Korraldajad. Järjestäjät: Tallinna. Ülikool, Eesti. Kirjandusmuuseum, Tallinnan yliopisto Viron. kirjallisuusmuseo

Transkriptio

1 Aino Kallas kõnetamas oma aega Korraldajad Järjestäjät: Tallinna Ülikool, Eesti Kirjandusmuuseum, Tallinnan yliopisto Viron kirjallisuusmuseo Aino Kallas puhuttelemassa omaa aikaansa 3. oktoober 2008 / 3. lokakuuta 2008, Eesti Kirjandusmuuseum / Viron kirjallisuusmuseo Avasõnad/ Tilaisuuden avaaminen. Leena Kurvet-Käosaar, Maimu Berg Uue Naise mõtteradadel/ Uuden Naisen ajatuspoluilla Lea Rojola (Turun yliopisto/turu Ülikool) Ja hän tunsi haluavansa puhua. Nainen, feminismi ja Maie Merits./ Ja ta tundis, et tahab rääkida. Naine, feminism ja Maie Merits Tiina Kirss (Tartu Ülikool/Tarton yliopisto) Aino Kallas ja Isak Dinesen: narratiivseid resonantse./ Aino Kallas ja Isak Dinesen: narratiivisija resonansseja Kukku Melkas (Turun yliopisto/turu Ülikool) Apokalypsista uuteen luonnonjärjestykseen. Maailmalõpust uue loodusliku tasakaaluni Kohvipaus/ Kahvitauko Veri, elu ja armastus/ Veri, elämä ja rakkaus Rein Undusk (Underi ja Tuglase Kirjanduskeskus/Underin ja Tuglaksen keskus) Armastus ja eksistents: Aino Kallase proosaballaadide naisekujutelm./ Rakkaus ja eksistenssi: Aino Kallaksen proosaballadien naismielikuva Leena Kurvet-Käosaar (Tallinna Ülikool/ Tallinnan yliopisto) Vere andekus ja tahtejõuetus. Pärilikkuse roll inimelu määrajana Aino Kallase loomingus./ Veren lahjakkuus ja heikkoluonteisuus. Perinnöllisyyden rooli ihmiselämän määräytymisessä Aino Kallaksen tuotannossa Maarit Leskelä-Kärki (Turun yliopisto/turu Ülikool) Aino Kallaksen kirjailijuus: elämän ja taiteen yhteys./ Aino Kallas kirjanikuna: elu ja kunsti kooskõla Lõuna/ Lounastauko Vahendusi ja mõjutusi./ Vaikutteita ja virikkeitä Mirjam Hinrikus (Underi ja Tuglase Kirjanduskeskus) Aino Kallas ja Noor- Eesti./ Aino Kallas ja Nuori-Viro Silja Vuorikuru (Helsingin yliopisto/helsingi Ülikool) Bathseba - Aino Kallaksen kadonnut näytelmä. Bathseba Aino Kallase kaotsiläinud näidend Liina Lukas (Tartu Ülikool, Underi ja Tuglase Kirjanduskeskus/ Tarton yliopisto) Goethe, meister! Goethe Aino Kallase ja tema kaasaja lugemuses./ Goethe, mestari! Goethe Aino Kallaksen ja hänen aikalaistensa lukupöydällä Lõppsõnad/ Tilaisuuden päättäminen Täname: Soome Suursaatkond, Soome Instituut / Kiitämme: Suomen Suurlähetystö, Suomen Instituutti

2 Aino Kallas ja Noor-Eesti: Modernsuse käsitusest A. Kallase esseekogumikus Noor-Eesti. Näopilte ja sihtjooni (1921) Mirjam Hinrikus Aino Kallas ja Noor-Eesti seda teemat on palju uuritud, nii positivistlik-biograafiliste kui tekstikesksete diskursiivsemate lähenemiste kaudu (K. Laitinen, N. Andresen, S. Olesk, L. Kurvet-Käosaar). Põhjalikult on tegeldud A. Kallase ja Noor-Eesti liikumise tuumikusse kuulujate (Suits, Tuglas, Aavik, Ridala) omavaheliste suhete kaardistamisega. On vaadeldud Noor-Eesti perioodil Eestis kirjutatud Kallase ilukirjandustekstide ja kriitika sünnilugu ning uuritud nooreestiliku mentaliteedi ja laiemalt üldse Eesti keskkonna mõju Kallase selle perioodi tekstide vormile ja sisule. Käesolevas ettekandes keskendun Aino Kallase esseekogumikule Noor-Eesti. Näopilte ja sihtjooni 1921 (esmatrükk soome keeles Nuori Viro. Muotokuvia ja suuntaviivoja 1918). See kogumik, mis koosneb 7st esseest (1. Noor-Eesti; 2. Gustav Suits; 3. Villem Ridala (Grünthal); 4. Jaan Oks; 5. A. H. Tammsaare; 6. Ruth; 7. Friedebert Tuglas ) võtab kokku Noor-Eesti reformiderohke tegevuse ja arengu ( ) ning nende kultuuripoliitilised ja esteetilised vaated nii rühmituse sees kui väljas olija isikupärase pilgu läbi. Lisaks Noor-Eesti tuumikusse kuulujate (Suits, Ridala, Tuglas, ( Ruth ) Aavik) loomingule analüüsib A. Kallas rohkete tekstinäidete kaudu noor-eestilike loominguliste püüdluste ja vaimsusega samastujate: J. Oksa ja A. H. Tammsaare loomingut. Nende esseede kirjutamise aeg ( ) on Aino Kallase elus täis sügavaid loomingulise kriisi momente. Oma päevikus kirjutab ta: Ma ei ole veel ühegi oma teosega nii võidelnud nagu oma eesti esseedega, olen vihastanud, tüdinud [---] Nii pean neid nüüd juba kolmandat aastat mäletsema. See tuleb sellest, et essee ei ole minu ala, või kõigest sellest ilusast ja raskest, mis ma kahe viimase aasta jooksul olen läbi elanud (Hingesild, 118). Sel perioodil saavutavad nii Soome kui Eesti oma riikliku iseseisvuse ja Kallase enda ühiskondlik staatus muutub oluliselt. Samasse aega jääb ka Aino Kallase ema surm, Aino Kallase ja Eino Leino suur armulugu ning Oskar Kallase määramine Eesti Vabariigi saadikuks Helsingis. Elu ise segab autoril selle raamatu kirjutamist, nagu ta oma päevikus korduvalt tunnistab. Ajal kui ilmub A. Kallase Noor-Eesti käsitlus, avaldatakse esimesed Noor-Eesti 10. aastast tegevust kokkuvõtvad tekstid: Bernhard Linde raamat Noor-Eesti kümme aastat 1

3 ning artiklikogumik Kümme aastat: Noor-Eesti Kahtlemata on Kallase esseekogumik kõige teravapilgulisem ja sisutihedam. Mitmed uurijad ongi osutanud Kallase seisukohtade üllatavale tabavusele. Tema Noor-Eesti käsitluse aktuaalsust veel tänaselgi päeval tõestab seegi, et ükski süvenenum Noor-Eesti uurimus ei saa läbi viideteta sellele esseekogumikule. Veel enam, mitmed Aino Kallase uurijad on pidanud Kallase kui eesti kirjanduse kriitiku ja uurija rolli kulminatsiooniks ja sünteesiks just tema Noor-Eesti käsitlust. Mis puutub A. Kallase Noor-Eesti käsitluse retseptsiooni, siis sellega on kõige põhjalikumalt tegelnud Kai Laitinen. Laitinen viitab Kallase Noor-Eesti esseede mõjutatusele rassi- keskkonna- ja pärilikkusteooriatest (k.a Aaviku, Ridala tõuteooriad) samuti Luiga psühholoogiliste ja psühhiaatriliste teadmiste ning tema põlvkondade pikkuse eesti väsimuse teooria mõjule nendes esseedes. Laitinen rõhutab ka, et Kallas otsis oma nooreestlaste portreedes põhiliselt tüüpiliselt eestilikku ehk eesti tõule iseloomulikke jooni. Sellest ka mõistete ja väljendite nagu eesti psüüke täisealisus eesti närvlik organism, vastupidine selektsioon, eesti tõu küsimus jne esinemissagedus selles kogumikus. A. Kallas osutabki oma päevikus kogumikule korduvalt nimetusega Eesti esseed. Siiski lisaks eestiliku psüüke tagaajamisele uurib Kallas läbivalt ka Eesti ja moderniseeruva Euroopa seoseid ehk siis Eesti ja modernsuse omavahelisi suhteid. Sellele viitavad mõisted ja väljendid nagu raffinemangi ja ülikultuuri idud, ajukultuur, otstarbetuse ja ülimuslikkuse ideaal, juurepuudus, vere uus ja ägenev rütm, nõrganärvilisus, tahte- ja iseloomunõrkus jne. Nende mõistete konnotatsioonidest on siiani üsna mööda vaadatud. Osalt seetõttu, et eesti kirjanduse ja modernsuse (k.a modernismi) seosed on ikka veel põhjalikumalt lahti kirjutamata. Käesolevas ettekandes üritangi tähelepanu juhtida osutatud mõistete ja väljendite olulisusele nooreestlaste k.a Tammsaare loomingu mõistmisel. Keskendub põhiliselt A. Kallase Noor-Eesti liikumist üldistavale esimesele esseele ja tema uurimusele A. H. Tammsaare loomingust. 2

