorituksen, joka ylläpitää niin yksityistä kuin valtiollista kapitalismia. Siedämmekö sitä, mikä jatkuvasti toistuu jokaisen vallankumouksen lopulla kun nainen, joka on taistellut yhdessä muiden kanssa, sysätään kaikkine ongelmineen syrjään? Inhoamme kilpailun ja kiristyksen mekanismeja, joita tehokkuuden hegemonian maailma käyttää. Haluamme asettaa työkykymme sille immuunin yhteiskunnan palvelukseen. Sota on ollut aina miehille ominaista toimintaa ja miehen käyttäytymisen malli. Tulojen yhtäläisyys on oikeutemme, mutta sortomme on toinen asia. Riittääkö meille samanpalkkaisuus, kun harteillamme on tuntikausia kotityötä? Syljemme Hegelille.

5 Herra orja-dialektiikka on miesten keskinäisten kollektiivien tilintekoa: siinä ei ole sijaa naisen vapautumiselle, patriarkaalisen sivilisaation pahimmin sortamalle. Luokkataistelu, herra orja-dialektiikasta kehitettynä vallankumouksellisena teoriana, sulkee yhtä lailla ulos naisen. Me asetamme kyseenalaiseksi sosialismin ja proletariaatin diktatuurin. Maailma ei hajoa, vaikka mies menettäisikin meidän alistamiselle perustuvan henkisen tasapainonsa. Pyrimme todelliseen kapinaan emmekä uhraa sitä organisaatiolle tai käännytystyölle. Kommunikoimme vain naisten kesken. Rooma, heinäkuu 1970 Rivolta Femminile Mitä feminismin kanssa on tapahtunut? Luisa Muraro Luento, jonka Luisa Muraro piti 12. toukokuuta Filosofian festivaalilla Roomassa. Feminismi ei ole ideologia, vaan historiallinen tapahtumakulku, joka alkoi kuusikymmentäluvun lopulla ja se on tekemisissä enemmän politiikan kuin filosofian kanssa eikä tätä politiikan ensisijaisuutta voi mitätöidä. Tämä tarkoittaa sitä, että feministisen position filosofinen kritiikki olisi epäjohdonmukaista. Miksi liikut feministien joukossa, olethan homo? professorini kysyi kerran. Hänen olisi itsensä pitänyt tajuta, että se ei ollut totta, tai se ei enää ollut totta. En ollut enää tai en ollut koskaan ollut se, mitä hän oli siihen saakka ajatellut, että olisin, siis homo naisruumiiseen sukupuolitettuna. Filosofialta voidaan, siltä täytyy odottaa, että se ottaa huomioon sen, mitä tapahtuu ja auttaa meitä ymmärtämään sitä. Minä en ymmärrä filosofiaa tiedoksi, joka valvoo, vaan ajattelualaksi, joka on aina valmis aloittamaan uudestaan, sillä lisäyksellä, että myös

6 filosofiassa voi tapahtua jotakin. Seitsemänkymmenluvulla naisliikkeessä puhuttiin uuden poliittisen subjektin syntymästä: tähän aivan liian suppeaan muotoiluun kätkeytyi se, mitä minä pidän asian mielenkiintoisimpana puolena. Feminismi, jonka tunnemme, alkaa edistyksen ja ihmiskohtaloiden seisauttamisesta, ja siis emansipaatiosta kieltäytymisestä. Emansipaatiota vastustivat eräät, aluksi harvat, naiset, jotka olivat päättäneet erota maskuliinisesta yhteiskunnasta varmistaakseen näin oman eronsa, erityisyytensä, sukupuolieronsa, joka oli pitänyt jättää huomiotta, abstrahoida (käytössä olevia muotoiluja on monia), jotta kyettäisiin integroitumaan universaaliin ja täydelliseen tasa-arvoisuuteen miesten kanssa. Monet meistä löysivät kieltäytymisen syitä ja sanoja tietyistä teksteistä, sellaisista kuin Virginia Woolfin Three Guineas (1938), Simone de Beauvoirin Toinen sukupuoli (1949), Carla Lonzin Sputiamo su Hegel, Syljetään Hegelille (1970), Luce Irigarayn Speculum(1974), ja ne muodostavat seksuaalisen differenssin ajattelun alkuperäisen ytimen. Mutta silloin meidän ei tarvinnut lukea. Puhun hetkestä jona kohtasimme olennaisen käytännöllisesti, kuullun ja sanotun kautta, keksintöjen ja jäljittelyn kautta ja laajan koko yhteiskuntaruumiin kapinan kehyksessä. Ensimmäinen keksintö oli naisten keskinäisen, sensuroimattoman halua koskevan mielipiteenvaihdon käytäntö, erilaisten hallitsevan (patriarkaatin) symbolisen järjestyksen viisaasti sinne tänne eri alueille, kuten julkinen/yksityinen, tuotanto/uusintaminen, tietoinen /tiedostamaton jne. hajottamien kokemusten toisiinsa sekoittaminen. Ainoana sääntönä, joka ei ollut sääntö, koska se syntyi spontaanisti, oli puhua lähtemällä liikkeelle itsestä. Lähtemällä siinä mielessä, että aloitetaan itsestä jotta liikuttaisiin tai kadottaisiin kaikkialle (myös helvettiin ). Nämä ovat tuttuja asioita niille, jotka tuntevat feminismiä Italiassa ja muualla, mutta niitä on syytä kerrata, jotta emme lakkaisi ymmärtämästä. Yllättäen tuo kieltäytyminen alistumasta emansipaation projektiin ohjasi myös - ja kenties pääasiallisesti - emansipaatioon suuntautuneita haluja: valinnanvapaus suhteessa avioliittoon ja synnyttämiseen, taloudellinen itsenäisyys, yhteiskunnallinen näkyvyys Siinä määrin, että emansipaatio jatkui feminismin kanssa ja feminisminä. Naisliike löysi näin sisältään ulkoisuuden ja inkluusion välisen jännitteen, joka on ilmennyt vaihtelevin tavoin eikä ole koskaan korjaantunut ja se on tehnyt feminismistä käytäntöjen, teorioiden ja kielten jatkuvien taistelujen kentän ilman että feminismin historian jatkuvuus yhtään tästä vähensi. Olemme yleisesti ottaen yhtä mieltä, että feminismissä konflikteja on pidettävä rikkautena, vaikka ne ovatkin rasittavia. Rasittavuutta pahentaa kenties se, että meiltä puuttuvat hyvät avaimet ymmärtämiseen. Koetan esittää yhtä suhteessa siihen, mikä on harhaanjohtavasti leimattu tasa-arvon ja eron vastakkaisuudeksi. Ehdotan, että ajatellaan pikemminkin eriytymisen kokonaisuutta, joka liikkuu ja joka sijaitsee poliittisten saavutusten ja niiden kanssa käsi kädessä kulkevien mahdollisten saavutusten lineaarisen ajan ulkopuolella. Näin annettaisiin kuuluvuus ja sana sille, mikä jää tietyn symbolisen järjestyksen edellytysten hiljentämäksi. Radikaalifeminismi on Italiassa kamppaillut women's studies (ja vastaavia) vastaan tarkoituksenaan avata koko yliopisto ja nopeasti eron kulttuurille. Olemme kaukana tavoitteesta, mutta, jotta uutta ei suljettaisi ghettoon, vaatimus on