riiiift=/1 II! J; flrt- 1=

Transkriptio

1

2 riiiift=/1. II! J; flrt- 1=

3 Virtahepo olohuoneessa

4 Tommy Hellsten Virtahepo olohuoneessa KIRJAPAJA OY HELSINKI

5 Tommy Helistenin muuta tuotantoa Elämän lapsi, 10. painos Ihminen tavattavissa, 4. painos Vanhemmuus- vastuullista vallankäyttöä, 2. painos Vinahepo olohuoneessa & Elämän lapsi, yhteisnide, 1. painos Saat sen mistä \uovut, 5. painos 13. painos Tommy Hellslen ja Kirjapaja Oy, Helsinki 1001 Kansi Petri Kovåcs Painopaikka Gummerus Kirjapaino Oy, Jyväskylä 2001 ISBN

6 Kahdelle perheelleni, sille josta tulin ja sille jonka sain

7 Uiheisriippuvuus on sairaus tai sairauden kaltainen tila, joka syntyy kun ihminen elää jonkin hyvin voimakkaan ilmiön läheisyydessä eikä kykene käsittelemään tätä ilmiötä persoonauisuudessaan vaan sopeutuu sen olemassaoloon.

8 Sisällys Lukijalle 11 HAAVOIITUVA LAPSI 15 Lapsiominaisuus 17 Lapsiominaisuuden hylkääminen 23 KAHDEN SUKUPOLVEN KOHTAAMIS TAPAHTUMA 27 Peilaus 29 Häiriöt peilauksessa 34 LAPSI ALKOHOLISTIPERHEESSÄ 41 Alkoholismin luonteesta 43 Vanhemmuus alkoholistiperheessä 47 Virtahepo olohuoneessa 51 Lapsiominaisuuden syväjäädytys 54 Häpeään sidottu persoonallisuus 62 LÄHEISRIIPPUVUUS 69 Minän jakautuminen 71 Muita eläimiä olohuoneessa 74 Kriisin läpieläminen 77 Läheisriippuvuuden

9 määrittelyä 80 Läheisriippuvuuden tuntomerkkejä 84 Läheisriippuvuus ja suomalaiset 1 10 LÄHEISRIIPPUVUUS ja PÄIHTEET 115 Alkoholi 117 Muita päihteitä 125 Päihteet ihmista pahtuman korvikkeina 142 Läheisriippuvuus suku polvien ketjussa 147 SISÄISEN LAPSEN KOHTAAMINEN!55 Eräitä filosofisia kysymyksiä 157 Sisäinen matka lapsuuteen 168 Uudenlaisen vanhemmuuden kohtaa minen 173 Toipumisen kolme vaihetta 178 Toipu minen elinikäisenä kasvutapahtumana 20 l Uudistu va vanhemmuus 209 Päättymätön lapsuus 214 Kirjallisuutta

10 Lukijalle Tämä kirja on kirjoitettu lapselle, sille lapselle, joka asuu meidän sisällämme mutta myös sille lapselle, joka on meidän ulkopuolellamme. Se on kirjoitettu niille ihmisille, jotka voivat huonosti mutta eivät oikein tiedä miksi. Olen yrittänyt puhua asioista, joista yleensä vaietaan. Olen liikkunut lapsen maassa, siellä missä pahoinvointi on saanut alkunsa. Etsin niitä ihmisiä, jotka ovat kasvaneet kodeissa joista vanhemmuus syystä tai toisesta on kadonnut joko kokonaan tai osittain. Olen erityisesti puhunut alkoholistiperheiden aikuisille lapsille mutta myös niille, jotka ovat menettäneet lapsuutensa ahdasmieliselle uskonnollisuudelle, työnarkomanialle, insestille, väkivaltaisuudelle, materialismille. Etsin myös ammattiauttajia, kasvattajia, terapeutteja, opettajia, hoitajia, vaikuttajia, erilaisia vanhemmuuden tehtävää edustavia ihmisiä. Puhun myös ja erityises ti isille ja äideille. Ennen kaikkea olen pyrkinyt tavoittamaan heissä olevaa lasta. Erityisen tärkeäksi asiaksi minulle on tullut, että se joka auttaa muita, saisi myös itse avun. Olen huomannut, että hoito- ja kasvatusalan ammattilaiset voivat tässä maassa huonosti. Harva on II

