Sosialistinen suunnittelu Neuvostoliiton romahduksen jälkeen

Transkriptio

1 Sosialistinen suunnittelu Neuvostoliiton romahduksen jälkeen Author : admin Teksti: Paul Cockshott ja Allin Cottrell Käännös: Joonas Laine Tiivistelmä Monista varmasti näyttää siltä, että Neuvostoliiton (ja Itä-Euroopan suunnitelmatalouksien) romahduksen jälkeen sosialistinen laskentakeskustelu (socialist calculation debate) on päättynyt markkinoiden voittoon. Meidän näkemyksemme mukaan tämä johtopäätös on perusteeton. Neuvostososialismi edusti suunnitelmatalouden erityistä muotoa, jossa oli kiistämättömiä heikkouksia, mutta sen romahtamisen ei tarvitse merkitä muidenkin sosialististen suunnittelumekanismien sivuuttamista. Tässä kirjoituksessa osoitamme neuvostomallin eräitä puutteita ja tarjoamme tukea näkemykselle, että on olemassa vaihtoehtoisia suunnittelumenetelmiä, jotka ovat sekä teknisesti mahdollisia että oikeudenmukaisia ja tehokkaita. 1. Johdanto Sosialistisen laskentakeskustelun nykyinen tila (1990-luvun alussa. Suom. huom.) ei vaikuta teoreettisesti tyydyttävältä. Varsin pitkän hiljaisen kauden jälkeen kuultiin 1980-luvun puolivälissä joukko tärkeitä puheenvuoroja, joissa toisen maailmansodan jälkeisen ajanjakson 1 / 18

2 itsestäänselvyydet kyseenalaistettiin; niiden mukaanhan Oskar Lange ja muut olivat osoittaneet, miten sosialistinen talous kykenisi jäljittelemään kilpailuun perustuvaa markkinajärjestelmää resurssien kohdentamisessa. Erityisesti Lavoie (1985) esitti, että itävaltalainen näkemys rationaalisen, sosialistisen talouslaskennan mahdottomuudesta oli ymmärretty väärin,[1] ja että näkemystä aiemmin kommentoineet uusklassiset tahot eivät siis oikeastaan olleet vastanneet haasteeseen. Hieman toisenlaisista lähtökohdista Alec Noven The Economics of Feasible Socialism (1983) esitteli pragmaattisemmin perustein, miksi tehokas keskussuunnittelu ei ole mahdollista. Vaikka Noven argumentit eivät nojautuneetkaan Ludwig Misesin ja Friedrich Hayekin teoksiin - ja toisin kuten itävaltalaiset, hän kannatti markkinasosialismia - niin joka tapauksessa itävaltalaisten näkemykset saivat tukea Novelta ja päinvastoin. Ja lopuksi, jonkin aikaa edellämainittujen näkemysten esittämisen jälkeen, keskussuunnittelu tietenkin hylättiin myös Neuvostoliitossa ja Itä-Euroopassa. Nykyisin pidetään melko itsestäänselvänä, että nämä tapahtumat vahvistavat niitä edeltäneiden, suunnittelua vastustaneiden näkemysten paikkansapitävyyden. Tämä on kuitenkin harha ja vastaa lähinnä sitä, että ilmalaiva Hindenburgin onnettomuuden jälkeen joku olisi sanonut: "Siinä näet - minähän sanoin, että on mahdotonta rakentaa turvallista konetta, joka pystyy kuljettamaan suuria määriä ihmisiä ilmateitse." Voi olla, että näkemys keskussuunnittelun mahdottomuudesta on oikea (vaikkei meidän mielestämme), mutta tämä on osoitettava teoreettisesti. Tästä kulmasta katsoen suunnittelua vastustavia näkemyksiä ei mielestämme ole vielä todella koeteltu keskustelussa. Ei ole yllättävää, että uusklassiset taloustieteilijät mielellään seuraavat historian viitoittamaa latua - tai sitä, miltä se tänä päivänä näyttää - menetettyään kaiken kiinnostuksensa sosialistiseen laskentakeskusteluun ja kohdistettuaan mielenkiintonsa ongelmiin, jotka koskevat entisten sosialistimaiden siirtymistä markkinajärjestelmään. Olisi kuitenkin voinut odottaa, että sosialistiset taloustieteilijät olisivat halunneet puolustaa suunnittelua, joka oli pitkään heidän näkemystensä ytimessä, tai ainakin, että he olisivat pyrkineet tutkimaan arvostelijoiden perusteluja syvällisemmin ennen tappion tunnustamista. Tällaista työtä on kuitenkin tehty erittäin vähän, ja arvostelijoiden mielipiteet näkyvät tulleen hyväksytyiksi oletusarvoisesti. Kun selaa lävitse parin viime vuoden numerot lehdistä Socialist Review, Rethinking Marxism, Socialism and Democracy, New Left Review, Economy and Society ja Socialist Register, huomaa, että ainoa sosialistista suunnittelua puolustava henkilö - itsemme lisäksi (Cockshott & Cottrell, 1989) - on Ernest Mandel, vastauksissaan (1986, 1988) Alec Novelle ja kirjoituksessaan (1991) Neuvostoliitosta. Jälkimmäisessä Mandel esittää samaan tapaan kuin mekin, että neuvostosuunnittelun epäonnistuminen ei merkitse sosialistisen suunnittelun yleistä epäonnistumista. Hän kuitenkin lähtee eri lähtökohdista kuin me. Erityisesti emme pidä kovin hyvinä hänen väitteitään siitä, että "Neuvostoliitossa ei koskaan ollut sosialismia" (1991, s. 194), ja että "Neuvostosuunnittelun erityisten muotojen yhteiskunnallinen päätarkoitus oli [stalinistisen byrokratian sekä sen etuoikeuksien ja vallan laajentaminen]" (emt., s. 197). Tällaiset väitteet näyttävät niin sanoaksemme säilyttävän sosialismin teoreettisen neitsyyden sillä hinnalla, että sosialistiset aatteet irrotetaan tapahtuneesta historiasta. Meidän mielestämme on parempi myöntää, että Neuvostoliitto oli sosialistinen, mutta perustella lisäksi, miksei se edustanut ainoaa mahdollista sosialismin muotoa. Sen lisäksi, että sosialistisissa aikakausjulkaisuissa ei viime aikoina ole juurikaan puolustettu 2 / 18

