T.S. Eliot Jukka Kauppinen Saija Nojonen Erkka Mykkänen William Hazlitt 4/2009 4,00

Transkriptio

1 T.S. Eliot Jukka Kauppinen Saija Nojonen Erkka Mykkänen William Hazlitt 4/2009 4,00

2 Kerberos on ärhäkkä ja asioihin perusteellisesti paneutuva kulttuurilehti. Puhumme aiheista joista muut lehdet vaikenevat: pääkirjoitus julkaisukriteerejämme ovat laatu ja kiinnostavuus, eivät muodikkuus ja mediaseksikkyys. Emme piittaa poliittisesta korrektiudesta emmekä kumarra ketään. Lehti toimii vapaana keskustelufoorumina, jossa kirjoittajat vastaavat itse käsityksistään. Kirjoitusten sisältö ei sido julkaisijaa. Sisältö 4/2009 Pääkirjoitus... 3 T.S. Eliot: J. Alfred Prufrockin laulu rakkaudesta... 4 Jukka Kauppinen: Monimuotoisuus, ajelehtiva merkitys Erkka Mykkänen: Runoja Roger Scruton: Uusi humanismi Saija Nojonen: Runoja William Hazlitt: Vihaamisen ilosta Kirja-arvostelut Numeron henkilöt Kannen kuva: Rasmus Nora 10. vuosikerta Ilmestyy 4 kertaa vuodessa ISSN Painopaikka: Oy Nord Print Ab, Helsinki Irtonumerot: Akateeminen kirjakauppa Kestotilaus 16 / vuosi Määräaikaistilaus 17 / vuosi TOIMITUS Päätoimittaja: Timo Hännikäinen, sähköposti timo.hannikainen@savukeidas.com Toimitussihteeri: Aleksi Ahtola, sähköposti aleksi.ahtola@helsinki.fi Toimitus, tilaukset ja osoitteenmuutokset: Kerberos Timo Hännikäinen Fallpakankuja 8 M Helsinki Puh sähköposti timo.hannikainen@savukeidas.com Kustantaja ja ilmoitusmyynti: Savukeidas Kustannus / Ville Hytönen Puh sähköposti ville.hytonen@savukeidas.com Ilmoitushinnat: Kannatusilmoitus 20 Puoli sivua 40 Koko sivu 70 Ilmoitushintoihin lisätään arvonlisävero 22 % / kerberos Vuodenvaihteen jälkeen Ilta-Sanomat julkaisi artikkelin, jossa referoitiin vuonna 1959 ilmestynyttä Pravdan erikoisnumeroa. Pravdassa maalailtiin visoita siitä, miltä Neuvostoliitto näyttäisi vuonna Kirjoittajilta ei puuttunut mielikuvitusta eikä optimismia. Heidän mukaansa vuonna 2010 kaupoissa ei tarvitsisi maksaa ostoksista, vaan asiakkaat yksinkertaisesti ottaisivat sen, minkä tarvitsivat; terveet neuvostokansalaiset elävisivät jopa 125-vuotiaiksi; kuuhun ja Marsiin olisi perustettu siirtokuntia, kaivoksia, tehtaita ja jopa parantoloita. No, kuten kaikki tiedämme, toisin kävi, ja Neuvostoliitto lakkasi valtiona olemasta jo Pravdan ennustuksia luetaan nykyään hauskoina kuriositeetteina. Parissa kokonaisuuden kannalta triviaalissa seikassa ne osuivat oikeaan: matkapuhelimet ovat yleistyneet ja ensimmäinen miehitetty kuulento tapahtui kuin tapahtuikin vuonna 1969, tosin sen suorittivat amerikkalaiset. On mielenkiintoista, kuinka ikävystyttävä nykyhetki on verrattuna eilispäivän haaveisiin. Meillä tosiaankin on käytössämme keksintöjä, joista menneen ajan futuristit haaveilivat: lentokoneita, avaruussukkuloita, toimivia lemmenrohtoja. Osaamme jopa sormeilla kasvien ja eläinten geeniperimää. Mutta yhteiskuntaelämä ei ole juuri muuttunut pehmeämmäksi tai leppoisammaksi, köyhyys ei ole kadonnut, ja kaiken lisäksi meillä on nippu aiemmin tuntemattomia yleisiä ja yksityisiä ongelmia ja vitsauksia. Oikeastaan ainoa syy huokaista helpotuksesta (toistaiseksi) on se, etteivät myöskään kaikkein kauheimmat tuhonäyt ole toteutuneet. Vuonna 1823 William Hazlitt ennusti, että tarvitaan vielä toiset sata vuotta kaunopuheisia kirjoituksia ja ankaraa ajattelua, ennen kuin ihmisistä tulee aidosti sivistyneitä ja myötätuntoisia. Ironista kyllä, hän piti näkemystään pessimistisenä: pian on kulunut jo kaksisataa vuotta hänen ennustuksestaan, enkä vieläkään sanoisi ihmistä kovin jaloksi tai empaattiseksi. On helppo ymmärtää utooppisten ajatusrakennelmien viehätys. Ne piirtävät meille harmonisen tilan, johon tarvitsee vain päästä hävittämällä ulkoiset esteet. Paratiisin tiellä on milloin kapitalismi, milloin patriarkaatti, milloin uskonto, jne. Samasta syystä en myöskään pidä utopioista. Ne mahdollistavat käytännössä loputtoman silmien ummistamisen: jos utopia ei toimi käytännössä, voidaan aina sanoa että se on väärin toteutettu, että kyse on vain alkuvaiheen ongelmista, tai että jokin ulkoinen paha estää sen toteutumisen. Koskaan ei tarvitse myöntää, että itse utopiassa on vikaa tai että se on liian ylevä toteuttajalleen. Niinpä tulevaisuuden rooli on pettää meidät, yhä uudelleen. Mellunmäessä, Timo Hännikäinen 2 3

3 j. Alfred Prufrockin laulu rakkaudesta T.S. Eliot (suomentanut Juha Silvo) S io credesse che mia risposta fosse A persona che mai tornasse al mondo, Questa fiamma staria senza piu scosse. Ma perciocche giammai di questo fondo Non torno vivo alcun, s i odo il vero, Senza tema d infamia ti rispondo. Sinä ja minä, nyt lähdetään, kun ilta on taivasta vasten levällään kuin eetterihuumattu potilas pöydällä, lähdetään tietyille autioille kaduille, levottomien öiden jupinan lymypaikoille 5 yhden yön halpoine hotelleineen ja sahanpuruisine osterikapakoineen: kadut kuin uuvuttavat todistelut, kavalasti tarkoitetut viemään musertavan kysymyksen eteen 10 Voi, älä kysy mihin? Lähdetään visiittimme nyt vain tekemään. Sisällä naiset kulkevat ja Michelangelosta puhuvat. Ikkunaruutuun selkäänsä hierova keltainen sumu, 15 ikkunaruutua kuonollaan hierova keltainen savu kielellään lipoi illan nurkat, lammikoiden yllä kulki kadut, antoi sataa selkäänsä piipuista noen, nopealla hypyllä terassin saavutti, 20 ja koska lokakuun yö oli pehmeä kiertyi talon ympäri sykkyrälle ja nukahti. Ja toden totta vielä on aikaa keltaisella savulla lipua kadulla, hieroa selkäänsä ikkunaan; 25 vielä on aikaa, on aikaa ottaa ilme jolla kohdattavat ilmeet kohdataan; on aikaa luoda ja murhata ja aikaa kaikkiin kätten töihin ja päiviin jotka kysymyksen nostavat ja lautasellesi laskevat; 30 aikaa sinulle ja aikaa minulle ja aikaa epäröintiin vielä sadannen kerran ja sataan haaveeseen kera harkinnan ennen kuin paahtoleipä ja tee on pantu tarjolle. Sisällä naiset kulkevat 35 ja Michelangelosta puhuvat. Ja toden totta vielä on aikaa ihmetellä uskallanko minä? ja minäkö uskallan? aikaa kääntyä portaissa ja alas palata, keskellä päätä paistaa kaljun alkua 40 (he sanovat: Kylläpä ovat hiuksensa harvenneet! ) shaketissani, kauluksessani joka nousee leukaan, solmiossani, niin hillitty ja kallis, vain neula tehosteenaan (he sanovat: Ovatpa kätensä ja säärensä kavenneet! ) uskallanko 45 järkyttää kaikkeutta? Hetkinen on aikaa harkita ja päättää, ja hetki sen toiseksi kääntää. Sillä olen tuntenut ne jo kaikki, kaikki tuntenut: tuntenut illat, aamut, iltapäivät, 50 teelusikalla olen itselleni elämää mitannut; tunnen laskevat kuoleentuvat äänet, takahuoneen musiikin alle jääneet. Miten siis julkeaisin? Ja olen tuntenut jo katseet, kaikki tuntenut 55 katseet jotka lattein lausein valavat muotteja, ja kun olen muotissa, neulan alle joutunut, kun olen lävistetty seinälle sätkimään, niin miten voisin alkaa sylkeä suustani päivieni ja polkujeni tumppeja? 60 Ja miten julkeaisin? Ja olen tuntenut jo käsivarret, kaikki tuntenut 4 5

4 käsivarret koruissaan, valkoiset ja paljaat (mutta lampun valossa näkyy untuvaista karvaa!) Puvun tuoksunko takia 65 näin poikkean aiheesta? Käsivarret pöydällä tai huiviin kiedotut. Ja sittenkö julkeaisin? Ja mistä alkaisin? Sanoisinko, että olen kulkenut kapeita katuja hämärissä 70 ja katsellut miten savut nousevat avoimilla ikkunoilla paitahihasillaan polttelevien yksinäisten miesten piipuista? Olisinpa ollut ryhmyinen saksipari joka vilahtaa poikki merenpohjan hiljaisen permannon. Ja iltapäivä, ilta, uinuu niin rauhassa! 75 hyväilystä pitkien sormien, unessa uupuneena tai sairasta näytellen, oikoisenaan lattialla, tässä meidän vieressämme. Olisiko minulla, sitten jälkeen jäädykkeiden, kakkujen ja teen, voimaa pakottaa hetki sen kriisipisteeseen? 80 Vaan vaikka itkin ja paastosin, itkin ja rukoilin, vaikka näinkin pääni (hiukan kaljuuntuneen) vadilla, en ole profeetta enkä anna tälle paljon painoa: olen nähnyt suuruuteni hetken pilkahtavan ja olen nähnyt ikuisen Lakeijan tarjoavan takkiani, tirskahtavan, 85 ja suoraan sanoen, minä pelkäsin. Ja olisiko kannattanut sittenkin jälkeen kupillisten, marmeladin, teen, ympärillä posliinit ja pientä puhetta meistä, olisiko ollut parempi 90 katkaista aihe lyhyeen, kuitata hymyllä, rutistaa palloksi kaikkeus ja vyöryttää se päin melko musertavaa kysymystä, sanoa: Olen kuolleista palannut Lasarus, palannut kertomaan teille kaiken, kaiken tulen kertomaan 95 jos toinen kohentaen päänsä alla pielustaan sanoisi: Sitä en tarkoittanut ollenkaan, en sitä, en ollenkaan. Ja olisiko sittenkin kannattanut, olisiko ollut parempi, 100 jälkeen auringonlaskujen ja etupihojen ja kasteltujen katujen, romaanien jälkeen, teekupillisten jälkeen, perässä laahautuvien hameiden ja tämän, ja niin monen muun asian? mahdotonta saada sanoiksi mitä oikein tarkoitan! Mutta niin kuin taikalyhty olisi heittänyt hermot kuvioina kankaalle: 105 olisiko ollut parempi, jos toinen kohentaen pielusta tai heittäen huivin harteiltaan kääntyisi kohti ikkunaa ja sanoisi: Ei sitä, ei ollenkaan, sitä en tarkoittanut ollenkaan. 110 Ei! En ole prinssi Hamlet eikä pitänytkään olla; olen hoviherra, sellainen jota käytetään kohtauksia järjestämään, kulkueessa näytetään, prinssin neuvonantaja: työkalu varmasti kätevä, mukautuva, ilahtunut avuksi ollessaan, 115 ovela, tarkka säntillisin elkein, yleväpuheinen, mutta hiukan ikävä, toisinaan tosin naurettava melkein melkein Narri, toisinaan. Minä vanhenen vanhenen niin 120 Aion ottaa käänteet housunlahkeisiin. Kampaisinko tukkani taakse? Uskallanko syödä persikan? Aion pitää valkoisia puuvillahousuja ja kävellä rannalla. Olen kuullut merenneitojen laulavan, toinen toiselleen. En usko niiden laulavan koskaan minulle. 125 Olen nähnyt niiden ratsastavan ulapalle aalloilla, kampaavan aaltojen valkoiset hiukset taaksepäin tuulessa, kun tuuli tekee vedestä mustaa ja valkoista. Meren kammioissa me olemme viipyneet punaisin ja ruskein levin seppelöidyt merenneidot kanssamme, 130 kunnes ihmisäänet herättävät meidät, ja me hukumme. 6 7