11 kiinnittänyt tähän huomiota. On jopa tuntunut siltä, että ammattiauttajat eivät edes saa voida huonosti. Niinpä monet ovat laukussa: he voivat huonosti mutta eivät voi tunnustaa sitä edes itselleen, sillä auttajan oma hätä olisi merkki ammatillisesta epäonnistumisesta. Ehkä varsinkin seurakuntien työntekijöiden on vaikeata myönteisesti käsitellä omaa heikkouttaan. Olen pyrkinyt antamaan lupaa meille ammattiautta jille voida myös huonosti ja kiinnittää huomiota omaan persoonaamme, sillä sehän on ainoa työvälineemme. En kirjoita mistään uusista asioista vaan asioista, joi ta ihmiskunta on pohtinut niin kauan kuin se on ollut olemassa. Olen ehkä lähestynyt niitä uudella tavalla, uusin sanoin ja käsittein. En ole karttanut niin sanottuja perimmäisiäkään kysymyksiä: hengellisyyttä, Jumalaa, perisyntiä ja ihmisen elämän tarkoitusta. En ole pyrki nyt antamaan mitään lopullisia vastauksia. Siihen en olisi kyennytkään, mutta olen silti rohjennut kirjoittaa ymmärrettyäni ettei lopullisia vastauksia minulta ku kaan vaadikaan. Olen itse kasvanut perheessä, jossa molemmat van hemmat ovat sairastaneet alkoholismia. Minun piti elää yli kolmekymmenvuotiaaksi ennen kuin aloin ymmär tää tämän tosiseikan vaikutuksia elämääni. Tämän kir jan aineisto on pitkälti syntynyt siksi, että sen on ollut pakko syntyä. Oma hätäni on taustastani johtuen ollut niin suuri että minun on ollut pakko selvittää itselleni, mistä siinä kaikessa oikeastaan oli kysymys. Mitä siinä kodissa tapahtui? Mitä siitä seurasi minun aikuisuutee ni! 11

12 Toisaalta aineiston syntymiseen on myös vaikutca, nut oma terapiatyöni. Olen työskennellyt noin kymmenen vuoden ajan alkoholismin parissa terapeuttina, koulutcajana, konsultcina ja kehittäjänä. Olen tavannut paitsi alkoholisteja myös heidän puolisoitaan, lapsiaan, vanhempiaan, esimiehiään, ammattiaunajiaan. Eniten olen saanut vaikutteita työssäni aikuisten alkoholistien lasten parissa. Toivon tämän kirjan antavan vastauksia- tai aineksia vastauksiin- seuraavanlaisiin kysymyksiin: - mikä on lapsuuden merkitys aikuisuudelle - mitä on vanhemmuus - mitä on vanhemmuuden menettäminen - miksi vanhempana oleminen on niin vaikeaa - mitä on päihderiippuvuus - miksi uskonto usein koetaan vastenmieliseksi - miksi elämä usein koetaan tarkoituksettomaksi - voiko menetettyä lapsuutta elää uudelleen - voiko ihminen muuttua - millainen on hyvä ammatciauttaja. Kirjani pyrkii olemaan henkilökohtainen puheenvuoro. Olen itse vastuussa kaikista kannanotoista ja ajatuksista. En edusta niillä mitään yhteisöä. Olen kiirollisuudenve, lassa monille henkilöille. Haluan mainita niistä muuta, mia. Työtoveriani Irene Kristeriä haluan kiittää tuesta työssäni ja tämän kirjan tekemisessä. Ann W. Smithiä kiitän siitä että hän on rohkaissut minua kirjoittamaan ja jatkamaan työtäni kokemusterapian kehitcämisessä. 13

13 Haluan myös kiinää kaikkia niitä ihmisiä joiden toipumiskamppailussa olen saanut olla mukana. He ovat openaneet minulle hyvin paljon paitsi itsestäni myös ihmisestä yleensä. Erityisesti haluan kiittää meidän kaikkien sisällä olevaa lasta sen elämänhalusta, rohkeudesta ja viisaudesta. Kirjan lopussa olevassa kirjallisuusluettelossa olen maininnut keskeiset teokset jotka ovat vaikuttaneet omaan ajatteluuni tätä kirjaa tehdessäni. 14

14 Haavoittuva lapsi

15

16 Lapsiominaisuus Mitä tarkoitamme, kun käytämme sanoja "lapsi", "lap suus" Onko meillä mielessä ihmisen jokin tietty kehi tysvaihe, joka alkaa yhdessä kohdassa ja päänyy johon kin toiseen kohtaan! Tarkoitammeko lapsi-sanalla biologisesti nuorta ihmistä ja onko lapsuus vastaavasti jotain, joka selvästi päättyy, kun aikuisuus alkaa? Onko aikuisuus lapsuuden vastakohta? Kun sanomme, että joku aikuinen ihminen on lapsellinen, mitä haluamme tällä sanoa? Jotain kielteistäkö, vai myönteistä? Entä milloin aikuisuus alkaa, mikä on sen merkki! Lapsekkuuden häviäminenkö? Mistä tiedän olevani aikuinen? On mielestäni mielenkiintoista ajatella, että lapsikäsitteellä voitaisiin tarkoittaa jotain muutakin kuin vain biologisesti nuorta ihmistä. Sen voisi myös ajatella kuvaavan jotain inhimillistä ominaisuutta, jotain, joka voi olla olemassa ihmisessä riippumatta hänen biologisesta iästään. Tässä mielessä lapsuus ei ole mitään sellaista, joka päättyy, kun aikuisuus alkaa vaan aikuisuus tulee tavallaan lapsuuden lisäksi, sen päälle, alle, sivulle tai sisään. Näin ajareltuna lapsi-sanalla kuvataan pikemminkin jotain inhimillistä mahdollisuutta, ulonu- 17