3 suunnittelua, koko taloudellisen suunnittelun ideastakin käyty keskustelu on loistanut poissaolollaan. Ne muutamat maininnat, jotka voi löytää, ovat lähinnä Noven ja uusitävaltalaisten johtopäätösten kritiikitöntä toistelua; joukkoon mahtuu myös muutama haikaileva maininta "demokraattisesta suunnittelusta". Esimerkiksi Kenworthy (1990), käsitellessään "byrokraattista, keskussuunnitteluun perustuvaa sosialismia", puhuu hyvin tavanomaisin sanakääntein siitä, miten "keskuksen on mahdotonta kerätä riittävän tarkkoja ja ajantasaisia tietoja muotoillakseen johdonmukaisen, hyvin koordinoidun suunnitelman, joka kohdentaa voimavarat tehokkaasti" (emt., s. 110). Tämän jälkeen hän esittelee yhdessä kappaleessa "demokraattisen, keskussuunnitteluun perustuvan sosialismin", jota "marxilaiset yleisimmin kannattavat", mutta ei käsittele sitä, miten mallin demokraattinen elementti onnistuisi voittamaan byrokraattisen suunnittelun yhteydessä mainitut, informaatioon liittyvät ongelmat. Sama koskee viime aikoina ilmestyneitä, sosialismia kannattavia kirjoja. Enimmässä osassa ei taloussuunnittelua mainita sanallakaan (esim. Bronner, 1990), tai sitten se ohitetaan nopeasti vaisujen vasta-argumenttien kera (Levine, 1984). Poikkeuksena on Devine (1988), joka pyrkii etsimään keskitietä markkinasosialismin (jota hän arvostelee osuvasti) ja keskussuunnittelun välillä hyödyntäen malliaan "neuvotellusta koordinaatiosta". Devinen näkemykset ovat mielenkiintoisia, mutta meistä näyttää, että neuvoteltu koordinaatio on liian jäykkä ja raskastekoinen talouden suunnitteluun yleisellä tasolla, vaikka se joihinkin yksittäistapauksiin saattaa soveltuakin. Przeworskin (1989) mukaan "sosialistisiksi kutsutut poliittiset puolueet kapitalistisessa yhteiskunnassa ovat hylänneet kaikki näennäisetkin vaihtoehdot". Puolueiden lisäksi tämä tuntuu pitävän paikkansa myös sosialististen intellektuellien osalta[2], vain muutamin poikkeuksin. Tavoitteemme tässä kirjoituksessa on ottaa kyseinen puute käsittelyyn ja keskittyä kahdenlaisiin argumentteihin. Ensinnäkin hahmottelemme toimivan suunnittelujärjestelmän ääriviivat ja tutkiskelemme sen teknistä toteuttamiskelpoisuutta nykyaikaisen tietoteknologian avulla. Toiseksi tarjoamme analyysin siitä, miksi neuvostosuunnittelu "epäonnistui", sikäli kuin ideologiset, yhteiskunnalliset ja tekniset tekijät estivät Neuvostoliittoa kehittämästä sen kaltaista järjestelmää, jota me kannatamme.[3] 2. Esityksemme pääpiirteet Aivan aluksi on hyödyllistä määritellä yleisellä tasolla ne ehdot, jotka ovat tehokkaan, keskitetyn taloussuunnittelun edellytyksinä - riippumatta siitä, onko niitä ylipäätään mahdollista täyttää käytännössä. Kun lähtökohtana on panos-tuotos -näkökulma talouteen, tehokas keskussuunnittelu vaatii seuraavat kolme elementtiä: 1. Järjestelmä, jonka avulla voidaan saavuttaa (ja ajoittain päivittää) lopputuotteiden joukko ja joka ottaa huomioon sekä kuluttajien mielihalut että vaihtoehtoisten hyödykkeiden tuottamisen suhteelliset tuotantokustannukset (kustannusten mittayksikkö jätetään vielä toistaiseksi auki). 2. Menetelmä, jolla voidaan laskea kaikkien mahdollisten lopputuotejoukkojen vaatima bruttotuotos. Tässä vaiheessa on myös kyettävä varmistamaan vaadittavan bruttotuotoksen toteutettavuus, ts. että saatavilla on riittävästi työvoimaa ja kiinteitä tuotantovälineitä, ennen kuin tuotantotavoitteet lähetetään eteenpäin tuotantoyksiköihin. 3 / 18

4 3. Valvonta-, palkitsemis- ja rangaistusjärjestelmä, joka varmistaa, että erillään toisistaan sijaitsevat tuotantoyksiköt noudattavat suunnitelmaa enimmiltä osin. Näiden ehtojen täyttäminen on riippuvainen useista tekijöistä, erityisesti asianmukaisesta järjestelmästä, jonka avulla kerätään ja käsitellään hajallaan oleva taloudellinen tieto; lisäksi tarvitaan rationaalinen tuotantokustannuksen mittayksikkö. Meidän on myös syytä panna välittömästi merkille Noven (1977, 1983) tärkeä ja täysin paikkansapitävä huomio: tehokkaan suunnittelun vaatimuksiin kuuluu, että suunnittelijat kykenevät suorittamaan aiemmin mainitut laskelmat pienimpiä yksityiskohtiaan myöten, tuote tuotteelta. Jos yritysten välillä ei ole horisontaalisia yhteyksiä, yritysjohto "ei voi tietää, mitä yhteiskunta tarvitsee, ellei keskus kerro sitä sille" (Nove 1977, s. 86).[4] Jos keskus siis ei pysty laatimaan riittävän yksityiskohtaista suunnitelmaa, ei ole suureksikaan hyödyksi, jos suunnitelma on "tasapainotettu" yleisellä tasolla. Vilpittöminkään hyvä tarkoitus ei takaa, että yritystasolla tehdyt konkreettiset tuotantopäätökset sopivat yhteen. Yleisellä tasolla tämän vahvistaa Yun (1988, s. 55), jonka mukaan 1980-luvun puolivälissä Gosplan kykeni laatimaan vain tuotteen materiaalitasapainot vuotuista suunnitelmaansa varten. Kun mukaan otetaan Gossnabin ja teollisuusministeriöiden laskelmat, nousee tuotteiden lukumäärä :een, mikä on kuitenkin vielä kaukana niistä 24 miljoonasta tuotteesta, joita neuvostotalous tuolloin tuotti. Tämä epäsuhta merkitsi, että yritysten oli "mahdollista täyttää suunnitelmansa tiettyjen, nimettyjen tuotteiden osalta, mutta samanaikaisesti ne epäonnistuivat sellaisten tuotteiden valmistamisessa, joita joku tietty taho olisi välittömästi tarvinnut". Seuraavassa aiomme tarttua juuri tähän nimenomaiseen ongelmaan: vaikka olemmekin samaa mieltä siitä, että "markkinoihin perustumattomassa mallissa keskuksen tulee tietää, mitä on tehtävä" (Nove 1977, s. 86) ja hyväksymme Yunin kuvauksen Gosplanin epäonnistumisesta juuri tässä kohtaa, emme kuitenkaan hyväksy Noven näkemystä, että "keskus ei pysty tähän mikrotason yksityiskohtia myöten" (emt). Esityksemme voidaan perusmuodossaan ilmaista varsin yksinkertaisesti, vaikkakin pyydämme lukijaa pitämään mielessään, ettei tässä ole mahdollista käsitellä asiaa sen vaatimassa yksityiskohtaisuudessa sekä asianmukaisin varauksin (mainitunkaltainen käsittely löytyy teoksesta Cockshott & Cottrell 1993). Kaavamaisessa muodossaan esitämme seuraavaa. 2.1 Työaika yhteiskunnallisen kirjanpidon perusyksikkönä ja kustannusten mittarina Voimavarojen kohdentaminen eri tuotannon aloille saa yhteiskunnallisen työbudjetin muodon. Samanaikaisesti otetaan käyttöön työajan minimointi tehokkuuden peruskriteerinä. Toisin sanoen olemme samaa mieltä Misesin (1935, s. 116) kanssa siitä, että rationaalinen sosialistinen laskenta vaatii "objektiivisesti tunnistettavan arvonyksikön, joka sallisi talouslaskennan taloudessa, missä ei ole rahaa eikä vaihdantaa. Tähän tehtävään on ajateltavissa vain työ." Emme tietenkään hyväksy Misesin väitettä, että työaikakaan ei viime kädessä kelpaa "objektiiviseksi arvonyksiköksi". Olemme torjuneet hänen perustelunsa - että työaikalaskenta väistämättä johtaa uusiutumattomien luonnonvarojen aliarvostamiseen ja että ei ole rationaalista keinoa (paitsi markkinoiden määrittämä palkkataso) pelkistää eri vaativuustasojen työtä yhteiseen nimittäjään - eräässä toisessa teoksessa (Cottrell & Cockshott 4 / 18