4 Aino Kallas ja Nuori-Viro: Moderniuden mielikuvasta A. Kallaksen esseekokoelmassa Nuori-Viro. Muotokuvia ja suuntaviivoja (1921) Mirjam Hinrikus Aino Kallas ja Nuori-Viro tätä aihetta on tutkittu paljon, sekä positivistis-biograafisten että tekstinkeskeisten diskursiivisempien lähestymistapojen näkökulmasta. (K. Laitinen, N. Andresen, S. Olesk, L. Kurvet-Käosaar). Aino Kallaksen ja Nuori-Viro ryhmityksen ydinjoukon (Suits, Tuglas, Aavik, Ridala) keskinäisiä suhteita on kartoitettu perusteellisesti. On tarkasteltu Kallaksen Nuori-Viro-aikakautena Virossa kirjoitettujen kaunokirjallisuustekstien ja arvostelujen syntyhistorioita ja tutkittu nuorivirolaisen mentaliteetin ja laajemminkin Viron ympäristön vaikutuksia Kallaksen kyseisen aikakauden tekstien muotoon ja sisältöön. Esitelmässäni keskityn Aino Kallaksen novellikokoelmaan Nuori-Viro. Muotokuvia ja suuntaviivoja (1918), ilmestynyt viroksi Kyseinen kokoelma, johon kuuluu seitsemän esseetä (1. Nuori-Viro; 2. Gustav Suits; 3. Villem Ridala (Grünthal); 4. Jaan Oks; 5. A.H.Tammsaare; 6. Ruth; 7. Friedebert Tuglas) kiteyttää Nuori-Viro ryhmityksen lukuisia reformeja kokeneen toiminnan ja kehityksen ( ) sekä heidän kulttuuripoliittiset ja esteettiset näkemyksensä sekä ryhmitykseen kuuluneen että sen ulkopuolella olleen persoonallisen tarkkailijan näkökulmasta. Nuori-Viro ryhmityksen ydinjoukkoon kuuluneiden henkilöiden (Suits, Ridala, Tuglas, ( Ruth ) Aavik) lisäksi analysoi Aino Kallas useiden tekstiesimerkkien avulla nuorivirolaisiin taiteellisiin pyrkimyksiin ja mentaliteettiin samastuvien J. Oksin ja A. H. Tammsaaren tuotantoa. Esseiden kirjoitusaika ( ) on Kallaksen elämässä täynnä syviä taiteellisen tuotannon kriisin hetkiä. Päiväkirjassaan hän kirjoittaa: En ole taistellut yhdenkään teokseni kanssa yhtä lailla kuten virolaisten esseideni kanssa, olen hiiltynyt, kyllästynyt [---] Näin minun pitää niitä märehtiä jo kolmatta vuotta. Tämä johtuu siitä, ettei essee ole lajini tai kaikesta siitä kauniista ja raskaasta, jota olen kahden viime vuoden aikana kokenut (suomennos kirjasta Hingesild. Tallinn: Eesti Raamat, 1993, s. 118). Sinä aikakautena saavuttavat sekä Suomi että Viro valtiollisen itsenäisyytensä ja Kallaksen oma yhteiskunnallinen status muuttuu oleellisesti. Samaan aikakauteen jää myös Kallaksen äidin 3

5 kuolema, Aino Kallaksen ja Eino Leinon suuri rakkaustarina sekä Oskar Kallaksen nimittäminen Viron Tasavallan suurlähettilääksi Helsinkiin. Itse elämä on kyseisen kirjan kirjoittamisen tiellä, kuten hän päiväkirjassaan toistuvasti tunnustaa. Sinä aikana kun Aino Kallaksen Nuori-Viro käsittely ilmestyy, julkaistaan ensimmäiset Nuori-Viro ryhmityksen 10-vuotistoimintaa kokoavat tekstit: Bernhard Linden kirja Nuori- Viron kymmenen vuotta ja artikkelikokoelma Kymmenen vuotta: Nuori-Viro Kallaksen esseekokoelma on niistä epäilemättä tarkkakatseisin ja asiapitoisin. Monet tutkijat ovatkin kiinnittäneet huomiota Kallaksen mielipiteiden yllättävään osuvuuteen. Hänen Nuori- Viro käsittelyn nykypäiväisestä ajankohtaisuudesta kertoo myös se, ettei yksikään perusteellinen Nuori-Viro tutkimus pärjää ilman viittauksia siihen teokseen. Monet Aino Kallaksen tutkijat ovat pitäneet Kallaksen virolaisen kirjallisuuden arvostelijan ja tutkijan roolin huipennuksena ja synteesinä juuri hänen Nuori-Viron käsittelyään. Aino Kallaksen Nuori-Viron käsittelyn vastaanottoa on perusteellisimmin tutkinut Kai Laitinen. Laitinen viittaa Nuori-Viro esseissä esiintyviin rotu-, ympäristö- ja perinnöllisyysteorioiden (mukaan lukien Aavikin, Ridalan rotuteoriat) vaikutuksiin, samoin Luigan psykologisen ja psykiatrisen tietämyksen ja hänen sukupolvia kestäneen virolaisen väsymyksen teorian vaikutukseen esseissä. Laitinen korostaa, että Kallas etsi nuorivirolaisten muotokuvissa pääasiallisesti tyypillistä virolaista eli virolaiselle rodulle luonteenomaisia piirteitä. Siitä johtuu myös sellaisten käsitteiden ja ilmaisujen kuten virolaisen psyykeen täysi-ikäisyys, virolainen hermoelin (?), päinvastainen valinta, virolaisen rodun kysymys jne. esiintymistiheys tässä kokoelmassa. Aino Kallas viittaa päiväkirjassaan tähän kokoelmaan nimellä Virolaiset esseet. Virolaisen psyyken etsimisen lisäksi Kallas tutki koko ajan myös Viron ja modernisoituvan Euroopan kytköksiä eli Viron ja modernisuuden keskinäisiä kytköksiä. Sitä osoittavat sellaiset käsitteet ja ilmaisut kuten raffinemangin ja ylikulttuurin idut, järjen kulttuuri, tarpeettomuuden ja ylimyyden ihanne, juurettomuus, veren uusi ja kiihtyvä rytmi, heikkohermoisuus, tahdonvoiman ja luonteen heikkous jne. Mainittujen käsitteiden konnotaatioita ei ole tähän mennessä perusteellisemmin tutkittu. Yhtenä syynä siihen on se, että myös virolaisen kirjallisuuden ja modernisuuden (ml. modernismin) kytköksiä ei ole tähän asti perusteellisesti tutkittu. Esitelmässäni yritän kiinnittää huomiota mainittujen käsitteiden ja ilmaisujen tärkeyteen nuorivirolaisen, ml. Tammsaaren tuotannon ymmärtämiseksi. Keskityn pääasiallisesti Aino Kallaksen ensimmäiseen esseehen, jossa kiteytetään Nuori-Viro ryhmityksen toiminta ja hänen tutkimukseen A. H. Tammsaaren tuotannosta. 4