5 Huomautuksia Prufrock ilmestyi Poetry-lehdessä Chicagossa kesäkuussa 1915, ja vuonna 1917 T. S. Eliotin omassa runokokoelmassa Prufrock and Other Observations. Runo oli kuitenkin kirjoitettu jo vuosina Eliot on kertonut myöhemmin, että tämän runon otsikkoon (joka alunperin oli Prufrock Among the Women ), tuli laulu rakkaudesta vain siksi, että hänen mielessään soi Rudyard Kiplingin runon nimi The Love Song of Har Dyal. Pelkään pahoin, että J. Alfred Prufrockilla ei ollut kummoistakaan rakkauselämää, Eliot totesi. Sukunimen hän otti erään huonekaluliikkeen nimestä syntymäkaupungissaan St. Louisissa, mutta koko nimen kirjoitustapa kuvasteli Eliotin omaa nimikirjoitusta runon kirjoittamisen aikoihin: T. Stearns Eliot. Epigrafi Danten Infernon XXVII laulun säkeet 61 66, jotka Dante saa vastaukseksi kysyessään valehtelijana tulista tuomiotaan kärsivältä kreivi Guido da Montefeltrolta tämän henkilöllisyyttä: Jos vain / uskoisin, että vastaan henkilölle / maailmaan taas takaisin palaavalle, / ei hievahtaisi enää liekki tämä; / vaan koska milloinkaan ei tästä yöstä / elävä palannut, jos kuulin toden, / nyt vastaan pelkäämättä häväistystä. (suom. Elina Vaara) 7. sahanpuruisine osterikapakoineen Halvemmissa kapakoissa oli tuolloin tapana levittää lattialle sahanpuruja läikkyneiden juomien ja lian sitomiseksi. 11. sisällä naiset kulkevat Kyseessä oleva Michelangelo lienee tunnettu italialainen renessanssitaiteilija Michelangelo Buonarroti ( ). Säepari on kuitenkin melko suora englanninnos nuoren Eliotin suurelta esikuvalta Jules Laforguelta ( ): Dans la piece les femmes vont et viennent / En parlant des maîtres de Sienne. (Pierre Leyrisin Prufrock-ranskannoksessa puhutaakin Sienan mestareista, koska Laforguen säkeet on käytetty sellaisenaan.) 15. keltainen sumu Eliot on kertonut ajatelleensa nuoruutensa kotikaupungin St. Louisin tehtaiden savua jonka tuuli painoi Mississippi-joen yli. Sama savusumu esiintyy Eliotin Portrait of a Lady -runon alussa. 29. aikaa kaikkiin kätten töihin ja päiviin Viittaus Hesiodoksen (n. 700 ekr.) maalaiselämän kuvaukseen Töitä ja päiviä (Erga kai heemerai), joka ylistää kovan työnteon ja moraalisen elämän tärkeyttä. 52. laskevat kuoleentuvat äänet Vrt. Orsinon herttuan avauspuhe Shakespearen näytelmässä Loppiaisaatto (Twelfth Night): That strain again! It had a dying fall, joka viittaa musiikkiin rakkauden ravintona. Ks. myös Eliotin Portrait of a Lady säkeet 122 3: This music is succesful with a dying fall / Now that we talk of dying. 82. vaikka näinkin pääni vadilla Viittaus Herodes Antipaksen tytärpuolen Salomen tanssistaan palkaksi saamaan Johannes Kastajan päähän (ks. Mk. 6:17-29; Mt. 14:3-11). 92. rutistaa palloksi kaikkeus Vrt. Andrew Marvellin ( ) runo To his Coy Mistress. Marvellin rakkausrunon viesti on carpe diem! Runon puhuja viekoitellen ylistää kainostelevaa rakastettuaan ja kuoleman ikuisuuden edessä kehottaa rakastavaisia petolinnun lailla hyökkäämään hetkeen kiinni: And now, like amorous birds of prey Rather at once our time devour Than languish in his slow-chapped power. Let us roll all our strength and all Our sweetness up into one ball Prufrockin jatkuvassa toistelussa on aikaa kuulee ironisen kaiun Marvellin runon alkusäkeestä Had we but world enough, and time. Myös Vanhan testamentin Saarnaajan kirjan 3. luvun alku on relevantti. Nuorelle Eliotille tärkeän ranskalaisen filosofin Henri Bergsonin vaikutus on myös nähty keskeisenä runon ajan tematiikan käsittelyssä. 94. kuolleista palannut Lasarus Ks. evankeliumien kertomusta Jeesuksen kuolleista herättämästä Lasaruksesta (Joh. 11:1 44) ja Jeesuksen vertausta rikkaan miehen ja köyhän Lasaruksen kuolemasta (Lk. 16:19 31) en ole prinssi Hamlet Prufrock ei halua tulla verratuksi toiseen kuuluisaan päättämään kykenemättömään kirjalliseen henkilöön, vaan kehottaa ajattelemaan itseään Shakespearen saman näytelmän hoviherrana, kenties Poloniuksena, joka todellakin on koukeroisen monisanainen. Hamletissa kuninkaalla ei ole muuta narria kuin kuollut Yorick, jonka kallon Hamlet poimii avoimesta haudasta ja miettii sen ääressä olisiko vai ei. Hamletin vaikutusta voi havaita runossa laajemminkin olen kuullut merenneitojen laulavan Vrt. John Donnen ( ) Song, jossa on säe Teach me to hear mermaids singing ja Gérard de Nervalin ( ) runo El Desdichado ( hylkiö/epäonninen ): J ai rêvé dans la grotte où nage la sirène ( Olen uneksinut luolassa, missä seireeni ui. ). Eliot siteeraa samaa Nervalin runoa Aution maan (1922) lopun fragmenteissaan (Le Prince d Aquitaine à la tour abolie). 8 9

6 monimuotoisuus, ajelehtiva merkitys Borgesin, Calvinon ja Darwinin seurassa Jukka Kauppinen Pohjoinen Jäämeri. Ikirouta jalkojen alla. Tuuli, tuulten joukoissa kuikkalintujen korina Mitä tutkimusmatkailijat sanovat olemassa olosta täällä? Miten kirjoittaa meri? Miten kirjata havainnon tarkkuus, ja ajelehtiva merkitys? Ensin oli pelkkä aika, otaksumme ja tavoittelemme alkua millä lailla tämän sitten tahdomme ilmaista? Erilaisia mittakaavoja. Olioita, ominaisuuksia. Ja ajassa kasvava moninaisuus (kaikkeuden kauneus). Me sitten täällä tavaroiden keskellä, kuin muuttokuorma. Tai sitten idea perustyyppien kaikkeudesta. Miten sitä näkisimme sumusta erottuva valikoima valmiita muotoja sekä niiden toistuvia ilmiasuja, eikä ajan mukana muuttuvia olioita tavata, eikä näin ollen ajassa vaeltavia yksilöitä. Olemme nähneet kaiken. Näemme kuikan, niin kuin esivanhemmat aluksi. Näyttäytyy jokin sama hetki, ikuisesti? Mutta katso, olemme kukin täällä tämänkaltainen, ja yksilölliset ilmiasut todistavat monimuotoistavasta jatkuvuudesta. Hämmästyttävä monimuotoisuus, julistan. Mitään tämän enempää tuskin voisi olla näissä ajan ja tilan todellisuuksissa. 1 Ajan ja tilan kysymyksiä pyörittelevä Jorge Luis Borges vastaa tähän, hiukan viileästi, rauhoitellen, myös ajallisuuden nälkää ymmärtäen: Perustyypit ja ikuisuus kaksi eri sanaa lupaavat pysyvämpiä rikkauksia. Totta on että peräkkäisyys on sietämätön rasitus, sillä nälkäiset ja kaikkiruokaiset himoitsevat kaikkia ajan hetkiä ja koko maailmankaikkeuden moninaisuutta. Jäämme vaeltamaan vaihtuvien ilmastojen huoneisiin Voisimme nyt lyödä pöytään ikuisuuskortit, yksi kerrallaan, kuvapuolet näkyviin: Oleminen. Samanlaisuus. Liikkumattomuus. Erilaisuus. Liike Kertautuvat, muuntuvat, taittuvat Fyysinen oleminen samoin kuin keskittyvä havainnointi, kokeminen on nyt voimakkaasti keskittynyt yhteen kohtaan ja hetkeen: Jäämeren ranta, kahlaan hyytävänkylmään veteen, veri alkaa kiertää Kuitenkin tutkimusmatkaajat ja tarkkaavaiset kulkijat tietävät että olemisen muodot näyttäytyvät eri suunnilla lähes äärettömässä moninaisuudessa ja välkkyen alkavat kertautua (peilimäisesti, spektrimäisesti), kaleidoskooppimaisesti muuntuen taittuvat, kuin valon säde mereen. Mitä muuten itse meri hetken ajasta kirjoittaa? Entä havaittavat aikasarjat mitä sanot kuikkalintujen maaelämään sopeutumattomista (primitiivisistä?) muodoista, mitä kuikasta (Gavia arctica), jonka Linné kirjoitti Systema Naturae -teokseen (1758)? Mitä sanot kaakkurista (Gavia stellata), jonka Bergenin piispa Erich Pontoppidan lisäsi Linnén tekstiin (1763)? Tai miltä näyttävät Georg Robert Grayn (1859) Alaskasta Venäjän Amerikasta ( Russian America, niin kuin hän kirjoitti julkaisusarjaan Proc. Zool. Soc. London ) merkitsemä jääkuikka (Gavia adamsii). Entä Morten Thrans Brunnichin (1764) amerikanjääkuikka (Gavia immer)? Näiden herrojen historiallinen tehtävä oli merkitä ikivanhat kuikkalintujen muodot muistiin järjestelmän Systema naturae osaksi. On eri luku tai kokonaan oma kirjoitus, mikä tuossa on löytäjän kynää, sen ahnautta, mikä järjestämisen viehtymystä, halua tai pakkoa. Joka tapauksessa merkitseminen on ruokkinut muistia, rakentanut muistisääntöä ja järjestelmää, vaalinut Systema naturae -ajatusrakennelmaa. Mitä sanot muotoina pohjankiisloista, sukupuuttoon kuolleiden siivettömien ruokkien alkukantaisuudesta, merimetsojen metallinkiillosta, siivenkuivattajalinnusta mitä sanot näistä sopeutumismuotoina, ja että tällainen erilaisuus on esiin noussut sekä samaan suuntaan että eri suuntiin kehittyvinä aikasarjoina, jatkaakseen edelleen evolutiivista muuntelua. Polkujen labyrintti Borges esittelee monia aikoja ja useita tulevaisuuksia avaavaa labyrinttimäistä Haarautuvien polkujen puutarhaa jossa toteutuva on lähtökohtana aina uusille haarautumille: Päinvastoin kuin Newton ja Schopenhauer, teidän esi-isänne ei uskonut yhteen ainoaan, absoluuttiseen aikaan. Hän uskoi lukemattomiin aikasarjoihin, eri suuntiin ja samaan pisteeseen pyrkivien ja rinnakkaisten aikojen kasvavaan, suunnattoman laajaan verkkoon. ( Mitä ajatuksissa asettelit? Minkä merkityksen ajan tapahtumille sait viime yönä valvoessasi elämäsi ajassa? Eikö jo ole toisin niin moni kohta, kun muistelet niitä? Kannattaako tässä ajatuksen päätä kannatella, virrasta hetkeksi kohottaa kadonnutta. Ei mitään kiinteää merkitystä tai sen muotoa (veistosta, kukintoa, näytettä, kokoelmaa) ei löydy tästä, vain aamunaikaista puuskutusta, pöydällä aurinko, joku tahra valkeassa ruudussa, muutoin puhdas vahakangas. Tyhjät ruudut pöydällä odottavan näköisiä: täällä me olemme auringon alla, vastaan ottajat.) Mikä näky, mikä todellisuus! Kuviot (Haarautuvien polkujen puutarha), samoin kuin fyysisten muotojen moninaisuus (merilintujen luonnonhistoria), ovat tulosta sekä samansuuntaisista että toisistaan etääntyvistä mahdollisuuksien virroista. Ihmetyksessä on hakeuduttu usein mystiikan tai jumaluuden huomaan. Darwin, joka esitti kumouksellisen evoluutioteoriansa (paremminkin Ihmetyksen julistus) ja jota pidettiin myös jumaluuden kieltäjänä, kirjoitti Lajien synnyn loppusanoissa: Jotakin suurenmoista on tässä ajatuksessa, että Luoja on puhaltanut elämän ja sen voimat aluksi vain muutamiin harvoihin tai yhteen ainoaan muotoon ja että kiertotähtemme kiertäessä rataansa järkähtämättömän painolain mukaisesti tuosta yksinkertaisesta alusta on kehittynyt ja edelleen kehittyy mitä kauneimpia ja ihmeellisimpiä muotoja

7 Moninaisuuden verkostot ajan ja paikan historiaa Puhuessaan moninaisuudesta Italo Calvino viljelee kaikenkattavaa käsitettä Multiplicity. En malta olla sotkematta sekaan: Diversity, The Diversity of Life. Mene tiedä, tulemmeko ymmärretyiksi (sanat ajavat kehää). Mikä yhteys onkaan jonkun luonnon ja ns. romaanin (eritoten Calvinon aina uudelleen alkavan Jos talviyönä matkamies) välillä! En salaa kasvavaa innostusta, kun Calvino menee sisälle ystävänsä Marcel Proustin teoskokonaisuuteen Kadonnutta aikaa etsimässä ja lausuu käsityksensä ajasta: Kaikkia asioita yhdistävä verkko on myös Proustin teema, mutta se koostuu ajan ja paikan pisteistä, joihin kaikki elävät olennot myöhemmin sijoittuvat aiheuttaen ajan ja paikan mittasuhteiden äärettömän moninkertaistumisen. Mitä alkavaan aikaan ja tapahtuvaan tulee (elämään, olioihin), näkymä äärettömistä, samanaikaisista maailmankaikkeuksista, joissa mahdollisuudet toteutuvat kaikkina mahdollisina yhdistelminä, kuuluu jonkinlaiseen elämän kuvauksen tiivistämisen ja laajentamisen vapaaseen fokusointiin mitä tahansa voi tapahtua. Suurenmoista. Mitenkään kaukana tämä ei ole biologian satunnaisvaihtelusta: tapahtuvaa on siellä ja täällä, ja aikaa on ties missä mittakaavoissa, syklein, lukemattomin aikasarjoin. (Jos me tulemme nyt Jäämeren ääriltä, ajattelemme matkalla ajan yksityiskohtaa, missä olemme nyt aurinkoisen iltahetken, ennen kuin ajatus haihtuu jäljettömiin ei säily kaikki läheskään, ei kaikkea kirjoiteta ylös, ei kukaan tiedä milloin romahtaa kalasataman laituri tarpeettomana, huomaamatta, salaa. Jäämeren navagan ja seltin kalastus Venäjällä loppunut, kalastajat ovat menneet. Talous ja tuntemattomat virkamiehet pyrkivät ohjailemaan kohtalon kulkua, mitä nostamme merestä, mitä pistämme suuhun, missä olemme nyt.) Italo Calvino heittää ajan ja moninaisuuden yhteyteen esineluettelon ainutlaatuisuuden, keräilyharvinaisuuden jota on olemassa vain yksi ainoa. (Tosi nopean yllättävä heitto tuo yksi ainoa, mutta täysin ymmärrettävä sinulle jos jotain keräät ) Georges Perecistä puhuessaan Italo Calvino kiteyttää ihmisen ymmärtämän uniikin: Terminologinen täsmällisyys oli hänelle tapa omistaa: hän keräsi ja nimesi sen, mikä tekee jokaisen tapahtuman, henkilön ja esineen ainutlaatuiseksi. Ajasta taas puhutaan, ja olioista, muotojen sekä ilmiöiden kokoelmasta, ja miten ajassa oleva kirjataan. Ja eritoten puhutaan yksilön ajallisesta ainutlaatuisesta: Tunnistettu ja nimetty esine, kuten eliökin, kiistatta on lajinaan ainutlaatuinen, mutta ajassa yksilönä oleminen on taas eri asia avautuu jälleen täällä olemisen ainutlaatuisuutta. 2 Katsotaan tarkemmin kokoelmaa: Tässä näitten siivellisten tyyppien kokonaisuus, tuossa yksi edustava näyte. Mutta miten on tuo yksi, jonka huomasimme joukosta: Vaatimattomuudessaan jotenkin huomaamaton? Harvinaisuudessaan arvokkain? Yhtä lailla kuin muutkin? Kokonaisuuden kannalta tarpeellinen. Itsenään ja myös erillään kaikista, yksilönä ainoa. Geospiza -tapausten vyyhti Nuo uskomattomat kauniit nokat! Osoittelen Darwininsirkkujen nokkagalleriaa. Tyyni valtameri, Galapagossaaret. Kaktussirkku, vampyyrisirkku, yksitoista muuta Darwininsirkkua. Leguaani Puhumme etäisesti, puhuttelemme kaukaisesti, kun emme lähemmin tunne? (Puhumalla puhun tutustuakseni, ja puhuessani etäännyn. Ei kuitenkaan tarvitse käydä kai- killa toreilla tietääkseen kaikista toreista voi puhua niistä kuvitellen, jotkut kuvata tarkemmin.) Tuo Jäämeren rantaekosysteemi! Tai tämä Tyynenmeren tapaus, Galapagos-system, Geospiza-tapausten vyyhti. Vampyyrisirkku käy suulan selkään ja vuodattaa verta nokkimalla isäntänsä pyrstöä ja siipiä. Leguaani kutsuu toista sirkkua selkäänsä ratsastamaan ja nokkimaan punkkeja selkäkilvestään. Ja kun tulemme näkemään miten joka ikisen Geospiza-sirkun elämä on sopeutumista oman omituisen nokan varaan, huudamme ihmetyksen: nuo uskomattomat hullunkauniit nokat, tuo järjestys! Turhaan matkustat katsomaan kaikkien maailmojen kaupunkeihin, niiden toreille ja torneihin niistä kertoaksesi, julistan aamun tullen, kun kuuluu puuskutusta ruuhkasta: satama lähestyy, katse hakee, jos kohta tuolla kävelen Merkitysten kirja Niin turha matkustaa kaikkien maailmojen kaupunkeihin, osan toreista voi kuvitella, kun janoaa lisää. Tee oma Galapagos, kuvittele kaikki naurettavat nokat tee niitä lisää, ennen kuin tämä elämän virta ryöppyilee ja ehtii tehdä niistä totta, maailma toteuttaa ne ajan pitkää joka tapauksessa, kuin olisivat jo olemassa. Emme malta olla palaamatta alati erilaisuusja ikuisuuskysymyksiin tavan takaa ruokimme puhetta elämän ja kuoleman merkityksillä. Emmekö ryhtyisi kokoamaan Suurta Merkitysten kirjaa! Kuinka monta merkitystä elämällä ja kuolemalla voi olla! Luonnon ankaruuteen, pakkaseen tai kuivuuteen kuoleva eläin herättää säälin tunnetta. Miten voisimme auttaa, ettei kuolema korjaisi? Ja kuitenkin kuolema kuuluu evoluution välineistöön aivan kuin henkiinjääminen ja elinkelpoisuus, jatkuvuus evolutiivisessa ajassa. Darwinin sirkuistakin olosuhteisiin sopeutuvat, yhtä hyvin suurinokkaiset kekonokat kuin hentonokkaiset, vievät kehitystä Loppua ei näy Ei auta yhteenveto tai julistus Olkoot Menneet Menneitä ja Tulevat Tulevia niin kokonaan, auttamatta, toteutuva muoto on ajassa. Kuin salaa muodonmuutoksesta toiseen (liukuen tai hyppäyksin) auringon alle tullut. Loppua ei näy, ajattelet sanoa tähän suuntaan matkustajille Ja tekijöitä olemme enemmän kuin koskaan, toteamme yhteen ääneen: tuossa kuljumaisen syvässä syöverissä jossa itusolujen kuhina toteutuu ja muuttuu avautuviksi muodoiksi täyttäen lähiöt ja maisemat, on jo ilman mitään jumaluuden peukalon jälkiä verraton Text, ja kaksoiskierrettä ohjailemalla kuka tahansa IT-työläinen pääsee itse tuottamaan kieltä, ja ohjaamalla sen plastiseen kideformaattiin hän tulee luoneeksi uusmuotoista elämää, nousee jumaluuden kaapin päälle evoluution tuottajaksi. Hänen kaltaisiaan haastatellaan (ja monet heistä sanovat olevansa suuryrityksiä, ei pelkästään elämänmuotojen tuottajia, vaan kapinan, sodan ja sotateollisuuden uudistajia, sillä niin maailma on ohjautuva). Meri on tyyni ja ajelehdimme kohti uutta mannerta. Seisot aamuvalossa laivan kannella. Ajattelet sanoa jotain kanssamatkustajille. Kun muistuu jokin sama aika