17 vuutta, joka voi erityisesti ilmetä esimerkiksi vanhuksella tai keski-ikäisellä tai olla ilmenemärtä. Voisiko näin olla? Mielenkiintoista tässä yhteydessä on myös muistella Kristuksen kehotusta: ''Tulkaa lasten kaltaisiksi" tai "Antakaa lasten tulla minun tyköni, sillä senkaltaisten on taivasten valtakunta". Ei kai Kristus tässä tarkoita, että vain tietyn ikäiset ihmiset kuuluvat taivasten valtakuntaan, että esimerkiksi ikäraja on 18 vuorta tai lo vuotta? Pikemminkin hän käyttää lapsi-sanaa tässä merkitsemässä juuri jotain inhimillistä ulottuvuutta tai ominaisuutta. Joissain muissa yhteyksissä hän myös puhuu lapsenmielisistä hyvin myönteisessä merkityksessä ikään kuin juuri lapsenmielisyydessä olisi jotain erityisen tavoittelemisen arvoista. Mekin sanomme usein vanhuksista, että heistä tulee uudelleen lapsia tai miehistä, että he ovat aina myös poikia. Mitä sitten tällainen ihmisen lapsiominaisuus voisi pitää sisällään? Minkälaisia inhimillisiä ominaisuuksia voisi nimittää lapsiominaisuuksiksi? Kun lähdemme tätä kyselemään tulee ensimmäiseksi mieleen, että tässä olemme tekemisissä joidenkin sellaisten piirteiden kans sa, jotka ovat meille hyvin tuttuja. Onhan ihminen ollut olemassa jo satoja tuhansia vuosia, joten kaikki inhimilliseen tiewisuuteen ja tajuntaan kuuluva on varmasti jo ennestään koettua eikä sisällä varsinaisesti meille mi tään uutta. Toiseksi lapsiominaisuus on jotain haurasta ja haavoiuuvaa, sillä se ei näytä kykenevän väkisin tunkeutumaan inhimilliseen tietoisuuteen ja kulttuuriin. Näyttää pikemminkin siltä, että se pidetään loitolla ja IR

18 sitä peitellään ja suojataan. Kolmanneksi siinä näyttää olevan jotain hyvin uhkaavaa ja vaarallista. Ihminen näet näyttää ponnistelevan pitääkseen sen loitolla ko; kemuspiiristään ja saadakseen olla siltä rauhassa. Miksi häntä muuten pitäisi kehottaa tulemaan lapsen kaltaiseksi! Neljänneksi lapsiominaisuus näyttää myös kiehw; van ihmistä. Siinä on jotain hyvin salaperäistä ja mystistä, jotain, jota ilman ihminen ei halua elää. Vaikka hän toden teolla ponnistelee hylätäkseen itsessään olevan lapsiominaisuuden, hän ei näytä lopullisesti kuitenkaan sitä tekevän. Jokin siinä kiehtoo ihmistä niin paljon, että hän kaivaa sen yhä uudelleen esiin ja näyttää tarvit; sevan kosketusta siihen. Lapsiominaisuus voisi siis olla jotain, joka on hyvin tuttua mutta samalla salaperäisen kiehtovaa ja tuntematonta. Se on myös jotain haurasta, haavoittuvaa ja vaarallisen uhkaavaa. Mikä lapsiominaisuudessa voisi olla haurasta! Hau; raudella on juurensa ihmisen avuttomuudessa. Avutto; muus on inhimillisen olemassaolon ehkä kaikkein kes; keisin piirre. Tämä olemassaolon arkkityyppineo avuttomuus nousee siitä tosiasiasta, että ihminen ei tiedä mistä hän tulee ja minne hän menee vai tuleeko hän mistään ja meneekö hän minnekään. Ihminen ei ymmärrä sitä maailmaa, jossa hän elää. Hän ei ymmärrä elämää, ei kuolemaa, ei avaruutta eikä edes itseään. Haurasta lapsiominaisuudessa on myös ihmisen avutto; muudesta nouseva muiden tarvitseminen ja riippuvuus muista. Riippuvuus on armottoman totta jo siltä pohja!; ta, että yksikään nyt elossa oleva ihminen ei olisi elossa 19

19 ilman toisia ihmisiä. Tämä muiden tarvitseminen jatkuu läpi koko elämän ja yhtä armonomana. Eristyneenä ihminen sairastuu ja kuolee. Erityisen haavoinuvaksi ja hauraaksi ihmisen tekee se, että hän tuntee tunteita. Tuntiessaan ihminen on hau ras ja haavoittuva, sillä tunteita ei voi hallita, tunteet ovat ja niissä on voimaa ja dynamiikkaa. Ne eivät tule vain silloin kun niiden toivotaan tulevan vaan ne ilmentävät itseään omaehtoisesti. Hauraana lapsiominaisuutena pitäisin myös luottamusta. Lapsi ei kykene epäi lemään, se odottaa luonnostaan, enä elämä haluaa sille hyvää. Tämän luottamuksen se myös siirtää ihmissuhteisiin. Se ei tiedä, että ihminen voi olla ihmiselle susi. Tämä tekee ihmisen haavoittuvaksi. Entä mikä lapsessa uhkaa? Mikä on pelottavaa ja vaarallista? Ensimmäiseksi tulee mieleen lapsen totuudellisuus. Lapsi ei valehtele vaan kaikki hänessä on totta. Totuudellisuus tekee lapsen haavoittuvaksi, sillä sitä voidaan käyttää hyväksi. Lapsen maailmassa valheenpaljastuskone on turha laite, sillä valhetta ei ole siellä olemassa. Totuudellisuuden lisäksi lapsessa pelottaa hänen yksinkertaisuutensa. En tarkoita yksinkertaisuutta merkityksessä tyhmä vaan sitä, että lapsi tyytyy elämän sille tarjoamaan. Se ei kykene vaatimaan loistokkaam paa, ylellisempää, komeampaa. Lapsi tyytyy yksinkertaiseen. On huomionarvoista, että yksinkertainen-sana on myös tullut merkitsemään tyhmää ja jollain tavoin ha\ veksittavaa. Olisiko se merkki siitä, että yksinkertaisuus todella muodostaa uhkan? Todella uhkaavaa lapsessa on sen hengeuisyys. lapsi 20