6 Vere andekus ja tahtejõuetus. Pärilikkuse roll inimelu määrajana Aino Kallase loomingus Leena Kurvet-Käosaar [Isa] kaudu põlvnen ma liikumishimulisest suguvõsast /.../ kellesse on segunenud abielude kaudu mõne sugupõlve kestes kaheteistkümne eri rahvuse veri....läbi kogu elu olen tunnud sügavalt seda seguvere mõju oma arenemises, üheltpoolt takistavana ja hajutavana, teiseltpoolt jälle tarviliku kunstilise tõukejõuna. Aino Kallas. Saatesõna kogutud teoste eestikeelse väljaande I köitele, 1929, 5-7. Hõlmates nii autobiograafilisi tekste, ilukirjandust, Koidula-biograafiat kui esseistikat, moodustab pärilikkuse (teisiti sõnastatuna ka rassi, tõu või vere) küsimus Aino Kallase tekstipärandit läbiva tugeva temaatilise liini. Huvi teema vastu saab ajastu kontekstis vaevalt lugeda erandlikuks, kuivõrd rassi- ja tõuküsimusel on kindel ja küllaltki väljapaistev koht 19. sajandi teise poole ja 20. sajandi alguse Euroopat köitnud teemade seas. Toetudes ühelt poolt Darwini evolutsiooniteooriale, arenes selleteemaline diskussioon Euroopas edasi näiteks John Haycrafti ja Francis Galtoni teostes, samuti Hippolyte Taine i "race, milieu, et moment" teoorias, Arthur Gobinaeu käsitluses inimtõugude ebavõrdsusest ning Cesare Lombroso ideedes meha ja naise vaimsest tervisest, geniaalsusest ja kuritegelikest algetest. Ka soome kirjanduses püsis tõu-, vere- ja rassiteema alates 19. saj lõpust mitmeid aastakümneid olulisel kohal (vt. Rojola 1999, Molarius 1997) ning ka eesti kultuuriloolised allikad samast perioodist annavad tunnustust nende teemade relevantsusest (vt. Ridala 1913, Luiga 1911, 1912). Pole alusetu eeldada, et laia silmaringiga ja nii Euroopa, Skandinaavia kui ka Eesti kultuuri ja kirjanduse arengutega kursis olevale Aino Kallas oli hästi tuttav ka tõuküsimustele keskenduv poleemikaga (vt ka Laitinen 1995, Leskelä-Kärki 2006) ndad (nn. Tartu-periood) oli Aino Kallase jaoks keeruline aeg, mõnes mõttes isegi kriisiperiood nii isikliku elu kui ka loominuglise eneserealiseerimise mõõtmes. Seda perioodi katvad päevikuköited annavad tunnistust intensiivsest eneseotsimise ja 5

7 kehtestamise protsessist, loomingus on selle otseseks tulemuseks autobiograafiline romaan Katinka Rabe ning mitmete tõlgenduste kohaselt ka Tähelend. Tõu ja pärilikkuse küsimus on olulisel kohal neis kõigis, nagu ka mitmetes selle perioodi lühijuttudes, näit. Võõras veri, Gerdruta Carponai, Pimedus. Temaatilises plaanis on siin eristatavad kaks omavahel põimuvat liini. Esimene neist on seotud Aino Kallase enese identiteediloomeliste protsessidega, kus tõuseb esiplaanile isapoolse suguvõsa rikkalik pärand, teine aga keskendub nn eesti tõu potentsiaali ja puudujääkide vaagimisele, hõlmates ka Aino Kallase nägemust oma abikaasast Oskar Kallasest. Küsimuse enese käsitlust iseloomustab mitme vastanduva kategooria (näit. aristokraatia versus maarahvas, puhas veri versus segatud veri, pärilikud tegurid versus keskkonna mõjud) eksisteerimine külg-külje kõrval. Nende 20. sajandi esikümnendite tõupoleemikas levinud ja sageli sarnasel viisil vastandatud kateegooriate kasutuse Aino Kallase loomingus teeb eriliseks ja (edasist) kriitilist tähelepanu väärivaks aga teatud ambivalentsus, soovimatus üht või teist kategooriat läbivalt üheselt märgistada ja hierarhiseerida. Oma ettekandes keskendungi tõu- ja pärilikkuse küsimuse ambivalentsuse analüüsile Aino Kallase loomingus, sidudes seda ühelt poolt kirjaniku eneseloome protsessidega ning teiselt poolt tema loomepoeetikaga üldisemalt. 6

8 Veren lahjakkuus ja tahdonvoimattomuus. Perinnöllisyyden rooli ihmiselämän määräytymisessä Aino Kallaksen tuotannossa. Leena Kurvet-Käosaar [Isäni] kautta polveudun liikkumisintoisesta suvusta, / / johon muutaman sukupolven aikana on avioliittojen kautta sekoittunut kahdentoista kansallisuuden veri koko elämäni olen kehityksessäni kokenu sekaverisyyden vaikutuksia, toisaalta rajoittavina ja hajottavina,toisaalta puolestaan tarpeellisina taiteellisina virikkeinä. Aino Kallas. Esipuhe koottujen teosten vironkielisen painoksen I nidokseen, 1929, 5-7. Perinnöllisyyden (toisin sanoin myös rodun, lajin tai veren) kysymys kulkee Aino Kallaksen teksteissä vahvana punaisena lankana. Se käsittää sekä omaelämänkerralliset tekstit, kaunokirjallisuuden, Koidulan elämänkerran että esseistiikan. Kiinnostusta kyseistä aihetta kohtaan voidaan aikakauden kontekstissa tuskin pitää poikkeuksellisena, koska rotu- ja lajikysymykset saavuttivat 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa varsin huomattavan aseman Euroopassa kiinnostusta herättäneiden teemojen joukossa. Darwinin evoluutioteoriasta kimmokkeen saanutta keskustelua kehitettiin esimerkiksi John Haycraftin ja Francis Galtonin teoksissa, samoin Hippolyte Tainen race, millieu, et moment teoriassa, Arthut Gobinaeu käsittelyssä ihmisrotujen eriarvoisuudesta ja Cesare Lombroson ideoissa miesten ja naisten psyykkisestä terveydestä, nerokkuudesta ja rikollisuudesta. Rotuun, vereen ja lajiin liittyvät aiheet olivat vuosikymmeniä keskeisiä teemoja myös 1800-luvun loppupuolen suomalaisessa kirjallisuudessa (ks. Rojola 1999, Molarius 1997). Aiheiden relevanssi näkyy myös virolaisissa kulttuurihistoriallisissa lähteissä (ks. Ridala 1913, Luiga 1911, 1912). On syytä olettaa, että laajan sivistyksen omaava Aino Kallas, joka tunsi hyvin Euroopan, Skandinavian ja Viron kulttuurin ja kirjallisuuden ajankohtaiset virtaukset, oli 7