8 Huomautuksia kirjoituksista ja kirjoittajista 1) Systema naturae ja maailmankaikkeus: Tulkitsemme monimuotoisuutta (diversiteettiä) usein lajeja luetellen, lajien tunnistettavuuden tähden: kuikka, kaakkuri, jääkuikka Todellisuudessa kuitenkin yksilöissä ja niiden elämän ainutkertaisuudessa on moninaisuuden lähde. Yksilöt muodostavat sen geenipoolin (aineellisen muistin), joka jatkaa vaellusta ajassa; ja nyt ilmiasu on tuollainen! Yhtä hyvin Gavia arctica- kuin Homo sapiens -yksilöt aikansa lapset ovat näkyvää monimuotoisuutta, jota kutsumme, jollemme tarkemmin tunne, nimillä kuikka, ihminen jne. On kuitenkin mahdollista puhua ja kirjoittaa yksilöstä. Sitten Carl von Linnén Systema naturae -teoksen (1758) olemme tottuneet pitämään eliökunnan erilaisuutta systemaattisessa järjestyksessä. (Tosiasiassa eliöiden erilaisuuden luokittelun aloitti jo Aristoteles, joka merkitsi näkemänsä eliöt fyysisinä tosi-olevina olioina, toisin kuin Platon jolle ne olivat tunnetusti vain ideoiden jäljittelijöitä.) Tuskin elävää fyysistä moninaisuutta olisi voitu kuvailla platonisen, luonnon todellisuudesta etääntyvän yksityisajattelun varassa. Piti myöntää myös aineellisen todellisuuden kiistaton, näkyvä läsnäolo. Ajasta sikisi totaalisuuden ideoita. Vain vähän Linnén Systema naturaeta myöhemmin Johann Wolfgang von Goethen tiedetään suunnitelleen romaania maailmankaikkeudesta. Aihetta olivat pohtineet jo ainakin antiikin ajattelijat ja kirjoittajat Ovidius sekä Lucretius. Charles Darwinin osaksi tuli sittemmin kirjoittaa utopian sijaan realistinen eliömaailman kehitysmalli. 2) Systema naturae ja Naturalis historia luonnonhistoriallinen aika ja myyttinen muinaisuus: Linné on dokumentoinut tieteellisiin lajinimiin myyttistä historiaa. Näin tehdessään hän on sitonut luonnonhistoriaa inhimilliseen kulttuuriin avaten samalla ajan ja tilan mittasuhteita. Hänen kuvastonaan on ollut ainakin Plinius vanhemman luonnonoppi Naruralis historia sekä Ovidiuksen Muodonmuutoksia; näistä teoksista ovat peräisin monet linneläiset tieteelliset nimet. Elämän ihmeiden havainnointiin ja moninaisuuden tutkimiseen omistautunut roomalaisen antiikin originelli kirjailija Plinius kirjasi Luonnonhistoriaansa kaikille elämän alueille rönsyilevät tietonsa olioista ja niiden olemisesta maailmassa. Mitä moninaisuuden ilmaisuun tulee, ei sovi unohtaa Lucretiuksen De rerum natura -runoelmaa (Maailmankaikkeudesta), joskaan se ei tarjonnut samanlaista etymologis-myyttistä lähteistöä Linnén Systema naturaen eliöille kuin Pliniuksen Luonnonhistoria. Ovidiuksen Muodonmuutoksia avautuu kosmologian ja metamorfoosien ulottuvuuksiin; luonnon moninaisuutta kuvataan myyttiseen historiaan liittyen, mukana ovat jumalat, puolijumalat ja lukemattomat luonnon oliot. 3) Loppua ei näy päättymättömän (moninaisuuden) jäljillä: Esther Calvino on kertonut, että hänen miehellään kirjailija Italo Calvinolla oli Amerikan luentojen Keveys, Nopeus, Täsmällisyys, Näkyvyys ja Moninaisuus lisäksi suunnitelmia ja muistiinpanoja tähän sarjaan kuuluvasta kahdesta muusta esseekirjoituksesta. Yhden tutkielman otsikko oli (Romaanin) aloittamisesta ja lopettamisesta. Jos tuo tutkielma ei ehtinyt saada esseisti Calvinon suunnittelemaa muotoa ja kieliasua, romaanikirjailija Calvinon Jos talviyönä matkamies aina uudelleen alkavana kutsuu päättymättömän (moninaisuuden) jäljille. Kirjallisuuslähteitä Borges, Jorge Luis: Haarautuvien polkujen puutarha sekä Ikuisuuden historiaa. Kirjassa: Haarautuvien polkujen puutarha, suom. Matti Rossi, WSOY Calvino, Italo: Jos talviyönä matkamies, suom. Jorma Kapari, Tammi Calvino, Italo: Kuusi muistiota seuraavalle vuosituhannelle, suom. Elina Suolahti, Loki-Kirjat Darwin, Charles: Lajien synty, suom. A. R. Koskimies, Karisto Kauppinen, Jukka: Artikkelit Ihmeellinen erilaisuus sekä Ilmiö ja kokemuksellinen tieto elämänkeskus ja yksilön olemassaolo. Kirjassa: Hämmästyttävä monimuotoisuus. Karisto Voipio, Paavo: Näkökulmia lintutuntemuksen historiaan. Luonnon Tutkija 1/

9 runoja Erkka Mykkänen Eräänä syysiltana pian sen jälkeen kun oli muuttanut maalle hän löysi ulkoilutakkinsa taskusta kahvikuittien lomasta nipun punaisia päin pyöräilevien lasten ilmeitä. Vaikka kävisikin niin, että menettäisin kaiken: teoriani luhistuisivat, syksy siirtyisi vuodella ja kissani loikkaisi parvekkeelta kymmenennen kerran, voisin sentään mennä kauppaan ja ostaa oranssin liivin. Sitten kävelisin rakennustyömailla, kaduilla ja ratapihoilla ja ihmiset ajattelisivat, että näköjään on jotain vastuuta annettu tuollaisellekin. Hallitsija oli niin pidetty, että erään kerran saapuessaan teatteriin seuraamaan näytelmäkilpailua kansa osoitti hänelle suosiotaan heittämällä vaatekappaleita tämän ylle. Vaatteita kasaantui ja kasaantui, kunnes hallitsija hautautui niiden alle ja tukehtui. Tapaus sai sinä vuonna sekä parhaan komedian että tragedian palkinnon

10 Uni linnusta, jolla ei ole nokkaa eikä siipiä. Uni dinosauruksesta, joka ainoana laumastaan tietää kaiken loppuvan pian. Uni kuutiosta, joka halkaistaan ja halkaistaan ja vielä halkaistaan. Uni pajusta, jonka kissaa eräs tyttö silittää kaihi silmissään. Uni kaivinkonekuljettajasta, joka päättää hakea eleganssia pietarilaisesta balettikoulusta. Uni elävästä kuolleesta, joka ei löydä määränpäätään. Uni rakkaasta, joka ei löydä määränpäätään. Uni lähijunasta, joka ei löydä määränpäätään. Uni tummanpunaista laidunta pyyhkivästä sadeverhosta. Uni karitsasta. Uni Herramme Jeesuksen Kristuksen uhrityöstä. Uni Gabrielista. Uni sappista verta tihkuvasta pillusta. Uni chat-juontajasta (MTV3:n Nelli). Uni rakkaudesta. Uni kiehuvasta järvestä. Uni jäästä. Uni säästä. Uni lumesta. Uni unesta. Uni silmäluomiinsa totuttelevasta keskosesta, joka ymmärtää elämästä oikeastaan kaiken olennaisen. Uni planeetasta, jonka kaasukehän pohjan paine ylittää baria. Uni avaruuslaivasta, joka suorittaa planeetalle pakkolaskun. Uni laivan perämiehestä, jonka tytär on tunnettu unienlukija. Uni Abraham Lincolnista. Uni orjasta. Uni vapaudesta. Uni kalastusreissusta. Uni kanteleesta. Uni rock-konsertista. Uni Robbie Williamsista. Uni Happoradiosta. Painajaisuni. Päiväuni. Toiveuni. Uni, josta ei herättyään muista kuin tunnelman. Jokin hyvin tavanomainen, arkinen uni. Uni, josta herää itkien. Uni, josta herää itkien, mutta se on hyvää itkua, sillä yhtäkkiä on ymmärtänyt, että kaikki järjestyy kyllä. Uni, josta ei herää. Uni pohjalaisen maatalon talvisesta pihamaasta, jota pitkinä öinä valaisee yksi ainoa särisevä pihalamppu. Navetan nurkassa lojuu kovettunut ruusu. Se ei ole vertauskuva, eikä siinä ole muita merkityksiä kuin se mikä siinä on