edelleen pätevä ja voimassa. Ehdotan myös, että ajatellaan merkitystä, joka on sukupuolten puuttuvalla symmetrialla, siis erilaisilla suhteilla, joita naisilla ja miehillä on samoihin asioihin: diskriminaatioefekteillä joihin todelliset ja aidot vapauden strategiat sekoittuvat. Esimerkiksi työtä analysoineet ovat huomanneet, että monasti korkeasti koulutetut naiset katkaisevat uransa kesken elääkseen vähemmän kilpailullista elämää: heidän mukaansa naisilla on erilainen suhde valtaan, ensisijaisiin asioihin ja rahaan (Cristina Borderías, Tre donne e due uomini parlano del lavoro che cambia, Kolme naista ja kaksi miestä puhuvat muuttuvasta työstä, Libreria delle donne di Milano, 2006). Radikaalein feminismi tutkii näitä ylijäämiä, jotka halkovat myös meitä henkilöinä, esimerkiksi puuttuvana itsen ja minän yhteen käymisenä, ja lukee niissä mahdollisuuden johonkin enempään, johonkin toiseen, joka on käännettävissä naisten ja miesten vapauden avautumiseksi. Siitä muodostuu eron politiikka ja ajattelu. Moderaatti feminismi pyrkii pikemminkin korjaamaan erot, vaikka se ei siksi kiellä eroa. En ole nimennyt vielä kenties koko historian kaikkein ratkaisevinta, varmasti kaikkein näkyvintä puolta, joka oli sukupuolten välisen konfliktin syttyminen historiallisesti ennen kuulumattomin termein. Konflikteja yksittäisen henkilöiden ja koko patriarkaalisen ja seksistisen kulttuurin kanssa. Klassisessa sukupuolten

7 sodassa oletettiin voittajia ja häviäjiä ja se pakotti kummankin sukupuolen sille kuuluvaan tehtävään. Feministit aloittavat konfliktin, mutta eivät halua voittaa. Voittaa mitä?, vastustaa Susan B. Anthony, Gertrude Steinin, The Mother of Us all näytelmän hahmo. Lisäksi radikaalifeminismin kielellä ei voida edes puhua savutettavista päämääristä tuon mainitsemani ennakoimattomaan avautumisen tekemän erottautumisen takia. Jotkut ovat nähneet erossa avautumisen uuteen suhteeseen toisen sukupuolen kanssa eivätkä niinkään sulkeutumista. Kaikkein selvin konfliktin tulos on ollut sukupuolten välisissä suhteissa tapahtunut muutos naisten vapautta suosivaan suuntaan. Ajatelkaamme tosiasiaa, että avioliiton ulkopuolista raskaus ei enää tuomitse tulevan äidin moraalia eikä se saa yhteiskunnan tuomiota, ajatelkaamme, että naisen ei tarvitse enää olla miehestä riippuvainen tunteakseen itsensä vapaaksi. Jotkut ovat puhuneet rauhanomaisesta vallankumouksesta. Jotkut meistä ovat puhuneet patriarkaatin lopusta, ei sosiologisena vaan poliittisena tapahtumana. Patriarkaatti on päättynyt, naiset eivät enää luota siihen, ja se on sen loppu, sanoo Libreria delle donne:n dokumentti vuodelta 1996 Nämä sanat vetävät yhteen ja toimivat samalla esimerkkinä naisten politiikan luonteesta silloin kun se voittaa: luottamuksen pois vetäminen, ja se saa aikaan sen, että hallinta lakkaa olemasta todellista, ja kyse on, implisiittisesti, siirtymästä suhteiden toisentyyppiseen järjestykseen, jossa vapaasti annettu luottamus (uskollisuus, auktoriteetti) merkitsee valtaa enemmän. K yse on politiikasta, joka toimii symbolisen tasolla, jolla asiat saavat ja muuttavat merkityksiään ja joka on ollut mukana feminismissä alusta alkaen, ajatellaan vaikka vain Kate Millettiä (Sexual Politics, 1969) ja meillä Italiassa Demau-ryhmän dokumenttia, Il maschile come valore (1969). Tämä politiikka takaa, että voimme taistella tietäen, että ihmisolio on nainen ja mies, että ihmiskunta ovat naiset ja miehet. Eikä tarvitse järkeillä ikään kuin naiset olisivat yhteiskunnallinen ryhmä tai kategoria, koska tällä tavoin menetetään eron ajattelulle luonteenomainen universaalisuuden käsitys, eron ajattelulle, joka muodostaa vaihtoehdon klassiselle samanlaisuuden ajatukselle. Symbolinen toiminta, jolle ominainen tehokkuus valitettavasti tunnistetaan väärin, tuottaa horisontin laajennuksen aina siihen saakka, että nähdään mahdottoman mahdollisuus ja mahdollisen toteutuminen. Vallanpitäjät tietävät jollain tavin tämän, ainakin jos katsotaan sitä väkivallan näytteillepanoa, jonka avulla Genovan mielenosoittajia vastaan vuonna 2001 hyökättiin (kyse ei ollut tavallisesta repressiosta, se oli ansa) ja jonka päämäärä oli viedä luottamus ja luotto, jota globalisaation vastainen liikehdintä oli alkanut nauttia. Symbolisen toiminnan mahdollisuudet ovat suuria, mutta ne kulkevat ei-välineellisen suhteen ja vastakkainasettelun logiikasta - joka naulaa horisonttiin sen, mikä jo on - kieltäytymisen kapean portin kautta. Poliittisten doktriinien jälkeenjääneisyyden lisäksi, valitan siitä, että monet feministiset ajattelijat ovat adoptoineet niin sanotun poststrukturalismin, joka ymmärretään postmodernisuuden paradigmaattiseksi ajatussuunnaksi ja sellaisenaan naisliikkeen teoreettisiin vaatimuksiin sopivaksi. Viimeisesä kirjassaan, In metamorfosi. Verso una teoria materialista del divenire (Feltrinelli 2003), Rosi Braidotti kysyy, kuinka ihmeessä eron teoria (jonka hän näkee parhaiten esitettynä Luce Irigaray:lla) kaikessa rikkaudessaan, hienojakoisuudessaan ja poliittisessa painavuudessaan, on ymmärretty Yhdysvalloissa huonosti. Hän puhuu transatlanttisesta yhteyskatkoksesta, tyylikäs muotoilu, joka kiistää osin sen jatkuvuuden, josta edellä puhuin. Olen samaa mieltä hänen kanssaan, mutta minusta näyttää, että olisi tarkasteltava myös jotakin joka tapahtui ennen 90 lukua, ja siis kielen ja sukupuolieron hylkäämisen käytäntöjä, jotka olivat läsnä feministisen liikkeen alkaessa sekä Yhdysvalloissa että meillä (tai, opimme ne heiltä), jotta siirryttäisiin yksinkertaiseen vaatimukseen vallasta näin kilpaillen miesten kanssa. Niin kadotettiin symbolisen ulottuvuus, tai pikemminkin symbolisen poliittinen työstäminen. Symbolisesta jatkettiin ranskalaisen poststrukturalismin menestyksen jalanjäljissä akateemisissa piireissä monissa pohjoisamerikkalaisissa ylisopistoissa viime vuosisadan 80 ja 90 luvuilla. Tässä tilanteessa tapahtui poststrukturalismin adoptio ikään kuin se olisi ollut feministinen teoria, ja siitä seurasi yhteyskatkos, josta Rosi Braidotti oikeutetusti kärsii. Me tarvitsemme teoriaa, kirjoittaa Joan W. Scott vuonna 1990, ja jatkaa pitkällä vaatimusluettelolla lopettaen, että poststrukturalismiksi nimitetty teoreettinen suuntaus vastaa kaikkiin luettelon vaatimuksiin.(conflicts in Feminism, Eds. Marianne Hirsch e Evelyn Fox Keller, Routledge 1990) Se, joka kuten minä ja muut Euroopassa, tunsi tämä teoreettisen suuntauksen tekstit ja tekijät niiden 60 luvulla tapahtuneesta ilmaantumisesta alkaen ja oli arvostanut niitä