9 hyvin tietoinen myös rotukysymyksiin keskittyvästä keskustelusta (ks. myös Laitinen 1995, Leskelä-Kärki 2006) luku (ns. Tarton ajanjakso) oli Aino Kallaksen elämässä mutkikasta aikaa, ehkä jopa kriisikausi niin yksityiselämän kuin myös taiteellisen tuotannon näkökulmasta. Siihen aikakauteen sijoittuvat päiväkirjat kertovat intensiivisestä oman identiteetin etsimisen ja oman paikan määrittämisen prosessista. Tuotannossa etsinnät heijastuvat omaelämäkerrallisessa romaanissa Katinka Rabe ja monien tulkintojen mukaan myös Tähdenlennossa. Rotuun ja perinnöllisyyteen liittyvät kysymykset ovat näissä teoksissa ja monissa lyhyttarinoissa, esimerkiksi Vieras veri, Gerdruta Carponai, Pimeys, keskeisessä asemassa. Näissä teoksissa on nähtävissä kaksi toisiinsa nivoutuvaa linjaa. Toinen niistä kytkeytyy Aino Kallaksen oman identiteetin kehittymisen prosessiin, jossa korostuu isänpuoleisen suvun laaja perintö ja toinen virolaisen rodun mahdollisuuksien ja heikkouksien puntaroimiseen, joka käsittää myös kirjailijan puolison Oskar Kallaksen. Aiheen käsittelyä luonnehti useiden vastakkaisten kategorioiden (esim. aristokratia versus talonpojat, puhdas veri versus puolirotuisuus, perinnölliset tekijät versus ympäristön vaikutukset) korostuminen. Kyseisten aiheiden ja samanlaisten vastakkain asetusten käyttämisen Aino Kallaksen tuotannossa tekee huomionarvoiseksi tietynlainen ambivalenssi, haluttomuus yksiselitteisesti määritellä yhtäänkään näistä kategorioista selvästi tai asettaa niitä jonkinlaiseen hierarkiaan. Esitelmässäni analysoin rodun ja perinnöllisyyden teeman abivalenssia Aino Kallaksen tuotannossa. 8

10 Aino Kallas kirjanikuna: elu ja kunsti kooskõla Maarit Leskelä-Kärki Paljud Aino Kallase loomingu lugejad ja uurijad on tõlgendanud tema loomingut autobiograafilisena. Taustaks on olnud Kallase enda poolt avaldatud dokumendid (päevikud, mälestused), mis kõik on ahvatlenud leidma autobiograafilisi seoseid. Uuem feministlik uurimissuund vaatleb Kallase loomingut laiemas oma ajastu kontekstis ja kirjandusvooludes ning on eemaldunud tõlgendustest, mis seostavad naiskirjaniku elu ja loomingu omavahel liiga sirgejooneliselt. Tänapäeva feministlik uurimissuund peab naiste kirjutatud tekstide tõlgendamist nende eraelu peegelpildina problemaatiliseks ja liiga ühekülgsete tõlgendusteni juhtivaks. Seesugused tõlgendused on omalt poolt kaasa aidanud naiste kirjutatud kirjanduse alahindamisele. Kultuuriajaloolasena olen huvitatud tähendustest, mida kirjanikud ise kirjutamisele andsid. Tunnen huvi kirjutatud ja elatud elu vaheliste suhete vastu, mis siiski ei tähenda fiktsiooni sirgjoonelist muutmist autobiograafiliseks nägemuseks, vaid mitmetahuliseks dialoogisuhteks. Teadlasel ei ole lihtne seda teemat teaduslikult usaldataval moel käsitleda. Põhjuseks on osaliselt kirjandusteaduse keeruline suhe kirjaniku elatud elu ja kirjandusteoste vahel. Ajaloolasel on sellele küsimusele teatud mõttes lihtsam läheneda, kuna elatud elu ja varem elanud isikud on ajalooteaduse igapäevaseks uurimisobjektiks. Kuigi teksti ja elatud elu suhe on väga keeruline ja mul ei ole siinkohal võimalust peatuda selle teemaga seonduvatel laiahaardelistel teoreetilistel aruteludel, tahaksin Aino Kallase näite abil tõsta esile teatud nägemusi, mis ehk selgitavad elatud ja kirjutatud elu vahelist suhet. Kallas on väga huvitav näide, sest ta tõi ise selle suhte nii jõuliselt esile. Oma uurimuses Aino Kallasest ja tema kirjanikest õdedest Helmi Krohnist ja Aune Krohnist ( Kirjoittajien maailmassa. Krohnin sisaret ja kirjallinen elämä, SKS 2006) olen käsitlenud peamiselt nende autobiograafilisi tekste: eelkõige kirjavahetust, kuid ka mälestusi, päevikuid ja erinevaid ülestähendusi ja tõlgendanud nende kaudu õdede kirjalikku elu. Minu eesmärgiks on olnud analüüsida neid oma aja kirjalike toimijatena ning nende kirjanikuidentiteedi kujunemist. Selline lähenemisviis eeldab seisukohavõttu ka kirjutatud ja elatud elu suhte osas, eriti sellepärast, et kõik õed tõid selle seose tugevalt esile ja arutlesid 9

11 selle üle. Ka Aino Kallase kirjanikuna olemine saab uusi värve, kui võtta taustaks tema õed ja kogu tema ajastu ühiskondlik-kultuuriline situatsioon, kus ta kasvas ja kus tema kirjanikuks olemine teostus. Seepärast on oluline küsida, miks Kallas, nii nagu tema õedki, lõi nii tugeva seose enda elatud elu ja kirjutatud fiktiivsete teoste vahele. Aino Kallase enda kõnedes põhines arusaam kunsti ja elu vahelisest suhtest oletusele, et põhjalikult elatud elu oli kunsti ja loomingulise töö tegemise eelduseks. Küsimus on seega selles, milline arusaam kirjanikuks olemisest Kallasel endal oli. Kallase puhul on leitav tugev seos romantilise kunstnikudiskursusega. Elatud elu ja kirjutatud elu vaheline suhe saab oma tähenduse erinevates kirjutamisega seotud tunnetes, mida nii Aino Kallas kui ka tema õed kirjutamisega seondasid. Tunne-sõna viitab kirjutamise hetkel saavutatavale vabaduse ja väljaelamise tasandile, mille üle kõik kolm õde arutlesid. Kallase kirjades ja mälestustes liitus kirjutamine oluliselt tema hingelise heaoluga, millest võiksime tänapäeva termineid kasutades rääkida teraapilisest tähendusest. See tuleb eriti selgelt välja vananeva Kallase tekstides, eelkõige 1940-ndate aastatel seoses luuletuste kirjutamisega, mil luule toimis isikliku mure ja kurbuse väljapääsukanalina ning seondus vanaduses suurenenud kirjutamisvajadusega. Loomingulisest tööst kujunes abivahend aja rahutuse ja oma eraldatuse kitsikuse vastu (kiri Elsa Enäjärvi-Haaviole 1948). Küsimus kirjutamise teraapilisest mõjust ja seotusest elatud eluga liitub minu uurimistöös esile kerkinud olulise küsimusega: miks kirjutamine saavutas Krohni õdede ja eriti Aino Kallase elus nii tähtsa koha ja mida kirjutamine neile tähendas? Esilekerkivaid teemasid: - Aino Kallase sõnul kirjanikuna olemine liitub kirjaniku seesmise olemusega - Aino nägemuste taust romantika diskursuses, kunstniku roll - üleminek proosalt draamale: Elu enda vastuolud ja kannatused nõuavad teistsuguseid väljendusvahendeid (kiri Aune Krohnile 1937) - teoste teemade vastukajad enda eraelus: emadus, kunstnikuks olemine - kirjaniku erinevad tekstid: avalikkusele kirjutatud, eraelus sündinud, kokkupuutepinnad: mälestused, päevikud kuidas neid võiks käsitleda üksteisega seotult? Päivi Kosose elutunde mõiste, keerulised kirjanikuidentiteedi väljendused eri tekstides - näitena vananev Aino Kallas ja kurbuse käsitlemine luuletuste ja töö kaudu, kirjutamine vabastajana ja töö kohustuslikkus 10