11 uusi humanismi Roger Scruton (suomentanut Timo Hännikäinen) Perhe, jossa kasvoin, oli uskonasioissa sodanjälkeiselle Englannille tyypillinen. Sillä ei ollut mitään sitä vastaan, että lapset saivat kristillistä opetusta koulussa ja osallistuivat siellä päivittäisiin jumalanpalveluksiin. Sillä ei ollut mitään kappelia eikä pyhäkoulua vastaan tosiaan, jos kyseiset paikat olivat riittävän kolkkoja, vanhempani uskoivat että ne vain kehittäisivät heidän lapsiaan. Mutta koti oli uskontovapaa vyöhyke: ei pöytärukousta ennen aterioita, ei iltarukouksia, ja Raamattu oli kiilattu tiukasti kirjahyllyyn Oxfordin sanakirjan ja Winston Churchillin Toisen maailmansodan historian väliin. Vanhempamme nimittivät itseään humanisteiksi. Heidät oli kasvatettu kristityiksi, mutta he olivat eläneet toisen maailmansodan läpi ja menettäneet uskonsa Jumalaan, joka salli sen syttyä. Heille humanismi oli jäljelle jäänyt vaihtoehto uskon haihduttua. Sen kunniaksi ei laulettu ja tanssittu, eikä sitä varsinkaan tyrkytetty muille, se oli vain parasta mihin he pystyivät Jumalan ollessa poissa. Kaikkialla kohtasin vanhempieni kaltaisia humanisteja. Ystävystyin heidän kanssaan koulussa ja he opettivat minua Cambridgessa. Ja aina kun kadotin kristillisen uskon, joka oli ensimmäistä kertaa valjennut minulle koulun tilaisuuksissa, minusta tuli vuorostaan humanisti, ja minua lohdutti se, että oli olemassa tämä toinen ja mutkikkaampi tie moraalisen kurinalaisuuden määränpäähän. Kun muistelen tuota aikaa, vanhempieni humanismi näyttää minusta eräänlaiselta jälkikäteistoiminnalta uskonnollisten arvojen korvikkeeksi. He ja heidän aikalaisensa uskoivat, että ihminen on omien ihanteidensa lähde ja myöskin niiden kohde. Heidän mielestään ihminen ei tarvinnut Jumalaa elääkseen korkeamman elämän vision innoittamana. Kaikki kristillisten kirkkojen itselleen varaamat arvot ovat humanistinkin ulottuvilla. Usko, toivo ja rakkaus voivat olla inhimillisiä aatteita eivätkä tarvitse taivaallista painopistettä. Humanistit voivat perustaa elämänsä lähimmäisenrakkaudelle, harjoittaa hyveitä ja hillitä mielihalujaan ollakseen oikeudenmukaisia, viisaita, lempeitä ja rohkeita, aivan niin kuin kreikkalaiset olivat opettaneet kauan ennen kuin kirkon opetus oli langennut kuin varjo ihmisen hengen ylle. Humanisti voi olla isänmaallinen, hän voi uskoa Jeesuksen tavoin, että suurempaa rakkautta ei kukaan voi osoittaa, kuin että antaa henkensä ystäviensä puolesta. 1 Hän vihaa teennäistä tunteilua ja löyhää moraalia, ja on moraalisesti sitäkin valppaampi, koska pitää moraalia ihmisen ylevyyden osoituksena ja todisteena siitä, että voimme olla omien ihanteidemme lähde. Tällä humanismin jalolla muodolla on juurensa valistuksessa, Kantin moraalilaissa ja hyvää tarkoittaneiden viktoriaanisten viisaiden edistysuskossa. Sen muisto saa minut kiinnostumaan jostakin, joka nimittää itseään humanismiksi ja on alkanut tuoda itseään esille Britanniassa. Tämä humanismi on itsetietoisen uutta kuten New Labour; sillä on oma aikakauslehtensä, The New Humanist, sekä omat viisaansa, joista huomattavin on Richard Dawkins, Geenin itsekkyyden kirjoittaja ja Britannian humanistiyhdistyksen varapuheenjohtaja. Se järjestää mainos- ja kirjekampanjoita ja on militantti puolustaessaan näkemyksensä totuutta ja oikeuttaan käännyttää ihmisiä. Mutta sen näkemys ei ole sama kuin vanhempieni. Uusi humanismi ei juuri vaivaudu kohottamaan ihmistä ihanteeksi. Se ei sano mitään tai juuri mitään uskosta, toivosta ja lähimmäisenrakkaudesta. Se Mutta bussimainokset sopivat modernin Britannian henkeen, eivätkä edes muslimit valita niistä. Yksi kristitty bussinkuljettaja on kieltäytynyt ajamasta bussiaan, ja muutamat sadat ihmiset ovat kirjoittaneet Mainonnan neuvostoon, joka on hylännyt heidän valituksensa, mutta tätä pidemmälle protestit eivät ole menneet. Kun pohdin tämän mainoskampanjan valossa nuorukaisena kohtaamaani humanistista liikettä, yksi asia ylitse muiden juolahtaa mieleeni: vanha humanismi ei halunnut purkaa Jumalaa, vaan rakentaa ihmistä. Se oli positiivinen liike, joka omistautui jäljittelyn ja uhrautumisen arvoisten asioiden etsimiselle, vaikkei olisikaan Jumalaa tukemassa sellaisia asioita. Se pelkäsi ennen muuta sitä, että uskontonsa kadottaneena ihmiset päästäisivät irti ihansuhtautuu vihamielisesti isänmaallisuuteen ja vähättelee perhettä, yhteishenkeä ja sukupuolista säädyllisyyttä puolustavaa jälkikäteistoimintaa, joka elähdytti vanhempiani. Ihmisen idealisoimisen sijaan uusi humanismi vähättelee Jumalaa ja haukkuu uskoa Jumalaan ihmisen heikkoudeksi. Myös vanhempani pitivät uskoa Jumalaan heikkoutena. Mutta he eivät halunneet riistää muilta ihmisiltä moraalista tukipylvästä, jota nämä näyttivät tarvitsevan. Britannian humanistiyhdistys on äskettäin käynnistänyt kampanjan uskonnollisuutta vastaan. Se on ostanut mainostilaa kaupunkiemme busseista, jotka ajelevat nyt kaduilla ja julistavat, että Jumalaa tuskin on olemassa. Lopeta siis murehtiminen ja nauti elämästä. 2 Minun vanhempiani moinen julistus olisi kuvottanut. He olisivat sanoneet, että se tekee oikeasta lähtökohdasta väärän ja turmiollisen johtopäätöksen. Jos he olisivat halunneet saarnata uskomuksiaan ja heidän humanismiinsa kuului, ettei uskomuksia saarnata vaan niiden mukaan eletään he olisivat ilmaisseet ne näin: Jumalaa tuskin on olemassa. Ala siis murehtia, ja muista, että itsekuri riippuu sinusta itsestäsi. Britannian humanistiyhdistys ei näe mitään vikaa viittauksessa nautiskeluun. Se ei näemmä tiedosta, mitä rivien välissä selvästi sanotaan, nimittäin että nautintoa korkeampia ihanteita ei ole. Sen julkilausumat antavat ymmärtää, että ihmisen ja hänen onnensa välissä on vain yksi asia, usko Jumalaan. Ottakaamme tuo usko pois, niin voimme kirmata oikeuksien puutarhaan poimimaan hedelmiä, joita olemme virheellisesti pitäneet kiellettyinä. Nuorena miehenä tuntemani humanistit olisivat suhtautuneet inholla tuohon hedonistiseen sanomaan ja filosofiaan, joka pyrkii panemaan Jumalan viralta korvaamatta Häntä millään

12 teistaan. Niinpä se yritti kiireen kaupalla rakentaa moraaliselle pidättyväisyydelle uuden perustan inhimillisen arvokkuuden aatteesta. Vanha humanismi ei ollut nautintoa etsivä ja vielä vähemmän nautintoa rakastava filosofia. Se haki innoituksensa valistusajattelijoilta, Miltonilta, Blakelta, D. H. Lawrencelta, ja länsimaisen taiteen perinnöstä. Minuun Cambridgessa eniten vaikuttanut humanisti uskoi, ettei ihmiskuntaa ollut missään siunattu aidoilla ihanteilla niin hyvin kuin Bachin Matteus-passiossa ja Wagnerin Tristanissa ja Isoldessa. Ensin mainittu on kristillisen hartauden ilmaus, jälkimmäinen ei kertaakaan mainitse Jumalaa tai jumalia, vaan keskittyy vastavuoroiselle uhrautumiselle perustuvan eroottisen rakkauden ylevään luonteeseen. Vaikka suhtauduinkin epäilevästi sen tyyppiseen humanismiin, en koskaan epäillyt sen tarkoitusperien jaloutta. Se pyrki korottamaan ihmisen persoonan ihmisen eläimellisyyden yläpuolelle ja moraalisen kurinalaisuuden satunnaisten mielitekojen yläpuolelle. Se ei pitänyt taidetta, musiikkia ja kirjallisuutta pelkästään nautintoina, vaan henkisen voiman lähteinä. Sama näkemys sillä oli uskonnosta. Vanhan koulun humanistit eivät olleet uskovaisia. Heidän mielestään kyky kyseenalaistaa, epäillä, elää jatkuvassa epävarmuudessa on yksi ihmisjärjen jaloista lahjoista. Mutta he kunnioittivat uskontoa ja perehtyivät sen moraalisiin ja hengellisiin totuuksiin, jotka kykenivät säilymään elossa pidempään kuin niitä kerran kannatellut Jumala. dernien ideologioiden tavoin uusi humanismi pyrkii määrittelemään itsensä pikemminkin sen avulla, mitä se vastustaa kuin sen avulla, mitä se puolustaa. Se ei puolusta mitään, ei ainakaan mitään erityisesti. Aina valistuksesta saakka suuntana on pikemminkin ollut omaksua tämä negatiivinen lähestymistapa ihmisyyteen kuin valistusmoraalin ankarat vaatimukset, jotka kehottavat meitä kantamaan vastuun itsestämme ja lopettamaan ruikutuksen. Karistettuaan kahleensa ja huomattuaan, etteivät ole saavuttaneet tyytyväisyyttä, ihmisillä on ollut valitettava taipumus uskoa, että he ovat jonkin ulkopuolisen mahdin uhreja, olipa se sitten ylimystö, porvaristo, kapitalismi, papisto tai yksinkertaisesti usko Jumalaan. On herännyt tunne, että heidän tarvitsee vain tuhota tuo ulkopuolinen mahti, ja onni tarjoillaan heille hopealautasella nautintojen puutarhassa. Mielestäni juuri tämän takia valistus, joka lupasi vapauden ja oikeuden valtakautta, johti loputtomiin sotiin. Kun viimein jätin vanhan humanismin taakseni, en ikinä uskonut tuntevani joskus haikeutta sen katoamisesta. Mutta nyt huomaan, ettei se ainoastaan ollut itsessään jaloa, vaan myös vakava yritys säilyttää usko jalouteen ilman teologista näkemystä, josta tuo usko oli kerran ollut riippuvainen. Se oli itse asiassa todiste kannattamastaan ihanteesta: esimerkki siitä, kuinka ihmiset voivat omaksua arvoja ja elää niiden mukaan. Suomentajan jälkisanat Roger Scruton (s. 1944) on englantilainen filosofi, kirjailija ja säveltäjä. Edmund Burken ja klassisen konservatismin perillisenä Scruton on pyrkinyt kääntämään konservatiivisen ajattelun suunnan pois talouskysymyksistä ja kohti moraalisia ja kulttuurisia kysymyksiä. Hän on kirjoittanut teoksia mm. taidefilosofiasta, Kantin ja Spinozan ajattelusta, seksuaalisuudesta, viinistä ja eläinten oikeuksista. Vuonna 2007 hän kävi julkista debattia Richard Dawkinsin ja Christopher Hitchensin kaltaisten taistelevien ateistien kanssa uskonnon roolista ihmisyydessä. Scruton pitää uskontoa sekä välttämättömänä että hyödyllisenä, vaikka katsookin, että uskonnollisia väittämiä on käytännössä vaikea ellei mahdoton näyttää toteen. Scruton on yksi harvoista eläinoikeuskysymystä laajasti ja vakavissaan käsitelleistä konservatiivisista ajattelijoista. Eläinsuojelujärjestöjen kauhuksi hän on puolustanut avoimesti perinteistä brittiläistä ketunmetsästystä, mutta toisaalta vastustaa tehotuotantoa karjataloudessa. Filosofisen ja poliittisen tuotantonsa ohella Scruton on kirjoittanut romaaneja ja säveltänyt kaksi oopperaa. Viitteet 1 Joh. 15:13 2 Komediakäsikirjoittaja ja journalisti Ariane Sherinen masinoima ateistinen bussikampanja alkoi Britanniassa lokakuussa Keräysvaroin rahoitetussa kampanjassa ostettiin mainostilaa Lontoon busseista ja metroista, ja niiden kylkiin liimattiin mainosplakaatit, joiden teksti kuului alkukielellä: There s probably no God. Now stop worrying and enjoy your life. Kampanjaa tukivat virallisesti Britannian humanistiyhdistys ja sen puheenjohtaja, biologi Richard Dawkins. Idea kopioitiin useihin muihin maihin. Suomessa vastaavan kampanjan järjesti Vapaa-ajattelijain liitto keväällä Kun tarkastelen uutta humanismia vanhasta näkökulmastani, minua ei hätkähdytä pelkästään sen positiivisen uskon puute, vaan myös sen tarve kompensoida tätä puutetta asettumalla kuvitteellista vihollista vastaan. Sanon kuvitteellista, koska on selvää, että uskonto on Britanniassa heikentyvä mahti. Ei ole tarpeen pyytää lausuntoa Canterburyn arkkipiispalta: reaktiot bussikampanjaan todistavat väitteeni riittävän hyvin. Mutta heikko vihollinen on täsmälleen se, mitä nämä negatiiviset filosofit tarvitsevat. Monien muiden mo

13 runoja Saija Nojonen Lumi on hapertuva muisti ja hilseilevä iho. Se tuntuu kylmältä ja märältä sormissa, nivelissä kolisee junan nokkapelti joka ahmii kilometreittäin isäin äitien jalkojen juurikohjuista maata, suonenvedot ovat morsetettuja viestejä putkistoissa, sellaisia joilla kommunikoimme Hämeenlinnan naisvankilassa 44 kun vielä oli jotain sanottavaa me koputimme sen juoksevaan veteen. Silloin lumi oli puhdasta kuin vastasatanut iho. Tässä näin, kaakaon äärellä, kynttilänvalossa sylikkäin, et halua uskoa, että olen tappanut jonkun, hyttysen aivan varmasti, muurahaisen ja hämähäkin (niin paljon kuin niistä pidänkin!), ehkä jopa jäniksen, sen pystyisit melkein uskomaan, ehkä jäniksen, muttei mitään sen isompaa. eikä silläkään ollut poikasia huollettavana, ei niitä kahta. Katsot minuun kuten kuu katsoo taivaalta murhan hetkellä paljastaen kaiken, hiljentäen kaiken, peittäen kaiken. Enkä minä kerro sinulle kuinka käteni painoivat ruumiin veden alle, lujempaa, yhä uudelleen, painoivat silloinkin kun ruumis ei enää sätkinyt, painoivat veteen joka ei vastustanut, painoivat niin paljon, etten jaksanut niitä nostaa. Kynttilät palavat loppuun, kaakao jäähtyy, ja kuitenkin, sylit lämpenevät. Sormissa virtaa sama sakea veri ja koskee sinuun niin kevyesti, niin hellästi kuin kuunvalo koskee ikkunan pieltä, ettet sinä tule koskaan uskomaan, että olen tappanut

14 Minä putosin putosin putosin putosin järveen, löin polven kiveen, vuodin vettä en verta merta vuodatin veteen. Järvi kasvoi kunnes se oli meri ja minä tyhjä. Jäljellä vain märät vaatteet kuin haavat. Ruhjeilla, minä ajattelin. Meri hakkasi rantakiviä halusi pois järvestä ja järvi oli eksynyt ei tiennyt miten päin olisi ollut. Kun ei enää sattunut minä käännyin toisin päin ja lekottelin auringonpaisteessa kunnes tuli kuuma. Uimaan, minä ajattelin. Mutta en muistanut että olin verisillä ruhjeilla märät vaatteet rantaruohikolla ja merivesi suolaista kuin kipu. Minä istun kiikkutuolissa, se on puuta, minä kaarnaa, tai kantoa, tervaskannoksi minua täällä sanotaan. Istun tuolissa ja sisälläni on sormi, vihreän käytävän päässä ovat askeleesi, lattialaattojen shakkikuvio kietoutuu lahkeittesi liituraitaan. Hoitajat katsovat sinua kummeksuen, joskus vanhoista ihmisistä on vaikea tietää, naisilla on yhtälailla partaa kuin miehillä, joillain enemmänkin, he karkaavat hämmennystään kahvikuppeihin ja kaupan pullaan. Tässä iässä voi jo vapautua, sanot. Joko ei välitä enää esittää, tai ei muista. Äänesi tulee kaukaa joltain rahisevalta nuoruudenlevyltäni, sinä istut jossain lähellä ja juttelet minulle niinkuin vanhoille ihmisille jutellaan vaikken minä ole lainkaan vanha, luultavasti tapa jolla olen kietoutunut ihooni on aiheuttanut väärinkäsityksen, ja käsistä puheenollen, kätesi ovat yhä taskuissasi, sinä kuljit aina niin, muistan kuinka äitisi huusi pihan poikki käet pois taskuista ja sinä vihelsit kuin peippo, se oli sinusta miehekästä, kannoit niissä kaarnaa ja pikkukiviä ja linnunpoikasia, muistan kuinka ompelit hameisiinkin taskut. Nykyään sinulla on aina housut. Mutta kätesi ovat yhä taskuissasi, ehkä siksi en näe niitä, en voi laskea sormiasi, mutta olen varma, tunnen sen niin selkeästi, hameen ja alushameen ja sukkahousujen ja sairaalan ihonväristen alushousujen läpi tunnen sormesi sisälläni. elän kuin kala uin virran mukana aallonharjalla kisaavat kuvakirjat joihin on piirretty maailma sellaisena kuin se on verisuonissani vieraita aineita vieraiden jumalten askeleita riidanhaluisten verisolujen piirretty maailma rehevöityminen unissani vesi loppuu ja me kaikki tukehdumme se ainakin on totta 26 27