8 modernin subjektin hajoamisen teoriana ja postmodernisuuden kriittisenä peilinä, ei voi olla pitämättä hämmästyttävänä tätä feministisen ajattelijan johtopäätöstä, eikä voi olla tuomitsematta sitä luovuttamisena. Ensimmäinen luovuttaminen oli siinä, että omaksuttiin tieto, joka on muotoutunut erossa naisten kamppailusta ja jossa nainen on johdettu käsite. Näin katoaa teorian ja käytännön vuorovaikutuksen hedelmällisyys, ja uhkana on katoaminen näkymättömiin. Seuraus on feminismin omista teoreettisista saavutuksista luopuminen ja niiden toissijaisuus. Todisteen siitä, mikä menetettiin, saimme sellaisten sanojen kuin sukupuoliero ja epäsymmetria sammumisen, sanojen, jotka palasivat takaisin, ensimmäinen supistettuna tarkoittamaan patriarkaalista konstruktiota (tai syytöstä eksistentialismista tai naturalismista sitä käyttäneitä kohtaan), toinen supistettuna epätasa-arvon staattiseksi synonyymiksi eristettynä kaikesta kyvystä heittäytyä kohti eron vapaata merkitystä. Yhdysvalloissa (eikä pelkästään siellä, koska USA on voimakas maa, joka tunkeutuu kaikkialle) on, suhteessa omaan historiaani, viime vuosina ollut käynnissä nurinpäin kääntyminen, jota en voi hyväksyä. Michel Foucault lta olemme oppineet katsomaan itseämme vailla viattomuutta ja näkemään, että meillä on tietoisuus ruumiidemme normatiivisesta kulttuurisesta konstruktiosta, omista ruumiistamme, joista on tehty vallinnan ja hallinnan paikka, ja olemme oppineet etsimään vastarinnan kohtia meille pakotetun seksuaalisuuden binaariselle mies/nainen logiikalle. Mitä siis on tehtävä? Naisten poliittinen käytäntö on vienyt minut ulkopuolelle, en sano että yli, vaan ulkopuolelle, tuosta suljetusta ja merkityksettömästä maailmasta (Antonio Negri, La differenza italiana, nottetempo 2005). Kuinka se on voinut? Yksinkertaisesti keskeyttämällä päämäärättömän ja loputtoman kriittisen ajattelun. Toisin kuin postmodernin kriittinen teoria, radikaali feminismi, oman elämäni todistamana ja tekstissä (tekstuurissa), johon tämä eletty kirjautuu, monien minut ylittävään aikatilaan kirjaamana, tuntee seisautuksen maagisen kohdan, joka tapahtuu silloin kun mahdollinen uusi avautuu ja säkenöi. Jos kaavioita ja tavoitteita ei ole katseen edessä, mahdollinen uusi saa aikaan valon, jota ei voi olla näkemättä. Käytännössä, avautuminen tapahtuu, kun sanat ja kokemus astuvat kehään ja vahvistavat toinen toistaan. Tuona hetkenä tiedät olevasi epävapauden symbolisen järjestyksen masinaatioiden ulkopuolelle ja sinun täytyy lopettaa huolehtiminen tästä masiinasta, haluaisit jatkaa koska nyt siitä on tullut sinulle tuttu, se on asia jonka tunnet parhaiten, mutta se unohdetaan jotta alettaisiin elää. Toni Negri, kirjasessa, josta puhuin, puhuu luovasta erosta, minä puhun vapauden synnyttämisestä, käyttääkseni generatiivista kieltä, joka löytyy myös tietyistä lingvistiikan koulukunnista, koska sanan käytäntö on erittäin tärkeä näissä tapahtumissa, joita olen yrittänyt niin hyvässä kuin pahasakin läpikäydä kanssanne. Mutta, ennen muuta, ottakaa huomioon, että asioita tapahtuu ja on pysähdyttävä myös ajattelemaan, jotta niitä tapahtuisi. II Työn feminisoituminen: kaksi feminismiä Lähtemällä Marxin uudelleen ajattelusta sekä täsmentämisestä ja siirtyessään tarkastelemaan lisäarvon tuotannon ja työvoiman tuotannon tai työkyvyn luomisen maailmaa, 1970-luvun feminismi keskittyi kahteen teemaan: Ensinnäkin kohteeksi otettiin työkyvyn tuottamisen ja uudelleen tuottamisen arvo arvonmuodostusprosessissa. Tämä sosiaalisen ja biologisen tuotannon alue oli teollisessa kapitalismissa tuomittu arvottomaksi, tai sitä pidettiin vain luonnon lahjana, ilmaisena ja pääoman sekä kapitalistisen kasautumisen näkökulmasta vapaasti käytettävissä olevana. Se oli verrattavissa luonnonvaroihin tai luonnonprosesseihin (viljan kasvuun jne.). Feministinen kritiikki alkoi korostaa sitä, että työ, joka tuottaa työläisen, vaatettaa, ruokkii, pesee,

9 huolehtii tämän terveydestä ja tyydyttää tämän tarpeita ei ole arvotonta tai tuottamatonta (luonnon prosessi), vaan edellytys ja osa, tai oikeastaan sisältö luonnonlahjalle, jonka kapitalisti anastaa työläiseltä lisätyönä ja muuttaa lisäarvoksi realisoidessaan tuotetun tavaran markkinoilla. Marx itse toteaa tavallaan saman asian, kun hän Pääoman ensimmäisessä kirjassa käsittelee koneita ja suurteollisuutta: Työläinen myi ennen oman työvoimansa, jota hän muodollisesti vapaana ihmisenä hallitsi. Nyt hän myy vaimonsa ja lapsensa. Hänestä tulee orjakauppias. Uudet työntekijähahmot, naiset ja lapset, sidotaan kapitalistin perheen pään kanssa tekemän sopimuksen kautta osaksi kapitalistista tuotantoa, mutta ei vapaina työläisinä vaan palvelijoina tai orjina, siis pelkäksi elämänprosessiksi supistettuina. Heidän paljas elämänsä on lisätyötä, jonka kapitalisti anastaa. Tämä sopimus on samanaikaisesti sekä työsopimus että sukupuolisopimus, joka antaa miehelle ja miehen kautta kapitalistille pääsyn naisruumiiseen ja lapsiin sekä heidän työhönsä. Marxilla juuri siirtymä manufaktuurista konejärjestelmään teki naisten ja lasten työn laajamittaisen käytön mahdolliseksi sekä