12 Aino Kallaksen kirjailijuus: elämän ja taiteen yhteys Maarit Leskelä-Kärki Aino Kallaksen kirjallinen tuotanto on monien tutkijoiden ja tavallisten lukijoiden tulkinnoissa näyttäytynyt omaelämäkerrallisena. Taustalla ovat olleet myös Kallaksen itsensä julkaisemat dokumentit (päiväkirjat, muistelmat), jotka ovat houkuttaneet luomaan omaelämäkerrallisia kytköksiä. Tuoreempi feministinen tutkimus on sen sijaan asettanut Kallaksen teoksia suhteessa laajempaan aikakauden kontekstiin sekä kirjallisiin virtauksiin, ja etääntynyt tulkinnoista, jotka turhan helposti niputtavat naiskirjailijan elämän ja tuotannon yhteen. Varhaisemman feministisen tutkimuksen sijaan nykyinen tutkimus näkee naisten kirjoittamien tekstien tulkitsemisen suoraan heidän persoonallisen elämänsä peilinä ongelmallisena ja liian yksitasoisiin tulkintoihin johtavana. Tällaiset tulkinnat ovat myös edesauttaneet naisten kirjoittaman kirjallisuuden väheksyntää. Kulttuurihistorioitsijana olen itse kiinnostunut kirjailijoiden kirjoittamiseen liittämistä persoonallisista merkityksistä. Olen kiinnostunut kirjoitetun ja eletyn elämän välisestä suhteesta, en kuitenkaan yksioikoisena fiktiota omaelämäkerrallistavana näkemyksenä, vaan monimutkaisena vuorovaikutussuhteena. Tutkijan ei ole helppoa tarttua tieteellisesti validilla tavalla tähän kysymykseen, mikä osin johtuu juuri tästä kirjallisuudentutkimuksen vaikeasta suhteesta kirjailijan eletyn elämän ja tämän teosten välillä. Historioitsijan on ikään kuin helpompi lähestyä tätä kysymystä, koska ajatus eletystä elämästä ja historiassa eläneistä henkilöistä on useammin historiantutkimuksen kohteena. Vaikka tekstin ja eletyn suhde on hyvin komplisoitu enkä voi tässä lähteä siihen laajaan teoreettiseen keskusteluun, jota kysymyksen tiimoilta on käyty, haluan Aino Kallaksen esimerkin kautta nostaa esiin tiettyjä näkemyksiä, jotka ehkä avaavat tätä eletyn ja kirjoitetun suhdetta. Kallas on kiinnostava esimerkki, koska hän toi itse niin voimakkaasti esiin tämän yhteyden. Omassa tutkimuksessani Aino Kallaksesta ja hänen kirjailijasisaristaan Helmi Krohnista ja Aune Krohnista (Kirjoittaen maailmassa. Krohnin sisaret ja kirjallinen elämä, SKS 2006) olen käsitellyt ennen muuta heidän omaelämäkerrallisia tekstejään: etenkin kirjeenvaihtoa, mutta myös muistelmia, päiväkirjoja, ja erilaisia muistiinpanoja ja tulkinnut tätä kautta heidän 11

13 kirjallista elämäänsä. Tavoitteenani on ollut analysoida heitä kirjallisina toimijoina omassa ajassaan sekä heidän kirjailijaidentiteettinsä muotoutumista. Tällainen lähestymistapa vaatii ottamaan kantaa myös eletyn ja kirjoitetun suhteeseen varsinkin koska kaikki sisaret toivat itse vahvasti esiin tämän kytköksen ja pohtivat sitä. Myös Aino Kallaksen kirjailijuus saa uudenlaisia sävyjä, kun sitä tarkastellaan suhteessa hänen sisariinsa sekä koko siihen kultuuriseen ja sosiaaliseen taustaan, missä hän kasvoi ja missä hänen kirjailijuutensa toteutui. Siksi onkin ollut tärkeää kysyä, miksi Kallas sisartensa tavoin vahvasti loi tätä kytköstä oman eletyn elämänsä ja kirjoittamiensa fiktiivisten teosten välille. Aino Kallaksen omassa puheessa käsitys taiteen ja elämän välisestä suhteesta perustui oletukselle, että pohjia myöten eletty elämä oli taiteen ja luovan työn tekemisen ehto. Kyse on siis siitä, millainen kirjailijakäsitys Kallaksella itsellään oli. Kallaksen kohdalla löytyy vahva jatkumo romantiikan taiteilijadiskurssiin. Eletyn elämän ja kirjoitetun välinen suhde saa merkityksensä niissä monenlaisissa kirjoittamiseen liittyvissä tunnoissa, joita Kallas sisartensa tavoin kirjoittamiseensa yhdisti. Tunto-sanalla viittaan siihen kirjoittamisen hetkeen liittyvään vapauttavaan ja purkavaan ulottuvuuteen, jota kaikki sisaret pohtivat. Kallaksenkin kirjeissä ja muistelmissa kirjoittaminen kytkeytyi merkityksellisesti omaan henkiseen hyvinvointiin, jolloin voitaisiin nykytermein puhua kirjoittamisen terapeuttisesta merkityksestä. Tämä näyttäytyy erityisen voimakkaasti vanhenevan Kallaksen teksteissä, etenkin 1940-luvun runojen kirjoittamisen yhteydessä, jolloin runous toimi henkilökohtaisen surun purkuväylänä sekä vanhuuteen liittyvässä voimistuvassa kirjoittamisen tarpeessa, jolloin luovasta työstä tuli varustus ajan levottomuutta ja oman eristyneisyyteni ahtautta vastaan (kirje Elsa Enäjärvi-Haaviolle 1948). Kysymys kirjoittamisen terapeuttisuudesta ja yhteydestä elettyyn elämään liittyy siihen omassa tutkimuksessani esiin nousseeseen keskeiseen kysymykseen: miksi kirjoittaminen sai Krohnin sisarten, ja tässä tapauksessa Aino Kallaksen elämässä niin keskeisen sijan ja mitä kirjoittaminen hänen elämässään merkitsi? Esiin nousevia teemoja: - Kallaksen mukaan kirjailijuudessa aina kyse kirjailijan omasta sisimmästä - Ainon näkemysten tausta romantiikan diskurssissa, taiteilijan rooli - siirtyminen proosasta draamaan: Elämän omat ristiriidat ja tuskat kärjistyivät aikojen kuluessa niin voimakkaiksi, että särkivät eepilliset rajat ja vaativat toisenlaisia ilmaisukeinoja (kirje Aune Krohnille 1937) - teosten teemojen kaiut omassa elämässä: äitiys, taiteilijuus 12

14 - kirjailijan erilaiset tekstit: julkisuuteen kirjoitetut, yksityisyydessä syntyneet, rajapinnat: muistelmat, päiväkirjat miten näitä voi käsitellä suhteessa toisiinsa? Päivi Kososen elämäntunnon käsite, monimutkaiset kirjailijaidentiteetin ilmaukset eri teksteissä - esimerkkinä vanheneva Kallas ja surun käsittely runojen ja työn kautta, kirjoittaminen vapauttajana ja työn pakottavuus 13

15 Goethe, meister!". Goethe Aino Kallase ja tema kaasaja lugemuses Liina Lukas Nii nagu lendav laast on osa tihedast männist, nii olen minagi sügavasti tundnud, et olen samast ainest kui Goethe. Ma ei oleks iialgi suutnud teda nii orgaaniliselt oma olemusse vastu võtta, kui ma ei oleks samasuguseist algaineist kokku pandud. Ainult nõnda võin seletada seda uuestisünnitavat võimu, mis tal minu üle on. Mu elu on võitnud rõõmsuses ja selguses, sestsaadik kui olen tajunud seda elavat piirimärki. Goethega on mul müstiline ühendus. Mul pole vaja avada ta raamatuid, et nendest teda otsida. Elan tema õhkkonnas nagu jünger Meistri omas. Aino Kallas, Päevaraamat, Need ja paljud teisedki päevaraamatukatked tunnistavad Aino Kallase Goethe-lembust. Eriti intensiivne on Kallase Goethe-lugemus aastail Paraku, sellest lektüürist tugevasti inspireeritud draamast Bathseba ei tule loomingulist õnnestumist. Mida otsis Kallas Goethelt? Oma ettekandes lähenen sellele teemale suure ringiga ning pärin esmalt Goethe retseptsiooni järele 20. sajandi alguse Euroopa kultuuris üldisemalt, ning eriliselt soome ja eesti kirjanduses. Edasi püüan aimata, milline võis olla Goethe roll Aino Kallase loomingulises kujunemises. 14