20 on olento, joka tajuaa luonnollisella tavalla yhteytensä maailmankaikkeuden ytimeen, itseään korkeampaan voimaan, Jumalaan. Tämä on vahvalle ihmiselle kauhis tus, sillä tämän asian näkeminen merkitsisi todella pit källe kantavien johtopäätösten tekemistä oman elämän suhteen. En voisi enää itse päättää elämästäni, jos kuuluisin johonkin suurempaan yhteyteen. En saakaan itse olla jumala. On sanottu, että ihmisellä ei itse asiassa muuta syntiä olekaan kuin se, että hän haluaa itse olla jumala. Minä, minä, heti, heti! Ja kuitenkin: paradoksaalisesti Jumala onkin ihmisessä mutta paljon inhimil lisempänä kuin ihminen itse. Jumala on tullut niin ih miseksi, että ihmiselle tämä on sietämätöntä. Jumala on läsnä ihmisessä, juuri siinä, missä ihminen on: tiskaa massa, auton sytytystulppia vaihtamassa, lapsen pyllyä pyyhkimässä, onkimatoja kaivamassa, teho-osastolla heräämässä. Lapsi uskaltaa myös olla elämän riepoteltavano.. Se ei vaadi itselleen varmistettua asemaa, jossa saisi turvallisesti tarkkailla elämää syrjästä, silloin tällöin toisille viisaita neuvoja jakaen. Ei. lapsen rokki ryveuyy. Jos haluamme oppia elämästä jotain arvokasta, katsokaam me ihmisen lapsen syntymistä: siinä veri roiskuu ja Iima kiiltää. Elämän rajussa ensisyleilyssä ihmislapsi on me nettää henkensä. Syntyminen sisältää jo elämän vihjeen ja signaalin siitä, millaista se pääosin tulee olemaan jatkossakin: riepoteltavana olemista, rajua syntymistä, tuskaista luopumista ja riemukasta löytämistä ja kotiin palaamista. Lapsiominaisuuteen ei sisälly elämän kontrolloimi- 21

21 nen ja hallinta vaan sekaan meneminen ja hullunrohkea hyppääminen tuntemattomaan. Se on riskien otta mista ja luottamista siihen, että elämä kantaa sittenkin. Se on turvallisuutta turvanomuudessa, järjestystä kaaoksessa, rohkeutta olla tietämätön ja vasta matkalla. Se on myöskin perilläoloa ja lepoa, mutta aina vain lepoa matkalla. Mikä sitten lapsessa kiehtoo ja on salaperäistä ja tutkimatonta? Ilmeisesti kaikki se, joka ylittää meidän loogisen ajattelukykymme, meidän järkemme. Luovuus ja intuitio, uteliaisuus ja k-yky ihmetellä ovat aina olleet tällaisia asioita. Myös lapsen ilo ja elämänhalu ovat asioita, joita kaipaamme ja tavoittelemme. Näistä asioista voisi muodostua jokin, jota tässä olen kutsunut lapsiominaisuudeksi, asioista, jotka ovat sa malla kertaa sekä kiehtovia, hauraita ja haavoittuvia että vaarallisia ja uhkaavia. Käsitän, että nämä ominaisuudet kulkevat jotenkin "käsi kädessä". Ne on syvällä ihmisen psyyken rakenteessa kytketty monimutkaisella tavalla yhte!.!n. Ei voi esimerkiksi tavoitella sitä mikä on kiehtovaa ja sulkea pois sitä mikä on vaarallista. Lapsi ominaisuuden lähestyminen merkitsee sen lähestymistä koko rintamalla. Sen vuoksi totuudellisuutta seuraa elämänilo, hengellisyyttä seuraa ihmettely, tarpeiden tyy dyttymistä seuraa uskallus olla haavoinuva jne. Jotenkin vaistomaisesti tiedämme tämän ja siksi olemme hyvin varovaisia lapsiominaisuuden suhteen kokonaisuudes 22