tehtaissa että kotona. Toinen teema oli, että jos tuottavan ja uusintavan työn välillä ei ole eroa ja jos uusintaminen maksamattomana työnä, luonnonlahjana on lisätyön ja sitä kautta lisäarvon lähde, niin jako tuottavaan ja tuottamattomaan on olennaisesti tekemisissä sukupuolittuneen työnjaon kanssa. Sukupuolittunut työnjako on kapitalismille (ja lisätyön anastamiselle) luonteenomaista eikä peräisin luonnosta; se on poliittinen jako, eräänlainen työn ja tuotannon sosiaaliseen tai yhteiseen luontoon tehty leikkaus, luonnon aitaamista ulkopuolelle, jotta sitä voitaisiin käyttää tehokkaammin hyväksi (ja samalla luonnon tekijöiden jättäminen oikeudettomiksi ). Tästä poliittisesta jaosta huolehtii ja sitä ylläpitää valtio. Ja sitä on vaikea kumota kumoamatta jollain tavoin kapitalismia. Feministinen kritiikki pyrki osoittamaan, että naisten työn arvottomuus pääoman kasautumisen kannalta ei pidä paikkaansa, vaan se on historiallisesti ja yhteiskunnallisesti määrittynyt seikka ja sellaisena sidottu pääoman alkuperäisen kasautumisen jatkuvaan poliittiseen prosessiin (pienomistajien omaisuuden pakkoluovutus, yhteismaiden aitaaminen ja yksityistäminen jne.) ja sen toistuvaan uudelleen määrittelyyn kapitalismin muuttuessa rakenteellisesti, kuten Marx Pääoman ensimmäisen osassa näyttää. Naisten työ on itse asiassa oleellista lisätyötä ja arvonlisäysprosessin perusta, lisäksi se on työtä eikä annettua luontoa ja kolmanneksi, koska se on poliittisesti määritelty arvottomaksi, voidaan se määritellä myös toisin luvun marxilaisperäinen feminismi lähtikin luokan käsitteen laajentamisen kautta purkamaan tuotannon ja uusintamisen toisistaan erottamista. Se vaati naisten tekemän työn tunnustamista, työn, joka säilyi kapitalismissa näkymättömänä oli se sitten aineellista tai aineetonta, mutta oli siitä huolimatta tuottavaa. Siksi tästä työstä olisi myös saatava se ainoa tunnustuksen muoto, jonka kapitalismi tuntee, siis rahaa. Näin sosiaalitulon, yhteiskuntatulon (tai perustulon) käsitettä laajennettiin potentiaalisesti kohti työtä yleensä ja koskemaan kaikkea toimintaa yhteiskunnassa. Tämä työ määritteli myös kaikkien maailman naisten yhteisen tilanteen. Hyvin pian kävi kuitenkin selväksi, että pelkkä naisten työn (rahallinen) tunnustaminen ei riitä. Toisin sanoen naisten vapautuminen palkkatyön, työpalkan kautta sisälsi vaaran, jota voidaan kutsua työn ontologisoinniksi. Sille oli luonteenomaista kaikkien alistussuhteiden ja sorron palauttaminen viime kädessä työn ja pääoman suhteeseen ja muiden alistussuhteiden toissijaisuus ja välineellisyys kapitalismin vastaisessa kamppailussa: naisten työ perustui epistemologialle, jonka taustalla oli naisten toiminta työnä. Jos aiemmin naiset oli essentialisoitu luonnon kautta, niin nyt uhkana oli essentialisointi työn kautta, työ määritti naiseutta, rakensi sitä ykseytenä. Esimerkiksi Donna Haraway esitti myöhemmin

10 tämänsuuntaista kritiikkiä: The unity of women here rests on a epistemology based on the ontological structure of labor. Marxist/socialist feminism does not naturalize unity; it is a possible achievement based on a possible standpoint rooted in social relations. The essentializing move is in the ontological structure of labor or of its analogoue, women s activity (A Manifesto for Cyborgs). Luokan käsitteeseen koskeminen oli pyhäinhäväistykseen verrattavaa röyhkeyttä suhteessa perinteiseen marxismiin kaikenkattavana maailmankatsomuksena ja siihen hierarkkiseen rakenteeseen ja reduktionistiseen ajattelutapaan, joka osin juuri marxismin nimissä läpäisi niin käytännön politiikan kuin poliittiset organisaatiot: etujoukko tai ydin, oikea työväenluokka ja oikea työläinen (mies); etujoukon ympärillä tietoisuuden asteeltaan vaihtelevat pikkuporvarilliset ainekset ja ns. älymystö, joiden objektiiviset edut kävivät yksiin työväenluokan etujen kanssa, mutta joiden omat subjektiiviset kokemukset eivät automaattisesti auttaneet sitä huomaamaan; nämä ainekset oli koottava demokraattiseksi rintamaksi, jota erillinen työväenluokka ja työ/pääoma suhteen ristiriita hallitsivat ja ohjasivat. Organisaatioiden rakenne vastasi lähestulkoon täydellisesti tehdaskaupunkien arkkitehtuuria. Luokan käsitteen laajentaminen avasi Pandoran lippaan, josta syöksähtivät ulos vanhan marxismin sinne piilottamat ja unohtamat pahat henget, kuten sukupuoliero ja seksuaalisuus, luonto ja ympäristöongelmat, patriarkaatti ja perhesuhteet, kaikki erilaiset ja toisiinsa palautumattomat alistamisen, riiston ja vallankäytön tavat. Osaltaan radikaalifeminismi sitä, mistä Louis Althusser huokasi kuin helpottuneena esitelmässään vihdoinkin, marxismin kriisi (1977). Taustan tälle kriisiytymiselle muodostivat varmasti uuden massaälymystön synty, sen virtaaminen kohti perinteistä työväenliikettä ja kokemukset 1960-luvun lopun liikehdinnästä ja sen lupaamasta oman äänen oikeudesta, mutta myös palkkatyöyhteiskunta ja palkkatyöläisen kategorian muuttuminen epämääräiseksi ja abstraktiksi tilastolliseksi käsitteeksi, joka ei kertonut mitään palkkatyön sisäisestä heterogeenisyydestä ja joka ei voinut (enää) toimia konkreettisen poliittisen taistelun järjestäjänä (Seikka, joka korostui surkuhupaisalla tavalla vappukulkueiden abstraktien iskulauseiden ja näpertelevien palkankorotusvaatimuspuheiden kontrastissa). Nyt erot eikä enää ero (työ/pääoma) luonnehtivat kapitalismin tämän kehitysvaiheen työvoimaa, ja näiden erojen riisto ja niiden aineelliset ja konkreettiset alistamisen muodot alkoivat määritellä pääoma/työ-suhteen uusia muotoja. Jo 1970 Carla Lonzi oli kirjoittanut kirjassaan Syljemme Hegelille (Sputiamo su Hegel) ja Naisten kapinan manifestissa (Manifesto di Rivolta femminile), että naisten tasaarvoisuudella tarkoitetaan naisten oikeutta osallistua vallankäyttöön sitä kautta, että tunnustetaan