16 Goethe, mestari! Goethe Aino Kallaksen ja hänen aikalaistensa lukemistossa Liina Lukas Kuten lentävä lastu kuuluu tiheään mäntyyn, niin olen minäkin tuntenut, että olen samaa ainesta Goethen kanssa. En olisi ikinä pystynyt omaksumaan hänet olemukseeni niin orgaanisesti, jos en itsekään olisi tehty samoista alkuaineista. Vain sillä tavoin saatan selittää sitä jälleensyntymisen otetta, joka hänellä minusta on. Elämäni on ollut iloisempi ja selvempi siitä alkaen kun ymmärsin sen elävän rajamerkin. Goethen kanssa minulla on oma mystinen yhteyteni. Minun ei tarvitse avata kirjoja ja etsiä häntä sieltä. Elän hänen ilmapiirissään kuten opetuslapsi Mestarin omassa. Nämä ja monet muutkin päiväkirjakatkelmat kertovat Aino Kallaksen Goetheihastuksesta. Erityisen intensiivisesti lukee Kallas Goethea vuosina Ikävä kyllä, tästä kirjallisuudesta vahvasti inspiroidusta draamasta Bathseba ei tule Kallaksen tuotannon onnistuneempia. Mitä Kallas Goethelta etsii? Esitelmässäni lähestyn aihettani kaukaa ja pohdin aluksi sitä, millä tavoin Goethe otettiin 1900-luvun alun Euroopan kulttuurissa ja varsinkin suomalaisessa ja virolaisessa kirjallisuudessa vastaan. Sen jälkeen pohdin, millainen oli Goethen rooli Aino Kallaksen taiteellisessa kehityksessä. 15

17 Maailmalõpust uue korrani Kukku Melkas Missugune oli ajalooline situatsioon 1920-ndatel aastatel, mil Aino Kallas oli kirjanikuna aktiivne? Kuidas tema looming on seotud sõja vastustamise ja varajase ökoloogilise mõtteviisi raamistikuga? Milline oli ökoloogiline või keskkonnateadlik mõtteviis sõdadevahelisel ajajärgul ja kuidas see Skandinaavia kirjanike loomingus ilmnes? Aino Kallas arutles kriitiliselt inimese ja looduse suhte üle juba aastal oma novellikogumikus Lahkuvate laevade linn. Sellesse kuuluvas proosakatkendis Saaremaa intermetso on looduse ja inimese piirimaile viitav osa, mille nimi on Inimene. Tegemist on osaliselt looma mõttekäike ja tähelepanekuid valgustava hetkekirjeldusega, kuid ka looduse ja inimese võimusuhete kirjeldusega. Öise Saaremaa liivaseljakul, veepiiril, lamab hallhüljes. Aimamata ranna elutist, pikutas ta kalda leiges vees, kaugeteekondsena, eksinuna tundmatule sõbralikule rannale, mille hallus oli raugestav ja rahustav (tõlkinud Fr. Tuglas). Kuna rand on asustatud, on hülge ja inimese kohtumine möödapääsmatu. Inimene üritab hüljest tappa ja tal õnnestub teda haavata. Katkend lõpeb jutustaja analüüsiga inimese ja looduse vahelisest suhtest, kus inimesel on ülemvõim tappa: Mina vihkasin inimest. Inimest, kes segab oma tuleriistaga looduse öist puhkust ja võõrustava ranna sõbralikku vastuvõttu, - kelle esimene instinkt on mõrtsuka-instinkt. Liiv on halastavam, võõrustavam oma niiske pehmusega, milles ta pakkus kaugteekondlasele võõrale puhkepaiga, kadakad ja pedajad oma tuiskliivasse tunginud juurtega olid valmis teda kaitsma, suveöö lähenes sõbrana ja undandvana, meri oli pehmelt leige ja põhjalained paitavad, - ainult inimene ilmus vaenlasena, verdjanunevana. Mina vihkasin inimest. (Fr. Tuglase tõlge) Inimese ja looduse kohtumine kujuneb hukatuslikuks. Katkendis kirjeldatakse loodust selliste omaduste kaudu, mida on meie kultuuris traditsiooniliselt peetud naiselikeks. Hüljes puhkab pehme ja kaitsva maaema süles, kus laine loksumine, mis ka on naiselikkuse 16

18 kujund, teda hellitab. Tapmisinstinktist ajendatud saaki otsiv (meessoost) inimene rikub ära liivalaiu idülli ja segab (naissoost) looduse rahu ndateks aastateks kujuneb inimese ja looduse vaheline keeruline võimusuhe Kallase loomingus valitsevaks teemaks. Oma ettekandes vaatlen Aino Kallase kohta keskkonnateadliku kirjanikuna oma aja kontekstis ja seda, kuidas varajane ökoloogiline mõtteviis oli seotud sugupooltevaheliste mittesümmeetriliste suhetega. Kirjandus, mis sisaldas ökoloogilisi seisukohavõtte, kujunes välja kirevas kontekstis, seotuna mitmeite erinevate kuid samaaegsete nähtuste või sündmustega tolleaegsel kultuurimaastikul. Nendest mõjukaimad olid esimene maailmasõda ja militarismi (ja relvatööstuse) arenemine, kriitikavaba usk tehnoloogiasse, ühiskondlikpoliitilised muutused, nagu näiteks töörahva ja naisliikumise arenemine 20. sajandi alguses. Kallase erilisest kohast loodusluuletajana kirjutati juba mõnedes tema enda aja kirjanduslikes esseedes. Tema loomingus esineb palju selliseid tegelaskujusid, kellel on mingi müstiline või äraseletamatu ühendus loodusega. Kasutan näitena Aino Kallase novelli Püha Jõe kättemaks aastast 1930 ja esitlen Kallase kaasaegse, rootslase Elin Wägeri ökoloogilist pamfletti Väckarklocka (Äratuskell) aastast Nende kahe teose kaudu selgitan varajase ökofeministliku mõtteviisi olemust ja selle euroopalikku konteksti. 17

19 Apokalypsista uuteen luonnonjärjestykseen Kukku Melkas Minkälaisessa historiallisessa tilanteessa Aino Kallas kirjoitti 1920-luvulla? Miten hänen tuotantonsa liittyy sodanvastaisuuden ja varhaisen ekologisen ajattelun kehyksiin? Mitä ekologinen tai ympäristötietoinen ajattelu oli sotienvälisenä aikana ja miten se ilmeni skandinaavisilla kirjailijoilla? Aino Kallas pohti kriittisesti ihmisen ja luonnon välistä suhdetta jo novellikokoelmassaan Lähtevien laivojen kaupunki vuonna Siihen sisältyvässä proosakatkelmassa Saarenmaalainen intermezzo on luonnon ja ihmisen rajaan viittaava osa nimeltä Ihminen. Se on osittain eläimen näkökulmaa tai havaintoja valottava tuokiokuvaus, mutta myös kuvaus luonnon ja ihmisen välisestä valtasuhteesta. Öisen Saarenmaan hietasärkällä, aivan vesirajassa, lepäilee harmaahylje: Aavistamatta rannan asutusta, se kelletteli rannan haileassa vedessä, pitkämatkaisena, eksyneenä tuntemattomalle, ystävälliselle rannalle, jonka harmaus oli unettavaa ja rauhoittavaa (LLK, 33). Koska ranta on asutettu, on hylkeen ja ihmisen kohtaaminen väistämätöntä. Ihminen yrittää ampua hylkeen ja onnistuu haavoittamaan tätä. Katkelma päättyy kertojan analyysiin ihmisen ja luonnon välisestä suhteesta, jossa ihmisellä on valta tappaa: Vihasin ihmistä. Ihmistä, joka tuliluikullaan rikkoo luonnon öisen levon ja vieraanvaraisen rannan ystävällisen vastaanoton, jonka ensimäinen vaisto on murhavaisto. Hiekka oli armeliaampi, vieraanvaraisempi kosteassa pehmeydessään, millä se kaukomatkaiselle vieraalle leposijan tarjosi, katajat ja männyt ajohiekkaan tunkeutuneine juurineen olivat valmiit varjelemaan, suviyö lähestyi ystävänä ja untaantavana, meri oli leppoisan hailea, ja mainingit hyväileviä, ainoastaan ihminen ilmestyi vihollisena, vertajanoovana. Vihasin ihmistä (LLK, 34.) Ihmisen ja luonnon kohtaaminen määrittyy tuhoavaksi. Kappaleessa luontoon liitetään perinteisiä feminiiniseksi nähtyjä ominaisuuksia kulttuurissamme. Hylje lepää pehmeän ja varjelevan äitimaan sylissä, jossa meren mainingit, myös feminiinisen ilmentäjiä, häntä hyväilevät. Murhavaiston varassa metsästävä (mies)ihminen särkee hiekkasärkän idyllin ja 18