22 Lapsiominaisuuden hylkääminen Voisiko olla totta, että "lapsi" on jokin sellainen asia, joka on meissä kaikissa, riippumatta biologisesta iästämme? Minusta näin on. Miksi sitten käytämme lapsi-sanaa aivan toisessa merkityksessä tarkoittaen sillä vain biologisesti nuoria ihmisiä? Miksi lapsuus-käsite on olemassa? Tämä on mielestäni hyvin mielenkiintoinen kysymys. Voisiko olla niin, että lapsuus-käsite on otettu käyttöön, jotta sillä saataisiin pidetyksi ihmisen lapsi ominaisuus loitolla aikuisuudesta? Tällä käsitteellä olemme sopineet, ertä "nämä asiat" kuuluvat lapsuuteen, menneisyyteen, ne eivät enää kosketa meitä, ne eivät kuulu tänne missä me nyt olemme. Kysymykseen voisi etsiä vastausta esimerkiksi katsomalla sitä yhteiskuntaa, jonka olemme rakentaneet. Minkälaiset arvot ovat täällä vallitsevia! Ihmisten tarpeet ja tunteet, hengellisyys, ihmettely, uskallus olla tie tämätön, ilo, yksinkertaisuus, kontrolloimattomuus, totuudellisuus? Helposti näkee, enä näin ei ole. Tässä toisenlainen lista: kilpailu, järki, loogisuus, hallinta, Z3

23 kontrolli, kateus, omistaminen, menestyminen, riisto ja hyväksikäyttäminen. Heti tulee kotoisampi olo, kun laatii tällaista luetteloa. Kaikkialla meitä näyttää ympäröivän yhä lisääntyvä pahoinvointi. Työelämän suorituskeskeisyys, koulujemme lisääntyvä väkivalta, naisten pahoinvointi, miesten pahoinvointi, luonnon tekisi mieli sanoa alkava kuolankouristus, avioliittojen yhä yleistyvämpi rikkoutuminen. Lueneloa voisi jatkaa hyvin pitkälle. Oireellista on myös, että yhteiskuntamme on pitkään kokenut suuria vaikeuksia lastensa hoidon järjestämisessä. Jostain käsittämättömästä syystä meillä on jon kin aikaa vallinnut kaikessa yhteiskunnallisessa suunnittelussa vaihe, jonka aikana lasten vanhemmat on ajettu tai he ovat paenneet kotoaan lastensa luota. Kodit ovat jäämässä autioiksi. Ensin meni mies. Hän ei enää viljellytkään kotipeltoaan tai paikannut kotonaan naapurien kenkiä vaan hän katosi johonkin, jota nimitettiin "työksi". Kotona oleminen ei enää ollutkaan työ tä eikä siinä.:nää ollut merkittävyyttä. Nainen jäi yksin lasten kanssa eikä hän enää ollut merkittävä. Sitten naiselle tuli ikävä. Hän ei enää jaksanut olla kotona ilman kumppaniaan ja hänkin halusi olla merkittävä, niinpä hän lähti miehensä perään. Hänen oli tukahdutettava paha olonsa ryhtyessään mieheksi mutta sen hän oli valmis tekemään, sillä yksin oli vielä pahempi olo. Samalla hän tietysti huomasi, että lapset jäivät yksin kotiin. Tämä herätti hänessä suurta syyllisyyttä, joten hän alkoi nopeasti järjestää lapsiaan pois kotoa jonnekin, jossa he saisivat hoitoa. Koska näitä miehiä ja naisia 24

24 oli paljon, he päättivät yhdessä tuumin järjestää jälkeläisilleen erityisiä lapsireservaatteja, joita he kutsuivat päiväkodeiksi. Näitä alettiin sitten täyttää lapsilla. Tavoite oli saavutettu: kodit oli tyhjennetty, niissä ei ollut enää mitään, ei miehiä, ei naisia, ei lapsia. Mutta nyt oli tehtaita, konttoreita, konsulttifirmoja, kauppakeskuk sia, sosiaalitoimistoja, pankkeja ja kiinteistövälityksiä ja päiväkoteja. Mutta sitten oli lisäksi erityisiä yökoteja. Mitä ne ovat? Mitä niissä tapahtuu? Ne ovat niitä paikkoja, joihin päiväkotien lapset menevät yöksi, sinne menevät myös konsuhit ja pankkivirkailijat. Sieltä he ovat. Mutta mitä yökodeissa tapahtuu, mitä niissä on? Voisiko olla niin, että yhteiskunnassamme ilmenevä syvenevä pahoinvointi on yhteydessä aikuisten maailmassa vallitsevaan lapsiominaisuuden kieltämiseen? Olemmeko tunkeneet myös oman lapsiominaisuutemme re.'iervaattiin perustaessamme päiväkoteja? Voimme huonosti, sillä emme enää osaa kuunnella sisällämme olevaa lasta. Olemme ohittaneet sen ja nyt maksamme siitä tiettyä hintaa. Lapsi on olemassa, se ei ole kuollut. Se on olemassa meidän pahoinvoinnissamme, meidän sairaudessamme. Emme voi tästä hypätä noin vain hyvinvointiin kuuntelematta vakavasti ensin pahoin vaivaa lastamme. Nousuhumalasta ei voi suoraan raitistua! Jos lapsiominaisuutta ei kuunnella, jos sen ohittaminen jatkuu riittävän pitkään, sen tilalle astuu helposti kiukkuinen ja vaativa lapsi, jota on työläs käsitellä. Tällainen olento alkaa sabotoida ympäristöään ja jos tilanne jatkuu, se muuttuu demoniseksi hirviöksi, joka taiste 25