15 vihaamisen ilosta William Hazlitt (suomentanut Timo Hännikäinen) Huoneeni lattiamattoa pitkin ryömii hämähäkki (ei se, jota on niin taitavasti käytetty vertauskuvana ihailtavissa Säkeissä hämähäkille, 1 vaan toinen saman uljaan suvun edustaja). Se vipeltää silmittömällä kiireellä, se nilkuttaa kömpelösti minua kohti, se pysähtyy se näkee jättimäisen varjon edessään, ja tietämättä perääntyäkö vaiko edetä, tarkastelee valtavan kokoista vihollistaan mutta koska en kavahda pystyyn ja tarraa kiinni tuohon harhailevaan lurjukseen, niin kuin se tekisi onnettomalle kärpäselle, se rohkaistuu ja uskaltautuu jatkamaan eteenpäin samanaikaisesti viekkaana, häikäilemättömänä ja pelokkaana. Kun se ohittaa minut, nostan mattoa avustaakseni sen pakoa, olen iloinen päästessäni eroon kutsumattomasta tunkeilijasta, ja sen mentyä muisto saa minut värisemään. Lapsi, nainen, klovni tai vuosisadan takainen moralisti olisi murskannut pikku ryömijän hengiltä minun ajatteluni on ohittanut tuon vaiheen. Minulla ei ole mitään otusta vastaan, mutta silti sen näkeminenkin inhottaa. Pahansuopuuden henki säilyy, vaikkei sitä käytännössä toteuttaisi. Opimme hillitsemään tahtomme ja pitämään julkiset tekomme inhimillisyyden rajoissa kauan ennen kuin saamme pakotettua tunteemme ja mielikuvamme yhtä lempeiksi. Luovumme vihamielisyyden ulkoisista osoituksista, raa asta väkivallasta, muttemme pääse eroon sen perusolemuksesta tai periaatteesta. Emme tallaa kyseisen pikku eläinparan päälle (se vaikuttaisi barbaariselta ja säälittävältä!) mutta katsomme sitä eräänlaisen mystisen kauhun ja taikauskoisen inhon vallassa. Tarvitaan toiset sata vuotta kaunopuheisia kirjoituksia ja ankaraa ajattelua, että parantuisimme ennakkoluuloista ja tuntisimme tuota pahaenteistä heimoa kohtaan jonkinlaista inhimillistä myötätuntoa sille itselleen ominaisen epäluulon ja myrkyllisyyden sijaan. Luonto näyttää (mitä enemmän sitä katsoo) koostuvan antipatioista: ellei meillä olisi mitään vihattavaa, menettäisimme itse ajattelun ja toiminnan lähteen. Elämä muuttuisi seisovaksi vedeksi, elleivät ihmisten riitasointuiset halut, vallattomat intohimot, saisi sitä väreilemään. Kohtalomme valkea juova kirkastetaan (tai vain saadaan näkyviin) tekemällä kaikesta sen ympärillä mahdollisimman synkkää; niin sateenkaari piirtyy pilven ylle. Onko se ylpeyttä? Onko se kateutta? Onko kyseessä vastakohtaisuuden mahti? Mutta niin vain on, että ihmismielessä piilee salainen viehtymys, hinku pahaan, ja että se löytää kieroutunutta mutta siunattua iloa pahanteosta, joka on milloinkaan ehtymätön tyydytyksen lähde. Puhdas hyvyys väljähtyy nopeasti ilman vaihtelua ja elinvoimaa. Tuska on katkeransuloista, eikä siitä koskaan saa kyllikseen. Pieni liika-annos muuttaa rakkauden välinpitämättömyydeksi tai inhoksi: vain viha on kuolematonta. Emmekö huomaakin tämän periaatteen pätevän kaikkialla? Eläimet piinaavat ja kiusaavat toisiaan armotta; lapset tappavat kärpäsiä huvikseen; jokainen lukee sanomalehdestä onnettomuudet ja rikokset kuin vitsin loppuhuipennuksena; koko kaupunki säntää paikalle tulipalon sattuessa, eikä katsoja suinkaan riemastu nähdessään kun se sammutetaan. Niin on parempi, mutta samalla sammuu mielenkiintokin, ja tunteemme ottavat osaa intohimoihimme pikemmin kuin ymmärrykseemme. Ihmiset kerääntyvät innokkaina yhteen katsomaan tragediaa, mutta jos viereisellä kadulla olisi meneillään teloitus, kuten Burke huomioi, teatteri jäisi tyhjilleen. Koko kylän väki hyökkää ahdistelemaan omituista hiipparia kylätiellä, vähämielistä, hullua naista. Yleinen riesa on samanluontoinen kuin yleinen hyöty. Kuinka kauan pitivätkään paavi, Bourbonit ja inkvisitio englantilaisia varpaillaan ja saivat heidät keksimään pilkkanimiä purkaakseen kiukkuaan! Onko heistä viime aikoina ollut meille harmia? Ei, mutta meillä on aina jonkin verran ylimääräistä sappea vatsassa, ja me etsimme kohdetta pästääksemme sen ulos. Kuinka vastahakoisesti luovuimmekaan hurskaasta uskostamme henkiolentoihin ja noitiin, koska vainoamme mielellämme yhtä ja säikähdämme puolikuoliaaksi toista. Meille on tärkeää pikemminkin kiihtymyksen määrä kuin laatu, emme kestä välinpitämättömyyden ja ikävyyden tilaa. Henki tuntuu kammoavan tyhjyyttä aivan yhtä paljon kuin aineenkin luulisi kammoavan. Vaikkei ajan henki (siis älyllinen jalostuminen, joka sotii luontaista raihnaisuuttamme vastaan) enää salli meidän toteuttaa kostonhimoisia ja itsepäisiä päähänpistojamme käytännössä, yritämme elvyttää ne kuvailemalla niitä ja säilyttää vanhat möröt, pelkomme ja vihamme haamut, mielikuvituksessa. Poltamme Guy Fawkes -nuken, 2 ja tuon rievuista ja oljista kyhätyn resuisen hahmon pilkkaamiseksi, töykkimiseksi ja mukiloimiseksi järjestetään kansanjuhla jokaisessa Englannin kylässä kerran vuodessa. Protestantit ja paavinmieliset eivät enää polta toisiaan roviolla, mutta me tilaamme uusia painoksia Marttyyrien kirjasta, ja skottilaisromaanien 3 suosion salaisuus on pitkälti sama: ne vievät meidät takaisin barbaarisen aikakauden ja barbaaristen ihmisten sukuriitoihin, intohimoihin, kauheuksiin, vääryyksiin ja kostoihin poliittisten ja uskonnollisten lahkojen ja puolueiden sekä kilpailevien päälliköiden syvään juurtuneisiin ennakkoluuloihin ja kuolettaviin erimielisyyksiin. Tunnemme vuorollaan kunkin heistä kanssa vihan koko vimman. Lukiessamme heitämme menemään sivistyksen asettamat esteet, ihmisyyden ohuen hunnun. Pois kaikki lainatavara! Joudumme jälleen villipedon valtaan, tunnemme olevamme kuin metsästyseläimiä, ja niin kuin ajokoira sätkyttelee jalkojaan unissaan ja ryntää kuvitteelliseen ajoon, sydän herää alkuluolassaan ja päästää hurjan riemunhuudon saadessaan takaisin vapauden ja rajoittamattomat, pidäkkeettömät yllykkeensä. Jokainen on täydessä vauhdissa, tai menee pirun luo omia polkujaan. Täällä ei ole Jeremy Benthamin panoptikoneja 4, ei ainuttakaan Owenin läpipääsemätöntä suunnikasta, (Rob Roy olisi syytänyt niiden päälle tuhansittain kirouksia), ei pitkiä kannattavuuslaskelmia halu saavuttaa kohteensa välittömästi. Niin kuin vesivirta paiskaa itsensä alas kallionjyrkänteeltä, kunkin yksilön suurin mahdollinen mielihyvä koostuu kaikesta kiusasta, jonka hän voi aiheuttaa lähimmäiselleen. Se on hurmaavaa, ja heläyttää varman ja myötäsukaisen soinnun joka rinnassa! Niinpä Irving, kuuluisa saarnamies, 5 on elvyttänyt vanhan, alkuperäisen, melkein hiipuneen helvetintulen kaledonialaisen kappelin käytävillä, niin kuin New River-kanavan vettä tuodaan Sadler s Wellsin teatteriin, 6 rehdin kuulijakuntansa iloksi ja hämmästykseksi. On somaa, vaikk on rutto, 7 istua ja kurkkia Tofetin kuiluun 8, pelata leijonankitaa 9 tulella ja tulikivellä (se antaa pienen sähköiskun, elävöittävän näpäyksen herkälle ihmismielelle), ja nähdä Irving, kuin valtava titaani, ankarana ja tummanpuhuvana, ikään kuin hänen pitäisi takoa kidutuksia kaikille kadotetuille! Millainen outo otus ihminen onkaan! Pettyneenä kaikkiin yrityksiinsä kiusata ja loukata kaltaisiaan täällä ajan töyräillä ja matalikoilla, 10 missä luulisi olevan riittämiin sydänsuruja, tuskaa, pettymystä, ahdinkoa, kyyneleitä, huokauksia ja voihkeita, tuo kiihkoileva mielipuoli raahaa heidät teologian korkeimmalle huipulle paiskatakseen heidät ammottavaan tuliseen kuiluun! Hänen juonikas pahansuopuutensa pyytää ikuisuutta syöksemään loputtoman sappensa ja kutsuu Kaikkivaltiasta panemaan toimeen armottoman tuomionsa! Kannibaalit polttavat vihamiehensä ja syövät heidät sulassa sovussa keskenään; sävyisät kristityt oppineet viskaavat ne, jotka eroavat heistä vain hiuskarvan verran, ruumiineen ja sieluineen hornan liekkeihin Jumalan ja Hänen luomakuntansa kunniaksi! On hyvä, 28 29