20 vahingoittaa (nais)luonnon rauhaa luvulle tultaessa tästä ihmisen ja luonnon välisestä monimutkaisesta valtasuhteesta tulee hallitseva Kallaksen tuotannossa. Esitelmässäni pohdin Aino Kallaksen asemaa ympäristötietoisena kirjailijana oman aikansa kontekstissa ja sitä, miten varhainen ekologinen ajattelu kytkeytyi sukupuolten välisiin epäsymmetrisiin suhteisiin. Ekologisia kannanottoja sisältävä kirjallisuus muotoutui kirjavissa konteksteissa, jolloin siihen kytkeytyi monta erilaista, mutta samanaikaista ilmiötä tai tapahtumaa silloisella kulttuurisella kentällä. Niistä vaikuttavimmat olivat ensimmäinen maailmansota ja militarismin (sekä aseteollisuuden) nousu, kritiikitön teknologiausko, yhteiskunnallis-poliittiset mullistukset, kuten työväen- ja naisliikkeen nousu 1900-luvun alussa. Kallaksen erityistä luonnonrunoilijuutta pohdittiin jo hänen omana aikanaan muutamissa kirjallisuusesseissä. Hänen tuotannossaan esiintyy paljon henkilöhahmoja, joilla on jollain tapaa mystillinen tai selittämätön yhteys luontoon. Käytän esimerkkinä Aino Kallaksen Pyhän joen kostoa vuodelta 1930 ja esittelen myös Kallaksen aikalaisen, ruotsalaisen Elin Wägnerin ekologisen pamfletin Väckarklocka (Herätyskello) vuodelta Näiden kahden teoksen kautta valotan varhaista ekofeminististä ajattelua ja sen eurooppalaista kontekstia. 19

21 Ja ta tundis, et ta tahab rääkida. naine, feminism ja Maie Merits. Lea Rojola Aino Kallase kogumikus Lahkuvate laevade linn (1913) ilmunud novelli Lasnamäe valge laev on sageli iseloomustatud kui oskuslikku ja muljetavaldavat massiliikumise ja massisugestiooni kirjeldust. Peale selle on novelli taustaks olnud tõsielusündmused - prohvet Maltsveti juhitud usuline liikumine - ahvatlenud novelli tõlgendama piiblilugude põhjal, intertekstuaalsete suhete kaudu. Seesugused lugemise kontekstid on igati relevantsed, kuid samas nii ilmselged, et ei paku erilist huvi. Mina vaatlen novelli konteksti teistsugusest vaatenurgast ja keskendun sellele, et kuigi tegemist oli inimmasside ja massiliikumise kirjeldusega, on novelli raskuspunktiks naistegelane Maie Merits, pudupoe omaniku naine ja kahe lapse ema. Koos Maie Meritsaga tuleb novelli teema, mis kerkib esile juba esimestes ridades ja mis on samas ka Maie motiiviks ekstaatilise liikumisega ühinemisel: ta tundis, et ta tahab rääkida. Väidan, et Kallase novelli Lasnamäe valge laev põimitud mitmeid kõne, artikulatsioonivõimaluse ja hääle teemasid. Selle teema kaudu liitub Kallase novell vana, kogu lääne kirjandust hõlmava traditsiooniga, kus naise hääl nii- või teistviisi liitub jutustuse tähenduse ülesehitamisega. Juba antiikkirjanduses oli naise hääl midagi sellist, mida peeti ohtlikuks. Homerose sireenidest alates on naise häält stereotüüpselt tõlgendatud misogüüniliseks. Kuid Homerose sireenid laulsid algselt Trooja sõja sündmustest, mispärast võime väita, et sireenide hääl on Homerosel ka eepika hääl ehk poeesia algupärane hääl. Selles kontekstis on Kallase pool rõhutatud hääle teema oluline ka tema enda kirjanikuidentiteedi, kunstnikuidentiteedi vaatevinklist. Aino Kallas kirjutas oma päevikusse jaanuaris 1913: Nüüd on siis Lasnamäe valge laev ja Üks kõigi eest valmis, ja mina tean, et olen luuletaja. Novelli valmimine andis Kallasele kindlustunde oma kirjanikuvõimete kohta ja näitas, et ta oli leidnud oma hääle kirjanike seas. Niiviisi liitub Lasnamäe valge laeva hääle-teema eelkõige Kallase kirjanikuks arenemisega, omaenda hääle leidmisega. Hääle-teema liitub ka kirjanduse traditsioonidega ja naise hääle tähendusega selles traditsioonis ja muidugi ka naiskirjaniku kohaga kirjandustraditsioonis. Kuid hääle-teema toob novelli Lasnamäe valge laev endaga kaasa ka kolmanda raamistiku. 19. sajandi lõpus ja 20. sajandi alguses oli naise hääl üks kesksemaid 20

22 ühiskondlik-poliitilisi kõneaineid. Hääleküsimus oli konkreetne, kui arutleti naiste hääleõiguse üle. Selle kaudu liitus hääle-teema tihedalt naisliikumise nõuetega. Sümboolsemal tasandil tähendas hääl naise nõuet, et ka teda võetaks kuulda nii teda ennast puudutavates kui ka laiemate ühiskondlik-poliitiliste teemadega seotud asjades. Oma ettekandes käsitlen hääle tähendust Kallase novellis Lasnamäe valge laev kolme konteksti tasandil: 1. Kallase enda hääle leidmine Maie tegelaskuju kaudu, 2. lääne kirjandustraditsiooni naishääle kaudu ja 3. hääle tähendus laiemas mõttes naisliikumise seisukohalt. 21

23 Ja hän tunsi haluavansa puhua. Nainen, feminismi ja Maie Merits. Lea Rojola Kallaksen novellia Lasnamäen valkea laiva, joka ilmestyi kokoelmassa Lähtevien laivojen kaupunki vuonna 1913, on usein luonnehdittu taitavaksi ja vahvaksi joukkoliikkeen ja joukkosuggestion kuvaukseksi. Lisäksi novellin taustalla oleva todellisuuspohja, sen kuvaama uskonnollis-sosiaalinen, profeetta Maltsvetiksi kutsutun hahmon johtama liike on houkuttanut tulkitsemaan novellia myös raamatullisten kertomusten pohjalta, intertekstuaalisten suhteiden kautta. Tällaiset lukemisen kontekstit ovat tietysti aivan relevantteja, vaikkakin toisaalta niin ilmeisiä, että ne eivät ehkä ole kovin mielenkiintoisia. Itse rakennan novellin kontekstin toisin kiinnittämällä huomiota siihen, että vaikka kyse on ihmisjoukon ja joukkoliikehdinnän kuvauksesta, niin novellin keskiöön nousee kuitenkin naishenkilö, Maie Merits, rihkamakauppiaan vaimo, jolla on kaksi lasta. Maie Meritsin mukana novelliin rakentuu teema, joka korostuu jo novellin alkuriveillä ja joka on yksi Maien motiiveista lähteä hurmokselliseen liikkeeseen mukaan: hän tunsi haluavansa puhua. Oma väitteeni on että Kallaksen novelli Lasnamäen valkea laiva on puheen, artikulaatiomahdollisuuden ja äänen teemojen kyllästämä. Tämän teeman kautta Kallaksen novelli liittyy pitkään, koko länsimaista kirjallisuutta koskevaan traditioon, jossa naisen ääni tavalla tai toisella keskeisesti liittyy kertomusten merkityksen rakentumiseen. Jo antiikin kirjallisuudesta asti naisen ääni on ollut jotain, joka on koettu uhkaavaksi. Naisen ääntä on tulkittu stereotyyppisesti misogynistiseksi aina Homeroksen seireeneistä lähtien. Mutta Homeroksen seireenit lauloivat alkujaan Troijan sodan tapahtumista, jolloin voidaan väittää, että seireenien ääni Homeroksella on myös epiikan ääni, siis runouden alkuperäinen ääni. Tässä kontekstissa Kallaksen korostama äänen teema on merkittävä myös hänen oman kirjoittajaidentiteettinsä, taiteilijaidentiteetin kannalta. Kallas kirjoitti päiväkirjaansa tammikuussa 1913: Nyt ovat siis Lasnamäen valkea laiva ja Yksi kaikkien edestä valmiit, ja minä tiedän olevani runoilija. Novellin valmistuminen vakuutti Kallaksen itsensä omista kirjailijankyvyistään, ja osoitti että hän oli löytänyt oman äänen kirjailijoiden joukossa. 22