25 Iee silmittömästi oikeudestaan saada olla olemassa. Lap siominaisuuden ohittaminen ja hylkääminen ei koskaan voi tapahtua ilman seurauksia. Lapsiominaisuus on haavoittuvuutta ja jotain helposti särkyvää. Sen vuoksi myös jo hyvin pieni lapsi saattaa wmea houkutusta jättää itsessään oleva lapsiominaisuus pimentoon. Jo hyvin pienetkin ihmiset osaavat valita helpomman tien kuin olla haavoittuvia. Jos lapsiominaisuus on jotain, joka ei erityisesti kuulu pelkästään lapselle, vaan ihmiselle, tästä seuraa, että pienet lapset tietyssä mielessä ovat enemmän ihmisiä kuin lapsia. Lapsuus-käsite menettää liiallista dramatiikkaansa ja tätä kauna saattaa olla helpommin käsitettävissä, että pienet lapset eivät aina ole pel kästään suloisia ja viattomia, vaan he saattavat valita oman lapsiominaisuutensa hylkäämisen kuten ihmiset yleensä. 26

26 Kahden sukupolven kohtaamis tapahtuma

27

28 Peilaus Jos lapsi ominaisuutena ihmisessä on näin ratkaisevan tärkeä, voisi kuvitella, että luoma on kaikin tavoin var mistanut, että siitä todella piderään hyvää huolta ja että se pääsee keskeisesti vaikuttamaan kaikkiin ihmisen elä män eri tasoihin, yksilöihin, yhteisöihin, yhteiskumiin ja koko tämän planeetan ihmiskuntaan. Muna onko näin? Ei ole, sillä kaikki uudet lapset lasketaan maapallolle heitä edeltävän sukupolven syliin. Tämä on elämän majesteetin ihmetystä herättävä veto. Miksi se tekee näin? Eikö se tiedä, että lapselle tehdään pahaa, eikö se ole tietoinen ihmisen maailmassa vallitsevasta pahuudesta, eikö se käsitä, että vanhemmat eivät kykene vaalimaan lasta siten kuin sen arvo edellyttäisi! Heittää kö elämä helmiä sioille uskoessaan näin arvokkaan lah jan susilauman keskelle? Tuntuu siltä, ertä tämän kysy myksen ääreen on hyvä hetkeksi pysähtyä. Mitä itse asiassa tapahtuu, kun kaksi sukupolvea kohtaa tapahtumassa, jota olemme tottuneet nimittä mään kasvatukseksi? Ensinnäkin, on sovittu, että edelli nen sukupolvi toimii jälkimmäisen vanhempana, van hemmat huolehtivat lapsistaan. Näin on järjestetty, kas 29

29 ka tiedetään että tulokkaat ovat avuttomia, haavoittuvia ja tuoreen täynnä osaamattomuuna ja neuvottomuutta. Muna jo tästä sopimuksesta livetään. Tu lemme myöhemmin näkemään kuinka vaikeaa tästä sopimuksesta kiinni pitäminen itse asiassa on. Tämä joh(uu siitä, että edellisen sukupolven lapsiominaisuutta on sitäkin kohdeltu kaltoin. To inen perussääntö kohtaamistapahtumassa onkin, että vanhemmat kykenevät näkemään lastensa lapsiominaisuutta vain siinä määrin kuin he näkevät sitä ' itsessään. Voimme antaa vain sitä mitä olemme itse saaneet. Tästä perussäännöstä seuraa, että edeltävä sukupolvi "sanoo" tulevalle: ''Tähän saakka olemme selvinneet, jatkakaa tästä eteenpäin". Ta i: "Näin paljon lapsiominaisuutemme sai olla olemassa, näin paljon saa teissä oleva lapsi syntyä, loppu jääköön syntymättömäksi". Miten tämä sitten käytännössä tapahtuu! Asian voisi ilmaista esimerkiksi niin, että tulokassukupolven lapsiominaisuus katsoo edeltävään sukupolveen ja kysyy: saanko olla tällaisena olemassa? Siitä, mitä se katsoessaan näkee, se tekee omat johtopäätöksensä. Tällaisena saan olla olemassa, tällaisena en. Tapahtumasta voisi käyttää nimitystä peilaus (Winnicon). Lapsi on luonteeltaan sellainen, ettei se voi kasvaa eristyneenä omista mahdollisuuksistaan loputtomasti ammentaen. Lapsi on ominaisuutena loputtoman rikas, täynnä elämän runsaita mahdollisuuksia. Mutta nämä mahdollisuudet ovat ikään kuin lapsen selän takana, hänen näkymättömissään ja ulottumattomissaan. Ne ovat mahdollisuuksia, eivät mitään automaattisesti toteutuvia faktoja. Tästä 30