16 Olen pannut merkille, että harvat niistä, jotka olen aiemmin tuntenut mitä läheisimmin, ovat pysyneet ystävieni joukossa tai yhdistäneet vakauden lämpimään kiintymykseen. Olen tutustunut pariin kolmeen erottamattomaan parivaljakkoon, jotka ovat nähneet toisiaan kuutena päivänä viikossa, mutta sitten eronneet ja etääntyneet toisistaan. Olen riidellyt melkein jokaisen vanhan ystäväni kanssa. He saattaisivat sanoa, että se johtuu hankalasta luonteestani, mutta he ovat riidelleet myös keskenään. Mitä on tapahtunut tuolle vistinpelaajien piirille, jota Elia 12 ylisti huomattavassa kirjeessään Robert Southeylle (ja jota, kun tarkemmin ajattelen, olen itsekin ylistänyt juuri tässä kirjassa) ja joka niin monen vuoden ajan kutsui amiraali Burneyta ystäväkseen? Se on hajonnut taivaan tuuliin, kuin edellisvuoden lumi. Jotkut sen jäsenistä ovat kuolleet tai muuttaneet asumaan kauas tai kulkevat toistensa ohi kadulla kuin muukalaiset, tai jos pysähtyvät puhumaan, tekevät sen viileästi ja yrittävät karistaa toisen niin pian kuin mahdollista. Joistakin on tullut rikkaita, toisista köyhiä. Jotkut tekevät töitä hallitukselle, toisilla on oma pikku nurkka Quarterly Review ssä. Jotkut meistä ovat raataneet nimensä maailman tietoisuuteen, toiset taas pysyttelevät alkuperäisessä tuntemattomuudessaan. Halveksimme yhtä, kadehdimme ja mieluusti nöyryytämme toista. Ajat ovat muuttuneet, emme voi elvyttää vanhoja tunteitamme ja välttelemme niitä, jotka muistuttavat meitä hauraudestamme ja pakottavat meidät ponnistelemaan antaaksemme sydämellisen vaikutelman, mikä nolostuttaa meitä eikä hämää entisiä kumppaneitamme. Vanhat ystävyyssuhteet ovat kuin toistuvasti tarjoillut lihanpalat, kylmiä, lohduttomia ja mauttomia. Vatsa kääntyy niitä vastaan. Joko jatkuva kanssakäyminen ja tuttavallisuus siittävät uupumusta ja halveksuntaa, tai jos tapaamme tauon jälkeen, emme olekaan enää samoja. Yksi on liian viisas, toinen liian hölmö meille, ja ihmettelemme miksemme huomanneet sitä aiemmin. Olemme hämmentyneitä ja jatkuvasti varuillamme yhden henkevyyettei sellaisten ihmisten valta ole yhtä suuri kuin heidän tahtonsa. Tosiaan, tajutessaan heikkoutensa ja kyvyttömyytensä hallita muiden mielipiteitä he kesyttävät äkäpussin ja pyrkivät säikyttämään hänet tavoille suurilla sanoilla ja hirmuisilla tuomioilla. Vihaamisen ilo syöpyy myrkyllisen metallin tavoin uskonnon sydämeen ja muuttaa sen katkeroittavaksi sapeksi ja kiihkomielisyydeksi. Se tekee isänmaallisuudesta tekosyyn viedä tuli, rutto ja nälänhätä muihin maihin. Se ei jätä hyveelle muuta kuin sensorin mielenlaadun ja ahtaan, kateellisen, inkvisiittorimaisen halun vahtia toisten tekoja ja vaikuttimia. Mitä ovat erilaiset lahkot, uskontunnustukset ja opinkappaleet olleet, paitsi verukkeita rettelöidä, torailla, repiä toisensa kappaleiksi kuin kohde johon on piirretty maalitaulu. Luuleeko joku, että englantilaisen isänmaanrakkaus sisältää minkäänlaisia ystävällisiä tuntemuksia tai halua palvella muita, joilla on samankaltainen nimi? Ei, se tarkoittaa ainoastaan vihaa ranskalaisia tai mitä tahansa meitä vastaan kullakin hetkellä sotimaan sattuvaa kansakuntaa kohtaan. Tarkoittaako rakkaus hyvettä kohtaan halua löytää ja korjata omat vikamme? Ei, vaan se hyvittää itsepintaisen takertumisemme omiin paheisiimme mitä myrkyllisimmällä suvaitsemattomuudella inhimillisiä heikkouksia kohtaan. Tätä periaatetta sovelletaan kaikkialla maailmassa. Se ulottuu niin hyvään kuin pahaankin: jos se saa meidät vihaamaan typeryyttä, se ei vähennä tyytymättömyyttämme ansioihin. Jos se kallistaa meidät paheksumaan muiden vikoja, se yllyttää meidät vihaamaan heidän menestystään yhtä lailla. Me kostamme loukkaukset; me korvaamme hyvät teot kiittämättömyydellä. Jopa voimakkaimmat mieltymyksemme ja sympatiamme kääntyvät pian tälle uralle. Mikä oli mehukasta kuin mansikat, muuttuu pian karvaaksi kuin kolokvintti, 11 ja rakkaus ja ystävyys sulavat omissa liekeissään. Me vihaamme vanhoja ystäviä, vanhoja kirjoja, vanhoja mielipiteitä, ja viimein päädymme vihaamaan itseämme. den takia, tai ikävystymme kuoliaaksi toisen tylsämielisyyden takia. Ensin mainitun hyvät puolet ummehtuvat toistuessaan (ja jättävät sitä paitsi kirveleviä jälkiä) ja kadottavat kykynsä sävähdyttää, ja jälkimmäisen valjuus käy sietämättömäksi. Huvittavin tai valaisevin kumppani on parhaimmillaan kuin lempikirja, jonka haluamme ennen pitkää laittaa takaisin hyllyyn. Mutta ystävämme eivät halua että heidät laitetaan sinne, joten välillemme syntyy väärinkäsityksiä ja pahaa verta. Tai jos ystävyyden into ja tiiviys eivät laannu, tai jos ystävyyden kulkua ei keskeytä jokin sen omasta luonteesta nouseva este, etsimme muita valituksen aiheita ja tyytymättömyyden lähteitä. Alamme arvostella toistemme pukeutumista, ulkonäköä ja yleistä olemusta. Hän on niin mukava veikko, mutta on sääli, että hän on aina myöhässä. Joku taas ei osaa pitää lupauksiaan, ja se on haava joka ei koskaan parane. Tutustumme muodikkaisiin nuorukaisiin tai rakastajattareen, ja haluamme esitellä ystävämme, mutta hän on kömpelö tai öykkäri, tapaaminen ei onnistu, ja se on kylmää vettä niskaan seurustelullemme. Tai hän antaa itsestään vastenmielisen vaikutelman ja me luistamme omista vakaumuksistamme, ettei meidän tarvitsisi puolustaa häntä. Kaikki nämä seikat kasaantuvat ajan mittaan tyyneytemme tai ärtymyksemme päälle ja lopulta ne purkautuvat avoimena raivona, kuin se olisi ainoa tapa hyvittää niiden pitkä tukahduttaminen tai paras tapa karkoittaa aiemman lempeytemme muistot, jotka eivät mitenkään sovi yhteen senhetkisten tunteidemme kanssa. Voimme kenties sormeilla haavoja tai paikata kuolleen ystävyyden raatoa, mutta yksi tuskin kestää sellaista käsittelyä ja toista ei maksa vaivaa palsamoida! Ainoa keino sopia vanhojen ystävien kanssa on erota heistä lopullisesti. Etäisyyden päästä saatamme sattumalta palata (valveunessa) takaisin vanhoihin aikoihin ja vanhoihin tunteisiin. Tai ainakaan meidän ei pitäisi haaveilla läheisyytemme palauttamisesta ennen kuin olemme kunnolla sylkeneet sappemme, tai sanoneet, ajatelleet ja tunteneet kaiken kuvitel- tavissa olevan pahan toisesta. Tai jos voimme aloittaa riidan jonkun muun kanssa ja tehdä hänestä syntipukin, se on erinomainen konsti parantaa murtunut luu. Luulen, että minun pitää tehdä sovinto Lambin kanssa, kun hän kerran on kirjoittanut tuon jalomielisen kirjeen Southeylle ja purkanut tälle mieltään! En tiedä, mikä H:ssa oikein vetää minua niin paljon puoleensa, paitsi se, että aina tavatessamme hän ja minä istuudumme arvostelemaan toista vanhojen ystävien joukkiota ja leikkelemme heidät kuin Jumalten ruuan. 13 Heihin kuuluu L.H., John Scott, rouva, jonka korpinmustat kiharat sopivat maalaukselliseksi taustaksi keskustelullemme, B., joka on lihonut ja kuulemma naimisissa, R He kaikki ovat lähteneet omille teilleen kauan sitten, ja heidän heikkoutensa ovat lenkki, joka pitää minut ja Lambin yhdessä. Emme murehdi ja valita heidän hölmöyksiään, vaan iloitsemme, nauramme heille kunnes kylkeen sattuu, keskeytyksettä, tuntikausia yhteen menoon. Nautimme ruokalistallisen kaskuja, piirteitä, hienonhienoja luonteen vivahteita, ja leikkelemme ja pilkomme heitä kunnes olemme uuvuksissa. Kenties jotkut heistä ovat jopa seurassamme. Itse sanoin kerran, että pidän enemmän sellaisesta ystävästä, jossa on vikoja joista voi puhua. Sitten, sanoi rouva, et koskaan lakkaa olemasta ihmisystävä! Kyseessä olivat eräät sen ajan valioyksilöistä, eivät mitättömät ja kunnottomat miehet, ja sen suhteen teimme heille oikeutta, mutta on hyvä etteivät he kuulleet, mitä joskus puhuimme heistä. En juuri piittaa siitä, mitä minusta puhutaan, varsinkaan selän takana tai kriittiseen ja analyyttiseen sävyyn vain inhoa ja pilkkaa huokuviin ilmeisiin vastaan myrkyllisimmällä kynälläni. Kasvojen ilmeet satuttavat minua enemmän kuin kielen ilmaukset. Jos olen kerran ymmärtänyt ilmeen väärin tai turvautunut tähän keinoon silloin kun ei olisi pitänyt, olen pahoillani. Mutta ne kasvot olivat liian hienot sille minkä ne kätkivät, ja olen liian vanha ymmärtämään sellaista väärin! Menen toisinaan käymään n perheen luona, ja joka kerran päätän olla 30 31

17 menemättä uudestaan. En tunne olevani entiseen tapaan lämpimästi tervetullut. Ystävyyden haamu tulee minua vastaan ovelle ja istuu kanssani päivällispöydässä. Isäntäväelläni on paljon hienoja mietteitä ja uusia tuttavuuksia. Viittauksia menneisiin sattumuksiin he pitävät tyhjänpäiväisinä, muttei ole aina turvallista käsitellä yleisempiäkään aiheita. M. ei enää aloita lausetta viiden minuutin välein Fawcettilla oli tapana sanoa Se aihe on jokseenkin puhkikulunut. Tytöt ovat kasvaneet isoiksi ja saavuttaneet lukemattomia asioita. Heidän mielestään olen olevinani, ja ajattelen samaa heistä. Joka kerta kun minulta kysytään Eikö Washington Irving olekin erittäin hyvä kirjailija? En mene heidän luokseen enää, ellen saa kutsua joulupäivän viettoon Listonin seurassa. Ainoa läheisyys, jonka huomasin säilyneen järkähtämättä, oli laadultaan puhtaan älyllistä. Siinä ei ollut mitään hurskastelevaa, ei mitään äitelää herkistelyä. Pidimme Lambin kanssa yhteisiä tuttaviamme pelkästään keskustelun ja tiedon, emme lainkaan kiintymyksen kohteina. Kokeissamme he eivät merkinneet sen enempää kuin hiiri ilmapumpussa 15, tai kuten pahantekijät heidät surmattiin säntillisesti ja tuotiin leikkausveitsen alle. Emme säästäneet ystävää emmekä vihollista. Uhrasimme inhimilliset heikkoudet totuuden alttarilla. Kun mehut oli vuodatettu loppuun, hahmojen luurankojen saattoi nähdä sätkyttelevän ilmassa kuin kärpäset hämähäkinverkossa, tai sitten niitä säilytettiin myöhempiä tutkimuksia varten jonkinlaisessa jalostetussa happoliuoksessa. Näytös oli yhtä kaunis kuin tuorekin. Kiukusta ei voi saada yliannostusta; mikään ei säily niin hyvin kuin sappikeitto. Kyllästymme kaikkeen paitsi tekemään toiset naurunalaisiksi ja iloitsemaan heidän vioistaan. Samasta syystä kyllästymme ajan mittaan lempikirjoihimme. Emme voi lukea samoja teoksia ikuisesti. Vaikka menimme naimisiin muusan kanssa, kuherruskuukautemme päättyy varmasti ennen pitkää, ja sitä seuraa välinpitämättömyys, ellei jopa inho. On teok- sia, jotka tekevät aluksi valtavan vaikutuksen rohkealla ja tuoreella muodollaan, mutteivät kestä toista lukukertaa. Toiset, luonteeltaan vähemmän ylelliset, kiinnittävät huomion hienommilla yksityiskohdilla, mutta jaksavat tuskin pitää yllä jatkuvaa innostusta. Menestyneimpien kirjailijoiden suosio vieroittaa meidät heistä, koska heidän ympärillään on niin paljon hurskastelevaa hössötystä, koska heidän nimiään toistellaan lakkaamatta, ja koska he vetävät puoleensa oppimattomia ja arvostelukyvyttömiä ihailijoita. Emme myöskään halua raahata muita pois ansaitsemattomasta tuntemattomuudestaan, ettei meitä syytettäisi teeskentelystä ja erikoisuudentavoittelusta. Ei ole sanottavissa mitään sellaisen kirjailijan kunniaksi, jonka suhteen koko maailma on jo tehnyt päätöksensä, ja on sekä epäkiitollista että toivotonta suositella sellaista kirjailijaa, josta kukaan ei ole ikinä kuullutkaan. Shakespearen palvominen epäjumalana tuntuu karkealta kansalliselta ylpeilyltä. Jonkin Chaucerin, Spenserin, Beaumontin, Fletcherin, Fordin tai Marlowen teoksen esiinnostaminen vaikuttaa pedantilta ja itsekkäältä. Myönnän, että alan inhota koko maineen ja nerouden käsitteitä, kun näiden kaltaiset teokset joutuvat ajan tunkiolle, samalla kun kukin uusi hölmöjen sukupolvi lukee ahkerasti uusinta roskaa, ja muotitietoiset naiset alkavat vakavalla naamalla keskustella kamarineitojensa kanssa siitä, onko Kadotettu paratiisi parempi kuin Mooren Loves of the Angels. Olin mielissäni, kun jokunen päivä sitten kävin kaupassa kysymässä, olisiko heillä yhtään skottilaisromaaneja, ja minulle kerrottiin, että he olivat juuri myyneet viimeisen, Sir Andrew Wylien. Myös Galt on varmasti tyytyväinen tuohon vastaukseen! 16 Joidenkin kirjojen maine on raaka ja hienostumaton, toisten taas madonsyömä ja homeinen. Miksi kiintyä sellaiseen, johon emme kykene uskomaan, tai jolla toiset ovat jo kauan sitten lakanneet vaivaamasta itseään? Minua hieman pelottaa vilkaista Tom Jonesia, sillä se ei välttämättä vastaa odotuksiani tähän aikaan vuorokaudesta. Ja jos niin on, minun epäilemättä pitäi- si nakata se tuleen eikä enää koskaan eläissäni avata yhtään romaania. Mutta voidaanhan toki sanoa, että jotkut teokset ovat kuin luonto: eivät koskaan vanhene ja koskettavat aina mielikuvitusta ja intohimoja yhtä lailla! Ja onhan tekstikatkelmia, joita luultavasti voisimme hautoa mielessämme koko elämän ajan uupumatta niiden herättämiin rakkauden ja ihastuksen tunteisiin. Niistä tulee suosikkejamme, ja kiintymyksemme niihin muistuttaa jonkinlaista höperyyttä. Tässä yksi sellainen: 17 Kun istuin ikkunalla, ja painoin ajatuksiani nurmikkoon, näin Jumalan, luulin (mutta se olit sinä), tulevan portistamme. Vereni säntäili edestakaisin, niin äkkiä kuin olisin puhaltanut sen ulos ja imenyt takaisin kuin hengityksen; sitten sain kiireisen kutsun tulla viihdyttämään sinua. Ei koskaan ole miestä sysätty lammastarhasta valtaistuimelle, kohotettu mielessä niin ylös; painoit suudelman näille huulille silloin, sen pidän itselläni ikuisesti. Kuulin sinun puhuvan laulua paljon suloisemmin! Tällainen katkelma jättää tosiaan nektarin maun kitalakeen, ja sitä lukiessa tuntuu kuin istuisi jumalten kanssa kultaisen pöydän ääressä. Mutta jos se toistetaan usein tavanomaisessa tunnetilassa, se menettää arominsa, käy valjuksi, on runouden viini juotu ja sakka vain jäänyt. Tai jos toisaalta otamme epätavalliset olosuhteet avuksemme tehostaaksemme sen vaikutusta, vaikkapa lausumalla sen ystävälle, tai pitkän romanttisen kävelyretken jälkeisessä mielenliikutuksessa, tai kun leikimme varjossa amarylliksellä tai Neairan takkuisilla hiuksilla, 18 jäämme jälkeenpäin kaipaamaan noita olosuhteita, ja sen sijaan että iloitsisimme niiden muistelusta me suremme niiden menettämistä ja kamppailemme turhaan saadaksemme takaisin peruuttamattoman hetken ja toisinaan ihmettelemme, kuinka selviämme siitä, ja kummastelemme jäljelle jäänyttä alakuloista tyhjyyttä! Nautinto on korkeimmillaan jonakin tyynen yksinäisyyden tai päihdyttävän myötäelämisen hetkenä, alkaa sen jälkeen rappeutua, ja toiston ja tietoisen heikentymisen vuoksi jättää jälkeensä pikemminkin kylläisyyden ja ärtymyksen tunteen Onko maalaustenkin laita niin? Myönnän, että on, kaikkien paitsi Tizianin tekemien. En tiedä miksi, mutta hänen maisemansa henkivät ilmaa, puhdasta ja raikasta niin kuin se tulisi toisesta ajasta. Hänen maalaamissaan kasvoissa on katse, joka ei koskaan kuole pois. Näin yhdet niistä pari päivää sitten. Fonthillin sydämettömän autiuden ja kimaltavan upeuden keskellä on Dresdenin gallerian portfolio. Se aukeaa, ja sieltä katsoo nuoren naisen pää: lapsen, kuitenkin täysikasvuisen naisen, josta henkii talonpoikainen viattomuus ja prinsessamainen ylväys. Hänen silmänsä ovat kuin kyyhkysellä, huulet avautumaisillaan, jalokivet säkenöivät hänen kiharoissa hiuksissaan, hänen nuorekas muotonsa on pakattu täyteläiseen antiikkiseen mekkoon niin kuin aukeavat terälehdet kätkevät huhtikuiset nuput! Miksi en kutsu esiin tuota lempeän suloisuuden kuvaa ja tee siitä pysyvää aitaa minun ja onnettomuuden väliin? Siksi, että nautinto vaatii mieleltä tuekseen suurempia ponnistuksia kuin tuska, ja lyhyen joutilaan lemmiskelyn jälkeen käännymme pois siitä mitä rakastamme ja kohti sitä mitä vihaamme! Mitä vanhoihin mielipiteisiini tulee, olen sydänjuuriani myöten kyllästynyt niihin. Minulla on siihen syy, ne nimittäin ovat pettäneet minut surkeasti. Minut opetettiin ajattelemaan ja halusin uskoa niin että nero ei ole parittaja, että hyve ei ole naamio, ettei vapaus ole pelkkä sana, että rakkaudella on sijansa ihmisen sydämessä. Nykyään vähät 32 33