5 1993a). 2.2 Työseteleihin perustuva jakelu Otamme Marxilta idean palkanmaksusta työseteleillä ja siitä, että kuluttajat saavat yhteiskunnan varannosta tuotteita vastaavassa määrin kuin heidän oma työpanoksensa on (kunhan ensin on vähennetty verot työajan yhteiskunnallista käyttöä varten: tuotantovälineiden määrän lisääminen, julkiset hyödykkeet ja palvelut, työkyvyttömien elättäminen). Kaavailemamme palkkausjärjestelmä perustuu tasapalkkaisuuteen, mutta sikäli kuin siitä poiketaan (ts. että jostakin työstä maksetaan enemmän ja jostain vähemmän kuin esim. yksi seteli tunnilta), vaatii makrotaloudellinen tasapaino, että työsetelien kokonaismäärä vastaa tehdyn työn määrää. Esitämme myös, että sopivin verojärjestelmä tällaisissa oloissa on tasavero kullekin työläiselle - tavallaan samansuuruinen sosialistisen yhteiskunnan jäsenmaksu. Tämän veron (kun siitä on vähennetty siirrot työtä tekemättömille) tulisi ideaalitilanteessa "mitätöidä" juuri riittävä osuus olemassa olevista työseteleistä, jotta kuluttajille jäisi käyttöönsä riittävästi seteleitä, joilla he voivat ostaa kulutustarvikkeiden varannon juuri ja juuri loppuun. (Tätä aihetta käsitellään tarkemmin tuonnempana.) 2.3 Demokraattinen päätöksenteko merkittävissä kohdentamiskysymyksissä Yhteiskunnallisen työn kohdentaminen eri yleisen tason loppukäyttötarkoituksiin (tuotantovälineiden määrän lisääminen, kollektiivinen kulutus, henkilökohtainen kulutus) voidaan toteuttaa demokraattisen päätöksenteon pohjalta, joka voi saada useita muotoja: suora äänestys jostakin tietystä kuluerästä tietyin väliajoin (esim. pitäisikö terveydenhuoltoon kohdennettua yhteiskunnallisen työn määrää lisätä, vähentää vai pitää samana); äänestys useista ennakkoon tasapainotetuista suunnitelmavaihtoehdoista; tai vaalit erilaisia suunnitelmatavoitteita kannattavien "puolueiden" välillä. 2.4 Kulutushyödykealgoritmi Tässä kohden esitystämme voisi kutsua "Lange + Strumilin" -malliksi. Oskar Langelta otamme muunnellun version "yritys ja erehdys" -menetelmästä, missä kulutushyödykkeiden markkinahintoja käytetään yhteiskunnallisen työn uudelleenkohdentamiseksi eri kulutushyödykkeiden välillä; Stanislav Strumilinilta otamme idean siitä, että sosialistisen tasapainon vallitessa jokaisella tuotannonalalla valmistettujen käyttöarvojen tulisi olla samassa suhteessa käytettyyn työaikaan.[5] Keskeinen ajatus on: suunnitelma vaatii jonkin tietyn kulutushyödykkeiden lopputuotevektorin tuottamista, ja näihin tuotteisiin merkitään niiden yhteiskunnallinen työaikasisältö. Jos suunniteltu tarjonta ja kulutuskysyntä kunkin yksittäisen tuotteen kohdalla täsmäävät silloin, kun tuotteiden hinnat on säädetty niiden työaikasisältöjen mukaan, järjestelmä on jo tasapainossa. Dynaamisessa taloudessa tämä on kuitenkin epätodennäköistä. Jos tarjonta ja kysyntä poikkeavat toisistaan, kulutushyödykkeiden "myyntiviraston" tehtävänä on säätää hintoja tavoitteenaan lyhyen aikavälin tasapaino, ts. että alitarjottujen tuotteiden hintoja nostetaan ja ylitarjottujen hintaa lasketaan.[6] Prosessin seuraavassa vaiheessa suunnittelijat tutkivat tasapainohintojen ja työarvojen suhdetta kaikkien kulutushyödykkeiden osalta. (On huomattava, että molempia mitataan 5 / 18

6 työtunteina: yhtäältä työsisältönä, toisaalta työseteleinä.) Strumilinin mallia seuraten suhteen tulisi pitkällä aikavälillä olla 1:1, ja myös kokonaiskulutuksen ja -tuotannon tulisi olla tasapainossa. Seuraavan tuotantojakson kulutushyödykesuunnitelmassa on nyt vaadittava niiden hyödykkeiden tuotannon lisäämistä, joiden hinta/arvo -suhde on keskimääräistä korkeampi, ja niiden tuotannon vähentämistä, joissa suhde on keskimääräistä matalampi.[7] Joka tuotantojaksolla suunnitelman tulee olla tasapainossa, käyttäen joko panos-tuotosmenetelmää tai vaihtoehtoista tasapainotusalgoritmia.[8] Toisin sanoen lopputuoteiden tavoitevektorin toteuttamiseen vaadittu bruttotuotos tulee laskea ennalta. Tämä on toisin kuin Langen (1938) järjestelmässä, missä suunnitelman johdonmukaisuuskin - eikä vain sen optimaalisuus - näkyy jäävän "yrityksen ja erehdyksen" varaan. Meidän mallimme puolestaan ei aseta sitä kohtuutonta vaatimusta, että kulutuskysyntä kyettäisiin ennakoimaan täydellisesti etukäteen; tarvittavat säädöt jätetään toistoon perustuvan, iteratiivisen prosessin varaan, joka suoritetaan aika ajoin.[9] Kuvio 1 esittää mallin yleiskuvan. Kuvio 1: Suunnittelumekanismin ääriviivat Nove (1983) arvostelee tätä mallia, sillä hänen mielestään työarvot eivät sovellu suunnittelun pohjaksi siinäkään tapauksessa, että niistä olisi tuotantokustannusten asianmukaiseksi mittariksi. Nove tarkoittaa, että työsisältö sellaisenaan ei kerro mitään eri tuotteiden käyttöarvoista. Tämä pitää tietenkin paikkansa,[10] mutta merkitsee vain, että tarvitsemme itsenäisen mittarin 6 / 18

7 kuluttajien arvostuksille. Työsetelimääräinen hinta, joka suurin piirtein tasapainottaa suunnitellun tarjonnan ja kulutuskysynnän, tarjoaa juuri tällaisen mittarin. Samalla tavoin voimme vastata myös Misesin esittämään väitteeseen hänen käsitellessään ongelmia, joita sosialismi kohtaa dynaamisissa olosuhteissa (1951, s. 196ff). Eräs hänen esille nostamistaan dynaamisista tekijöistä on kulutuskysynnän muutos, mistä hän kirjoittaa: "Jos taloudellinen laskenta ja sen myötä edes suuntaa antava tuotantokustannusten varmistaminen olisi mahdollista, niin jokainen kansalainen voisi hänen osalleen määriteltyjen kulutusyksikköjen rajoissa kysyä, mitä haluaa..." Mutta, hän jatkaa, "koska tällaiset laskelmat eivät sosialismissa ole mahdollisia, kaikki tällaiset kulutuskysymykset on pakko jättää hallitukselle". Meidän mallimme mahdollistaa juuri sellaisen mahdollisuuden kulutusvalintoihin, jota Misesin mukaan ei ole. 3. Laskennan toteuttamiskelpoisuus 3.1 Työarvojen laskenta Yllä kuvatut esitykset nojautuvat oletukseen, että talouden jokaisen tuotteen työarvon laskeminen on mahdollista. Ongelma on periaatteessa ratkaistavissa, koska käsillä on n tuntematonta, joita välittää n:n suuruinen joukko lineaarisia tuotantofunktioita. Vaikeus ei ole periaatteellinen, vaan liittyy mittakaavaan. Kun tuotteiden määrä nousee miljooniin, on niihin liittyvä laskenta kaikkea muuta kuin yksinkertaista. Jos ongelma kuvattaisiin klassiseen tapaan matriisimuodossa, n kertaa n + 1 -matriisilla, missä rivit edustavat tuotteita ja sarakkeet edustavat tuotoksia ynnä suoraa työtä, Gaussin algoritmia käyttävä yhtälöiden analyyttinen ratkaisu vaatisi n³ kertolaskua ja jonkin verran suuremman määrän yhteen- ja vähennyslaskuja. Taulukossa 1 kuvataan tällaisen laskutoimituksen vaatima tietokoneteho eri kokoisille talouksille. Oletamme, että yksittäisprosessori kykenee 106 kertolaskuun sekunnissa, ja että multiprosessori kykenee 109:ään kertolaskuun. Vaadittu aika sekunteina: Taulukko 1: Ratkaisu työarvojen laskentaan Gaussin algoritmia käyttäenvoidaan havaita, että pelkästään laskenta-aika on multiprosessorillakin 1012 sekuntia eli yli vuotta ratkaisun tuottamiseen taloudelle, joka valmistaa 10 miljoonaa eri tuotetta. Ikään kuin tässä ei olisi vielä riittämiin, tilannetta monimutkaistaisi matriisin tallentamiseen vaadittu muisti, jonka kasvu on luokka n². Koska suurimmat käytettävissä olevat muistit ovat luokkaa 1010 sanaa, johtuisi tästä, 7 / 18