30 syystä lapsi tarvitsee eteensä peilejä, joihin katsomalla hän näkee, kuka hän on, mitä hänen selkänsä takana on. Peileinä toimivat muut ihmiset. Lapsen kehityksen kannalta kaikkein ratkaisevimmat peilit ovat ne, jotka on asetettu lapsen eteen hänen varhaisimmissa kehitysvaiheissaan, usein siis edeltävän sukupolven edustajat äiti ja isä. Peiliin katsomalla lapsi näkee kuka hän on. Jos lapsi esimerkiksi kokee voimakasta surua, hän ei ole siitä aluksi tietoinen, suru on, mutta lapsi ei käsitä sitä omaksi surukseen, osaksi häntä itseään. Jos lapsen suru näkyy peilistä, se merkitsee, että lapsi ottaa surun tunteen omalle itselleen ja omaksi itsekseen. Lapsen psyykkinen johtopäätös on tällöin, että minä saan olla surullinen, surun tunne on hyvä asia. Suru näkyy peilistä silloin, kun äiti tai isä näkee sen, hyväksyy sen ja antaa lapselle tilaa elää suruaan. Jos vanhemmilla ei ole itsessään tilaa suru-nimiselle tunteelle, he eivät kykene näkemään sitä lapsessaankaan. Peili mykistyy tässä kohtaa eikä se näytä sitä mitä lapsessa on. Kerron tässä pienen esimerkin omasta perheestämme. Kun vanhin poikamm"'oli kuusivuotias, päätimme viedä hänet leikkikouluun. t'aimoni vei hänet. Leikkikoulun alkamispäivä oli e immäinen päivä poikamme elämässä, jolloin hänen oli määrä jäädä johonkin paikkaan ilman äitiä. Seurauksena oli, että poika oli kau huissaan ja itki. Näin tekivät samana päivänä myös monet muut lapset leikkikoulussa. Vaimoni kertoi seuranneensa leikkikoulutätien käyttäytymistä. Itkevät tytöt otettiin syliin ja heitä lohdutettiin. Jos sovellamme pei- 3/

31 lausasiaa tähän, voisimme sanoa, että tytöt näkivät peilistä, että pelon tunne on hyvä asia, se saa olla olemassa, minut hyväksytään pelkäävänä, joten hyväksyn itsekin pelkoni. Toiseksi peilistä näkyi, että minun lohdutuksen tarpeeni on hyvä asia, saan omia sen itselleni ja saan käsittää, että minulla on lohdutuksen tarve, jonka tulee tyydyttyä. Lapsi näki siis peilistä oman pelon tunteensa ja lohdutetuksi tulemisen tarpeensa. Entä poikalapset? Poikia tädit ottivat kädestä ja sanoivat heille: "Älä itke, tule katsomaan tänne hyllylle, täällä on näin paljon jännittäviä autoja." Mitä lapsi näki peilistä? Hän näki, että pelon tunne ei ole hyvä asia, en voi omia sitä itselleni. Lisäksi hän oppi tekniikan, jolla kääntää huomionsa pois tunteistaan: keskitytään autoi hin! Kolmas asia, jonka hän oppi oli, että ei ole mitään syytä pitää lohdutuksen tarvena todellisena, sen voi unohtaa. Onneksi lapsi ei ole niin oppivainen, että hän yhdellä kertaa uskoisi. Vasta toistuvat kokemukset alkavat vaikuttaa. Näin lapsi peilaa kaikki muutkin tunteen sa: vihan, surun, ilon, yksinäisyyden jne. Jälleen: vain sen, minkä vanhemmat ovat saaneet itselleen, he kykenevät peilaamaan lapselleen. Näin tapahtuu myös kun ovat kysymyksessä tarpeet: turvallisuuden tarve, arvos tulesen tarve, läheisyyden tarve, hyväksytyksi tulemisen tarve jne. Katsomalla toistuvasti peileihin lapsi alkaa rakentaa kuvaa ja käsitystä itsestään. Siitä, mikä siellä toistuvasti heijastuu, päivästä päivään, kuukaudesta toiseen, alkaa muodostua lapsen minäkuva, sellaiseksi hän tulee. Voi sanoa, että me muutumme sellaisiksi millaisina muu1 32

32 meidät näkevät. Näin suuri valta muilla ihmisillä on meihin. Peilaustapahtuma muistuttaa luomistapahtumaa, siinä ihmisen persoonallisuus luodaan suurelta osin. Sama peilaustapahtuma jatkuu itse asiassa läpi elämämme. Yhä edelleen me jatkamme muotoutumistamme katsomalla kaikkiin niihin peileihin, joita elämä eteemme asettaa. Tosin näyttää siltä kuin me olisimme varhaisen lapsuutemme kuvien lumotruja vankeja, koska me pyrimme ikään kuin toistamaan näitä varhaisia peilaustapahtumia yhä uudestaan ja uudestaan. Tämän me teemme hakeutumalla sellaisten ihmisten lähelle, jotka kohtelevat meitä kuten meidän vanhempamme aikoinaan tekivät. Tämä seikka näyttää ohjaavan meitä ratkaisevasti valitessamme aviopuolisoa itsellemme. On kuin haluaisimme tarkistaa syntyneen minuutemme: olenko minä tuollainen, tämäkö minä olen? Ehkä pei laamatta jääneet mahdollisuutemme selkämme takana, nuo lukuisat syntymättömät minuutemme, hakevat yhä uudestaan ja uudestaan lupaa syntyä ja tulla osaksi minuuttamme. Ehkä minämme viisaasti tietää, että ei tässä ole kaikki, vielä olen valmis syntymään. 33