18 välittäisin, vaikka nuo sanat katoaisivat sanakirjasta, tai vaikken olisi koskaan kuullut niitä. Ne ovat muuttuneet korvissani pilkaksi ja haaveiluksi. Isänmaan ja vapauden ystävien asemesta näen vain tyrannin ja orjan, kansan kiinnittyvän kuninkaisiin muodostaakseen hirmuvaltiuden ja taikauskon kahleen. Näen typeryyden liittyvän yhteen konnamaisuuden kanssa, ja yhdessä ne muodostavat vallitsevan hengen ja yleisen mielipiteen. Näen röyhkeän toryn, sokean uudistajan, pelkurimaisen whigin! Jos ihmiskunta olisi toivonut oikeudenmukaisuutta, se olisi saanut sen jo kauan sitten. Teoria on aivan selkeä, mutta he ovat alttiita pahantekoon, kykenemättömiä tekemään mitään hyvää. 19 Olen nähnyt kaiken, minkä tähän maailmaan liian hyvien 20 miesten mahtava kaipuu, henki ja äly on saanut aikaan, ja se lupasi hienoa alkua totuudelle ja hyvyydelle tulevina vuosina. Sen teki tyhjäksi yksi mies, jonka vasta orastava ymmärrys sai hänet tuntemaan itsensä kuninkaaksi muttei tajuamaan, kuinka hän voisi olla vapaiden ihmisten kuningas! Olen nähnyt, kuinka runoilijat, nuoruudenystäväni ja ihmisystävät ovat ylistäneet tuota voittokulkua, mutta heidät huuhtoi pois raivokas aalto, joka valtaistuimelle päästyään kukisti jokaisen tielleen asettuneen järjen äänen. Ja olen nähnyt, kuinka kaikki ne, jotka eivät osoittaneet suosiotaan tuolle ihmisyyden häpäisemiselle ja raiskaamiselle, ajettiin uuvuksiin, niin että minulle kävi selväksi, ettei kukaan voi elää kyvyillään tai tiedoillaan, ellei ole valmis prostituoimaan noita kykyjä ja tietoja pettääkseen lajinsa ja saalistamaan lähimmäisiään. Tämä oli jonkin aikaa mysteeri, mutta aika antaa riittävät todisteet. Vapauden kaiut heräsivät jälleen Espanjassa, ja toivon aamu koitti taas; mutta kiihkoilun pahanhajuisen hengityksen tuomat pilvet peittivät tuon sarastuksen, ja nuo heränneet äänet hukkuivat inkvisition ajannakertamista torneista kantautuviin tuoreisiin huutoihin. Aluksi ihminen alistuu (niin kuin hänen sopiikin tehdä) raa alle voimalle, mutta enemmänkin oman luontonsa synnynnäiselle kieroudelle ja pelkurimaisuu- delle, joka ei jätä tilaa myöhemmälle toivolle tai pettymykselle. Ja Englanti, tuo arkkiuudistaja, tuo sankarillinen vapauttaja, tuo vapaudesta suutaan pieksävä vallan työkalu, seisoo ja töllistelee, tuntematta ruosteen ja homeen syövän itseään ja luidensa murtuvan ja muuttuvan taikinaksi tuon uuden hirviön, Laillisuuden, puristaessa sitä ja kietoutuessa sen ympärille! Emmekö arkielämässä näekin tekopyhyyden, nöyristelyn, itsekkyyden, typeryyden ja hävyttömyyden menestyvän, kun säädyllisyys vetäytyy pois ja ansiokkuus tallotaan jalkoihin? Kuinka usein onkaan ruusu kiskaistu pois hyveellisen rakkauden otsalta ja tilalle istutettu vesikello! Mitä mahdollisuuksia aidolla intohimolla on menestyä? Kuinka varmaa on sen kestävyys? Nähtyäni kaiken tämän ja purettuani ihmiselämän kuteen sekalaisiksi ilkeyden, pahansuopuuden, pelkuruuden, tunteen ja ymmärryksen puutteen, välinpitämättömyyden ja itsetiedottomuuden langoiksi, nähtyäni tottumuksen voittavan kaiken ylevyyden ja antavan vuorostaan tietä alhaisuudelle, erehdyttyäni niin pahoin julkisissa ja yksityisissä toiveissani, petyttyäni aina siihen mihin panin suurimman luottamukseni, ystävyyden hölmönä ja rakkauden narrina, eikö minulla olekin syytä vihata ja halveksia itseäni? Totisesti on, ja pääasiassa siksi, etten ole riittävästi vihannut ja halveksinut maailmaa. Suomentajan jälkisanat William Hazlitt ( ) oli yksi merkittävimmistä englantilaisista esseisteistä. Asiaprosaistina hänet mainitaan usein samassa lauseessa Samuel Johnsonin ja George Orwellin kanssa, ja häntä on pidetty Britannian ensimmäisenä tärkeänä teatteri- ja kirjallisuuskriitikkona. Nykyään hänen tuotantoaan tunnetaan huonosti, vaikka Englannissa onkin herännyt kuluneen vuosikymmenen aikana jonkinlainen uusi Hazlitt-kiinnostus. Englantilaisena romantikkona hän on jäänyt maineeltaan ystäviensä ja aikalaistensa John Keatsin, Percy Shelleyn, Samuel Taylor Coleridgen ja William Wordsworthin varjoon. Irlantilaissyntyinen Hazlitt tutustui Lontoossa asuessaan radikaaleihin poliittisiin ajatuksiin, ja valistusfilosofien tuotanto vaikutti häneen suuresti. Suuri osa hänen tuotannostaan on ajankohtaisia poliittisia aiheita kuten korruptiota ja vaalijärjestelmää käsitteleviä pamfletteja ja kiistakirjoituksia. Hänestä kehittyi myös merkittävä Shakespeare-tuntija, ja vuonna 1817 hän julkaisi tämän henkilöhahmoja käsittelevän tutkielmakirjan Characters of Shakespeare. Parhaiten Hazlitt tunnetaan kuitenkin esseistään, joista osa liittyy ajankohtaisiin aiheisiin ja osa on montaignelaisia mietelmäesseitä. Jälkimmäisiin kuuluu oheinen Vihaamisen ilosta (On the Pleasure of Hating, 1823). Se on Hazlittin kirjoituksista ehkä pessimistisin ja sapekkain. Sen terävin kärki kohdistuu Ranskan vallankumouksen herättämään yltiöoptimistiseen käsitykseen ihmisluonnosta. Hazlitt on siinä hyvin kriittinen valistuksen arvomaailmaa kohtaan, vaikka pysyikin sille uskollisena kuolemaansa saakka. Teksti on myös hänen henkilökohtaisimpiaan: hän käy siinä läpi ystävyyssuhteitaan ja esittää purevia huomioita useimmista vanhoista ystävistään ja kollegoistaan. Viitteet 1 Hazlitt viittaa Robert Southeyn ( ) runoon Lines to a spider. 2 Guy Fawkes ( ) oli englantilainen radikaali katolilainen aktivisti, joka laati suunnitelman räjäyttää Englannin parlamenttitalo kuningas Jaakko I:n ja pääosan maan ylimystöstä ollessa sisällä. Salajuoni paljastui ja Fawkes kumppaneineen pidätettiin, mutta Fawkes välttyi teloitukselta hyppäämällä alas hirttolavalta niin, että hänen niskansa murtui. Vuosittain Englannissa järjestetään 5. marraskuuta tapauksen muistoksi Fawkes night -kansanjuhla, jossa Fawkesia esittävä nukke poltetaan. 3 Skotlantilainen kirjailija Sir Walter Scott ( ) kirjoitti skottilaisromaaneiksi kutsuttuja historiallisia romaaneja, joista tunnetuimpia ovat Ivanhoe ja Rob Roy. 4 Jeremy Bentham ( ) oli englantilainen juristi, filosofi ja yhteiskunnallinen uudistaja. Hän ajoi mm. kirkon ja valtion eroa, fyysisten rangaistusten lakkauttamista ja homoseksuaalisuuden laillistamista. Panoptikon oli hänen suunnittelemansa vankilatyyppi, jonka rakenne mahdollisti vankien tarkkailun niin, etteivät vangit tienneet, milloin he olivat tarkkailun alaisina. 5 Edward Irving ( ) oli skotlantilainen pappismies ja katolis-apostolisen kirkon perustaja. Hänen saarnansa olivat suosittuja etenkin köyhemmän väestönosan parissa. 6 Sadler s Wells on lontoolainen vuonna 1683 perustettu teatteri. New River -joesta johdettu vesi mahdollisti veden laajamittaisen käytön esityksissä. 7 Tis pretty, though a plague. Shakespearen Romeo ja Julia. 8 Tofetin uskotaan alun perin olleen Jerusalemissa sijaitseva paikka, jossa Kaanaanmaan asukkaat uhrasivat lapsia Moolokille. Kun kuningas Joosua kielsi lasten uhraamisen, Tofetista tuli kaatopaikka eläinten raadoille, jätteille ja rikollisten ruumiille. Nimeä käytetään helvetin synonyyminä. 9 Snap-dragon, vapaasti suomennettuna leijonankita, oli 1500-luvulla keksitty seurapeli, jossa poimittiin rusinoita palavan brandyn seasta. 10 Upon this bank and shoal of time. Shakespearen MacBeth. 11 That which was luscious as locusts, anon becomes bitter as coloquintida. Shakespeare, Othello. Kolokvintti on mm. ulostuslääkkeenä käytetty hyvin kitkerän makuinen kasvi. 12 Elia oli Charles Lambin ( ), englantilaisen kirjailijan ja Hazlittin pitkäaikaisen ystävän, lempinimi. Lambin tunnetuin teos on esseekokoelma Essays of Elia (1823). 13 Carve them as a dish fit for the Gods. Shakespeare, Julius Caesar. 14 Hazlitt viittaa ilmeisesti Charles Lambin kotona kokoontuneeseen ystävien ja kollegoiden piiriin. L. H. on Leigh Hunt, rouva M- on Montagu, R on John Rickman. 15 Viittaa konservatiivisen filosofin Edmund Burken lausahdukseen, että Ranskan vallankumousta kannattaneet radikaalit tiedemiehet suhtautuivat kokeissaan ihmiseen kuin hiireen ilmapumpussa. 16 John Galt ( ), skotlantilainen romaanikirjailija. 17 Teksti on Francis Beaumontin ja John Fletcherin näytelmästä Philaster (1610) 18 Neaira oli 300-luvulla ekr. Kreikassa elänyt kuuluisa hetaira eli prostituoitu. 19 Tit. 1:16 20 Hepr. 11:

19 kirja-arvostelut PESSIMISMI VAI HÖPSISMI? Jaana Seppänen Venäjän tutkimuksen professorin Timo Vihavaisen kysymys on tämä. Tai näin hän ainakin näkee kysymyksen asetettavan tänä päivänä. Historian loppua hän ei näe, sen sijaan kyllä länsimaisen kulttuurin tai jos käytetään hänen lainaamansa Oswald Spenglerin henkitoreissaan olevan kulttuurin nimitystä sivilisaation lopun. Spenglerin laaja, historian orgaanisina prosesseina selittävä teos Länsimaiden perikato ilmestyi v ja tähän Vihavaisen kirjan nimikin viittaa. Mutta ei hätä ole tämän näköinen: meillä on vielä (toivottavasti) runsaasti aikaa. Ei Roomaakaan runnottu päivässä, vaan barbaarien ja sivistyneiden roomalaisten yhteiseloa kesti hyvinkin satoja vuosia, eikä lopulta enää voinut sanoa kummat olivat kumpia. Olisiko tämä länsimaiden, ja Suomen, kohtalo islamilaisen kulttuurin vallatessa vanhan Euroopan tyhjiön? Sillä kansainvaellus on jo alkanut ja siihen olisi otettava viisaasti ja suorasti kantaa nyt, Vihavainen sanoo. Maailma muuttuu ja Suomi sen mukana, muttei toivottavasti aivan ajopuuna. Miksi meidän länsimainen kulttuurimme ei sitten enää kykene sinnittelemään, saatikka että se voisi elää täysipainoisesti tai torjua menestyksekkäästi sitä valtaavia muita kulttuureja? Siksi, että sen sydän eli arvopohja on mätä, ja se tietää sen itsekin. Tämä liittyy Spenglerillä suoraan uskonnottomuuteen. Kulttuurin rappion sinetti on lisäksi Vihavaisen mukaan se, että se pyytelee anteeksi itseään, on menettänyt ylpeytensä. Jos ajatellaan islamia, luonnehtiiko sitä mikään paremmin kuin ylpeys? Syitä ylpeyteen on ensinnäkin se, että se globaalissa mielessä on, vahvasti teokraattisena, vastapaino länsimaiselle poliittiselle ja taloudelliselle liberalismille, jonka olemus on muuttunut silkaksi konsumerismiksi. Siinä on myös halukasta ja räjähtävää nuorisopotentiaalia (tykinruokaa) ja omia sisäisiä arvoja ja hierarkioita, jotka pitävät pystyssä tietyntyyppistä patriarkaalista yhteisöä. Mitä on siihen verrattuna länsimainen mies naisten komennossa oleva vätys, jolla ei edes ole mitään elämänarvoja paitsi ylhäältä saneltu kuluttaminen. Kysymys tosin kuuluu, kuinka kauan muslimeillakaan on rahkeita vastustaa tavarataivaita, jos houkutukset tulevat ulottuville. Mutta kuka länsimainen hedonisti lähtee nyt ristiretkelle, kuolee isänmaansa puolesta, kunniansa vuoksi? Ainoastaan joku yhteiskuntamme Dorian Grayn muotokuva komeilee netissä ammuttuaan koulussaan viattomia meikäläisiä oman itsensä korottamiseksi. Kaiken yllä lepäävä häpeä halvaannuttaa lännen. Ovatko sitten demokratia ja ihmisoikeudet -julistus vanhojen partojen viimeisiä yrityksiä pitää kiinni arvoista, joihin kukaan ei enää oikeasti usko, naiivien amerikkalaisten hätähuutoa, johon he yrittävät saada muitakin mukaan? Ylpeilyyn ei paljon ole syytä. On jo selvääkin selvempää, että yltäkylläisyyden aika, joka sallii sekä taloudellisesti että moraalisesti paljon, alkaa olla lopuillaan. Vihavainen kertookin varoittavana esimerkkinä Leningradin piirityksestä ja sen aikana esiintyneestä kannibalismista. Hän osoittaa, seuraten venäläisen tutkijan Lomaginin ajatusta, että kulttuuri ei suinkaan ole vain sitä, että raivataan esteitä yksilön itsetoteutuksen tieltä ja ydin on sitten itsestään selvästi hyvä, vaan se edellyttää hyveiden positiivista ja aktiivista viljelyä. Minusta varsin varteenotettava näkökoh- Venäläis-amerikkalainen sosiologi Pitirim Sorokin, joka oli pakattu muiden merkittävien kulttuurivaikuttajien kanssa ns. filosofien laivaan v ja lähetetty Neuvostoliitosta länteen, näkee aistisen kulttuurin loppumisen eli postmodernin ajan jälkeen tulevan uuden ideaisen kulttuurin, jossa henkiset arvot taas alkavat olla merkitseviä. Tämä ennustus tehtiin 60 vuotta sitten, ja nyt Vihavainen kysyy, onko tällaisia taimia jo nähtävissä vai onko meillä vain erilaista höpsismiä? Missä ovat erakot, pyhimykset ja stoalaiset? Edustaako vegaani uutta askeettisuutta, joka perustaa arvonsa absoluuttisille totuuksille vai onko kyseessä vain sentimentalismi, joka ei ole muuta kuin yksi nihilismin laji? Merkitsevätkö nuorison kommuunit ja keskittyminen hashiksen polttoon tai joogaan uutta ja laadullisesti merkittävää hyppäämistä pois kulutusyhteiskunnan pakkotahtisesta oravanpyörästä vai onko kyseessä vain yksi parasitismin laji, joka perustuu vallitsevan vaurauden ylenpalttisuuteen? Vastaisin Vihavaisen provokatiivisiin kysymyksiin, että näillä ilmiöillä on merkitystä siinä tapauksessa, että uusi elämänmuoto todella on kerskakulutuksesta luopumista, nöyrtymistä ja vapaaehtoista elämänsä rajoittamista yhteita. Yhteiskuntamme toimivat nyt jotenkuten johtuen suhteellisen korkealla olevasta hyvinvoinnista, mutta anna olla, että joutuisimme äärimmäisiin oloihin: Emmekö olisi houkuttelemassa naapurintyttöä syötäväksi? Ei pidä olla mistään varma. Jos toiset arvot ja etunenässä islam uhkaavat länsimaita ulkoa, niin niillä on lisäksi vielä omia ydintä nävertäviä tuholaisia. Ensinnäkin tietysti kaikki pelkkää oman hyvinvointinsa kasvua vaalivat porvarilliset asukkaat, toiseksi vastapuolellaan gootit, joiksi voidaan kutsua kaikkia järkensä luovuttaneita ja satumaailman mustavalkoisuudessa eläviä kansalaisia. Seksuaalisuudesta Vihavainen sanoo osuvasti, että se on mammonan yksi ulottuvuus, ehkäpä sen maho, pehmeä ydin, ja sitä voidaan hyvin laittaa edustamaan universumimme narttu, Madonna. Kunniantunnon, solidaarisuuden ja isänmaallisuuden puutteen vastapoolina on vielä turhanpäiväisen sentimentalismin viljely. Yksi hiukan valta-aiheista erillään oleva, mutta Vihavaista paljonkin kiinnostava teema on seksikauppa ja erityisesti sen yksipuolinen kriminalisointi, jota feministit ovat raivoisasti ajaneet. Miksi, Vihavainen kysyy, julistaa prostituoidut a priori syyntakeettomiksi? Hyvä kysymys. Haluaisin kokeilla siihen vastaamista Fukuyaman lanseeraaman Platonilta peräisin olevan termin thymos pohjalta: paitsi aineellista hyvinvointia, ihmisryhmät hakevat yhteiskunnassa myös oman erityisluonteensa arvostusta ja tunnustamista. Tunnustuksen saaminen on feministeiltä vielä kesken. Näihin elämyspalveluihin sekoittuu siis muuta, joka on dynamiikaltaan voimakkaampaa kuin asian selkeä oikeudellinen pohdiskelu. Samaan aikaan kun homot ovat liukenemassa yleisesti hyväksyttyyn massaan kunnon kuluttajajoukkona ja siis saaneet tunnustuksensa ehkä viimeisenä siunausta pyytävien ryhmänä, feministien pyrkimykset ovat perustaltaan kulutusyhteiskuntamme vastaisia ja siksi taisteluhenkeä yhä esiintyy. Vihavainen kääntää katseensa tuon tuostakin itään, Venäjälle, ja on hyvä, että hänellä on tämä lisäperspektiivi näkemyksiinsä. Sieltä nimittäin on aina 1800-luvulta alkaen tullut porvarillisuuden kritiikkiä ja länsimaisen ajattelun valtavirrasta poikkeavia aatesuuntia, joita leimaa suurempi hengellisyys. Spenglerkin näki Venäjän tapauksen erillään muista länsimaista ja puhui pseudomorfoosista, joka tarkoittaa länsimaisten kulttuuriainesten sulauttamista venäläiseen erityisluonteeseen. Vihavainen tuntee Venäjän sen verran hyvin, että hän näkisi maittemme tiivistyvän yhteistyön kaikilla aloilla erittäin toivottavana ja aspekteja antavana. Ryssänvihan hän kuoppaa yksin tein sitä ei enää ole. Mutta ei ikävä kyllä suurempaa kiinnostusta venäläiseen kulttuuriinkaan

20 sön hyväksi; symbolinen luopuminen, kuten verenluovutus, johon kaikki ryntäsivät WTCtornien sorruttua terrori-iskussa, on sitä tyhjää sentimentalismia, joka on vain viimeisiään vetelevän sivilisaatiomme oireita. Vihavaisen kirjassa on virkistävää se, että hän ei ole poliittisesti korrekti. Väliin vanhan ärmätin itsestään selvä ja karkea provokaatio kuitenkin hiukan ärsyttää: Ei kukaan enää puhu roskaväestä, muhamettilaisista eikä renkaat nenässä rumpuja pärisyttävistä aarniometsien asukeista (tarkoittaen nuorisoa). Toisaalta hän tietysti puolustaa omaa näkemystään hierarkiasta, jota aikamme ei tahdo enää tunnustaa: kaikki on kulttuuria, niin ylhäinen kuin alhainen ja etenkin alhainen. Kuka kehtaa tänä päivänä sanoa, että sinfonia on taidetta ja populaarimusiikki soopaa. Professori ei alistu rukkaamaan ajatuksenkulkuaan tyhmimpien ja rajoittuneimpien mukaan, ja kunnia siitä hänelle. Minusta on sinänsä mielenkiintoista, että Spengler taas on salonkikelpoinen, vaikka hän saakin enimmäkseen olla hiljaa ja tulla tulkatuksi. Muistan ajan, jolloin hän oli kokonaan pannassa jonkinlaisena deterministisenä fasistina, mutta se olikin silloin kun vielä uskottiin edistykseen. Vihavainen haluaa sitä paitsi työntää uudelleen liikkeeseen historian pyörän, jonka Francis Fukuyama suuressa hegeliläisessä synteesiteoksessaan Historian loppu ja viimeinen ihminen pysäytti. Tämän arvion luonteestakin näkee, että Länsimaiden tuho herättää kysymyksiä ja ajatuksia, jopa vastausyrityksiä. Mitä tulee itse teoksen rakenteeseen, sitä selitetään ja pyydellään hiukan anteeksikin esipuheessa: kirja on syntynyt suurimmaksi osaksi 2000-luvun alussa kirjoitettujen esseiden pohjalta. Jaot amerikkalaisen, venäläisen ja suomalaisen kulttuurin käsittelyssä eivät oikein pidä, vaan ajatus rönsyää varsin vapaasti ja esseenomaisesti sinänsä nautittavasti. Toistoilta ei myöskään vältytä. Kirjan nimi on kovin pompöösi se virittää odotukset turhan korkealle, sillä mi- kään suuri synteesihän tämä ei ole, mutta varteenotettavaa puhetta kulttuurimme tilasta kylläkin. Kirjallisuusluettelo olisi ollut kätevä ja lukijaa palkitseva lisä, varsinkin kun edes alaviitteitä ei ole käytetty ja siteerattuja tekijöitä ja teoksia on runsaasti. Timo Vihavainen: Länsimaiden tuho. (Otava, 2009) LUMOMETSÄN VALTIATAR Vilja-Tuulia Huotarinen Tietokirjailija, tutkija ja lastenkirjallisuuden opettaja Sirpa Kivilaakso tutki Anni Swanin taidesatuja väitöskirjassaan Lumometsän syli Anni Swanin satusymbolismi Nyt Kivilaakso jatkaa satukuningattaren jalanjäljillä ja kuvaa hänen kasvuaan kirjailijaksi. Anni Swan on yksi suomalaisen satuperinteen uudistajia, ja hänen nuortenromaaneistaan otetaan yhä uusia painoksia. Kirjojen kasvukertomuksissa käydään läpi sosiaalista eriarvoisuutta ja yhteisön luomia normeja. Niiden sankarit ovat herkkiä, elämää pohtivia lapsia usein vähintään puoli-orpoja, kuten klassisessa nuortenromaaniperinteessä on tullut tavaksi. Sirpa Kivilaakson tutkimuksen apuna on ollut mm. kirjeitä, päiväkirjoja, aikalaishaastatteluja sekä sukulaisten haastatteluja. Kivilaakso etenee kirjassa kronologisesti Anni Swanin elämää seuraten ja useasta lähteestä ammentaen. Näin hän luo vaikutelman yhtenäisestä, juonellisesta kertomuksesta. Tosin biografista kerrontaa katkovat välillä pitkätkin jaksot, joissa perehdytään kirjallisuudentutkijan ottein Swanin satujen symboliikkaan tai henkilöhahmojen kerroksellisuuteen. Vaikka tutkimukseen painottuvat osuudet vaikuttavat välillä päälle liimatuilta, niiden sisältö on kirjan parasta antia. Luonnonsuojelija Swan Swanin kirjoista tuttuun maagiseen metsään pujahdetaan jo Satukuningatar Anni Swanin ensilehdillä. Kivilaakso osoittaa, miten Hämeen luonto toimi Swanin lapsuuden näyttämönä ja jatkuvana innoituksen lähteenä. Metsä on portti sieluntilaan ja näkyihin; Kivilaakso löytää Swanin saduista runsaasti yhteyksiä symbolismin muotoihanteisiin. Satumetsät ovat Swanilla todellisen metsän kaltaisia, mutta ne värittyvät subjektiivisista mielikuvista ja tunteista. Kivilaakso liittää Swanin luontevasti symbolistien perinteeseen ja kuvaa 1900-luvun alun kirjailijoiden, kuten Anni Swanin, Eino Leinon, Otto Mannisen ja Juhani Ahon käymiä keskusteluja uusista eurooppalaisista virtauksista. Anni Swanin rakkaus luontoa kohtaan saa elämäkerrassa syvällisen ja oivaltavan käsittelyn. Saduissaan Swan pyrkii luonnon ja ihmisen väliseen harmoniaan. Niissä luonnon usein metsän on itse hallittava hyvän ja pahan voimat, jotta tasapaino ihmisen ja luonnon välillä säilyisi. Tarinoiden lapset ovat riippuvaisia ympäristöstään, ja ilman metsän henkiä he eivät seikkailuistaan selviäisi. Niinkin saattaa käydä, ettei metsästä pääse pois. Esimerkiksi onnettomuutta kaihtamattomassa tarinassa metsään jäänyt tyttö synnyttää peikon kanssa kalvakkaita, alati muualle kaipaavia lapsia. Enemmän kuin realistisia luontotarinoita ovat Swanin sadut kuitenkin aina kertomuksia vieteistä, tunteista, toiveista ja peloista. Kehityskertomuksia seksuaalisuuden ja rakkauden oppimisen tiellä on satujen joukossa useita. Satujen modernit mallit Anni Swan ryhtyi opettajaksi ja kohtasi oppilaidensa kautta aikansa epäkohtia. Monissa hänen myöhemmissä nuortenromaaneissaan käsitellään luokkaristiriitoja: mm. Iiris rukassa, Sarassa ja Sarrissa sekä Ritvan suojateissa. Swanille henkilökohtaisesti tärkeä kysymys oli myös suomen kielen asema. Hän kuului yhteiskunnallisia ilmiöitä seuraavaan ja kirjallisuudesta keskustelevaan Lauantaiseuraan. Kummallakin sukupuolella oli oma seuransa. Naisten seuraan kuului Swanin lisäksi mm. Mary Marckina tunnettu toinen vahva nuortenkirjailija, Kersti Bergroth. Topeliaanisia ihanteita keskenään poikkeavista naisten ja miesten hyveistä oli vaikea ohittaa, mutta Anni Swan innostui myös toisen vaikuttajan, Lucina Hagmanin, ajatuksista. Niiden mukaan naisen heikkous ei ole hänen kaunistuksensa. Naisen olisi tultava väkeväksi ja vahvaksi, koska siitä olisi hyötyä sekä hänelle itselleen että koko suvulle. Swan luo monille satujensa tytöille uudenlaisia oman kielen ja tilan mahdollisuuksia: esimerkiksi Aaltojen salaisuuden vedenneitojen olomuodot ja feminiinisen ilmaisun tavat vaihtelevat maanpinnalle nousemisen ja veden alle sukeltamisen rytmin myötä, ja Lumolinnassa tutkitaan tytön kasvua taiteilijaksi. Marjaanan helmikruunu päähenkilö on Kivilaakson mukaan ensimmäisiä suomenkielisen lastenkirjallisuuden itsenäisiä mutta samalla ristiriitaisia tyttöhahmoja. Swan suhtautuu kriittisesti vanhoja malleja soveltaviin tarinoihin, joissa kuningas naittaa prinsessan ja puoli valtakuntaa sopivalle ehdokkaalle. Hän korostaa valinnanvapautta ja päähenkilön omia tunteita ja opettaa pikemminkin tutkimaan omaa rakastamisen kykyään kuin odottamaan rakkautta tulevaksi. Sadussa Merenkuningatar ja hänen poikansa äitinsä pojalleen valitsemalla liitolla on tuhoisat seuraukset jokaiselle tarinan hahmolle. Työ ja elämä käsi kädessä Kivilaakso solmii kiehtovasti ja perustellusti yhteen Swanin satujen pohdintaa ja kysymyksiä sekä Swanin elämänvalintoja. Sadun Vesihiidestä ja Kultasirkasta yhdistää Swan itsekin kirjeessään Otto Mannisen ja hänen suhteeseensa. Jotkut Swanin omat nimimerkit tai 38 39