8 että käsiteltävän ongelman suuruus rajautuisi noin tuotteeseen.jos kuitenkin otamme huomioon matriisin harvuuden (ts. suuren määrän nollia riveillä ja sarakkeilla) ongelma muuttuu yksinkertaisemmaksi. Olettakaamme, että yksittäisen tuotteen valmistamiseen vaadittavien komponenttien määrä on n potenssiin k, missä 0 n potenssiin (1+k) = n potenssiin 1,4. Jos voimme yksinkertaistaa ongelmaa vielä pitemmälle käyttämällä iteratiivisia, numeerisia tekniikoita (Gauss-Seidelin tai Jacobin menetelmää) suuntaa-antavien tulosten saamiseksi, on tuloksena kompleksisuusfunktio luokkaa An potenssiin 1,4, missä A on ratkaisun tarkuusvaatimuksen määrittämä pieni vakio. Tämä pelkistää ongelman luokkaan, joka on selvästi nykyisen tietokoneteknologian rajoissa, kuten taulukosta 2 käy ilmi. Haastavin ongelma on muisti, mutta sekään ei aiheuta ylitsepääsemättömiä ongelmia. Vaadittu aika sekunteina: Taulukko 2: Iteratiivinen menetelmä työarvojen ratkaisemiseksi (olettaen, että A=10)Tästä voimme päätellä, että työarvojen laskenta on täysin toteuttamiskelpoista. 3.2 Voimavarojen kohdentaminen Jos oletamme, että netto- eli lopputuotoksen suunnitelmanmukainen sisältö on tiedossa, kuten myös käytössä olevat teknologiat ja tuotantovälineet, kuinka vaikeaa on laskea toteuttamiskelpoinen suunnitelma? Toteuttamiskelpoisella suunnitelmalla tarkoitamme suunnitelmaa, joka tuottaa vähintään vaadittavan tuotoksen saatavilla olevia voimavaroja käyttäen. Ja voimmeko selvittää myös sen, onko suunnitelmanmukainen tuotos mahdotonta toteuttaa voimavarojen puutteen vuoksi? Ongelman klassinen ratkaisu on käyttää lineaariohjelmointia, mutta sen asettamat laskennalliset vaatimukset ovat kuitenkin ylivoimaisia, jos talouden koko on miljoonia erilaisia tuotteita. Mutta jos olemme valmiit höllentämään vaatimuksiamme hieman ja tyytymään "hyvään" ratkaisuun "optimaalisen" sijasta, voimme suorittaa samankaltaisen yksinkertaistuksen kuin työarvojenkin laskemisen yhteydessä. Eräs lähestymistapa olisi aloittaa lopputuotosten listasta ja johtaa sen 8 / 18

9 tuottamiseen tarvittava bruttotuote (käyttäen samaa iteratiivista menetelmää kuin työarvojen kohdallakin, hyödyntäen panos-tuotos-matriisin harvuutta). Kun bruttotuotantovektori on tietty, ovat työvoiman ja erilaisten kiinteiden tuotantovälineiden vaatimukset määriteltävissä suoraviivaisesti. Jos jälkimmäisen asettamat vaatimukset voidaan täyttää, niin hyvä; jos ei, niin silloin on muutettava lopputuotoslistaa ja yritettävä uudestaan. Nämä askeleet on esitetty silmukan muodossa kuvio 1:n vasemmassa alakulmassa. Vaikka prosessi on laskennallisesti toteuttamiskelpoinen, ongelma on, että se vaati lopputuotoksen tavoitevektorin säätämistä "käsityönä" joka kierroksella, eikä se myöskään pysty varmistamaan, että kaikki voimavarat käytetään mahdollisimman täydellisesti. Parempi, vaihtoehtoinen tekniikka, joka perustuu hermoverkkokirjallisuudessa esiteltyihin ideoihin, on kuvattu teoksessa Cockshott (1990). Sen kompleksisuus on luokkaa An potenssiin (1+k), kuten työarvojenkin kohdalla, ja sen laskennalliset vaatimukset ovat olennaisilta osiltaan samat. Missä merkityksessä jälkimmäinen menetelmä on "hyvä"? Vaadittaviin toimenpiteisiin kuuluu lopputuotosten joukon ja lasketun, toteuttamiskelpoisen joukon välisen yhteensopivuuden mittayksikön määrittäminen, kun jälkimmäistä rajoittaa olemassa olevien erilaisten tuotantovälineiden määrä ja käytettävissä oleva työaika. Algoritmi tutkii toteutettavissa olevien suunnitelmien kentän ja pyrkii maksimoimaan määrittelemämme yhteensopivuuden asteen. Tutkinta-algoritmin luonne on sellainen, että se saattaa asettua paikalliseen maksimiin, eikä välttämättä löydä yleistä maksimia; tämä on hinta, joka on maksettava laskennallisesta toteutettavuudesta. Tästä huolimatta ratkaisu, vaikkei olekaan optimaalinen vaan ainoastaan hyvä, ei ole vakava ongelma verrattaessa suunnittelua markkinoihin, sillä reaalimarkkinat eivät milloinkaan saavuta optimaalista tuotantorakennetta. 3.3 Vertailu olemassaolevaan tietokoneteknologiaan Olemme määrittäneet tietokoneille asetettavat vaatimukset, jotka tulee täyttää työarvojen ja toteutettavissa olevan suunnitelman laskemiseksi koko talouden osalta. Taulukosta 3 (ks. Bell, 1992) näemme, että muisti- ja laskentatehovaatimukset ovat selvästi saatavilla olevan kapasiteetin rajoissa. Olemme olettaneet, että multiprosessori pystyy suorittamaan 109 kertolaskua sekunnissa; taulukossa esitettyjen koneiden huippuarvot (laskutoimitusta per sekunti) ovat 1,6 * 1010:n ja 3 * 1011:n välillä. Huippuarvoista on tehtävä jonkinsuuruinen vähennys, jotta tietokoneiden käyttö olisi kestävällä tasolla, mutta tavoittelemamme tehot ovat selvästikin realistisia - myös muistivaatimusten osalta. Nykyaikaisilla tietokoneilla voidaan työarvojen päivittäminen suorittaa päivittäin ja uusi alustava suunnitelma laskea viikottain. Reagointinopeus on parempi kuin mikä markkinataloudessa on mahdollista. 9 / 18

10 Taulukko 3: Vuonna 1992 saatavilla olevien supertietokoneiden ominaisuudet 4. Neuvostoliittolainen suunnittelu ja sen ongelmat Näkemyksemme on, että Neuvostoliitto ei sekä ideologisista että teknisistä syistä johtuen päässyt lähellekään kuvailemamme kaltaista järjestelmää, jota olemme pitäneet olennaisen tärkeänä. Neuvostosuunnittelu oli tietenkin aluksi varsin tehokasta. Neuvostoliiton onnistui - nopeammin kuin yhdenkään kapitalistisen maan - rakentaa raskaan teollisuuden muodostama perusta, joka toisen maailmansodan aikana joutui natsien hyökkäyksen koettelemaksi. Tästä se kuitenkin selvisi menestyksellisesti, vaikkakin perustan rakentamisen hinta oli varsin korkea. Tällä kehityksen tasolla karkeat suunnittelumenetelmät olivat riittäviä: talous oli teknologisesti tietenkin paljon yksinkertaisempi kuin nykyisin, ja suunnitelmissa määriteltiin suhteellisen vähälukuinen määrä olennaisimpien tuotteiden tavoitteita. Ensimmäisten 5-vuotissuunnitelmien historia on kuitenkin täynnä tarinoita karkeista kysynnän ja tarjonnan epäsuhdista. Työvoima- ja raaka-ainepanosten suunnaton laajeneminen merkitsivät, että keskeisimmät tavoitteet voitiin saavuttaa epäsuhdista huolimatta. Lisäksi on huomattava, että varhaisia neuvostosuunnitelmia ei koottu tavalla, jonka olemme esittäneet. Eteneminen käänteisessä järjestyksessä, lopputuotoslistasta sen toteuttamiseen tarvittavien panosten listaan, yhtenäisesti ja yksityiskohtaisesti, oli Gosplanille, valtion suunnitteluvirastolle, selvästi liian monimutkaista. Sen sijaan suunnittelijat usein aloittivat tavoitteista, jotka oli asetettu yleisellä tasolla: niin-ja-niin monta tonnia terästä vuoteen 1930 mennessä, niin-ja-niin monta tonnia hiiltä vuoteen 1935 mennessä jne. Nämä varhaiset kokemukset saattoivat hyvinkin vaikuttaa haitallisesti taloudelliseen mekanismiin myöhempinä vuosina. Ne synnyttivät tietynlaisen "produktionismin", missä tärkeimpien puolivalmisteiden suuret tuotantomäärät alettiin nähdä itsetarkoituksena[12], kun tosiasiassahan panos-tuotosnäkökulmasta juuri puolivalmisteiden tuotanto olisi saatava niin taloudelliseksi kuin mahdollista. Tavoitteena tulisi olla vähimmän mahdollisen hiili-, teräs-, sementti- jne. määrän tuottaminen, joka vielä riittää haluttujen lopputuotteiden valmistukseen. Sodanjälkeisen jälleenrakennuskauden jälkeen kävi joka tapauksessa yhä selvemmäksi, että 1930-luvulta periytynyt suunnittelujärjestelmä ei kyennyt luomaan dynaamista, teknologisesti edistyksellistä taloutta, joka vastaisi kuluttajien kysyntään. Eräät erikoisalat kuten avaruustutkimus menestyivät, mutta näytti olevan järjestelmän sisäsyntyinen ominaisuus, ettei näitä menestystarinoita kyetty synnyttämään laajemmin. Etuoikeutettujen alojen kääntöpuolena oli kulutushyödykkeiden tuotannon jääminen laiminlyötyyn asemaan, muilta jääneiden rippeiden hyödyntäjäksi. Pitkin ja 1970-lukuja tehtiin useita uudistamisyrityksiä, mutta ne kaikki 10 / 18