naisella olevan samat kyvyt kuin miehellä Mutta olemme nähneet, että vallankäytön tasolla ei tarvita kykyjä, vaan vieraantumisen erityistä muotoa. Asettaa itsensä naisena ei edellytä osallistumista miesvaltaan, vaan vallan käsitteen kyseenalaistamista. Siksi nykyään tasa-arvon otsikon alle sisältyy se, mikä yrittää tehdä tyhjäksi tämän naisen mahdollisen attentaatin valtaa vastaan. Toisin sanoen, tärkeitä ovat vapauden käytännöt, jotka eivät luota yksisilmäisesti tasa-arvoisuuteen tai yhdenvertaisuuteen ja oikeuksiin, koska niistä on kamppailtava ja ne on voitettava joka päivä ja joka yhteydessä, julkisen ja yksityisen piirissä, ja ne eivät jähmety laeiksi tai taatuiksi oikeuksiksi. On vastustettava dialektiikka, sen sovituksen tai sopimuksen ajatusta sekä reduktiota yhteen. Yhteiskunta ei ole totaliteetti, vaan toisiinsa palautumattomien voimien liikkeessä oleva kenttä. Dialektiikan ja sopimuksen tilalle tuodaan kaksi, konflikti, sommitelma ja kompositio. Tärkeää on edustuksen, korvaamisen, (oikeuksien) siirtämisen järjestelmien vastaisuus: oikeudet ovat luovuttamattomia. Voitaneen sanoa, että valta,

11 valtasuhteet ja niiden heterogeenisyys alkoivat nousta uudella tavalla poliittisen kamppailun ja teoreettisen työn keskustaan. Samalla käsitys historian lineaarisuudesta ja edistyksestä kohti parempaa alkaa hajota eräänlaiseksi taistelukentäksi, jonka rajoja on mahdoton hahmottaa. Näkemys naisten vapautumisesta työn tai työpalkan kautta muuttui myös nopeasti siksi, että 1970-luvun kuluessa työ ja työn maailma feminisoitui vauhdilla naisten joutuessa palkkatyöhön ja huomatessa, että sen kautta saavutettu vapaus ei johda väistämättä vapauteen elämässä. Sen sijaan, että palkkatyö olisi vapauttanut naista, se pakotti tekemään pikemminkin kaksinkertaista työpäivää ja samalla huomattiin, että vapauttava työ ei vapauta muuta kuin lisäarvoa. Ongelma oli ja on siinä, että palkkatyö ja naisten muuttuminen palkkatyöläisiksi on samanaikaisesti sekä vapautumisen ehto ja samalla alistamisen keino (vapautumista omista tuotantovälineistä pakosta alistua palkkatyösuhteeseen tulon/vapauden saavuttamiseksi). Pääsy palkkatyöhön, oikeus työhön näytti keinolta saavuttaa taloudellista itsenäisyyttä, omia tuloja ja vapautua siinä mielessä, että se teki itsenäisyyden mahdolliseksi joskaan ei todelliseksi. Se antoi mahdollisuuden itsenäisyydestä suhteessa perheinstituutioon, jonka hintana oli kuitenkin alistuminen yritykselle. Vain tässä mielessä voidaan Antonella Corsanin mukaan ymmärtää sellaiset hämmentävät aikakauden iskulauseet, kuten työ, se on vapautta. Vapautuminen palkkatyöhön, vapautuminen kotoa töihin, mutta tähän vapautumiseen sisältyi institutionaalinen kompromissi: perheen paikan ottaa valtio, hyvinvointivaltio. Yhtäällä kapitalistinen yritys ja riisto, toisaalla ns. hyvinvointivaltio vanhan perheen tilalla. Ikään kuin patriarkaatin alistamisen mekanismit korvattaisiin valtion ja valtiovallan alistamisen järjestelmillä ja niiden monimutkaisemmilla valtasuhteilla, jotka vastavuoroisesti hajottavat entisestään mahdollisuuksia yhteiseen näkemykseen. Muutos on kuitenkin olennainen, koska se romuttaa moderneille yhteiskunnille ja teolliselle kapitalismille olennaisen jaon yksityisen ja julkisen, perheen ja työn (tehtaan) väliltä. Toisin sanoen, alkaa hahmottua tuotannon uusintamisen, produktion ja reproduktion uusi sommitelma, kun uusintamistyö muuttuu palkkatyöksi, tai palkkatyöstä tulee elämän uusintamista koulutuksen, terveydenhoidon ja ylipäätään hoivan alueilla (jonne naisia ohjataan palkkatyöhön). Kaksinkertaisen työpäivän ja kaksinkertaisen alistamisen sijaan on vapauduttava kodista, poistuvat kotilieden ääreltä, mutta myös vapauduttava toisesta alistamisen muodosta palkkatyöstä. Palkkatyö ei vapauttanut kuin lisätyöhön. Minne siis mennä? 1980-luvulle tultaessa syntyy eräänlainen halkeama poliittisen, emanispatorisen feminismin ja akateemisen tai sosiologisen feminismin tai naistutkimuksen välille. Halkeamaa luonnehtii jonkinlainen kulttuurinen käänne akateemisen naistutkimuksen osalta tai ainakin reaktio marxismille luonteenomaista rakennetutkimusta vastaan. Uusintamisen, reproduktion käsite alkaa kadota näkyvistä ja sen tilalle tulee kotityö, joka määrittyy pikemminkin rinnakkaisena käsitteenä kapitalistiselle palkkatyölle kuin maksamattoman työn tai lisätyön anastamisen muotona. Toisin sanoen, sen oikeudet ovat pikemminkin peräisin sen erilaisuudesta kuin sen tuottavuudesta. Vanha emansipatorinen näkemys naisten vapauttamisesta korvautuu naisten ja miesten suhteiden järjestämisen

12 kysymyksillä, kun naisten ja miesten keskinäiset suhteet muotoillaan palkkatyön ja kotityön suhteina. Kotitöiden jakamisesta tasa-arvoisesti, jotta palkkatyöhön voitaisiin osallistua tasa-arvoisesti tulee yhteiskunnallisen keskustelun kestoaihe. Näin menetetään Marxin tarjoama radikaali eron ja riidan perspektiivi ja siirrytään oikeuden ja tasa-arvon piiriin todellisten erojen artikuloinnin sijaan. Ainakin osin seuraus tästä kulttuurisesta käänteestä on, että ihmisen materiaalisen ja biologisen tuottamisen alue katoaa näköpiiristä. Myös näkemys patriarkaatin erityisestä historiallisuudesta ja kapitalismisidonnaisuudesta heikentyy, kun yhteiskuntaa tarkastellaan eri kulttuurien näkökulmasta eikä enää totaliteettina. Naisten kaksi maailmaa, samanaikainen läsnäolo sekä työelämässä että kotona, palkkatyössä hoivan ja erilaisten palvelusten piirissä ja kotona samankaltaisissa töissä tulkitaan nyt sillä tavoin, että myös kotona naisten työ on tuottavaa ja merkittävää, mutta samalla erityistä työtä ja sitä on arvostettava juuri erityisyytensä ja erilaisuutensa takia, kuten kaikkea naisten työtä. Kotityö, huushollaus on olennaisesti järjestämistä, hoitamista, välittämistä ja tarpeiden tyydyttämistä: on tulkittava ja määriteltävä perheeseen kuuluvien tarpeita, järjestettävä, hoidettava ja tuotettava, tehtävä jatkuvasti valintoja ja vastattava valinnoista, tyydytettävä tarpeita ja päätettävä tärkeysjärjestyksestä ja aikatauluista. Se on jonkinlaista välittävää toimintaa yhtäältä tarpeiden, tunteiden, elämänpiirin ja toisaalta resurssien, siis rahatalouden ja voiton logiikan hallitseman tuotantotoiminnan välillä. Mutta koska nämä työn muodot eivät rajoitu yksinomaan kodin piiriin, vaan luonnehtivat naisten työtä lähes ylipäätään kotiyön käsitettä voidaan pitää jossain määrin ongelmallisena. Kyse oli palvelustyön muodosta, palvelustyön, jonka katoamisesta tuottamattomana työnä olivat spekuloineet kansantaloustieteen klassikot Adam Smithistä Marxiin, mutta joka nyt, naisten määrän lisääntyessä työelämässä, palasi palkkatyön naamari kasvoillaan takaisin. Muodollisen palkkatyösuhteen sisällä tapahtunut kehitys: affektien ja emootioiden, kommunikaation ja vuorovaikutuksen ja kontekstien hallinnan sekä persoonallisuuden merkityksen kasvu työssä ja sitä kautta niiden riisto purkautuivat sitten myöhemmin työn prekarisoitumiseksi ja työolosuhteiden hallitsemisen vaikeudeksi perinteisen palkkatyön näkökulmasta, palkkatyön, josta itsenäisyys, tunteet, kommunikaatio ja kokonaisuuksien hallinta oli taylorisoidussa tuotannon järjestämisessä pyritty kokonaisuudessaan poistamaan. Nyt tuskastunut perinteinen palkkatyöläinen joutui puhumaan ja ajattelemaan itse eikä voinut luottaa sen enempää siihen, että työnantajaan työn järjestäjänä tai työväenpuolue sekä ay-liike ajattelisivat ja tuntisivat hänen puolestaan. Kotityön käsite nosti kuitenkin myös esiin ongelman kotityön tuottavuudesta. Siitä tuli olennainen kysymys tarkasteltaessa kotityötä suhteessa kapitalistiseen palkkatyöhön. Kysymys myös jakoi mielipiteet kahtia: yhtäältä kotiyö nähtiin erillisenä ja erilaisena työtä, riippumattomana kapitalistisesta arvonmuodostuksesta ja siksi se tarjoisi mahdollisuuden myös vapaudelle kapitalistista suhteista; toisaalta kotityö nähtiin työn siinä missä mikä muu tahansa palkkatyö ja siksi siitä olisi maksettava korvaus. Vain muuntamalla se palkkatyöksi voidaan kotiyö irrottaa tekijän sukupuolesta. Kotityötä erillisenä toiminnan piirinä kritikoineet korostivat, että säilyttämällä kotityö erillisenä suhteessa palkkatyöhön suljettaisiin käytännössä naiset taloudellisen toiminnan piiristä. Heistä tehtäisiin palvelijoita ja niin pakotettaisiin miehet työskentelemään entistä enemmän, mikä vain syventäisi loppujen lopuksi sukupuolten välistä työnjakoa. Tuottavan ja tuottamattoman työn vastakkainasettelu oli teollisen yhteiskunnan luoma. Jo Friedrich Engels oli puhunut siitä kirjassaan Perheen, yksityisomaisuuden ja työn

13 alkuperästä kodin ja tehtaan, uusintamisen ja tuotannon vastakkaisuutena. Uusintamisen näkeminen tuottamattomana ja siis naisten tekemän työn näkeminen tuottamattomana, palveli kapitalismissa myös naisten sulkemista yksityisen alueelle, naisten domestikointia. Mutta ratkaisua tähän ei haettu uusintamisen palkitsemisesta, vaan palkkatyöläisyydestä. Kotityöstä ei ollut mahdollista saada tuloa muuten kuin palkkatyön kautta, koska palkkatyö nähtiin ainoana tuottavana työnä ja siitä riippumattomat tulon muodot vertautuivat koroillaan eläjän, koronkiskojan tai pörssikeinottelijan (tai prostituoidun ja palvelijan) tuloihin. Engelsin mukaan kapitalismin kehitys kulkisi kohti sosialismia ja naisten vapautumista kaikkien naisten palkkatyöläistymisen kautta. Tämä ajatus elää vieläkin vahvana erilaisissa sosialistissa liikkeissä palkkatyöläisyyden ihanteena ja uusintamisen tematiikan ohittamisena emansipaatiolle toissijaisena (ja kuten edellä olen sanonut, juuret löytyvät myös Marxilta) luvun naisliike näki osin samoja piirteitä kapitalismin kehityksessä: kapitalismin ja patriarkaatin välillä nähtiin ristiriita, koska naisten työelämään osallistuminen etäännytti perheestä, antoi naiselle taloudellista ja sitä kautta romutti perheideologiaa. Samalla lasten päivähoito ja koulutus avasivat yksityisen piiriin tilaa julkiselle yhteiskunnalliselle ohjaukselle ja kontrolleille. Niin sanottu hyvinvointivaltio tai valtio ja julkinen sektori ylipäätään näyttivät nyt naisten oikeuksien puolustajina ja samalla ne näyttivät tarjoavan palkkatyön kautta naisille mahdollisuuden emansipaatioon suhteessa perheen yksityiseen piirin tarjoamaan henkilökohtaiseen riippuvuuteen. Tätä kautta vahvistunut vastakkainasettelu yksityisen ja julkisen välillä ja valtiollisen näkeminen oikeuksien lähteenä ja niiden takaajana vaivaa edelleen esimerkiksi ns. uusliberalismin skandinaavista feminististä kritiikkiä, joka näkee uusliberalismin yksityistämishalun ainoaksi vastakohdaksi valtion osuuden ja valtion interventioiden säilyttämisen tai kasvattamisen ja sen emansipoitumisen valtiollisten kontrollien lisäämisen kautta. Näkemys unohtaa ns. hyvinvointivaltion historiallisen luonteen ja sen sekä sille ominaisten sosiaalitulojen muotojen sidoksen työn ja tuotantoelämän maailmassa käytyihin kamppailuihin sekä sen, että juuri naiset ovat valtion ja julkisen sektorin kautta uusliberalististen politiikkakäytäntöjen koekaniineina ja kohteina. Se sanoutuu myös irti radikaalifeminismille luonteenomaisesta autonomian ja sukupuolieron korostamisesta sekä pyrkimyksestä rakentaa yhteistä tai yhteistä tilaa, joka ei ole sen enempää yksityistä kuin julkista (valtiollista). Osaltaan ajatusta palkkatyön vapauttavasta merkityksestä tuki edistyksen historianfilosofia ja teknologia utopismi molemmat läheisiä myös perinteisen työväenliikkeen ajatusmaailmalle. Naisten pako kotoa ja kotitöiden korvaaminen koneilla ja laitteilla näyttivät vapauttavan yhtäältä pakosta käyttää kotityössä henkilökohtaisia ominaisuuksia ja näin antoivat lupauksen paremmasta