24 Näin Lasnamäen valkea laivan ääni-teema liittyy ensinnäkin Kallaksen yksityiseen kirjailijakehitykseen, hänen oman äänensä löytymiseen. Toiseksi ääni-teema liittyy kirjallisuuden traditioon ja naisen äänen merkitykseen tuossa traditiossa ja tietysti naiskirjailijan asemaan kirjallisuuden traditiossa. Mutta ääni-teema tuo vielä kolmannenkin kehyksen Lasnamäen valkea laiva -novelliin luvun lopun ja 1900-luvun alun yksi keskeinen yhteiskunnallinen ja poliittinen puheen aihe oli naisen ääni. Naisen ääni oli konkreettinen, kun pohdittiin naisen äänioikeutta. Tätä kautta ääni-teema liittyi kiinteästi naisliikkeen vaatimuksiin. Mutta se kului naisten vaatimuksiin myös laajemmin kuin vain äänioikeuden kautta. Ääni symbolisemmalla tasolla merkitsi naisen vaatimusta tulla kuulluksi, niin heidän omissa asioissaan kuin laajemminkin yhteiskunnallis-poliittisten asioiden yhteydessä. Omassa esitelmässäni tulen pohtimaan äänen merkitystä Kallaksen Lasnamäen valkea laiva novellissa näiden kolmen kontekstin tasolla: 1. Kallaksen oman äänen löytymisenä Maien hahmon kautta, 2. länsimaisen kirjallisuuden tradition naisäänen kautta ja 3. äänen merkitystä laveammin feministisen liikkeen kannalta. 23

25 Armastus ja eksistents: Aino Kallase proosaballaadide naisekujutelm Rein Undusk Põhjus, miks pean Aino Kallasest kõneldes "eksistentsi" sobivaks paariliseks "armastusele", johtub selle sõna märgilisest rollis sajandi kultuuris ja siit omakorda avanevas võimaluses projitseerida kallasliku armastuse representatsiooni teatava laiema kultuuri konteksti taustale. Kui mõiste eksistentsialism kaudu püütakse tavaliselt ehitada mõttesilda nii erinevate nähtuste kui Kierkegaard'i, Nietzsche'i, Sartre'i ja feminismi (de Beauvoiri) vahele, siis võimaldab "eksistents" seda võrdlusmomenti laiendada veelgi, kaasates sinna ka romantikud. Laias laastus võib moodsa, sajandi kultuuri puhul rääkida eksistentsi kahest erinevast tähendusest, mida mõlemat ühendab küll J.-P. Sartre'i poolt kuulsaks kõneldud väide eksistentsi eelnevusest olemusele ehk essentsile, kuid mis maailmavaateliselt väljendavad siiski vägagi erinevaid hoiakuid. Saksa romantikute ja nende eellaste keelepruugist tulenevalt hakkas "eksistents" filosoofilises mõttes märkima olemist, mis eelneb mõistuse poolt haaratavale ja sellisena paratamatult mõistelisele realiteedile, olles samas viimase, s.o. definitiivse ja intellekti poolt korrastatud olemise teatavaks ühendavaks eelmõistuslikuks vundamendiks (vt. selle kohta Manfred Franki arvukaid kirjutisi). Teiste sõnadega, eksistents märkis romantikute juures seda ainulist ja üht, mida filosoofia oli otsinud läbi kogu oma ajaloo, kuid mis romantikutel omandas puhta, mõistusele kättesaamatu olemise kuju igavese igatsuse. Tundelisusel, mida argiteadvus romantismiga vahest eeskätt seostab, on antud vaatepunktist ka oma sügavam ja põhjendatum tähendus: et olemist eksistentsiaalses mõttes pole romantikute meelest võimalik "teada" ega temast mõelda, ei saa eksistentsi indikaatoriks inimeses olla teadvus, vaid pigem tunne das Gefühl. Ilmselt olulisima sellest eksistentsi arusaamast tuleneva järeldusena tuleb käsitada romantilist kunstiteooriat, mis omistab kunstiteosele võime teha aistitavaks ratio'le kättesaamatu puhas olemine ja seega ülendab kunsti kõrgeimaks inimesele antud tunnetusvormiks. Eksistentsi teise moodsa tähenduse all pean silmas mõtet, mida on kultiveerinud nn. essentsialismi vastustavad teooriad, s.h. feminism. Erinevalt romantikutest, kelle puhul teenib "eksistentsi eelnevus olemusele" siiski eemärki tunnetada olemise ühtsust, mille konnotatsioonid klassikalise ettekujutusega "jumalast" ja "armastusest" on vastuvaidlematud, investeerivad de-essentsialistlikud teooriad pigem "eksistentsi eelnevusest" johtuvasse inimese tegutsemisvabadusse: kui teatav inimese olemuslik määratlus, näiteks sugu, pole 24

26 miskit muud, kui vaid sotsiaalne konstruktsioon, siis järelikult on inimesel vabadus teha ja kujundada olemusi ise koos kogu siit tuleneva vastutusega. Romantilises tõlgenduses saab eksistents niisiis aluseks ihalusele lõpmatuse, s.o. tähendusvälise (ja sellisena sootu) olemise järele, mida võib nimetada ka armastuseks igavikus, kuna 20. sajandi ateistlikus eksistentsialismis ja feminismis on eksistents vastupidiselt just aluseks inimese individuaalsele vabadusele luua tähendusi (s.o. luua genus'eid), muutes mõistusvälise kujutelma armastusest igavikus sisutuks (vrdl. Sartre'i suhteliselt pessimistliku vaatega armastusele). Aino Kallase nn. proosaballaade on traditsiooniliselt peetud tema kui kirjaniku meistriteosteks, mistõttu on alust arvata, et Kallas jõudis nendes teostes oma loomingu põhimotiivide kunstiliselt kõige autentsema esituseni. Asetades eeltoodud provisoorse tüpoloogia raames küsimuse, kas too "eimiski" (olemusetus), mille ette Catharina Wycken, Barbara von Tisenhusen ja Aalo end vabaduse valides asetavad, on eksistents, mis peab neile tagama vabaduse määratleda end individuaalse tahteavalduse kaudu, või on see hoopis eksistents, mis peab neid juhtima eelratsionaalse ja määratlematu olemise suunas, nentigem, et nende naistegelaste väljakujunemata jäänud elu taustal on sellele küsimusele mõnevõrra raske vastata. Vaadeldes aga rolli, mida need naistegelased täidavad proosaballaadide kunstilises süsteemis (inspireerida meesjutustajas teatavat panteistlikku armastuse ja ime kogemust) on siinkirjutaja sügavalt veendunud, et Kallases kui loojas väljendust otsinud naisekuju ei kuulunud mitte eksistentsialistist enesemääratlejale, vaid pigem naisele, kes usub "eimiskisse" kui armastuse ainuvõimalikku olemisviisi. Repressiivne seisund, millesse need naistegelased satuvad sotsiaalsete märkisüsteemide eiramisega, pakub head materjali erinevateks sotsiaalkriitilisteks ja ideoloogilisteks tõlgendusteks, kuid ma väidan, et Aino Kallase kunstniku soov oli jõuda nende traagiliste naissaatuste kaudu armastuse kui religioosse ja teadvusvälise seisundi kujutamiseni mis on raske, kui mitte võimatu juhul, kui "olemusetus" saab üksnes teovabaduse tagatiseks, olles ise tagamata millegi poolt, mis on eimiski lihtsalt põhjusel, et ta on tähendusväline ja sellisena jumalik. 25