11 epäonnistuivat ja johtivat Brežnevin myöhäiskauden tunnettuun pysähtyneisyyteen. Miksi näin? Eräs esiin nouseva tekninen seikka on Neuvostoliiton silloisen tietokone- ja tietoliikenneverkon tila. Olemme esittäneet, että tehokas, yksityiskohtainen suunnittelu on mahdollista käyttämällä nykyisin saatavilla olevaa läntistä tietokoneteknologiaa, mutta neuvostosuunnittelijoiden käytössä 1970-luvulla olleet laitteet olivat alkeellisia siihen verrattuna. Seikka on tärkeä, ja palaamme siihen tuonnempana, mutta se on vain osa koko tarinasta, jonka muillekin osille on annettava niille kuuluva huomio. 4.1 Ideologinen vastarinta rationaalisia suunnittelumenetelmiä kohtaan On tunnettua, että Neuvostoliiton virallinen takertuminen "marxilaiseen" puhdasoppisuuteen asetti esteitä rationaalisten suunnittelumenetelmien käyttöönoton tielle. Uusia lähestymistapoja suunnitteluun pidettiin yleisesti epäilyttävinä, jopa silloinkin, kun niillä ei ollut mitään tekemistä markkinasuhteiden hyödyntämisen kanssa. Mitä tulee panos-tuotos -menetelmään, Augustinovics (1975, s. 137) on huomauttanut siihen liittyvästä kaksinkertaisesta ironiasta: menetelmää "syytettiin sekä kommunistisen suunnittelun uittamisesta vapaaseen demokraattiseen talouteen että pahan porvarillisen ideologian uittamisesta sosialistiseen talouteen". Myös Treml (1967, s. 104) esittää, että koko idea suunnitteluprosessin aloittamisesta lopputuotteiden listasta oli puhdasoppisuuden virallisten vartijoiden silmissä kulutukseen suuntautunut ja siis jollakin tapaa "porvarillinen". Samaan tapaan myös Leonid Kantorovitšin uraauurtava työ lineraariohjelmoinnin parissa kohtasi pitkään vain torjuntaa. Näyttäisi siltä, että pahimmat piirteet kuvatunlaisesta teoreettisten innovaatioiden ideologisesta torjunnasta olivat jääneet taakse 1950-luvun lopussa. Tretyakova ja Birman (1976, s. 161) mainitsevat vuoden 1959 hetkenä, jolloin panos-tuotos-menetelmästä tuli virallisesti hyväksytty; samana vuonna julkaisiin myös Kantorovitšin alunperin vuonna 1943 kirjoittama Best Utilization of Economic Resources. Mutta vaikka Kantorovitšille (yhdessä Nemtšinovin ja Novožilovin kanssa) myönnettiin Lenin-palkinto vuonna 1965, hänen ideansa kohtasivat edelleen tietämättömyyteen perustuvaa kritiikkiä puhdasoppisilta.[13] Ja vaikka panos-tuotos-analyysi ja lineaariohjelmointi lopulta saivat jonkinasteisen virallisenkin siunauksen, jäi niiden merkitys käytännön suunnitteluprosessissa vähäiseksi. Tämä johtui osaksi aiemmin mainituista laskentaongelmista, mistä seurasi, että panos-tuotos-menetelmät eivät kyenneet korvaamaan paljon karkeampia "materiaalitasapainolaskelmia" koko sen tuotemäärän osalta, joka jälkimmäisen piiriin kuului (joka sekin oli vain pieni osa kaikista tuotetuista hyödykkeistä).[14] Seuraavassa vielä joitakin lisäsyitä. 4.2 "Käytännöllisen suunnittelun" ja korkealentoisen tutkimuksen välinen katkos Viittaamme tässä yhtäältä Gosplanin ja Gossnabin rutiinitoimintoihin (laitoksilla ei ollut asianmukaista teoreettista pohjaa ja niitä ohjasivat politbyroon milloin mitäkin sisältävät äkilliset vaatimukset), ja toisaalta tutkimuslaitosten korkealentoiseen matemaattiseen teoretisointiin suunnittelusta. Tällä katkoksella on kaksi puolta. Toisaalta "käytännölliset suunnittelijat" tuntuvat vastustaneen innovaatioita jopa silloinkin, kun vastarintaa ei perusteltu ideologisesti. Kušnirski (1982) huomauttaa, että vaikka panos-tuotos-analyysi tehtiin kahdessa Gosplanin tutkimuskeskuksessa, Gosplanin varsinaisten osastojen osallistuminen oli "minimaalista". Yksi syy tähän oli hänen mukaansa se, että "suunnittelijat ajattelevat, että lopullisen kysynnän 11 / 18

12 komponentit ovat bruttotuotettakin vaikeammin määriteltävissä" (emt., s. 118). Siirtyminen järjestelmään, jossa ensin suunniteltaisiin lopullinen tuotos, olisi (kuten jo olemme huomauttaneet) merkinnyt huomattavaa muutosta perinteisestä neuvostomallista, johon Gosplan ei nähtävästi ollut valmis. Kuten Kušnirski huomauttaa: "koska tuotteiden ja palveluiden kysyntä neuvostotaloudessa korvataan 'tyydytetyllä' kysynnällä, joka johdetaan tuotoksen tasosta, suunnittelijat uskovat voivansa määritellä tuotantosuunnitelmat tarkemmin kuin lopullisen kysynnän komponentit." (Emt.) Samoin Kušnirskin mielestä 1960-luvun lopulla käyttöönotettu automaattinen suunnittelulaskentajärjestelmä (ASPR) ei vaikuttanut kovinkaan paljon Gosplanin käytännön toimintaan. Hän huomauttaa, että "ASPR-hanke ei muodostanut lisäongelmia suunnittelijoille, koska heidän osallistumisensa siihen oli 'minimaalinen'" (emt., s. 119), ja jatkaa, että "suunnittelutekniikkojen muuttamiseen ei ASPR:n kautta löydy paljonkaan tilaa, vaikka sen kehittäjillä oli vaadittavat taidot. ASPR:n on seurattava olemassaolevia suunnittelumenetelmiä ja kehiteltävä vain sellaisia muutoksia, jotka Gosplan hyväksyy. Muutoin esitettyjä tekniikoita ei voitaisi käyttää, eikä Gosplan maksaisi niistä" (emt., s. 123). Yhteenvetona hän toteaa, että "Gosplan ei ole kokeiluille sovelias paikka". (Emt.) Katkoksen toinen puoli on siinä, että ainakin osa tutkimuslaitosten tekemästä tutkimuksesta oli luonteeltaan hyvin abstraktia. Tästä syntyi joitakin hyviä ideoita mikrotason suunnitteluun (esim. Kantorovitšin lineaariohjelmointi), mutta suuri osa "optimaalisen suunnittelun" parissa tehdystä tutkimuksesta oli toivottoman abstraktia, sikäli kuin se vaati jonkinlaista ennakkoon määriteltyä "hyvinvointifunktiota" tai "yhteiskunnallisen hyödyllisyyden" mittaria.[15] Teoreetikot eivät saavuttaneet mainittavia tuloksia, ja tulivat samalla myötävaikuttaneeksi "mielenkiinnon viilenemiseen" Tretyakovan ja Birmanin (1976, s. 179) kuvaamia panos-tuotos-menetelmiä kohtaan: "Vain optimaalisiin tuloksiin johtavat mallit ja menetelmät olivat huomion arvoisia. Sikäli kuin oli selvää lähes välittömästi, ettei panos-tuotos-menetelmän perustalle voitaisi rakentaa optimaalista mallia, monet yksinkertaisesti menettivät mielenkiintonsa siihen." Tässä yhteydessä on kiinnostavaa huomata, että Stanislav Šatalin - joka kehitti lyhytaikaista mainetta saaneen mutta mielettömän epäkäytännöllisen "500:n päivän" suunnitelman, jolla kapitalismi olisi 1990-luvulla tuotu Neuvostoliittoon huippunopeasti - oli aikaisemmin suunnitellut yhtä epäkäytännöllisen menetelmän suunnitelman optimoimiseksi. (Ks. Ellman 1971, s. 11, missä Šatalinia lainataan hänen puhuessaan sekä panos-tuotos-suunnittelusta että "optimaalisesta suunnittelusta" ja väittäessään, että vain jälkimmäinen on "aidosti tieteellinen".) Tätä vastoin omat esityksemme ovat suhteellisen vakaita ja suoraviivaisia, vaikka ne tietenkin ovat riippuvaisia monimutkaisista informaatiojärjestelmistä. Emme yritä määritellä etukäteen yhteiskunnallista hyödyllisyyttä tai optimaalisuutta, vaan pikemminkin "yhteiskunnallinen hyödyllisyys" paljastuu (a) demokraattisen valinnan kautta, jolla voimavarat kohdennetaan eri sektoreille suurin piirtein, ja (b) vertailemalla kulutushyödykkeiden tasapainohintojen ja työarvojen suhdelukuja. 4.3 Ajatus siitä, että tekniikan kehitys merkitsee poliittisten muutosten tarpeettomuutta Eräs lisäsyy Neuvostoliiton suunnittelujärjestelmän uudistamisen epäonnistumiselle 12 / 18