mahdollisuudesta ja kotityötä naisten ja miesten kesken, toisaalta tekniikka ja uudet koneet lupasivat myös vapauttaa aikaa. Niiden avulla jäi enemmän aikaa tulla itseksi, keskittyä itseen, löytää itsensä ja tulla siksi, mikä todella on. Kumpikin ajatus aliarvioi kapitalistisen konejärjestelmän kykyjä. Marx oli nähnyt siirtymän manufaktuurista suurteollisuuteen ja konejärjestelmään myös siirtymänä, joka ottaa uudella tavalla myös naisen ja lapsen, siis koko niin sanotun kodin piiriin ja sen resurssit, teollisuuden piiriin (koska kapitalismi on ensimmäinen yhteiskunta ja siinä tuotantoprosessi yhteiskunnallinen prosessi, koko yhteiskunnan järjestämistä eikä kapitalismi supistu markkinoilla tapahtuvaan vaihtoon). Vasta kapitalismissa kodista voi tulla lisätyön ja lisäarvon tuotannon paikka (vaikka, kuten edellä on sanottu, Marx ei sitä sellaisena tarkastele). Suurteollisuus itse asiassa aloittaa työn feminisoinnin koneistaessaan kotityötä, siis tehostamalla uusintamista ja sitä kautta kasvattaen lisätyön määrää ja samalla estämällä kotona tehdyn työn ja tuotannon pääsyn

14 kodin ulkopuolelle muuten kuin palkkatyön (useimmiten miehen työn) kautta. Kotityön koneistamisen tarkoitus on tehostaa uusintamista ja vapauttaa (vapauttamalla nämä tuotantovälineistään) sitä kautta naisia tehtaaseen palkkatyöhön; näin saadaan kasvatettua lisätyön suhteellista osuutta ja lisäarvoa (tuotantokustannukset alenevat ja työkyvyn uusintamiseen välttämättömän uusintamistyön aika supistuu). Tämä ajan vapautuminen jättää näennäisesti aikaa naiselle omistautua itselleen, vaikka se vapauttaa aikaa työhön (minkä ehkä nykyinen informaatiokonejärjestelmä toistaiseksi parhaiten näyttää). Vapautunut aika vuotaa siis käytännössä kahteen suuntaan: 1. Mahdollisuudeksi käyttää aikaa enemmän palkkatyöhön työpaikalla (riisto lisääntyy) 2. Mahdollisuudeksi tehostaa uusintamisen, uudelleen tuotannon aikaa, kotia, itseään tuottajana, lapsia tulevina tuottajina, miestä tehokkaampana ja menestyvämpänä tuottajana (kehittämällä taitoja, tietoja, kuntoa, sosiaalisia verkostoja jne.) Täältä, siis kapitalismin arvonlisäysprosessin logiikasta, elävän työn ja kiinteön pääoman, elävän ihmisen ja konejärjestelmän suhteista, löytyvät siis työn feminisoitumisen kaksi puolta, jotka alussa on mainittu: naisten lisääntyvä määrä palkkatyömarkkinoilla ja työn sisällöllinen feminisoituminen, joka on peräisin lisätyön ja lisäarvon tuotannon tehostamisesta ja ihmiselämän biologisen ja sosiaalisen tuotannon imaisemisesta osaksi kapitalista tuotantoprosessia. Tai: teollinen kapitalismi on syntymästään lähtien biopolitiikkaa, taistelua elämän tai elävän hyväksikäytöstä luvulle tultaessa oli selvää, että tekniikan läsnäolo kotona ei vähennä oman erityisen kokemuksen ja persoonallisuuden osuutta kotityössä, vaan päinvastoin korostaa niitä. Ensinnäkin koneet ja laitteet eivät vähentäneet kotityötä, vaan pikemminkin henkistäneet sitä. Ne ovat hajauttaneet ja laajentaneet huolehtimisen piiriä uusille alueille ja kodin vanhojen seinien ulkopuolelle: siisteydelle, ruokavaliolle, harrastuksille, koulutusvalinnoille jne. on tullut uusia, aiempaa vaativampia kriteereitä. Toiseksi koneet ja laitteet eivät ole neutraloineet sukupuolieroa, vaan tehneet siitä vain hankalammin käsiteltävän, kun naisten ja miesten työt eivät välttämättä eroa ulkoisilta suorituksiltaan kovin paljon toisistaan. Laskujen maksaminen netissä tai lapsen korvatulehduksen hoitoohjeiden metsästäminen näyttävät samalta kuin ylitöiden teko tai edullisimpien auton renkaiden etsiminen. Voidaan myös sanoa, että juuri siksi, että koneet ja laitteet näyttävät vapauttavan aikaa itselle, ne myös vahvistavat tendenssiä luoda erityinen feminiinisen alue, joka naisen on erilaisten itsetekniikoiden tai minätekniikoiden avulla löydettävä arjen pyörityksen ja konkreettisen maailmassa olemisensa takaa. Historiallisesti naisten tekemä (koti)työ ei ole ollut tuottamattomana eikä sitä ole pidetty tuottamattomana ja rahatalouden ja vaihdon ulkopuolelle kuuluvana. Päinvastoin, sillä on kotien rahatalouden kannalta tärkeä merkitys. Erilaisten tuotteiden valmistaminen: korit, leivät, pullat, pipot, sukat, hajusteet, väriaineet jne. tekivät naisten työstä myös tuottavaa rahan ansaitsemisen ja tavaroiden vaihdon näkökulmasta. Vasta kapitalistinen tuotanto ja suurteollisuus pyrkii systemaattisesti viemään mahdollisuuden tämäntyyppiseen tuotantoon ja rahan hankintaan. Se koneistaa tätä tuotantoa ja vie siltä markkinoita. Se tekee pääsyn raaka-aineisiin rahavälitteistä yksityistämällä niiden hankintaa; se pyrkii myös viemään naisilta kyvyn kontrolloida kodin resursseja, resursseja, jotka olivat aiemmin osaltaan riippuvaisia naisesta. Ja kun se on vapauttanut naiset omista tuotantoresursseistaan ja tuotantovälineistään, se tekee heistä siis mahdollista työvoimaa. Jollain tavoin paradigmaattinen esimerkki on ompelukone. Ompelukone ja erityisesti Isaac