33 Häiriöt peilauksessa Olen jo moneen otteeseen viitannut siihen, että van hemmat kykenevät heijastamaan vain niitä asioita, jotka ovat saaneet syntyä heissä itsessään. Tämä tosiasia johtaa väistämättä siihen, enä peilaustapahtuma on altis erilaisille häiriöille. Häiriöt ovatkin hyvin yleisiä ja näynää siltä, että olemme kaikki joutuneet niitä kokemaan. Tämä on se elämän majesteetin ihmetystä herät tävä veto, josta mainitsin aiemmin. Uudet ihmiset lasketaan edeltävän sukupolven eteen tilanteeseen, jossa jo ennakolta voidaan nähdä, että syntyminen tulee tapahtumaan monen kohdalla vain osittain jos ollenkaan. Tämäkö on syy siihen, että tätä maailmaa on nimitetty murheen laaksoksi? Millaisia häiriöitä peilaustapahtumassa voi ilmetä? Useimmat peilit heijastavat uain osittain. Tällainen peili voi esimerkiksi heijastaa vain myönteisiä tunteita ja jät tää ns. kielteiset heijastamatta. On olemassa perheitä, jotka ovat kykenemättömiä läpielämään mitään, mikä viittaisi tuskaan tai kärsimykseen tai edes siihen, että aina ei ole niin hyvä olla. Kaiken pitää olla moitteeton ta, kiillotettua ja esimerkillistä. Isä saattaa sanoa vihai 34

34 selle tyttärelleen, kuin ohimennen: "Etkös sinä enää olekaan isin pikku tyttö, kun olet noin vihainen!" Lausahdus kuulostaa tavanomaiselta eikä se herättäne sen suurempaa kummastusta. Muna jos katsomme hieman tarkemmin, huomaamme, että siihen sisältyvä viesti on todella murhaava: "Jos näytät vihan tunnetta, tulen hylkäämään sinut tyttärenäni. En enää ole isäsi. Sitä paitsi tuollaisena et ole edes tyttö, et ole kelpo sukupuolesi edustaja." Näin lapsi sen kuulee. Viesti on niin kauhistuttava että lapsi haluaa muunua sellaiseksi, enei isä häntä hylkää. Toinen esimerkki, vielä yleisempi ja tavanomaisempi, pienelle pojalle sanottuna: "Mikäs mies sinusta tulee, kun vaan itkeä vollotat!" Mitä lapsiominaisuus tässä kuulee! "ltkeminen on merkki siitä, että olen uhkaavai Ja tavalla kasvamassa joksikin olioksi, joka ei olekaan mies vaan kummajainen, jota isäni ja muut miehet eivät voi hyväksyä vaan hylkäävät." Terapiatyöntekijänä minulla on lukuisia kokemuksia siitä, kuinka tiukassa paketissa monet miehet ovat vailla luonnon heille antamaa suremisen välinertä: itkua. Sivumennen sanottuna, on mielenkiintoista havaita, että olemme luokitelleet tunteet kielteisiin ja myönteisiin. Miksi näin! Onko tämä merkkinä juuri edelläkuvatun kaltaisesta osittain heijastamisesta, jossa myönteiset tunteet saavat olla olemassa mutta kielteiset eivät? Joskus peilit voivat puuttua lähes kokonaan. Puuttumisen syynä voi olla se, että vanhemmat eivät ole fyysisesti läsnä, tai etteivät he ole psyykkisesti läsnä. Tällöin peili on himmeä eikä se heijasta mitään. Peilin totaalinen 35

35 puuttuminen johtaa siihen, eträ lapsi jää psykologisesti syntymänä. Lapsen minuus jää hänelle itselleen arvoitukseksi eikä hän tiedä kuka hän on. Ihmisen minuuden kokemus riippuu paljolti hänen yhteydestään omiin tunteisiinsa ja tarpeisiinsa. Omien tunteiden ja tarpeiden omistaminen merkitsee vahvaa kokemusta omasta identiteetistä. Sijaitsen jossain, olen keskuksessani. Tästä peilien puuttumisesta ja hirnmeistä peileistä tulee tarkemmm puhe jatkossa, jolloin puhutaan alkoholismi perheistä. Peilit voivat olla myös vain silloin tällöin paikalla. Tähänkin voi olla syynä vanhempien ajoittainen fyysinen poissaolo mutta myös se, että peilit heijastavat milloin yhdellä tavalla, milloin toisella. Tämäkin on tyypillistä alkoholistiperheessä, sillä vanhemmat käyttäytyvät hyvin eri tavoin ollessaan humalassa kuin selvin päin. Isä saattaa selvin päin luvata ostaa tyttärelleen uudet luisti met, kun hän tulee huomenna töistä kotiin. Seuraavana päivänä isä meneekin kapakan kauna ja unohtaa luistimet kokonaan. Tavatessaan tyttärensä murjottamassa ja koko luistinasian unohdettuaan hän tokaisee: "Mitä ihmettä sinustakin vielä tulee, aina murjottamassa ja alahuulta roikuttamassa. Samanlainen inisijä kuin äiusikin!" Olen keskustellut alkoholistiperheiden aikuisten lasten kanssa ja he sanovat, että tällaiset kokemukset johtavat hyvin suureen turvattomuuteen. Maailmassa ei ole jatkuvuutta, mihinkään ei voi luottaa. Ei tiedä mikä on totta. Suureen turvattomuuteen lapsessa johtaa myös se, että hänelle ei anneta turvallisia rajoja. Ihmisessä oleva 36