13 1960-luvulta 1980-luvun alkuun oli - ilmeisesti NKP:n johdon - ajatus siitä, että uusien matemaattisten tai laskentamenetelmien soveltaminen tarjoaisi "kivuttoman" tavan parantaa talouden toimintaa, joka ei mullistaisi olemassaolevaa järjestelmää (toisin kuin esimerkiksi markkinasuhteiden laajamittainen käyttöönotto). Tosiasiassa edistyneet teknologiaratkaisut olisivat olleet aidosti hyödyksi vain, jos koko talousjärjestelmä olisi uudistettu; tähän olisi liittynyt muun muuassa suunnittelun logiikan ja tavoitteiden uudelleentutkiskelu ja selventäminen, samoin kuin yritysten toiminnan arviointiin ja palkitsemiseen liittyvien järjestelmien uudelleenorganisointi. Goodman ja McHenry (1986, s. 332) tekevät selväksi, että 1960-luvun lopulla käyttöönotetut automatisoidut hallintajärjestelmät (ASUP) torjuttiin suurimmaksi osaksi vieraana elementtinä, jonka tarkoitus ei sopinut olemassaolevan järjestelmän yritysten tarkoituksiin. Esimerkiksi ASUP:in idealisoitu päämäärä "optimaalisesta ja minimaalisesta inventaariosta" oli suoraan ristiriidassa yritysten perinteisen tavoitteen, "suurimman mahdollisen tarvikemäärän" haalimisen, kanssa, ja ASUP:n tavoite "realistisesta kapasiteetin arvioinnista" ei käynyt yksiin yritysten taipumusten kanssa "vähätellä kapasiteettiaan". Selvästikin olisi tarvittu päättäväistä ja pitkälle menevää uudistamista koko järjestelmässä, jotta ASUP:in tavoitteista olisi voitu tehdä totta. Ajatelkaamme esimerkiksi sen kaltaista versiota suunnitelmataloudesta, jonka olemme hahmotelleet yllä osiossa 2; siinä tuotantoa laajennetaan niiden tuotteiden osalta, joiden (työseteleillä ilmaistun) tasapainohinnan ja työarvon suhdeluku on keskimääräistä korkeampi, ja vähennetään niiden osalta, joiden suhdeluku on keskimääräistä alhaisempi. Järjestelmä palkitsee erityisesti niitä yrityksiä (lisäämällä työvoiman ja tuotantovälineiden kohdentamista), jotka käyttävät yhteiskunnallista työtä erityisen tehokkaasti. Yrityksillä pitäisi siis olla kannustin käyttää kaikkia menetelmiä, joiden avulla ne pystyvät säästämään työpanoksia valmistettavan tuotteen yksikkökustannuksiin nähden (sekä suoraan että epäsuorasti). Vaadittaisiin jotensakin tämänkaltainen suunnitelmatalous, jotta voisimme murtautua ulos neuvostomallista, missä yritykset vain pyrkivät varmistamaan itselleen helposti saavutettavat tuotantotavoitteet ilman kiinnostusta tuottavuutensa parantamiseen. 4.4 Epäonnistuminen työaikakirjanpidon käyttöönotossa Yllä esiteltyä argumenttia seuraten on nyt kysyttävä, miksi klassinen sosialistinen idea työajasta kirjanpitoyksikkönä hylättiin - seikka, joka meidän nähdäksemme tekee mikrotason rationaalisesta talouslaskennasta mahdotonta. Olemme osoittaneet (Cottrell & Cockshott 1993a), että vaikutusvaltaisen saksalaisen sosiaalidemokratian piirissä ajatus työaikakirjanpidosta oli hylätty jo ennen Venäjän vallankumousta, mutta itse idea oli kenen tahansa uudelleenlöydettävissä, joka vain tunsi Marxia ja Ricardoa. Syyt, joiden vuoksi sitä ei otettu käyttöön Neuvostoliitossa, heijastelevat uskoaksemme neuvostoyhteiskunnan valtaapitävien etuja ja vaikutusvaltaa. Sen radikaalin tasa-arvoiset seuraukset olisivat vaarantaneet heidän suuret tulotasonsa. Kun ajatus työaikalaskennasta oli hylätty, työväenluokan aiheuttamaa painetta tasa-arvoa edistävien toimenpiteiden toteuttamiseksi lievennettiin välttämättömyyshyödykkeiden hintatukiaisten avulla. Tuet olivat sosialistisen epätasa-arvon huono omatunto, ja yksi niiden seurauksista oli se, että palkat painuivat välttämättömän työajan alapuolelle. Kapitalismissa se 13 / 18