15 Merrit Singerin ompelukone mullisti 1800-luvun tuotantoa, mutta sellaisenaan sillä ei olisi ollut mitään asiaa kotiin hintansa vuoksi. Singer keksi ongelmaan ratkaisuksi osamaksun (kokonaishintaan oli piilotettu myös korot ja näin vältyttiin koronkiskonta syytteiltä), siis luoton, jonka avulla hän marssi koneineen kodin keskustaan. Nainen alkoi siirtyä kotilieden ääreltä ompelukoneen ääreen. Singerin yhtiön historia kehuu häpeämättä, että ompelukone ja moderni naisliike syntyivät samaan aikaan ja yhdessä vapauttamaan naisia kotityöstä. Se ei kuitenkaan kerro juuri mitään siitä, mitä ompelukone varsinaisesti teki. Teollisuudessa ompelukone tehosti työn tuottavuutta, vähensi ammattitaitoisten räätälimestarien tarvetta ja teki samalla räätälin ammattitaidosta helpommin korvattavaa ja auttoi näin siirtymään suurteollisuuteen. Kotona se vähensi vaatteiden tuotantoon käytettyä aikaa, siis tehosti työtä tai kuten Singerillä korostetaan vähensi kotityötä ja antoi mahdollisuuden olla enemmän nainen. Mutta millä tavoin? Ensinnäkin se vähensi tarvetta ulkopuolisen ompelijattaren tai räätälin käyttöön ja näin se rikkoi perinteiset ompeluseurat ja yhteisöt, jotka olivat olleet itsenäisen kommunikaation, tietojen vaihdon ja myös jonkinlaisen poliittisen järjestäytymisen kannalta tärkeitä (esim. Yhdysvalloissa). Pikemminkin kuin synnytti naisliikkeen, ompelukone tästä näkökulmasta hajotti sitä ja yksilöllisti, teki yksinäiseksi sekä sitoi enemmän oman perheen piiriin. Ompeluseurat jättivät näin periaatteessa tyhjän tilan lehdistölle, medioille (kaavojen välittämiselle) ja niiden kautta muodille. Medioiden kautta alkoi enemmän ja enemmän määrittyä muoti ja naiseus. Pariisissa sanottiin elegantista naisesta 1800-luvun puolivälissä, että elle est contemporaine a tout le monde. Periaatteessa kaikilla oli mahdollisuus ja heidän täytyi olla muodikkaita. Luotiin myös malli naisesta, äidistä ompelukoneen ääressä (Singeriltä löytyy kokoelma eri puolilta maailma kerätyistä kuvista ja maalauksista, joissa tytär istuu ompelukonetta käyttävän äitinsä jalkojen juuressa). Luoton kautta koti otettiin tiukemmin rahatalouden ja teollisen tavaratuotannon piiriin. (Täytyy laajentaa tätä huomattavasti!) Työn feminisoitumisella ja suurteollisuudella on yhteys, ja kone toimii tuotannon tehostajana, intensivoijana myös kodin piirissä. Mutta se myös atomisoi, järjestää ja muokkaa sosiaalisia suhteita sekä vaikuttaa tarpeisiin ja taitoihin. koneella ei ole neutraalia tehtävää kapitalismissa ja sen tuottama vapaus on ongelmallista tai paradoksaalista vapautta. Marxilaisen feminismin näkökulmasta kotityö voitiin kuitenkin myös ajatella käyttöarvojen luomisen piiriksi vaihdon ja vaihtoarvon piirin ulkopuolella. Toisin sanoen, se voidaan ajatella yksityisen alueesta erottamattomaksi työn muodoksi (jossa erottelu tuottavaan ja tuottamattomaan työhön katoaa) ja samalla ei kapitalistisen työn muodoksi; se on työtä itsessään, eräänlaista praksista, joka ylläpitää ihmisten välisiä suhteita. Siksi on lyhennettävä palkkatyöhön käytettyä aikaa, sillä kun työskennellään vähemmän palkkatyötä riittää kaikille ja samalla voidaan myös paremmin jakaa kotityötä miesten ja naisten välillä ja kodista, kodin piiristä voidaan tehdä todellinen oman elämän haltuun ottamisen alue niin naiselle kuin miehelle. Taustalla ei niinkään ollut ehkä palaaminen aitoon käyttöarvoon ei-kapitalistisen privaatin suojeleminen, vaan pyrkimys ylittää yksityisen ja julkisen välinen ero tuomalla sen sijaan ajatus yhteisestä ja yhteisestä paikasta, ei annettuna tai alkuperäisenä, vaan jonakin, joka on luotava ja joka laajenee ja kehittyy nimenomaan erojen artikulaation kautta. Kotityön palkkatyöksi muuttamisen kriitikot huomauttivatkin oikeutetusti, että jos perheestä halutaan tehdä todella itsenäinen ja yhtenäinen, on miesten ja naisten vastavuoroisuus saatava täydelliseksi. Jotta tässä onnistuttaisiin, henkilökohtaiset

16 palvelukset on irrotettava palkkatyön logiikasta (ja sille ominaisista alistussuhteista). Ne on muutettava todellisiksi tilaisuuksiksi ottaa haltuun yksityisen alue, ja vasta näin kyetään ylittämään palkkatyön logiikalle luonteenomaisen sukupuolittunut työnjako. Sukupuolten välisestä vuorovaikutuksesta on siis tehtävä eräänlainen palkkatyöstä ja sille ominaisista välittyneistä suhteista riippumaton alue. Yhtä lailla näytti selvältä, että kun monet perinteiset kotityöt, kuten lasten, vanhusten ja vammaisten hoito, siivous, pyykinpesu, musiikkikasvatus jne., muuttuvat ostettaviksi palveluiksi kehitys pikemminkin vahvistaa sukupuolittunutta työnjakoa eikä suinkaan heikennä sitä. Henkilökohtaisten palveluksien markkinoiden kasvu ja niiden muuttuminen palkkatyöksi vaatii runsaasti naistyövoimaa ja yhä useammin naisia, jotka ovat valmiita siihen, että heille maksetaan vähän. Palvelusten muuttuminen palkkatyöksi ei siis suinkaan ole hävittänyt sukupuolittunutta työnjakoa, vaan pikemminkin luonut sukupuolen sisään eräänlaisen uuden luokkajaon: yhtäältä keskiluokkaiset uranaiset ja toisaalta naiset, jotka useimmiten ovat maahanmuuttajia tai rakennemuutosten ja laman kautta matalapalkkatöihin pakotettuja. Tämä näyttäisi vahvistavan väitteen, jonka mukaan on vähennettävä uuden tyyppistä palvelustyötä, siis työtä, joka omalla tavallaan vahvistaa perinteiselle teollisuusyhteiskunnalle luonteenomaista jakoa pelkän uusintamisen ja todellisen tuotannon välillä, todella tuottavan työn (pääoman näkökulmasta) ja muun armoilla olevan ja almuilla elävän toiminnan välillä. Siksi ainoastaan supistamalla heikosti palkattuja uuspalveluja voidaan miesten ja naisten tasa-arvoa parantaa ja kodista voidaan tehdä todellinen poliittisen ja ruumiillisen tasa-arvon keskus vastakohtana työmarkkinoiden muodolliselle ja ruumiittomalle tasa-arvolle. Lähestymistapa on kuitenkin edelleen muodollinen ja riittämätön mikäli mukaan ei oteta yleistä nykyaikaisen työn ongelmaa, nimittäin erilaisten työsuoritusten yhteismitallisuuden ongelmaa. Feministinen työntutkimus onkin viime vuosina alkanut korostaa naisten erilaista asennoitumista työhön ja työuraan. Toisin sanoen, kuinka yhdistää toisiinsa työsuoritukset, jotka eivät ole erotettavissa työntekijä persoonallisuudesta, kaikesta siitä henkilökohtaisesta ja jakamattomasta, joka vasta tekee työn suorittamisen mahdolliseksi? Kuinka rakentaa yhteinen paikka erilaisille? Ennen sen tarkastelua on kuitenkin syytä jatkaa naisen vapautumisesta naisesta vapautumiseen, eli reproduktiivisten teknologioiden asemaan nykykapitalismissa (kuinka nainen vapautetaan tuotantovälineistään uudessa kapitalismissa) ja sen pyrkimyksissä ottaa elämänprosessit ja yhteiskunnalliset prosessit haltuunsa.