14 tosiasia, että työnantajat maksavat työläisille takaisin vain osan näiden työstä samalla kun he maksavat pääomahyödykkeistä täyden hinnan, merkitsee järjestelmällistä vinoutumaa työtä säästävien innovaatioiden käyttöönottoa vastaan, joka on käänteisessä suhteessa palkkatasoon.[16] Alhainen palkkataso kannustaa työvoiman tuhlaamiseen hikipajateknologian avulla. Vaikutukset olivat samat myös Neuvostoliitossa, jossa työvoiman ollessa halpaa yritysten kannatti haalia työvoimaa ja olla huolehtimatta liikoja henkilöstömääristä. Marxilaisten työarvojen käyttö palkanmaksussa ja taloudellisessa laskennassa olisi tätä vastoin merkinnyt voimakasta painetta työn säästämiseksi. Tehdas, jonka tulisi täyttää tuotantosuunnitelman vaatimukset ennalta määrätyn työbudjetin mukaisesti, jossa tunti työtä ja tunti esineellistynyttä työtä olisivat kustannuksiltaan samanarvoiset, pitäisi silmällä mahdollisuutta korvata työvoimaa koneilla. 4.5 Tietokone- ja tietoliikenneteknologian tila Yllä olemme jo perustelleet taloussuunnittelunäkemyksiemme toteuttamiskelpoisuutta viittaamalla uusimpiin länsimaisiin supertietokoneisiin, eikä ole epäilystä, etteivätkö neuvostosuunnittelijoiden saatavilla olleet tietokoneet olleet siihen nähden alkeellisia. Goodman ja McHenry (1986, s. 329) kuvailevat Neuvostoliiton tietokoneteollisuuden tilaa 1980-luvun puolivälissä ja panevat merkille, että jälkeenjääminen länsimaihin verrattuna johtui osaksi teollisuuden eristyneisyydestä: "yksikään tietokoneyhteisö, edes Yhdysvalloissa, ei pystyisi etenemään nykyisellä nopeudellaan, jos sen yhteyksiä muuhun maailmaan rajoitettaisiin merkittävästi". Vaikka olemme joka tapauksessa pitäneet kätevänä ottaa supertietokoneet laskentamme vertailukohdaksi, olemme toisaalla perustelleet (Cockshott & Cottrell 1989, liite), miten sama tavoite voitaisiin saavuttaa - hitaammin, mutta silti suunnittelun kannalta asianmukaisella nopeudella - hajautetun, yritystason mikrotietokoneverkoston avulla, joka olisi yhteydessä suhteellisen vaatimattomaan keskustietokoneeseen. Tästä näkökulmasta neuvostotapauksen vakavin tekninen rajoite oli tietoliikenneverkon takapajuisuus. Goodman ja McHenry (1986) kiinnittävät huomiota Neuvostoliiton puhelinverkon hitauteen, epäluotettavuuteen sekä ongelmiin riittävän hyvien yhteyksien löytämiseksi datan siirtoa varten. He myös viittaavat hämmästyttävään tilastotietoon, että vuonna 1985 vain 23 prosentilla kaupunkilaisperheistä oli puhelin. On kuitenkin jälleen syytä toistaa, ettemme halua liioitella teknologian merkitystä. Stafford Beerin kehittämät talousinformaatiojärjestelmät Allenden Chilessä (ks. Beer 1975) osoittavat, mitä voidaan saada aikaan vaatimattomilla voimavaroilla, jos vain löytyy poliittista tahtoa ja teoreettista ymmärtämystä järjestelmän tavoitteista. Jos Neuvostoliitossa olisi oltu yhtä selvillä, mihin tietokoneistamisen ja suunnittelun avulla oltiin pyrkimässä, niin vaikka olisikin ollut mahdotonta toteuttaa kaikki välittömästi, olisi selkeän tavoitteenasettelun kautta voitu onnistua uuden tietokone- ja kommunikaatioteknologian käyttöönottamisessa sitä mukaa, kun sitä tuli saataville. Tosiasiassa tietenkin näyttää siltä, että neuvostotaloustieteilijät eivät - ainakaan ne, joita Gorbatšovin aikainen puoluejohto kuunteli - olleet juurikaan kiinnostuneita sellaisten algoritmien ja tietokonejärjestelmien kehittämisestä, joita me olemme käsitelleet luvun puoliväliin tultaessa he näyttävät menettäneen uskonsa tehokkaan suunnittelun mahdollisuuksiin, ja monet olivat ryhtyneet kannattamaan Thatcherin ja Reaganin valtakausien 14 / 18

15 aikana toteutettua vapaiden markkinoiden taloustiedettä. Johtopäätökset Seurattuaan argumentointiamme tähän saakka lukija saattaa ajatella meidän olevan äärimmäisen ylimielisiä kuvitellessamme pystyneemme kehittämään toteuttamiskelpoisen keskussuunnittelujärjestelmän, vaikka Neuvostoliiton "parhaimmat aivot" eivät siinä onnistuneet edes 20 vuodessa (1960-luvulta eteenpäin, jolloin suunnittelujärjestelmän uudistaminen nousi esiin, ja 1980-luvun lopulle, jolloin koko ajatus hylättiin markkinatalouteen siirtymisen hyväksi). Vastauksemme: emme pidä itseämme neuvostotaloustieteilijöitä terävämpinä, vaan kyse on pikemminkin siitä, että meidän ei tarvitse työskennellä vastaavanlaisten rajoitusten alaisena. Järjestelmämme kaksi keskeistä intellektuaalista piirrettä ovat (a) kriittinen, dogmatismista vapaa marxilaisuus, ja (b) moderni tietotekniikka. Näiden yhdistäminen Neuvostoliitossa oli erittäin vaikeaa, sillä "marxilaisuus" usein palveli tiedon pimittämiseen tähtääviä, tieteenvastaisia tarkoituksia. Puhdasoppisuuden vartijat olisivat todennäköisesti pitäneet näkemyksiämme jonkinlaisena poikkeamana... kun taas ne, joiden näkemys sosialismista oli muodostunut kyynisinä Brežnevin vuosina ja joille marxilaisuus oli pelkkä fossiili, olisivat pitäneet niitä lapsellisina. Vielä eräs tekijä ansaitsee huomiota. Yllä olevan kolmannen osion materiaali liittyy ainoastaan suunnitelmaesitystemme toteuttamiskelpoisuuden tekniseen puoleen; poliittinen toteuttamiskelpoisuus on nykyisten olosuhteiden vallitessa aivan toinen kysymys. Haluamme kuitenkin tehdä kaksi huomautusta. Ensinnäkin vaikka sosialismilla ei nykyisellään olekaan selvää poliittista muotoa Venäjällä, Kotzin (1992) tutkimusten mukaan kansan keskuudessa on jäljellä kuitenkin kannatusta jonkinlaiselle sosialismille.[17] Toiseksi haluamme huomauttaa, että vaikka esityksemme ovatkin kauempana vallitsevista itsestäänselvyyksistä kuin markkinasosialismi, ovat markkinasosialistit kanssamme samassa veneessä, mitä toteuttamiskelpoisuuteen tulee: jos tärkeimmät tuotantovälineet yksityistetään, kaikenlainen sosialismi pyyhitään pois asialistalta - ja todennäköisesti pitkäksi aikaa. Mitä kuvaamamme kaltaisen sosialismin toteuttamisen mahdollisuudet tulevaisuudessa sitten ovatkin, toivomme, että esittämämme näkemykset synnyttävät lisää uutta kiinnostusta sosialistisen laskentakeskustelun käymiseen. Toivomme toisin sanoen osoittaneemme, miten neuvostojärjestelmän romahdusta ei sellaisenaan voida pitää todisteena itävaltalaisten - tai kenenkään muunkaan - näkemyksille siitä, että tehokas sosialistinen suunnittelu on mahdotonta. Artikkeli on kirjoitettu Sosialistinen laskentakeskustelu Itä-Euroopan mullistusten jälkeen (The Socialist Calculation Debate After the Upheavals in Eastern Europe) -konferenssiin joka järjestettiin Centre d'études interdisciplinaires Walras-Paretossa, Lausannen yliopistossa joulukuuta Julkaistu teoksessa Revue européene des sciences sociales, vuosikerta XXXI, no. 96, 1993, Viitteet 1. Ks. myös Murrell (1983), Temkin (1989). 15 / 18

16 2. Viime aikoina on kuultu joitakin markkinasosialismia kannattavia puheenvuoroja (esim. Miller, 1989; Bardhan & Roemer, 1992), mutta siinä määrin kuin niissä on hyväksytty, että keskussuunnittelu ei ole toteuttamiskelpoista, eivät ne kelpaa tässä vastaargumenteiksi. Tässä ei ole mahdollista käsitellä mainittuja puheenvuoroja tarkemmin, mutta meistä näyttää, että "markkinasosialismi" on sosialististen talouksien romahduksesta syntynyt erittäin epävakaa sivutuote, jonka puoliintumisaika mitataan kuukausissa. Markkinasosialismin epävakautta teoreettiselta pohjalta käsittelee Scott Arnold (1987). 3. Myös kolmas tapa on mahdollinen, nimittäin itävaltalaisten suunnittelunvastaisten näkemyksien käsittely kohta kohdalta (tästä ks. Cockshott & Cottrell 1993a). 4. Yhdellä varauksella. Jos keskussuunnitelma esim. vaatii yritys A:ta toimittamaan puolivalmiste x:ää yritys B:lle, missä sitä käytetään tuotteen y valmistamiseen, ja jos suunnittelijat kertovat A:lle ja B:lle tästä seikasta, eikö tässä muka ole tilaa "horisontaaliselle" keskustelulle tuotteen x yksityiskohtaisista ominaisuuksista näiden yritysten välillä? (Siis silloinkin, kun A:n ja B:n välillä ei ole markkinasuhdetta.) 5. Seikka - Strumilinin yli puoli vuosisataa kestäneen työn perusteema - on esitelty erityisen selvästi hänen teoksessaan (1977, 136-7). 6. Tasapainohintojen vallitessa hyödykkeet menevät - tietenkin - niille, jotka ovat valmiita maksamaan eniten. Kun tulonjako kuitenkin on tasainen, tässä ei meistä ole mitään ongelmaa. 7. Luonnollisestikin tässä tarvitaan myös kysynnän ennustamista: nykyiset suhdeluvut antavat hyvän suunnan, vaikka eivät olekaan hyviä täysin mekaanisena sääntönä. 8. Vaihtoehtoinen algoritmi, joka ottaa huomioon myös olemassaolevan, lajeittain eritellyn tuotantovälinekannan, kuvataan teoksessa Cockshott (1990). 9. Pohdiskeltuaan sosialistista laskentakeskustelua myöhemmin Lange (1967) näkyisi esittävän, että optimaalinen suunnitelma voitaisiin laskea etukäteen tietokoneella, ilman tarvetta reaaliaikaiseen yritykseen ja erehdykseen, kuten hän kaavaili Sikäli kuin tämä vaatisi kulutuskysyntäfunktioiden tuntemista etukäteen, vaikuttaa tämä meistä kaukaa haetulta. 10. Kuten Marx selvästi ymmärsi: [T]yön tuottavuuden tason ollessa annettu tavaralajien tietyn määrän valmistaminen tarvitsee kullakin kyseisellä tuotantoalalla tietyn määrän yhteiskunnallista työaikaa, vaikkakin tämä suhde on eri tuotantoaloilla täysin erilainen eikä ole missään sisäisessä yhteydessä näiden tavaralajien hyödyllisyyteen tai niiden käyttöarvojen erikoisluonteeseen. (Marx 1976, 190.) 11. Tämä tarkoittaa, että esimerkiksi 10 miljoonan tuotteen taloudessa kunkin tuotteen oletetaan keskimäärin vaativan suoraan 631 muuta tuotetta valmistamisekseen. 12. On huomattavaa, että Stalin (1952) näki tarpeelliseksi tehdä huomautuksen sitä ajatusta vastaan, että taloudellisen toiminnan perustarkoitus sosialismissa oli tuotanto itse (ks. hänen kritiikkinsä toveri Jarošenkoa kohtaan). Kuten arvostelussaan pakkokollektivisoinnin "ylilyöntejä" vastaan maataloudessa kirjoituksessaan Menestys panee pään pyörälle (1930; Stalin, Teokset XII. 1952, s ), on tässäkin varmasti kyseessä Stalinin hyökkäys sellaista käytäntöä vastaan, johon hän oli aiemmin rohkaissut. 13. Asiaa on käsitelty Smolinskin (1977) johdannossa; ks. myös Nove (1977, luku 12). 14. Suunnittelijoiden eri aikoina toteuttamiskelpoisina pitämien panos-tuotos -järjestelmien koosta ja niiden rajoituksista ks. Treml (1967), Ellman (1971), Yun (1988), Treml (1989). 16 / 18

17 15. Tämän ongelman lisäksi Kušnirski panee merkille olemassa olevaa suunnitteluteknologiaa koskevien tutkimusten huonon tason, joita ASPR-hankkeen yhteydessä tehtiin eri tutkimuslaitoksissa. Hän havaitsi, että tutkimuslaitosten tuottama kirjanpito ei soveltunut algoritmimuotoon käännettäväksi, ja että "oli vaikeaa päästä selvyyteen näiden materiaalien tarkoituksesta" (1982, s. 124). 16. Ks. Marx (1976, 515-7) ja aiheen tarkempi käsittely Cockshott & Cottrell (1993). 17. Toukokuussa 1991 Venäjällä suoritettu mielipidekysely kertoi, että 12 prosenttia kannatti "entisenkaltaista sosialistista yhteiskuntaa" ja 43 prosenttia "demokraattisempaa sosialismia". Vain 20 prosenttia kannatti "vapaata kapitalistista markkinataloutta kuten Yhdysvalloissa tai Saksassa". Lähteet Arnold, N. S Marx and disequilibrium in market socialist relations of production. Economics and Philosophy, vol. 3, no. 1, April. Augustinovics, Maria Integration of mathematical and traditional methods of planning, teoksessa Bornstein, M. (ed.). Economic Planning, East and West, Cambridge, Mass.: Ballinger. Bardhan, P. and Roemer, J Market socialism: a case for rejuvenation. Journal of Economic Perspectives, vol. 6, no. 3, Summer. Beer, S Platform for Change, London: Wiley. Bell, G Ultracomputers. Communications of the Association for Computing Machinery, vol. 35, no. 8, August. Bronner, S. E Socialism Unbound. London: Routledge. Cockshott, P Application of artificial intelligence techniques to economic planning. Future Computer Systems, vol. 2, no. 4. Cockshott, W. P. and Cottrell, A Labour value and socialist economic calculation. Economy and Society, vol. 18, no. 1, February. Cockshott, W. P. and Cottrell, A Towards a New Socialism. Nottingham: Spokesman Books. Cottrell, A. and Cockshott, W. P. 1993a. Calculation, complexity and planning: the socialist calculation debate once again. Review of Political Economy. [missä on lehden numero? kysy CC:ltä] Devine, P Democracy and Economic Planning. Cambridge: Polity Press. Ellman, M Soviet Planning Today: Proposals for an Optimally Functioning Economic System. Cambridge: Cambridge University Press. Goodman, S. E. and McHenry, W.K Computing in the USSR: recent progress and policies. Soviet Economy, vol. 2, no. 4. Kenworthy, L What kind of economic system? A leftist s guide. Socialist Review, vol. 20, no. 2, April June. Kotz, D The direction of Soviet economic reform: from socialist reform to capitalist restoration. Monthly Review, vol. 44, no. 4, September. Kushnirsky, F. I Soviet Economic Planning Boulder, Colorado: Westview. Lange, O On the economic theory of socialism, teoksessa Lippincott, B. (ed.). On the Economic Theory of Socialism. New York: McGraw-Hill. 17 / 18

18 Powered by TCPDF ( Revalvaatio.org Lange, O The computer and the market, teoksessa Feinstein, C. (ed.). Socialism, Capitalism and Economic Growth: Essays Presented to Maurice Dobb. Cambridge: Cambridge University Press. Lavoie, D Rivalry and Central Planning. Cambridge: Cambridge University Press. Levine, A Arguing for Socialism. London: Routledge & Kegan Paul. Mandel, E In defence of socialist planning. New Left Review, no. 159, Sept Oct. Mandel, E The myth of market socialism. New Left Review, no. 169, May June. Mandel, E The roots of the present crisis in the Soviet economy, teoksessa Miliband, R. and Panitch, L. (eds). The Socialist Register 1991, London: Merlin. Marx, K Pääoma, osa 3. Moskova: Kustannusliike Edistys. Marx, K Capital, Volume 1. Harmondsworth: Penguin/New Left Review. Miller, D Market, State and Community: Theoretical Foundations of Market Socialism. Oxford: Clarendon Press. Mises, L. von 1935: Economic calculation in the socialist commonwealth, teoksessa von Hayek, F. A., (ed.). Collectivist Economic Planning, London: Routledge & Kegan Paul. Mises, L. von Socialism. New Haven: Yale University Press. Murrell, P Did the theory of market socialism answer the challenge of Ludwig von Mises? A reinterpretation of the socialist controversy. History of Political Economy 15, Nove, A The Soviet Economic System. London: George Allen and Unwin. Nove, A The Economics of Feasible Socialism. London: George Allen and Unwin. Przeworski, A Class, production and politics: A reply to Burawoy. Socialist Review, vol. 19, no. 2, April June. Smolinski, L. (ed.) L.V. Kantorovich: Essays in Optimal Planning. Oxford: Basil Blackwell. Stalin, J. V Sosialismin taloustieteellisiä problemeja Neuvostoliitossa. Petroskoi : Karjalais-suomalaisen SNT:n valtion kustannusliike. Stalin, J. V Teokset XII. Petroiskoi: Karjalais-suomalaisen SNT:n valtion kustannusliike. Strumilin, S. G K teorii tsenoobrazovaniya v usloviyakh sotsializma, teoksessa Akademiya Nauk USSR, editors. Aktual niye problemy ekonomicheskoy nauki v trudakh S. G. Strumilina. Moscow: Nauka. Temkin, G On Economic reforms in socialist countries: the debate on economic calculation under socialism revisited. Communist Economies 1, Treml, V Input output analysis and Soviet planning, teoksessa Hardt, J. P. (ed.). Mathematics and computers in Soviet economic planning. New Haven: Yale University Press. Treml, V The most recent Soviet input output table: a milestone in Soviet statistics. Soviet Economy, vol. 5, no. 4. Tretyakova, A. and Birman, I Input output analysis in the USSR. Soviet Studies, vol. XXVIII, no. 2, April. Yun, O Improvement of Soviet Economic Planning. Moscow: Progress Publishers. 18 / 18